Yllätysaamiaiselle mennessään Mikaela, 37, kohtaa miehensä Tonin, 38, yhden yön seuralaisen Julian, 26. Vapaasta suhteestaan huolimatta Mikaela pelkää Tonin rakastuvan Juliaan – eritoten, kun miehen oli määrä tulla hänen luokseen illalliselle ja yöksi.

Toni seisoo Mikaelan ovella raskain mielin, pitelee asunnon avainta kädessään kuin ei tietäisi, mitä tehdä sillä. Häntä pelottaa Mikaelan reaktio siihen, ettei tullut illalliselle ja yöksi, koska valitsi Julian. Miten voimakkaasti hän on ihastunut Juliaan ja tahtoisi tämän osaksi elämäänsä, hän ajattelee ja toivoo samaan hengenvetoon, ettei olisi tässä tilanteessa. Kunpa hän kykenisi häivyttämään Julia mielestään – tai ei sittenkään, ei naisesta voi vielä luopua.

Mies henkäisee syvään, haluaisi paeta paikalta. Tahtooko Mikaela perääntyä vapaasta suhteesta?

Toni valmistautuu Mikaelan kohtaamiseen, oven avaamisen sijaan soittaa ovikelloa.

Mikaela avaa oven tervehtimättä ja menee jatkamaan työskentelyään. Toni seuraa Mikaelaa loftiin, seisahtuu Mikaelan selän taakse ja katselee naisen paraikaa työstämää, melkein valmista Metamorfooseja-maalausta.

Taivaalla lipuu raskaita pilviä. He jakavat piinaavaa hiljaisuutta. Liikkumatta. Kuunnellen. Ihan lähellä toisiaan. Mies tahtoisi
halata, pyytää naiselta ymmärrystä. Ei hän kuitenkaan voi olla niin raukkamainen. Mikaelan vatsaan koskee. Nainen rikkoo hiljaisuuden, esittää kysymyksen miestä katsomatta: – Oleksä rakastunut?

– En. En ole.

– Sä olit viime yönkin hänen kanssaan, Mikaela toteaa ja inhoaa mielensä sekasortoa.

MIES MYÖNTÄÄ, että näin on. Mikaela nyppii hermostuneesti kuivunutta pensseliä ja kysyy hiljaisella äänellä: – Onko mun pelättävä ensimmäistä kertaa?

– Mitä? mies kysyy kootakseen ajatuksensa vastaukseen.

– Tätä sun suhdetta, sen vaikutusta meihin, että meidän suhde hiipuu... ja kuolee...

– Ei, ei ole mitään pelättävää. En mä voi edes kuvitella vaihtavani elämääni johonkin, mihin sä et kuulu. Ei ole, eikä voi olla mitään tärkeämpää. Me lusitaan yhdessä tää elämä. Ollaan vankitovereita, kyllä sä sen tiedät. En mä tavoittele mitään susta riippumatonta.

Mikaela kääntyy takanaan seisovan Tonin puoleen, arvioi aavistuksen hymyillen miestään.

– Musta vaan tuntuu siltä, hän toteaa ja laskee leikiksi epäluottamuksensa: – Musta vaan tuntuu, että mä luotan suhun näissä naisasioissa yhtä paljon kuin poliitikkoihin Italiassa. Nekin puhuvat paljon ja tekevät ”toimenpiteitä, jotka ilmestyvät ja katoavat, lyövät siipiään ja kuolevat kuin perhoset muutamassa tunnissa, elävät tarpeeksi kauan lumotakseen vain lapset”.

Mies nauraa: – Älä unohda, että romantiikka on Italian päävientituote.

Huomio hymyilyttää Mikaelaa, hän koskettaa miehen kättä.
Mikaelan hellä ja rakastava ele tuntuu miehestä väärältä tässä
tilanteessa. Toni menee ikkunalle, katselee pihalle ja kysyy: – Eksä enää halua, että me tapaillaan muita?

Mikaela ei vastaa.

– Haluaksä luopua siitä vapaudesta? mies kysyy.

– En tiedä... ehkä... en tiedä... ne pari miestä, ketkä mä tapasin tämän vuoden aikana olivat yhdentekeviä. Pelkkää seksiä.
Onko sulla ollut viimeisen vuoden aikana muita naisia kuin Julia?

Mies pudistaa päätään.

