Tonille paljastuu, että hänen vaimonsa Mikaela ja rakastajattarensa Julia ovat viettäneet yön yhdessä. Mies ei paljasta tietoaan vaimolleen. Toni päättää yllättää naiset, ja kun niin tapahtuu, he kaikki päätyvät yhdessä sänkyyn.

Mikaela katselee miehensä Tonin ja Julian syleilyä. Huoneeseen kantautuu kaupungin ääniä ja valojen heijastuksia, ne tuovat Mikaelalle mieleen kaikki ne elämät, jotka ovat noiden valojen ja äänten lähteinä, ja joista he eivät tiedä mitään. Jossain ulvoo auton varashälytin.

Julia on viaton, ei mitään syytä tyytymättömyyteen, ei ole mitään syytä tyytymättömyyteen, Mikaela ajattelee ja keskeyttää parin lempimisen sanomalla:

– Ne jotka aikovat ensi yönä yöpyä mun vierellä, nostavat kädet ylös?

Julia ja Toni, irtautumatta toisistaan, poski hellyttävästi tai ärsyttävästi poski poskea vasten, nostavat kädet ylös.

– Mulla on aamulla aikainen herätys, mä yritän lähteä teitä herättämättä. Ja sitten mun poissa ollessa teidän pitää käyttäytyä siivosti. Kuulitteko?

Toni ja Julia kuulevat, he näyttelevät kilttejä pyhäkoululaisia.

– Nähtäisiinkö huomenna teatterilla? Julia kysyy Mikaelalta ja Tonilta. – Olisiko viideltä sopiva aika?

Se on.

– Viimeksi jäikin vähemmälle niiden lavasteiden suunnittelu, Mikaela flirttailee.

– Ai, että te olette ehtineet sielläkin käydä selkäni takana. Hyi teitä! Toni lohkaisee.

– Mikaela suunnittelee meidän seuraavaan tanssiesitykseen lavasteet, Julia selittää ja kiinnittää huomion Mikaelan kuolinnaamioihin.

– Nuo naamiot, ne ovat karmivia. Ovatko ne oikeita? Siis kuolleiden kasvoista? Julia kysyy.

Mikaela nyökkää. Mikaelan kasvoilla on surun häivähdys, Toni panee merkille. Kaikkein arvokkain naamioista on otettu seinältä. Hyvä niin. Ei hänkään kestänyt sen katsomista. Se oli Mikaelan pakkomielle. Tonin käy yhtäkkiä sääli Mikaelaa, mies mielii sanoa rakastavansa häntä. Olisiko tunnustuksella merkitystä?

– Mä olen ostanut ne, Mikaela vastaa.

– Miksi?

– Kuolema kiehtoo mua. Kuolema antaa kaikelle merkityksen, Mikaela sanoo.

– Eikö elämä pikemminkin? Julia esittää.

– Kuolema on elämän kuvastin, Mikaela vastaa. – Elämä syntyy kuolemasta. Ja kuolema elämästä.

Julia miettii Mikaelan ajatusta.

– Onko kuolinnaamioiden keskeltä otettu yksi pois? Julia kysyy erottaessaan seinässä haalistuneen kohdan.

Mikaela nyökkää, Toni syrjä­silmää synkkämietteistä Mikaelaa.

– Se on paremmassa tallessa, Mikaela vastaa lähinnä Tonille ja tulee samalla kertoneeksi sanattomasti jotain sellaista, mitä Julia ei ymmärrä.

Mikaela ja Toni näyttävät vaietessaan ja vakavina salaliittolaisilta, joten Julia jättää lisäkysymykset esittämättä.

– Ainakaan teidän ei tarvitse riidellä typeristä kotitöistä näin erillänne asuessa. Kun te asuitte yhdessä, oliko teillä vääntöä siivoamisista, kaupassa käynnistä ja pyykkien pesemisestä? Julia vaihtaa aihetta.

– Oli. Ei tuo mun ihana itsekeskeinen mulkku kotitöistä piitannut, eikä piittaa vieläkään. Näithän sä kuinka sotkuista hänen luonaan on. Hän kuvittelee liihottavansa arjen yläpuolella. Että arki ei kosketa häntä, koska se on hänen mielestään liian vähäpätöistä, että siihen kannattaisi tosissaan ottaa osaa. Hän ei tahdo alistua arjen komentoon. Toni on ikuinen kapinallinen – ja vielä turhamainen kapinassaan.

