Osa 5/5

Riku Korhonen

Miten puhua pojalle, kun itse oli mies, joka ei osannut miehen elämää?

Niklas istui skeittipuiston nurmikolla pikkutakkinsa päällä. Elokuun lopun iltapäivä oli pilvetön ja kirkas, mutta Töölönlahden suunnalta puhalsi levoton tuuli. Viereisellä kadulla liikenne jyrisi syksyisen kiireisenä, eikä paluuta lomaviikkojen pysähdyksentuntuun ollut. Hyvä niin. Kesä oli päättymässä, hänen omituinen, yksinäinen kesänsä.

Niklas kaivoi sikarikotelon takin taskusta ja avasi sen. Hän sytytti pikkusikarin – vasta päivän kolmannen – ja istui poltellen ja katsellen erästä poikajoukossa rullalautailevaa poikaa. Tällä oli löysät, tummanharmaat maiharihousut ja väljä, valkoinen t-paita. Pojan vartalo oli hoikka ja pitkäraajainen ja taipui ponnistuksiin kauniisti. Hän lennätti lautaansa korkeissa kaarissa, ja vaaleat olkapäille kasvaneet hiukset levisivät tuulessa hänen kasvoilleen. Ihme, että poika näki aaltoilevan pehkonsa alta mitään.

Niklas yski. Puiston punatiilisten liuskojen, kivipaasien ja porrastusten keskellä lautailevat pojat näyttivät tulevaisuuden puutarhakaupunkia asuttavalta akrobaattirodulta. Heidän kehonhallintansa ja tasapainoaistinsa olivat ylivoimaisia, ja luultavasti heidän toiveensa ja pelkonsakin olivat toisenlaisia kuin Niklaksen, hetkellisempiä ja kevyempiä. Kai he olivat iässä, jossa pahaa pääsi pakoon rullalaudalla.

Kun poika jonkin ajan kuluttua kaarsi läheltä ohi, pää painettuna, kasvot hiusten peitossa, Niklas näki mustan tekstin t-paidan rinnuksessa: I’LL BE FAMOUS SOMEDAY.

Ja kun poika oli ohittanut hänet, Niklas luki paidan selkäpuolelta: AND DEAD THE NEXT DAY.

Niklas mietti, kertoiko paidan viesti pojasta jotain. Oliko se nuoren ihmisen uhmaa vai jonkinlaista varhaiskypsää ymmärrystä kaiken väliaikaisuudesta? Paljastiko se harvinaisen herkkyyden ja älykkyyden? Vai sen, että poika hankki vaatteensa samoista liikkeistä ja nettikaupoista kuin kymmenentuhatta muuta helsinkiläispoikaa?

”Pelkkä t-paita”, Niklas ajatteli.

Tällaisia hetkiä osui hänen kohdalleen yhä useammin. Hän oli alkanut antaa asioille ja tapahtumille liiallisia merkityksiä, tahtomattaan, hän joka oli nuorena ollut taitava pakenemaan ajatuksiaan ja aavistuksiaan. Nyt hän oli hidastunut ja jäi jatkuvasti erilaisten arvailujen ja epäröintien saaliiksi. Yleensä ne liittyivät häneen itseensä.

Kesän lämpimimmät viikot hän oli asunut ystävänsä Joelin isän autiossa Töölön-yksiössä, syönyt iltapalakseen take away -aterioita ja nukkunut makuupussissa kapealla patjalla. Päättyneen avioliiton kuvat olivat täyttäneet hänen hermostuneen mielensä, Maria ja tytöt, Maria aamutakissa lakkaamassa varpaankynsiään, Maria alastomana, ja hän itse aina heistä yhtä etäällä, syyllisenä ja silti katkerana, yhtä etäällä unissaan ja valveilla. Ja kun äidin entisen kaksion remontti elokuussa valmistui, hän muutti sinne mukanaan samat aavistukset ja kuvat.

Hän ei ollut ennallaan. Hän oli neljäkymmentäkaksi. Kaikki se, mikä aiemmin oli kuulunut häntä heikompien miesten elämään, oli tullut hänen omaansa.

Poika pysäytti laudan, pompautti sen pystyyn takareunaa polkaisemalla ja nosti kainaloonsa. Hän meni tumman kivipaaden luo ja kumartui kaivamaan repusta energiajuomapullon. Hän avasi korkin ja joi. Niklas näki aataminomenan liikkuvan hoikassa murrosikäisen kaulassa. Auringonvalo osui pojan kasvoille ja kirkasti niiden piirteet. Niklas ajatteli, ettei voinut olla väärässä. Tai voi, muttei halunnut olla, ei suostunut olemaan.

Poika työnsi pullon reppuun ja heilautti repun selkäänsä. Hän jutteli hetken kahden muun pojan kanssa. Sitten hän kääntyi ja käveli lauta kainalossa nurmikolle.

Niklas nousi ja otti takkinsa. Jalkakäytävällä poika pudotti laudan maahan ja hyppäsi sen päälle. Hän polkaisi muutaman jäntevän potkun ja rullasi rennossa asennossa kohti Mannerheimintietä. Niklas juoksi perään ja juostessaan kiskoi takkia ylleen.