– Sä varmaankin tahdot vapauden, kun sulla on tämä uusi nainen. Mä ymmärrän sua. Hyvin kaunis nuori nainen. Me tavattiin ohimennen rapussa tullessani eilen aamiaiselle. Onko hän myös mielenkiintoinen?

Mies nyökkää.

– Mitä hän tekee?

– Tanssija. Modernia. Heillä on oma pieni tanssiryhmä ja -teatteri.

– Intohimoinen? Kunnianhimoinen? Mikaela kysyy.

– Joo.

– Haluaksä vaan seksiä? Vai jotain muutakin?

– En oikeastaan. Tai ehkä mä janoan nuoruutta... ja nuoruuden mutkattomuutta. Ja fyysisyyttä –enkä mä tarkoita tällä seksiä.
Hänellä on mielenkiintoinen tapa kokea ja pyrkiä ymmärtämään asioita kehollisesti.

– Käytättekö te ehkäisyä?

– Totta kai, Toni valehtelee.

– Onko hänellä lapsia?

– Ei ole, mutta kuulemma haluaa sitten joskus. Hän on biseksuaali.

Nainen miettii Tonin sanomaa. Toni tuntee Mikaelan hauraudesta syyllisyyttä ja tahtoisi, että nainen olisi taas vanha oma itsensä, mutta tietää, ettei se ole enää mahdollista.

– EN MÄ VERTAILE sua ja Juliaa. Sua mä rakastan syvästi, sä olet mun elämänkumppani, sua mä tarvitsen, eikä sitä mikään muuta toiseksi. En mä voisi elää ilman sua, mies sanoo ja ajattelee samaan hengenvetoon, että mihin he toisiaan oikeastaan enää tarvitsevat. Mutta eikö toisen ajatteleminen pelkkänä omien tarpeiden ja halujen täyttäjänä ole pinnallista ja sairasta, modernia? Tarpeiden ja halujenhan tulisi tulla täytetyksi omasta sisimmästä käsin.

– Ehkä mä olen tulossa vanhaksi, mutta musta on alkanut tuntua, etten mä välitä enää tutustua uusiin miehiin – ainakaan sängyssä. Liian monimutkaista ja loukkaus-, kyynisyys- ja hyväksikäyttöherkkää puuhaa. Sulla on ollut paljon parempia kokemuksia kuin mulla. Kiinnostavia naisia on helpompi tavata kuin miehiä.

Mikaela vaikenee, katselee maalausta telineellä. – Haluaksä mua vielä?

Toni koskettaa naista, mies ei tahtoisi olla tässä tilanteessa, tässä surun umpiossa. Hän tahtoisi, ettei heistä kumpikaan olisi. Mutta se on liian paljon pyydetty, he eivät koskaan pääsisi surua karkuun.

– Totta kai mä haluan. Ei siitä ole kysymys.

– Oleksä pettynyt tai kyllästynyt? Oleksä muuttanut mieltä lasten haluamisen suhteen?

– En ole. Kyllä mä tahdon. Mutta sä et vissiin vieläkään tahdo yrittää lasta?

Mikaela nyökkää, ei hän tahdo. Ei missään nimessä. Ei hänestä ole siihen. – Kaipaatko sä elämältä jotain muuta? Mikaela kysyy.

Mies pudistaa päätään.

– Mä kaipaan. Mä kaipaan iloa ja onnea, mä olen surullinen.

MIES JÄTTÄÄ SANOMATTA, että niin on hänkin. Heidän todellinen kaipuunsa ei täyttyisi koskaan, todellisuus ei sitä heille tarjoilisi. Totta kai hän toivoisi, että he osaisivat elää normaalisti, että heillä olisi vielä yksi mahdollisuus elää lapsikuvioineen, mutta todennäköisesti se olisi tavoittamattomissa.

– Pystytäänkö me, ei välttämättä tulemaan onnellisiksi, vaan elämään tämän surun kanssa? Voidaanko me tahtoa ja pakottaa itsemme vielä kerran edes tyytyväisiksi ja elämänhaluisiksi? Enkä mä tarkoita sellaista seksissä manifestoituvaa halua? Se on liian yksinkertaista.

Toni ei tiedä.

– Toni, minkä viisauden voimalla elää? En mä löydä sitä seksistä, en enää kerta kaikkiaan siitä, että mä imen juuri tutustumani miehen kyrpää naama punaisena ja kieli puutuneena. Et säkään varmaan naama naisesta kosteana koe valaistumista sen suhteen, miten kestäisi ja eläisi tätä elämää.

