Mikaela, 37, ja Toni, 38, ovat sopineet vapaasta suhteesta kestääkseen onnettomuuden aiheuttaman tuskan. Kumpikaan heistä ei saisi rakastua ja pitää vakituista rakastajatarta tai rakastajaa, mutta sopimusta koetellaan, kun Toni kohtaa Julian, 26.

Mikaela vaihtaa työhaalarit siistimpiin vaatteisiin loftinsa ateljeetilasta eristetyssä makuuhuoneessaan. Hän vilkaisee yöpöydällä olevalaa kehystettyä valokuvaa kahden vanhasta pikkutytöstä ja istahtaa voimattomana sängyn laidalle.

Makuuhuoneen seinällä on esillä aitoja kuolinnaamioita, Mikaela ottaa lapsen kasvoista muotoillun naamion, laittaa sen varovasti punaisella silkillä vuorattuun, antiikkiseen laatikkoon ja sulkee sen ylvääseen tammivitriiniin.

Mikaela kävelee tehdashalliin remontoidun, seitsemän metriä korkean ateljeehallin poikki avonaiseen, hieman lattiasta korotettuun moderniin keittiöön. Pitkän ruokailupöydän yllä ovat laskostetut, käsin kirjaillut ja teellä värjätyt verhot. Hän kaataa kahvia ja vilkaisee maalaamaansa keskeneräistä abstraktia taulua. Siinä on henkisesti silvottu nainen vääntyneenä suhteettomaan asentoon paljaassa ja kylmässä tilassa.

Metamorfooseja-taulussa kuolemaa synnyttävän naisen kasvot ovat luhistuneet, valuvat kuin Dalin kellot. Mikaela tutkii peilistä vartalonsa suhteita ja yrittää asettua samanlaiseen kivuliaaseen asentoon kuin taulun nainen mutta menettää tasapainonsa, kaatuu betonilattialle ja jää sijoilleen makaamaan.

Pilvet siirtyvät sivuun, lämmin iltavalo maalaa lattialla makaavaa Mikaelaa. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa leviävät pitkin lattiaa, kiiltävät auringossa. Tuuli liikuttaa verhoja ja pölyä lattialla. Pölypallo pysähtyy Mikaelan kestämään kovettuneiden, ponnistelusta punehtuneiden kasvojen eteen.

Maailma on se, ei tämä vaivainen varjo, Mikaela sanoo mielessään ja katselee, kuinka pöly pyyhkäisee lattiaa ja nousee ilmaan huoneessa käyvässä tuulenvireessä.
Kaupungin äänet, kaukana. Vain kohinaa. Ei täällä enää mikään herää eloon. Naisen mielessä on jotain, jota hän oli kerran pystynyt koskettamaan. Hän oli kuusi vuotta sitten halunnut haudata kaiken jäljelle jääneen hiljaisuuteen, johon vain hänellä on pääsy – ei edes hänen miehellään Tonilla. Jotenkin, tässä nykyisessä tilanteessa hänen muistojensa jakaminen tuntui loukkaavalta.

Häpäisivätkö he hänen muistoaan? Mikaela miettii.

Hänen pitäisi jatkaa Metamorfooseja-työn työstämistä, tänään ei jaksa pakottaa. Pakot kauhistuttavat ja lannistavat häntä. Näyttelyn avajaisiin on kaksi viikkoa. Häntä väsyttää, hän tahtoisi vain nukkua, vetäytyä unen unohdukseen ja tiedottomuuteen. Uni nousee päivän kohokohdaksi. Hän ei ole päässyt viime aikoina aamua pidemmälle, kun hänen mittansa omasta elämästään on jo kuvottavasti täyttynyt ja läikkynyt yli. Ei, hän ei jaksaisi yhtään enempää tätä samaa julmaa varjo-olemassaoloa.

Äsken rakastellut, hikinen Toni nousee alastomana sängystä, hakee punaviinipullon, kaataa itselleen ja yhden yön vieraalleen Julialle viiniä, ojentaa naiselle lasin, istahtaa sängylle, kilauttaa juomansa naisen omaan, pyyhkäisee hien otsaltaan ja kiittää onneaan, että tapasi tämän naisen.

He arvioivat ihastuneen huvittuneina toisiaan. Seksin jälkihehku tihkuu kaikesta, kuten aina aluksi, hiljaisuudesta ja sanoista, sävyistä ja eleistä.

Toni koskettaa naisen reittä, kuuntelee, sana sanalta yhä keskittyneemmin:

– Ei tanssia voi selittää, kuten ei ehkä elämääkään, jos oikein ryhdytään hiuksia halkomaan. Tanssilla tavoitellaan nimenomaan nimetöntä, selittämätöntä, sanoin kuvaamatonta, vaikka meidän tanssiesitys käsitteleekin Platonin luolavertausta. Vartalo tietää, vartalo kertoo.

