Vapaassa suhteessa elävä Mikaela, 37, pelkää aviomiehensä Tonin, 38, rakastuneen Juliaan, 26, ja toivoo miehen lopettavan suhteen. Mikaela tuppautuu Julian ja Tonin tapaamiseen, josta Toni hermostuneena häipyy. Naisten ensikohtaaminen päättyy Julian yllättävään ehdotukseen.

Hikinen, treenivaatteisiin pukeutunut Julia tulee avaamaan oven Mikaelalle, ojentaa kätensä tervehdykseen ja pyytää naista peremmälle. Tunnelma on varautunut.

– Ooksä käynyt täällä aiemmin? Julia kysyy pyyhkiessään hikeä pyyhkeeseen.

– En, en ole, Mikaela vastaa.

– Koska te olette aloittaneet tässä teatterissa?

– Vähän yli vuosi sitten.

– Tässä oli aiemmin toinen teatteri, Mikaela muistelee ja tarkastelee edellään penkkirivien välissä kulkevaa Juliaa.

– Niin oli.

Naiset tulevat näyttämölle.

Mikaela katselee teatteria hyväksyvästi hymyillen. Sen ilmapiiri on rauhoittava. Mikaela ihmettelee, mikä on teattereiden tunnelman  salaisuus. Vai onko salaisuus katsojassa, mahdollisuudessa päästä teatterissa sisäisiin, lukittuihin huoneisiin kuin varkain? Täällä ei ole mitään ulkopuolista, ainoastaan sisäpuolista, ja vaikka teatterissa kohtaisi surua ja murhetta, se ei satuta samalla tavalla kuin ulkopuolella.

Turvapaikka. Täyttymys. Ehkä paikan tunnelma uskottelee, että on mahdollisuuksia, riittää sellaisena kuin on, onnettomuuksineen ja haavoineen. Jospa täältä löytäisi mielen, kun ulkoinen todellisuus ei sitä itsestään ja ilmaiseksi luovuta.
Niin, merkitys asuu itsessä eikä tuolla vaivaisessa varjomaailmassa – tai sitten sitä ei ole lainkaan tai se on häädetty pois.

– Kaunis teatteri, Mikaela tuumaa.

– Mä ajattelin, ettet sä tulis.

– Tässä ollaan. Mulla on kuvia töistä – siinä on vaan osa, Mikaela sanoo ja ojentaa vähän hätäisesti kansion.

JULIAN SILMÄILLESSÄ teoskuvia Mikaela tarkastelee Juliaa samaan aikaan sekä uteliaana että hieman ärtyneenä, sillä mitä – hyvä Jumala – hän tekee täällä ja tuon naisen kanssa?
Julia nostaa katseensa sivuista, katsoo Mikaelaa silmiin ja kommentoi innostuneena: – Vaikuttavaa. Todella hienoja juttuja.

Mikaela hymyilee kiitokseksi.

– Kyllä mä muistin ihan oikein. Sun töissä on jotain, mitä mä haen seuraavan esitykseen. En mä tosin itsekään vielä tiedä, mitä. Mä kerron vähän myöhemmin, mitä me ollaan ajateltu.

Julia odottaa Mikaelan reaktiota.

– Siis jos sua ei vaivaa, mun ja Tonin juttu?

Mikaela vastaa suoralta kädeltä: – Jos vaivais, en mä olis tässä.

He vaikenevat ja hymyilevät varautuneesti.

– Mä luonnostelen juuri seuraavan esityksen koreografiaa, Julia sanoo viitaten näyttämön lattialla lojuvaan luonnoslehtiöön. – Seuraavan duunin muotokieli ja tyyli on rajumpi ja väkivaltaisempi kuin tämän meidän piakkoin päättyvän Luola-esityksen.

– Miksi? Mikaela kysyy.

– No, musta esityksen yliyksilöllisyyden ja rituaalisen yhteisöllisyyden teemojen törmäyttämisen täytyy synnyttää väkivaltainen tanssityyli. Mä yritän välittää esityksellä tuntemuksen sekä yksilöiden että yhteisöjen samanaikaisesta epäpuhtaudesta, epätäydellisyydestä, lihallisuudesta ja raadollisuudesta.

– Aika isoja sanoja, hurjia abstraktioita välittää tanssitaiteen keinoin, Mikaela toteaa ja tarkastelee esiintymistilaa.

– Mä tykkään haasteista, Julia naurahtaa.

– Millaisia toiveita sulla on lavastuksen suhteen?