– Mistä yhtäkkiä moinen epävarmuus? mies kysyy, vaikka hyvin tietää. Kysymys on retorinen. Hän tuntee vaimonsa – tai ainakin ajattelee tuntevansa. Ainakin hän on tähän asti osannut lukea tämän eleitä, liikkeitä ja ilmeitä, tietänyt ajatukset niiden takaa.
Mikaela kohauttaa olkapäitään.

– En mä tiedä, viime aikoina mä olen vaan pelottavasti kokenut itseni poikkeuksellisen kelvottomaksi, riippuvaiseksi ja haavoittuvaksi. Mä en halua kertoa sulle kaikkea.

– Kerro vaan, Toni kannustaa, vaikkei oikeasti tahdo kuulla kaikkea sitä kammottavaa, mitä naisen sydämellä on ollut, koska se kaikki kuitenkin palautuu yhteen ja samaan asiaan.

Miehellä ei ole voimia vastaanottaa Mikaelan kipua, omissakin suolaisissa haavoissa on nuolemista.

– Äh! Ei mitään – unohda, en mä halua puhua siitä. Haluaksä kahvia?

Toni nyökkää. He menevät keittiöön. Auringonpaiste värjää keittiön ylle laskostetun, käsin kirjaillun verhon kauniisti. Tämä valon määrä ei ainakaan puhu murheesta, ei syyllisyydestä, vaan loukkaavasti elämästä, joka jatkuu sitkeästi heistä huolimatta.

– Kerro nyt, mies pyytää ja moittii samaan hengenvetoon itseään. Mikseivät he vain voi olla hiljaa siitä, mitä enää asiaa vatvomaan? Kaikki sanottava on sanottu. Tuhansia kertoja. Piste.

– No... mä en yksinkertaisesti enää löydä elämääni mieltä ja tarkoitusta, nainen sanoo. – Kyllä sä tiedät, mistä mä puhun.

MIEHELLE ON täysin selvää, mihin nainen viittaa, hän sanoo:

– Miten kukaan sellaisen menetyksen koettuaan voisikaan?

– Niin, Mikaela toteaa, kaataa heille kahvia ja ojentaa kupin miehelle, joka istahtaa keittiön pöydän ääreen.

Mikaela nojaa tiskialtaaseen ja sanoo: – Muhun sattuu. Pitkään oli jo paremmin. Mä luulen, ettei tämä kipu koskaan helpota. Mun mieli on musta, surulla ja kaipuulla hunnutettu.

– Kyllä sä vielä kauneutta näet ja pystyt luomaan. Mistä muusta kuin kauneudesta sä synnytät taiteesi? Siinä mielessä on toivoa.

Mikaela istuu miehen viereen. Toni laittaa kätensä naisen kädelle. Mies huomaa haavan naisen kädessä, ajattelee sen syntyneen työssä.

– Enpä tiedä, pikemminkin mun työt syntyvät selviytymispakosta.

– Mutta jokainen taideteos on myös uskoa kauneuteen. Jonkinlaiseen inhimillisen jatkuvuuden jumaluuteen.

– Ehkä, ehkä, nainen toteaa.

He vaikenevat ja jakavat pitkää, pysähtynyttä hetkeä. Mies miettii, koska he olivat onnellisia ja tyytyväisiä. Kuusi vuotta sitten, ennen onnettomuutta. Toisinaan he ovat lähes aggressiivisen intohimoisia, mutta rakasteluun kanavoituu niin paljon kaikkea ikävää. Mies kaipaa naisen vanhaa mutkatonta vahvuutta, tarmokasta järjestelmällisyyttä ja aikaansaavaa kyvykkyyttä.

– Aioksä vielä tavata Julian?

Mies epäröi ennen kuin vastaa:

– Kyllä... kyllä mä olen jo sopinut...

Mikaela vetäytyy ja tarkastelee miestä. – Ei kysymys ole vain seksistä, eihän? Sä olet rakastunut. Muista, mitä me ollaan sovittu. Saa naida, muttei ryhtyä mihinkään vakavampaa.

Toni yrittää salata neuvottomuutensa ja ristiriitansa.

– Ei tästä tule mitään vakavaa suhdetta.

– Koska te tapaatte?

– Tänään.

– Missä?

– Hapissa, kahdeksalta. Miten niin?

Mikaela ei heti vastaa.

