Osa 4/5

Juhani Seppänen

Suden hetki. Niklas säpsähti valveille ahdistuneesta unestaan. Samalla hän tajusi kaiken kristallinkirkkaasti. Katkeilleen unen ja edellisiltana kumottujen lasillisten vaikutukset olivat hetkessä tipotiessään.

Niklas ryntäsi makuuhuoneesta alasti kylpyhuoneeseen Marian pöydän ääreen. Siinä Maria aina aamuisin ehosti huolellisesti kasvonsa, föönasi pitkät hiuksensa – kuinka kauan siihen aina menikään – ja laittoi ylleen tilanteeseen sopivat korut. Hillittyä töihin, näyttävää juhliin. Päätoimittajan työssä oli paljon edustamista.

Marian korulipas ei ollut tutulla paikallaan meikkipöydällä peilin edessä. Niklas tonki laatikoita, peilikaappeja. Ei korun korua. Vain halpaa tingeltangelia jäljellä.

Klassinen juttu. Ne naiset olivat tehneet vanhanaikaisen. Rullanneet hänet. Ja Marian. Ja heidän yhteisen kotinsa. Tämä olisi loppu, avioliiton loppu, kaiken loppu.

Niklaksen edellisillan juhlat olivat olleet vähän tylsät. Hän oli lähtenyt aikaisin, pyydellyt emännältä anteeksi ja mumissut jotain aikaisesta duuniaamusta, ikään kuin se olisi häntä ennenkään estänyt bilettämästä myöhään yöhön, jos oli sille päälle sattunut. Ja sitä sattui usein. Liian usein.

Hän oli kotimatkallaan pysähtynyt terassille yhdelle. Jutellut niitä näitä tutun valokuvaajan kanssa. Miehet arvioivat ohikulkevia, kesänkauniita naisia. Valokuvaaja oli ehdottanut siirtymistä kapakkaan, josta tunnetusti sai kypsää naislihaa, mutta Niklasta ei huvittanut. Hän tyhjensi lasinsa ja jatkoi kotia kohti.

Kadunkulmassa seisoskeli pari iloisessa tuiterissa olevaa naista. Kun Niklas saapui heidän kohdalleen, naiset kaivelivat käsilaukkujaan, hakivat jotain.

”Hei, ei sulla olis tulta?” lyhyempi, tumma ja pitkähiuksinen noin kolmekymppinen nainen kysyi. Musta läpinäkyvä pusero, jonka läpi pitsirintsikat kuulsivat. ”Ei paha”, Niklas ajatteli.

”Totta kai”, Niklas kaivoi taskustaan tulitikkuaskin, sytytti naisen savukkeen ja otti esille mustan liskokuvioisen sikarikotelonsa.

”Hei, mitä noi on?” toinen naisista, noin nelikymppinen, tumma ja lyhyttukkainen kysyi. Mustat verkkosukat, punaiset kiiltonahka-avokkaat, joiden avoin varvasosa paljasti punaiseksi lakatut ukkovarpaan kynnet. ”Ei paha”, Niklas ajatteli jo toisen kerran lyhyen ajan kuluessa.

”Nää on suomalaisia. Pianoja, tilaan nää suoraan tehtaalta. Haluatko maistaa?” Niklas ojensi koteloa lyhyttukkaisen puoleen.

”Joo, mielelläni”, lyhyttukkainen sanoi ja hymyili tavalla, joka sai tutut ajatukset nousemaan Niklaksen mieleen.

Niklas otti itselleenkin pikkusikarin ja sytytti samasta tulitikusta, josta oli antanut naiselle tulta.

”Kiitos. Hyviä”, nainen puhalteli savua kesäiltaan, jatkoi viettelevää hymyään ja tuikkasi varoittamatta pusun Niklaksen poskelle.

”Sulle tuli nyt huulipunaa”, pitkätukkainen sanoi ja hymyili hänkin yhtä valloittavaa hymyä kuin lyhyttukkainen.

”Kyllä miehellä täytyy huulipunaa poskessa tai paidankauluksessa illan jälkeen olla”, Niklas naurahti ja iski silmää naisille.

”Mä oon Niklas”, Niklas esittäytyi ja ojensi kätensä vanhemmalle, sille lyhyttukkaiselle verkkosukkadaamille.

”Maire, tai Mari”, lyhyttukkainen sanoi ja suuteli Niklasta suulle, työnsi kielensä Niklaksen huulten välistä eikä Niklas vastustellut. Hän tunsi farkkujensa etumuksen kiristyvän mukavasti. Niklas hymyili leveästi. Niin Mairekin, tai Mari. Hänellä oli kauniin suora hammasrivistö.

Sitten Niklas kätteli nuorempaa, pitkätukkaista.