Niklas näki pojan pysähtyvän liikennevaloihin. Poika kaivoi repun sivutaskua, otti sieltä mp3-soittimen ja asetteli nappikuulokkeet korviinsa.

Niklas käveli pojan taakse ja pysähtyi. Autot vierivät heidän editseen Pasilan suuntaan. Niklas näki kuljettajien ja matkustajien ohi vilahtelevat ilmeettömät profiilit ja ajatteli, etteivät he tienneet, mitä risteyksessä oli juuri tapahtumassa. Hän henkäisi ja laski kätensä pojan olkapäälle. Hän tunsi kämmenessään repun olkaimen ja siron olkapään rakenteen. Poika kääntyi, katsoi häntä ja otti kuulokkeet korvistaan.

”Moi. Anteeksi. Etkö sä ole Aapo?”

Poika katsoi häntä kasvoille roikkuvien hiusten läpi. Hänellä oli siniharmaat silmät. Katse oli rauhallinen.

”Joo.”

”Mä arvasin. Anteeksi vielä. Mä tunnistin sut ja halusin tulla juttelemaan.”

”Mistä?”

Pojan kysymys ei ollut epäluuloinen tai hämmentynyt. Se oli vain kysymys, johon hän odotti vastausta.

”Mä olen Niklas. Sun äidin vanha ystävä. Ja olen mä nähnyt sut kanssa. Kun sä olit pieni. Eikö Susanna ole sun äiti?”

”On.”

Niklas ojensi kätensä. Aapo tarttui siihen ja puristi nopeasti. Sitten hän vei kätensä paidan rinnukselle, tarttui venyneestä kaulusresorista hoikilla sormillaan ja venytti sitä vähän lisää. Lapsellinen ele sai hänet näyttämään nuoremmalta.

Niklas kiskaisi takkinsa hihaa ja vilkaisi Rado Ceramica -rannekelloaan, jonka oli hankkinut krapulaisena heräteostoksena. Se oli kallis, musta ja maskuliininen, ja hän oli oppinut inhoamaan sitä. Se oli hänen ainoa rannekellonsa, hänen aikansa kasvot.

”Kuule. Mulla on tässä hetki ylimääräistä. Lähde mun kanssa kahville. Limsalle. Mä tarjoan. Mä mielelläni tietäisin vähän teidän kuulumisia. Mä selitän sulle sitten tarkemmin.”

”Jaa. Mihin?”

Kun he kävelivät keskustaan päin, Niklas joutui miettimään, mitä sanoisi.  Hän oli yllättynyt, että Aapo lähti mukaan. Poika kantoi rullalautaa olkapäällä ja näytti vajonneen ajatuksiinsa kuin tilanne olisi ollut luonteva.

Niklas tiesi kuulostavansa toivottaman tylsältä sanoessaan, että hänestä oli hienoa, että kaupunki oli rakentanut nuorille skeittipuiston. Hänestä skeittaus oli hyvä harrastus, se kehitti vartalonhallintaa ja kurinalaisuutta, ja niitä tarvittiin. Häntä ei ollut koskaan häirinnyt lautojen kolina, päinvastoin, hän tuli siitä hyvälle tuulelle.

”Sais se snakerunin puuli tuolla olla syvempi. Mut ihan hyvä toi on.”

”No hyvä”, Niklas sanoi, hiljeni ja tunsi kasvoilleen jähmettyvän surullisen setämäisen naamion.

He menivät huoltamoketjun Deli-kahvilaan Mannerheimintiellä. Se oli steriili, luonteeton ja tällaiseen tapaamiseen mahdollisimman turvallinen.

Aapo valitsi tiskiltä appelsiini-Fantan ja täytetyn patongin, Niklas pelkän kahvin. Niklas maksoi, ja he istuivat vasta pyyhittyyn pöytään. Niklaksen selän takana peliautomaatti kilisi ja tuuttasi ahdistavaa mekaanista sävelmää. Aapo asetteli rullalautansa lattialle pöydän alle ja laski jalkansa sen päälle. Näytti, ettei hän halunnut olla siitä hetkeäkään erossa.

”No niin, nyt on hyvä”, Niklas sanoi tietämättä, mitä tarkoitti.

Aapo söi patonkiaan. Peliautomaatti ujelsi. Niklas sekoitti kahviaan lusikalla ja tunsi olevansa tekemässä jotain vastuutonta. Hän yritti karkottaa tunteen.

Niklas kysyi, kauanko Aapo oli rullalautaillut. Aapo vastasi, että ehkä kolme vuotta. Tai neljä. Tai vähän pidempään. Niklas kysyi, missä he nykyisin asuivat. Ruskeasuolla. Oliko se kiva paikka asua? Ihan ok. Mitä koulua Aapo kävi? Meilahden yläastetta. Mitä luokkaa? Kahdeksas oli juuri alkanut. Missä Susanna oli nykyisin töissä? Meilahden sairaalassa.

Niklas kyseli Aapon kavereista, kunnes ei keksinyt enää kysymyksiä. Hän oli hetken hiljaa ja alkoi sitten puhua. Sanat tulivat hänen suustaan tavallista korkeammalla äänellä.

