Toni yhyttää Mikaelan ja Julian sängystä, ja he rakastelevat kaikki kolme yhdessä. Mikaela tuntee heti alusta jäävänsä tässä draamassa kolmanneksi, ja Julialle on yhä selvempää, että Mikaela ja Toni peittelevät jotain traagista.

Mikaela meikkaa Juliaa ja Tonia peilin edessä ateljeessaan.Hän on luonut  itsestään seksuaalisen hurmoksen, traagisen taiteen ja hedelmällisyyden jumalan Bacchuksen papittaren bacchantin. Mikaela on pukenut Julialle ja Tonille teemaan sopivat asut. He näyttävät ihan transvestiiteilta.

– Nämä asut olivat kauan sitten mun malleilla päällä, Mikaela selvittää ja kaataa heille lisää punaviiniä tuomaan valoa.

– Että vasta nyt löytää itsensä ja nautintonsa, Toni sanoo peilikuvalleen. – En tiedä vielä, mihin itseni löytäminen tulee oikeuttamaan. Löytäjillä on meidän maailmassamme kunniapaikka, ainakin jos uskoo kevyempiin lehtiin. Mä en kyllä tiedä mitä mä olen tällä muodonmuutoksella itsestäni jättämässä. Hieman epävarma olo... tila.

Mikaela nyökkäilee.

– Mä en suostu uskomaan, että elämän pitäis olla niinku vakavaa ja kurjaa ja kamalaa kärsimystä, jatkuvaa syyllisyyttä ja ahdistusta, Julia toteaa omaa nuoruuttaan nasaalilla äänensävyllä parodioiden.

– No, sä näet vielä, Mikaela torpedoi, – että sitä tämä elo enimmäkseen on. Paitsi että meitä se ei enää koske. Me olemme kaiken tuollaisen tuolla puolen. Me olemme jumalia.

– Samaa mieltä, Toni myötäilee vaimoaan, vaikkei ole ihan varma mistä hän on samaa mieltä.

Julia miettii pariskunnan todistusta. Laskevatko he leikkiä vai ovatko tosissaan?

– Mutta nyt syyllistävä Jumala nukkuu, eikä näe meitä, eikö niin meine liebe, Toni kysyy Mikaelalta.

– Se nukkuu koiranunta. Mutta mä teen teistä, vaikka kauniita bacchanteja... Bacchuksen, Dionysoksen papittaria, viinin ja värikkäiden sosiaalisten tapahtumien pikku rivottaria.

– Ei vissiin haittaa, että mä olen mies.

Mikaela on sitä mieltä, ettei tietenkään, sukupuoli on niin epämuodikasta, niin reliikkiä.

– Jos me ollaan näissä orgioissa bacchanteja, ketä me revitään kappaleiksi? Toni kysyy Julialta.

Toni ja Julia katsovat yksissä tuumin Mikaelaa.

Mies tutkii peilikuvaa ja toteaa, että se on hän. Tuota kuvatusta tekisi mieli halata.

– Saattaa olla, etten mä löydä takaisin todellisuuteen tästä hahmosta, mies toteaa.

Mikaela viimeistelee bacchantit, johdattaa heidät kuvattaviksi valokuvataustan eteen, istuttaa punaiselle, sellon muotoiselle sohvalle ja ryhtyy säätämään kameraa ja valaistusta.

– Eksä jo kertois, mikä tän jutun idea on? Toni kysyy.

– No, tää liittyy niihin mun kreikkalaisia myyttejä käsitteleviin duuneihin. Toisaalta... yhtä hyvin te voisitte parodioida Afroditea, Adonista ja Persefonea.

Yhden version mukaan rakkauden jumalatar Afrodite rakastui Adonikseen ja antoi tämän naispuolisen Persefonen hoidettavaksi, mutta myös Persefone himoitsi Adonista ja kieltäytyi palauttamasta Adonista. Zeus valitsi muusa Kalliopen välittäjäksi, ja tämän tuomio mukaan heidän oli jaettava Adonis.

– Kuka meistä on Persefone? Toni kysyy.

– Sä tietenkin, Mikaela vastaa. – Mä olen Afrodite.

– Mulle jää sitten Adoniksen osa, Julia sanoo ja esittelee hauistaan.

Mikaela täyttää viinilasit ja kertoo, että työstä voisi vaikka tulla Gustave Moreau -tyyppinen juttu transusäväytyksellä.

Mallit kilauttavat juomiaan.

Ensimmäiset humalan merkit, mies tunnistaa mielihyvällä.

– Aika naurettavaa, hän tuumaa salamavalon räiskähtäessä ensimmäisen kerran.

