Kuvitus Timo Mänttäri
Kuvitus Timo Mänttäri

Osa 2/5

Jarkko Sipilä

Valkoisessa kahvikupissa oli pieni punainen sydän ja teksti ”Älä unohda”. Niklas Markkanen oli pitänyt hyväntekeväisyysjärjestön mainoskampanjaa tökerönä, mutta mukeja oli myyty tuhansia, vaikka hintaa oli viisitoista euroa. Mainostoimistossa ei ollut tärkeää se, mitä itse ajatteli, vaan se, että kansalaiset halusivat ostaa.

Niklas tunsi kuuman kahvin tuoksun. Se oli pehmeämpi kuin eilen kartanoravintolan kuppilassa. Tai sitten tapahtumat olivat tartuttaneet kahviin kitkerän maun. Susanna oli kilahtanut kunnolla. Niklas muisti yhä itkevän sotkupojan ja pingottuneen naisen: ”Mitä helvettiä sä meistä haluat? Mistä sä tulit? Mistä sä meidät bongasit?”

Nainen oli kadonnut kiharapäinen poika kainalossaan. Hyvä niin, huojentunut Niklas oli ajatellut, mutta silti yö oli mennyt horroksessa, jossa ei voinut olla varma, oliko hereillä vai nukkuiko. Susanna – se oli naisen nimi – ei häntä valvottanut vaan Aapo. Kartanon kupeessa oli ollut tiilinavetta, ja Niklas muisti, kuinka suloinen poika oli saanut hänetkin laulamaan lampaille tukutukua.

Mutta se valokuva äidin piirongin päällä. Niklas oli ollut kolme, kun se oli otettu mummun kuusikymppisten kunniaksi. Enkelinkiharat kuvassa olivat täsmälleen samanlaiset kuin Aapolla. Susanna oli sanonut  Aapon olevan kaksi, eli aikakin täsmäsi siihen, kun he olivat sen yhden kerran rakastelleet. Se tapahtui samassa sängyssä, jossa Niklas oli viime yön kieriskellyt.

”Kuulitko, mitä mä sanoin?”

Niklas havahtui. Karlsson seisoi parin metrin päässä ja hymyili. ”Haloo?” vaaleansiniseen villapaitaan pukeutunut, pyöreänpuoleinen projektijohtaja jatkoi. Miehellä oli ärsyttävä tapa pitää suorakulmion muotoisia silmälasejaan otsalla.

”Sori. Mä oli ajatuksissani.”

”Toivottavasti ne olivat duunissa eivätkä jossain viikonlopun hoidossa”, nelikymppinen kaveri jatkoi. Stan Karlsson ei ollut paha mies. Ehkä hieman virkaintoinen Niklaksen makuun, mutta hän ymmärsi, että työpaikat tarvitsivat pikkupomoja, jotta edes jotain tulisi tehtyä.

Mainostoimisto sijaitsi Katajanokalla. Sisustus oli ollut trendikäs muutama vuosi sitten, mutta nyt aika oli ajanut vähän ohi. Uuteen remonttiin ei ollut rahaa, vaikka huonekalutkin olivat nuhjaantuneet. Parasta avokonttorissa olivat isot ikkunat, joista näkyi meri. Tänä aamuna se oli harmaa, jotenkin uhkaavakin. Ehkä se ei pitänyt vuodenajan vaihtumisesta: kesä toi levälautat, pilssivesiä tyhjentävät rahtilaivat ja mereen kusevat purjehtijat.

”Duunissa tietty”, Niklas sanoi ja maistoi kahvia. Ehkä se sai hänet näyttämään tehokkaammalta. Työpöydällä oli isonäyttöinen Mac-tietokone ja piirustuspöytä.

”No, jotain ideoita?” Stan jatkoi.

”Totta kai”, Niklas vastasi. Projekti oli tyhjänpäiväinen mutta antoi graafiselle suunnittelijalle vapauksia. Nyt ei ollut kyse standardisoidusta automainoksesta, vaan eläkevakuutusyhtiö halusi herättää ihmisissä huolta tulevaisuudestaan. Copywriterit olivat kyhänneet puolivalmiita ideoita, joita Niklaksen piti toteuttaa.

”Millaisia? Näytä”, Stan painoi päälle.

”Emmä vielä”, Niklas sanoi. Vaikea esitellä, kun mitään ei ollut.

”Hei!” Stan korotti ääntään. ”Asiakas tulee keskiviikkona, ja mulla pitää olla jotain näytettävää. Sä tiedät, mitä tapahtuu, jos me menetetään tämäkin tili.”

Niklas tiesi sen hyvin. Ajat olivat huonot, ja kevään aikana toimistosta oli irtisanottu kuusi. Näemmä hän oli sitten seuraavalla listalla. Ennen työpaikalla oli ollut aamuisin tarjolla hedelmiä ja voileipiä, mutta nekin oli leikattu taantuman takia. Nyt Kruununhaasta töihin pyöräilevä Niklas pysähtyi aamiaiselle kahvilaan Senaatintorille.