”Juttu on näin. Meidän miesten kesken. Et sitten kerro tätä äidilles. Mutta mä olin joskus kauan sitten rakastunut siihen, siis Susannaan, sun äitiin. Meillä oli hienoja aikoja. Mutta se tunne ei kai ollut molemminpuolinen. Tuli vaikeuksia. Eikä Susanna tahtonut enää tavata mua. Ja mä hyväksyin sen. Enkä häirinnyt teitä. Mutta moni asia siinä kaikessa jäi vaivaamaan mua. Sä ymmärrät tän sitten kun olet vanhempi. Että sellainen, no, suoraan sanottuna ikävä voi jäädä vuosiksi jonnekin piiloon. Niin ettei siitä pääse eroon vaikka luulee, ja sitten se tulee taas esiin, kun tilanne on sopiva. Tai epäsopiva. Tai mitä se nyt sitten onkaan.”

Niklas puhui kykenemättä ennustamaan seuraavaa sanaansa. Hän tunsi liioittelevansa tapahtumia, jopa valehtelevansa, mutta ajatteli sitten, että ehkä tämä puhe oli rehellistä puhetta, eikä hän vain tottumattomuuttaan tunnistanut sitä rehelliseksi. Hän kertoi ryöpynomaisesti avioerostaan, siitä miten Maria tuntui tehneen hänet tarpeettomaksi sekä perheessään että sen ulkopuolella. Hän kertoi Ninasta ja Naomista ja pelostaan, että tytöt kasvaisivat hänelle vieraiksi eivätkä näkisi hänessä enää isää vaan jonkin vanhan typerän miehen, jolla oli outoja tapoja.

Aapo kuunteli hiljaisena ja katseli häntä tiiviisti, kunnes hänen sanansa vähitellen tyrehtyivät. Niklas laski katseensa ja joi jäähtynyttä kahvia.

”Oota vähän”, Aapo sanoi iloisesti ja hymyili.

Aapo nousi ja meni tiskille. Hän palasi kädessään ruutulehtiö ja huoltamoketjun kuulakärkikynä. Hän istui, tasapainotti lehtiön pöydän reunaa vasten ja katsoi Niklasta tarkasti. Sitten hän laski kynänkärjen paperille ja alkoi piirtää. Hänen kätensä liikkui nopeasti, ilme oli täydellisen keskittynyt, ja aina välillä hän vilkaisi Niklasta.

Niklas tuijotti Aapoa. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Ne olivat pitkiä kiihdyttäviä minuutteja, täynnä epätodellista merkityksentuntua.

Lopulta Aapo laski lehtiön pöydälle.

”Sulla oli niin siisti ilme”, hän sanoi ja käänsi lehtiön Niklakseen päin.

Niklas näki itsensä. Tummaan takkiin pukeutunut mies nojasi pöytään hartiat kasassa, kasvot kuumeisesti eteen työntyneinä. Syvälle painuneiden silmien alla levisivät laajat varjot, katse oli epätoivoinen, iirikset pelkät pimeät pisteet, ja suu oli kuivunut tyytymättömäksi viivaksi. Päälaelta kohosivat harvenneet hiukset, ja korvat sojottivat kuin kojootilla. Karikatyyri oli lohduton ja ehdottomasti näköinen. Niklaksen kurkkua kuristi.

”Hyvä. Tosi hieno. Sä olet lahjakas. Tässäkin.”

”Mä käyn Meikussa kuvisluokkaa.”

Niklas nosti lehtiön lähemmäs kasvojaan ja katsoi kuvaa tarkemmin, seurasi Aapon kynänjälkiä. Kuva satutti häntä, ja hän tiesi, että hänelle oli hyväksi katsoa sitä.

Aapo nousi seisomaan ja otti rullalaudan pöydän alta.

”Mun pitää mennä. Kiitti.”

”Kuule. Annatko sä mulle sun puhelinnumeron. Varmuuden vuoksi.”

Aapo katsoi häntä pitkään ja mietti. Sitten hän luetteli kymmenen numeroa, jotka Niklas kirjoitti lehtiöön kuvansa alle.

Sinä iltana Niklas valvoi myöhään.

Hän päätti olla juomatta. Hän istui olohuoneessa ja katsoi televisiota. Välillä hän nousi, meni ikkunaan, raotti verhoja ja katsoi ulos. Siellä oli hämärtyvä taivas ja puistikko, jossa ei tapahtunut mitään. Kallion kirkon torni vartioi tyhjyyttä ja tapahtumattomuutta. Niklaksella oli nälkä. Puoli yhdeksän uutisten jälkeen hän avasi Laphroaig-pullon. Kymmenvuotias single malt -skottiviski oli syntymäpäivälahja Joelilta. Sen lisäksi Niklas oli saanut tytöiltä kortin, jossa oli tassullaan vilkuttava iloinen kissa. Ehkä se vilkutti hyvästejä.

Viskin lahjapakkauksesta löytyi pullon ohella pieni vihkonen. Siinä sanottiin, että ”Laphroaigin ystävänä” Niklas omisti nyt neliöjalan verran maata Skotlannista, Kilbride-virran rannalta. Se tarkoitti noin kolmekymmentä kertaa kolmenkymmenen senttimetrin kokoista maapalaa. ”No, onhan se jotain”, hän ajatteli, ”vaikkei siihen hautaa mahdu.”