– Jos sä katsot mun hahmottelemaa liikekieltä.

MIKAELA ON YLLÄTTYNYT ehdotuksesta, kumartaa kuin hoviherra ja näyttää, että siitä vaan.

Ja niin Julia laittaa David Lynchin säveltämän ja esittämän Ghost of Loven soimaan ja tanssii Mikaela yleisönään.

Mikaela on lumoutunut tanssista mutta myös hieman ärsyyntynyt naisen suorasukaisesta estottomuudesta. Pian hän on pelkästään haltioitunut tanssista ja tanssijasta. Mikaela ajattelee Julian lainaavan luonnostelemaansa totiseen esitykseen kamppailulajien liikekieltä.

Kun Julia lopettaa lähes pelottavan rituaalisen tanssimisen, Mikaela taputtaa ja hymyilee. Julia nauraa spontaanisti. Mikaela ei voi olla vaikuttumatta naisen energisyydestä, hyväntuulisuudesta ja kyvystä hurmioitua. Hän ei edes yritä peitellä ihastumistaan näkemäänsä.

– No, miltä näytti? Julia kysyy.

– Äärimmäisen kiinnostavalta. Rituaalisen lumoavaa. Sä liikut käsittämättömän kauniisti, sulavasti ja elastisesti. Tuli semmoinen olo, että miksen mä osaa, mitä mä tässä seison.

– Kiitos, kiitos! Vähän mua jännitti, oikeastaan enemmän kuin yleisön edessä, Julia tunnustaa.

Mikaela on kysymysmerkki.
 

JULIA TÖKSÄYTTÄÄ koomisen karkeasti: – No, että mä tanssin naiselle, jonka aviomiestä mä olen juuri nainut, kai sen tähden, en mä ihan tarkalleen tiedä.

– Eiköhän se ole jo diskontattu sisään, Mikaela toteaa. – Älä enää siitä murehdi.

– Hyvä jos on näin... Mutta sitten tanssin aikana musta alkoi tuntua jotenkin hyvältä, että sä katsot. Vähän pervoa vai?

– Siksikö, että mä olen Tonin vaimo?

– Osin varmaan siksi, mutta myös sen tähden, että sä katsoit niin innoittuneesti ja hyväksyvästi, Julia vastaa. – Jokainen esiintyvä taitelija kaipaa kiitosta aina, kun vaan voi sitä saada. Tai no, näin kerjäävä mielenlaatu on vallitseva ainakin vielä näin nuorella tanssijalla.

– Ei kiitoksen kaipuu ole nuorten ja taiteilijoiden ominaisuus.

– Niin, no, totta.

– Siitä on vuosia, kun mä olen käynyt katsomassa modernia tanssia. Ja sä teit todella vaikutuksen. Vilpittömästi. Sun voima ja kauneus. Mä unohdin hetkessä kaiken.

– Kiitos! Mun pitää olla rehellinen. Sä pidät mua varmaan jonain kamalana nuorena syöjätär-Lolitana.

Mikaela ironisoi: – Sä olet vähän liian vanha Lolitaksi. Oikeasti, musta sä olet luvattoman kaunis ja lahjakas, eikä tämä tosiseikka muuksi muutu, vaikka olisit pannut mieheni hengiltä. Ei mulla ole vaikeuksia tunnustaa ja nauttia nuoresta kauneudesta – niin naisissa kuin miehissäkin, ilman
kateutta ja pelkoa. Usein vanhemmat naiset näkevät nuoret kauniit naiset uhkana tai kateuden kohteina, heiltä muutenkin niukkoja mahdollisuuksia ja valinnanmahdollisuuksia miesmaailmassa riistävinä.

He vaikenevat.

– Älä kehu liikaa tai mä ylpistyn ja muutun sietämättömäksi, Julia naureskelee ja paljastaa: – Kertoiko Toni, että mä olen biseksuaali?

– Ei, Mikaela valehtelee ja ihmettelee, miksei kertonut totuutta, Tonihan mainitsi siitä.

– Eikö se näy musta?

– E-ei.

JULIA PELLEILEE liioitellun jätkämäisesti keskellä näyttämöä ja flirttailee:

– Mun katseista, vartalosta, asennosta, eikö mulla muka ole biseksuaalista auraa? Toni kertoi, et sä olet rakastanut naisia. Ja kyllä mä olisin tiennyt sen ilmankin. Se on sussa.

– Mikä? Mikaela ihmettelee.