”Ei tässä ole mitään hätää”, Niklas vakuutteli. ”Mulla pyörii ajatus sellaisesta kaupunkikartanosta kehä kolmosen kupeessa. Yhdistelmä kovaa kaupunkimaisemaa ja pehmeää maaseutua. Tuolla Vantaalla on yksi sellainen paikka, mutta kuvankäsittelyllä siitä voisi saada vielä tiukemman. Maaseudun keidas kaupunkihelvetissä.”

Sanat tulivat vain jostain. ”Mahdollisuus päästä sellaiseen, jota ihminen oikeasti kaipaa. Just se huoli tulevaisuudesta, mutta samalla tilaisuus pelastautua. Mutta ei noin vain, vaan tekemällä oikeita päätöksiä. Tajuutsä?”

Stan nyökytteli. ”Ei paha. Voisi toimiakin. Oliko niissä copyjen sloganeissa mitään tuollaiseen sopivaa?”

Niklas ei ollut avannutkaan sähköpostia. ”Mä en muista nyt, mutta eiköhän ne ole niin pyöreitä, että joku sopii.”

”Tai jos ei sovi, niin laitetaan ne keksimään jotain uutta”, Stan nyökytteli. ”Toi kaupunkihelvetti ei oo paha. Tee siitä luonnos tiistai-iltapäiväksi.”

”Huomiseksi? Tulee vähän kiire.”

Stan kohautti olkapäitään. ”Luonnos riittää. Kyllä sä ehdit.”

Niklas oli tyytyväinen, että sekunnissa syntynyt idea oli kelvannut Karlssonille. Hän avasi tietokoneensa, mutta luonnosteleminen tuntui vaikealta. Omat sanat kiersivät päässä: Mahdollisuus päästä sellaiseen, jota kaipaa. Tilaisuus pelastautua.

Mistä ajatus oli tullut? Ei tuollaisia keksitty sekunnissa. Alitajunnasta yön horroksessa?

Mutta nyt kun Niklas oli sanonut sen ääneen, hän ei enää päässyt siitä eroon. Se tästä olisi vielä puuttunut, että eläkevakuutusyhtiön nimi olisi ollut Aapo.

Piirtämisestä ei tullut mitään. Niklaksen ajatukset kiersivät kehää.

Aapo, Susanna ja Vantaa. Ei sukunimeä, ei osoitetta. Aika huono lähtökohta löytää ihmistä. Mitä muuta hän tiesi naisesta? Toki hän tunnistaisi heidät, jos taas näkisi, mutta tällaisen sattuman varaan ei asiaa voinut jättää.

Niklas kirjoitti Googleen ”Susanna”. Kolmetoista miljoonaa osumaa. Ensimmäisestä selvisi, että Susanna on alun perin hepreankielinen nimi, joka tarkoittaa liljaa. Niklas kirjoitti lomakkeeseen Aapo. ”Aapo on suomalainen miehen etunimi. Väestörekisterikeskuksen mukaan vuoteen 2006 mennessä on Aapoksi nimetty 3 974 miestä.”

Niinpä tietysti. Naiset ovat liljoja ja miehet numeroita väestö­rekisterikeskuksen tilastoissa.

Niklas muisti, että Susanna oli kertonut työskentelevänsä sairaanhoitajana Peijaksen sairaalassa.

”Susanna Peijaksen sairaala sairaanhoitaja”. 173 osumaa. Hän selasi niitä läpi, mutta lopetti sen kesken. Ei tämä auttanut, kun hän ei tiennyt sukunimeä.

Sama haku Googlen kuviin. 152 osumaa. Valtaosa oli aivan jotain muuta kuin sairaalaa, eikä joukossa ollut sellaista luokkakuvamaista otosta, jossa olisi ollut koko sairaalan henkilökunta nimineen. Tekstipuoleltakaan ei löytynyt luetteloa työntekijöistä tai sairaalan puhelimista.

Hemmetti. Ei hän ollut mikään tutkiva journalisti. Mitä elokuvissa tehtiin, hän mietti. Watergate-leffassa Robert Redfordilla ja Dustin Hoffmanilla oli syväkurkku. Tietysti hän voisi soittaa viikkolehdessä työskentelevälle Marialle, mutta viime tapaaminen oli päättynyt myrskyisästi. Ehkä kannatti yrittää itse.

Niklas kaivoi matkapuhelimensa farkkujen taskusta. Pöytäpuhelimia mainostoimistossa ei ollut ollut enää vuosiin. Hän näpytteli netistä löytämänsä numeron.

Naisääni vastasi leveällä sävyllä: ”Peeijaksen sairaala.”

”Päivää”, Niklas sanoi ja jätti tarkoituksella kertomatta nimensä. ”Kuulehan, mulla olisi yksi kysymys. Tunnetko sä sieltä teidän sairaalasta sellaista sairaanhoitajaa, jonka nimi on Susanna?”

Toisesta päästä kuului tirskahdus. ”Kuule sie. Mien tiejä ees missä tää Peijas on. Mie oon Imatral ja vastailen vaan puhelimeen. Yhistän nimii ja numeroit.”