Aapon piirros oli pöydällä. Lasillisten välissä Niklas nosti sen polvilleen ja katsoi sitä. Hän ihmetteli yhä piirroksen taidokkuutta. Jostain poika oli visuaaliset lahjansa perinyt. Niklas opetteli puhelinnumeron ulkoa. Puoliltaöin hän muisti jotain. Hän nousi ja meni makuuhuoneeseen. Hän etsi kirjahyllystä vanhan portfoliokansionsa. Etsiminen vei kauan. Olohuoneeseen palatessaan hän horjui. Hän lysähti sohvalle ja selasi kansiota, kunnes löysi hakemansa. Hän irrotti muovitaskun ja laski sen pöydälle oman kuvansa viereen.

Se oli eläkevakuutusyhtiön mainos yli vuosikymmenen takaa, ajalta, jolloin hän vielä jaksoi päivittää portfoliotaan. Tämä sutaisu oli ollut hankala duuni, hän oli joutunut tekemään loputtomasti uusia ehdotuksia, ja lopulta yhtiön viestintäväki oli innostunut kaikkein naiiveimmasta kuvakonseptista. Se oli kokovartalokuva pikkupojasta, jota kuvan ulkopuolelle jäävä mieshahmo talutti kädestä kesäisen puiston käytävällä. Joku copyistä oli pakertanut vakavahenkisen ja pahaenteisen otsikkolauseen: Harvalla on sama taluttaja loppuun asti.

Niklas katseli sumenevin silmin noita kolmea asiakirjaa.

Pieni mainospoika, josta oli jo tulossa nuorukainen. Melko nuorena vanhentunut yksinäinen mainosmies. Ja pala viskin kostuttamaa Skotlantia.

Millaisen unelman niistä sai?

Jälkikäteen syksy tuntui Niklaksesta riisuutumiselta. Hän joutui luopumaan entisistä asusteistaan yksi kerrallaan ja näkemään, mitä niiden alta paljastui, vai paljastuiko mitään.

Hän riisuutui töistään.

Syyskuussa hän kuuli olevansa työtön. Hän sai neuvoteltua itselleen irtisanomisajan palkan lisäksi kolmen kuukauden palkan uhattuaan vetää toimiston oikeuteen perusteettomasta irtisanomisesta. Se antoi hänelle hengähdystauon. Mutta jo ennen työpöytänsä tyhjentämistä hän tiesi, ettei etsisi uutta työtä, ei vielä. Sitä ennen hänen oli selvitettävä, mitä hänelle oli tapahtumassa. Eikä ollut edes varmaa, että hän löytäisi työpaikkaa. Hän tiesi pudonneensa ammatillisesti keskikastin alapuolelle, eikä se tuntunut pahalta. Joku toinen saisi suunnitella hänelle aiotut kiinteistövälittäjien ja puhelinoperaattoreiden bannerit.

Hän riisuutui sosiaalisesta elämästään.

Hän lakkasi käymästä ulkona, niin juhlissa kuin baareissakin. Heidän yhteiset ystävänsä olivat olleet ensisijaisesti Marian ystäviä, eikä Niklas enää keksinyt heille käyttöä. Hän ällistyi huomatessaan, kuinka harvoja ihmisiä itse asiassa kaipasi. Hän tapasi Joelia säännöllisesti, kävi hänen kanssaan lounailla ja istui toisinaan iltaa Joelin ja tämän vaimon Pauliinan vaaleasävyisessä kodissa Fredrikinkadulla. Hän piti yhteyttä kahteen entiseen työkaveriinsa. Viikonloppuisin hän tapasi Ninaa ja Naomia, kävi heidän kanssaan kaupoissa, elokuvissa ja hampurilaisilla, mutta he halusivat harvoin yöpyä hänen luonaan. Tosiasia oli, ettei heillä ollut Torkkelinkadun-asunnossa oikein mitään tekemistä, kuten ei ollut Niklaksellakaan.

Ja hän valmistautui riisuutumaan perheestään, tai siitä, mitä perheestä oli jäljellä.

Marraskuussa Maria kutsui hänet luokseen. Oli myöhä ilta, ja tytöt olivat nukkumassa. Maria kaatoi Niklakselle lasin Malbecia ja istutti hänet olohuoneen sohvalle.

Maria meni suoraan asiaan. Hän kertoi tavanneensa kesällä Helsingin juhlaviikkojen avajaisjuhlassa kööpenhaminalaisen galleristin. Sinä yönä Maria oli rakastunut ”niin kuin ei vielä koskaan”. Suhde oli nyt jatkunut kolme kuukautta. Miehen nimi oli Emil, ja hän oli myös taidemaalari ja Tanskassa erittäin tunnettu. Hänellä oli Nyhavnissa suuri tyylikäs asunto ja yhdistetty galleria-työtila. He puhuivat puhelimessa päivittäin, Maria oli vieraillut hänen luonaan kolmesti, ja Emil oli vieraillut heillä kerran. Tytöt olivat pitäneet hänestä heti, hän hullutteli heidän kanssaan ja hauskuutti puhumalla liioitellusti mongerrettua tanskaa.

Niklas piteli lasia polviensa välissä ja näki Marian kukoistavan. Tummanruskeat hiukset kiilsivät, ehostamattomien kasvojen iho oli hehkeä, ja vartalo säteili naisellista lämpöä ja energiaa. Niklaksesta tuntui hyvältä nähdä se. Hän halusi halata Mariaa ja onnitella.