– Kiinnostus naisiin.

– Pelleileksä vanhan rouvan kustannuksella?

– En. Mä olen tosissani.

– Noh, mulla oli nuorempana parin vuoden suhde naiseen. Ja sen jälkeen muutama lyhempi juttu, Mikaela vähättelee.

– Mutta teillä, hyvä rouva, on edelleen biseksuaalinen identiteetti? Eikö vain?

Mikaela miettii ennen kuin vastaa: – Kyllä, neiti taitaa osua naulan kantaan.

Julia hassuttelee tuulettamalla kuin urheilukisoissa ja tokaisee äkkiä: – Ei vaiskaan. Toni kertoi, että sä olet, mitä olet, mutta, arvon rouva, kyllä mä sen näen.

Mikaela nolostuu ja yrittää korjata tilanteen ironisoimalla:

– No, mä kun ajattelin, että kaikki heteroseksuaaliset vuodet olisivat kuluttaneet musta biseksuaalisen patinan.

– Eivät vuodet pysty suhun, Julia veistelee. – Mikset sä ole ollut naisten kanssa sitten villien nuoruusvuosiesi?

– Jaa-a, hyvä kysymys. Se on hieman yllättävää, koska mä tunsin aikoinaan itseni vahvemmaksi ja vapaammaksi naisten kuin miesten kanssa. Ehkä se oli sitä, että mun miessuhteissa jännitteet ovat kasvaneet niin rajuiksi, koska niitä ei ole uskallettu tai osattu ajoissa purkaa. Ja tää paha sähkö on tehnyt mut usein heikoksi.

– No, mä en oikein osaa vertailla, kun mä olen suhdemielessä vielä ihan kakara, mutta mä tunnen itseni vahvemmaksi miesten seurassa kuin naisten. Ehkä mussa asuu turvaton pikkuprinsessa, joka tarvitsee komean prinssin valkoisine hevosineen. Rekkalesboilla ei ole muhun samanlaista turvallisuuteen tuudittavaa vaikutusta. Mä tahdon jonain päivänä perheen, johon kuuluu lapsia. Ei ole väliä väliä, saanko mä lapsia miehen vai naisen kanssa. Mutta lapsia. Mä haluan kokea, mitä on elää perheessä, koska mä en ole kokenut sitä. Perhe on mulle myyttinen onnen sija, vaikka mä hyvin tiedostan,
että perheissä asuu onnettomuus vähintäänkin yhtä usein kuin onni.

NAISET OVAT hieman hämmentyneitä keskustelun yllättävästä ja vihjailevasta suunnasta. Mikaelan tekisi mieli kysyä perheestä, mutta jättää sen omista syistään tekemättä. He arvioivat tovin näyttämöä ja palaavat taas toisiinsa.

– Onko sulla nälkä? Julia kysyy.

– Vähän.

– Mä kävin kaupassa, mulla on pukuhuoneen jääkaapissa kotia vietäväksi ruokaa ja viiniä. Jos mä katan meille pöydän näyttämölle? Syödään ja juodaan ja puhutaan ja inspiroidutaan.
Kun Julia hakee ruuat jääkaapista, Mikaela tutkii Luola-esityksen lavasteita.

Kotvan kuluttua Julia tuo pöydän ja tuolit näyttämön takaa, asettaa ne keskelle näyttämöä ja kattaa ruuan.

– Näyttämöpiknik, Julia toteaa ja on itsekin hämillään suorasukaisuudestaan. Hän ei ole varma, miksi toimii niin kuin toimii.

Mikaela seuraa naista sivusta, eikä oikeastaan edes tahdo tietää, mihin tällä kattauksella on pyrkimys johtaa. Hän ei tiedä, mitä tehdä, mutta nauttii, hivenen vastahakoisesti, Julian suoruudesta ja mutkattomuudesta, hänen nuoruudestaan, innostaan ja viattomuudestaan. Mikaela parodioi nuorten naisten kielirekisteriä:

– Mä olen niin kateellinen sun nuoruudelle. Sulla on niin varaa tuhlata kaikkea. Aikaa, terveyttä, kauneutta, intoa, ajatuksia, tunteita, seksiä, rakkautta ja välittämistä.

– Kyllä teilläkin on vielä tuhlattavaa, ette te mikään vanha nainen ole, Julia leikittelee vanhemman naisen rekisterissä.

– Kyllä mä olen, sä et vain näe sitä, enkä mä tarkoita ikääni, vaan kaikkea ennenaikaisesti kokemaani ja menettämääni, mikä vanhentaa, Mikaela vastaa.