”Leena”, tämä esittäytyi ja suuteli Niklasta saman tien suulle, tunki tiukan kielenkärkensä Niklaksen suuhun. Tästä suudelmasta tuli edellistäkin pitempi. Sitten naiset ryhtyivät suutelemaan toisiaan kiihkeästi, kiihkeämmin kuin Niklasta.

”Tuu mukaan Niklas”, Maire tai Mari vinkkasi. Ja niin kaikkien kielet lipoivat Niklaksen suussa.

Niklaksella seisoi. Kolmen kimppa? Ei niitä turhan usein ollut tarjolla.

”Tuutteks mun luokse lasillisille?” Niklas kysyi kielareiden jälkeen. ”Asun tuossa korttelin päässä”, ja viittoili katua ylöspäin. ”Mulla on avattu valkkari jääkaapissa, jos kelpaa.”

”Joo, mielellään”, Maire, tai Mari, vastasi. Vaikutti, että hän oli se joka päätti.

”Totta kai”, Leena säesti. ”Kylmä valkkari maistuu aina.”

”Hyvä”, Niklas sanoi ja läksi kävelemään katua ylös daamit käsikoukussaan. Leena horjahteli vähän. Mairen, tai Marin, punaisissa avokkaissa oli korkeat kiilakorot. ”No, kaikkea ei voi saada”, Niklas hykerteli ajatukselleen. Hän rakasti stilettokorkoja. Mutta kohta hän saisi kahta. Edellisestä  kimppakivakerrasta oli vuosia.

He istuivat Niklaksen ja Marian keittiönpöydän ääressä. Niklas oli asettanut pöydälle korkeajalkaiset valkoviinilasit. Kaatoi ensin naisille, sitten itselleen. Pulloon jäi vielä. Kaadettuaan naisille Niklas suuteli näitä. Ensin Mairea, tai Maria. Sitten Leenaa. Sitten he suutelivat kolmistaan, skoolasivat ja kävivät taas istumaan pöydän ääreen. Leena istui Niklasta vastapäätä. Maire, tai Mari, heidän välissään päädyssä.

Niklas kumartui ja tarttui Mairen verkkosukan verhoamaan vasempaan sääreen ja nosti sen pöydälle eteensä. Nainen ei vastustellut. Hän otti Mairen punaisen kiiltonahkaisen kiilakorkoavokkaan naisen jalasta ja nuuhkaisi kengän sisuksen vienon jalkahien kiihottavaa tuoksua.

”Ihanaa”, Niklas sanoi, asetti kengän pöydälle ja alkoi imeä Mairen kirkkaanpunaisiksi lakattuja varpaita sukan kudoksen läpi. Nainen kiherteli. Niklaksella seisoi kovaa. Niklas nousi pystyyn ja alkoi napittaa farkkujaan auki.

”Ssh, ei vielä”, Maire rauhoitteli ja asetti vasemman kätensä Niklaksen farkkujen etumukselle. ”Ei meillä ole kiire”, hän jatkoi ja iski silmää Niklakselle ja loi katseensa pullottaviin housuihin.

”Ei meillä ole mihinkään kiire”, Niklas myönteli, vaikka olisi ollut heti valmis tositoimiin. ”Voitais polttaa vielä yhdet”, hän ehdotti. ”Valitettavasti sisällä ei saa polttaa. Vaimo ei tykkää. Pitää mennä siivouspartsille.”

Kaikki nousivat, ottivat lasinsa ja tupakkansa ja siirtyivät tummenevaan elokuun iltaan. Parvekkeella he jatkoivat juomista, polttamista ja suutelemista kaikissa mahdollisissa asetelmissa, mihin kolme huuliparia ja kieltä kykenivät.

Naisten paperiset savukkeet paloivat nopeasti loppuun. Niklaksen pikkusikari oli vasta puolivälissä. Naiset siirtyivät sisään.

”Hei, mä poltan tän loppuun”, Niklas huuteli naisten perään. Hän nojaili parvekkeen kaiteeseen sikaristaan poskareita vedellen, alas pihalle katsellen ja tulevasta pahaa aavistamatta nautiskellen. Tästä voisi kerskua Joelille, vaikkei ollakaan viime aikoina nähty.

Kun Niklas palasi asuntoon, ei naisia näkynyt missään. Ei Leenaa. Ei Mairea, tai Maria. Niklas etsi kaikki huoneet, sytytti valot jopa lastenhuoneeseen, huuteli naisia kaikilla kolmella nimellä, katsoi jopa vaatekomerot siltä varalta, että olisivat saaneet päähänsä mukahauskan kepposen. Eivät ne olleet aviovuoteenkaan alla piilossa.

Klassinen juttu. Niklas oli rullattu. Hän ei vain aluksi tajunnut sitä. Harmitteli vain oharia, jonka naiset olivat hänelle järjestäneet. Puoliksi juodut viinilasit seisoivat yhä keittiönpöydällä. Kahden lasin reunassa näkyi huulipunaa.

