Osa 3/5

Kauko Röyhkä

Illalla kotona Niklas istui kangaspäällysteisellä sohvalla, joka oli painunut kuopalle muutamista riehakkaammista rakasteluista. Hän yritti keskittyä eläkevakuutusyhtiön projektiin, mutta se oli vaikeaa, koska Aapo oli koko ajan hänen mielessään. Niklas hylkäsi aikaisemman luonnoksensa ja keskittyi poikaan. Hän piirsi vaaleakiharaiselle pojalle muistikuvasta Aapon kasvot. Niistä ei tullut aivan näköiset, oikeastaan ne muistuttivat enemmän häntä itseään siinä lapsuuden valokuvassa. Häntä yhtä paljon kuin Aapoa.

Hänen poikansa asui huumeäidin kanssa slummitalossa. Tulisiko Aaposta isompana narkkari ja pikkurikollinen? Ehkä hän aloittaisi imppaamalla liimaa ja siirtyisi sitten alkoholiin ja kunnon huumeisiin. Tietysti kaikki riippui Susannasta. Eläintilalla tämä oli vaikuttanut melko topakalta äidiltä. Mutta pärjäisikö hän yksin Aapon kanssa? Koivukylä ei ollut hyvä kasvuympäristö. Ja pystyisikö Susanna pitämään itsensä raittiina, jos hän oli aiemmin sortunut rattijuoppouteen ja huumeisiin? Huumausainerikos saattoi tietysti tarkoittaa pilvenpössyttelyäkin, mutta eikö sellaisesta saanut nykyisin pelkät sakot? Ehkä Susanna oli myynyt huumeita tai yrittänyt salakuljettaa niitä ulkomailta. Ehkä bemari-Mikko oli huumeliigan pomo ja Susanna hänen alaisensa ja rakastajattarensa.

”Haluanko sekaantua tällaiseen?” Niklas kysyi itseltään. Hänen poikamiesboksinsa oli alkanut tuntua tunkkaiselta. Erityisesti sensuelli Roy Stuartin juliste kengännauhoja sitovasta naisesta, jonka vasen rinta oli juuri pullahtamassa ulos huolettomasti napitetun paidan kauluksesta, tympi häntä nyt. Runkkarit laittoivat seinilleen tuollaisia julisteita. Hienostuneet runkkarit, joille eivät kelvanneet tavallisemmat seksikuvat. Hän oli avannut keittokomeron ikkunan. Ulkoa kuului ambulanssin ulvonta.

”Kaupungissa tapahtuu koko ajan, joku saa puukosta, joku juo aivonsa pihalle”, Niklas ajatteli. Hän oli ehkä tullut siittäneeksi pojan, joka eli omaa elämäänsä tietämättä mitään oikeasta isästään. Hänestä kasvaisi kovaosainen lapsi, jolle ei ollut jaettu hyviä kortteja, joilla olisi pärjännyt elämän pokeripelissä.

”Mutta kuuluuko se minulle?” Niklaksella oli joskus tapana painottaa ajatuksiaan lausumalla ne ääneen.

”Minä elän omaa elämääni, ajan polkupyörällä ympäri Helsinkiä, teen melko hyväpalkkaista mutta vähän tylsää duuniani, ja toivon joskus löytäväni Roy Stuartin taidepornojulisteessa esiintyvän naisen, jossa on hienostunutta sensuellisuutta. Olen yksinäinen ja melko tyhjänpäiväinen ihminen. Jos jään auton alle tai joku puukottaa minut kuoliaaksi, niin kovin moni ei jää suremaan. Jos minulla olisi poika, niin...”

Hän meni keittiöön ottamaan kaapista pullon Johnny Walker Black Labelia. Hän ei yleensä juonut väkeviä eikä kovin paljon miedompiakaan alkoholijuomia, mutta nyt, kun ikkuna oli auki ja ulkoa kuului kaupungin öinen jyminä, hän tunsi pientä melankoliaa, johon lasillinen viskiä sopi. Hänellä oli jäitäkin. Jäärasian kaivaminen pakastinlokerosta ja kuutioiden irrottaminen keittiöveitsellä oli sen verran ronkelia touhua, että runollinen fiilis uhkasi häipyä. Mutta pian hän istui taas sohvalla lasi kädessään ja ajatteli ääneen.

