Kuvitus Timo Mänttäri
Kuvitus Timo Mänttäri

Lue Me Naisten Poika-jatkokertomusta netissä! Viisiosaista jatkista kirjoittavat Juha Itkonen, Jarkko Sipilä, Kauko Röyhkä, Juhani Seppänen ja Riku Korhonen.

Osa 1/5

Juha Itkonen

Niklas oli ainoa yksinäinen mies kartanoravintolan terassilla. Muut vähät asiakkaat olivat perheitä: talvihaalareihin topattuja pipopäisiä lapsia, kaulaliinat kaulassa hytiseviä vanhempia. Oli toukokuun kolmas, lämpimän vapun jälkeen tuuli oli yhtenä yönä kääntynyt pohjoiseen. Taivas peltojen yllä oli kylmä ja väritön, ei oikein sininen eikä harmaa.

Jos Niklakselta olisi kysytty, miksi hän tänä aamuna istui juuri tässä, hän ei olisi osannut vastata. Selitystä ei ollut, vain tämä omituinen tapa. Lauantai-iltaisin hän oli melkein aina juhlimassa, heräsi sunnuntaisin aikaisemmin kuin olisi halunnut, järkevää tekemistä oli vaikea keksiä.

Hän lähti kaksiostaan Kruununhaasta ja saattoi pyöräillä pitkällekin, seuraili yleensä ensin Vantaanjoen rantaa pohjoiseen ja hakeutui sitten kaupunginosiin, jotka olivat hänelle vieraampia kuin Chelsea tai Soho tai Greenwich Village. Se oli puoliksi tietoinen projekti, Niklas oli joskus naureskellen kertonut siitä kavereilleenkin. Hän tutustui pääkaupunkiseutuun. Hän istui puistonpenkillä Pihlajamäessä tai pizzeriassa Malmilla. Hän kierteli Tapanilan puutaloja ja yritti ymmärtää, miksi Tuomas duunipaikalta oli halunnut muuttaa sellaiselle hautausmaalle. Tänään Niklas oli ajanut tavallistakin kauemmas, Vantaalle asti, ja naurettavien jättimarkettien vierestä hän oli löytänyt tällaisen paikan: legotyyliä tavoittelevan leikkikaupungin ja maalaismaisen pihapiirin sen kupeesta.

Niklas otti kulauksen oluestaan ja katseli maisemaa. Se ei oikeasti ollut hullumpi, siinä oli jotain viehättävää: keltainen kartano oli hyvässä maalissa, ja punaiset tiilinavetat istuivat luontevasti ympäristöön. Hän oli visualisti, graafinen suunnittelija; hän kiinnitti huomiota tällaisiin asioihin. Pihapiirissä oli ilmeisesti eläimiäkin, sikoja, lehmiä ja lampaita. Niiden takia vanhemmat kai kakaroitaan tänne raahasivat, katsomaan katoavaa elämänmuotoa, jossa ikään kuin oli jotain ihailtavaa, vaikka kukaan ei sitä oikeasti kaivannut.

Niklas ei ainakaan. Hän oli asunut maalla, päässyt täyspäisenä sieltä pois. Hän oli kasvanut pienessä kaupungissa maajussien junttaamien keskustalaiskuntien puristuksessa, hän tiesi tarkalleen, mitä tarkoitti, kun ihmisellä ei ollut tilaa hengittää. Hän oli taistellut lukion väkisin loppuun ja muuttanut Tampereelle, jossa hän oli puhumalla saanut töitä pienestä mainostoimistosta. Sieltä hänet oli muutaman vuoden jälkeen houkuteltu Helsinkiin firmaan, jossa hän työskenteli yhä. Hän ei ollut opiskellut päivääkään omaa alaansa, mutta siitäkin hän oli enemmän ylpeä kuin katuvainen.

Hän ei ollut tarvinnut mitään eikä ketään, hän oli tehnyt kaiken itse. Koko hänen elämänsä rakentui samalle periaatteelle: hän oli mieluummin yksin kuin teki minkäänlaisia myönnytyksiä. Helsinkiin muutettuaan hän oli hetkeksi erehtynyt vakituiseen suhteeseen, asunutkin vuoden Punavuoressa yhden työkaverinsa kanssa, mutta kun se sotku oli saatu selvitettyä, hän oli pyrkinyt jättämään kaikki jutut yhteen yöhön. Se oli hyvä sääntö mutta toimi vain, jos siitä piti tiukasti kiinni. Jos antoi vähänkin liekaa, oli välittömästi kusessa.

Jos Niklas olisi ollut rehellinen itselleen, hän olisi huomannut, että hänen elämänsä oli alkanut kyllästyttää häntä. Jos hän olisi lainkaan tutkiskellut tekemisiään, hän olisi väkisinkin ihmetellyt, miksi pienessä krapulassa mieluummin pyöräili oudoilla kaduilla kuin loikoili rauhassa sängyssään. Pelkkä peili olisi kertonut totuuden. Hän oli vanhempi, hän oli väsyneempi; alavatsassa oli kolmikymppisen miehen kumpu ja pitkään hoikat posket olivat pullistuneet niin, ettei parransänki enää pukenut niitä niin kuin joskus ennen.