Niklas heittäytyi pitkälleen sängylle, aviovuoteeseen, avasi housunsa, laski alushousujen kuminauhaa ja veti käteensä ajatellen Mairea ja Leenaa ja sitä, mitä tapahtuman piti. Sitten hän nukahti hetkeksi armahtavaan uneen.

Herättyään Niklas ei kyennyt enää nukkumaan. Ei edes yrittänyt. Kauhu ja pelko jyrsivät hänen jokaista hermosoluaan. Maria ja tytöt tulisivat illalla maalta. Mitä hän kertoisi? Kaiken. Ja missä vaiheessa Maria huomaisi varkauden. Jo illalla? Vai aamulla sonnustautuessaan työpäivään? Nyt piti yrittää pitää pää kylmänä. Miettiä. Hän kävi vielä kerran läpi kaikki kylpyhuoneen peilikaapit ja vetolaatikot. Hiusharjoja, papiljotteja, meikkejä, hiussolkia, fööni, halpoja koruja, tyttöjen koruja.

Kaikki Tillanderilla teetetyt tipotiessään. Kihlasormus, vihkisormus, tyttöjen syntymän vuoksi ostetut, toinen toisensa viereen disainatut. Lisäksi muutama kaulaketju ja korvarenkaat, joita Niklas oli vauraimpina vuosinaan ostanut Marialle syntymä- tai hääpäivälahjaksi. Hän tutki Marian työpöydän. Jospa korulipas olisi siellä. Ei ollut.

Hän palasi keittiöön ja näki taas viinilasit. Huulipunaa reunalla. Niissähän täytyi olla Leenan ja Mairen, tai Marin, sormenjäljet! Jos ne olivat ammattilaisia, poliisilla saattoi olla niiden sormenjäljet arkistossaan. Niklas tunsi itsensä salapoliisiksi. Se helpotti oloa vain hetkeksi.

Hän kaatoi lopun viinin omaan lasiinsa ja kulautti. Ahdisti. Viini helpotti. Kirkasti ajatuksia. Niin Niklas kuvitteli.

Hän piilotti viinilasit urheiluvälinekaappinsa perälle hielle haisevien lenkkitossujen taakse. Sinne ei kukaan menisi tonkimaan. Niklaksen sormenjäljistä ei ollut väliä, olihan hän joka tapauksessa koskenut laseihin.

Poliisi. Tästä pitää tehdä rikosilmoitus. Olihan heillä kotivakuutus, ja Niklaksella ostamiensa korujen kuitit tallella. Mutta rikosilmoitusta ei voi tehdä ilman, että tietää, mitä on viety.

Ei Niklas kaikkia Marian koruja muistanut. Joitain tämä oli perinyt tai saanut isältään, kun oli vihdoin tämän aikuisena löytänyt.

Niklas päätti soittaa poliisille. Ei 112:een sentään. Päivystysnumerossa vastasi väsyneen mutta ymmärtäväisen oloinen miesääni sen jälkeen, kun nauhalta oli kuulunut, että kaikki puhelut nauhoitetaan.

Niklas esittäytyi. Kertoi tarinan niin kuin se oli, kysyi onko tällaisia tapauksia sattunut samoilla kulmilla aiemmin. Kyllä, kyllä ne suomalaisia olivat. Ihan siistejä, vaikka olivatkin hiprakassa. Kertoivat etunimensä, mistä olivat kotoisin. Molemmat Oulusta, missä toinen yhä asuu. Toinen Helsingissä, sanoi olevansa kuvataiteilija, Niklas kuuli äänensä vastailevan päivystäjän kysymyksiin.

”Kuulostaa lähinnä ’tilaisuus tekee varkaan’ -jutulta, jos olivat kerran päissäänkin. Ammattilaisten strategia on toki sama, mutta ne valitsevat saalistuspaikkansa toisin. Onhan teillä kotivakuutus? Ja mielellään kuitit varastetusta omaisuudesta?”

”On, on”, Niklas myötäili. ”Mutta kun en tiedä, mitä on viety. Jos jotain on. Ja rikosilmoitusta voi tuskin tehdä tietämättä, mitä täsmällisesti on viety.”

”Niinpä”, poliisipäivystäjä virkkoi kaiken nähneen ja kuulleen äänellä.

”Ja sitten tämä täytyy käydä vaimon kanssa läpi”, Niklas mateli.

”Niinpä.”

”Kiitos avusta.”

”Kaikin mokomin.”

Kukkamaljakko viuhui keittiön ilmassa. Niklas yritti väistää, muttei täysin ehtinyt. Maljakko hajosi säpäleiksi Niklaksen vasempaan silmäkulmaan. Maailma muuttui punaiseksi.