Miehellä käy mielessä, että tämä nainen ei ole eksyksissä, vaikka nuori onkin. Mutta mitä hän täällä tekee? Toni miettii ja sanoo naiselle:

– Jos huomiseen näytökseen on lippuja, mä tulen katsomaan. Millainen rooli sulla on siinä? Vai voiko roolista puhua? 

Toni muistaa hätkähtäen vaimonsa Mikaelan. Ettei tämä vain tule ja yllätä heitä, sillä yhtä hyvin voisi. Tai ei sittenkään, ei enää, ei enää tähän aikaan.

Kuunnellessaan mies ihailee naista, tämän nuoruuden siroa sileyttä ja rutistettavaa ihanuutta.

– Kyllä, kyllä mä näyttelen sellaista syvälle pimeään luolaan varjokuvia katsomaan kahlehdittua ihmistä, joka vapautuu luolasta ja näkee todellisuuden oikean valon. Mun hahmo on kapinallinen kyseenalaistaja, villi, itsepäinen ja tahtova.

– Miten sä pystyt yhdistämään ohjaajan ja tanssiteatterin johtajan hommat? mies kysyy.

Noin nuori ja menestynyt, mitä hän täällä tekee, mies ihmettelee itsekseen. Millä lihaksilla minä olen hänet tänne saanut? Pitäisikö siitä kiittää Luojaa.

– En mä oikein pystykään, jos ihan rehellisiä ollaan. Muttei se haittaa, kaikki sujuu jotenkin kaaoksessakin. Mulla on paljon energiaa tuhlattavaksi. Mä olen nuori. Vielä.

Toni tarkastelee aidosti ihmeissään Julian ammattitanssijan vartaloa, melkeinpä epäluonnollisen lihaksikasta ja rasvatonta.

Julia pelleilee ja jännittää melkeinpä maskuliinisia selkälihaksiaan. Mies tunnustelee naisen selkää ja toteaa vaikuttuneena:

– Sä olet baby veistos. Mulle tuli elävä veistos mieleeni äsken. Tai että sä oletkin oikeasti lihaksikas, hyvin kaunis nuori mies. Että mä olen eksynyt ladyboyn kanssa sänkyyn.

Julia kumartaa kiitokseksi.

– Tanssija ja liikuntaa vieroksuva kirjallisuustutkija, me sovitaan hyvin yhteen, Julia sanoo. – No, vähän voisi kasvattaa rasvaprosenttia, kuukautiset välillä kateissa. Antaisiksä vähän noista sun vatsamakkaroista?

Mies kourii vatsamakkaroitaan, yrittää repiä niitä hänen edessään pelleilevälle rasvattomalle naiselle.

He suutelevat.

Vielä suudellessaan Julia raottaa hieman huuliaan ja kertaa uteliaana:

– Siis ihan tosissaan, sä olet siis ihan oikeasti luvan kera tässä mun kanssa?

– En kai mä muuten olis tässä, Toni vastaa huvittuneen yllättyneenä.

– Joo, et tietenkään, Julia kyynistelee. – Enkä mä olis muuten sun kans lähtenytkään. Mä olen sen verran harras ja moraalinen, etten toisten naisten miehiä harrasta. No, ainakaan ilman lupaa.

– Miksi sä olet täällä tietäen mun aseman – toki ihan laillisen sellaisen? Toni puolestaan veistää hymyillen ja vihkisormustaan esitellen. – Et kai sä ole mennyt ihastumaan muhun. Mä olen sulle liian vanha ja ruma ja kulunut.

– Etkä oo. Mä haluan sua, ei sen kummempaa, Julia vastaa ja tökkää miestä leikkisästi: – Älä kuitenkaan luule itsestäs liikoja. Tämä on molemminpuolista hyväksikäyttöä.

– Enkö mä muistuta sua kuolemasta? mies kysyy. – Että sä nait Kuolemaa? Tai että Kuolema nai sua?

– Et. Ihan kuule elämästä muistutat. Elävästä komeasta miehestä.

– Oi ku kivaa! mies hihkaisee, parodioiden nuoria naisia.

Ilmeikäs Julia pelleillee, miettii miehen avioliittoa ja päätyy tätimäisesti, sormea heristäen ihmettelemään: – Hmmm, teillä on aika erikoislaatuinen aviosuhde. Toimiiko tollanen tappiin viety vapaus, vapaa suhde? Sä voit ihan olla tässä ja nyt mulle ihan rehellinen? Ripittäydy, setä, go on.