Hänen luonteensa kuitenkin suojeli häntä tällaisilta epäilyksiltä – onnekseen tai onnettomuudekseen Niklas ei ollut taipuvainen itsetutkiskeluun. Hän ei ikinä miettinyt, miten muuten voisi elää. Hänestä ei koskaan tuntunut, että hänen pitäisi ohjata tai muuttaa omaa elämäänsä. Jos Niklakselle jotain joskus tapahtuisi, se tapahtuisi täydellisen yllättäen. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen yhtenä aamuna jättävät perheensä tai elämänmittaisen pakanuuden päätteeksi paukahtavat kuin nuijan iskusta uskoon.

Terassin ja tiilinavettojen välissä oli leikkipuisto. Leikkivät lapset kiinnostivat Niklasta paljon vähemmän kuin heidän äitinsä. Vaikka Niklas ei olisi ikinä tunnustanut sitä kenellekään, äitiydessä oli jotain oudosti kiehtovaa.

Naiset, joiden kanssa hän silloin tällöin vietti öitään, olivat entistä selvemmin tyttöjä. Niklas vanheni, hänen kumppaninsa eivät − vielä toistaiseksi hän oli onnistunut pelaamaan pelinsä niin. Äidit sen sijaan olivat toista maata, aikuisuuteen siirtyneitä, ja erityisesti tietynlaiset äidit kiihottivat Niklaksen mielikuvitusta samaan tapaan kuin ajatus japanilaisesta tai karibialaisesta naisesta.

Monet äideistä tietysti olivat yhdellä silmäyksellä ohitettavia, selvästi luovuttaneita tai suorastaan vastenmielisiä. Lapsen saatuaan jotkut nähtävästi lakkasivat meikkaamasta, ostamasta vaatteita tai pesemästä edes hiuksiaan. Mutta oli niitäkin, joista äitiys ei näkynyt, ellei samalla silmäyksellä nähnyt lasta; naisia, joiden kauneutta uusi rooli ei häivyttänyt vaan päinvastoin tehosti. Ehkä se sitten oli totta, äitiydessä jokin onni, joka sai naisen hehkumaan.

Liukumäen luona oli esimerkkitapaus. Nainen oli nuori, tuskin kolmeakymmentä. Hiukset pitkät ja vaaleat, vartalo ryhdikäs, sääret kauniit. Ulkoilutakki peitti yläosan muodot, mutta ne saattoi helposti kuvitella. Takki sitä paitsi oli tyylikäs, ei pahinta lajia. Käsissään naisella oli vaaleanpunaiset villasormikkaat, nimenomaan niissä oli jotain vetoavaa. Riittävän kauniit naiset eivät koskaan tajunneet, miten kauniilta he näyttivät aivan arkisissa vaatteissa. Pipopäinenkin nainen saattoi olla seksikäs, ja sitä Niklas oikeastaan nyt järjettömästi toivoi: että naisella vaaleanpunaisten sormikkaiden lisäksi olisi vielä vaaleanpunainen pipo.

Mitä pitempään Niklas naista katseli, sitä tutummalta hän tuntui. Ei, ei voinut olla. Varmasti hän kuvitteli, yhdisti väärin. Liian epätodennäköistä, liian kummallista. Niklas ei pitänyt yhteensattumista eikä oudoista asioista. Hän inhosi naisia, jotka etsivät jokaisesta tilanteesta viestiä tai tarkoitusta.

Mutta totta se oli, tämän naisen hän oli tavannut aiemmin, tämän naisen hän oli taluttanut kotiinsa. Hän oli rakastellut tämän villasormikasäidin, tämän kaunottaren kanssa. Siitä oli kyllä jo aikaa, muutama vuosi, nainen ei ollut silloin ollut äiti eikä siinä tilanteessa mitenkään epätavallisen kaunis.

Se oli kai tapahtunut Kaivohuoneella, he olivat tavanneet viimeisessä jaossa vähän ennen valomerkkiä. Niklas ei ollut erityisemmin edes uskonut omaan yritykseensä mutta oli saanut naisen lähtemään mukaansa.

Taksissa nainen oli ollut meluisa ja melkein aggressiivinen, jankuttanut yhtä ja samaa asiaa. Jotenkin se liittyi siihen, mitä Niklas oli kertonut tekevänsä työkseen. Kämpillä nainen oli ensin ollut aktiivinen ja halukas, ottanut aloitteen itselleen, mutta sitten jo ennen itse aktia väsähtänyt ja lopulta lähinnä maannut hänen allaan veltot käsivarret jääräpäisen tiukasti Niklaksen kaulan ympärillä. Niklas olisi halunnut kohottautua ylemmäs, katsella pieniä pystyjä rintoja paremmasta kulmasta, lisätä vähän vauhtia, mutta nainen oli ensin käsillään ja sitten pian jaloillaankin liimannut hänet kiinni flegmaattiseen vartaloonsa. Ei mikään erityinen kokemus, tuskin kummallekaan.