”Jos minulla olisi poika, puhuisin sille hyvistä asioista. Ostaisin tänne lastenelokuvia ja leluja. Myisin kuntopyörän pois, niin että makuuhuoneeseen mahtuisi ihan hyvin lapsen sänkykin.”

Puhelin soi. Se oli Maria, miksi se soitti keskellä yötä?

”Sori että mä soitan näin myöhään, mutta sähän asut ihan tässä lähellä. Mulla on tilanne päällä. Mä tein sulle palveluksen ja pyytäisin nyt vastapalvelusta.”

Maria kertoi tyypistä, joka oli seurannut häntä koko päivän. Itse asiassa se oli seurannut häntä jo kolme vuotta. Välillä se oli kadonnut kuukausiksi mutta sitten ilmestynyt taas. Yleensä Maria oli nähnyt sitä päiväsaikaan tai alkuillasta, mutta nyt se odotti kadulla. Se oli seissyt siellä jo monta tuntia. Ei, tyyppi ei ollut koskaan yrittänyt puhua hänelle. Se oli lähtenyt heti litomaan, jos Maria oli yrittänyt lähestyä sitä. Joskus oli tullut puhelinsoittoja, jotka olivat ilmeisesti siltä, se oli ollut vain hiljaa toisessa päässä, ei huohottanut tai mitään. Se oli pienikokoinen heppu, ehkä kolmikymppinen. Nyt sillä oli yllään harmaa kangaspusakka.

”Sähän oot isokokoinen mies. Sä voisit vähän säikäyttää sitä.”

”Mikset soita poliisille?”

”Ai sä et haluu tulla.”

”Voin mä tulla, mutta eikö tää ole enemmän poliisiasia.”

”Millä mä todistan niille, etten mä itse ole hullu? Jos jeparit ajaa tohon kadulle, tyyppi todennäköisesti vain kävelee veke. Eihän ne voi pidättää sitä mistään.”

Maria asui Katajanokan entisen vankilan vieressä lähellä Niklaksen duunipaikkaa. Mutta sen Niklas sai tietää vasta nyt. Muutama kuukausi sitten, kun he olivat tavanneet yökerhossa, he olivat päätyneet Niklaksen asuntoon. Maria ei silloin halunnut kertoa, missä asui, eikä Niklas alkanut kysellä. Komeavartisen tytön saaminen omille kämpille riitti hänelle vallan hyvin.

Niklas saapui autiolle kadulle. Hän ei nähnyt harmaapusakkaista miestä missään. Ehkä tyyppi oli sittenkin päättänyt häipyä. Niklas otti puhelimen taskustaan ja oli juuri valitsemassa Marian numeroa, kun hän huomasi hahmon eräässä porttikongissa. Pienikokoinen, siistin näköinen mies harmaassa pusakassa, aivan kuten Maria oli kuvaillut.

”Hei!” Niklas sanoi kovalla äänellä ja astui kohti porttikonkia. Tyyppi lähti kävelemään rivakkaa vauhtia. Niklas otti muutaman askeleen sen perään, mutta tyypillä näytti olevan kiire. Se taisi todellakin säikähtää.

”Hyvä”, Niklas ajatteli. Hän pysähtyi ja soitti Marialle.

”Homma hoidettu. Stalkkeri lähti litomaan.”

”Kiitos.”

”Ei mitään.”

Seurasi hetken hiljaisuus. Maria ei ilmeisesti aikonut pyytää häntä käymään asunnossaan. Heidän ainoan yhteisen yönsä jälkeisenä päivänä, kun Niklas oli vienyt Marian ulos syömään, nainen oli heittänyt häntä kukkamaljakolla. Ehkä Maria ei todellakaan enää halunnut hänestä muuta kuin tämän pienen palveluksen.

”No mä lähden sit...”

”Tota noin. Jos sulla ei ole kauhee kiire, niin... Mulla on vähän paska olo. Olis kiva, jos tulisit hetkeks tänne mun seuraksi.”

Hetken päästä Niklas oli hississä matkalla neljänteen kerrokseen. Marian ovi oli valmiiksi raollaan. Ehkä tästä vielä irtoaa jotain, hän ajatteli, mutta päätti kuitenkin olla toivomatta liikoja. Niklas astui tyylikkäästi sisustettuun, puulattiaiseen neljän huoneen ja keittiön asuntoon.