– Mikä? Mikaela kysyy.

– Kaik’, eritoten tää elämä, mikä muukaan, on miehen yllättävän totinen vastaus. – No, onneksi sä osaat vääntää naurettavuudenkin taiteeksi.

Valoja virittelevä Mikaela toteaa: – No, voi sua parkaa, voi sua pikkuista, kun sä et saa samaa irti kirjallisuustutkimuksistasi. Älä nyt hyvä mies rupea valittamaan, kun sä saat rakastaa kahta upeaa naista samaan aikaan.

Julia seuraa sävyltään äkillisesti vakavammaksi ja haastavammaksi muuttuvaa keskustelua sivusta.

– En mä valita. Totesin vaan yleisen asiantilan, mies vastaa.

– Älä viitsi, nyt pidetään hauskaa koko rahan edestä, eikä tänään täällä ole tilaa itkeskelijöille.

– Juuri näin, ei murjoteta, hyvä mies, Julia asettuu Mikaelan puolelle.

Mies vääntää suupielet alas.

– Eikö sulla ole muka hauskaa? Mikaela sanoo. – Älä vaan sano, ettei ole. Sä kuvotat mua, jos sä väität, ettei kahden rakastavan naisen kohteena oleminen ole hauskaa.

– En väitä. Totta kai se on hauskaa, suorastaan jumalallista. No niin, nyt mua ei enää paina mikään! Mikään vaiva ei pysty muhun, kun kaksi naista kannustaa hauskanpitoon, Toni sanoo, juo huikalla viinilasin tyhjäksi, täyttää uhmakkaan päättäväisesti naisten lasit piripintaan, avaa uuden viinipullon ja ilmoittaa juhlallisesti:

– Totta kai me kaksi – tai me kolme – osaamme pitää hauskaa. Anna palaa, rakkaani!

Mies suutelee ensiksi Juliaa, astelee sen jälkeen Mikaelan luo ja suutelee häntäkin.

– No niin, nyt sä puhut ja toimit niin kuin mies, jonka mä olen oppinut tuntemaan, Mikaela piruilee ja korjaa miehen suudelmassa tuhraantuneen huulipunan.

Toni ja Mikaela nauravat hieman väkinäistä naurua.

– Ei sulla ole jointtia? Julia kysyy. – Ei olisi oikein varaa krapulaan.

Mikaela pudistaa päätään, täällä konservatiivisessa kodissa ei sellaisia keskushermostolääkkeitä käytetä. Mikaela säätää kameraa, kokeilee salamaa ja juo ahnaasti, mikä ei jää Julialta ja Tonilta huomaamatta.

Mikaela kehottaa Juliaa ja Tonia suutelemaan irstaan märästi. Senhän he osaavat.

Kuvattavat täyttävät kuvaajan toivomuksen. Mikaela ottaa muutaman kuvan.

– Vähän valot ja säädöt vielä pielessä, mutta kyllä tästä hyvä tulee, Mikaela toteaa. – Te näytätte repivän kauniilta.

Juliakin juo viiniä reippaanlaisesti tappaakseen ilmanalaan kertyvää ahdistusta tai jotakin muuta ikävää, mistä ei hän saa otetta.

Mikaela kehottaa heitä yhtymään uudestaan suudelmaan. Ja kun niin tapahtuu, Mikaela räiskii kokeeksi.

– Niin, rakkaani, onko hyvä näin? mies tiedustelee. – Vai pitääkö meidän vielä pornoilla kameran edessä? Mitä meidän Juliamme siitä tuumaisi?

– Ei panoja kameran edessä, siihen on vedetty mun horjumaton raja, on Julian vastaus.

Mikaela älähtää: – Karkea sika! Jätä Julia rauhaan tuollaisilta ehdotuksilta. Ei tämä mikään pornokuvaus ole. Täällä tehdään taidetta, kauneutta kauneuden vaativille jumalille.

Mies tyytyy kommentoimaan sanoilla: ”Niin rakas vaimo, niin rakas.”

– Nyt pidetään hauskaa! Mikaela sanoo. – Unohdetaan kuolema! Naidaan kuolema hengiltä. Nussitaan kuolleet ylös.

– Älä viitsi, Mikaela, tuo on herjaamista, Toni muistuttaa ärtyneenä. Hänellä käy sana ”pakopaikka” mielessä.

Toivottavasti tämä ei ole liikaa. Toivottavasti he kestävät. Tämän kauneuden, tämän hedonismin.

Julia miettii, mistä pariskunta oikein taas puhuu.

– Älä välitä, Julia, tuosta ilonpilaajasta, Mikaela pyytää. – Annetaan Tonin muistella kuolleita ihan yksinään, ei me tänään välitetä niistä, eihän? Mä tiedän, että sullakin on haamusi.