Saakelin aluepolitiikka. ”Kato, kun mulla on vaan etunimi ja tieto, että on sairaanhoitaja.”

”Sit siul on ongelma.”

Niklas ei luovuttanut. ”Etkö voisi katsoa, montako Susannaa siellä on? Mä kato kaaduin fillarilla ja satutin nilkkani. Siellä oli sellainen hoitaja Susanna, mutta en muista sukunimeä. Haluaisin vaan lähettää kukkia kiitokseksi.”

”Oot sie poika rakastunu?”

”Noo. Miten sen nyt ottaa. Ihan kukkia vaan...” Niklas venytteli sanoja. Jos tämä lanka vetäisi, hän voisi olla puhelinvaihdetädin mieliksi vaikka rakastunut.

”Voi, voi poika parkaa. Voinhan mie sit sulle ne Susannat kattoo, vaik emmie kai sais. Mut soas ja rakkaudes ei kai sääntöi ole”, nainen sanoi.

”Ei”, Niklas sanoi ja hymyili. Kai kaikki naiset haaveilivat salaisen ihailijan lähettämästä kukkapuskasta.

Etsintä kesti hetken. ”Non ni, siell on nelj Susannaa, jotka on hoitajii... kirjotahan ny muistii... Nuutila, Rintakangas, Paatero ja Franke. Ja kaikki siis Susannii.”

Tietysti ne olivat Susannia. Oliko nainen pöljä, Niklas mietti, kun kirjoitti nimiä aaneloselle. ”Kuule, voitko tavata vielä se viimeisen suku¬nimen”, Niklas pyysi.

Puhelinvaihde joutui tavaamaan Franken kahdesti, kun Niklas ei saanut murteesta selvää. Lopulta Niklas kiitti puhelintätiä kohte¬liaasti, ja rouva kehotti lähettämään ruusuja. Niistä naiset pitivät.

Hän katseli listaa ja maisteli nimiä: Aapo Nuutila... Aapo Rintakangas... Aapo Paatero... Aapo Franke... Aapo Niklaksenpoika Markkanen. Viimeinen kuulosti selvästi parhaalta.

Google kertoi, että hoitaja Susanna Rintakangas harrasti ratsastusta, ja kuvassa hevosen selässä oli väärä nainen. Susanna Paateron Facebook-sivulla oli myös eri nainen. Susanna Nuutilasta ei valokuvaa löytynyt, mutta hakukoneen mukaan ammattiyhdistysaktiivi oli lähes kuusikymppinen. Tämänkin nimen saattoi viivata yli.

Jäljelle jäi vain Susanna Franke. Tämähän sujui hyvin, Niklas pohti ja haki säästämisvimmalta säästyneestä automaatista lisää kahvia. Karlsson mulkaisi Niklasta omalta paikaltaan.

Niklas palasi sydänkupin kanssa koneen ääreen. Puolessa tunnissa hän oli selvittänyt naisen nimen, mutta se ei riittänyt. Nettipuhelinluettelosta Susanna Frankelle löytyi vain nimi ja matkapuhelinnumero, ei osoitetta. Niklas tarkisti vielä puhelintiedustelusta, jossa nainen kertoi osoitteen salaiseksi. Tätä kylmäkiskoista tätiä ei taivuttanut mikään, eikä olisi voinutkaan, koska osoite ei tietenkään näkynyt edes tämän tietokoneella.

Mutta Aapo Franke... Franke? Mikä ihmeen saksalainen nimi. Olikohan tämä Susannan omasta suvusta, vai oliko hän mennyt naimisiin? Niklas oli kuitenkin tyytyväinen. Vai oliko nimi sittenkään oikea? Jos Susanna oli vain kutsumanimi? Hän ei ollut huomannut kysyä karjalaiseukolta, oliko sairaalassa Britt-Susannoja tai vastaavia. Entä jos Susanna oli vain toinen nimi, jota tämä oli jostain syystä ryhtynyt käyttämään?

Asia pitäisi tarkistaa, Niklas mietti. Mutta niin, ettei Susanna saisi selville soittajaa. Ehkä Karlsson auttaisi.

Stan istui paikallaan. Pöytävaloon oli teipattu kuva Monzan formulakisoista. Puolikalju Stan hymyili tyhjän asvalttisuoran edessä – onnellisena tai idioottimaisena, sen sai katsoja päättää.

”Stan”, Niklas aloitti varovasti. ”Siitä mun viikonlopun hoidosta.”

Työkaveri virnisti leveästi. ”Mä olin oikeassa.”

”Sä oot aina oikeassa... Mutta mä tarttisin vähän apua. Se honey antoi mulle numeron, mutta mä en ole varma, onko se oikea.”

”Soita nollakakkoseen”, Stan sanoi nopeasti väliin.

”Mä kokeilin, mutta tämä on prepaid”, Niklas valehteli. Kovin pitkälle hän ei halunnut tarinoissa mennä.

