Tonin, 38, ja Mikaelan, 37, traagisissa olosuhteissa sopima vapaa suhde on koetuksella, kun mies viettää yön 26-vuotiaan Julian kanssa, ihastuu naiseen ja sopii jatkosta. Omassa asunnossaan asuva Mikaela päättää yllättää miehensä aamiaisella tietämättä miehen yöseuralaisesta.

Julia säpsähtää hereille, herätyskello näyttää puolta yhdeksää. Aurinko paistaa suoraan makuuhuoneeseen. Elokuun lopuksi hämmästyttävän lämmintä.

Unenpöpperöinen Julia pomppaa sängystä ja on kompastua lattialla lojuvaan päiväpeittoon. Hän aikoo herättää Tonin mutta pukeutuukin, ottaa paperiarkin ja kynän, sulkeutuu vessaan ja kirjoittaa sen peiliä vasten: ”Huomenta ja kiitos ihanasta yöstä! Pahoillani, että tällä lailla hyvästelemättä hipsin, mutta kun tuo unesi näyttää auringon temppeliltä. Nähdään tänään esityksen jälkeen! Mukavaa päivää, Julia.”

Julia taittaa arkin peilikaapin oveen roikkumaan, huuhtelee kasvonsa, katsahtaa peilistä tyytymättömänä itseensä ja lähtee.

Kun Julia sulkee Tonin asunnon ulko-oven ja laskeutuu rappusia, hissi pysähtyy samaan kerrokseen.

Mikaela astuu hissistä. Julia katsahtaa ylöspäin, nainen menee Tonin asuntoon. Heidän katseensa kohtaavat. Julialla tulee kiire jatkaa matkaa. Mikaela empii, mielii kääntyä kannoillaan, mutta menee asuntoon tietäen sydämessään naisen yöpyneen Tonin luona.

Intohimon myllertämä asunto. Tonin mustat housut lojuvat lattialla, alushousut eteisen pöydällä.

Mikaela huomaa vessan peiliovessa paperiarkin. Lukee sen. Huokaisee ja miettiessään asiaa katsoo kuvaansa vessan peilistä.

Mikaela pysähtyy makuuhuoneen ovelle, katselee alastomana nukkuvaa miestään. Viinipullo ja lasit yöpöydällä, peitteet ja lakanat sekaisin. Huoneeseen paistava aurinko häikäisee, kammottava pelon, epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunne lävistää hänet. Kun hän tuijottaa miestään, hikipisarat kihoavat otsalle.

Totuus on vain hyväksyttävä. Mikaelan ajatus keskeytyy Tonin heräilyyn. Toni avaa silmänsä, säikähtää Mikaelaa.

Vaistomaisesti mies käännähtää katsomaan, nukkuuko Julia.
Mikaela poimii eteisen pöydältä alushousut ja heittää ne miehelleen sänkyyn.

– Lähti jo. 

He katsovat toisiaan, hiljaisuus merkityksistä raskaana. Yhteisestä, hiljaisesta sopimuksesta he vaikenevat.

Mikaela seuraa vierestä, kun Toni pukee aamutakin ja poistuu makuuhuoneesta. Nainen menee ikkunalle.

Kylpyhuoneessa Toni lukee Julian jättämän viestin ja taittaa sen aamutakin taskuun. Toni peittää kasvonsa käsillään kuin häpeäisi tai kärsisi kivusta.

Mikaelan tullessa kylpyhuoneeseen hän laskee nopeasti kätensä kasvoiltaan.

Mikaela seisoo Tonin selän takana. Välittämisen, mustasukkaisuuden, syyllisyyden, rakkauden, katumuksen, surun ja pelon ristiaallokko heidän välillään.

– Eksä halua enää tätä? Toni kysyy.

Mikaela kohauttaa olkapäitään, ei sano mitään, tuijottaa miestään surullisena. Kääntymättä mies koskettaa naisen kasvoja, halaa ja suutelee häntä otsaan ja väriseviin silmäluomiin.

He menevät keittiöön.

Toni laittaa heille kahvia, Mikaela asettelee tuomansa croissantit lautaselle, ottaa aamiaistarpeet kaapista, istahtaa tuolille pöydän ääreen, panee merkille puuttuvat kuvat olohuoneen kirjahyllystä ja jättää kysymättä miksi, koska tietää jo vastauksen.