– Mikaela, lopeta! mies korottaa ääntään.

– Ei välitetä, Julia toteaa ja juo viiniä yhä ahdistuneempana, koska arvelee parin ryhtyvän riitelemään.

Julia inhoaa äänekkäitä riitoja. Hänestä kärhämöintiin ei ole mitään syytä, ei ainakaan hänen tähtensä, erittäinkin, kun he
rakastavat toisiaan. Ei hänestä ole heidän rakkauttaan uhmaamaan. Heidän pitäisi osata nauttia toisistaan, tästä harvinaislaatuisesta tilanteesta. Ei tällaisia mahdollisuuksia kävele joka päivä vastaan. He ovat olleet onnekkaita kohdatessaan. Heidän pitäisi ymmärtää arvostaa sitä, mitä heillä on, tässä ja nyt, ilman häntäkin. Olisivat hiljaa eivätkä yrittäisi, edes sanoin, vahingoittaa toisiaan.

Julia ja Toni asettuvat kuvaan. Mikaela kehottaa heitä pitämään toisiaan kädestä. Ja kun he pitelevät, Mikaela ottaa kuvia salama välähdellen.

– Kenenkähän sielunmaailmaa Mikaela yrittää nyt vangita? Omaansa vai meidän? mies heittää retorisesti.

– Jaa-a, Julia vastaa.

– Sopiiko mallien suputtaa suut hetkeksi, eihän tässä edes kuulee omia sielunliikkeitään.

– Totta kai, mies tuumaa. – Totta kai.

He vaikenevat. Mikaela katselee heitä tyytymättömänä.

– Ei tämä ole enää hauskaa, Mikaela sanoo.

– Älä sekoita työtä ja huvia, on Julian ohje.

Mikaela väittää, että Tonin olisi aikoinaan pitänyt sekoittaa työ ja huvi keskenään, hänen kaunokirjallisten ambitioidensa vuosina, siitä olisi voinut syntyä jotain sen sijaan, ettei syntynyt mitään. Tai syntyi, mutta se syntyi kuolleina kirjaimina.

– Pitääkö rakkaan vaimon aina tässä vaiheessa juopumistaan huomauttaa asiasta? mies kysyy.

– Meillä on nyt hauskaa, älä ärsytä ja ota huomioon Julia, pian hän säikähtää ja juoksee karkuun. Me molemmat tarvitsemme tätä. Hän pitää meidät hengissä. Eikö, emmekö olekin tästä asiasta yhtä mieltä?

Mikaela huokaisee, mies on oikeassa.

– Älkää musta välittäkö, riidelkää ihan rauhassa. Mistä te tiedätte millaisiin parisuhdehelvetteihin mä olen joutunut, Julia sanoo tarkoittamatta sitä.

Mikaela juo viinilasin tyhjäksi, täyttää omansa ohella Julian ja Toninkin. Mikaela punnitsee Juliaa:

– Julia, viihdyksä ja nautiksä oikeasti meidän kanssa? Kuinka sä kestät meitä? Siis oikeasti? Eikö sua häiritse tällainen? Eikö sielusi nouse meitä ja itseäsi vastaan kapinoimaan?

– Millainen tällainen? Julia kysyy, vaikka tietää, mitä nainen tarkoittaa.

– No, tällainen ménage à trois? Ryhmäseksi, kimpassa äheltäminen? Pratique sexuelle impliquant trois personnes. Toisin sanoen mun nuoleminen samaan aikaan, kun mun aviomies nai sua takaapäin? Mikaela provosoi tahallaan, sillä häntä askarruttaa humalaisen oikeasti, ottaako Julia heidät kummatkin vastaan himosta vai rakkaudesta vai jostain muusta syystä.

– Voisiksä olla vielä vähän karkeampi ja graafisempi, niin ei jää Julialle epäselväksi, ’millainen tällainen’? mies tiedustelee vaimoltaan. Toni yrittää olla nauramatta hienostuneen määritelmän ja vulgäärin kuvauksen väliselle ristiriidalle, se on hänestä kuitenkin aika hauska.

Julia pudistaa päätään, ei häntä häiritse, pikemmin kiihottaa ja sen sellaista.

– No, ihan kiva kuulla. Mua häiritsisi, jos mä olisin nuori, Mikaela toteaa ivallisen haikeana. – Toisaalta onneksi en enää ole. Nuoruus voi olla uuvuttavan rasittava ja itseriittoinen helvetti – ainakin, jos sitä tiirailee jälkikäteen hellyydettä, armottoman rehellisesti ja ilman nostalgiaa.