”Vau.”

”Tällä kaikella on oma historiansa, mutta mä en haluu puhuu siitä nyt. Sopiiko?”

”Miksi me ei tultu tänne vaan mun himaan, jossa haisee aina mun hikiset pyöräilykamppeet?”

”Just siks.”

Maria oli pitkä, komea tyttö, raskastekoisempi kuin Susanna mutta myös näyttävämpi. Hänellä oli ohuet, haaremityyliset pyjamahousut ja hihaton t-paita, jonka tiukkuus toi houkuttelevasti esiin hänen muodokkaan vartalonsa. Roy Stuart olisi saanut hänestä helposti yhtä hienon valokuvan kuin julisteen tytöstä. Niklas tunsi itsensä taas hienostuneeksi runkkariksi ja yritti keskittää katseensa Marian kasvoihin eikä vartaloon.

Maria istui jalat ristissä kuin intiaani kalliin näköisellä nahkasohvalla ja nosti pelikortin pakasta. Niklas ajatteli elämän pokeria, termiä, jonka hän juuri äsken oli kehitellyt kuumeisessa päässään. Mutta Maria pelasi pasianssia. Lasipöytä, jolle kortit oli aseteltu, näytti niin ikään jonkun hienon suunnittelijan luomukselta. Kämppään oli pistetty paljon rahaa. Jollakin oli ollut erittäin hyvä, asiantunteva maku. Tuskin Maria lehtinaisen palkallaan olisi pystynyt tällaiseen suoritukseen.

Huoneessa tuoksui suitsuke, jota oli poltettu tunti tai pari aikaisemmin. Polttaako hiiviskelijää pelkäävä nainen suitsuketta? Ehkä, jos yrittää väkisin saada olonsa tuntumaan kotoiselta. Huippuluokan stereot näyttivät myös olevan päällä, vaikka juuri nyt ei kuulunutkaan musaa.

”Sä oot fiilistellyt täällä. Mitä musaa sä kuuntelit? Voidaanko laittaa se soimaan?”

”Ei nyt”, Maria tokaisi ja jatkoi pasianssin peluutaan.

Kummallinen nainen, Niklas ajatteli istuessaan kauniissa nahkanojatuolissa. Kutsuu tänne muttei sitten olekaan yhtään vieraanvarainen. Ei edes tarjoa juotavaa. Lasipöydällä oli korkea viinilasi, josta oli juotu punkkua. ”Saanks mäkin lasin punkkua?”

”Ai, sä meinaat alkaa taloksi.”

”Hei nainen: sä kutsuit mut.”

Maria suuntasi riidanhaluiset, vihreät silmänsä häneen. Maria olisi mahtava paketti ellei olisi noin äksy, Niklas ajatteli. Naiset ovat ihania mutta valitettavasti usein hulluja. Susanna ja Maria, kumpikin yhtä mahdottomia.

”Niin. Mä olin yksinäinen. Joku hullu hiipii mun perässä. Mä tein sulle päivällä palveluksen, sun vuoro on nyt tehdä palvelus mulle.”

”Ok, ei sitten viiniä. Mä istun tässä ja katson, että sä saat pelata pasianssia rauhassa.”

”Ota viiniä. Pullo on keittiössä. Help yourself.”

Niklas kävi huippumodernissa, harmaalta teräkseltä hohtavassa keittiössä hakemassa lasillisen punkkua.

”Sä et varmaan halua puhua siitä stalkkeristakaan.”

”Mä kerroin jo kaiken.”

Maria läiskäisi kortin pöytään, ja isot, liivittömät rinnat liikahtivat t-paidan alla. Maria ei kuitenkaan tuntunut yhtään välittävän seksikkyydestään. Se oli Niklaksesta helpottavaa. Hän oli aina inhonnut naisia, jotka olivat liian tietoisia kauneudestaan, flirttailivat tökerösti ja olettivat, että kaikki miehet olivat seksinhimoisia idiootteja. Niklas yritti keskittää ajatuksensa tauluihin, jotka olivat ulkomaisten, uusien kykyjen töitä. Lontoossa käydessään hän oli nähnyt vastaavantyylistä taidetta Christie’sien huutokauppakamarilla. Muutaman vuoden päästä niistä maalareista saattaisi tulla yhtä isoja tähtiä kuin Jeff Koons tai Julian Schnabel. Joko Maria oli perinyt jonkun rahakkaan sukulaisen tai saanut tämän kaiken avioerossa.

