Kun Anna palaa omaan asuntoonsa, miesystävä Kristian on juna-asemalla vastassa ja haluaa jatkaa suhdetta Annan virheistä huolimatta. Kun äiti soittaa ja kertoo kutsusta Jannen isän mökille, Anna päättää lähteä.

Kun puhelin soi, Anna ei tiennyt mitä odottaa. Soikoon, hän päätti. Hän ei ryntäisi enää vastaamaan joka pirahdukseen.

Anna pelkäsi, että soitto olisi töistä, jossa varmaankin oltiin närkästyneitä siitä, ettei Anna ollut lähettänyt uutta kustannussuunnitelmaa. Toisaalta ei Annan tarvinnut oikeasti mitään sellaista pohtia, sairauslomallahan hän olisi vielä viikon ajan. Ajatus tuntui mukavalta – ehkä hän oli oppinut jotakin, sillä aina ennen hän olisi huolehtinut kustannussuunnitelmasta ensin, oli tilanne ollut mikä tahansa.

Anna toivoi vain ohikiitävän hetken, että soitto olisi Kristianilta, joka olisi lopultakin huolestunut hänen voinnistaan tai edes teeskennellyt huolestuneensa. Oli loukkaavaa, ettei tämä ollut ottanut mitään yhteyttä Annan pitkän sairausloman aikana. Anna oli alkanut epäillä, ettei Kristian oikeastaan välittänyt hänestä ollenkaan. Mies puhui enimmäkseen itsestään ja odotti Annalta aina upeaa ulkonäköä ja tyylikästä käytöstä. Anna tavoitti itsensä ajattelemasta: Olenko minä todella sellainen? Riittääkö sellainen minulle?

Tavallaan hän toivoi myös, että soittaja olisi Mika, joka pyytäisi anteeksi käytöstään, sitä että oli käyttänyt Annaa syrjähypyn verran vain oman miehisyytensä pönkittämiseen.

Mutta eniten Anna toivoi, että soitto olisi ollut Jannelta, jonka kanssa kaikki oli tuntunut alkavan niin kauniisti. He olivat puhuneet paljon, olleet kuin pitkää eron aikaa ei olisi ollutkaan. He olivat nauraneet yhdessä vanhoille muistoille, uskaltaneet puhua vaikeistakin asioista, ja lopulta he olivat vaihtaneet kauniin suudelman juuri samassa paikassa, jossa kauan sitten, pelkkinä koululaisina, he olivat suudelleet ensimmäistä kertaa.

Mutta sitten Janne oli lähtenyt selittämättä mitään, ottamatta mitään yhteyttä.

Ehkä se oli hyvä asia. Ehkä olisi ollut liian pikaista ajautua taas uuteen suhteeseen, Anna oli ajatellut. Hänellä oli ollut kerrankin aikaa miettiä elämäänsä, sillä katkenneen kätensä takia sairauslomalle joutuneena hän oli ollut joutilas ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Ehkä nyt olisi korkea aika pohtia, miten hän kuvitteli onnensa löytyvän.

Anna oli yrittänyt etsiä onnea monella tavalla. Ensin hän oli keskittynyt etsimään suurta rakkautta, ripustautunut aina uuteen mieheen ja yrittänyt täyttää tämän toiveet milloin kuumasta tyttö­ystävästä, milloin suloisesta kodin hengettärestä, milloin elegantista seuralaisesta. Mikään suhde ei kuitenkaan ollut kestänyt kauan, joten Anna oli keskittynyt etsimään onnea työn kautta. Ura olikin edennyt muttei ilman uhrauksia. Hän ei ehtinyt tavata ystäviään ja hän teki aina ylitöitä, vietti yöt valvoen ja pohtien seuraavia projekteja  – ei ihme, että Anna oli väsynyt.

Kun käsi sitten murtui yllättäen tapaturmassa, Anna oli yrittänyt saada itsensä onnelliseksi panostamalla hyvään kuntoon. Hän oli ryhtynyt kuntoilemaan tuntikaupalla joka päivä, ajatellut toipuvansa ennätyssuorituksella ja joutunut lopettamaan vasta lähellä täyttä murtumispistettä. Lääkäri oli pitänyt Annalle vakavan puhuttelun siitä, kuinka tärkeää oli syödä ja levätä hyvin, liikkua kohtuullisesti ja antaa ajan tehdä tehtävänsä.

Se kuulosti nyt hyvältä ohjeelta. Aika tekisi tehtävänsä.

Puhelin soi jälleen, ja nyt äiti vastasi siihen alakerrassa ja huusi Annaa.

– Sinulle soitetaan, Anna. Jaksatko tulla?

Puhelimesta kuului tuttu miehen ääni. Soittaja ei kuitenkaan ollut kukaan Annan ajattelemista, vaan Jannen isä Kalevi.

– Hei Anna, minulla on vähän huonoja uutisia. Mehän suunnittelimme sitä mökkiviikonloppua, lupailit jo apuasi.