Pitäisikö yhä vaieta, Mikaela miettii, vaipuu ajatuksiin ja muistoihin, kertoo miehelleen unestaan: – Mulle tuli taas viime yönä outo tunne, että on olemassa jotain muutakin kuin se, minkä me varmuudella näemme ja tiedämme. Joku suurempi elävä merkitys, joka sitoo yhteen elävät ja kuolleet. Se lohdutti mua.

Mies kaataa heille kahvia ja miettii sanottua hiljaisuuden yhdistämänä.

– Mä sain eilen sen Metalliset keuhkot -duunin valmiiksi. Yhtä vailla, ja mulla on näyttely valmiina. Parikymmentä työtä tilateoksineen.

– Näyttelystä tulee vielä parempi kuin edellisestä, mies kehuu.

– Toivottavasti.

– Saihan sun edellinen näyttelyt hyvät kritiikit. Ja vieläpä myit melkein kaikki.

– Ei se mitään takaa.

– Kyllä se nyt jotain takaa. Et sä tyhjästä luo ja myy.

– Mennäänkö illalla ulos syömään? Vai tulisiksä mun luo? Mikaela kysyy.

– Mä en tänään ehdi.

Mikaela empii esittääkö kysymyksen: – Tuuksä yöksi mun luo?

– Katsotaan.

He ovat hiljaa, kiertävät pääasiaa. Kuin korpit haaskaa, Mikaela ajattelee, myötätunto vähenee, ei vain heistä, vaan kaikkialta
ympäriltä.

– Toni... kasvaako rakastaminen ennen kaikkea vapaudesta ja rohkeudesta? Vai onko se vain jotain passiivisempaa hyvyyttä tai puhtautta?

– Pistät pahoja kierrepalloja näin aamusta, Toni yrittää laskea leikkiä. – No, mä luulen, että rohkeudesta ennen kaikkea. Rohkeus on nimittäjä melkein kaikelle elämässä. Niin no, miksei vapauskin.

Miehelle Mikaelan mieli on epämääräinen. Mitä heille on tapahtumassa? Mikaela on ollut viime aikoina poikkeuksellisen alakuloinen ja surullinen.

Taivaalla lipuu pehmeitä kumpupilviä. Kirkas valo koskee Mikaelan silmiin ja kirvelee, hän on liikkumatta, jotenkin odottava tai alistunut. Nainen näyttää odottavan vastauksia kysymyksiin, joita ei ole edes ääneen esittänyt, valmiina
hyväksymään melkein mitä tahansa  valheita tai kaunisteluja, jottei joutuisi uskomaan omiin, ehdottoman julmiin totuuksiinsa.

Mies halaa naista, hienoinen seksuaalinen jännite virittyy läheisyydessä. Miehen katse on härnäävästi kiinnostunut.

– Haluaisiksä tietää, kuka? Toni kysyy.

– En, on naisen nopea ja jyrkkä vastaus. – En. Mua eivät enää kiinnosta yksityiskohdat niin kuin joskus. Toivottavasti sait piiskaa, toivottavasti nainen lävisti kiveksesi stilettikoroillaan.

– Jokainen meistä tarvitsee pientä piiskausta tai lävistystä silloin tällöin. Pysyy perspektiivit ja moraaliset kompassit kunnossa.

Toni ja Mikaela hymähtävät leukailuilleen.

He odottavat, edellisyö välissään, mutta lopulta tässä läheisyyden kaipuussa on myös kysymys muiston kunnioittamisesta ilman epäilyä ja sanoja. Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Mies toivoo, ettei näin enää olisi, että he voisivat taas puhua, pelotta ja surutta.

Maailma on se, ei tämä vaivainen varjo, nainen sanoo itselleen.
 

Julia johdattaa Tonin salaa pienen tanssiteatterin pukuhuoneesta esityslavalle.

He suutelevat, odottavat viimeisenkin sielun poistumista ja valojen sammumista.

Valojen sammuttua Julia sytyttää esityslavalle heidän tanssiesityksensä luolavalaistuksen.

Julia istuttaa Tonin tuolille varjoihin, laittaa miehelle Luolassa käytetyt kahleet ja musiikin soimaan ja tanssii kuten esityksessään.

Julia jäljittelee ja käsitteellistää takaseinälle heijastuvien asioiden varjokuvia.

– Private dancer, Julia nauraa. – Tää sit maksaa. Ja paljon.

– Eikö artisti enää maksa? Toni kysyy. – Sä olet kärventänyt mun vanhan sydämen. Mä olen ihan kahleissa sun takia.

Julia tanssii miehen luo, kiusoittelee:  – Valehteleva viettelijä, varjoista!

– Viettelijä vilpittömästä valosta.