Maria oli kertonut itsestään vain sen, että työskenteli toimittajana viikkolehdessä. Heidän yhteisenä yönään Niklas oli ollut hieman liian humalassa. Seksi ei siksi ollut paljon mistään kotoisin, mikä harmitti häntä jälkeenpäin. Hän olisi halunnut antaa paremman kuvan itsestään. Maria oli tuntunut isolta ja raskaalta liikutella. Oikeastaan Niklas piti enemmän lennokkimaisen siroista tytöistä, vaikka Mariakaan ei missään tapauksessa ollut kömpelö­tekoinen. Hänen lihansa oli vain niin täyteläistä ja kiinteää.

”Se nainen, josta pyysin sua ottamaan selvää…” Niklas aloitti.

Seuraavassa hetkessä hän oli kertonut Marialle koko jutun Susannasta ja Aaposta. Ehkä siksi, koska hiljaisuudessa istuminen tuntui kiusalliselta. Tai siksi, että Maria saisi tietää hänestä jotain henkilökohtaista. Niklas halusi olla enemmän kuin yökerhosta mukaan lähtenyt panokaveri, sieluton ja kasvoton tyyppi.

Maria siirteli kortteja eikä kommentoinut mitenkään. Ehkä koko juttu ei kiinnostanut häntä vähääkään. Niklaksesta alkoi tuntua, että koko vuodatus oli ollut aivan turhaa.

”...ja nyt mulla on sit tää dilemma, eli alanko mä jotenkin lähestyä tätä Susannaa ja mun mahdollista poikaa Aapoa vai jatkanko mä tyytyväisenä entistä elämääni. Jotenkin musta tuntuu, etten mä ole mies enkä mikään, jos mä en tee jotain Aapon hyväksi. Se pikkukaveri todellakin kosketti jotain kohtaa mun sielussa, jonka olemassaolosta mä en ole aikaisemmin ollut edes tietoinen. Mutta millä mä todistan isyyteni? En kai mä voi noin vaan mennä vaatimaan isyystestiä? Se Susanna vaikutti siltä, ettei halua olla missään tekemisissä mun kanssa. Ehkä tää on liian vaikeeta. Ehkä mun pitäis vain unohtaa koko juttu. Äh, mä tein just yhdelle hyväntekeväisyysjärjestölle kampanjaa, jonka teemana on Älä unohda. Mulla on niitä Älä unohda -mukejakin himassa.”

Maria ei ollut kertaakaan nostanut katsettaan korteista.

”Hassua”, hän sanoi hiljaa.

”Niin, ne mukit. Joo...”

”En mä sitä tarkoittanut. Mutta mä ajattelen nyt itseäni. Mun isähän otti muhun yhteyttä vasta, kun mä olin 21-vuotias. Sitä ennen mä elin äidin kans kahdestaan. Mulla oli tietysti äidin poikaystäviä isäpuolina, pari niistä oli oikein ihania, mutta tuntui aina pahalta, kun ne suhteet loppuivat ja äiti aloitti uuden jonkun tuntemattoman kans. Mä kaipasin omaa isää, mutta mun mutsi oli karkottanut sen elämästään eikä halunnut edes elatusmaksuja tai mitään. Isä ei ollut koskaan tunnustanut mua lapsekseen. Mutta koko ajan se oli kaivellut sen sielua. Se tiesi, että mä olin sen lapsi ja se olis halunnut nähdä mun kasvavan. Se olis halunnut viedä mua Linnanmäelle ja Korkeasaareen,” Maria kertoi.