Kumma kyllä Niklas muisti naisen nimen. Ei hänen saaliitaan nyt sadoissa laskettu, mutta nimet unohtuivat silti, sekoittuivat toisiinsa. Tämä nainen oli Susanna, siitä hän oli varma, ja varmuus vahvisti hänen päätöksensä.

Ei hän edes yrittänyt miettiä, mitä naiselle sanoisi. Ei hän pysähtynyt ajattelemaan, että jälleennäkemisessä saattaisi olla jotain molemmin puolin kiusallista. Näin Niklas yleensäkin toimi, tällainen hän oli: häntä ajoivat eteenpäin satunnaiset tarmonpuuskat, jotka käynnistyivät kuin tyhjästä ja menivät yleensä nopeasti ohi. Toisin kuin hän mielellään itselleen uskotteli, hän ei ollut erityisen määrätietoinen eikä varsinkaan sinnikäs. Hän oli hanakka tarttumaan asioihin ja herkkä jättämään ne kesken. Hänen ammattinsa sopi hänelle, se oli hänen onnensa – hänen kärsivällisyytensä riitti juuri ja juuri leikittelyyn tietokoneella muutaman tunnin päivässä.

Kun Niklas ehti leikkipuiston portille, nainen oli siirtynyt liukumäen luota. Lapsi, ilmeisesti poika, roikkui kiipeilytelineen köysissä ja yritti epätoivoisesti nostaa jalkaansa ensimmäiselle puolalle.

Nainen oli koko ajan ollut selin Niklakseen, periaatteessa hän ei ollut voinut nähdä vieraan lähestyvän. Silti tuntui kuin nainen olisi aavistanut. Hartiat painuivat kasaan, asento jäykistyi; nainen suojeli lastaan niin kuin lokkiemo poikastaan. Sekin oli Niklaksesta viehättävää. Se herätti hänessä miellyttävän, miehekkään tunteen.

”Susanna. Moi Susanna! Olihan se Susanna?”

Susanna ja lapsi kääntyivät molemmat katsomaan. Lapsen kasvot kääntyivät ensin, Susannan sitten. Lapsellakin oli kasvot, Niklas tajusi sen vasta nyt: lapsi oli ollut kasvoton poukkoileva haalarimöykky äitinsä jaloissa. Niklas oli kiinnostunut äideistä, lapsilla ei ollut väliä. Mutta lapsen kasvoja ei voinut ohittaa, silmät tuikkivat uteliaina, katsoivat suoraan kohti. Paljon äitiään pontevammin lapsi vaati Niklakselta vastausta kysymykseen, mitä hän itse asiassa yritti.

”Tyttö vai poika”, Niklas kysyi. Hän ei ollut enää lainkaan varma, kasvot olivat niin sievät, kypärä­pipo peitti hiukset ja korvat. Kysymys oli sitä paitsi myös ajanpeluuta, Susanna katseli häntä yhä vain vaitonaisena.

”Mikko”, lapsi hihkaisi. ”Se on Mikko! Se on!”

”Ei ole Mikko”, Susanna sanoi vaisusti. ”Näethän sä nyt, ei se ole Mikko.”

”On se! Se on!”

”Mikko oli eilen meillä käymässä. Mikko on nyt omassa kodissa.”

”Missä Mikko on? Missä Mikko on?”

Missä Mikko ON? Missä Mikko ON? Niklas ei tiennyt, nauraako vai ei. Hassu painotus huvitti häntä, samoin kimeä ääni, mutta Niklas ei ollut varma, oliko vieraalle lapselle nauraminen kuin nauraisi vähä-älyiselle tai vammaiselle. Hän ei todella tiennyt lapsista juuri mitään. Hän oli kasvanut perheen nuorimmaisena, sisaruksilla ei ollut lapsia; jotkut hänen kavereistaan olivat toki lisääntyneet, mutta heistä kaikista oli pian sen jälkeen tullut enemmän tai vähemmän entisiä kavereita.

”Mä en muista sun nimeä”, Susanna sanoi. Susanna oli tarttunut lasta kädestä, lapsi sätki itseään irti äitinsä otteesta. ”Sori, mutta mä en ihan oikeasti muista.”

”Muistatko sä mut noin muuten?”

”Joo. Muistan. Kyllä kai.”

”Moi, mä oon Niklas. Nikke. Ja tämä tyttö...”

”Poika. Se on kyllä ihan satakymmenenprosenttisesti poika.”

”Ja tämä pieni poika on nimeltään?”

”Aapo.”