– Toimii, Toni vastaa yksiselitteisesti.

– Mikä sun yhtä vapaan aviopuolison nimi on? Julia utelee.

– Mikaela.

– Kuinka vanha?

– 37 lasissa.

– Ja sä olet vanha?

– 35. Tai 38. Jompi kumpi. Tai vaikka kummatkin. Ei muistu nyt dementoituneeseen mieleen. Mutta ehdottomasti mies parhaassa iässä.

– Onko teillä lapsia? Julia kysyy.

– Ei ole, mies vastaa.

– Tuleeko? Onko harkinnassa? nainen tiedustelee.

– Ei tule, mies vastaa.

– Miksei?

– Siksei, mies tokaisee. – Ja sä olet kuinka – pentu?

– 26 vee. Elämä edessä. Ei lapsia. Ei vakituista suhdetta. Ei edes vapaata sellaista. Ei niin mitään. Hiljaista. Kuivaa. Saharaa silmänkantamattomiin. Kuinka kauan te olette olleet yhdessä?

– Utelias... No, lado tusina vuosia päällekkäin.

– Oho, aika pitkä taival teillä takana! Mä olin silloin kun te aloititte jotain... apua – neljätoista tai jotain vuotta. Mul on ollut piskuisen lyhempiä rykäisyjä – hei, mä en kehtaa edes kertoa kuinka lyhyitä. Onkohan mussa jotain vialla? Sano sä, viisas vanhus, olenko mä sairas? Pimee?

– Ei, sä olet vaan nuori, Toni vastaa.

– Mut jotenkin kuitenkin joku tarkkislainen tai adhd hd-tv siinä mitä tulee seurustelupitkäjännitteisyyteen.

– Nuoret ovat tuommoisia multitaskaavia sähköjäniksiä, mies tietää.

– Millaisia?

– Sunlaisia.

He suutelevat. Sitä kestää, kunnes Julia moiskauttaa huulensa miehen huulista ja ilmoittaa tieten ja tahtoen liioitellun asiallisesti:

– Tiedäksä... mä en tota jotenkin usko teidän suhteeseen. Mä olen ehkä liian nuori ja kokematon käsittääkseni, että sellaisia voi olla olemassa tässä meidän tuntemassamme todellisuudessa. Teidän jutun täytyy olla sellaista nykyajan rajattomuuden harhaa.

Miehen vastaus on: – Ei se ole uskon asia. Eikä harhaa.

– Rakastaksä häntä? Oikeasti, ole rehellinen? Julia tivaa hieman vakavampana.

Toni nyökkää. Ja nyökkää. Päättäväisesti.

– Onko se amor platonicus, platoninen rakkaus? Julia hakee.

– Ei, kyllä se on ihan eroottista sellaista. Syvää eroottista kumppanuutta ja toveruutta.

– Ja tämä syvä eroottinen kumppanuus tarkoittaa sitä, että sä voit ja pystyt jakamaan hänet toisten miesten kanssa? Ilman kärventävää mustasukkaisuutta? Ilman mitään hulluuskohtauksia?

Mies nyökkää. Ja nyökkää. Jälleen yhtä päättäväisesti – ja koomisesti.

– Koskevatko jotkut rajat tai kiellot teidän mieltänne, eli saako esim rakastua ja silleen? Vai vedättekö te jotkin rajat vain ulkoisessa maailmassa? Julia kuutioi miehen kiinnostusta herättävää, epäsovinnaista avioliittoa.

– Oikeassa fysikaalisessa maailmassa vapautemme rajat menevät, mies vastaa. – Siinä mitä saa tehdä.

– Muttet kuitenkaan saa rakastua panoihisi? Heittäytyä niinku mitenkään vakavaksi? Nämä rakkausjutskathan ovat sisäistä maailmaa koskevia juttuja, eivät ulkoista, eikö niin?

– No joo, juuri näin, mutta vielä tärkeämpää on toiminta. Ei esim saa naida kavereita. Myös liian kalliit hotellihuoneet ovat kiellettyjä. Ja matkat yhdessä. Ja mieletön romanttinen maalailu, sitä pitäisi säädyllisyyden ja itsekunnioituksen nimissä välttää. Ja jos on rakastumassa, vastoin sopimusta, siitä pitää kertoa etukäteen puolisolle. Toivottavaa olisi – tätä lakia olemme tosin rikkoneet – myös kertoa jälkikäteen seikkailuista. Eikä ehkäisyä saa unohtaa. Että tällaisilla säännöillä ja kielloilla mennään.

– Eihän me edes käytetty ehkäisyä! Julia muistaa.