Maria jatkoi. Hän sanoi jutelleensa jo tyttöjen kanssa. Nyt se oli vasta pelkkä suunnitelma, mutta se saattaisi hyvinkin toteutua. Kevätlukukauden jälkeen he saattaisivat muuttaa Tanskaan. Tytöt olivat uteliaita ja sosiaalisia, Kööpenhamina oli elämäniloinen ja kansainvälinen kaupunki, ja siellä kasvaminen antaisi sekä unohtumattomia kokemuksia että varmasti myös etuja tuleviin opiskeluihin ja töihin.

”Älä keskeytä”, Maria sanoi.

Maria oli ajatellut kaiken tarkkaan ja ottanut asioista selvää. Tytöt saisivat aluksi suomenkielistä opetusta. Hän oli jo ollut yhteydessä Kööpenhaminassa toimivaan tanskansuomalaisille lapsille tarkoitettuun kouluun ja kysellyt käytännön järjestelyistä. Emilin tytär oli samanikäinen kuin Naomi, ja heillä olisi seuraa toisistaan. Tytöt oppisivat kielen kuin itsestään. Ja Maria luopuisi mielellään päätoimittajan työstä, joka ei ollut vastannut hänen odotuksiaan. Hän voisi työskennellä Emilin galleriassa tai etsiä jonkin toisen työn. Ehkä hän voisi tehdä jotain Suomen suuntaan, kirjoittaa juttuja tanskalaisesta taiteesta ja muotoilusta tai kolumneja tai jotain sellaista. Hän pärjäisi kyllä, hän nyt vain oli sellainen.

”Entä minä?” Niklas sanoi.

Maria katsoi häntä melkein myötätuntoisesti.

”Helsingistä lentää Kööpenhaminaan neljässäkymmenessä minuutissa. Ja sama toiseen suuntaan. Tietysti te tapaisitte tyttöjen kanssa säännöllisesti. Et sä niin helposti unohdu.”

”Enkö?”

Niklas tunsi raivonsa kuohahtavan. Se oli säälittävää ja vaikeasti hallittavaa raivoa, koska se kohdistui sekä Mariaan että häneen itseensä. Hän oli jo huutamaisillaan, että taistelisi lapsistaan loppuun asti, mutta sitten hän näki mielessään Ninan ja Naomin ilmeet heidän viime tapaamisellaan. Hän nieleskeli ja tunsi, luultavasti ensimmäisen kerran todella tunsi, että oli ihmissuhteita, joiden laiminlyöminen oli anteeksiantamatonta.

”Mä olen niiden isä, Maria. Mä olen isä”, hän sanoi Mariaa silmiin katsoen, ja hänen kasvonsa vääristyivät ja silmät kyyneltyivät.

Maria näytti säikähtäneeltä. Hän nousi ja tuli Niklaksen viereen. Hän tarttui käsivarsillaan Niklaksen pään ympäriltä niin kuin tehdään häpeäänsä itkevälle pojalle.

”Totta kai. Totta kai.”

Talvi oli kostea ja pimeä, ja Niklas tunsi olonsa alastomaksi. Niinpä hän alkoi harrastaa filosofiaa. Hän lainasi Kallion kirjaston filosofiahyllystä kasoittain kirjoja ja kantoi ne kotiin räntäsateessa taapertaen, käsivarsi kivistäen.

Aluksi hän luki kirjoituspöydän ääressä ja teki jopa muistiinpanoja. Hän luki ilman suunnitelmaa tai johdonmukaista järjestystä, vuorotellen Wittgensteinia, Kierkegaardia ja Platonia. Hän loikki esisokraatikoista postmodernisteihin ja hyppi pragmatismista saksalaisiin idealisteihin. Ongelma oli, ettei hän saanut luettua kirjoja loppuun. Hän aloitti innostuksen vallassa, ja sitten monimutkaiset ajatuskulut vähitellen eksyttivät hänet, hän turhautui, sulki kirjan ja aloitti uuden uskoen, että sen sivuilta löytyisivät oivallukset. Hän siirtyi vuoteeseen lukemaan, kirjat repsahtivat yhä nopeammin hänen käsistään, ja hän vajosi kohteettomaan haaveiluun.

Joskus hän sentään löysi kirjoista yksittäisiä lohdullisia lauseita, vaikkapa sellaisia kuin Ciceron Vanhuudesta-teoksesta. Cicero kertoi, että näytelmäkirjailija Sofokleelta oli vanhana kysytty, vieläkö hän oli taipuvainen rakkaussuhteisiin. Sofokles oli vastannut: ”Jumalat varjelkoot; mielihyvällä olen niitä paennut aivan kuin raakaa ja hurjaa isäntää.”

Niklas tajusi lukevansa filosofiaa mainosmiehen silmin, sloganeita etsien.

Sinä vuonna hän tapasi Aapon vielä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla he törmäsivät sattumalta Stockmannin edessä, ja Niklas pyysi pojan kanssaan läheiseen italialaiseen ravintolaan. Aapo söi pitsansa nopeasti ja puhui vähän. Niklas pyysi anteeksi, että oli silloin edellisellä tapaamisella puhunut niin paljon itsestään. Aapo sanoi, ettei se haitannut, mutta näytti kiusaantuneelta. Hän lähti ennen kuin Niklas ehti maksaa laskua.