– No, joo. Aika sotkuista. Ei ihan häiritsevässä määrin, Julia toteaa. – Ja turhamainen, siinä olet oikeassa, hakkaa meidät turhamaisuudessaan.

– Joillekin todellisuus – mikä on enimmäkseen arjen puristamaa – on liikaa, toisille se taas on liian arvotonta ja merkityksetöntä. Nämä kaksi suhtautumisen tapaa leimaavat ja ohjaavat myös päihteiden käyttöä ja suhdetta seksiin, mies puolustautuu.

Julia ilmoittaa, että ”mä tykkään tehdä kotitöitä, ja jos mulla on joskus perhe, mä haluan olla pullantuoksuinen äiti. Mä varmaan hemmottelisin lapseni ja puolisoni kieroiksi. Ne menisivät pilalle”.

Mikaela miettii Julian suhdetta perheeseen ja sanoo, että kukapa ei tahtoisi uskoa rakkauteen ja perheeseen? Se on viimeinen elinvoimainen uskonto. Jos tämän uskonnon Jumala on tietämättämme kuollut, emme me halua tietää sitä. Me haluamme antaa tälle Jumalalle, oli sitten elossa tai ei, kaiken vallan.

– Kuka nukkuu keskellä? Toni puolestaan vaihtaa puheenaihetta, koska pelkää Julian kysyvän tarkempaa syytä erilleen muuttamiseen. – Olisiko se miehen paikka?

– Ai niin että sulla olis hani molemmissa kainalois? Olisiko se pikemminkin näinä tasa-arvoisuuteen pyrkivänä aikoina naisen paikka? Mikaela muotoilee.

– Vai olisiko se mun paikka? Sovittelijan paikka? Näinä kovin ristiriitaisina aikoina, Julia esittää. – Välinaisen paikka? Sänkydiplomaatin sija?

Mikaela ja Toni nyökkäilevät hymyillen.

Heitä naurattaa, kun he asettuvat kiltisti Julian sänkydiplomaattiehdotuksen mukaiseen ryhmitykseen petiin.

Julia suukottaa kumpaakin puoliskoaan ja kehottaa heitä tekemään samoin. Niin tapahtuu. Pitää olla ihminen ihmiselle.

– Ette sitten naiskentele yöllä ilman mua, Mikaela laskee leikkiä.

– Sovitaanko rakasteluvuorot vai rakastellaanko vastedes samalla vuorolla? Toni heittää.

– Eiköhän teissä asu avioparina vankka kokemus ja viisaus tehdä tällaisia päätöksiä. Päättäkää te. Se mikä sopii teille, sopii mulle, Julia pyytää.

– Mitä sä ajattelet? Mikaela kysyy Tonilta, joka koettaa pitää pokkansa ja näyttää siltä, että ottaa absurdin kysymyksen tosissaan.

– Mulle sopii se, mikä sulle sopii, Toni vastaa tunnustelevasti.

– Katsotaan. Eivätköhän kaikki muodot ja kombinaatiot ole maailman rikkauden, avoimuuden ja luovuuden kannalta parhaita, Mikaela miettii. – Jos Yoko ja Lennon vastustivat sotaa sängyssä, vastustetaan me sängyssä perussuomalaisten ahdasmielisyyttä ja typerää kuvitelmaa, ettei maailma olisi muka ollut aina ja iankaikkisesti virtauksen ja vuorovaikutuksen tilassa.

Toni koettaa keventää tilannetta, johon on kertynyt leikinlaskusta huolimatta turhaa jännitettä:

– Joo, turha tässä on enää kääntyä perinteisiin arvoihin ja ruveta sulkemaan rajoja ja haikailemaan olematonta satumaata. Pois meissä lurkkivat muukalaispelkoiset.

Mikaela ojentuu suutelemaan Juliaa. Suudellessaan Mikaela katsoo tutkivasti ja arvoituksellisesti Tonia. He ovat tietoisia välillään vaikuttavista ristiriitaisista voimista. He tarkkailevat toinen toistaan. Seksuaaliset jännitteet voimistuvat huoneessa.
Mikaela sammuttaa valot.

Katu- ja pihavalojen heijastukset luovat syviä varjoja huoneeseen. Liikenne kaupungissa on hiljentynyt.