– No, aina välillä vähän lipsuu ja roiskuu.

– Hui kuinka keinotekoista! Koko kuvio. Mä kuolisin. Tulisin hulluksi mustasukkaisuudesta. Naistenlehdissä tuollaisesta kuviosta julkaistu henkilöjuttu saisi palautelinjat kuumiksi. Naiset repisivät pelihousunsa. Pitäisivät sua hyväksikäyttäjänä ja saamapuolena tässä sopimussuhteessa. Väittäisivät, ettei ole olemassa rakkautta ilman jonkinasteista mustasukkaisuutta ja omistajuutta.

Miestä huvittaa Julian silminnähtävä hämmennys hänen avioliittonsa suhteen. Nainen ei saa siitä kiinni, se on liian epäsovinnainen ja irrallinen ymmärrettäväksi.

– Mustasukkaisuus voi voimistaa yhteenkuuluvuutta, mies ilmoittaa liioitellun kirjallisesti.

– Mitä sä höpiset: ’Voimistaa yhteenkuuluvuutta.’ Kamalaa vääristelyä. Suoraan kuin jonkun Jösef Göbbelsin suusta. Mikä romantiikan Göbbels sä oikein olet! Uskoksä itsekään tuohon? Eihän sydäntä voi määrätä. Sängyssä voi käynnistyä vaikka minkälaiset hallitsemattoman voimat. Teissä – tai teidän suhteessanne – on jotain outoa. Anna mä katson sun sielua tarkemmin, kuinka vammainen äijä sä oikein olet.

– Eipäs kurkita, Toni yrittää laskea leikkiä.

– Aika vammainen... aika vammainen äijä... Ja teillä ei ole sitten ollut yhtään vakavampaa suhdetta voimistamassa tätä teidän kuuluisaa yhteenkuuluvuuden tunnettanne? Julia piruilee. – Jotain pikkusuhdetta rikkomassa delikaattia sopimustanne?

– Hyvin me olemme pystyneet tähän asti erottelemaan sydämen ja sängyn asiat.

– Ja mä olen sulle vaan sängyn asia, Julia tarkistaa.

– Niin. Juuri näin.

– Aika itsevarmaa. Mitä jos mä murtaudun sun sydämees? Pistän paikat palasiksi, varastan arvoesineet? Ei ole maailmanhistorian ensimmäinen case, että nuori nainen pistää miehen sydämeen myrskytuulia, hieman sellaista kaiken tuhoavaa volatiliteettiä, volaa. Tuleepa mieleeni Nabokovin Naurua pimeässä. Törkeän hieno kirja, muuten.

– Niin on. Mutta mun sydän on lukittu sellaisella aikuisen rakin törkeän suurella ja koetellulla munalukolla. Sitä ei avaa kukaan. Ei edes rälläkällä. Taitavimmatkin murtovarkaat itkevät sen edessä.

– Sehän nähdään, Julia uhoaa.

– Jos sä olet kiltisti sedälle, mä voin ottaa sut uudestaan, Toni ilmoittaa. – Palvella ja palvoa sun kauneutta.

– Röyhkeä rakki, Julia tuhahtaa oikeasti hieman hämillään ja epäuskoisena, mutta myös vaikuttuneena miehen tuhmasta liukkaudesta, moraalisesta lipevyydestä.

Toni ja Julia pitävät sanailutauon. Mies muistelee Naurua pimeässä -romaanin kuuluisaa aloitusta ja lausuu sen:

– Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon. Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita.

– Mikä muisti! Julia sanoo taputtaen.

– Vapaaksi mieheksi, mies piruilee.

Julia tutkaa miestä, tunnustelee tätä käsillään kuin huvittunut sokea.

– Kiinnostavaa, että te niin esimerkillisellä tavalla ruumiillistatte ajan henkeä, sellaista samanaikaista ja ristiriitaista äärimmäistä halua vapauteen ja sitoutumiseen. Eikö tuo ole sellaista mieletöntä köydenvetoa itse itseään vastaan?

– Ei ole, neiti hyvä.

– Te olette naurettavia aikuisia. Te olette tälle neidille bad influence. Kasvaisit – tai kasvaisitte – vähän. Aikuistuisitte. Eikö suurinta vapautta ole se, että luopuu vapaaehtoisesti mielihyväperusteisista vapauksistaan sitoutuakseen ja uhrautuakseen esimerkiksi perheen hyväksi?