”Ja sä siivoat ton sotkun retale”, Maria kiljui äänellä, joka leikkasi läpi paksuimmankin betoniseinän. Lapset juoksivat keittiöön.

”Isi, miksi sun naama on ihan veressä?”

Ninan ääni. Naomi itki. Niklas pyyhkäisi kosteaa silmäkulmaansa. Käsi oli veren tahrima.

”Tytöt, nyt heti omaan huoneeseen. Äiti ja isä keskustelevat”, Maria yritti tavoitella rauhallista äänensävyä.

”Isi, mihin sä oot lyönyt pääsi? Ja miksi lattialla on lasinsirpaleita?” Nyt Naomin ääni.

”Naomi ja Nina. Nyt heti omaan huoneeseen! Eikö sana kuulu?” Marian ääni alkoi taas kohota. Keittiön ovi kolahti vaisusti kiinni.

”Käy tikkauttamassa naamasi ja sitten puhutaan. Etkä käy paluumatkalla Pataässässä.”

”Mariassako pitäisi käydä?”

”Nikke, nyt ei ole aika olla nokkela. Käyt Lääkärikeskuksessa. Ja sitten teet rikosilmoituksen niistä koruista. Voit tehdä myös musta samalla. Tunnustan kaiken. Sitten tulet kotiin ja pannaan tämä avioliitto pakettiin kuin sun otsas.”

Niklaksen ja Marian suhde oli alkanut kukkamaljakosta, jonka Maria oli ensitreffeillä ravintolassa heittänyt kohti Niklasta. Osumatta. Kukkamaljakkoon avioliitoksi muuttunut suhde myös loppui. Nyt Maria osui. Kukkamaljakolla, jonka Maria oli Niklakselle suhteen yksivuotispäivälahjaksi ostanut. Molemmat olivat naureskelleet ensitapaamista, juoneet lasit samppanjaa ja rakastelleet. Ja siitä syntyi Naomi.

Hölmö nimi Niklaksen mielestä. Naomi Campbell.

”Globaalissa maailmassa on hyvä olla nimi, joka ääntyy samalla tavalla kaikilla kielillä”, Maria oli argumentoinut.

Globaali maailma, kehäilmaus, Niklas ajatteli, mutta tajusi pysyä hiljaa. Tällaisissa asioissa ei kannattanut vinoilla Marialle.

”Aikamoinen vekki. Kolme tai neljä tikkiä täytyy laittaa”, päivystävän naislääkärin ääni. Ei kaunis, Niklas ehti havaita, ennen kuin hänen kasvoilleen laskettiin vihreä reikäliina.

”Siihen liinaan ei saa sitten koskea. Se on steriili. Puudutan ensin. Se tekee vähän kipeää, mutta sitten ei satu”, naislääkärin ääni kuulosti turvalliselta. Äidilliseltä, vaikka nainen oli ainakin kymmenen vuotta Niklasta nuorempi. Niklas ynisi jotain epämääräistä kuitukankaisen liinan alta.

”Mites toi on syntynyt? Jotain terävää?”

”Avioriita”, Niklas mumisi leikkausliinaan.

”Aha. Onko tällaista sattunut ennenkin?” lääkäri uteli.

Jo toinen kerta, kun Marian tapaaminen oli johtanut sairaalaan ja lekureiden käsiin. Silloin edellisellä kerralla, pian kymmenen vuotta sitten, se oli tosin ollut mies. Se kummallinen hiippari, joka oli häiriköinyt Mariaa, ja Niklas oli tullut ritarillisesti auttamaan. Kaveri olikin joku ihme karatetaituri ja potkinut Niklaksen sairaalakuntoon.

Silloin Niklas oli herännyt sairaalassa. Joku oli kohentanut hänen tyynyään. Joka paikkaa oli särkenyt. Päätä erityisesti. Oikeassa kämmenselässä oli jotain, joka kirveli. Pöydällä seisoi nokkamuki, joka toi ikävästi mieleen äidin viimeiset päivät. Niklas nosti kipeää kättään. Tippaletku jatkui ylös pulloon, joka roikkui alassuin telineessään. Kirkkaan nesteen läpi kulki tasaisin välein kuplia ylöspäin. Tip tip, ravintoliuos valui Niklaksen suoneen.

”Tolla pärställä sä et paljon daameja pokaile”, Joelin ääni sanoi. ”Olivat löytäneet mun käyntikortin sun taskusta. Soittivat. Mitä sä oot mokaillut?”

Niklas oli sammahtanut uudelleen.