– Kaikki vaikuttaa tässä valossa toiselta, mies toteaa hiljaisella äänellä. – Mikaela, oleksä vielä sama nainen, jonka mä olen oppinut tuntemaan?

– Oon vielä samanlainen, sama mieli, sama sydän, sama nainen, mut mä en lupaa mitään muuta, Mikaela lainaa Chisua.

– Eikö tällainen asetelma vääristä todellisuutta? kysyy Julia pimeässä kissamaisesti. – Naidaanko?

– Totta kai me naidaan, sitä meidät luodut on luotu tekemään, sanovat Mikaela ja Toni yhteen ääneen. Enemmän kuin naurattaa, Juliaa pelottaa parin yhteisääni.
 

Mikaela herää aikaisin aamulla ja huomaa Tonin ja Julian nukkuvan sylikkäin. Julia on suloinen, Mikaela ajattelee, naiseen voisi vaikka rakastua. Mikaela nousee sängystä, ottaa kehystetyn valokuvan yöpöydältä, hiipii makuuhuoneesta äänettömästi ja sulkee oven takanaan.

Kun Mikaela on sulkenut huoneen oven, Toni avaa silmänsä, miettii ja kuuntelee kuinka Mikaela tekee lähtöä. Toni ei ole varma inhoaako itseään, epämääräistä pelkuruuttaan, tarvettaan vetäytyä tai paeta heidän jakamastaan yhteisestä kivusta. Ovatko hän ja Mikaela uskottomia tuskalle näin Juliaan ryhtyessään? Yrittävätkö he Julian iskemällä iskeä Ilon? Vai kääntyvätkö he Juliassa toisiaan vastaan? Ainakin heidän pitäisi vältellä Julian aikana henkilökohtaisuuksista puhumista. Se voisi pilata kaiken.

Mikaela laittaa valokuvan eteisen laatikkoon, käy nopeasti pesulla ja pukeutuu. Juodessaan lasin mehua hän katselee keskeneräistä työtään maalaustelineellä. Auringonvalo heijastuu mereltä loftin seinille. Jokin työssä saa Mikaelan hakemaan kaapista punaisen, silkkivuoratun laatikon. Hän avaa sen ikkunan edessä. Katselee vuoroin tyttölapsen kasvoista tehtyä kuolinnaamioita ja maalaustaan, kuiskaa "anteeksi, anteeksi" ja laskee laatikon takaisin kaappiin.

Mikaela ottaa avaimet ja käsilaukun ja poistuu kodistaan tunteet heittelehtien. Hänellä ei olisi varaa heikkenemiseen, hänen tulisi tukahduttaa tunteensa tai lasittaa ne, pitää niihin viileä etäisyys.

Toni herättelee Juliaa seksiin.

– Menikö Mikaela jo? venyttelevä Julia kysyy huomatessaan, ettei Mikaela ole enää sängyssä.

Mies nyökkää ja Julia huomaa yöpöydältä puuttuvan valokuvan.

– Tuossa oli vielä eilen pienen tytön kuva muttei ole enää. Miksi Mikaela on sen ottanut?

Mies pudistaa päätään, ei hän vaan tiedä, tai ehkä Mikaela käyttää sitä työssään.

– Mun on pitänyt kysyä, kuka se tyttö on?

– Sukulaistyttö, Mikaelan nuoremman siskon, Toni vastaa.

Julia mainitsee, ettei tiennyt Mikaelan siskosta.

Toni vaihtaa puheenaihetta.

– Sukulaisista puheen ollen, mä en edes tiedä ketä sä olet mistä tulet -mielessä. Me ei olla juurikaan puhuttu menneistä ja perhesuhteista. Niin, Julia, kuka olet? Mistä tulet? Minne menet?

– En kukaan. Enkä tule mistään. Enkä ole minnekään menossa. Musta on hyvä, ettei historiaa raahata heti näyttämölle. Parempi antaa menneen puhella rivien väleistä ja teoista. Musta on mukavaa mennä sänkyyn tietämättä toisesta kaiken maailman vääryyksiä ja traumoja, Julia sanoo. – En mä tykkää sellaisista romaaneistakaan, joissa selitetään seikkaperäisesti auki taustat ja historiat. Boring, boring!