”Mä voisin soittaa siihen ja tunnistaa äänen, mutta voisitsä sitten sanoa, jotain että sori väärä numero tai jotain sellaista. Näppäilit väärin vaikka vikan numeron. Tän vikan numeron piti olla kuutonen, mutta painoit vahingossa ysiä.”

”Miksi?”

”Se vois tunnistaa mun äänen, enkä nyt haluaisi jutella sen kanssa. Tietsä, pitää vähän miettiä, mitä mä siltä naiselta haluun.”

”Etsä sitten saanut?” Stan kummasteli.

”Eikun mä tarkoitan, että kannattaako suhdetta ylipäätään edes jatkaa. Ymmärrätkö?”

Stan pudisti päätään. ”En, mutta kyllä se käy.”

Niklas hymyili. ”Voidaanko soittaa vielä sun puhelimesta?”

”Minkälainen nainen se oikein oli?” Stan kysyi ja kaivoi puhelintaan vyölle kiinnitetystä kotelosta.

”Mä kerron joskus kaljalla. Ja tarjoankin yhdet.”

Viittä minuuttia myöhemmin Niklas oli varma nimestä. Susanna oli vastannut puhelimeen sukunimellään, ja Niklas oli varmuudella tunnistanut naisen takakireän äänen. Tämä oli oikea Susanna. Stan oli selittänyt jotain väärästä numerosta, ja se oli ilmeisesti uponnut täydestä.

Susanna ja Aapo Franke Vantaalta. Mutta osoitetta ei ollut vieläkään. Niklas huomasi, kuinka Stan vilkuili hänen suuntaansa. Niklas oli luonnostelevinaan Macin piirrospöydällä jotain kuvioita. Maaseudun paratiisi Vantaan kaupunkihelvetissä, pihalla kanoja ja lampaita. Niklas kuuli korvissaan Aapon innostuneet huudot navetassa: ”Lampaa. Pikku lampaa! Iso lampaa!”

Hänen oli pakko saada osoite, ja sen takia pitäisi nöyrtyä. Niklas soitti kukkakauppaan ja pyysi lähettiä viemään kolmenkymmenen euron puskan Marialle tämän toimitukseen. Maria osaisi auttaa, mutta ensin hänet piti saada hyvälle tuulelle.

Kukkakauppa lupasi toimittaa lähetyksen parin tunnin kuluessa. Sen ajan voisi keskittyä Stanin kaupunkihelvettikuvaan. Potkuja ei tällaisen jutun takia kannattanut ottaa, koska työt mainosalalla olivat tiukassa.

Piirros oli vielä raakile, mutta se näytti pelottavalta. Pahan kaupungin ihmiset näyttivät vaeltelevilta zombeilta ja ihmissusilta. Korkeat talot olivat kuin pommituksen jäljiltä. Kaupunki oli mustien ukkospilvien varjostama, mutta keskelle punamultamaaliseen maalaistaloon osui auringonsäde kuin raamatullisissa maalauksissa. Pihalla pieni poika silitti lammasta. Niklas oli lisännyt siihen puhekuplankin: ”Apua”, mutta deletoi sen lopulta pois.

Stan oli käynyt katsomassa kuvaa ja pitänyt sitä turhan synkkänä. Niklas oli puolustautunut, että tämä oli vasta luonnos, mutta muuttanut Stanin mieliksi mustia pilviä sinisemmiksi.

Puhelin värisi taskussa. Niklas otti sen esiin ja katsoi näyttöä: soitto tuli tuntemattomasta numerosta. Niklas vastasi nimellään.

”Mitä sä haluat?” Marian ääni oli viileä.

”Moi. Mitä sulle kuuluu?” Niklas sanoi turhankin pehmeästi.

”Jos sä et mene asiaan, niin mä tulen sinne teidän toimistoon ja tungen tämän puskan sun perseeseen”, Maria totesi. Tämä sopi naisen tyyliin, Niklas mietti. Ehkä hän oli leppynyt, koska ääni ei ollut aivan yhtä vihainen kuin sisältö.

”Maria, mä olen ihan oikeasti pahoillani siitä viime kerrasta”, Niklas sanoi. He olivat tavanneet  naistoimittajan kanssa Helsingin yössä, ja jo ensitreffit olivat päättyneet häijyyn riitaan. Niklas oli ollut julmetussa humalassa eikä muistanut, mistä rähinä oli alkanut, mutta Maria oli läimäyttänyt häntä ensin ravintolan ruokalistalla ja paiskannut kukkavaasin perään. Onneksi se oli ollut muovinen.

Niklas muisti, että maljakossa oli ollut punainen neilikka. Toivottavasti kukkakauppa oli lähettänyt Marialle jotain muita kukkia.

”Syytä ollakin. Se oli viimeinen kerta, kun puhut mulle siihen sävyyn. Mä en ikinä mene sun kanssa naimisiin.”

Huh, Niklas ajatteli. Riita olikin sitten hyvä asia. ”Mä pyytäisin sulta neuvoa.”