Hän oli nähnyt unta. Hän ja Joel juoksemassa haaveineen perhosten perässä kesäisellä niityllä. Haaveineen. Joel. Täydellinen perhe. Isä ja kaikki. Joelin isä oli lääkäri. Ja ammattitason perhoskuvaaja. Oli saanut Joelin innostumaan perhosista. Ja sitten Niklaksenkin. Ehkä hän ajatteli, silloin, että perhosten hauraiden siipien kautta hän saisi samanlaisen malliperheen kuin Joelilla. Isä lääkäri. Ja Joelistakin tuli lääkäri, psykiatri. Ja sitten Iltiksen kolumnisti. Jonkinlainen puolijulkkis, joka sai naamansa naistenlehtiin silloin tällöin. Siihenkin, mihin Maria pian siirtyisi.

Niklas istui jättimäisen perhosen selässä Koivukylän yllä. Alhaalla näkyi Susannan ja Aapon kotitalo. Perhonen laskeutui alemmas. Susanna ja Aapo, Aapo ja Susanna, vain Aapo leikkimässä pihalla hiekkalaatikolla. ”Aapo”, Niklas yrittää huutaa mutta ääni jää kiinni kurkunpäähän. Mykkä.
Joel oli ravistanut Niklaksen hereille.

”Mitä ihmeen Aapoa sä täällä huutelet?” Joelin ääni uudelleen.

”Tuku tuku lampaitani”, Niklas oli alkanut laulaa.

”Man, you’re high”, Joel oli nauranut. ”Ne on noi kipulääkkeet. Opioidit tekee tollasta. Ota ilo irti, kun kerrankin saat kunnon kamaa eikä mitään kaljanlitkua. Ja ihan ilmaiseksi. Olethan tosin sen veroissa maksanut. Sitä paitsi sulla on vieras. Mä lähden nyt. Soitellaan, kun pääset himaan. Mennään vaikka kaljalle.”

Maria oli kumartunut vuoteen äärelle ja suudellut Niklasta otsalle.

”Voi pieni urhea ritarini Nikke”, Maria oli leperrellyt. Suudellut Niklasta suulle, silittänyt kämmenselän ihoa kohdasta, jonka tippaletkun kanyyli oli puhkaissut. ”Olit kyllä eilen aika paljon paremman näköinen. Onneksi se Hesarin jakaja sai sen hyyppärin tuntomerkit. Poliisin vanha tuttu, niin kuin me lehdissä sanotaan. Ne kyseli multakin. Kertoi, että tämmöinen mies on tänne tuotu.”

”Niklas, menetkö kanssani naimisiin. Oot paras. Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin saanut mua laukeamaan kolmesti. Kyllä sä tosta toivut, ja sitten on vuorossa neljä tai viisi”, Maria oli iskenyt silmää.

”Tuku tuku lampaitani”, Niklas oli vastannut ja vaipunut taas kipulääkepilveensä. Muistanut juuri ja juuri Joelin kommentin halvasta tripistä.

Siitä se oli alkanut, suhde. Ja sitten avioliitto. Ja pian Naomi. Ja sitten Nina. Ehkä Niklaksen hellyttävä ritarillisuus oli herättänyt Marian pehmeimmät tunteet. Muuten se oli kova nainen. Menestyjä. Sellainen, joita työelämässä vilisi yhä enemmän.

”Mites siellä liinan alla menee?” lääkärikeskuksen nais¬lekuri kyseli avustavan sairaanhoitajan kanssa käymänsä keskustelun sekaan.

Niklas tunsi, kuinka neula lävisti hänen ihonsa, lanka juoksi reiän läpi. Vain kipu puuttui.

”Ihan OK.”

”Kannattaa tehdä rikosilmoitus, vaikkei asia minulle sinällään kuulu. Perheväkivalta toistuu. Aina. Ei se koskaan yhteen jää, ellei uhri pane sille itse pistettä. Ja perheväkivallan kohteeksi joutuneille miehille on nykyään saatavissa vertaistukiryhmän apua. Se on miehelle vielä kovempi paikka kuin naiselle. Onhan sulla jäykkäkouristusrokotus voimassa? Kymmenen vuotta. Voidaan antaa varmuuden vuoksi, jos et muista, milloin olet viimeksi saanut. Suihkussa voit käydä huomisesta alkaen, mutta uida tai saunoa ei saa ennen kuin tikit on poissa. Viikon päästä. Voit tulla tänne tai käydä terkkarissa. Kysyttävää?” Naislääkäri heitti kumihanskansa roskiin ja poistui toimenpidehuoneesta Niklaksen vastausta odottamatta.

Niklas otti taksin kotiin. Maria saisi maksaa. Ei hän halunnut poliisiasemalle mennä. Koruista pitäisi olla tietenkin lista. Vihkisormus, kihlasormus, lasten syntymän kunniaksi ostetut. Ne vihloivat enemmän. Enemmän kuin Marian ääni silloin, kun se tajusi korujen kadonneen.

Niklaksen oli ollut pakko kertoa totuus. Kutakuinkin sellaisena kuin se oli. Yhteissuudelmista ja varpaiden imeskelystä hän ei viitsinyt.