– Miten ylevää puhetta! Toni huudahtaa ja miettii, että pahoja kierrepalloja nainen nyt pistää. Hän pohtii sanottua ennen kuin vastaa: – Varmasti, oikeasti, varmasti, oikeasti varmasti tuo on vapauden ylin ja ylevin muoto. Mutta kaunis neiti on hyvä, eikä sekoita rakkautta itsekkääseen haluun omistaa toinen. Sellainen rakkaus on vaan takertuvaa riippuvuutta ja epäitsenäisyyttä, ei mitään rakkautta. Tämä on teidän nuorten vaiva ja kirous. Teidän ikioma klamydianne, mitä te levitätte. Sen tähden te olette niin sekaisin seksi- ja rakkausasioissa. Monogamiavaatimukset tekevät teistä mielipuolia. Sovinnaisuus sairastuttaa.

Julia avaa suunsa, vetää muka tuohtuneena henkeä ja aikoo esittää painavan vastaväitteen, mutta Toni estää sen leikkimielisesti sulkemalla huulillaan Julian huulet.

Julia irrottaa liioitellusti huulet miehen huulista ja ilmoittaa jyrkästi:

– Mut ku me ollaan riippuvaisia toisistamme! Onko siinä sit jotain pahaa? Todellinen vapaus on riippuvuutta.

– Ei siinä ole mitään pahaa. Mutta ei me vaan haluttu mitään valheita, pettämisiä ja kieroiluja suhteeseemme. Kaiken piti olla yhden jutun jälkeen avointa.

– Minkä jutun?

– Yhden jutun. Mä en halua puhua siitä, Toni selvittää ja jatkaa nopeasti kartoittamistaan toisaalla. – Ethän sä vaan kuulu niihin, jotka väittävät, että todellinen rakkaus on jotain oman lapsellisen pienen minuuden tyhjentämistä toisen lapsellisen pieneen minuuteen.

– Voisin pian ollakin, Julia vastaa kiihkeästi. – Mä olen nuori. Ja lapsellisen varjoton. Mä en ole mikään kulunut piski. Kato mua. Kato mun sileää sielua. Se on kun mun iho. Ei rypyn ryppyä.

– Mä katon, sä olet raivostuttavan kaunis pentu, kaunis sielukin, sileä taivaallinen kaunotar, mutten mä siltikään ymmärrä, mikä tässä toisen ahmimiseen ja alistamiseen keskittyvässä henkisessä kannibalismissa vetoaa teihin, Toni toteaa ja julistaa käsi sydämellä: – Mä uskon tahtoviin ja kokonaisiin suhteisiin, jossa uskaltaa kasvaa jonkinlaiseen keskinäiseen tasapainoon toisiaan kunnioittavassa mutta riippumattomassa vapaudessa.

– Mulla taitaa sit olla pieni ongelma, kun mä uskon, ettei oo vapautta ilman riippuvuutta toisiin ihmisiin. Kysymys on kai perimmiltään siitä, voiko vapautta olla ilman velvollisuuksia, Julia pohtii hieman vakavoituneempana.

Julia miettii, missä määrin mies on tosissaan, paljonko kommenteissa on retorista vedätystä. Huijaako tuo mies häntä? Hän ei muista käyneensä tällaista keskustelua. Inhottavan kiehtova mies.

Mies jatkaa: – Mä olen samaa mieltä. Mutta mä puhunkin riippuvuudesta, sellaisesta patologisesta riippuvuudesta. Ei mustakaan vapautta voi olla ilman velvollisuuksia ja vastuuta. Todellisesta vapaudesta voidaan puhua ainoastaan toisten ihmisten parissa – mutta itsenäisinä. Osallistuvina, mutta vapaina.

– Ok, nyt mä hiffaan... Sä et sit vissiin allekirjoita sitä, että äärimmilleen viety vapauden tavoittelu johtaa yksinäisyyteen?

– Ei, kyllä... kyllä mä ajattelen juuri noin... ei yksinäinen ihminen ole vapaa, mies summaa.

– Millä tavalla sinä ja Mikaela rakastatte toisianne?

– Normaalilla tavalla. Kestävällä ja pitkällä ja järkevällä tavalla. Sanoinko mä jo, että järkevällä tavalla? mies piruilee.

– Oleksä tässä mun kanssa sitten jotenkin eriparisen intohimoisella tai romanttisella tavalla? Julia utelee ja tajuaa, että nauttii suunnattomasti miehen kanssa sanailusta. Tämähän on kuin jostain nykypäivän screwball-komediasta.

– Älä käytä tässä asunnossa sanaa romantiikka. Sä se taidat olla romantiikan Göbbels. Romantiikka on sanana samanlaisen inhottavan sumutuksen kohteena kuin Kolmannessa valtakunnassa vaikka ’Viimeinen ratkaisu’, mies sanoo.