– Niin muakin, siis häiritsisi, jos mä olisin vielä se nuori mies, mikä joskus piinaavasti olin, Toni myöntää.

– Eikä teitä enää häiritse tämä meidän triangeli? Julia varmistuu.

– Ei, ei enää, Mikaela toteaa ja on hiljaa sitä mieltä, että tahtoisi suojella Juliaa heiltä, tämän viattomuutta ja hyveellisyyttä. Hän ei ole varma, kuinka Julia lopulta kestää. Itsestään ja Tonista hän ei ole huolissaan.

– Me ollaan niin elon koettelemia, mutta ei sitä aina ole oltu yhtä suhteellisuudentajuisia, näin kovin vapaa- ja kokeilumielisiä, mies kertaa vanhusmaisesti ja pelkää Mikaelan levottomuutta ja orastavaa humalaa – kaikista hyväksymisvakuutteluista huolimatta.

– Elon koettelemia kyllä, ja suhteellistuneita suhteilijoita, mutta ei enää nuoria – muttei vanhojakaan, rakas ihana mieheni. Sä voit pitää ihan yksin itseäsi vanhana. Mä en siihen vielä tässä vaiheessa elämää suostu. Julia, vai olenko mä susta vanha, vihainen, katkera ja ryppyinen selluliittinorsu?

– Sä olet yksinkertaisesti kaunis, Julia pudistaa hymyillen päätään ja kysyy, mikä pariskuntaa on niin koetellut, mihin he toistuvasti viittaavat.

Mikaela ja Toni silmäilevät toisiaan, hakevat yhteistä maaperää asiassa ja sopivat hiljaisesti vaikenemisesta.

– No, ei sitten, Julia pettyy. – Ettekö te luota muhun?

– Ei se sitä ole, mies vastaa.

– Mitä sitten?

– Me ei vaan tahdota puhua siitä, Mikaela sanoo. – Ei millään pahalla. Ei se susta johdu. Eikä me, ainakaan tietääkseni, suhtauduta suhun epäillen.

Humalan hieman inhottavan vaikutuksen tuntien Julia nyökkää, että ymmärtää ja hyväksyy kyllä, ei siinä mitään. Mutta onko heidän välillään menossa juuri nyt jotain, mistä hänen pitäisi tietää? Julia ihmettelee ääneen.

Mikaela ja Toni kohauttavat harteitaan koomisen yhtäaikaisesti.

– Jos mä voin pyytää, niin älkää viitsikö haastaa keskenänne riitaa, Julia lisää. – Elämä on liian lyhyt ja ihana sellaiselle.

– Julia, ei me haasteta, älä pelkää, tämä on ihan normaali viinittelyn ja pitkään ja pimeässä kulkemisen sivutuote, tämä meidän keskinäinen rattoisa sanailumme, mies selvittää Julialle.

– Se pitää meidät vetreinä ja valppaina, ei pääse todellisuus yllättämään. Jos vaan tietäisit pahimmat matsit...

– Te puhutte liikaa – Mikaela, kuvaaksä vielä? Julia tuhahtaa.

– Mä juuri karautin luovan ratsuni jyrkänteeltä alas, Mikaela huokaisee ja maistaa viiniä. – Heppa kituu. Se kuolee. Kuvaa sä, baby. Kuvaa koko nuoruutesi säkenöivällä ja välähtelevällä innolla! Muuta tämä meidän ruma maailmamme taiteeksi ja kaunista meidät.

Julia tarttuu Mikaelan ojentamaan kameraan, istuttaa pariskunnan vierekkäin punaiselle sohvalle ja ottaa heistä muutaman valokuvan. Aviopari poseeraa tietoisen kyllästyneinä Julialle ja toisilleen. He nauttivat viiniä ja kilpailevat katseillaan Juliasta.

– Kaikkien nuorten pitäisi näyttää yhtä kauniilta ja energisiltä kuin sinä, Mikaela esittää mielipiteen.

Mies nostaa maljan Julian kauneudelle ja sanoo olevansa tismalleen samaa mieltä, koska mitään muuta mieltä ei voi mielekkäästi olla.

– Tiukka ja lihaksikas, amen! Mikaela päättää.

– Mä voin tosin olla vähän liian tiukka synnytykselle. Enkä mä Mikaelan rintoja pistäisi pahaksi, jos joskus siunaantuisi lapsia.

Mikaela ja Toni vilkaisevat toisiaan.