– No, oikeassa olet ainakin siinä mielessä, että kyllä ne neuroosit pääsevät juttelemaan kahden juuri toisensa kohdanneen välillä ilman nimenomaista esitystä omasta henkilöhistoriastaan. Mutta musta on kivaa tietää uudesta seksikumppanista edes tämän historian lyhyt oppimäärä, mies laskettelee.

– Historian taju tekee kohtaamisesta sensitiivisemmän. Ja mä tahdon olla sensitiivinen mies epäsensitiivisessä ilmastossa.

Julia alleviivaa sanomansa venyttämällä jalkansa uskomattoman auki: – Aivan kuten ihmisissä neuroosit juttelevat toinen toiselle ilman puhuttua kieltäkin, on myös kehon ei-verbaalinen tiedonvälitys. Mä luotan tähän ihmisestä välittyvään kehontietoon, kosketus- ja aistitietoon. Ei-kielellinen on usein paljon rehellisempää ja kuvaavampaa kuin kielellinen. Ja kehollis-henkisissä kokemuksissa, usein sanattomissa sellaisissa, asuu nimenomaan tyytyväisyys ja onni. Ei toista ilman toista.

Mies suutelee jalkansa auki venyttäneen, alastoman Julian vatsaa. Hän kuljettaa kieltään vatsaa pitkin jalkojen väliin ja sanoo: – No, en mä vähättele ei-kielellistä informaatiota, sikäli kun sitä osaa lukea. Ihmiset vaan nykyään hyppelevät aika vähin tiedoin ja kielitaidoin sängystä toiseen. Tuosta noin vain nettideittaamalla tai kännissä baarista petiin. En mä tarkoita, että sänkyharkinnan pohjalla pitäisi olla mikään perusteellinen esitys historiasta.

Julia nauttii miehen kielellisestä esityksestä ja kysyy voihkaistuaan: – Ai hyvä jumala, sä osaat käyttää kieltäs... anna mennä vaan, anna mennä vaan... älä välitä mun puheista, mutta kuules, hyvä ihana mies, sun kieli, sun kielitaidostas... sen verran, että jos meistä tehtäisiin näytelmä tai leffa, millaisina katsojat olisivat oppineet meidät tähän asti tuntemaan?

– Itsekkäinä nykyihmisinä. Hedonisteina, oman navan tuijottelijoita ja kaivelijoita, mies nousee navan korkeudelle sanomaan ja suukottaa naisen napaa.

– Ehkä, Julia sanoo ja painaa miehen takaisin haarojen väliin.

– Älä puhu noin paljon. Uuhh, juuri noin, tuo auttaa, ihan ohjelmallisesti, unohtamaan kaiken, niin menneet kuin tulevat... Juuri siitä kohdasta, se on se unohdusnappi, jatka vaan, mä keksin sulle palkkioksi ihan minkä tahansa menneisyyden, ihan minkä sä vaan tahdot kuulla.

Mies keskeyttää suuseksin:

– Hetkinen. Hetkinen, nuorukainen! Ei, noin vain voi unohtaa menneisyyttä tai sepittää sitä uudelleen.

– Mulle se on ollut pakko, Julia työntää miehen takaisin sinne minne kuuluu. – Vanhempani kuolivat, kun mä olin neljän vanha.

– Mitä tapahtui? Toni vakavoituu ja lopettaa naisen hyväilemisen.

– Just tota mä tarkoitin, ei historiaa sänkyyn, se on epäkiihottavaa, Julia vastaa aidosti hieman turhautuneena. – Jos sä lupaat jatkaa, sen verran mä voin sulle sanoa, että sen jälkeen elämä on ollut mulle yhtä selviämistä, jatkuvaa ja helvetillistä pyrkimistä ja pyristelyä. Ei nelivuotiaalla ole paljon vaihtoehtoja. Joko tuhoudut tai selviät. Ja kai mä olen sen tuoman draivin ja pakon turvin saanut aikaan ikäisekseni aika paljon. Mutta en mä vielä tahdo sitä sen tarkemmin eritellä.

Toni katsoo Juliaa vakavana, tuntee myötätuntoa ja on hämmentynyt siitä sykähdyttävästä nopeudesta ja voimasta, miten hänen seksuaaliviritteinen kiinnostuksensa naiseen vaihtuu paljon syvempään kiintymykseen. Mies tahtoo kysyä lisää, mutta Julia ei tahdo jatkaa, joten hän toteaa yleisluontoisesti: – Tuttu unohtamisen syy – varmaankin yleisin sellainen – menetykset, laiminlyönnit tai syyllisyys menneestä. Ja silti pitäisi muistaa voidakseen elää ja ennakoida.