– Kuules rouva, täällä näyttämöllä te voitte esittää nuorta tai vanhaa, elää vaikka yli varojenne niin kuin taivas tuhlaa tähtiään. Meillä ei täällä turhaa kursailla, täällä ei olla köyhiä eikä kipeitä. Täällä ei ole aikaa, täällä ei ole paikkaa. Tai oikeammin, kaikki aika on läsnä samanaikaisesti. Täällä ei kukaan joudu pukemaan surulla ja menetyksillä taottuja rautakenkiä ja tanssimaan itseään hengiltä.

Mikaela on samaa mieltä ja tarkastelee Juliaa tämän kattaessa heille syötävää. Valmissalaattia, oliiveja, patonkia, pikkuleivonnaisia, kahta eri juustoa, pehmeää ja kovaa...

JULIA KAATAA VIININ laseihin, ohjaa Mikaelan pöytään kuin herrasmies, murtaa heille patonkia ja istuutuu Mikaelaa vastapäätä. He syövät, aluksi aivan ääneti. Kuulostelevat hiljaisuutta ja teatterin putkiston korinoita ja kurlutusta, tuulettimen huminaa.

– Sä olet nuoreksi naiseksi saanut paljon aikaan, Mikael toteaa viitaten teatteriin.

– Mä olen yksinkertaisesti niin hyvä ja vaatimaton, Julia selittää syyksi.

– Ei sua ainakaan omanarvontunnon puutteesta, riskien karttamisesta ja omahyväisyydestä voi moittia.

– Mä tiedän, mihin uskoa, vaikkei maailma olekaan kohdellut mua tähän asti silkkihanskoin. Tanssiminen antaa mulle tarkoituksen ja balanssin, mun maailma pyörii tunnistettavasti jalkojeni varassa ja ympärillä.

Putket puhelevat, ja Mikaela kysyy: – Kuuleksä? Kummitteleeko täällä?

– Kummittelee. Kyyniset kummitukset kummittelevat. Ne ovat vihaisia, kun eivät enää tunnista tätä eloa omakseen.

– Musta tuntuu kuin emme olisi yksin täällä, Mikaela laskee leikkiä. – Että näkymätön yleisö arvioi meitä.

– Oikeassa sä olet. Siellä on monta kuollutta sielua meitä tirkistelemässä, ne ovat tulleet tänne virvoittelemaan henkeään.

– Heräävätkö he uudestaan henkiin? Mikael yhtyy leikkiin ja maistaa viiniä. Hänellähän on aidosti hauskaa.

– Olisikohan tämä näytöksemme tässä ja nyt sen verran huono ja hengetön, että he pysyvät kuolleina sieluina. Tai sitten nuo kummitukset ovat sen verran verettömiä ja moraalisesti paheksuvia, etteivät näe draamamme kauneutta? Julia pohtii leikisti tosissaan.

MIKAELA TARJOAA lääkkeeksi: – Ehkä meidän pitäisi vietellä yleisö, herättää kuolleet, nostaa heidät haudoistaan.

– Yleensä yleisö, elävä tai kuollut, vietellään sillä, että ensiksi viettelee itsensä ja esiintymistoverit, Julia ehdottaa. – Ja pitää olla uskollinen fiktiiviselle totuudelle.

– Mitä jos on amatööriesiintyjä? Mikaela laskettelee Julian mukana.

Julia nyökkää, se koskee heitäkin, ja kaataa heille lisää juotavaa.

Mikaela tuntee viinin ihanan humalluttavanhuimaavan vaikutuksen: – Mitä muuten tämä meidän kahden esitys koskee? Mitä meidän pitää tehdä? Täytyykö meidän puhua totta toisillemme vai valehdella? Tietääkö yleisö, jos me valehtelemme tai salaamme jotain? Eli onko tässä kohtaamisessa draamallista ironiaa?

– Totta kai yleisö tietää enemmän kuin me. Mutta Mikaela, eksä muka tiedä tai muista, mitä tapahtuu seuraavaksi? Eikö se ole jo
itsestään selvää? Eikö se ole jo kirjoitettu manuskriptiin tai Luojan Suureen kirjaan? Mitä sä luulet yleisön näkevän ja odottavan meiltä?