Toisella kerralla Niklas soitti Aapolle. Oli joulukuu, ja Niklas oli viettänyt monta päivää asunnossaan tapaamatta ketään. Hän pyysi Aapoa seuraavana päivänä kanssaan Ateneumin Picasso-näyttelyyn. Aapo epäröi. Niklas sanoi, että hänellä oli myös pieni joululahja Aapolle.

”Voin mä tulla”, Aapo sanoi lopulta.

He tapasivat Ateneumin portailla. Aapo tuli nuoskaisen viiman läpi maastokuvioisessa takissa ja päässään musta pipo. He menivät sisään ja jättivät ulkovaatteet säilytykseen. Niklas maksoi heidän lippunsa. He käyttivät salien kiertämiseen puolitoista tuntia ja juttelivat maalauksista, piirroksista ja veistoksista. Niklas huomasi, että Aapolla oli varma maku. Aapo piti kyyhkyistä ja kubistisista töistä. Eroottiset aiheet hän ohitti nopeasti, sanomatta mitään. Niklasta hymyilytti. Hetken hän muisti, millaista oli olla neljätoistavuotias.

”Missä se lahja on?” Aapo kysyi heidän pukiessaan takkeja.

”Se on mun luona. Käydään siellä ja sitten mä heitän sut kotiin.”

He hakivat Niklaksen auton Forumin parkkihallista. Kun he ajoivat Unioninkatua, Niklaksesta tuntui, että heidän välillään oli riittävän luottamuksellinen tunnelma.

”Ihan uteliaisuudesta. Onko sun äidillä nykyisin miestä?”

Aapo katseli tuulilasin läpi ulos.

”Ei niistä mutsin jutuista tiedä.”

Niklaksen luona Aapo kiersi huoneet ja katseli hänen vähiä tavaroitaan.

”Onpa sulla tyhjää ja rumaa”, poika sanoi vilpittömästi.

”Kiitos. Odota kun sä ite perustat kodin.”

Niklas antoi lahjansa, ruusupuisen salkun, jossa oli kalligrafiasivellinsarja ja kuusi mustepulloa. Hän oli ostanut ne itselleen jo vuosia sitten, muttei ollut koskaan käyttänyt niitä. Aapo avasi salkun ja katseli siveltimiä hiukan pettyneen näköisenä.

”Älä tuomitse vielä. Kokeile ensin.”

Niklas ajoi Aapon Ruskeasuolle ja jätti tämän kotitien alkuun. He toivottivat toisilleen hyvää joulua. Niklas katseli Aapon perään, kunnes tämä katosi näkyvistä.

”Hyvää uutta vuotta”, Joel sanoi ja kohotti lasin. He kilistivät, Niklas, Joel, Pauliina ja kaksi Joelin ystäväpariskuntaa, joista molempien miehet olivat lääkäreitä.

Tunnelma oli hillitty ja vähäverinen. Pauliina esitteli valokuvia Kairon-matkaltaan, ja toinen lääkärimies selosti Joelille lasertekniikan etuja ienhoidoissa. Stereoissa soi niin pehmeä jazz, että se olisi sopinut impotenssiklinikan odotushuoneeseen. Niklaksen olo oli tukala. Hän oli ollut liikaa yksin ja tunsi kadottaneensa taidon kevyeen keskusteluun.

Hän meni lasinsa kanssa Joelin ja Pauliinan olohuoneen perälle valkoiseen divaanituoliin istumaan. Se oli kopio Le Corbusierin Chaise Lounge -tuolista, ja siihen oli asetuttava makuuasentoon kuin kävisi synnyttämään tai odottamaan infarktin ohimenoa. Se oli kaunis tuoli, muttei antanut mahdollisuutta miehekkääseen ryyppäämiseen.

Hammaslääkäri tuli tekemään tuttavuutta selällään lojuvan Niklaksen kanssa. Lääkäri nosti tuolin divaanin viereen ja istui, ja Niklakselle tuli hetkeksi tunne, että kohta mies alkaisi kaivella hänen ikeniään. Sen sijaan hän taputti Niklasta polvelle.

”Mä kuulin Joelilta, että sä olet vasta eronnut. Ikävä kuulla. Ero on aina kova juttu. Siitä menee pää sekaisin. Mutta kyllä siitä selviää. Onko jo uusia suhteita löytynyt?”

”Jumalat varjelkoot”, Niklas sanoi. ”Mielihyvällä olen niitä paennut aivan kuin raakaa ja hurjaa isäntää.”

Keskustelu tyrehtyi, ja Niklaksen onneksi hänen puhelimensa soi. Hän katsoi näyttöä ja yllättyi.

”No moi, Aapo.”

Puhelimesta kuului kaoottista meteliä. Musiikki pauhasi, ja taustalla mölisi joukko ilmiselvästi nuoria ihmisiä.

”Isä…” Aapon sopertava ääni sanoi ja lisäsi jotain, joka hukkui meluun.

”Mitä? Haloo? Haloo.”