– No, mä olen naiivisti uskonut romantiikkaan, vaikka kyl mä tiedän, että romanttisen rakkauden ihanne on ristiriitainen itsessään, koska siinä arvostetaan niin paljon palavia tunteita, jotka kestävät aina – puff ja poks – vain hetken, Julia vastaa.

– Niin, ja äläkä neiti hyvä unohda, että usein romanttiseen rakkauteen liittyy se, että siinä täytetään jotain muuta puutetta kuin mitä sillä voi yleensä in the first place täyttää. Ja puutekin on usein vaan keksittyä tai ahneutta tai juontuu henkisestä tyhjyydestä. Näin on, koska ihana rakastuminen antaa hetkeksi illuusion kylläisyydestä ja paratiisista. Siksi kai se rakastuminen on niin iso juttu nykypäivänä – tai miksei menneessäkin. Puhumattakaan sen kyvystä huijata ihmiset lisääntymismoodiin.

– Ehkä ihmiset tietoisuuteen kirottuina kokevat elämänsä ainaisena puutteena? Ainahan me haluamme tavoittaa jotain saavuttamatonta, vai mitä? Enemmän me jahtaamme halua kuin tarvetta, Julia puntaroi.

– Niin kai... ja vaikka sitten kokisimmekin saavuttaneemme tavoittelemamme, ei sitä enää halutakaan, sillä levoton ja kyltymätön halu on jo löytänyt uuden kohteen.

Julia tarkastelee miestä, miettii mitä Toni ja tämän vaimo yrittävät peittää vapaalla suhteellaan ja päätyy kysymykseen: – Onko sulla puute jostain?

Mies pudistaa päätään, ei puutetta niin mistään.

– En mä koe puutetta! En ainakaan sun vierellä seksistä kylläisenä, orastavassa humalassa ja suhun ihastuneena. Ei silloin ole nälkä, ei vilu. Mä olen juuri nyt upporikas lämpöisessä kartanossa palvelijoiden ympäröimänä. Aika ihanaa elämää!

Julia pitää tilannetta puntaroivan tauon. Voiko tuo mies olla tosissaan? Vai pelleileekö tämä hänen kustannuksellaan? Miehestä ei saa otetta. No, ainakaan hän ei ole tylsä ja yksitoikkoinen. Mutta onko mies oikeasti noin kyyninen vai veisteleekö hän vain komiikka mielessään pilkkaa ihmisten tarkoituksista ja arvoista? Julia kartoittaa edelleen miestä ja tämän avioliittoa:

– Ettekö te muka hae juuri suuria tunteita, halua ja jotain ihme täyttymystä suhteenne ulkopuolisista seksisuhteista? Julia piruilee. – Ettekö te enää osaa nähdä, mikä on riittävän hyvää ja täyttävää ja tyytyä siihen? Olla aikuisia?

– Kyllä me osaamme. Totta kai seksi on suuri tunne, halua puhtaimmillaan, muttei seksi toisten kanssa ole mikään iso juttu, eikä siinä ole myöskään kysymys mistään jatkuvasta rakastumispakosta, koska me ollaan sovittu, ettei saa rakastua, eikä meillä edes ole rakastumistarvetta. Ei me anneta seksille sellaista merkitystä kuin ihmiset yleensä antavat. Toisiin on vain niin mukava tutustua sängyssä. Kuka haluaa elää vain omaa pientä seksielämäänsä tässä halusta tihkuvassa maailmassa?

Julia puistaa päätään epäuskoisesti hymyillen.

– Ei saa rakastua. Paskapuhetta! Oleksä mun sängyssä ilman tunteita? Just sä puhuit ihastumisesta! Ainahan sitä joutuu tunteita sekoittamaan sänkytouhuihin – jo haluamattaankin. Ainahan sängyssä on ihastumisen tai jopa rakastumisen vaara. Miten te muka voitte hoitaa ihastus- ja rakastumisvaaroitta hommat vieraissa vuoteissa?

– Tähän asti nämä karikot on ohitettu, Toni vastaa huvittuneena. Oikeastaan hän nauttii naisen moraalisesta tuohtumuksesta.

– Te ootte hulluja. Mä en voi edelleenkään uskoa, ettette loukkais toisianne. Ooksä varma, ettei teistä ole tullut huomaamattanne hirviöitä toinen toisillenne. Että ette edes huomaa pahuutta ja itsekkyyttä nautinnollisessa todellisuudessanne?

– No, ei ole tullut. Ei seksi ole vaan niin vakava asia, Toni väittää juhlavasti.

– On se. Mitä jos sun vaimo rakastuu ja jättää sut?

– No, aina se vaara on muutenkin olemassa.