– Sä loistat pimeää.

– Jos siis se valo, joka minussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys, Toni vastustaa.

Julia istahtaa kahlehditun miehen eteen ja ajattelee, että mies on tässä, mitä siitä ajatella. Onko tämän avioliitossa mitään pidäkkeitä? Onko kaikki sallittua heille?

– Mitäs pidit esityksestä? Julia kysyy.

– Loistava! Sä olit aika raju ja herkkä luola-Lisbeth Salander.

Esityksen aggressiivinen liikekieli ja sävyt yllättivät. Ja teidän hahmot, niin väkivaltaisella tavalla epätoivoisia ja yhteydettömiä.

Julia kiittää kehuista ja venyttää spagaatin.

Ymmärsinkö oikein, että teidän tanssijoiden luomat roolihahmot ovat olleet kahlehdittuja syntymästään tuohon luolaan? Ja heidän jäsenet, päitä myöten, ovat olleet kahlehdittuna niin, että he ovat joutuneet katsomaan luolan peräseinää?

Julia nyökkää.

– Ja nuo valot takana ovat ikään kuin palava tuli, ja tulen ja hahmojenne välissä on polku, mitä pitkin kulkee erilaisia asioita tai muotoja? Ja tulen valo heijastaa vangeista ja kuljetetuista asioista varjot luolan peräseinälle, joita hahmot yrittävät tanssien tulkita?

Julia sanoo miehen lukeneen tarinaa oikein.

– Hahmomme osallistuvat kahlehdittuina eräänlaiseen kielipeliin, jossa annetaan tanssimalla asioille ja ilmiöille nimiä. Tämä varjo- ja kaikutodellisuus on ainoa tuntemamme todellisuus.

– Mutta sun roolihahmo vapautuu kahleista ja poistuu luolasta, missä aurinko sokaisee silmät, ja kaikki näyttää epätodellisemmalta kuin varjot, joita se on oppinut
pitämään totena.

– Joo. Vähitellen hahmoni kykenee näkemään tummia hahmoja, varjoja ja illan hämärää. Lopulta sen näkö tarkentuu yhä kirkkaammille esineille ja oppii, että aurinko on kaiken näkyvän yläpuolella ja perimmäinen syy.

Toni miettii vertauskuvaa, sen yleispätevyyttä ja ajattomuutta. Kukapa meistä ei olisi vangittu varjoihin, kukapa meistä olisi
todella vapaa.

– Ja sitten hahmos, auringosta valaistuneena, palaa luolaan
vapauttamaan kahlehditut toverit, mutta nämä eivät haluakaan
vapautua. Ja hahmos joutuu vastahakoisesti totuttelemaan luolavalaistukseen eikä enää kykene havaitsemaan luolan peräseinälle heijastuvia varjoja yhtä hyvin kuin pilkkaavat toverit.

– Ne eivät usko tarinaan ulkomaailmasta ja vastustelevat
vapautusyrityksiä, Julia lisää. He ovat mieluummin vankeja ja katselevat pelkkiä varjoja, eikä niitä synnyttänyttä todellisuutta. Näinhän se on oikeastikin. Meitä manipuloidaan, mutta kuka tahtoo tai kykenee ymmärtämään varjokuvien takaista perimmäistä olemusta.

Mies katselee permannolle.

– Niin, ei kai me koskaan saavuteta mitään idealistista tosiolemusta, vaan vaivutaan mieluummin vallitseviin näennäisyyksiin ja sattumanvaraisuuksiin?

Toni leikkii varjoilla, häikäistyy valoista, siristelee silmiään ja naureskelee: – Mutta onneks hahmos on niin rohkea, että uskaltaa poistua luolan ulkopuolelle, omien kahleittensa ja rajoituksiensa tuolle puolen.

Toni irrottaa esityskahleen, polvistuu, suutelee istuvaa Juliaa.

– Tietääkö neiti, että tuollainen ajatus on aatehistoriallisesti myös romanttinen, ettei näkyvä maailma riitä, vaan täytyy intohimoisesti kurottaa näkyvän taakse.

Julia nyökkää, on siitä tietoinen.

– Mutta tietääkö hyvä herra, etteivät sydämenasiat ole minkään huoraavan uusliberaalin markkinatalouden asioita, jossa kaikki on koko ajan johonkin hintaan vaihdettavissa?

Mies väittää tietävänsä.

Nainen koskettaa miehen huulia. Mies suutelee naisen kaulaa ja hartiakaarta.