– Vihastuttaa, että sattuma heittää meidät tänne syntymässä niin eriarvoisiin asemiin – ja vieläpä sitä meiltä erikseen kysymättä. Ja sitten vielä joutuu sattuman peukalon musertamaksi eläessään. Kuin joku koppakuoriainen. Ja lopulta kuolee. Pakkohan ihmisen on unohtaa tai keksiä itselleen muistelemisen arvoinen menneisyys. Muistaa vaan se, mitä selviämiseen tarvitsee. Mä en usko Jumalaan, koska se kesyttää, mukauttaa, pelottelee ja alistaa. Mä uskon näkyvään maailmaan, maallisiin ja tieteellisiin prosesseihin, en varjoihin. Mä uskon kehooni ja aisteihini. Mä uskon rakastelemiseen, Julia kiteyttää.

– Kuten myös, mies tuumaa.

– Ja taiteeseen, koska taide, ideat ja kauneus ylittävät näkyvän ja järjen rajat. Tämä riittää mulle ylimaallisesta.

– Jaa-a, on uskoni laita tässä asiassa, min kärä.

– No, kun nyt tähän päästiin ja sä lopetit, niin mihin sä ja Mikaela uskotte, mitä te pyritte unohtamaan? Mä tunnen, että joku juttu teillä kolistelee historian luurankokaapissa, Julia yllättää.

– Ei meillä mitään ihmeellistä, Toni virkkaa ja vaihtaa puheenaihetta. – Muistaksä vanhempiasi?

– Häilyviä muistikuvia, todennäköisesti valokuvien vahvistamia.

– Et kai sä vanhempias tahdo unohtaa, Toni kysyy.

– En, en tietenkään tahdo, Julia myöntää.

– Musta edesmenneiden läheisten unohtaminen on suuri vääryys, mies pohtii. – No niin, kuolleista elämään – oleksä ihastunut Mikaelaan?

Julia nyökkää.

– Enemmän kuin muhun?

Julia irrottautuu leikkisästi Tonin otteesta ja heittää:

– Suhun – älä viitsi! Mä rakastan naisia aina enemmän kuin miehiä.

– Sopiiko, että mä protestoin sitä vastaan, koska se on syrjintää, eriarvostamista! Te naiset olette ahneita, teille ei riitä edes saavuttamanne uudet asemat. Että kehtaatte vielä rakastaa naisia enemmän kuin miehiä. Se ei ole oikein.

Julian puolustuspuhe on:

– Mikaelan rakastuminen on oikeastaan sun syytä. Sä olet avittanut sattumaa viettelemällä mut.

– Sopiiko, että mä tarjoan ylpeänä sulle jotain sellaista mitä yksikään nainen ei voi luonnostaan tarjota?

– Sopiiko, että mä käyn vessassa ja mietin asiaa? Julia vastaa.

– Mieti vaan. Mutta aloitetaan siitä, että sä haet juoksevaa hunajaa ja mä syön sut karvoineen päivineen.

Julia lähtee vessaan. Naisen käyttäessä bideetä mies viihdyttää naista kertomalla kuinka Lemminkäisen äiti lähetti hakemaan mettä poikansa henkiinherättämiseksi.

"Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas! Lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan mieluisasta Metsolasta, tarkasta Tapiolasta, monen kukkasen kuvusta, monen heinän helpehestä kipehille voiteheksi, pahoille parantehiksi!"

Julia huutaa keittiöön mennessään: – Kermavaahdon sä saat tarjota, ihan vesi tulee kielelle.

– Sä olet upeanhärski kaunotar, pakko tunnustaa, että mä olen rakastumassa suhun valon nopeudella, vaikka mä näen sussa rauhan ja kivun, ilon ja itkun, mies tunnustaa jättäen kertomatta, että onkin jo nähnyt kuoleman.

Julia huutaa keittiöstä hunajan ottaessaan:

– Toni, oletko ikinä kuullut, että pienet ystävälliset teot, pienet rakkauden sanat auttavat meitä tekemään maailmasta taivaallisen mansikkapaikan?