– Mä toivon, että sä lakkaat tapailemasta häntä, Mikaela toteaa.

– Ellet sä jo ole rakastunut, pian olet korviasi myöden. Ja miten meille sitten käy?

MIES HENGITTÄÄ tyhjää vastausta. Tai ajattelee, ettei mitään, koska he heikkoina tarvitsevat toisiaan. Niin vain on oleva. Ei heillä ole varaa mihinkään muuhun. Eikä sitä ainakaan Juliaan rakastuminen miksikään muuttaisi.

Mikaela tarkastelee työtään ja lausuu kirjoittamansa runon:

Solmu solmulta kiristyvät / salaisuudet / yksinäisyyttään huutavat saaret /kun solmut valo valolta hylkään /pimeyttä puhuttelen.

Särkyvät hevoset / laukkaavat kuolema silmissä / tummana ratsastan, / en tunne itseäni kivussa, / en nautinnossa.
Lumihiutaleet tihentyvät  /uneliaiksi säihkeiksi / hautautuvat /labyrintin hiekkakivijäljet.

Jaksettava ääriviivojen repeytyä.

Mies miettii runoa. Hän on aiemminkin lukenut sen. Mikaelan
pitäisi koota runot laatikosta ja hankkia niille kustantaja.

Nainen sanoo mahdollisimman neutraalisti: – Mun pitäisi jatkaa.

Hän tahtoisi tavata Julian, Mikaela oivaltaa, hänellä olisi oikeus siihen. Ennen kuin he menisivät liian pitkälle. Niin hän tekisi, olisi se sitten miten ajattelematonta tahansa.

Päivä on syksyä ennakoiva, harmaa. Elokuu henkäilee viimeisiä, valo muuttunut vaivaiseksi ja hylätyksi, päivät pimeimmiksi. Mitä hän tekisi tällä valolla?

Mikaela miettii. Pitäisi löytää paikka, piilopaikka sisältä.

JULIA SILMÄÄ päivän lehteä kahvila Hapissa ja huomaa miehen seisovan kadulla hampurilaista syöden. Juliaa hämmästyttää, miten lohduttoman yksinäiseltä ihminen näyttää syödessään yksin julkisella paikalla.

Julia jatkaa lukemista. Tonin tapaaminen maistuu kielletyltä
hedelmältä. Ei hän tahtoisi tunnistaa häpeää, sen pitäisi olla näkymättömissä, hän on saanut ihan tarpeeksi siitä osakseen. Orastava ihastus varattuun mieheen, heidän vapaasta suhteestaan huolimatta, on jotenkin luvatonta. Ja yhtä kaikki ihastus nostattaa häntä, tekee olon hattaraiseksi ja kaasumaiseksi.

Julia tietää, että hänen pitäisi tukahduttaa ihastus ennen kuin se pääsee kasvamaan. Suhde Toniin johtaa pettymykseen, kärsimykseen ja kaaokseen. Ei mies vaimoaan jättäisi, eikä hän edes voisi sellaista vaatiakaan. Niin, jokainen rakastelukerta veisi häneltä päättäväisyyttä ja voimaa pidätellä itseään, tekisi hänestä säälittävän avuttomasti rakastuneen.

Juliaa harmittaa, ettei ole tähän asti osannut ottaa seksiä vain seksinä tai jonain nautinnollisena ajankuluna. Hänen pitäisi vissiin opetella tällainen moderni viihteellistämisen taito.

Tutulta vaikuttava nainen kävelee kahvilan ikkunan ohi, Julia huomaa syrjäsilmällä, muttei kiinnitä enempää huomiota naiseen. Vasta kun kahvilan ohittanut nainen istuu Juliaa vastapäätä, Julia tunnistaa hänet Mikaelaksi.

Mikaela ojentaa kätensä tervehtiäkseen ja sanoo kätellessään:

– Mikaela, Tonin vaimo.

Vaivautuneena Julia kättelee

Mikaelaa ja esittelee itsensä: – Julia.

– Me nähtiin pari päivää sitten Tonin talon rapussa, Mikaela kertaa ja on yllättänyt, kuinka vaarattoman tyttömäiseltä Julia näyttää. Hän odotti Julian sädehtivän kiinnostusta herättävää kovuutta, kauneudesta humaltuneen nuoren naisen ylimielisyyttä tai rappioituneisuutta. Toni oli oikeassa siinä, että naisen tapa olla olemassa on kiinnostavan fyysinen.