Muistihan Anna, sillä Kalevi oli ikääntynyt ja tarvitsi apua päästäkseen mökilleen vielä kerran. Anna oli tarjoutunut avuksi, sillä rauhallinen mökkiviikonloppu oli kuulostanut juuri siltä mitä hän kaipasi. Etenkin, kun myös Janne oli luvannut tulla mukaan.

– Toivottavasti et pety kovasti, Anna, kun joudun perumaan koko mökkireissun. Verenpaine on sen verran kehno, että lääkäri neuvoi jäämään kotiin. Olen pahoillani.

Anna nieli harminsa ja pahoitteli Kalevin tilannetta.

– Olit niin kovasti toivonut pääseväsi mökillesi. No, ehkä sitten myöhemmin, kun saat verenpaineesi kuntoon. Haluatko, että tulen vielä käymään?

– Tule vain, jos haluat. Janne ja Johanna ehtivät jo lähteä omiin koteihinsa, joten seura kelpaa.

Anna istui pitkään tuolilla eteisessä ja järjesteli ajatuksiaan. Ehkä hänenkin olisi pian aika mennä omaan asuntoonsa. Vaikka sairauslomaviikko äidin luona oli tehnyt tehtävänsä ja toipuminen oli hyvässä vauhdissa, ei hän tännekään voinut jäädä. Ei hän enää ollut se entinen Anna, joka juoksi naapurin Johannan luokse vaan aikuinen nainen, jonka pitäisi pystyä itse järjestämään elämänsä uudelleen, kun sen oli itse sotkenutkin.
Kun Anna oli lopettanut puhelun, hän istui äidin viereen sohvalle.

– Jos sinulle sopii, äiti, niin olen vielä perjantaiaamuun ja lähden sitten takaisin. Minusta tuntuu, että sairausloma täällä kotona on jo saanut minut toipumaan.

– Hyvä, että olet viihtynyt näinkin pitkään. Olet aina tervetullut takaisin.

Loput päivät menivät kuin siivillä. Anna kävi päivittäin katsomassa Kalevia, teki pitkiä rauhallisia kävelylenkkejä, söi hyvin ja tunsi voimistuvansa. Ajatus omaan kotiin palaamisesta alkoi tuntua tervetulleelta, sillä sairausloman päätteeksi hän ehtisi järjestellä kotiaan ja elämäänsä kaikessa rauhassa. Lopulta hän lähetti myös Kristianille viestin.

”Tulen perjantai-iltana takaisin kuuden junalla. Soita jos tahdot. Anna.”

Vastaus tuli heti.

”Hyvä. Olen vastassa juna-asemalla. Kristian.”

Ei kauniita sanoja vieläkään, mutta ainakin Kristian lupasi tulla. Ehkä sen pitäisi riittää.

Perjantaiaamuna Anna siivosi huoneensa ja mietti, koska tulisi seuraavan kerran käymään äidin luona, omassa lapsuudenkodissaan. Joulunako vasta, kuten viime vuosina? Ei varmasti, Anna päätti. Elämässä pitäisi olla jatkossa muutakin kuin työ, ura ja miesten miellyttäminen. Nyt hän tekisi valintoja, jotka muuttaisivat hänen oman elämänsä onnellisemmaksi.

Kun taksi tuli hakemaan Annaa rautatieasemalle, äiti halasi häntä lämpimästi.

– Pidä hyvää huolta itsestäsi. Ja takaisin olet aina tervetullut.

Anna ihmetteli vielä taksissa, miksi hän oli niin liikuttunut. Ehkä hänestä tuntui ensi kertaa, että kotimaisemiin voisi todella palata, jos elämä muuttuisi oikein hankalaksi.

Parituntisen junamatkan aikana Anna ehti järjestellä ajatuksiaan moneen otteeseen. Tuntui hyvältä istua kaikessa rauhassa junavaunussa ja katsella, kuinka maisema muuttui vaivihkaa. Metsät vaihtuivat toisiksi metsiksi, välillä mentiin suon tai peltoaukean läpi, sitten pysähdyttiin hetkiseksi tuttujen pikkukaupunkien juna-asemille. Hidas matkanteko antoi mielelle mahdollisuuden ymmärtää, että oltiin matkalla paikasta toiseen.

Onneksi ei tarvinnut lentää, Anna ajatteli ja muisteli, kuinka lentomatkan jälkeen oli aina hiukan häkeltynyt olo. Oli kuin sielu ei ehtisi mukaan vaan jäisi hiukan jälkeen muusta ruumiista. Junassa ymmärsi matkanteon, tajusi muutoksen tapahtuvan, ja ikkunasta maisemia tuijottaessa mieli lepäsi.

Silti Annaa alkoi hermostuttaa vähitellen. Aivan kohta hän kohtaisi taas Kristianin, ja mitä tämä sanoisi hänestä? Anna ei ollut laittanut hiuksiaan kuin poninhännälle, ja päällä oli rento matka-asu tyylikkäiden kaupunkivaatteiden sijaan. Korkokengät hän oli pakannut laukkuunsa, jalassa olivat kävelykengät. Ehkä Kristian olisi pettynyt hänen arkiseen ulkoasuunsa ja mutristaisi ehkä suutaan hänen kipsikädelleen, joka oli kieltämättä ikävän näköinen ja hiukan likaantunutkin.