Aapo. Tällaisia nimiä ihmiset nykyään lapsilleen antoivat. Talonpoikien nimiä, vaikka lapset keräsivät pokemoneja ja hakkasivat pleikkaria. Aapoihin, Hilmoihin ja Anselmeihin verrattuna moukkamaiset Ridget ja Brooket ja Carolinet olivat rehellisiä nimiä, Niklas ajatteli: paljon aidommin kiinni nykyisessä maailmassa. Näihin ajatuksiin hän juuttui eikä äkkiä keksinyt mitään sanottavaa, seisoi vain samoilla jalansijoilla ja tajusi hetken kiusallisen selvästi oman vierautensa. Hyinen tuulenpuuska tuli markettien suunnasta, pöllytti hänen polkkatukkaansa ja hiipi ulkoilupusakan alle. Isännänviiri paukkui lipputangossa keskellä pihaa. Jostain selän takaa kuului yksinäisen kukon apea kiekuna.

Susanna yritti päästä hänestä eroon. Hän oli kääntänyt Niklakselle selkänsä ja yritti saada poikaakin unohtamaan häiriön, asetteli Aapoa puoliväkisin kiipeilytelineelle. Lapsi vain oli sitkeä, hänen puolellaan: kerta toisensa jälkeen lapsi kääntyi katsomaan Niklasta niin että Susannankin lopulta oli taivuttava.

”Äiti, mennään kattoon lampaa!”

”Ei nyt. Kohta.”

”Lampaa! Lampaa! Lampaa!”

”Aapo, ei nyt.”

”Mennään vaan”, Niklas sanoi.

”Mennään! Mennään!”

Niklas ei varsinaisesti suunnitellut sanojaan, hän vain sanoi niin. Susanna vilkaisi häntä silmät leimuten. Ja nyt läpimurto oli tehty, poika oli äkkiä Niklaksessa kiinni, kiskoi häntä lahkeesta. Rukkasilla oli hankala saada puntista kunnon otetta, mutta kädet olivat yllättävän vahvat.

”Mennään”, poika kiljui. ”Mennään eti!”

Totta kai se oli Niklaksesta kummallista, äsken ujostellut olento kävi käsiksi. Nyt hän ymmärsi sen itsekin: kukaan ei tuntenut lapsia kehnommin kuin hän. Koska Niklas oli sellainen kuin oli, hän tulkitsi jaloissaan rimpuilevan pikkuihmisen parhain päin, ajatteli pojan käytöksen olevan jotenkin poikkeuksellista ja johtuvan hänen omasta luontaisesta vetovoimastaan, joka näköjään puri myös alaikäisiin. Hän oli niin herkästi unohtava, niin hetkessä kiinni, niin itselleen sokea, ettei koskaan tarvittu paljon palauttamaan hänen horjunutta uskoaan. Jos Niklaksessa vetovoimaa oli, se perustui juuri tähän: tavallaan hurmaavaan itseriittoisuuteen, jota ulkonäkö, teot tai saavutukset eivät riittäneet selittämään.

”Eiköhän mennä sitten. Saman tien.”

Niklas tarttui Aapoa kädestä ja veti pojan perässään portista ulos. Susanna seurasi sanattomana parin metrin päässä. Puolivälissä pihaa Niklas oli jo siinä määrin rohkaistunut, että nosti lapsen syliinsä. Aapo ei säikähtänyt, ihmeellisen luontevasti pienet kädet ottivat tukea hänen kaulastaan. Niklas haistoi pojan pehmeän hengityksen ja muisti äkkiä lasten tuoksun: hajun, joka oli pelmahtanut elokuvateatteriin, kun hän kerran vahingossa oli sattunut samaan näytökseen koululaisryhmän kanssa.

Navetan ovi oli yllättävän raskas, yhdellä kädellä sitä sai tosissaan kiskoa auki. Oviaukko oli matala, sisään astuessaan Niklas joutui hankalasti kumartumaan. Ainakin he olivat tulleet oikeaan paikkaan, lampaita riitti: mustia, harmaita ja valkoisia pässinpäitä lauta-aitojen takana pilttuissaan tai karsinoissaan. Niklas ehti jo toivoa, ettei Aapo kysyisi häneltä lampaista mitään liian hankalaa. Kuinka vanha Aapo oli? Puolitoista vuotta? Kaksi? Kenties jo kolme?

”Lampaa! Iso lampaa! Pikku lampaa!”

”Lammas”, Niklas sanoi. Aapo osoitteli lampaita rukkaskädellään, kurkotteli lautojen yli. ”Iso lammas, pikku lammas. Äitilammas, lapsilammas. Äitilammas rakastaa lapsilammasta. Katso nyt, se nukkuu tuolla äidin vieressä.”

Harmaanhaalea karitsa tosiaan nukkui. Emo sen sijaan oli valveilla, tuijotti Niklasta herkeämättä hölmöillä silmillään. Leuat jauhoivat samaa väljää rataansa, ihme etteivät lonksahtaneet sijoiltaan. Niklas ei erityisemmin pitänyt eläimistä. Eläinrakkaita olivat yleensä ihmiset, jotka eivät tulleet toimeen toisten ihmisten kanssa.

”Laske se alas.”

Ääni tuli hänen selkänsä takaa, Susanna oli pysytellyt siellä. Niklas ei ollut kunnolla edes nähnyt Susannaa sen jälkeen, kun he olivat lähteneet puistosta. Ääni ei ollut vihainen tai käskevä, pikemminkin huvittunut.