Julia nyökkää, etsii katseellaan Tonia.

– Älä pelkää, en mä ole tullut tänne järjestämään mitään mustasukkaisuuskohtausta. Mä vaan halusin tutustua suhun, naiseen, johon mun mies on niin ihastunut. Sä et ole ensimmäinen Tonin naisista, jonka mä olen tavannut.

HÄMMENTYNYT JULIA ei tiedä, mitä sanoa aikuiselle naiselle edessään. Tonin vaimo vaikuttaa Juliasta muut heikoksi tekevän itsevarmalta, röyhkeältä ja vahvalta, naiselta joka ei todennäköisesti pyri sovinnolliseen miellyttämiseen.

Mikaela tutkii Juliaa kiinnostuneena. Onko se vain intohimoinen ja akrobaattinen seksi, mikä Tonia kiinnostaa vai jokin muu?

Toni tulee kahvilaan ja yllättyy naiset nähdessään. Myös Mikaela ja Julia panevat miehen merkille. Toni tulee varautuneiden naisten pöytään. Mikaela tarkkailee miestään, joka istuutuu Julian viereen, kyllä, lähemmäksi Juliaa kuin häntä.

– Sä sit satuit kulmille, mies piruilee pettyneenä Mikaelalle.

Mikaela nyökkää.

Mies lisää: – Ja te olette vissiin jo esittäytyneet?

Naiset nyökkäävät. Julia katsoo kysyvästi Tonia, pitäisikö hänen lähteä? Mies ei tiedä, pitäisikö.

Julia tekee jo lähtöä, kun Mikaela kehottaa: – Julia, jää, älä lähde. En mä ole tullut riitelemään. Ei Tonikaan halua, että sä lähdet.

Mikaela varmistaa pirullisesti Tonilta: – Ethän? Sano vaan Julialle, että jää. Että mun vaimo lähtee ihan tuota pikaa.

Toni on hiljaa, pelkää pahinta, sillä ensimmäistä kertaa Mikaela reagoi tällä tavalla. Ei hänkään ole järjestänyt kohtauksia Mikaelan sänkyseuralaisia kohdattuaan.

– Mä olen pahoillani, jos mä olen... mutta mä ymmärsin, että teillä on avoin suhde, Julia selittää.

Toni tiuskaisee vaimolleen turhautuneena ja yrittäen kätkeä
vihastumisensa: – Eikö sovitusta pitäis pitää kiinni?

– Juuri näin, Mikaela vastaa.
 

TONI JA MIKAELA tuijottavat toisiaan avoimen vihaisina. Yleensä Mikaelakin hillitsee paremmin suuttumuksensa ja kostonhimonsa.

Julia tuntee itsensä kiusallisen ulkopuoliseksi ja syylliseksi.

– En mäkään olen sun miesten seuraan tuppaantunut. Jos jotain epäselvää on, selvitetään asiat kahden kesken. Ei Julian aikana, Toni esittää. – Tää on kiusallista meille kaikille.

– Mä vaan halusin tavata naisen, jonka kanssa sulla on kehittymässä suhde. Muistaakseni me sovittiin, ettei saa ryhtyä mihinkään vakavampaan.

– Ei meidän välillä ole mitään vakavampaa, Julia ennättää sanoa, kun Toni keskeyttää hänet tokaisemalle Mikaelalle: – Puhutaan tästä kahdestaan.

– Voidaan me kaksistaankin puhua. Mutta mä tahdon nyt tietää, missä mennään, Mikaela selvittää selvästikin tolaltaan. – Kaunis nuori nainen, en mä tiedä, voiko sua moittia siitä, että sä tahdot enemmän vapauksia kuin mitä me ollaan sovittu.

Miehellä on täysi työ hillitä itsensä, hänen on pakko lähteä, ennen kuin keskustelu hajoaa noloksi huutamiseksi. Hän nousee kiihtyneenä pöydästä, pyytää Julialta anteeksi ja kysyy tältä: – Mä lähden, tuleksä?

– E-en mä taida, Julia vastaa, kun ei muuta keksi. Mitä muutakaan hän voisi tässä tilanteessa.

Mies mulkaisee vaimoaan vihaisesti, sanoo soittavansa Julialle myöhemmin ja kävelee kahvilasta. 