– Teillä enemmän kuin muilla.

– Tai vähemmän. Me ei luulla seksistä liikoja niin kuin suuri osa ihmisistä, jotka ovat suhteissaan seksiin kyllästyneinä oikopäätä vetämässä johtopäätöksiä, että nyt rakkaus on loppu ja pitää erota, kun kerran vieraassa vuoteessa tuntuu niin helvetin hyvältä, Toni naureskelee.

– Kyynikko!

– Mä kuulun tähän hellenistisen filosofian koulukuntaan. Tiedäksä, että karvakätisten kreikkalaisten sana kyon, kyynikot, tarkoittaa koiraa. Mun hautakivessä tulee olemaan koiran kuva.
Julia nauraa ja testaa: – Kyynikko, tai mikä lie rakki sä oletkaan, voinko mä yöpyä täällä? Vai onko se kielletty?

Mies nyökkää ja sanoo, että nainen voi jäädä vaikka asumaan, jos niin tahtoo. Toni laskeskelee, ettei Mikaela tosiaan enää tähän aikaan tulisi yöksi, mutta jo aamupäivällä saattaisi.

– Koska te julistitte suhteenne avoimeksi vyöhykkeeksi? Julia ironisoi.

– Oikeastaan kuusi vuotta sitten, kun me muutettiin erilleen yhden jutun jälkeen.

– Mitä tapahtui?

– Sattui yks juttu, Toni vastaa vältellen.

– Mikä juttu?

– Mä en halua puhua siitä.

– Jotain ikävää?

Mies näyttää siltä, että jotain vaientavan ”ikävää” tapahtui.

– Ilman erilleen muuttoa ja vapaata suhdetta olisimme varmaankin eronneet, mies avautuu.

– Ok. Mä en utele, mutta mä takaan ja alleviivaan, etten koskaan pysty ymmärtämään, miten te hoidatte ton kuvion.

– Sama juttu, Toni ironisoi.

– No, tässä me sitten molemmat ihmetellään juuri naimisesta pörröisinä, Julia nauraa. – Susta ei saa otetta. Tiedäksä sen? Siis ihan vakavissaan, oletteko te riittävän onnellisia? Tää teidän kuvio on sen verran mielenkiintoinen, että mä tahdon jankata siitä.

Toni katsoo arvoituksellisesti Juliaa, vakavoituu aavistuksen vastauksessaan: – Koetetaan olla. Muttei se onni ole enää vain meistä kiinni.

Julia on kysymysmerkki.

– On peruuttamattomia asioita, Toni selittää ja väistää jatkon nopeasti: – Mutta kyllä musta onni täytyy tuntemisen lisäksi myös syvästi ymmärtää.

Julia huomaa puolustelevan reaktion ja painaa päälle: – Musta onnentunnetta ei voi koskaan täysin älyllistää. Se on epämääräistä ja muodotonta ja pettävää.

Toni, iloisena Julian vasta-argumentista, ironisoi omaansa:

– Ja aina järkeilyjä pakenevaa!

– Juuri näin, ukkoseni! Ehkä teiltä kummaltakin puuttuu vaan kohtuuden taju. Apua, musta rupeaa tuntumaan, että mä olen teitä nuorempana biseksuaalinakin ihan äärikonservatiivi, kun mä tässä kaivan teidän avioliittoanne.

Julia maistaa viiniä. – Tiedäksä mitä ihastumiset on? hän kysyy.

– Kyllä mulla joku käsitys niistä on. Mut jos sulla on uutta tietoa, anna tulla.

– Ne on jumalien pyydyksiä, Julia väittää.

–  Hyvien ja pahojen jumalien? Toni kysyy.

Julia nousee sängystä ja tanssii. Hänen vartalonsa moderni liikekieli luo kuulumatonta musiikkia. Nainen uppoutuu tanssiin, vartalonsa hiljaisiin ääniin. Hän tanssii enemmän itselleen kuin miehelle.

– Se jää nähtäväksi, Julia vastaa silmät kiinni ja laskee leikkiä kysyessään: – Miks sä katsot mua suoraan sieluun, eikä mun vartalo riitäkään? Haluksä mun sielun? Haluaako papparainen mun sydämen sydämeensä?

– Mun pitäis esittää sama kysymys sulle, Toni vastaa. – Sä voit tosin muuttua mua katsoessasi suolapatsaaksi niin kuin se Lootin vaimo katsoessaan kiellosta huolimatta Sodoman ja Gomorran tuhoutuvaa kaupunkia.

– Mä otan sen riskin.

Julia kysyy tanssiessaan: – Missä sun vaimo on nyt?

– Kotona, Toni selvittää.