– Miksei teillä ole muuten lapsia? Ette kai te ole niitä aikuisia, jotka tahtovat olla kahden, tehdä kaikkea kivaa koko elämän ihan kahdestaan. Matkustella ja tehdä kovasti kivaa uraa ja silleen? Ja sitten heräätte nelikymppisinä, että voi helvetti kun meillä on tyhjä ja tylsä elämä, ehkä meidän sittenkin pitäisi yrittää. Ja niin te sitten juoksette tukka märkänä ja Mikaela ketarat ojossa hedelmällisyyshoidoissa. Ja Toni vetelee käteen naurettavan näköisenä, maha tönköttäen, jossain yksityislääkärin valkoisessa huoneessa ja katselee itseään samaan aikaan peilistä.

Julia tajuaa ivanneensa nykymenoa liikaa, ehkä Mikaela ja Toni kärsivät todellisuudessa lapsettomuudesta.

– Ei olla, Mikaela vastaa kategorisesti. – Pois se meistä.

– No, miksei teillä ole lapsia? Julia utelee. – Oletteko edes yrittäneet? Vai onko lasten aika vasta tulolla?

Toni ja Mikaela eivät vastaa.

– Vai onko teillä jokin vika? Miksi ei?

Kun Mikaela ja Toni eivät edelleenkään vastaa ja näyttävät vaivaantuneilta kysymyksestä, Julia päättää olla jatkamatta asiasta.

– Me ollaan – ohimennen sanoen – liian vähän kännissä, mies tuumaa.

– Olet oikeassa, miehen vaimo myötäilee. – Huomasiksä, että meitä kuvataan. Nainen, nuori nainen kuvaa meitä. Hän on taiteilija. Hän tekee meistä taidetta, hän ymmärtää kauneuden päälle. Toisin kuin sinä. Sä vaan teoretisoit. Älyllistät kaiken.

– Ei me mitään taidetta tehdä. Me ollaan pervoja friikkejä, pornolehteen me kuulutaan. Vanhusten pornolehteen, mies esittää mielipiteen naureskellen. – Hei, miten niin en ymmärrä taidetta?

– Taiteen ymmärtäminen edellyttää tuntemista, mielikuvitusta ja herkkyyttä ja kokemista ja aistimista. Alitajuntaa ja esitietoisuutta.

– Esinahkaa, mies ivaa.

– Sä pelkäät kaikkea tätä. Sä ymmärrät kyllä naiskauneuden ja seksin päälle, mutta tämä onkin eri juttu kuin esteettinen kauneus. Tonin maailmankaikkeus on naisvartaloissa ja -kasvoissa, niin kuin olet jo varmaan huomannutkin.

Toni tuijottaa Mikaelaa kuin ei olisi uskoa korviaan: – Ai taas tää menee tähän väittelyyn. Mä en muuten, tiedoksi vaan, jatka tästä, se on niin helvetin koluttu ja epäkiinnostava polku.

– Taidepornolehteen, Julia yrittää tulla väliin ja kuvaa pariskuntaa sohvalla viinilasit kädessä.

– Ok, ei puhuta taiteesta, ei puhuta naisvartaloista.

Kaikki hiljenevät, kunnes Mikaela keksii uuden aiheen: – Mutta kuuliksä, Toni, että tuo meitä kuvaava, yhteinen rakastumisemme kohde ymmärtää jo tuossa iässä synnyttämisen, todellisen luomisen päälle. Hän tahtoo lapsia. Hän tahtoo perheen. Ison perheen.

Toni ilmoittaa kuulleensa ja olevansa siitä otettu, sillä yleensä nuoret kuvittelevat, että heistä on itselleen seuraa koko elämäksi.

– Montako lasta tahtoisit? Mikaela kysyy Julialta ilman sarkasmia.

– Vähintään kaksi, Julia sanoo epäillen kysymyksen vilpittömyyttä ja tarkoitusperää.

– Toni, voisiksä siittää hänet? Pistää alulle ainakin yhden symmetrisen ja elinvoimaisen lapsen? Mikaela kysyy. – Lahjottaa komeutesi ja teoreettisen älysi? Herkkyys ja tunteet ja mielikuvitus ja kauneus tulisivat Julialta.

– Voisin, mies myöntää tuijoteltuaan Mikaelaa vihaisen tovin.

– Ole varovainen toiveissasi, sillä mä en käytä ehkäisyä, ja sä olet tullut mun sisälle useammin kuin kerran, Julia kuittaa.

– Ai että sä et käytä ehkäisyä. Ja Toni on lauennut suhun. Aika uskaliasta, sanoisin. Vai mitä nuori neiti tuumaa? Mikaela ilmoittaa ironisen tädillisesti.

– No, mulla on ollut varmat päivät, Julia sanoo.