”Ja mitä tautejakin ne huorat on tänne tuonut. Hoidat kaikki lakanat pesuun ja heti”, Maria kiljui.

”Mutta kun mitään ei tapahtunut. Vannon.”

”Tää on kuule tuhkamuna silti nyt loppu. Slut. Finito. Tuliko selväksi? Ensi yön nukut hotellissa. Pakkaat kamasi ja hankit kämpän allesi. That’s it. Bye!”

Niklas lähti kävelemään keskustaa kohden. Poikkesi baarissa, tilasi olutta ja Fernettiä yhtä aikaa, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt. Hän silmäili otsikot iltapäivälehdistä, joita ravintola oli asiakkaiden istuskelun pitkittämiseksi hankkinut. Jonkun julkkiksen poika oli kuollut. Jäänyt mopolla junan alle tasoylikäytävällä. Niklas katseli julkkisisän murtuneita kasvoja, vaikka kuva olikin varmaan jostain arkistosta. Niklas tuijotti näyttelijäisän silmiin ja rupesi itkemään.

”Minä tiedän miltä sinusta tuntuu. Minäkin olen menettänyt poikani, tosin ennen kuin hän edes oli minun.” Niklas oli jo kaivamassa kännykkäänsä ja näppäilemässä 118:aa kysyäkseen näyttelijän numeroa, kunnes onnekseen tajusi, ettei juuri lapsensa menettänyt isä välttämättä halunnut kuunnella jonkun kännipään kapakkavuodatuksia.

”Joo, kiitos samanlaiset”, Niklas sanoi tomeralle tarjoilijalle, joka poimi tarjottimelle tyhjentyneitä laseja kysyvä ilme kasvoillaan.

”Kiitos. Kaikki hyvin?” tarjoilija kysyi Niklakselta.

”Liikutuin. Minäkin olen isä”, Niklas sanoi ja näytti artikkelia.

Tarjoilija vilkaisi lehteä.

”Olisi tuokin viettänyt vähän enemmän aikaansa kotona poikansa kanssa kuin täällä fanittajineen kaljatuopin ääressä. Paha itkeä nyt. Ja osti pojalle mopon jo 13-vuotiaana! Paikkaili varmaan huonoa omaatuntoaan. Ja sai taas olla rauhassa täällä dokaamassa. Sitä ennen vaimo aina lähetti pojan tänne hakemaan isäänsä kotiin. Kyllä se oli noloa.”

Niklas katseli naista hämmentyneenä. Mikä hirviö. Olivatko vuodet tarjoilijana kovettaneet tämän sielun? Eikö sillä itsellään ollut lapsia? Oliko Niklaksella? Olivatko edes tytöt hänen? Molemmilla Marian ulkonäkö ja persoonallisuus.

Niklas kuului kodissaan vähemmistöön. Siitä päivästä, kun Naomi kannettiin synnytyssairaalan perhehuoneesta bemarin turvaistuimeen. Niklas ajoi koko matkan kolmeakymppiä. Kertoi nukkuvalle nyytille, missä päin Helsinkiä milloinkin mentiin. ”Tämä on Hämeentie ja tuossa Hakaniemen tori ja tämä on Pitkäsilta, joka ennen yhdisti tai erotti työläisten ja porvariston Helsingit ja pian käännytään kohti Kruununhakaa, kotia. Monet sanovat sitä virheellisesti Kruunuhaaksi.” Maria oli kuunnellut takapenkillä hermostunutta sanatulvaa eikä ollut, kerrankin, keskeyttänyt.

Arki iski nopeasti, niin kuin kahden työtätekevän vanhemman taloudessa väistämättä käy. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen oli tuolloin seminaarien yleisin aihe. Otsikoinnin järjestys kertoi kaiken, sen Niklas oivalsi jo ensimmäisessä puuduttavassa tilaisuudessa, jossa joku työterveyslääkäri-kirjailija höpisi käsittämättömyyksiään. Vauvan synnyttyä Maria menetti sukupuolisen halunsa. Mikään hetki ei ollut koskaan sopiva, vaikka kakara olisi ollut kuinka umpiunessa pinnasängyssään, joka oli vuorattu niin, ettei lapsi jäisi laitoihin jumiin ja tukehtuisi. Tuoreet vanhemmat. Säälittävää näin jälkikäteen.

Niklas alkoi käydä vieraissa. Soitteli ensin ex-hoidot ja pian alkoi uusiakin ilmaantua.

Tarjoilija ilmestyi taas. Lasit olivat tyhjenneet nopeasti.

”Samanlaiset?”

”Tuoppi riittää. Onko teillä nettiyhteys?”

”Eteisessä. Tunnus on xyjk.”