– Kotona. Hmmh... Älä pelkää, mä tyydyn sun vanhaan vartaloon. En mä ole ahne. Niin kuin te keski-ikäiset yleensä tuppaatte olemaan. Muutenkin mulla on ollut aina vähän niin kuin ongelmia luottaa miehiin.

– Ovatko miehet sitten osoittautuneet epäluottamuslauseen arvoisiksi? Toni utelee. – Apua!

– No, oikeastaan sekä miehet että naiset tasaveroisesti. Kai tää mun luottamuspula on vaan sellainen universaali nuorten jatkuva sinkkupainajainen, että varatut miehet ovat varattuja ja ainakin jotenkin sitoutumiskyvykkäitä, kun taas loput ovat mitä ovat. Sikoja ja koiria. Tai no, sä olet koira ja varattu. Ja kuitenkin varatut miehet ovat miehistä luotettavimpia. On tämä maailma mallillaan. Aika kamala tilanne kenelle tahansa sinkkurukalle. Nyyh!

He nauravat tälle paradoksille.

Julia avaa silmät, katsoo miestä, hieman suu auki, suoraan silmiin, ojentaa kätensä häntä kohti ja tarjoutuu:

– Tule Lolitan luo, mä tiivistän sut tähän hetkeen, karkotan kuoleman, kaikki vainoavat henget.

Näyteikkunasta peilautuu Mikaelan silmiin sokaiseva auringonsäihke. Kun hän ylittää ajatuksissaan tien, auto jarruttaa voimakkaasti hänen edessään. Anteeksipyyntö ja nopea hengenveto korvissaan kaikuen Mikaela jatkaa, leipomopussi kädessään, kanavan vartta Tonin luo.

Sokea mies opaskoirineen kävelee vastaan, kanava kuhisee keskittymishäiriöisistä peileistä. Auringon valtava, kaikkialle kanavoituva energia vaikuttaa hänestä unenomaiselta.

Tunnenko enää häntä? Mikaelalle tulee yhtäkkiä mieleen. Ketä? hän kysyy, vaikka tietää ketä. Miestään? Ei häntä. Hänet hän tuntisi aina. Vaikka taivaassa.

Ihmisten arkiset askareet tuntuvat Mikaelasta käsittämättömän turhilta, mitä mieltä kenelläkään on suhtautua niihin tuollaisella tarmokkuudella. Hän pysähtyy ja tarkkaa työhön kiirehtiviä ihmisiä, jotka vaikuttavat hänestä jotenkin pelokkailta. Miten he elävät elämänsä?

Mikaelan ohittaa äiti tyttärineen. Äiti pitää tyttöä kädestä, kiirehtii ajantajutonta lastaan, joka kyselee kaverilleen ostettavasta syntymäpäivälahjasta. Mikaela liikuttuu heidän luottamuksellisesta yhteenkuuluvuudestaan, keskinäisestä ymmärryksestään, suhteellisesta jatkuvuudestaan ja toisiinsa turvautumisestaan. Liittyykö luottamukseen jonkinlainen alkuperäisyyden, sukulaisuuden tai verentaju? Onko luottamus edellytyksenä toisiin ja itseensä uskomiselle?

Mitä ja ketä hän itse enää rakastaa? Millaisia mahdollisuuksia tulevassa piilee? Voiko mikään enää muuttua? Mikaela miettii pysähtyessään liikennevaloihin. Moottori huutaen auto kiihdyttää ehtiäkseen valoista. Naiselle tulee mieleen, että voisi astua auton eteen. Hän meneekin askeleen kohti suojatietä. Miltä se tuntuisi, odottaa auton kiitävän kohdalle ja astua sen eteen. Tuntisiko puhdasta pelkoa? Kauhua? Vai mitä?

Auto lähestyy, vain yksi vaivainen askel ja...

Auto vilahtaa ohi pölyä nostattaen.

Mikaela vetäytyy kauemmaksi tiestä ja toivoo, etteivät reipasta vauhtia kiitävät autot tai junat tai korkeat paikat näyttäytyisi koskaan houkuttelevina ja toverillisina mahdollisuuksina. ”Astu vaan auton eteen liiskaantumaan; kiipeä kaiteen yli kuoloon.”

Ei, ei hän voisi tehdä koskaan sellaista päätöstä. Vai onko itsemurha päätös ensinkään? Yllyke voi tulla päättämättä, tietoisuuden ulkopuolelta.

Ja ihminen voi olla kuollut eläessään.

Maailma on se, ei tämä vaivainen varjo, nainen hokee mielessään ja jatkaa matkaa miehensä luo yllätysaamiaiselle.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.