– Niinkö? En mä tahdo olla täti Monika ja nolostuttaa sua, mutta varmat päivät ovat varmoja vain siihen asti, kun tulee varmasti ja peruuttamattomasti raskaaksi. Kokemusta nimittäin on. Ei varmoja päiviä olekaan. Teidän pitää olla varovaisia, Mikaela ohjeistaa.

– No, varotaan, varotaan, mies sanoo kuin teini-ikäinen poika vanhempien jankuttaessa jatkuvasti samasta asiasta. – Julia, musta on hienoa, että sä haluat enemmän kuin yhden lapsen, koska heistä on nuorena ja vanhana seuraksi ja turvaksi toisilleen.

Julia tarkastelee hieman ärtyen pariskuntaa kuin ottaakseen heistä selvän:

– Piruiletteko te mulle? Onko teillä menossa jokin peli, mihin te yritätte vetää mut?

– Ei mitään pelejä, Toni selventää ja nainen toistaa miehensä sanat kaikuna. – Ei mitään pelejä.

– No, musta tuntuu siltä, Julia sanoo ja tuijottaa pariskuntaa. He alkavat kaikki kolme olla humalassa.

– Sä pelastat meidät, Mikaela tuumaa.

– Sä pelastat meidät peleiltä, mies tarkentaa. – Sä pelastat meidät meiltä itseltämme.

– Te vittuilette mulle? Julia hikeentyy.

Toni ja Mikaela nousevat sohvalta, piirittävät Julian ja suutelevat häntä.

– Ei. Me vaan ollaan suhun ihastuneita, oikeastaan ihan rakastuneita, Mikaela tunnustaa miehen nyökkäillessä vieressä myötämielisenä. – Me tahdomme rakkautesi ja läheisyytesi, niiden nimiin me sinussa vannomme.

– Sä olet ihana vaimo, kun sä sanot noin kauniisti ja herkästi, mies kehuu Mikaelaa ja vahvistaa sen suudelmalla.

Miestä naurattaa, hänen vaimonsa pidättelee hymyä.

Julia tarkastelee suutelevaa avioparia epäluuloisena; on tekeillä jotain mitä hän ei ymmärrä. Ovatko he kahjoja? Onko hän itse mielipuoli, kun on tällaiseen suhdekuvioon lähtenyt?

Mutta ei Julia tunne pelkoa, vaan kiintymystä.

Puhuvatko he totta, pelastaako hän heidät; mitä muita kuin seksin tarpeita hän voi aidosti täyttää? Korjaako hän heissä jonkinlaisen kärsimyksen ja rikkonaisuuden, liimaa sielun sirpaleet? Jos he valehtelevat, se eristää heistä, tekee yksinäiseksi.

Aikansa suutelevaa paria kameran näytön läpi ihmeteltyään Julia menee vessaan ja kuulee Mikaelan ja Tonin äyskivän. Julian korviin kantautuvat Mikaelan sanat: – Et enää laukea sisälle!

Julialla vilahtaa mielessä, apua, jos olisikin raskaana! Eikö Mikaela voi saada lasta, sitäkö hän tarkoittaa?

Vessassa loistelamppu särisee.

Julia huuhtoo kasvonsa ja painaa kasvot pehmeään froteepyyhkeeseen, paljon pehmeämpään kuin hänen kotonaan, ja yrittää erottaa pariskunnan puheen. Pyyhkeen tuoksu muistuttaa Juliaa, että hänen pitäisi muistaa kastella kukat. Vasta nyt hän muistaa, ettei ehkä olisi vielä saanut pestä meikkejä pois. Hän vilkaisee pehmeää pyyhettä, meikit ovat jättäneet siihen jälkensä.

Julia kurkistaa vessasta: Tiuskiminen päättyy Mikaelan ja Tonin vetäytymiseen.

Toni ottaa kameran ja kuvaa hermostunutta Mikaelaa. Tämä yrittää olla reagoimatta kuvaamiseen, mutta ei pysty hillitsemään itseään. Mikaela tempaisee kameran miehensä kädestä ja asettaa sen kamerajalustalle.

Julia tulee avonaiseen ateljeetilaan, on kuin ei olisi kuullut. Toni ja Mikaela yrittävät puolestaan näyttää siltä kuin eivät olisi juuri riidelleet. He näyttävät Juliasta kauhistuttavan kiehtovilta, omaehtoisilta, kiihkeiltä, järjettömiltä ja arvaamattomilta. Tässä aavistamattomuuden, intohimon ja järjettömyyden mielessä he vaikuttavat paljon nuoremmilta kuin hän tai hänen ystävänsä, jotka pitäisivät häntä tuomitsevasti mielenvikaisena, jos tietäisivät...