MIKAELA HUOKAISEE syvään, painaa kätensä väsyneesti ohimoilleen ja katsoo pihalle. Häntä pelottaa, mitä tästä kaikesta seuraa, aivan kuin ei olisi saanut tarpeeksi pelkäämisestä. Ja häntä pelottaa pelko, pelon pelottava kehämäisyys. Se, että pelko ruokkii pelkoa.

Pelko, hän on aina kuvitellut pelon olleen hänen alituinen seuralaisensa jo lapsuudesta, mutta oikeasti hän on saanut tutustua pelkoon vasta kuuden viimeisen vuoden aikana.

Uutena vihan ja kostonhimon ja hylätyksi tulemisen pelko, ja eritoten pelko siitä, millaiseksi jämähtäisi tai millaiseksi muuttuisi. Ei, hän ei kestä vihaa, ei katkeruutta, ei tahtoaan kostaa, niille ei ole sijaa.

Mikaela näyttää Juliasta siltä kuin sisältäisi arvoituksellisen tummia ajatuksia ja tunteita. Julia tuntee naista kohtaan myötätuntoa.

Mikaelan ääni tukahtuu kuulumattomiin: – Anteeksi, mä olen todella pahoillani... anteeksi...

Julia vastaa hiljaisella äänellä:

– Hei, ei sun tarvi anteeksi pyydellä. Pikemminkin toisin päin.

Mikaela siirtää katseensa välttelevään Juliaan.

– En... en mä olis ryhtynyt mihinkään vakavampaan suhteeseen Tonin kanssa. Me pidettiin vaan hauskaa, Julia selittää. – En mä yleensä harrasta varattuja miehiä, siinä menee mun raja. Mutta kun Toni sanoi, että teillä on vapaa suhde, mä suostuin jatkoille.

– Toni on ihastunut suhun, kyllä mä hänelle sen sallin, mutta mua vaan pelottaa, että...

Julia odottaa jatkoa.

– Toni ei ole tietääkseni kertaakaan suhteemme aikana ollut samalla tavalla ihastunut seksikumppaneihinsa eikä liiemmin
tapaillut heitä myöhemmin, Mikaela paljastaa. – Tai sitten mä en tiedä kaikkea, tai musta on tullut vaan turhan säikky.

He jatkavat yllättävän luontevasti hiljaisuutta. Julia välttelee edelleen katsomasta häntä tarkastelevaa Mikaelaa silmiin.

Vaikka Mikaelan kiinnostuneen – ei suinkaan vihamielisen tai halveksivan – katseen kohteena oleminen aluksi vaivaannuttaa Juliaa, tunne vaihtuu äkkijyrkästi katsotuksi tulemisen imartelevaan nautintoon. Julia koskettaa tahattomasti kasvojaan ja hiuksiaan, antaa ujostellen Mikaelan viipyä itsessään.

Ensimmäisen kerran heidän katseensa kohtaavat ja pysähtyvät. Mikaela tunnistaa ja ymmärtää miehensä viehtymyksen ja siirtää hämillään katseensa.

Julia saa spontaanisti idean:

– Mä olen tanssija ja koreografi.

Mikaela nyökkää.

– Mä tiedän, et sä olet kuvataiteilija – mä olen muistaakseni nähnyt sun duunejakin jossain. Tämä voi tuntua todella tyhmältä ja äkkiseltä, ja mä ymmärrän, jos sä kieltäydyt, mutta mulle tuli yhtäkkiä hullu ajatus, että olisiksä kiinnostunut lavastamaan meidän seuraavan tanssiesityksen? Mä olen ajatellut siihen maalattua lavasteseinää.

Mikaela kummastuu tarjouksesta eikä tiedä mitä vastaisi. Yrittääkö Julia vedättää, pelleilee hänen kustannuksellaan? Jos Julia todella tarkoittaako sitä, Mikaela ajattelee, on hänellä pokkaa.

Mikaelan epäusko vaihtuu huvittuneeseen hämmennykseen.

– Toni kertoi, että sä viimeistelet seuraavan näyttelyn teoksia.

Noin röyhkeä innostuneen ja rennon asenteen täytyy johtua nuoresta iästä, Mikaela miettii, hän taitaa olla vilpittömän tosissaan, ei häntä paina edes tämä tilanne. Mikaela vastaa melkein itsekseen: – Oho, tuli vähän niin kuin puun takaa. En mä tiedä... tuntuu vähän oudolta...

– Hei, älä sano heti ei. Mitä jos nähtäisiin huomenna meidän teatterilla? Teatteri Sulassa? Jos sä voisit edes harkita? Julia keksii.