”Vastaus on älä. Sun jutut menee kuitenkin pieleen.”

”Tämä on tärkeä juttu. Oikeasti”, Niklas vetosi. Hän toivoi, että Marian katse siirtyisi nyt pöydällä oleviin kukkiin ja tämä muistaisi tapaamisen hyvät hetket. Ilman kukkia pyynnöllä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia mennä läpi.

Maria oli hetken hiljaa mutta sanoi sitten: ”No, anna tulla.”

Huh, Niklas mietti. ”Mulla on yhden ihmisen nimi, työpaikka ja asuinkunta, mutta tarvitsisin siitä osoitteen ja kaikkea mahdollista muutakin tietoa. Täähän on sellaista, mitä te siellä lehdessä selvittelette, joten voisitko neuvoa mua?”

”Joku nainen?” Maria kysyi.

”Joo, mutta se vei multa...”

”Älä selitä mitään, koska mä saatan muuttaa mieleni. Mulla ei ole aikaa opettaa sua etsimään tietoa, mutta mä voin tämän kerran jeesata sua. Sitten se on meidän väliltä loppu. Sopiiko tämä?”

Vaihtoehdot olivat vähissä. ”Sen nimi on Susanna Franke, asuu Vantaalla ja työskentelee Peijaksen sairaalassa. Lisäksi sillä on parivuotias poika nimeltä Aapo.”

Maria ei vastannut heti ja Niklas arveli tämän kirjoittavan tietoja muistiin. ”Okei, Niklas. Mä soitan sulle noin tunnin päästä.”

Niklas piirsi kaupunkihelvetin kadulle karikatyyrin kalpeakasvoisesta blondista, jolla oli vaaleanpunaiset sormikkaat ja suunta kohti punamultataloa. Toiselta puolelta mies polki pyörällä kohti samaa paikkaa. Pojan kasvot olivat pyöräilijän suuntaan.

Niklas huomasi käsiensä tärisevän, kun hän vastasi tuntemattomasta numerosta tulevaan soittoon.

”Kuuntele ja kirjoita ylös”, Maria sanoi.

”Eiks sähköpostilla?” Niklas kysyi vielä.

”Ei. Niistä jää jälkiä, ja mä en halua sekaantua sun juttuihin enää jatkossa. Susanna Franke asuu Vantaan Koivukylässä.”

Niklas muisti Koivukylän hyvin. Hän oli ajanut ghettoon kerran viikonlopun pyöräretkellään.

”Osoite on Rautakatu 8 A 36. Syntymäaika on 16. lokakuuta 1982”, nainen luetteli ja kertoi vielä henkilötunnuksen loppuosan ja puhelinnumeron, joka täsmäsi Niklaksen löytämään.

”Mistä sä...” Niklas sanoi ja laski päässään, että Susanna täyttäisi syksyllä 27 vuotta.

”Älä keskeytä, vaan kirjoita. Tämä ei ole vaikeaa, kun tietää mistä etsii. Nämä on ihan julkisia tietoja. Nainen ei ole naimisissa vaan yksinhuoltaja, ja lisäksi taustalta löytyy huumausaineen käyttörikos ja rattijuopumus. Molemmat noin puolen vuoden takaa. Niitä papereita en hankkinut, mutta saat ne käräjäoikeuden diaarinumerolla”, Maria totesi väsyneesti ja luetteli taas numeroita.

Huumeita ja rattijuopumus? Niklas oli ihmeissään.

”Miten mä...?”

”Soitat sinne oikeuteen ja pyydät tuolla diaarinumerolla asiakirjat luettavaksi. Jos teet sen tänään, niin paperit on siellä odottamassa huomenna. No, noilla pääset varmaan eteenpäin. Sellainen vinkki sulle vielä, että jos tämä yh-äiti on sairaanhoitaja Peijaksessa ja sillä on pieni lapsi, niin Tikkurilassa on yksi ainoa päiväkoti Yrttitiellä, jossa on yöhoitoa... Mulla on nyt kiire eli terve sit vaan”, Maria sanoi ja lopetti puhelun.

Terve sit vaan? Niklas jäi miettimään, mitä ravintolassa Marian kanssa oli oikeasti tapahtunut. Mitä hän oli sanonut, kun nainen oli loukkaantunut pahasti? Se oli sivuseikka. Nyt hänellä oli Susannan nimi, osoite, puhelinnumero, työpaikka ja vielä Aapon todennäköinen päiväkoti.

Niklas jäi katsomaan kaupunkihelvettipiirrostaan.

Paikallisjuna jarrutti Heurekan tiedepuiston vaalean rakennuksen kohdalla. Seuraavana olisi Tikkurilan asema, sitten määränpää Koivukylä. Susannan osoite oli ostoskeskuksen takana. Niklas oli printannut netistä kartan mukaan.

Kello lähenteli kolmea. Vielä ei ollut pahin iltapäiväruuhka, ja Niklas oli saanut istumapaikan, vaikka oli niukin naukin ehtinyt junaan. Hän ei halunnut jättää pyöräänsä Helsingin rautatieasemalle vaan oli tullut Katajanokalta puolijuoksua. Selkään noussut pikkuhiki ehti matkan aikana kuivua, kun Niklas nojautui vinyylipenkissä eteenpäin.