– Se vähän riippuu. Enpä tiedä, Mikaela vastaa ja tajuaa, että on edes hetkeksi unohtanut elämänsä ja Tonin muistuttamasta siitä. Että tämä tilanne tuntuu käsittämättömän hyvältä ja vapauttavalta. Hän tahtoo pettää Tonin. Ja petos ruumiillistuisi Juliassa, sillä toinen mies ei täyttäisi petoksen tunnusmerkkiä Tonin silmissä. Ei hän kuitenkaan täysin ymmärrä viehtymystään petokseen, sillä se ei kumpua pelkästään kostonhimosta.

– Miltä susta tuntuu?

Mikaela kohauttaa olkapäitään.

– Jos sä vaan seuraisit sitä kuuluisaa mutta niin harhaanjohtavaa sydämen ääntä? Julia sanoo ihmetellen edelleen rohkeuttaan ja röyhkeyttään edetä.

– Julia, mä... mä vähän epäröin. En mä voi enää tässä iässä heittää tällaisia piruetteja. Olisi varmaan ihanaa ja... Mikaela empii ja samaan hengenvetoon inhoaa epäröimistään. Miksei sallisi itselleen nautintoa? Miksei vaan voisi kaiken jälkeen palvella puhdasta halua? Pitääkö hänen olla tässä tilanteessa sovinnainen ja uskoa, että nautinto on paha ja kuriton, halu alhainen ja katala. Mikaela tahtoo olla idioottimaisesti, naurettavasti ja lapsellisesti paha ja pettää niin kuin parhaakseen tai vaikkapa vahingokseen katsoo.

JULIA NOUSEE  yhtäkkiä pöydästä ja omaksuu viekoittelevan kuplivan pop-tanssijan roolin.

– Mikaela, sun pitää vaan antautua nautinnoista suurimmalle? Julia flirttailee ja laittaa musiikin soimaan.

– Ja nautinnoista suurin on?

Mikaela kysyy parodioiden omaa muka-tietämättömyyttään.

– Sä tietenkin aikuisena vapaasuhteilijana ja perinteistä avioliittoa vastustavana vapaustaistelijana ajattelet seksiä, mutta mä ajattelen tanssimista.

– Hyi sua, nuori nainen, mä ajattelin lähinnä jälkiruokaa. Se on tämänikäisten suurin nautinto.

Naiset nauravat spontaanisti ja sydämellisesti. Kun he lopettavat nauramisen, predestinoitu, flirttaileva hiljaisuus valtaa näyttämön. He tietävät, mihin esitys päättyisi.

Mikaela kysyy viekoittelevasti: – Mikä nautinto, nuorten ihmisten nautintojen tikapuilla, tulee tanssin jälkeen?

Julia ei vastaa, mutta kertoo sen ilmeellään. Hän laittaa Ennio Morriconen A Fistful of Dollarsin soimaan ja hakee Mikaelaa tanssimaan. Naisia naurattaa tilanteeseen täysin sopimaton musiikki. Julia leikittelee ja kujeilee, Mikaela on aluksi hieman hämmentynyt ja vastahakoinen mutta tanssiessaan vapautuu ja unohtaa itsensä.

He leikkivät vakavoituvansa kohdatessaan toistensa eroottisesti liioittelevat ja uhmaavat eleet, kuin Sergio Leonen elokuvien kaksintaisteluun valmistautuvat pistoolisankarit.

He painautuvat yhteen, heidän naulitsevat katseensa, heidän
hidastuvat liikkeensä. Julia kurottautuu suutelemaan itseään paljon pidempää Mikaelaa. Biisi vaihtuu koomisesti Morriconen säveltämän For a Few Dollars More -kappaleen jännitteiseen alkutikitykseen. Tovin epäröityään Mikaela vastaa tunnustelevasti suudelmaan. Julian kädet etsiytyvät
Mikaelan vyötäisille.

Mikaela irrottautuu Juliasta ja sanoo: – Jos sä haluat mua, mä olen tässä.

Julia toistaa Mikaelan sanat:

– Jos sä haluat mua, mä olen tässä.

He seisovat vastakkain, kosketuksen päässä toisistaan, kunnes yhtyvät uudestaan intohimoisesti suudelmaan.

TONI TULEE Mikaelan loftiin, kävelee makuuhuoneen ovelle ja hätkähtää nähdessään Mikaelan ja Julian nukkuvan sylikkäin. Hän on järkyttynyt, eikä ole uskoa näkemäänsä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että Mikaela on tehnyt tämän kostaakseen. Ei tätä voi mitenkään muuten ymmärtää. Hän on pettynyt Mikaelaan. Ja surullinen ja vihainen. Mutta miksi ja miten Julia on suostunut Mikaelan koston välikappaleeksi?