Niklas odotti tuoppinsa tuloon ja siirtyi sen kanssa eteiseen. Naputteli tunnuksen ja googlen. ”Susanna”. ”Over 30 billion entries. Specify your search.” Mikä sen sukunimi nyt taas olikaan? Tiskipöytä tulee jostain syystä mieleen. Ja riita, jota Marian kanssa sen hinnasta remontin yhteydessä käytiin. Piti olla parasta, laatua, niin Maria taas kerran perusteli rahanmenon. Tietenkin joku saksalainen. Poggenpohl? Ei. Franke! Se se oli. ”Susanna Franke” avasi pornosivuston, jossa tämä Susanna F. esitteli meloninkokoisia hinkkejään. Susannalla oli kauniimmat. Ja Marialla, vaikka imetys vähän vaikuttikin. Niklas tajusi, ettei saisi enää koskaan hyväillä Marian rintoja.

Uskaltaisiko, Niklas empi. Onkohan Aapostakin tullut nisti niin kuin äidistään Susannasta? Yksinhuoltajaäidin pojalla on hankalampaa. Vai onkohan se bemari-mies vielä kuvioissa? Mika vai Mikko vai mikä sen nimi nyt olikaan.

Aapo skeittaamassa jointti huulessa tai crackistä  sekaisin. Toisaalta, eivät Susannan hairahdukset kovin pahoilta kuulostaneet. Käynyt ehkä rattiin varomattomasti krapulassa, pössytellyt kavereiden kanssa pilveä. Mutta sairaanhoitajalle tuollainen saattoi olla raskauttavampaa. Niklas ei tiennyt.

Mutta ei Aapo Aaposeni. Se on kunnon poika. Isänkin geenejä vaikkei kasvatusta.

Sitten Niklas muisti viime vuosina riistäytyneen juomisensa. Pilveäkin oli tullut poltettua, ja vedettyä pari viivaa kokkelia. Mainosmaailmassa se oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

"A-a-p-o  F-r-a-n-k-e", Niklas napsutteli hellin sormin, kuin varoen, näppäimille. Häntä pelotti.

Tähän samaan Susannan ja Aapon jäljitys oli jäänyt kymmenen vuotta sitten, vaikka Maria oli auttanutkin siihen asti, kunnes heistä tuli pari. Pelkoonko se loppui? Mitä hän oikein pelkäsi? Väkivaltaa? Isyyttä?

Niklas melkein toivoi, ettei haku tuottaisi mitään. Ei hän niin toivonut. Häntä vain jännitti. Mitä, jos sieltä hyppää esiin hänen näköisensä nuoren miehen kuva?

Minkä ikäinen Aapo nyt on? Hetkinen. Avioliitto 11 vuotta, Aapo kaksi silloin Vantaalla.

Kolmetoista tai neljätoista. Murrosikäinen. Äänenmurros? Versooko karva jo peniksen tyvessä?

Niklakselle murrosikä, tai oikeastaan sen viipyminen, oli elämän pahin painajainen. Ei edes vihamiehelle sellaista. Joka aamu hän katsoi pyjamahousuihinsa. Ei vieläkään karvan karvaa. Niklas oli varma, että hänen tarpeensa osoittaa kyvykkyytensä mahdollisimman monen naisen kanssa sängyssä johtui tästä traumasta.

Voi ihmisellä pahempiakin olla. Lapsi, poika, jota ei ole tavannut kuin kerran. Silloin, kun Niklas nosti Aapon aidanreunan yli lampaita katselemaan.

”Tuku tuku lampaitani”, alkoi Niklas laulaa ravintolan eteisessä.

”Eiköhän riitä tältä päivältä”, laulun paikalle houkuttelema tarjoilija uhkaili.

”Olen ainoa asiakas. Ketä tää häiritsee, jos jotain lapsuuden kehtolaulua…?”

”Minua.”

”Ok. Juon tän ja lähden. Saanko laskun.”

Vihdoin Niklas painoi entteriä. Ensimmäinen tärppi oli skeittauskisat Helsingissä Eltsun rampilla.

Aapo Franke oli sijoittunut poikien alle 14-vuotiaiden sarjassa kolmanneksi freessä. Ylpeys läikähti Niklaksen rintakehässä. Poikani on huippu-urheilija. Netissä ja kaikkea. Mutta ei seuraa, jonka kautta tavoitella poikaa. Onkohan olemassa joku Skeittausliitto? Tuskin, nehän vaan väsäilivät yhdessä ilman aikuisten tylsistyttävää ja tuloksia vaativaa läsnäoloa. Niklas ei ollut koskaan ollut kummoinen urheilija. Susannan geenit? Ainakin sen kroppa oli timmi.

Ainoa konkretia oli Eltsun ramppi. Urheilukentän ja moukaripörssin vieressä, bensistä vastapäätä. Sinne, mutta ei nyt, känni hyvällä alulla.