”Mitä?”

”Niin että ihan hyvin voit laskea sen pojan alas. Se osaa kyllä kävellä.”

”Mutta eihän se näe noita eläimiä.”

”Näkee se. Ja ehkä se haluaa kävellä. Laske lattialle vaan. Nikke.”

Nikke. Äänensävy oli tympeä, mutta Niklas ei voinut kuin totella, pudottaa pojan varovasti jaloilleen. Aapo yritti heti lähteä juoksuun, Susannan oli kädellään pysäytettävä vauhti. Sen siitä saa, kun päästää lapsen vapaaksi.

Kädet tuntuivat kevyiltä ja tyhjiltä, Niklas ei tiennyt, mitä niille tekisi. Lopulta hän tunki ne farkkujen takataskuihin ja tepasteli siinä asennossa Susannan ja Aapon perissä, tavoitteli askeliinsa tuttua letkeyttä, joka jotenkin sopi paljon paremmin avokonttorin lattialle kuin navetan kivisille käytäville. Sisällä oli paljon lämpimämpi kuin ulkona, vaatteita tuntui olevan liikaa.

Toisessa huoneessa oli lintuja. Kamala ruma kalkkuna näytti siltä kuin kohta tunkisi kaulansa rautaverkosta läpi. ”Mikä, mikä”, Aapo hihkui, ja Susanna vastasi. Poika oli hetken mykkänä ja alkoi sitten mutista itsekseen, tavallaan kai laulaa. Kesti aikansa ennen kuin Niklas sai selvää sanoista.

”Kaakuna kaakuna, näätä sarves, okko hoomenna poota! Kaakuna kaakuna, näätä sarves, okko hoomena poota!”

Enää Niklas ei yrittänyt pidätellä nauruaan. Pari sekuntia hänen hohotuksensa kajahteli seinien välissä, eikä Susanna näyttänyt pahastuvan, häntäkin hymyilytti. ”Menee kalkkunat ja etanat sekaisin”, Susanna sanoi.

Ensimmäisen kerran Susanna katsoi häntä lämpimästi, sillä tavalla kuin Niklas oli ajatellut Susannan häntä katsovan. Ensimmäisen kerran Niklas ajatteli, miltä tuntuisi omistaa tämä nainen, viettää hänen kanssaan kokonaisia päiviä. Jakaa yhteinen asunto, herätä samasta sängystä. Pukea poika haalareihinsa ja lähteä ulos, tällaisille retkille, kaikki kolme.

Aapo paineli taas vauhdilla edeltä, aikuisten oli kiirehdittävä perään. Kanojen ja kalkkunoiden jälkeen navetassa oli vielä yksi pienempi huone, jonkinlainen nurkkakabinetti, taas lisää lampaita. Poika pysähtyi aitauksen eteen, vakavoitui äkisti ja tuijotti heitä merkillisillä vaativilla silmillään.

”Laaletaan! Nyt laaletaan!”

”Jaahas”, Susanna sanoi. ”Mitäs lauletaan.”

”Tuku tuku lampaatani! Tuku tuku! Tuku tuku.”

Niklaksessa oli se hyvä puoli, ettei hän koskaan tällaisissa tilanteissa perääntynyt. Monista ilmeisistä puutteistaan huolimatta Niklas oli mies, jota pahemmin valehtelematta saattoi kutsua mukavaksi. Hän oli hyvä tyyppi. Useimmat hänen työkaverinsa pitivät hänestä. Kaupan kassajonossa hän antoi tilaa mummoille ja pysähtyi yleensä rappukäytävässä vaihtamaan sanan naapureiden kanssa. Koskaan hän ei tarkoituksella kohdellut epäystävällisesti naisia, joiden luona yöpyi tai joita kutsui kotiinsa. Ja jos joskus oli tapahtumassa jotain mukavaa, jos arjen keskelle kuin vahingossa oli tiivistymässä hyvä, harvinainen hetki, Niklas ei pilannut sitä epäilyksillään.

”Lauletaan vaan”, Niklas sanoi. ”Lauletaan kaikki yhdessä.”

Tuku tuku lampaitani, Niklas aloitti. Kili kili kiliäni. Päkä päkä puskuripässiä. Ihme kyllä hän muisti sanat, ei ainoastaan kilityksiä ja päkätyksiä vaan myös säkeistön sen jälkeen. Aurinko maille laskevi, kussa mun kultani viipyypi, mistä ihmeestä se kaikki oikein tuli? Yhtä ihmeellistä oli se, että poika osasi laulun kokonaan. ”Kulla me taataan hoomenna”, Aapo antoi tulla, ”toosemme suurella salolla”.

Jos Niklas ei olisi laulanut, hän olisi taas nauranut ääneen. Mutta hän ei voinut lakata laulamasta, hän lauloi nyt jo melko lujaa. Niklas oli vakaasti päättänyt laulaa niin kauan, että saisi Susannan mukaan. Eikä Susannakaan ollut ilonpilaaja, hän katsoi ensin pitkään Aapoa, vähän lyhyemmin Niklasta ja teki sitten päätöksensä. Tuku tuku lampaitani, Susanna lauloi, kili kili kiliäni, korkealta ja oikein. Susanna osasi laulaa.