Miehelle tulee hunajasta ikäviä muistoja, hän ei kuule Julian kysymystä, hänen mielensä on yhtäkkiä vanginnut kuolema, eikä itku ole etäällä. Salatakseen Julialta mielentilansa mies kääntyy mahalleen, painaa naamansa tyynyyn. Julia tulee sänkyyn hunajapurkkeineen, asettuu alastomana miehen selän päälle. Mies aistii selkäänsä vasten hinkkaavan häpykarvoituksen ja pelkää naisen todistavan seisovan peniksen sijaan kyyneleitä.

Mikaelan saapuessa luonnosvihkoineen Sulka-tanssiteatteriin Julia johdattaa nauraen Tonin tanssiin ja ”luolan” takaseinälle heijastuvilla varjoilla leikittelyyn. Mikaela katselee heitä salaa katsomon ovelta. Mustasukkaisuutensa hädin tuskin kätkien Mikaela kävelee permannon poikki ja nousee näyttämölle.

Toni ja Julia eivät huomaa Mikaelaa ennen kuin tämä puhuu:

– 'Elämä on kuin varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla.'

Rakastavaiset haluavat tulla nähdyksi. Julistaa lempeään koko maailmalle. He ovat tietoisia, että heitä katsotaan – vaikka heihin kohdistuva katse onkin usein hiukan nolo ja säälivä, ei välttämättä kateellinen niin kuin he usein kuvittelevat.

– Rakastuminen on teatteria, teatteri rakastumista, Julia lausuu.

– Mutta onko se parhaimmillaankin vain varjoteatteria? Tai tuhoisia harhakuvitelmia? Toni heittää vastausta odottamatta.

– Ei. Varjot ja kuvitelmat ovat usein kaikkein painavinta materiaa todellisuudessa ja eritoten rakkaudessa. Ei globaali talouskaan ole reaalitaloutta, vaan se perustuu aineettomiin odotuksiin ja harhaan, on Mikaelan käsitys asiasta.

Shakespearen Macbethin totuudenmukaiset mutta niin harhaanjohtavat noidat mielessään Toni pusuttaa Mikaelaa.

Julia tekee samoin, mutta Mikaela kietoo Julian suudelmaan ja katsoo niin tehdessään miestään silmiin. Toni ei pysty lukemaan, mikä on Mikaelan, samaan aikaan niin uhmakkaan ja kätketysti avuttoman katseen mieli. Miehen tekee mieli halata Mikaelaa, uhmata uhmaa, muuta syytä hän ei halaushaluun keksi. Heidän pitäisi osoittaa hyvyyttä ja ystävällisyyttä toisilleen.

– Sori, et mä olen myöhässä, Mikaela pyytää suudeltuaan ja ajattelee, että kaikki olisi vielä hyvin, nauti tästä tilanteesta, usko vain tähän hetkeen, älä murehdi muita aikoja. Mutta miksi me olemme täällä? Kääntymässäkö toisiamme kohti vai vastaan? Vai onko kysymys muistista tai tarkemmin ottaen sen vastakohdasta, unohtamisesta?

– Mä ajattelin, ettet sä ehtis, Toni toteaa varovaisen tunnustelevasti; hän ei ole edelleenkään tunnistanut Mikaelan mielentilaa. Nainen osaa tarvittaessa ja ärsyttävästi salata kaiken.

– En mä voi jättää teitä kaksistaan. Te tarvitsette esiliinan. Julia näköjään sai sut tanssimaan.

Toni nyökkää ja yrittää näyttää tanssijalta.

– Hyvin oppii noin vanhaksi, Julia yrittää päästä pariskunnan väliin, mutta Tonilla ja Mikaelalla on omaehtoinen sanailu tilauksessa.

– Sä olet niin hyvä opettaja, Mikaela tietää.

Julia laskee leikkiä: – Tosin vähän enemmän saisi olla ilmaisuvoimaa. Liikemateriaaliin ruumiillistuvia ristiriitoja, ne herättää katsojassa voimakkaita tunteita. En mä tuota mahaa pidä huonona tanssimisen suhteen, enemmänkin voisivat tanssahdella niin sanotut normaalivartaloiset.

– Mikaela, pitäisikö meidän haastaa opettaja seksuaalisesta häirinnästä? Toni kysyy.