– Toni, romantiikasta puheen ollen, et säkään näytä pysyvän
sopimuksessas, vaan otat aika hävyttömästi romanttisia vapauksia, kurottelet epätoivoisesti rajojes tuolle puolen. Mä olen ihan kahleissa sun rinnalla.

– Aika ahne säkin olet paritteluvapauksien suhteen, koska hamuat kumppaneita molemmista sukupuolista kuin seisovasta pöydästä kylmiä ja lämpimiä ruokia. Lappaat silliä lautaselle, kun tekee mieli.

– Hamuan? Seisovasta pöydästä? En muuten hamua. Tarkkana sanoissa.

– Koska viimeksi seurustelit naisen kans? mies utelee.

– Viime vuonna. Tanssija kans. Ei kuitenkaan meidän ryhmästä. Meillä oli ruma ero. Pakko tunnustaa, et me oltiin just sellaisia lapsellisen takertuvia ja tukahduttavia, mistä sä olet mulle piruillut. Yksinkertaisesti kyvyttömiä suhteilijoita. Se yrittää vieläkin sabotoida ihmissuhteitani. Näin nää mun jutut tuppaa loppumaan. Mä varmaankin tarvitsen elääkseni ja hengittääkseni näitä haavoja, syviä ja suolaisia. Rupeaa tympimään kaiken paskan toistuvuus.

– Sua ja mun vaimoa yhdistää sitten ainakin biseksuaalisuus. Hänelläkin oli nuorena ja villinä pidempi suhde naiseen, joka päättyi hyvin riitaisasti. Te lesbolaiset olette kipinöiden eroavaa sakkia. Mä olen vankasti sitä mieltä, että pelkkä nuoleminen ei riitä. Se on kuin söisi hienossa ravintolassa pelkän herkullisen alkupalan, eikä saisi pää- ja jälkiruokaa. Muna voisi rauhoittaa teitä lesboja, ottaa pahimman terän ja hulluuden eroista. Tai no, eipä se munakaan estä miehiä mätkimästä naisiaan eroissa. Mutta homot, heistä teidän – ja miksei meidän hetskujenkin – pitää ottaa oppia, heissä on munaa, he eivät vaahtoa uskollisuudesta ja siveydestä niin kuin heterot ja lesbot. No, homoilla ei ole lapsia, se keventää elämän hurjaksi sarjapanoksi.

Julia kiusoittelee: – Sä puhut taas rumia. Mä isken sun naisen, josset pese suutas ja ole luokittelematta ihmisiä noin.

– Stereotyypittämällä pääsee helpommalla. Mulla on touretten syndrooma, mä kärsin pakonomaisesta törkeiden puheiden tarpeesta ja koskettamisen kaipuusta.

– Kaunis nainen, muuten, sun vaimo, mä näin hänet lähtiessäni luotas. Mä ymmärrän, et sä rakastat häntä, vaan en jakamista toisten miesten kanssa.

– Sä oletkin ahne kapitalisti siinä, mitä tulee rakkauteen. Näkikö Mikaela sut – oikeasti?

– Näki. Taisi arvata mistä tulen ja mikä meininki.

Toni miettii ja pudistaa huomiotta päätään.

– Saiksä sapiskaa? Julia utelee.

– Vähän kireyttä pöllähti ilmanalaan.

– Pitääkö mun tuntea huonoa omatuntoa? Mitä se sanoi? Julia huolestuu.

– Ei pidä. Ei mennä siihen, thank you very much! Säästetään itsemme parisuhdeanalyyseiltä.

Julia miettii Mikaelaa, miten tämä oli reagoinut, mitä miehelleen sanonut. Juliasta tuntuu, että Toni ja Mikaela eivät huuda toisilleen, vaan ovat murhaavan hillittyjä riidoissaan.

– Mitähän mä täs oikein sun kans vehtaan? Oikein itseäni  ihmettelen. Mun moraalia ja silleen, Julia sanoo.

Mies lainaa Amy Winehousea: – I cheated my self, like I knew I would, I told you, I was trouble, you know that I’m no good.

– Mä olen tähän asti ollut sitä mieltä, että mulla on vielä varaa, mahkuja ja kauneusresursseja vapaisiin miehiin. Että mä kestän parisuhdemarkkinoiden ruoskaniskut. Että luotettavien varattujen miesten aika on vasta sitten reilun kolmenkympin ja koiramaisen suhteellistumisen jälkeen – niin kuin sä olet mulle kovasti mainostanut.