Niklas käveli lähikauppaan, osti mäyräkoirallisen olutta ja jatkoi matkaansa matkustajakotiin.

”Eikö ole muita tavaroita?” respan nainen kysyi ja viittasi mäyräkoiran suuntaan.

”Vaimo heitti pihalle”, Niklas vastasi.

”Ok. Huone 12, käytävän perällä vasemmalla”, nainen ojensi vanhanaikaista avainta. ”Ja naisia ei saa tuoda. Siis yön yli. Ja jos tuo, sakkomaksu on viisikymmentä euroa”, nainen sanoi ja iski silmää.

”Kiitos.”

”Nainen, no se nyt tähän vielä tarvittaisiin”, Niklas tuumi, kömpi huoneeseen ja avasi ensimmäisen oluen. Kuudennen tai seitsemännen kohdalla naapurihuoneesta alkoi kuulua huohotusta, ähinää, kirkunaa. Kuin joku olisi teurastanut porsasta. ”Nyt, nyt”, miehen ääni huohotti.

Ämmä karjui kuin emakko juuri sillä tavalla, että kuka tahansa tajusi, että se feikkasi.

Niklas veti peiton korvilleen ja nukahti armahtavaan uneen.

Huomenna hän menisi Eltsun skeittirampeille. Se ei ollut kaukana Torkkelinmäeltä, äidin kylmäksi jääneestä kodista. Nyt sille olisi käyttöä.

Torkkelinkatu oli mainosmiehelle aika apea osoite. Mutsin kämppä haisi ruumiille, vanhalle virtsalle, ruuantähteille, viemärille. Niklas päätti rempauttaa kämpän ennen kuin astuisi sinne uudelleen. Joelin isällä oli tyhjä yksiö Töölössä, lähempänä keskustaa. Niklas saisi asua siellä siihen asti, kun remppa olisi valmis. Yhtiövastike vain vuokrana. Ihana Joel.

Vanhan kodin masentavuuden jälkeen Niklas vaelsi ohi Linnanmäen ja rautatiekiskojen alta Eltsuun. Skeittirampilla oli kymmeniä poikia löysissä t-paidoissaan, housuissa, jotka roikkuvat niin että persvako näkyi puoleenväliin, ja tossuissa, joiden nauhat retkottivat auki. Taitavia kavereita, ihan uskomattomia temppuja ne tekivät kolisevilla laudoillaan. Niklas olisi varmasti kaatunut ja lyönyt päänsä asfalttiin, jos olisi edes astunut laudan päälle. Hän oli jo saanut tarpeekseen sairaaloista.

Niklas tarkkaili univormumaisen samalla tavalla pukeutuneita nuoria miehiä, jotka läimäyttelivät toinen toistaan kämmeniin jonkun onnistuneen tempun jälkeen.

Kukaan ei muistuttanut Aapoa. Tai Niklasta. Näyttäisikö Aapo tänään enemmän sen lammaskarsinan reunan ylinostetulta pikku-pojalta vai Niklakselta? Vai Niklaksen kuvalta äidin lipaston päällä? Neljätoista. Ei oikein lapsi enää, ei missään tapauksessa aikuinen. ”Onkohan se jo saanut?” Niklas tuli ajatelleeksi. Kyllä monet tuossa iässä.

Itse hän oli menettänyt poikuutensa vasta abivuonna. 18-vuotiaana. Kenellekään hän ei kehdannut tätä paljastaa. Liian paha.

Remonttiporukka sai hommat valmiiksi kahdessa kuukaudessa. Kaksio, pintaremppa paitsi kylppäri ja keittiö. Niklas ei jaksanut niuhottaa pikkumokista vaan maksoi työn käteisellä saman tien. Pimeänä. Joelin faijan tyhjän kämpän patjalle ja makuupussiin hän ei ollut edes yrittänyt roudata ketään.

Nyt ei vaan huvittanut. Mitä jos lopettaisi dokaamisen. Mitä jos lopettaisi pikkusikarit. Joelin isän kämpässä molempiin oli tullut paussi, eikä vieroitusoireita ilmaantunut.

Niklas astui ulos uudesta kodistaan, laskeutui ohi Linnanmäen härveleiden, junanradan ali ja jatkoi oikealle Vauhtitietä, jossa joskus ennen Niklaksen elämää järjestettiin Eläintarhan ajoja. Hän astui Eläintarhan urheilukentän keltaisesta portista sisään, käveli pitkin tartania ja toisen päädyn portista ulos kohti moukaripörssiä. Ja erityisesti skeittiramppeja.

Siellä, muiden joukossa, oli poika, joka näytti samalta kuin Niklas rippikuvassa.

Tarinan lopettaa Riku Korhonen. Lue viides osa täältä.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.