– Älä opettajaa syytä. Et sä mun kanssa koskaan tanssi, Mikaela panostaa lemmenpöytää. – Siitä on aikaa, kun me ollaan tanssittu.

– Jos meillä ei ole ollut syytä tanssia.

– Tanssithan sä toisten naisten kanssa, Mikaela muistuttaa. – Paidat aina huulipunassa.

– Totta, aina kun mä olen ravintolassa, naiset hakevat mua väkisin. Kyllähän siinä oppii yhden jos toisenkin vatkauksen, Toni nokittaa.

– Sä voisit joskus vaikka kieltäytyä, Mikaela sanoo muka vihaisena.

– Mulla on muuten yksi tuttu miesopettaja, joka sai oikeasti syytteen seksuaalisesta häirinnästä. En hämmästyisi vaikka hän tappaisi itsensä, Julia paljastaa. Hänelle tulee ykskaks mieleen, että hän esittäisi pariskunnalle numeron. Hän valitsee kauko-ohjaimella Bob Fossen Cabaret-elokuvan soundtrackista Willkommen-numeron, matkii kyseisen elokuvan Joel Greyn esittämää, saksalaisittain korostavaa seremoniamestaria:

Willkommen, bienvenue, welcome!
Fremde, etranger, stranger.
Gluklich zu sehen, je suis enchante,
Happy to see you, bleibe, reste, stay.

Willkommen, bienvenue, welcome
Im Cabaret, au Cabaret, to Cabaret

Meine Damen und Herren, Mesdames et Messieurs,
Ladies and Gentlemen! Guden Abend, bon soir,
We geht’s? Comment ca va?
Do you feel good?
I bet you do!
Ich bin euer Confrecier; je suis votre compere...
I am you host! ...

Leave you troubles outside!
So – life is disappointing? Forget it!
We have no troubles here! Here life is beautiful...
The girls are beautiful...
Even the orchestra is beautiful!...
Main damen und herren
Älkää tapelko ystävät,
Täällä elämä on kaunista,
Täällä ei ole varjoja
täällä paistaa aina aurinko
silloinkin kun ulkona on rumaa.

Mikaela tunnistaa elokuvan ja innostuu:

– Me harjoiteltiin tuo Cabaret Mein Herr -numero pikkujoulujuhliin!

Tuuma on Julian toimi, hän asettaa nopeasti kaksi tuolia näyttämölle, valitsee kyseisen kappaleen ja johdattaa Mikaelan Cabaretin ilotteluun.

Mikaela istahtaa tuolille selin permantoon, aivan kuten Cabaretin Mein Herr -numerossa.

Naiset aloittavat.

Julia laulaa kuten Liza Minnelli ja Mikaela liikkuu tuolilla kuten yksi numeron seksikkäistä naistanssijoista.

You have to understand the way I am.
Mein Herr.
A tiger is a tiger, not a lamb.
Mein Herr.
You’ll never turn the vinegar to jam.
Mein Herr.
So I do...
What I do...
When I’m through...
Then I’m through...
And I’m through...
Toodle-oo! ...

Toni istahtaa katsomoon ja katselee naisia tanssimassa ja laulamassa.

Naiset löytävät esittämisen ja viettelyn ilon. Mikaela muistaa numeron yllättävän hyvin ja luo hymyileviä syrjäsilmäyksiä mieheensä.

Kun naiset ovat Mein Herrin esittäneet, Toni kehuu heitä. Naiset istuvat vierekkäin tuolien selkämystä vasten, jalat uhmakkaasti harallaan ja katselevat tylyn ilmeettömästi permannolla istuvaa miestä.

– Vaikea kuvitella mitään kauniimpaa kuin te kaksi.

– Niin, me molemmat halusi kohteina – varsinainen miehinen fantasia, Mikaela vastaa lasiruutuna.

– Rakas vaimo, älä typistä mun ihailua pelkäksi haluksi; onhan sitäkin, mutta vain noin 90 prosenttia.

Naisten kasvot ovat edelleen kylmäkiskoisia kuin tuomarin nuija.

– Ette te ole kauheasti vastustelleet mun yhdeksänkytprosenttista halua, Toni väittää.

Julia käyttää Joel Greyn seremoniamestarin saksalaista korostusta: – Main damen und herren, esityksemme jälkeen saattaa olla hieman vaikea tyytyä... sanoisinko... arkisempaan... kun nautinnonhalulla on taipumus kasvaa kasvamistaan, eikä sillä ihanalla pirulaisella ole mitään rajoja, se on ääretön ja kyltymätön, se valtaa koko näyttämön kuin Hitler Saksan ja Euroopan.