– Siirrytäänkö tiukempaan? Viinaan siis? Puhdistetaan rehvakkaasti haavamme. Pistetään yksilö­koneisiimme lisää vauhtia, Toni kysyy naisilta.

Mikaela nyökkää. Julia on taipuvainen myötäilemään näiden kahden mieltä, hän tuntee olonsa heikoksi.

– Joo-o, ei tätä viiniä jaksa enempää kitata. Viskiä kummallekin? Jotain single maltia rouvan M:n mittavasta varastosta, mies ehdottaa.

Naisille sopii single malt -viski. He istuvat kaikki kolme kuin yhteisestä sopimuksesta sohvalle viskilasit kädessä nauttimaan juomaa. Mikaela ottaa kameran kauko-ohjaimen, laukaisee kameran kolmesti ja kommentoi kuvaamista:

– Nyt kun ollaan vielä säädyllisesti humalassa ja vaatteissa. Nyt kun ollaan vielä säädyllisesti rakkauden tällä puolen.

– Suutele mua, Mikaela sanoo Tonille, ja Toni suutelee.

Salama välähtää kahdesti. Julia nousee sohvalta kameralle ja katselee pariskuntaa kameran näytöltä.

– Olkaa nyrkkeilevinänne, ottakaa nuo nyrkkeilyhanskat tuolta käteen, Julia pyytää. – Tulee hauskoja kuvia.

– Oikein hyvä idea, Mikaela innostuu ja vetää vastahakoisen miehen perässään jalkeille ja pukee nyrkkeilyhanskat.

Mies kyllästyy touhuun, hän tahtoisi vain juoda ja istua, eikä pelleillä nyrkkeilevänsä.

Julia kuvaa Mikaelan iskiessä ihan liian lujaa Tonia suoraan kasvoihin.

– Ai, helvetti! Toni ulvahtaa kivusta, horjahtaa sohvalle istuma-asentoon ja tajuaa verta vuotavan nenänsä.

– Anteeksi! Mikaela sanoo, ottaa nenäliinan, pyyhkii nenää verestä ja pitää miestä hyvänä.

Julia katsoo kameran näytöstä Mikaelaa halaamassa miestään ja kuiskimassa tämän korvaan jotakin. Julia erottaa kyyneleitä Mikaelan silmissä. Toni vastaa hänen halaukseensa. He näyttävät ”transujumalina” hyvin surullisilta. Lupaa kysymättä Julia kuvaa heitä sohvalla toisiinsa kietoutuneina.

Toni tuntee Mikaelaa halatessaan tämän kerran ehtyneet rinnat. Miehellä käy sekavassa mielessä, että näidenkö rintojen väliin hänen ja Julian pitäisi painaa päänsä. Häpäisevätkö he hänen muistonsa?

Julia miettii kuumeisesti, pitäisikö hänen jättää poikkeava pariskunta kaksin, palata kotiin, mutta täällä liikaa kokemisen ja tuntemisen arvoista. Ja kaikesta jäämisen halusta huolimatta hän pelkää heidän tekojensa seurauksia. Aiheuttaako hän jäädessään enemmän ongelmia kuin iloa?

Neljä kuukautta myöhemmin:

Julia, raskaana neljännellä kuukaudella, ja Toni katsovat Kie´s-lowskin Sattuman kauppaa -elokuvaa vuodelta 1981. Elokuvan päähenkilö Witek juoksee juuri asemalle tavoittaakseen junan.

– Puolan solidaarisuusliike perustettiin syyskuussa 1980, Toni heittää ohimennen. – Siitä voi kai sanoa rautaesiripun repeilemisen ja kommunismista vapautumisen alkaneen.

On joulukuu, sitä kaunistaa lumivaippa. Ensilumi tuli onneksi kerralla jäädäkseen. Syksyä ja alkutalvea rumentavat ainoastaan Mikaelan näyttelyn saamat huonot kritiikit ja myytyjen töiden vähyys.

Toni pitelee kättään sylissään makaavan Julian hieman pyöristyneellä vatsalla kuin konsanaan kuka tahansa ylpeä isä. Oikeastaan miehen tekisi mieli huutaa onnesta, hän ei katoaisi syntyvän lapsen elämästä mihinkään tai muuttuisi tälle vieraaksi. Julia on muuttumassa aikuisella tavalla rakastettavammaksi tultuaan raskaaksi. Juliaa jännittää synnyttäminen ja äitiys, eivätkä Tonin ja Mikaelan rohkaisut ole synnytyspelkoja vähentäneet.

Julia vaihtaa asentoa, ottaa kourallisen popcornia ja pistelee niitä vuoroin omaan, vuoroin Tonin suuhun.