”Lopulta 21 vuotta myöhemmin se ei enää kestänyt vaan otti yhteyttä. Yhtenä päivänä vaan puhelin soi ja miehen ääni sanoi, että hei, täällä puhuu sun isäs. Mä menin tapaamaan sitä. Mutsikaan ei enää vastustanut. Aluksi se oli tosi nihkeää, mutta isä oli päättäväinen ja jaksoi tavata mua, kunnes lopulta jää suli ja meistä tuli kavereita. Nyt me käydään aina silloin tällöin syömässä. Pari kertaa ollaan oltu ulkomaillakin. Mutta mitä kaikkea olis voinut olla, jos se ois saanut olla mun isä alusta asti. Mun lapsuus olis ollut paljon helpompi. En mä valita, koska jokaisella on ne lähtökohdat mitkä on, ja oonhan mä jollain tavalla pärjännyt. Fyrkasta ei ainakaan ole ollut puute. Mutta moni muu asia... yksinäisyys. Mutsi lähti ulos poikakaverinsa kans ja jätti mut yksin kotiin. Mä olin ehkä kymmenen, iso tyttö jo, mutta mä pelkäsin, kun ohjelmat loppuivat tv:stä. Pelkäsin pimeää. Yöllä ne palas ja riiteli kännissä tai rakasteli kovaäänisesti. Mieluummin mä olisin ollut isän luona kuin kuunnellut sellaista.”

Maria oli puhuessaan katsonut suoraan häneen. Ensi kertaa Niklaksesta tuntui, että hän oli olemassa tuolle erikoiselle naisihmiselle. Hän, turhanpäiväinen bailaaja-Niklas, oli nyt kadonnut isä, ei Marialle mutta jollekin uudelle lapselle.  Ja mikä parasta, hän halusikin olla sellainen. Voi olla, että käytännössä se tulisi olemaan vaikeaa ellei peräti mahdotonta, mutta tällä hetkellä Marian arvokkaassa nojatuolissa punaviinilasi kädessään Niklaksesta tuntui oikein lämmittävältä olla hyvisten puolella.

Yhtäkkiä tapahtui jotakin odottamatonta. Maria nousi sohvalta, kiersi sulavalla liikkeellä lasipöydän ja istahti hajareisin hänen syliinsä. Kiinteä, muodokas vartalo painautui hyväntuoksuisena Niklasta vasten, kädet kiertyivät hänen kaulaansa ja hänen suuhunsa tunkeutui lämmin, pehmeä kieli. Niklas tajusi, että se kieli osasi paljon muutakin, ja hänen elimensä jähmettyi kivikovaksi. Naisen takamus tunsi hänen erektionsa ohuiden haaremihousujen läpi ja reagoi siihen kaikkea muuta kuin torjuvasti. Niklas tarttui t-paidan alla kohoavaan rintaan, jonka nänni oli provosoivasti pystyssä.

”Minä haluan sua”, Maria huohotti hänen korvaansa.

Kaikki kylmyys oli poissa, Maria oli sulaa himoa hänen sylissään.

Tuntia myöhemmin Niklas makasi selällään Marian leveässä vuoteessa ja katseli makuuhuoneen esineitä: paperilamppua, joka oli ainoa halpa esine tässä asunnossa, ja raameihin seinälle laitettuja lp-levyjen kansia. Artistit levynkansissa olivat etupäässä mustia soul- tai jazzmuusikoita.Niklas ei ollut kovin hyvin perehtynyt vanhempaan musiikkiin, mutta se, joka nuo levyt on asettanut esille, takuulla oli. Maria ei vaikuttanut musadiggarilta. Levy, jota hän oli kuunnellut ennen Niklaksen tuloa, oli Amy Winehousen viimeisin hittilevy.

”Minä sain äsken rakastella yhtä kauniin ja seksikkään naisen kanssa”, Niklas ajatteli. Se oli mahtava rakastelu, ehkä paras jonka hän oli koskaan kokenut. Maria oli ratsastanut hänen päällään kuin villi amatsoni ja lauennut kolme kertaa peräkkäin.

Sen jälkeen kumpikaan ei ollut halunnut sanoa sanaakaan. Maria, joka oli yhä ollut väsynyt stalkkerin aiheuttamasta ahdistuksesta, oli nukahtanut. ”Minä suojelen sua kaikelta pahalta”, oli Niklas kuiskannut hänen korvaansa. Niklas oli täysin valmis rakastumaan tähän upeaan naiseen.

Nyt kello oli neljä. Muutaman tunnin päästä pitäisi herätä töihin. Stan Karlsson odotti neliskulmaiset kakkulat otsallaan hänen uutta versiotaan eläkevakuutusyhtiön lehtimainoksesta. Niklaksen piti palata kotiin hakemaan Macinsa.

Niklas kohottautui toisen kätensä varaan. Hän kosketti nukkuvan naisen selkää.