Juna hidasti kävelyvauhtiin ja pysähtyi. Vastapäiseltä penkiltä nousi tummaihoinen, pyylevä nainen ja kiirehti ulos. Niklaskin ehtisi vielä. Toiselta laiturilta pääsisi seuraavalla junalla takaisin. Niklas jäi paikalleen ja katsoi laiturilla kävelevää matkatoveriaan. Taivas oli harmaa, muttei satanut.

Ei helvetti. Mitä hän oli tekemässä? Niklaksella ei ollut aavistustakaan. Tunne oli vain tullut jostain. Oli ollut pakko lähteä. Karlssonille hän oli sanonut käyvänsä ulkona ja palaavansa parin tunnin jälkeen mainoskuvan pariin. Junan ikkunasta näkyvät Koivukylän asuntokolossit sopivat kyllä mainiosti kaupunkihelvetti-piirrokseen. Pilvet eivät silti olleet edes niin tummia kuin Stanille tehdyssä sinertävässä versiossa.

Hän yritti järkeillä itselleen, että kävisi vain katsomassa Susannan ja Aapon taloa Rautakadulla ja palaisi sitten Katajanokalle. Se olisi fiksuinta. Näin sen pitäisi mennä. Varmistaisi vain, että paikka on oikea.

Juna pysähtyi, ja pian Niklas huomasi seisovansa raiteiden keskellä laiturilla. Muut näyttivät tietävän minne mennä, ja hän seurasi joukkoa tunneliin vieville liukuportaille. Portaat eivät kuitenkaan toimineet, ja kävelystä tuli pientä hyppelyä. Seinät oli sotkettu tageillä. Nuorempana Niklas oli itsekin piirrellyt seiniin, mutta ne olivat kunnollisia graffiteja, eivät tällaisia töhryjä. Vartijat tai poliisit eivät tietysti eroa tehneet lajien välillä.

Niklas näki korkeat, yli kymmenkerroksiset talot Koivukylän ostarin takana. Matala, tiilinen ostoskeskus oli ankea. Kotoa Kruununhaasta löytyi kyllä baareja ja R-kioskeja, mutta ei sellaisia, joissa oli metalliristikot ikkunoissa. Krunikasta puuttui myös moskeija ja neulanvaihtopiste.

Niklas ei ollut aivan varma, mikä 60–70-luvulla rakennetuista kerrostaloista oli oikea, mutta paikka ei näyttänyt siltä, että täällä kannattaisi esiintyä turistina ja ottaa karttaa esille. Baarin edessä viisikymppinen mies ja nainen sättivät toisiaan urakalla. Muutama nuori seurasi kamppailua vierestä ja usutti paria toistensa kimppuun.

Suunta oli kuitenkin selkeä: kohti korkeita taloja. Parinkymmenen minuutin harhailun jälkeen Niklas löysi oikean kadun. Kakkonen ja nelonen olivat noin viisikerroksisia vaaleaseinäisiä kerrostaloja, mutta kuutonen ja kahdeksikko nousivat yli kymmenen kerroksen. Seinät olivat julmaa derkkubetonia. Autoja oli parkissa harvakseltaan. Yksi vanha Fiat oli palanut mustaksi.

Taivaalta oli alkanut tihuttaa, ja Niklas veti takkinsa vetoketjun kiinni. Etelästä näytti tulevan tummempia pilviä.

Kahdeksikon ja kuutosen välissä oli puinen, roskia varten rakennettu vaalea varasto, jonka seinät oli sotkettu mustilla tusseilla. Kerrostalon ovelle oli parikymmentä metriä matkaa. Kadun ja talon välinen nurmipiha oli viitisen metriä syvä, ja siinä kasvoi yksi koivu. Pienet lehdet olivat vaaleanvihreitä.
Roskavaraston kohdalla käheä ääni yllätti: ”Hei, kaveri!” Niklas pelästyi ja käänsi päätään. Hän pysähtyi ja näki virttyneeseen, siniseen toppatakkiin pukeutuneen karvapäisen pultsarin. Ikää oli ehkä kolmekymmentä. ”Vippaa pari egee. Pitäis saada röökii.”

Näille kavereille oli aina helpointa antaa rahaa. Niklas kaivoi kahden euron kolikon farkkujensa taskusta ja nakkasi sen laitapuolen kulkijalle, mutta tämä ei saanut sitä ilmasta kiinni. ”Tänks”, mies kähisi ja kumartui noukkimaan kolikkoa, joka vieri sadekaivoon.

”Saatana! Sä teit ton tahallaan!” Pultsari hurjistui ja otti pari askelta Niklasta kohti.