Toni miettii, nojaa seinään, on jo hämmennyksissään lähdössä,
eikä kuitenkaan lähde, ei voi lähteä, halua lähteä. Hän seisoo eteisessä, Mikaela on vienyt häneltä Julian, se on jotenkin huvittavaa; harvemmin näin käy. Paino on naurettavuudessa. Niin, tämä on naurettavaa, eikä tilanteesta voi olla kovin pahoillaan. Ehkä tämä tekee hyvää Mikaelalle.

Kun Toni on lähdössä, Mikaela herää, eikä mies voi poistua paljastumatta. Toni piiloutuu Mikaelan vaatehuoneeseen, tarkkailee piilostaan naisia ja pitää itseään säälittävänä tirkistelijänä. Ei olisi pitänyt tulla, mutta ei ole väärin todeta vaimon komerossa, ettei sadattelu auta. Mies ei tiedä mitä tehdä, hän odottaa.

Ensimmäisenä unesta tietoiseksi havahduttuaan Mikaela tajuaa, että Julia nukkuu alastomana hänen vierellään. Nainen peittää käsillään kasvonsa ja ajattelee tehneensä väärin. Häntä vanhanaikaisesti ihan hävettää, hän huokaisee. Julia liikahtaa. Mikaela tutkii seuralaistaan, eikä voi olla ihastelematta naista, eritoten hänen käsittämättömän lihaksikasta tanssijan vartaloaan ja viattomuuttaan.

Hän tahtoisi koskettaa Juliaa, suudella ja hyväillä tätä syyllisyydestään huolimatta. Mikaela tunnustelee Julian tyynyllä aaltoilevia, huoneeseen paistavassa auringossa kiiltäviä, tummia hiuksia. Mikaela suukottaa Julian kaulaa, pitää naisen tuoksusta, se muistuttaa jostain. Julia heräilee hymyillen, katsoo Mikaelaa silmiin, kohottautuu suutelemaan ja kietoo kätensä naisen ympärille.

Mikaela tahtoisi vain unohtua Juliaan, kenties naiminen helpottaisi ja halveksisi aikaa. Nähdä intohimon valveunia, kadottaa itsensä ja hänessä kuolleena elävän menneisyyden.

– Aioksä kertoa tästä Tonille? Julia kysyy.

Toni valpastuu komerossa kuullessaan nimensä mainittavan.

Mikaelaa harmittaa kysymys, koska se ankkuroi todellisuuteen. Hän kohauttaa olkapäitään ja kysyy: – Pitäisikö?

– Millainen tiedottamispolitiikka teillä on ollut? Julia naurahtaa. – Mä en ihan vielä päässyt siitä selville.

Mikaela ei vastaa. He antavat tilaa hiljaisuudelle.

– Mun pitäisi lähteä aamutreeneihin. Oliko tämä sitten tässä? Julia kysyy.

Olkapäiden kohautus kertoo, ettei Mikaela tiedä.

– Sori vaan, mutta mä edelleen ihmettelen, varsinkin tämän meidän jutun jälkeen, missä menee sun tai oikeammin teidän rajat? Totta kai mä kunnioitan niitä, mikäli mulle ne kartalta näytetään, Julia yrittää laskee leikkiä.
 

MIKAELA SUUKOTTAA Juliaa, silittää tämän hiuksia ja veistelee: – No, nuoren naisen täytyy ymmärtää, että tässä käydään jonkinlaista kalistelevaa rajankäyntiä. Rajamerkkejä siirrellään ja korjataan, niinhän se on ollut aina sodassa ja rakkaudessa.

– Niin, mutta kuka rajankäyntiä harjoittaa? Kumpi osapuoli on tuonut rautaa rajalle, esittänyt rajavaatimuksia, Julia yhtyy leikittelyyn. – Ollaanko me esimerkiksi vielä turvallisesti entisten rajojen sisäpuolella?

– Toistaiseksi, Mikaela vastaa arvoituksellisesti.

– Ja toistaiseksi mä olen pyyteetön ja turvallinen ”toistaiseksi” toinen teidän välissä ja rajanmäärityksissä, Julia leikittelee.

Mikaela koskettaa Julian kasvoja ja kertoo, että nuori nainen tahtoo maailmalta aivan liiaksi selkeyttä, vaikka se on perusteellisen sumea paikka.