Muut ihmiset navetassa tekivät tilaa heidän esitykselleen, vetäytyivät kohti oviaukkoa, katselivat heitä matkan päästä – kolmistaan he lauloivat laulun loppuun asti. Laulaessaan Niklas katseli vuoroin Susannaa, vuoroin Aapoa, ja vaikka hän olisi halunnut tarttua käsistä molempia, hän piti kädet turvallisesti taskuissaan ja hillitsi mielitekonsa. Liika on sentään liikaa.

Niklas olisi voinut hyvästellä Susannan ja Aapon pihamaalla, hymyillä lempeästi tai vaikka vähän vietellenkin äidille, kyykistyä sen jälkeen kättelemään poikaa. Hän olisi voinut hypätä pyöränsä satulaan ja ajaa tiehensä, pysähtyä ehkä vielä portilla vilkuttamaan.

Sen sijaan Niklas välttämättä halusi, että he kaikki yhdessä menisivät kartanoon kahville ja kaakaolle. Niklaksella oli tällainenkin taipumus, oikeastaan se oli hänen herkästi innostuvan luonteensa kääntöpuoli, hän meni helposti liian pitkälle. Hän oli kehno lukemaan viestejä, jotka jollekin toiselle olisivat olleet ilmiselviä.

Kahvijonossa kaikki sujui vielä hyvin. Susanna oli yhä kepeällä tuulella, hymyileväinen, puheliaskin. Niklas kysyi varovasti, mitä Susanna teki työkseen, ja sai vastauksen kysymykseensä: sairaanhoitajana Peijaksessa. Susanna meni edeltä, Niklas tuli viimeisenä. Aapo mateli heidän välissään, ja välillä Niklas työnsi poikaa varovasti haalarinselkämyksestä eteenpäin. Niklas maksoi laskun luottokortillaan ja näki itsensä parikymppisen kassanhoitajatytön silmin, kuvitteli, millaista olisi olla tämän pienen perheen pää.

Ajatus oli sitkeä, siitä oli ihmeellisen vaikea päästä eroon. Niklas kantoi tarjottimen nurkkapöytään, Susanna ja Aapo odottivat häntä siellä, ja ajatus oli samalla tarjottimella kuin kahvit ja kaakao ja pillimehu ja munkit, Niklas toi sen pöytään mukanaan. Hän istui epämukavalla antiikkituolillaan sopimattoman vaiti ja tajusi, miten hänen hiljaisuutensa hiljensi myös Susannan.

”Kuinka vanha Aapo on?” Niklas yritti. ”Sori, mä en ole näissä kovin hyvä.”

”Kaksi vuotta kaksi kuukautta.”

”Helmikuussa syntynyt?”

”Maaliskuun ensimmäisenä.”

”Täällä Vantaalla?”

”Niin.”

Susanna oli riisunut Aapolta lakin, ja Niklas näki ensimmäistä kertaa pojan hiukset. Ne olivat vaaleat ja omavaltaiset, harottivat sinne tänne yhtä levottomasti kuin lapsen puheet. Pöytä oli Aapolle liian korkea, pää ulottui hädin tuskin reunan yli. Pulleat ranteettomat lapsenkädet työntyivät villapaidan hihoista, käsillään Aapo tunki munkkia suuhunsa täydellisen keskittyneenä. Sokeria oli kaikkialla: poskilla, huulilla, otsassa.

”Syntyikö helposti?” Niklas kysyi.

”Mitä?”

”Niin että kaikki meni hyvin. Sitä vain että ei mitään ongelmaa. Sehän on iso juttu kuitenkin. Kaikenlaista kuulee.”

”Ihan tavallinen raskaus.”

Poika todella sotki. Nyt kun sokerit munkista oli saatu levitettyä, Aapo keskittyi pillimehuun, puristi tetraa keskeltä niin, että mehu roiskui ympäriinsä. Susanna ei näyttänyt välittävän, katseli vain nyt jo selvästi tympääntyneenä seinillä roikkuvia maisema¬tauluja. Niklas ei vieläkään keksinyt sanoja, joilla kääntää tilanteen kulun. Sitkeä ajatus oli hänen päässään, kiusasi häntä yhä.

Nuo hiukset. Niklas muisti valokuvan kotona Muhoksella äidin piirongin päällä, kuvan jonka kuvaaja oli ottanut hänestä oikein studiossa, he olivat koko suku käyneet kuvattavana mummun kuusikymppisillä. Valokuvassa hän oli kolme, roikotti pehmoleijonaa korvasta. Ja hänen hiuksensa, enkelinkiharat, säkkärät, niin laajalti ylistetyt: täsmälleen samanlaiset kuin pienellä sotkupojalla, joka istui vastapäätä.