Kaverilla oli varmaan puukko taskussa, mutta Niklas ei vielä lähtenyt pakoon. Toppatakkimies tuli parin metrin päähän ja Niklas haistoi ruokkoamattoman ihmisen etovan hajun. Hiukset olivat sekaisin ja parta peitti kasvoja, muttei kaikkia arpia. Silmät olivat vihaisen siniset. ”Oliks toi susta hauskaa?”

”Sori. Se oli vahinko. Saat toisen”, Niklas sanoi rauhallisesti ja kaivoi taskustaan puolenkymmentä kolikkoa ja katsoi, oliko niissä toista kaksieuroista.

”Anna ne kaikki”, mies kähisi. ”Vahingonkorvausta.”

Niklas pohti, yrittäisikö pultsari ryöstää hänet. Se ei onnistuisi, koska hän pääsisi kyllä juoksemalla pakoon. Kädessä oli kolme neljä euroa.

”Saat ne kaikki, jos kerrot mikä sun nimi on”, Niklas kysyi hetken päähänpistosta. Hän halusi vihaisille kasvoille nimen. Ehkä kaverikin näin rauhoittuisi.

”Mikä sä haluaisit, että se on?”

”Ihan oikea nimesi”, Niklas totesi rauhallisesti.

”Rahat ensin”, mies sanoi ja Niklas antoi kolikot ahavoituneeseen kämmeneen. Nyt yksikään ei pudonnut asvaltille. ”Mä oon Janne.”

”Okei, Janne. Pidä itsestäsi huolta”, Niklas sanoi, mutta toppatakkimies ei kuunnellut vaan laski kolikoita ja vetäytyi varastoonsa.

Niklas kääntyi taloa kohti. Kai hän kävisi oven takana ainakin kuuntelemassa. Tummansininen 300-sarjan bemari tuli takaa Rautakatua, ja samassa porraskäytävästä astui ulos äiti ja pieni poika. Niklas tunnisti Susannan ja Aapon heti. Susannalla oli sama ulkoilutakki kuin sunnuntaina.
Niklas kuuli Aapon huudon parinkymmenen metrin päähän hyvin. ”Ei halua. Ei halua mennä sinne.”

Susanna raahasi lasta kädestä perässään. ”Kuule. Pakko mennä. Äidillä on töitä, ja vaihtoehtoja ei ole.”

Niklas tajusi, että Susanna näkisi hänet jalkakäytävällä, jos vain katsoisi tähän suuntaan. Varaston ovi oli auki, ja Niklas otti pari askelta suojaan. Saranoiden välistä hän näki kuitenkin, kuinka Susanna veti Aapoa kohti kadun varteen pysähtynyttä bemaria.

”Pääset Mikon autoon”, Susanna sanoi pojalle, joka pani edelleen hanttiin.

”Viedään sut yö­kotiin ensin, ja sitten äiti menee töihin. Huomenna tehdään jotain kivaa.”

”Haluu tehdä tänään jotain kivaa. Nyt”, poika vastasi, mutta kaksivuotiaan voimat eivät vielä riittäneet sellaiseen vastusteluun, jolla olisi ollut jotain merkitystä. Äiti sulloi pojan auton takapenkille ja laittoi kassin perään. Niklas mietti, olikohan siellä edes turva¬istuinta.

”Mikä tyyppi sä oikein oot?” Janne kähisi parin metrin päässä. ”Joku kyttä?”

”En oo kyttä”, Niklas vastasi, mutta katse pysyi autossa. Hän ei nähnyt bemarimiehen kasvoja, koska auton keula osoitti väärään suuntaan. Puheen perusteella tämä oli sama Mikko, josta Aapo oli puhunut sunnuntaina kartanon leikkipuistossa. Aapo oli luullut Niklasta Mikoksi. Bemarikuskiksi. Hitto.

”Mitä sä oikein teet?” Janne jatkoi. Pultsari oli kiertynyt Niklaksen viereen ja kurkkasi, mitä kadulla tapahtui. Niklas näki saranoiden raosta BMW:n rekisterinumeron ja yritti painaa sen muistiinsa. Hän ei luottanut itseensä ja etsi taskuistaan kynää ja paperia. Niitä ei ollut, mutta Niklas otti puhelimensa ja kirjoitti tunnuksen tekstiviestiluonnokseen.

”Hieno puhelin”, Janne jatkoi. ”Voinks mä lainaa sitä? Mun pitäis soittaa pari puhelua.”

Susanna istui etupenkille ja lämäytti oven kiinni. Bemarikuski laittoi vilkun päälle ja lähti liikkeelle. Niklas kuvitteli näkevänsä pienen pojan, joka hakkasi nyrkeillään takalasia päästäkseen ulos. Todellisuudessa Aapon pää ei yltänyt takapenkin yli.

”Janne”, Niklas aloitti. ”Tässäkö sä asut?”

Pultsari kohautti olkapäitään. ”Joo. Tässä ja parissa muussa roskiksessa – siis näin kesäisin. Pitää vähän vaihdella ja jekuttaa huoltoyhtiöiden fasisteja. Nyt on lämmin, ja näistä löytää nykyisin aika hyvin safkaakin. Ainakin näiden isojen talojen roskiksiin sitä kertyy.”