Mikaela miettii ja sanoo:

– Sopiiko, että mä mietin yön yli, jos tulen käymään? Mutta mä en lupaa mitään.

– Totta kai se sopii. Jos kiinnostaa, tulisiksä vaikka kello kolme? Tiedäksä missä tanssiteatteri on?

Mikaela nyökkää.

– Jos sä päätät tulla, voisiksä tuoda tullessasi kuvia sun töistä?

Mikaelan kasvoille viriää hento hymy. Yllättävä käänne ja Julian into hymyilyttävät Mikaelaa. Montako vuotta tuollainen muut aseistariisuva entusiasmi ja tekemisen kuume kestäisivät? Epäreilua, että nämä ominaisuudet pitäisi menettää vanhetessaan.

– Jos mä tulen, mä ilmestyn kuvat mukana, Mikael vastaa ja
lisää nopeasti: – Mun pitäisi varmaan nyt lähteä.

– Yhtä hyvin sä voit jäädä – ellei sulla ole menoja.

Mikaela miettii, empii, nyökkää lopulta, eikä tee enää lähtöä.

– Mitä sä haluat? Julia kysyy.

– Mä tarjoan.

– Ei sun tarvitse.

– Kyllä, mä tahdon. Älä sano ei.

– No, vaikka punaviiniä.

– Tulossa.

MIKAELA SEURAA katseellaan Juliaa tämän hakiessa kahvilan tiskiltä juomia. Hän tajuaa vieläkin paremmin miehensä kommentin Julian fyysisyydestä. Hieman poikamainen mutta hyvin elastinen kävelytyyli, kuin pantteri. Kireät farkut paljastavat nainen lihaksikkaat jalat ja pakarat. Tukka keveästi kietaistuna ylös ponnarille, löysä neuletunika, vähän kauhtunut. Punaiset isot helmet kaulassa.

Pian Julia tulee kaksi lasia kädessään pöytään ja ojentaa lasin Mikaelalle.

– Kiitos! Mikaela sanoo.

Julia istuu paikalleen.

He nauttivat viiniä, hiljaisuus heidän välillään yhä pakottamattomampaa.

– Voinko mä puhua suoraan?

Mikaela ei pistä suoraa puhetta pahakseen. Päinvastoin.

– No, mä haluan vielä korostaa sitä, että mä luulin vilpittömästi, että Tonilla oli oikeus käydä vieraissa. Toni kertoi, että te päätitte jonkun jutun vuoksi vapaasta suhteesta vuosia sitten ja muutitte erilleen. Että tämä järjestely ikään kuin piti hengissä avioliittonne.

Mikaela nyökkää. Yhtäkkiä hänen mielessään välähtää näky Tonista ja Juliasta sängyssä. Hän ajattelee, että tuo nainen on nainut viime yönä hänen miestään. Mitä siitä pitäisi ajatella? Mikaela tietää Tonin pitävän nuolemisesta, joten hän näkee miehensä naista hyväilemässä.

Mikaela häivyttää häiritsevät mielikuvat ja vastaa asiallisesti:

– Mutta ei tämä järjestely johtunut vain siitä. Oikeastaan mä olen aina halunnut säilyttää itsenäisyyteeni ja vapauteni tavata muitakin ihmisiä ilman petollisuutta ja syyllisyyttä, Mikaela selvittää. – Kuka jaksaa kaksoiselämää?

– Juuri noita sanoja Toninkin käytti. ”Kuka jaksaa kaksoiselämää?” Niin kuin mä kerroin jo Tonille, että pitää olla aika erikoislaatuinen ja vahva kestääkseen tällaisen vapauden. Mä en kestäisi, Julia tunnustaa.

Mikaela miettii Julian sanomaa ja päättää vastata rehellisesti:

– Enpä tiedä erikoislaatuisuudesta tai vahvuudesta. Viime aikoina mä olen kokenut itseni kovin heikoksi ja yksinäiseksi.

Mikaela jättää sanomatta, että on onneton, koska se sana on aivan liian vaivainen sana kuvaamaan hänen tilaansa.  – Oleksä sitten aina ollut uskollinen kumppaneillesi?

– Olen... vaikka vaikeaa se on ollut. Sillä aina, kun mä ihastun, mä haluan myös kokea, miltä seksi tuntuis ihastuksen kohteen kans. Ja mä pidän viettelemisestä.