– Hei, älkää olko pahanilmanlintuja ja rumentako kaunista, Toni iskee. – Se nostaa käden, joka tahtoisi nähdä toisenlaisen esityksen?

He katsovat toisiaan. Julia kysyy Tonilta:

– Hyvä herr, ette kai tahdo antautua tylsyydelle vällyjen alla?

Julia nousee, näppäilee kauko-ohjainta ja esittää Cabaretin Sex-numeron, mutta muuttaa sanan "Money" sanaksi "Sex":

Sex makes the world go around.
The world go around.
The world go around.
Sex makes the world go around.
It makes the world go ’round.

Sex sex sex sex sex sex.
Sex sex sex sex sex sex.
Sex sex sex sex sex sex.
Sex sex...

Musiikin loputtua Julia istahtaa tuolille ja odottaa nuivana vastausta kysymykseensä.

– Ei, ei se halua, Mikaela vastaa penseästi Tonin puolesta.

– Hyvin sä tunnet mut, Toni sanoo.

– Entäs sä, Julia kysyy Mikaelalta.

– En. Entäs sä?

– Ei mulla ole hätää teidän välissä, Julia naurattaa ilmeettömästi. – Sängyssä on vaan vähän ahdasta.

Mikaela kaivaa taskustaan kolikon:

– Vai annetaanko sattuman päättää meidän puolesta? Klaava vie sut mun sänkyyn, kruuna Tonin.

– Ei mua haittaa ahtaus. Mikä vie samaan sänkyyn? Toni kysyy.

Mikaela heittää kolikon ilmaan, ottaa sen kiinni ja lyö käden kämmenselkää vasten. Klaava. Pahoitellen Mikaela toteaa:

– Valitettavasti Rouva Fortuna järjestelee yötä mulle ja Julialle.

– Sä järjestelit sattuman puolellesi, Toni epäilee noustessaan näyttämölle.

– Sä tiedät miten sadistisesti Rouva Fortuna on kanssamme leikitellyt, joten pelkkä epäily on epäreilua, Mikaela puolustautuu.

– Mutta eihän Rouva Fortuna ole ahdasmielinen moralisti, Julia muistuttaa.

– Ei, se vain paiskoo – niin kuin säkin totesit – meitä epäreilusti ja mielivaltaisesti syntymästä alkaen, on Tonin mielipide.

– Sitten kumotaan perkeleellinen sattuma ja jaetaan vuode, Julia sanoo.

– Se voi olla kohtalokasta, Toni laskee leikkiä.

Mikaela keksii: – Kauneus lepyttää kaikkein kohtalokkaimpiakin jumalia. Sopiiko, että mennään mun luo ja mä valokuvaan teidät sen jälkeen, kun mä olen luonnostellut lavastetta? Siitä tulee hauskaa. Se on mun uhri kauneuden jumalille.

He arvioivat toisiaan hymyillen, Julia ja Toni nyökkäävät Mikaelalle.

Kun Julia menee muuttamaan näyttämön valaistusta, hän panee merkille pienen, häneltä salattavaksi tarkoitetun rakastavan eleen, kun Toni hipaisee Mikaelan kättä. Ja kun mies tämän tekee, he vilkaisevat toisiaan silmiin, se on vaihdettu, ristiriitaisen hämmentävä, rakastunut silmäys, intensiivisin mahdollinen, toisiinsa sulauttava, melkein liiankin intiimi ulkopuolisen huomattavaksi.

Tuo ele ja silmäys todistavat täysin vastaansanomattomasti, että he rakastavat toisiaan syvästi. Julia ajattelee, ettei hän itse kenties kykene koskaan ymmärtämään tuollaista rakkautta. Ei, eivät he todellakaan ole toistensa suhteen välinpitämättömiä, eivätkä inhoa tai vihaa hengittäviä. Hän itse ei ole koskaan koskettanut ja rakastanut tuolla tavalla kumppaniaan. Kaikessa heidän vapaasuhteilunsa monimutkaisuudessa, näinkö yksinkertaista on rakkaus? Julia tahtoisi kokea saman, olla heidän kummankin.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.