”Hei... Mun pitää nyt mennä.”

Maria ynähti unissaan. Niklas suuteli tämän olkapäätä ja nousi etsimään vaatteitaan olohuoneen lattialta. Pukeuduttuaan hän käväisi vessassa, jonka seinillä oli Jeesuksen ja filmitähtien kuvia, ja meni sitten makuuhuoneen ovelle. Maria maksi vatsallaan samassa asennossa.

Niklas päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vilkaista niitä kahta huonetta, joissa ei ollut vielä käynyt. Pienemmässä oli jumppapallo ja peilejä. Isompi huone oli täynnä äänilevyjä ja kirjoja. Niitä varten oli useita hyllyjä. Levyjä, joista suurin osa oli vanhoja vinyylejä, oli varmaan useampi tuhat. Maria oli ehkä kaksvitonen eikä näyttänyt vinyylilevyjen keräilijältä. Missään ei näkynyt valokuvia Marian läheisistä tai hänestä itsestään. Ohittaessaan makuuhuoneen Niklas huomasi, että Maria oli noussut istumaan.

”Sun pitää jatkaa.”

”Mitä?” Niklas kysyi.

”Sun pitää tavata sun poikas ja saada isyys todistetuksi. Mä autan sua.”

”Niin, niin varmaan. Mä muuten unohdin kertoa että sillä Susannalla on joku mies, Mikko sen nimi tais olla. Se kävi hakemassa Aapon tummansinisellä, 300-mallin bemarilla. Mulla on sen rekkari ylhäällä mun puhelimessa.”

Maria ei sanonut mitään. Hän näytti vajonneen omiin ajatuksiinsa.

”Sä voisit ottaa selville, kuka tää Mikko on”, Niklas ehdotti.

”Mitä?”

Maria oli säpsähtänyt hereille.

”Tota noin. Pitäiskö sun nyt mennä. Oli ihanaa, kiitos. Soitellaan.”

”Nähdäänkö me vielä?”

Maria nousi täyteen alastomaan pituuteensa.

”Mä meen nyt suihkuun.”

Niklas huomasi olevansa rappukäytävässä. Se siitä sitten. Omituinen nainen, muuttui hetkessä aivan toisenlaiseksi. Ja minä hyväuskoinen jo rakentelin yhteistä elämää sen kanssa. Niklas meni kadulle. Harmaapusakkainen pikkumies seisoskeli taas porttikongissa. Aamu alkoi jo sarastaa. Hesarinjakaja oli jättänyt kärrynsä talon eteen.

”Pitäiskö tässä vielä leikkiä pelastavaa ritaria?” Niklas ajatteli. No, seksi oli mahtavaa. Siitä hyvästä.

”Jumalauta!” Niklas huudahti karskeimmalla äänellään. ”Vieläkö sä friikki kyttäät täällä?”

Hän lähti juoksemaan kohti harmaapusakkaista, hän oli täynnä raivoa ja pettymystä ja pikkumies saisi tuntea hänen kostonsa. Mutta hyypiö ei tällä kertaa lähtenytkään karkuun vaan jäi odottamaan häntä.

”Mikä helvetti sä luulet olevas..!” Niklas ehti vielä karjaista, ennen kuin karatepotku osui häntä muniin.

Tuska oli kuin musta pölypilvi, joka tuprusi ulos kaivoskuilusta. Niklas taittui kaksinkerroin. Toinen potku viilsi posken auki, ja hän makasi asvaltilla. Potkuja sateli, hän yritti suojata päätään. Pikkumies potki häntä järjettömän raivon vallassa. Se on tehnyt tätä ennenkin, Niklas tajusi. Ja se nautti tästä.

”Hei hei, mitäs täällä tapahtuu..!”

Pikkumies juoksi kuin sprintteri ja oli saman tien kadonnut. Lehdenjakaja tuli Niklaksen luokse. Niklas yritti nousta, muttei pystynyt. Hänen aivonsa olivat irronneet kiinnityssäikeistään ja heilahtivat pääkopan sisässä kuin mustikkasopassa veteläksi keitetty kukkakaali.

”Pysy siinä, mä soitan ambulanssin.”

Tarinaa jatkaa Juhani Seppänen. Lue neljäs osa täältä.

Lue Riku Korhosen kirjoittama viides osa täältä.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.