– Hei, en mä valita. Mulla ei ole mitään tarvetta minkäänlaisten parisuhderajamerkkien naulaamiselle. Se on teidän vanhusten pakkomielle. Teiltä loppuu aika, mutta mulla on aikaa kuin tiimalasissa hiekkaa. Ja mulla on rakkautta tankit täynnä, ihan riittää vaikka tuhlattavaksi. Käyttäkää vaan mua, te taistelevat vanhukset. Mä olen pyhimys, mä annan teille rakkautta rakkauden vuoksi, mä olen itseisarvoinen pimu. Käpertykää mun sydäntäni vasten.

Mikaela sulkee Julian suun suudelmalla, mutta tämä ei siihen suostu, vaan venyttelee kuin kissa ja lisää: – Pyhimyksen asema on oikeastaan aika nautinnollinen. Halutkaa mua, taistelkaa musta. Tehkää muhun vaikutus. En mä välitä, vaikka ette käsittelisi mua lempeästi päämääränä sinänsä vaan välineenä johonkin, mitä mä en edes ymmärrä.

– Ai, tuollaisiako ne pyhimykset ovat. Riettaita. Mä kun luulin, että ne olisivat pidättyvämpiä ja siveellisempiä.

– No, aika lutka pyhimys, kun on kummankin kaa, Julia myöntää ja nyökyttelee.

Naisia hymyilyttää.

Julia ihmettelee Mikaelan paljon omiaan suurempia ja painavampia rintoja, suutelee niitä, punnitsee ja vertaa omiinsa.

– Millaista olisikaan tanssia tällaisilla rinnoilla. Tulis pyöriessä kamala keskipakoisvoima ja sinkoutuisi katsomoon. Aika näyttävän näköinen tanssija olisit mitoillasi. Me tanssijat olemme enimmäkseen tällaisia metrin mittaisia.

– Meillä kuvataiteilijoilla ei ole fyysisiä enimmäismittoja, Mikaela kuittaa. – Täytyy myöntää, että sä olet ihanan häpeämätön, missä on kyllä paljon viisautta. Meidän sukupolvi kylpee häpeässä, se on tukahduttavana soluissamme.

– Voitteko te enää elää toisin, vain toisillenne seksuaalisesti lupautuneina? Julia kysyy.

– En tiedä, Mikaela vastaa ja on siinä rehellinen.

– Jos te oikein yrittäisitte?

– En todellakaan tiedä, on Mikaelan vastaus. Mikaela selittää, ettei hänen ja Tonin kohdalla ole ollut kysymys kyvyttömyydestä tai epäonnistumisesta rakastaa toisiaan toiset seksikumppanit poissulkevasti.

TONI KATSELEE NAISIA enemmän huvittuneena kuin vihaisena tai mustasukkaisena. Kuin film noirien eksistentiaalinen private dick etsimässä kohtalokkaan naisen luota johtolankoja, jotta voisi paljastaa kaikkien kuulemiensa valheiden ja harhautuksien jälkeen totuuden – ei rikoksesta, vaan olemassaolostaan.

Huvittuneisuus ja totuuden yksityisetsintä tekevät miehessä tilaa seksuaaliselle halulle. Tämä halu tulee äkkiä, ikään kuin se sanoisi, että älä ole lapsellinen typerys, katso noita naisia, unohda kaikki epäily ja nauti!

Mies sulkee varovaisesti vaatehuoneen oven, näppäilee Mikaelan puhelinnumeron, päättää antaa Mikaelalle aiheen huoleen.

Julia huomaa naamiot huoneessa. – Nuo karmeat naamiot? Mitä ne ovat?

– Kuolinnaamioita.

– Oikeita – siis aitoja? Julia kysyy.

Mikaela nyökkää. Julia tarkastelee naamioita ja ihmettelee,
miten Mikaela pystyy nukkumaan niiden valvoessa unta. Miten
pelottavia naamiot ovatkaan pimeässä! Kas kun hän ei huomannut niitä yöllä.

Ennen kuin Mikaela ehtii vastata Julian kysymykseen hänen kännykkänsä soi. Nainen tarkistaa soittajan.

– Toni, pitää vastata, ettei ole tulossa tänne. – Tsyyt!

Mikaela vastaa vähän hengästyneenä: – Hei!

Toni puhuu hiljaa vaatetangosta roikkuvien vaatteiden välissä vaimentaakseen äänensä: – Huomenta! Mitäs sulle?

– Kuuluu vähän huonosti, Mikaela huomauttaa.