Niklas sävähti ja korjasi asentoaan. Hänestä tuntui, että Susanna huomasi sen, arvasi, mitä hän ajatteli. Susanna tajusi, että hän oli tajunnut. Järjetön ajetus, täysin järjetön, mutta Niklas laski jo, helmi, tammi, joulu, marras, kuukausia maaliskuusta taaksepäin.

Milloin se oli, mikä vuosi kun hän pyöri Kaivohuoneella? Mikä vuodenaika, mikä sää, kun he seisoivat taksijonossa? Susannalla oli kevyet vaatteet, piikkikorot, lyhyt hame. Susannalla ei ollut edes takkia, käsivarret olivat kananlihalla. Kesää se oli, alkukesää, yötä ilman pimeää: kun hän laski kätensä Susannan harteille, oli valoisaa.

Nikke kikkeli, Niklas kuuli. Ensin hän luuli kuvittelevansa. Nikke kikkeli. Nikke kikkeli. Siinä ei ollut mitään järkeä, ääni tuli hänen päänsä sisältä. Oli toinenkin hakkaava ääni, niin kuin joku olisi nuijinut pihviä. Niklas havahtui ajatuksistaan, poika oli edelleen siinä, häntä vastapäätä: pillimehu yhä tiukasti nyrkissään Aapo hakkasi pöytää ja hoki hänen nimeään.

”Nikke kikkeli!”

”Aapo, lopeta.”

”Nikke kikkeli, kikkeli Nikke!”

”Lopeta! Nyt lopetat! Juo sitä pillimehua!”

Susanna tarttui lasta ranteesta, Niklaksen mielestä yllättävän rajusti. Susanna saattoi hermostua tuolla tavalla, Niklas tajusi: näpäyttää sormille, tukistaa, ehkä jopa lyödä. Ei kai, ei kai sentään.

Nikke kikkeli, Aapo sanoi vielä kerran, uhmassa. Sen jälkeen poika alkoi itkeä niin kovaa, että se tuntui kiusalliselta pienessä huoneessa. Viereisessä pöydässäkin oli arvokas ikääntynyt pariskunta, joka sunnuntailounaallaan joutui kuuntelemaan tällaista. Susannan olisi pitänyt tehdä jotain. Susannan olisi pitänyt käyttäytyä aikuisen tavoin, selvittää tilanne puhumalla, tyynnyttää riehuva lapsi syliinsä. Sen sijaan Susanna oli itse iso lapsi, murjotti, antoi poikansa melskata ja mulkoili Niklasta.

Sammakonsilmät, Niklas ajatteli. Eivät niin kovin kauniit. Eivät tosiaan.

Ei kai. Ei helvetti. Ei voi olla. Niklas ajatteli Susannan elämää, yksinhuoltajaäidin arkea, jotain kaupungin vuokrakaksiota tässä lähellä, jossa Susanna asui huonosti käyttäytyvän poikansa kanssa. Laskut kerääntyivät puhelinpöydälle, jääkaapissa oli spagetintähteitä ja tahmaisia jogurttitölkkejä, seinillä teipinjälkiä edellisten vuokralaisten palapeileistä. Susanna oli hyvin meikattu ja siististi pukeutunut, kyllä, mutta kaikki oli luottokortilla maksettua, viimeinen epätoivoinen panostus miehen saamiseksi. Pinna kireällä, välillä väkivaltainen, luhistumisen partaalla – tämä ihminen oli yksin ja epätoivoinen. Ei helvetti. Ei voi olla. Itse sitä edes tajuamatta Niklas vilkuili ovelle päin, laski jo mielessään millä rahalla ostaisi itsensä vapaaksi.

”Kuka sille tuollaisia on opettanut?” Niklas kysyi. Hän yritti hymyillä, pinnisteli väkisin ääneensä lempeää sävyä. ”Isäkö?”

”Miten niin isä?”

”Isiltähän ne poikien temput opitaan. Kaikki pahat tavat.”

Ei Susanna ollut erityisen kaunis. Vaaleanpunaiset sormikkaat sen olivat tehneet, hiustenlatvoja somasti lennätellyt tuuli, etäisyys terassilta. Läheltä katsottuna Susanna oli melkein kaunis nainen harmillisine vikoineen.

Etuhampaat olivat vähän vinot, otsan iho epätasainen. Korvat olivat turhan suuret nyt, kun Susanna oli asetellut hiuksensa niiden taakse. Silmät sitten, sammakonsilmät, vastenmieliset: haaleina ja epäluuloisina ne pyörivät kuopissaan kiinnittymättä mihinkään. Ei olisi mitään vaikeampaa kuin tottua näihin kasvoihin, hyväksyä ne omiensa vastapariksi. Yrittää rakastaa niitä päivästä toiseen, myötä- ja vastoinkäymisissä. Parisuhde, avioliitto, mikä järjetön ajatus.

”Onko sulla lapsia?” Susanna kysyi häneltä.

”Ei mulla ole. Ei tietääkseni.”

”Ei tietääksesi.”