”Niin varmaan”, Niklas sanoi ja oli lähdössä.

”Hyvännäköinen toi blondi. Mäkin voisin bylsiä sitä joskus”, Janne virnisti ja

Niklas pysähtyi. ”Onkse joku sun exä?”

”Mitä sä tiedät siitä?” Niklas kiinnostui.

”Asuu tossa kasissa ja toisinaan käyttää pirun seksikkäitä kledjuja, kun käy täällä mun officessa. Mä oon vähän miettiny, että ihan tahallaanko se tekee niin.”

”Pidä sormet erossa siitä.”

”Uhkailetsä mua?” Janne kysyi.

”En. Neuvoin vaan.”

”Neuvoin vaan”, Janne matki Niklaksen äänensävyä. ”Sä etit tota muijaa syystä tai toisesta”, Janne sanoi. ”Sun kledjut paljastaa, että sä oot duunissa, etkä varmaan asu näillä seuduilla.”

”Mistä sä sen tiedät?”

”No, toi sun farkkujen taskusta pilkistävä kartta on aika hyvä vinkki. Heh, heh”, Janne virnuili ja raapi partaansa.

Niklas nolostui ja työnsi paperin syvemmälle taskuun. Se oli varmaan noussut ylös, kun hän oli kaivanut Jannelle kolikoita.

”Kuinka usein toi bemari hakee sen naisen?” Niklas kysyi.

”Vaikea sanoa”, Janne virkkoi ja raapi hiuksiaan. ”Muisti pätkii .”

Niklas ojensi vitosen setelin. Se oli palkkio paitsi tiedoista myös siitä, että Janne oli pysäyttänyt hänet pihalla. Muuten Niklas olisi kävellyt suoraan portaikkoon ja törmännyt Susannaan ja Aapoon. Se olisi ollut katastrofi.

”Pari kertaa viikossa, mutta mähän en aina ole täällä, joten ihan varmasti en voi sanoa. Varmaan tässä keväällä näin sen auton ekaa kertaa. Tollaset bemarit on aika harvinaisia täällä.”

Keväällä, Niklas mietti.

”Joskus se hakee sen naisen ja lapsen tai tuo takaisin. Joskus kyydissä on vaan nainen, mutta koskaan toi auto ei ole ollut tässä parkissa yötä. Ei varmaan uskalla jättää sitä, ja sikäli onkin ihan fiksu kaveri.”

”Mun pitää mennä.”

”Jos meet siihen taloon, niin alaoven koodi on 5254.”

Niklas ei vastannut vaan lähti ulos varastosta. Tihku oli yltynyt kunnon sateeksi, ja hän kiirehti nurmikon poikki alaovelle. Jannen antama koodi toimi, ja Niklas pääsi sisään. Rapussa oli hieman ummehtunut tuoksu. Hän muisti asunnon numeron: 36. Asukas¬taulussa luvun kohdalla luki Franke, ja huoneisto sijaitsi kahdeksannessa kerroksessa.

Hissi tuli nopeasti, ja Niklas ajoi ylös kahdeksikkoon. Talossa taisi asua joku katutaiteilijoista, koska hissin seinät oli töhritty tussilla. Ylhäällä Niklas painoi rappuvalot päälle. Kerrostasanteen lattia oli halpaa muovia, joka oli naarmuilla ja viiruilla. Seinissä oli koloja ja mustia kumin jälkiä. Epäilemättä täällä muutettiin paljon.

Niklas katsoi vaaleanruskeita ovia. Niitä oli kerroksessa viisi. Suoraan edessä postilaatikossa luki Mahmoud ja sen vieressä vasemmalla Rantala. Kahdessa muussa ei ollut nimeä lainkaan.

Franke sijaitsi kauimpana oikealla portaikon vieressä. Ovessa oli tavallisen uralukon lisäksi jykevä turvalukko. Niklas huomasi ovessa kolme syvää iskujälkeä. Joku oli hakannut ovea veitsellä tai ehkä pikemminkin kirveellä.
Niklas oli ajatellut, että edes pilkahdus Aaposta olisi tehnyt hänet onnelliseksi, mutta nyt huoli täytti mielen.

Niklas raotti varovasti sisäänpäin aukeavaa postiluukkua. Hän odotti kohtaavansa saman lapsen tuoksun, jonka oli huomannut kartanolla pitäessään poikaa sylissään. Laatikosta tulvahti pistävä ruusupohjaisen hajuveden lemu. Niklas päästi luukun kiinni.

Hissin toisella puolella ovi avautui ja ulos tuli mustaan nahkatakkiin pukeutunut nelikymppinen somalimies. Varmaan herra Mahmoud, Niklas mietti.

Tumma mies vilkaisi Niklas Markkasta muttei sanonut mitään vaan meni hissiin.

Tarinaa jatkaa Kauko Röyhkä. Lue kolmas osa täältä.

Lue Juhani Seppäsen kirjoittama neljäs osa täältä.

Lue Riku Korhosen kirjoittama viides osa täältä.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.