– Noin nuoreksi ja moderniksi naiseksi sulla on museomainen moraali. Lähdetään pyyhkimään moraalistas patina ja pölyt pois. Opetan suhteellisuusteoriaa? Annan elävän elämän oppitunnin siitä, mikä sua odottaa koiramaisessa tulevaisuudessa? Mä olen aikakone. Otat vaan mua kädestä ja – viuh! – tupsahdat kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Tulevaisuutes näkemisen kautta sulle avautuu uusia mahdollisuuksia.

Julialla käy ensimmäisen kerran mielessä, että tässä aikakoneessa voi polttaa siipensä. Tuohon mieheen rakastuminen altistaisi, piru vieköön, vaaroille ja haavoittumiselle.

– Emmä tiedä, uskallanko mä näin viattomana kurkistaa tulevaisuuteeni, vaikka se kuinka tarjoilisi mahdollisuuksia. Mitähän mä sieltä löytäisin?

– Itsesi, mies toteaa ykskantaan. – Mä kutsun sut löytämään itses. Ja siinä ohessa toisen, mut.

– Kaunopuheinen piru, se sä olet. Eksä pian ylitä oikeutes ja vapautes? Ehkä sä pelkäät ihastuvas ja rakastuvas muhun? Eksä pelkää mua?

– En.

– Varo vaan. Mä olen aika vastustamaton, Julia varoittaa, muttei ole niin varma viehätysvoimastaan. Mies tekee epävarmaksi.
Onko se hänen tarkoituksensa?

– Mä olen suhteellisuudentajuinen aikuinen. Iskunkestävä. Mua voi hakata vaikka pöydän reunaan niin kuin eräässä 70-luvun Miranol-maalimainoksessa.

– Ok, daddy. Mä käyn hakemassa pukuhuoneesta kassini. Kestäksä olla musta erosta niin kauan?

Mies nyökkää, kestää kuin mies.

– Älä tee mitään pahaa sillä aikaan, Julia toteaa mennessään.

Toni ottaa kännykän, kävelee näyttämöllä langettaen varjojaan luolan takaseinälle ja miettii, mitä sanoo vaimolleen.

Maalin tuhrima paitapusero päällään Mikaela virittelee taideteostaan, jossa on ympyrän kaarelle asetettu vanhoja, käsin vedettäviä kelloja. Hän katselee kuinka viisarit kiertävät kellotaulujen kehää eri ajassa. Kellokoneistot synnyttävät äänten kakofonian.

Mutta ei Mikaela ajasta välitä, ei siihen tukeudu, vaan kokee pikemminkin ajelehtivansa ajan painavan hyöyn tuolla puolen. Hän on aina ollut taiteen tekemisessään enemmän tai vähemmän sisäpuolisuuteen taipuvainen, mutta vasta viime aikoina kokenut oudosti leijailevaa ulkopuolisuutta ajasta ja paikasta – kenties itsestäänkin.

Mitä tehdä, miten elää, mikä on hänen elämänsä mieli, hän tahtoisi tietää. Ehkä tämä sekava tietämättömyys on seurausta siitä, että hän on taas, voimattomuuttaan, joutunut päästämään ikävät ajatukset ja tunteet mieleen kuin
väkivaltaiset, kutsumattomat vieraat. Ei hänellä ole ollut voimia näiden pelottavien vieraiden vastustelemiseen.

Mikaela vilkaisee oikeaa kelloa, kuuden vuoden takaisesta niin painostavana piirittänyttä nykyaikaa. Hän istahtaa sohvalle, katselee sekuntiviisarin kipitystä, sulkee silmänsä, tuntee ajan paineen ja mielen kiivaan hyökyilyn ja vellomisen.

Puhelin soi. Mikaela ottaa puhelimen sohvapöydältä. Toni. Mikaela tietää, mitä asiaa miehellä on. Hän nojaa otsaansa kättään vasten ja kuuntelee Tonin selitystä:

– Mä en pääse tänään.

– Onko jotain tapahtunut? Mikaela kysyy liioitellun asiallisesti. Ole rauhallinen ja viileä, kuin et tietäisi, Mikaela kehottaa itseään, koska hänen tekisi mieli huutaa kaikki ilmoille, läpivalaista miehelleen repivät halut ja tunteet, läheisyyden ja etäisyyden kaipuu, kiskoa heidän yhteinen historiansa nykyvaloon ja mieleen, missä asuu ajan ja tapahtuneen murskaava mitta. Mitään peittelemättä tunnustaa ja myöntää loputon heikkous, anoa armoa. Joltain.