– Sä et tällä hetkellä seurustele? 

Julia nyökkää. – En mä olis, niin kuin mä sanoin, siinä tapauksessa Tonia... Mutta mä olen tyytyväinen elämääni, oikeastaan onnellinen. Mulla on hyviä ystäviä ja mä tykkään duunista. En mä voi valittaa.

MIKAELA ON melkein kateellinen Julian tyytyväisyyden ja onnen
ehdoille ja kysyy vähän jännittyneenä: – Missä te tapasitte?

– Baarissa. Tuttava esitteli. Toni kertoi ensimmäiseksi, että on tukevasti naimissa. Ja kun mä sanoin, etten mä tahdo tuhlata
iltaa varattuun mieheen, hän kertoi naureskellen vapaudestaan. Kyllä mä vähän ihastuin. Ja olin kiinnostunut siitä, että jotkut kestävät tällaisia kuvioita tulematta hulluiksi. Mä sekosin.

– Ja sä halusit naida Tonin kanssa illan päätteeksi? Eihän sua loukkaa, kun mä puhun näin suoraan?

Julia pudistaa päätään ja pelkää, että naisen suorat kysymykset johtavat vihamielisyyteen.

– Totta puhuen, kyllä, mä tahdoin. Sun mies on musta komea. Ja mielenkiintoinen ja mukava – ennen kaikkea kiinnostava. Mä en pidä epäkiinnostavista ihmisistä. En varsinkaan sängyssäni.

– Eksä pidä Tonia liian vanhana?

– Oikeastaan hän on mies juuri sopivassa tai melkeinpä parhaassa iässä. Mä kuulostan ihan Katto Kassiselta. Taisi muuten olla Tonin kommentti tämä Katto Kassisen kehu: ”Mies parhaassa iässä.” Mä tykkään tuollaisista sun miehen kaltaisista Dressman-osaston miehistä. Ei, ei yhtään liian vanha. Nuoret miehet ovat rasittavan tylsiä, epävarmoja, tietämättömiä, kokemattomia ja keskeneräisiä. Parhaimmat heistä ovat sietämättömän omahyväisiä ja naisten loputtomista kehuista, huomionosoituksesta ja naimisista pilalle menneitä. Tämän keskeneräisen maailman pitää olla edes miesten osalta vähän valmiimpi, Julia selvittää miesmakuaan ironisin sävyin ja lisää vielä flirttaillen: – Tai no, miksei yhtä hyvin naisenkin, pidä siis, olla vähän kypsyneempi.

Mikaela ei ole varma, sattuvatko vai huvittavatko Julian peittelemättömät tunnustukset ja flirttailu. Kuvausta miehestään Mikaela mutustelee hymyillen: – Ai, että oikein Dressman-osastoa. Pitää kertoa Tonille terveiset.

Julia – ihmeissään suoruudestaan – katsoo Mikaelaa hymyillen silmiin, mikä saa Mikaelan hämmentymään ja tekemään lähtöä.

– Kiitos viinistä! Mun pitäis nyt lähteä. Katsotaan sitä huomista, mutta mä en lupaa.

MIKAELA NUKKUU yönsä huonosti ja herää viideltä Metamorfooseja-teoksen kimppuun.

Aurinko paistaa koko päivän, syksystä ei tietoakaan. Hän ei ole vastannut eilen illalla eikä tänään aamulla Tonin soittoihin.

Mikaela ei osaa päättää, tapaisiko Julian. Hän tahtoisi, mutta ei osaa päättää, miksi tapaisi? Mielenkiintoisen lavastustyönkö tähden vai kostaakseen Tonille? Häntä on aina inhottanut päättämättömyys. Enemmin päätös, vaikka väärä sellainen, kuin päättämättömyys.

Mikaela päättää kohdata Julian. Hän meikkaa ja ylipukeutuu tapaamiseen. Yhä kaunis, Mikaela ajattelee, kauneuteen ei ole surukaan pystynyt.

Taksi tuo Mikaelan tanssiteatteri Sulan eteen. Nainen maksaa kuskille ja kävelee pääovelle. Juuri kun hän on koputtamassa, aiempi epävarmuus ja empiminen tarrautuvat kiinni häneen.

Nainen vetäytyy, mutta sisuuntuu, palaa takaisin ja koputtaa lähes uhmakkaasti. Hän ei ole varma, miksi tuli, mitä täällä tekee ja mitä Julialta tahtoo.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.