Tonin kännykkä soi. Mies ottaa sen sohvapöydältään, tarkistaa soittajan, vilkaisee Juliaa kuin olisi tekemässä jotain väärin, pysäyttää elokuvan siihen kohtaan, missä Witek juoksee junan perässä ja yrittää tarttua junan kaiteeseen.

Toni yskäisee ja vastaa: – Hei!

Puhuessaan puhelimeen Mikaela tutkii poissaolevana työstämäänsä taulua, joka kuuluu samaan sarjaan kuin aiemmin valmistunut Metamorfooseja.

– En mä ehdikään tänään.

– Mikset? Toni kysyy.

Mikaela tiputtelee sanoja: – En mä vaan... menkää te... ehkä huomenna...

Julia kuuntelee tarkkaavaisesti ja aavistellen.

– Oleksä varma? Toni kysyy epäluuloisena. – Hauskempaa olis kolmistaan.

– Toni... Mikaela aloittaa, mutta lopettaa kesken lauseen.

– Mitä?

– Äh, ei mitään.

– Onko tää ihan okei? Toni tiedustelee ja katsoo huolestunutta Juliaa suoraan silmiin.

– Totta kai, älkää musta välittäkö. Onko Julia voinut tänään pahoin? Mikaela ryhdistäytyy kysymään. Hän tahtoo säilyttää arvokkuutensa. Tähän asti hän on jotenkin pystynyt.

– On. Edelleenkin ainoastaan popcornit ja viili maistuvat, mies vastaa. – Pian neljä kuukautta viiliä, valuu jo kuulemma korvista.

– Kerro terveisiä Julialle, sano että kyllä pahoinvointi hellittää, lapsi vain ottaa omansa, se on elinvoiman merkki. Niin, ja halaa häntä mun puolesta, Mikaela pyytää ja lopettaa puhelun.

Mikaela tutkii taulun abstraktia kuvaa kuollutta vauvaa synnyttävästä, silvotusta naisesta, joka on vääntynyt suhteettomaan asentoon paljaassa ja kylmässä tilassa. Kaikki on niin hyödytöntä, Mikaela sanoo mielessään. Hän tahtoisi sanoa sen ääneen, mutta ei tohdi. Hän ei ymmärrä, miksi varioi uudestaan aihetta, aivan kuin ei tätä edeltävässä, näyttelyssä myydyssä työssä, olisi ollut tarpeeksi kestämistä ja työtä.

– Ei tämä kaikki ole mitään, ei edes elämä, Mikaela sanoo ääneen, vertaa maalausta peilikuvaansa ja yrittää asettua samanlaiseen vääristyneeseen asentoon kuin taulun nainen, mutta menettää tasapainonsa ja kaatuu lattialle. Hän jää makaamaan lattialle peilin viereen, ei surullisena tai mustasukkaisena, vaan emotionaalisesti tunnottomana ja sivullisena. Hän muistaa yrittäneensä vääntyä samoin nelisen kuukautta sitten, juuri siihen aikaan kun Toni tapasi Julian.

– Kaikki toistuu, kaikki kuolee, nainen puhuu itsekseen.

Hän kaataa tahallaan lattialle auringonkeltaisen maalipurkin, piirtää siihen kasvot kuin lapsi ja itkee hiljaa, ei hyvää, puhdistavaa itkua, vaan jäätävän tuskaista.

Mikaela näkee pikkutytön kelluvan kasvot vedessä kylpyammeessaan. Ateljeen ikkunat kajahtelevat ilta-auringon valosta. Tyttö nousee vedestä, kukistaa kuoleman, on uskollinen elämälle. Olenko minä hänen unessaan?

Mikaela kadottaa näyn, nousee lattialta, menee ikkunalle. Tuuli heiluttaa puita ja pensaita, maailma on tässä. Millaiseksi tämän maailman pitäisi mielessä muuttua, jotta siinä haluaisi elää?

– Ulkopuolella ruumiin... maailma on mieli, mutta millainen mieli? Olen surkastunut ja mitätön.

Tyttö huusi kuollessaan, enkä kuitenkaan kuullut. Millä kaikilla ihmisten ja jumalien kielillä häntä pitäisi kutsua, että hän heräisi henkiin? Jos nousisi taivaaseen hänen luokseen? Mikaela tutkii keltaisen maalin tuhrimia käsiään ja miettii sanontaa: "Aika on käsillä." Tarkoittaako se sitä, että pitää toimia? Tehdä jotain käsillä, eikä vain miettiä ja puhua? Astella kenties reippaasti ajan tuolle puolen.

– Ulos sattuman sormeilemasta ajasta.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.