Jumalalta. Itseltä. Mieheltä. Keneltä? Keneltä voisi armoa anoa? Kuka hänet armahtaisi? Ei kukaan.

– Eii, mun pitää vaan herätä niin aikaisin ja mulla on kaikki paperit kotona, Toni selittää.

– Missä sä nyt olet?

– Kahvilassa.

– Kaikuu.

– Niin, Toni sanoo liikehtien hermostuneena ja ahdistuneena puhelin korvallaan.

– Kenen kans?

Mies pitää empivän tauon ennen kuin tunnustaa: – Julian.

Hiljaisuus. Mikaela katselee itseään vanhasta pelistä puhuessaan ja ajattelee näyttävänsä kliseiseltä, tuhansia kertoja toistetulta väsyneeltä kuvalta. Hän inhoaa itseään, mielii juoda itsensä humalaan.

– Viimeöisen naisen kans?

Mikaela kysyy kireyttä peittäen. Hänen kasvonsa värähtävät loukkauksen ja mustasukkaisuuden tuskasta, kädet tärisevät.

– Niin. Mä olen pahoillani, jos...

– Pahoillasi?

– Kyllä sä tiedät, Toni sanoo peläten tästä mahdollisesti siunaantuvaa riitaa.

Tuijottaen peilikuvaansa Mikaela nostaa lattialta palettiveitsen ja hokee mielessään surun erottamia, surun erottamia, loppu tuntemattoman alkamista, loppu alkamista, ainoastaan alkamista.

– Ei voi sitten mitään. Muista vaan, mitä me ollaan sovittu, Mikaela muistuttaa paljastaen kiihkeytensä äänensävyssään.

Toni tuijottaa varjojaan luolan takaseinällä ja huokaisee. Vallitsee hiljaisuus. Mies kuulostelee, ettei Julia pääse yllättämään ja sanoo: – Haloo!

– Pidä huolta itsestäs – ja meistä. Mä en tiedä enää... mä en tiedä enää, pystynkö mä... tai pystytäänkö me muuttumaan ja elämään sen kanssa... mä en tiedä enää, jaksanko mä maksaa kuolemasta näin kovaa hintaa... mä en tiedä enää, jaksanko mä tätä kiduttavaa samana pysymistä...

– Niin... mies vastaa voimattomana ja miettii sanottua huolissaan Mikaelasta mutta samaan aikaan itsekkäästi tahtoo Juliaa, eikä vain pelkästään seksiä hänen kanssaan.

Ensimmäistä kertaa vuosiin hän voi todella sanoa pitävänsä avioliittonsa ulkopuolisen naisen naimisesta; yleensä toimitus on enemmän tai vähemmän typistynyt seksiin. Mutta Juliassa hän tuntee jakavansa koko ihmisen, ehkä siitä pitäisi huolestua.

– Tulisiksä huomenaamulla käymään mun luona? Mikaela kysyy.

– Sopii.

– Mun täytyy nyt lopettaa – hei! Mikaela lopettaa puhelun, hätkähtää huomatessaan puristaneensa palettiveistä niin, että veri valuu kämmenen haavasta.

Tonin mielessä kaikuvat Mikaelan sanat, hän mittaa varjoja.
Julia seisoo Tonin takana laukku olallaan. Toni säikähtää nähdessään Julian varjon luolan takaseinällä.

Mikaela puhdistaa haavan, laastaroi, kaataa lasin viskiä, juo sen huikalla, menee ateljeetilasta eristettyyn makuuhuoneeseen, putoaa parisängylle, katselee kehystettyä kuvaa pikkutytöstä, yrittää vihastuksissaan tukahduttaa pelon ja ikävän, pelkää tulevansa hulluksi, pelkää kaiken muuttuvan vielä paljon pahemmaksi, koska mikään ei riitä, missään ei ole mieltä. Maailma on se, ei tämä vaivainen varjo.

Yllättäen hänen tekee mieli katsoa televisiota, hukkua banaaliin ja rumaan tyhjänpäiväisyyteen, mutta ei hän ole vielä ostanut uutta vastaanotinta entisen hajonneen tilalle. Hän laittaa radion päälle, löytää ohjelman, johon ihmiset voivat soittaa.

Nainen kuuntelee soittajia, he kaikki vaikuttavat koskettavan
yksinäisiltä ja mielipuolisilta.

Mikaela vaihtaa radiokanavia ja kuuntelee pirteitä, rahvaanomaisuuttaan kaikkien jaettaviksi arvoiksi tyrkyttäviä juontajia ja tajuaa, että he ovat jollain perustavalla ja nykyajalle ominaisella tavalla pelottavan sairaita.
 