Mies esittää kysymyksen uudestaan aavistuksen kovemmalla äänellä.

– Ei ihmeempää, Mikaela vastaa. – Missä sä olet?

Julia sujahtaa peiton alle ja kiusoittelee Mikaelaa hyväilemällä.

– Mä ajattelin tulla käymään. Ethän sä ole lähdössä mihinkään? Meidän pitäis varmaan puhua, Toni panostaa.

– Nyt on vähän huono hetki.

– Onko sulla vieraita, sä kuulostat jotenkin säikähtäneeltä? Toni kiusaa ja näkee Julian etsivän Mikaelan haarojen välistä paljastumisen vaaraa tai jotain ehdotonta totuutta heistä, mitä ikinä se onkaan. Voi Julia, voi Julia, kuinka nopeasti nuori oppiikaan nauttimaan turmeluksesta ja uhasta!

– Ei, ihan yksin mä olen, Mikaela valehtelee.

– No, jos mä vaan piipahdan.

– Ei, ei, nyt on huono hetki, mä just keskityn yhteen juttuun, Mikaela keksii, eikä mielestään valehtele.

MIKAELA NOUSEE istumaan ja ehdottaa: – Jos mä soitan vähän myöhemmin?

– Sopiihan se – niin, hei, oleksä muuten sitä mieltä, että kyllä
varas varkaan yössä tuntee? Toni tokaisee arvoituksellisesti.

– Miten niin?

– Siten vain. Tuli mieleen ja kieleen.

– Kyllä varas taitaa varkaan tuntea – no niin, hei vaan! Mikaela tuumaa, lopettaa puhelun, laittaa kännykän yöpöydälle ja katsoo vakavoituneena peiton alta kurkistavaa Juliaa, joka toteaa koomisen lakonisesti: – Että näin tämä vapaa pariskunta. This is no ordinary love, Julia lainaa Saden kappaleen nimeä. – Joo-o, oikeastaan teitä on hauskaa ja kiinnostavaa seurata.

– Älä naurata, Mikaela pyytää hymyillen.

– Mä kun luulin, että vanhoissa naisissa asuu viisaus, Julia piruilee. – Ei taida sun ja miehes vuoteista löytyä hyvän ja ristiriidattoman elämän ohjeita tai taitoja.

– Ei taida löytyä, mutta mulla on sulle uunituoreita uutisia. Ei se niin mene, viisaus siis, Mikaela aloittaa. – Vanhoissa naisissa asuu vaan menneestä kertynyt kipu ja ikuinen halu suojella elämää, jonka...

Julia keskeyttää lauseen suutelemalla Mikaelaa. Ja suudelmaa seuraa arveleva tauko.

– Mitä mä sanon miehellesi, jos hän soittaa ja haluaa tavata? Julia kysyy huvittuneena. – Pitäisikö mun toimia niin, että tekoni voisi tulla luonnon yleiseksi laiksi?

– Luonnon yleinen laki on tällä hetkellä ahdasmielisempi, Mikaela tietää ja kysyy aavistuksen vakavampana: – Haluaksä tavata hänet?

– Rehellisesti? Julia painottaa.

– Rehellisesti rehellisesti.

– Rehellisesti. Kyllä. Oikeastaan. Haluaisin. Tai en mä tiedä. Voin mä väistyäkin, jos suhdelakinne ja sydämenne sanovat niin. Tai tyytyä jompaankumpaan, jos se on teille sallittua. Mä olen joustava. Mä olen nuori. Se on teistä kiinni. Ei tämä ole niin
nökönuukaa mulle.

Mikaela pitää Julian päätä sylissään.

– Huh, huh, menee vähän monimutkaiseksi. En mä voi sanoa sulle, että älä tapaile häntä, kun tässä mä hyväilen sua. Sä olet vapaa nainen. Enkä mä voi Toniakaan kieltää. Mehän hulluna heilutetaan kumpikin samaa venettä.

– Venettä... Mikaela, vakavasti puhuen, älä pelkää, kyllä mä tunnistan ja tunnustan asemani. Mä tiedän, että tää kaikki on vaan väliaikaista, emmekä me voi jakaa muuta kuin saman vuoteen. Mutta se riittää toistaiseksi, en mä ole ahne.

– Tuhma, se sä olet, et ahne, Mikaela tietää ja suukottaa Juliaa.

Toni katsoo naisia vaatehuoneesta, tahtoo yllättää heidät ja on jo avaamassa oven.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.