Ääni oli korkeampi taas, pingottuneempi – samanlainen kuin ensi alkuun pihalla. Aapo oli yllättäen itsekseen lakannut itkemästä, tarkkaili äitiään asemistaan kiinnostuneena kuin tutkija vieraan eliölajin käyttäytymistä. Poika oli kyllä huvittava. Poika oli suloinen. Poikaan voisi tottuakin, Niklas ehti ajatella: pojan kanssa olisi helpompi elää kuin äidin.

”Mitä sä meistä haluat?”

”Ei tässä hei...”

”Mitä helvettiä sä meistä haluat? Mistä sä tulit? Mistä sä meidät bongasit?”

”Istutaan nyt hei tässä vaan. Ei mitään hämminkiä hei.”

”Hei hei. Hei hei sulle. Jätä meidät rauhaan.”

Susanna oli pystyssä jo, hamusi lattialta käsiinsä pojan vaatteita. Kun käsiä julmasti survottiin haalarinhihoihin, Aapo alkoi uudestaan itkeä. Lapsi tappeli urheasti kypäräpipoa vastaan, ei millään antanut äitinsä solmia naruja leuan alta. Susannan kasvoissa oli valkoisia laikkuja, kädet tärisivät, sammakonsilmät toljottivat kauas tyhjyyteen. Nainen vaikutti äkkiä tyylipuhtaalta sekopäältä.

Tilanne oli kiusallinen, mutta jollain lailla Niklas oli huojentunut. Jos naiset kävivät tällä tavalla hysteerisiksi, niille ei voinut mitään. Asiaa ei voinut auttaa, vastuu ei ollut hänen. Varmasti hän oli vain kuvitellut kaiken. Varmasti hän oli vain sotkeutunut omiin kuvitelmiinsa. Kuinka paljon tässäkin kaupungissa oli kiharapäisiä lapsia? Tuhansia. Kymmenentuhatta. Mutta tuo katse, lapsen sinnikäs katse, kesken itkunsa Aapo äkkiä rauhoittui ja tyynenä katseli Niklasta. Niklas muisti taas valokuvan Muhoksella piirongin päällä ja oman katseensa kuvassa.

”Oletko sä joku Mikon kaveri?”

”Mitä?”

”Tunnetko sä Mikon jostain? Liittyykö tää jotenkin Mikkoon?”

”En tunne. En ollenkaan.”

”Ehkä Mikko on tehnyt sulle jotain. Ehkä sä olet yksi niistä, joille Mikko antoi potkut. Koska tässä on jotain, mä en tajua, mä en yhtään tiedä mitä sä haluat. Mä valehtelin ulkona, mä en edes muista sua. Mä en ollenkaan muista. Onko me kaks joskus tavattu?”

Nainen seisoi hänen edessään, roikotti itkevää poikaa kainalosta. Nainen, ei Susanna. Poika, ei Aapo. Niklas yritti koota ajatuksensa. Hän ei enää käsittänyt tätä. Hän ei nostanut takamustaan tuolilta. Mitä tässä olikin, hän ei lähtisi tähän mukaan. Ei koskaan, ei ikinä.

Lähtisi ämmä, Niklas ajatteli. Lähtisi jumalauta, lähtisi, veisi kumman kakaransa mukanaan. Mitä pirua nainen viivytteli?

”Jätä meidät rauhaan”, Susanna sanoi vielä kerran, niin uhkaavasti kuin osasi, kaikki voimansa keräten. Sammakonsilmät pysähtyivät hetkeksi, ohut suoni tykytti ohimolla, poskipäitä nyki.

”Mut ja Aapo. Koko meidän perhe.”

Niklas tuijotti eteensä, ohi naisesta, ohi pojasta. Hänen toiveensa toteutui, viimein nainen lähti: kuraiset saappaankärjet hipaisivat Niklaksen hihaa, kun vieras nainen vieras lapsi kainalossaan pyyhälsi ovelle.

Niklas odotti pöydässä muutaman minuutin ja tasasi hengitystään. Hän siivosi jäljet, pyyhki mehulammikot lautasliinaan ja lakaisi sokerin kasaan. Hän keräsi mukit vierekkäin tarjottimelle ja työnsi roskat mukien sisään. Hän piti katseensa työssä mutta kohtasi kerran vahingossa viereisen pöydän herrasmiehen silmät, nyökytteli miehelle merkitsevästi ja toivoi jonkinlaista hyväksyvää elettä. Sellaista ei tullut, mies vain kääntyi vaivautuneena vaimoaan kohti ja laski lusikkansa keittoon.

Kun Niklas vähän myöhemmin astui kartanon kiviportaille, maisema oli hänen tahtonsa mukainen: naista ja lasta ei näkynyt. Rakas maastopyörä oli siinä, mihin Niklas oli sen jättänyt, vankalla lukolla kiinni pysäköintikieltomerkissä vielä lehdettömän koivun alla.

Kertomusta jatkaa Jarkko Sipilä. Lue toinen osa täältä.

Lue Kauko Röyhkän kirjoittama kolmas osa täältä.

Lue Juhani Seppäsen kirjoittama neljäs osa täältä.

Lue Riku Korhosen kirjoittama viides osa täältä.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.