Julia sammuttaa esityksen luolavalot ja huomaa Tonin seuraavan häntä mietteliään alakuloisena.

– Soitiksä vaimolles?

Mies nyökkää.

– Muista, etten halua tulla väliinne missään tapauksessa, aiheuttaa mitään ongelmia. Jos näin on, mä poistun näyttämöltänne linkkuveitsenä.

– Et tule, et sä aiheuta mitään...

He miettivät tahoillaan.

Naisen periaatteissa on Tonista viattoman pyyteetöntä vetovoimaa, se herättää hänessä suorastaan opettajamaisia tai isällisiä tuntoja, avaa suoran näköalan nuoren ihmisen toiveisiin ja odotuksiin. Sillä voisiko noin kaunis, menestynyt ja loputtomilla mahdollisuuksilla kuormattu nuori nainen toisin asennoitua ja toimia, ellei tahdo vain seksiä tai seikkailua? Mutta moniko nuori nainen oikeasti ja pelkästään tahtoo?

– Anteeksi, että mä taas utelen, mutta kumpi teistä alun perin otti vallan määrittää suhteenne vapaaksi? Säkö? Joo, sä määrittelit – tai sun mulkkus teki sen sun puolesta.

– Anteeksi vaan, nuori neiti, kyllä tästä vapaudesta sovittiin yhdessä. Mikaela on käyttänyt vapauttaan samassa määrin, eikä me olla oltu siitä tähän asti pahoillamme. Se on varmaan pitänyt meidät kaiken ikävän jälkeen yhdessä. Ja kuka jaksaa elää jotain typerää kaksoiselämää?

Julia miettii, mitä mies tarkoittaa ikävällä ja kaksoiselämällä.

– Aika moni tahtoo elää kaksoiselämää, koska sillä voi väistää tylsistyttäviä moraalisääntöjä ja kokea jännitystä, pysyä piilossa sekä itseltä että muilta.

– Niin kai, mies vastaa.

Julia jatkaa: – Ehkä Mikaela ei ole enää tyytyväinen tilanteeseen? Ehkä hän haluaa tarkistaa sopimustanne.

Toni arvioi Julian ironista kommenttia: – Te nuoret naiset tykkäätte jauhaa ihmissuhteista. Loputtomiin. Mennääkö mun luo?

– Jos sä vannot, et se on sopivaa.

Toni vannoo käsi sydämellään.

– Halutaanko me toisiltamme ainoastaan sitä? nainen kysyy.

– No, kyllä mä haluan sun sielunkin, mutta enköhän mä joudu tyytymään sun kielillä puhuvaan ruumiiseen, mies heittää, katselee varjoaan luolassa ja suree, tietää surevansa Mikaelankin puolesta syvällä itsessään. Kuinka vähän mikään mitään merkitsee, huolestuttavaa, suru uuvuttaa ja tukahduttaa. Mies toteaa mietteliäänä: – Musta on mahtavaa, että sulle on niin monella jutulla vielä painoa, että sä voit odottaa elämältä kaikkea kahmalokaupalla.

– Tarkoitaksä tätä tilannetta?

– Ei, en tätä, vaan yleensä.

Mies miettii ajankulua, yrittää muistaa, mitä teki 26-vuotiaana, ei muistu mieleen. Jotain yliopistolla. Jotain nuorta, jotain tulevasta elämästä aavistamatonta.

– Julia, tiedäksä, että me muistamme ja ymmärrämme hetkessä niin pirullisen vähän kaikkein tärkeimmistä asioista. Painavimpien asioiden pitää kaivertua selkä­nahkaan ja sieluun verisiksi kirjaimiksi. Kaikkein kipeimmät ja peruuttamattomimmat asiat – en tiedä, ovatko nämä samalla niitä opettavimpia – eivät unohdu millään, eivät vaikka olisi kuinka ahne ja kyltymätön elämälle. Pahinta ei välttämättä ole se, etteivät satuttavimmat asiat unohdu, vaan se, etteivät ne kompostoidu uudeksi elämäksi. Uusiksi mahdollisuuksiksi, mistä sä saat myötäsyntyisesti nauttia ikäsi puolesta – ellei sulta ole nuoruudessa riistetty avaimia tulevaisuuteen.

Julia ei käsitä, mihin mies viittaa.

– Mitä sulle – tai teille – on tapahtunut? Julia kysyy.