Niklas ymmärsi kuulleensa väärin, kun Aapo puhui uudestaan:

”Missä… missä…”

Siihen puhelu katkesi. Niklas soitti takaisin, mutta Aapo ei vastannut.

Niklas lähti kotiin heti puolenyön jälkeen. Taksin odottaminen kesti kauan. Ilotulitteet paukkuivat ja paineilmatorvet ujelsivat. Oli oikeastaan erikoista, että pelkkä vuosiluvun vaihtuminen sai ihmiskunnan niin äänekkääksi. Valkoisen Mercedeksen takapenkillä Niklas katseli kaduilla vellovaa väkeä ja tunsi itsensä hiljaiseksi ja rauhalliseksi.

Kotona hän meni suoraan nukkumaan. Hän oli jo vaipunut uneen, kun ovisummeri surisi. Hän nousi ja meni eteiseen. Hän nosti ovipuhelimen luurin ja painoi katkaisijaa.

”Mitä nyt?”

Puhelimesta kuului yskimistä.

”Päästä mut sinne.”

Se oli Aapon ääni ja kuulosti surkealta.

”Odota vähän.”

Niklas puki farkut ja t-paidan. Hän meni rappuun ilman kenkiä ja ravasi portaat alas.

Alaovella Aapo istui maassa ja nojasi porrassyvennyksen seinään. Niklas avasi oven. Aapo katsoi häntä. Poskipää oli verillä ja takin rinnus oksennuksessa.

”Serkuilla oli Kalliossa bileet.”

”Näköjään.”

Niklas tarttui Aapoa käsivarresta ja auttoi pystyyn. Hän talutti pojan ylös portaita ja asuntoonsa. Hän riisui Aapon takin. Aapo meni kylpyhuoneeseen ja oksensi pitkään. Niklas tyhjensi takin taskut ja laittoi sen kylpyammeeseen likoamaan. Hän katseli vessanpöntön edessä kyyhöttävää poikaa.

”No niin, nuoret miehet, juokaa kaikki viinaa.”

Hän puhdisti Aapon posken haavanpuhdistusaineella, avasi olohuoneen sohvan ja petasi Aapolle vuoteen. Aapo tuli kylpyhuoneesta alushousuissaan hytisten ja meni peiton alle.

Niklas sammutti valot ja toivotti hyvää yötä. Hän seisoi hämärän olohuoneen ovella ja katseli, miten Aapo vajosi uneen.

Niklas otti Aapon puhelimen eteisen pöydältä ja selasi osoitekirjan numeroita, kunnes löysi etsimänsä: Mutsi. Hän soitti numeroon ja meni keittiöön puhumaan.

Kiihtynyt naisenääni vastasi nopeasti.

”Missä sä olet? Mä olen soittanut monta kertaa.”

”Hei. Sä olet varmaan Susanna. Älä nyt säikähdä.”

Niklas esittäytyi ja sanoi, että Aapo oli hänen luonaan nukkumassa. Hän oli Aapon ystävä. Kaikki oli hyvin. Mutta Aapolla oli hiukan huono olo. Kyllä, vähän humalassa. Oli parempi, että hänen annettiin nyt nukkua. Voisiko Susanna ehkä tulla Niklaksen luo? Hyvä.

Niklas antoi osoitteensa ja käski painamaan ovipuhelimesta Markkasta. He lopettivat puhelun. Niklas latasi kahvinkeittimen ja kävi olohuoneessa katsomassa, että Aapo nukkui.

Ovisummeri soi kolmen vartin kuluttua. Niklas painoi alaoven auki ja aukaisi ulko-oven. Susanna nousi portaita nopein askelin. Hänellä oli yllään pitkä musta villakangastakki ja kasvoillaan juhlameikki. Silmissä oli yhtä aikaa hätääntynyt ja kylmä katse. Niklas ojensi käden. Susanna tarttui siihen, ravisti kerran ja meni hänen ohitseen eteiseen.

”Missä Aapo on?”

”Olohuoneessa. Mene hiljaa, se nukkuu. Tule sitten tonne keittiöön.”

Niklas laittoi kahvinkeittimen päälle ja otti jääkapista tuoremehun. Hän kaatoi mehua kahteen lasiin ja istui odottamaan. Susanna tuli keittiöön.

”Laita se ovi kiinni, ettei Aapo herää.”

Susanna sulki oven ja kääntyi katsomaan.

”Mitä tää on? Kuka sä olet? Mitä Aapo täällä tekee?”

”Otetaan sulta ensin takki pois.”

Niklas nousi ja ojensi kätensä. Susanna tuijotti häntä, riisui takkinsa ja antoi sen Niklakselle. Niklas vei sen eteisen naulakkoon ja palasi keittiöön.

”Otatko sä kahvia?”

”Otan. Vastaa. Kuka sä olet?”

Niklas kaatoi kahvin kuppeihin ja kääntyi katsomaan. Susannalla oli musta olkaimeton juhlamekko. Se istui kauniisti hoikkana säilyneellä vyötäröllä. Vaaleat hiukset olivat lyhyemmät kuin silloin ennen. Niklas katsoi häntä ja tunsi näkevänsä kauas edelliselle vuosikymmenelle, muttei mitenkään häiriöttömästi.