– En mä tahdo puhua siitä, mies vastaa ja laskee lempeän haikeasti leikkiä: – Anna mä valokuvaan ja talletan sut mieleeni ennen kuin sä katoat nuoruuden puhtaisiin tähtitarhoihin.

He katsovat toisiaan, Julia naurahtaa ja tönäisee leikkisästi miestä.

– Romantikko – tuhma sellainen! Jos tähdet olisivat paremmassa asennossa meille, tulisiko meistä oikeita rakastavaisia?

– Sä olet mulle liian nuori ja kaunis. Mä vaan vierailisin varkaana sun mahdollisuuksies ja nuoruutes kukkarolla. Mä imisin tulevaisuudestas veret kuin elämää janoava vampyyri.

– Ikä näyttää olevan sulle jonkinlainen ongelma. Et sä nyt niin vanha ole. Vielä.

– Ei ikä ole ongelma, vaan kokemukset. Kun hyväksyy, ettei ole enää nuori, voi ihailla vastaansanomattomasti vastaansanomatonta nuoruutta.

Julia ironisoi, vaikkei ole varma voimastaan: – Mä tiedän, että sä rakastat mua jo nyt vastoin teidän sääntöjänne. Sä et mahda itselles ja mulle mitään. Sulla on sellainen luonto. Sellaiset seepran juovat.

– Mikä varmuus! Anteeksi vaan, mutta millainen luonto se luontoni mahtaa olla?

– Sellainen hurmioituva luonto, ei alistu aidattavaksi vaan villiintyy silmän ja kuokan välttäessä.

– Villi luonto on myös täynnä tiedostamattomia petoja. Sokea syntymisen, lisääntymisen, tappamisen ja kuoleman neliykseys on luonto, se on jatkuvaa mielivaltaista tasapainottelua syödyksi tulemisen ja elämän välillä, Toni muistuttaa.

– Ehkä mä katselenkin sua kuin Jumala, joka näkee viidakon petoineen sopusuhtaisena. Liittyykö tää sun viidakko-elämänkatsomus myös siihen sun Tolstoin Anna Karenina -esseeseen? Ettei Anna Karenina ole päättänyt murhata itseään tullessaan juna-asemalle?

– Osin... ei Anna Karenina, tietoisella tasolla, saavu asemalle
nimenomaan tappamaan itseään. Hän tulee etsimään rakkautensa kohdetta, kreivi Vronskia, mutta heittäytyykin yllättäen junan alle. Anna ei ole suunnitellut tai tullut sellaiseen päätökseen. Itsemurhayllyke tulee yllätyksenä hänelle itselleenkin. Yllyke on vain läsnä yhtäkkiä, ja hän toimii sen mukaisesti. Ja näinhän on ihmisluonnossakin: Selittämättömät impulssit saavat aikaan asioita, jotka ovat järjen ja tunteiden – kuten rakkauden – tuolla puolen.

Julia miettii kommenttia, löytää siitä yhtymäkohtia taiteeseensa.

– Tanssiessa ja koreografioidessa toimitaan aika tavalla järjen ja tunteiden tuolla puolen olevien vaistojen, intuition ja alitajuisten impulssien ohjaamana – ja vieläpä vartalovetoisesti.

– Niin, eivät ihmisten toiminta ja teot, saati tunteet, nojaa aina järjellisiin ja loogisiin perusteisiin. Anna Kareninan itsemurha paljastaa inhimillisen elämän mystiset ja ennustamattomat kasvot, syyn ja seurauksen tuolla puolen olevan maailman.

– Miten järkiperustainen on ollut sun ja vaimos päätös vapaasta suhteesta?

– Olen pahoillani, etten pysty tarjoamaan järkeviä perusteluita meidän toiminnalle, ainoastaan seksuaaliseen haluun perustuvia. Impulsseja suoraan etuaivojen nucleus accumbenssista. Mutta kelpaisiko neidille tänä yönä tällainen järjetön mies?

– Omahyväinen paskiainen – ole pahoillasi ihan yksin vaan,  Julia naurahtaa eikä vastaa suoraan kysymykseen, toki hiljaisen hymyn voi lukea suostumukseksi.

Mies miettii Julian kotiin viemisen järkevyyttä. Hän pelkää Mikaelan yllätystä, mutta Julian yksiöönkään he eivät voi mennä, koska naisen juuri eronnut homoystävä on majoittunut väliaikaisesti hänen kämppäänsä. Toni ottaa riskin, he viettäisivät yön hänen asunnossaan Mikaelasta huolimatta.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.