”Mustana”, Susanna sanoi ennen kuin Niklas kysyi.

Niklas ojensi kupin Susannalle ja istui. Susanna istui häntä vastapäätä. Niklas kertoi sen vähän, mitä tiesi Aapon uudenvuodenaatosta. Susanna kuunteli vakavan näköisenä.

”Mitä siitä pojasta tulee”, hän sanoi.

”Hyvä siitä tulee.”

Niklas kertoi lyhyesti, miten oli tutustunut Aapoon ja miten he olivat sen jälkeen tavanneet kahdesti. Hän kertoi Picasson näyttelystä ja joululahjastaan. Susanna näytti epäluuloiselta. Hän kuunteli Niklaksen sanoja kuin olisi etsinyt niistä valheita tai pahoja aikeita.

”Etkö sä tunnista mua?” Niklas kysyi ja katseli Susannan kasvoja etsien niistä ajan ja kulumisen jälkiä.

”En. Pitäiskö mun?”

”Mä tunnistan kyllä sut. Muistele.”

”Ei muistu mitään.”

”Me ollaan kerran vietetty yö yhdessä.”

”Koska?”

”On siitä, no mitä, yli viisitoista vuotta.”

Susanna katsoi pimeään ikkunaan.

”Ne oli mulle sekavia aikoja. Aapon isän takia.”

”Aapon isän?”

”Niin. Aapon isän Mikon. Se sotki mun asiat moneksi vuodeksi. Kokonaan.”

Niklas katsoi Susannaa kauan. Ja hän ymmärsi, tai hänen kehonsa ymmärsi, tiesi totuuden. Hän tunsi heidän kahden ja keittiön leijuvan keskellä uudenvuodenyön pimeyttä kuin huimaavan korkealla ilmassa. Hänen kykynsä kuvitella ja uskoa olivat suuret, koska hän oli ihminen, ja ne olivat pettäneet häntä, koska hän oli ihminen. Hän painoi päänsä ja katseli käsiään, jotka olivat sillä hetkellä tyhjät. Hän sulki silmänsä ja toivoi olevansa huoneessa yksin.

Kun Niklas nosti päänsä ja avasi silmänsä, hän alkoi puhua asioista, jotka olivat varmasti totta. Hän kertoi eronneensa. Hän kertoi olevansa työtön ja vieraantumassa tyttäristään. Hän sanoi, ettei kunnolla tiennyt, kuka nykyisin oli.

”Mä en käsitä tätä tilannetta”, Susanna sanoi. ”Mutta kyllä mä ymmärrän ton, miltä susta tuntuu.”

”Et sä ymmärrä, Susanna. Usko pois. Kaiken voi ymmärtää väärin.”

”Vai niin. Mä käyn nyt herättämässä Aapon ja me lähdetään.”

”Et sä saa tähän aikaan millään taksia. Parempi että sä nukut tuolla Aapon vieressä. Mä annan sulle peiton ja tyynyn.”

Susanna katsoi häntä suoraan silmiin. Hän katsoi takaisin. Keittiön kirkkaassa valossa Niklas näki, ettei Susanna ollut enää aivan nuori. Ja että hän näytti väsyneeltä juhlamekossaan ja meikeissään, näytti kaipaavan unta, kuten siihen kellonaikaan kaipasivat kaikki, Niklas itsekin. Unta kaipasivat ihmiset kaduilla, viimeisissä baareissa, yökerhoissa, omissa ja vieraissa kodeissa, laitoksissa tai sairaaloissa tai vielä pahemmissa paikoissa, ihmiset jotka valvoivat vuoteissaan yksin tai jonkun toisen kanssa, ihmiset erehdyksineen ja väärinymmärryksineen, kaikki nuo niin monet ihmiset, joilla oli taas uusi, lyhyt ja toistaiseksi tahraton vuosi elettävänään.

”Sovitaan sitten niin”, Susanna sanoi.

Aamulla Niklas heräsi yllättävän virkeänä. Hän kuunteli. Asunnossa oli hiljaista. Hän pukeutui farkkuihin ja t-paitaan ja pesi kylpyhuoneessa hampaat. Hän katsoi ovelta olohuoneeseen ja näki heidän nukkuvan. Hän meni keittiöön. Hän kattoi pöydän. Hän leikkasi leivän. Hän asetteli kaikki hedelmänsä vatiin ja yritti tehdä sen kauniisti. Hän paistoi munakkaan ja keitti kahvin. Hän kuuli Aapon ja Susannan puhuvan, muttei tiennyt, mitä he toisilleen sanoivat. Hän katseli pöytää ja tarjoilua ja mietti sitä, kunnes tunsi kaiken olevan tarpeeksi hyvin.

Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki jonkun puistikossa taluttamassa koiraa. Koira nuuski lunta ja tempoi talutushihnaa. Se kellahti kyljelleen ja piehtaroi ohuessa hangessa, musta koira valkoista lunta vasten, ja sen omistaja antoi sen tehdä niin. Niklas katseli ulos vielä hetken, taloja ja taivasta ja mitä siellä nyt oli, vuoden ensimmäisen päivän valoa. Hän yritti olla välinpitämätön, muttei osannut.

Sitten hän meni olohuoneen ovelle ja pyysi heidät keittiöönsä, äidin ja pojan.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.