Ja miltä Kristian nyt tuntuisi Annasta, kun välimatkaa oli ollut paljon? He olivat eronneet riidoissa, eikä Kristian ollut ehdottanut sovun tekoa. Murehtiminen ei nyt kuitenkaan auttanut, vaan oli parempi vain antaa asioiden tapahtua, Anna yritti rauhoitella itseään. Silti jännitys kasvoi koko ajan, ja kun juna lopulta tuli asemalle, Annasta tuntui, että hänen kasvoillaan oli kauniin hymyn sijasta jännittynyt irvistys.

Kristian oli yhtä tyylikäs kuin aina. Nahkatakin kauluksen alta pilkisti hauska kaulaliina, ja farkuista näki kauas, että ne olivat kuuluisan suunnittelijan mallistoa. Anna jäi junavaunun eteen odottamaan, Kristian halasi mutta ei suudellut, otti kuitenkin Annan laukun ja opasti kohti taksiasemaa.

– Mennään taksilla, jätetään sinun laukkusi, saat vaihtaa vaatteet ja mennään sitten syömään päivällistä.

Anna oli jo myöntyä mutta huomasi sitten olevansa matkanteosta väsynyt. Halusiko hän ulos syömään?

– Kristian, olen pahoillani, mutta olen sen verran väsynyt, että jäisin mieluummin kotiin. Voitaisiinko vaikka tilata jotakin ja viettää iltaa rauhassa minun luonani?

– Eihän se onnistu, meiltä töistä on tulossa kaksi muutakin pariskuntaa. Tiedäthän sinä, voidaan illallisen ohessa hoitaa samalla näitä minun edustusjuttujani kuten ennenkin.

Anna pysähtyi ja tarttui Kristiania käsivarresta.

– Odota vähän, Kristian. Tästä on puhuttava.

– Tässäkö? Ei nyt sentään. Mennään sinun luoksesi, saat puhua samalla, kun laittaudut iltaa varten.

Kun Anna yhä pidätteli Kristiania, tämä pysähtyi ärtyneenä.

Anna katsoi miestä tarkasti. Komea, tyylikäs mies, joka aivan huokui menestystä. Mutta miten kylmästi mies häntä katsoi, eikä tämä ollut edelleenkään sanonut sanaakaan, joka olisi saanut Annan tuntemaan olonsa tervetulleeksi tai huomioiduksi.

– Kristian, ei tästä tule mitään.

– Mistä ei tule mitään? Mennään nyt, ihmiset tuijottavat.

– Tuijottakoot. Oli ystävällistä että tulit vastaan, mutta minusta tuntuu, että meidän on parempi erota.

Kristian kääntyi järkyttyneenä.

– Sinäkö tässä eroa teet, vaikka minä olin päättänyt antaa sinulle anteeksi sen parin viikon takaisen?

Annan piti miettiä, mitä Kristian tarkoitti.

– Tarkoitatko sinä sitä, että olin kurssijuhlissa enkä vastannut puhelimeen, vaikka soitit.

– Enkä vain soittanut, vaan lähetin monta tekstiviestiä. Kyllä sinun olisi pitänyt vastata, se oli hyvin loukkaavaa.

Anna ajatteli kaikkia niitä lukemattomia viestejä ja puhelinsoittoja, joihin Kristian itse oli jättänyt vastaamatta.

– Kristian, kiitos kaikesta. Meillä oli paljon hienoja hetkiä, mutta minä en tahdo enää samanlaista. Meidän on parempi lopettaa.

– Mitä sinä sitten haluat?

– En tiedä vielä. Ainakin haluan, että joku huolehtii minusta, arvostaa minua ja rakastaa.

– Enkö minä muka ole arvostanut sinua? Olen sanonut lukemattomat kerrat miten tyylikäs osaat halutessasi olla.

Anna näki, ettei Kristian ymmärtänyt, ei koskaan ymmärtäisi.

– Hyvästi, Kristian.

Ympärille oli pysähtynyt ihmisiä katsomaan heitä, ja Kristian huomasi äkkiä vieraiden ihmisten häpeämättömän tuijotuksen. Anna tiesi, että se oli miehelle kauhistus. Siksi hän ei yllättynyt, kun Kristian irvisti, pudotti hänen laukkunsa keskelle asemalaituria, ärähti ja marssi tiehensä.

– Hyvästi, Anna sanoi miehen etääntyvälle selälle.

Ympärillä olevat ihmiset alkoivat kadota paikalta, mutta ennen kuin koko joukko hajaantui, tuntematon vanha nainen taputti Annaa olkapäälle ja nyökkäsi.

– Oikein teit. Pidä pintasi, tyttö.

Kyyneleet kirvelivät Annan silmiä, kun hän nosti laukkunsa terveelle olkapäälle ja käveli bussipysäkille.

Kotona eteisessä oli kasa mainoksia ja muuta postia, ja Anna nosti ne keittiön pöydälle. Hän kantoi laukun olohuoneen sohvalle ja avasi parvekkeen oven tuulettaakseen tunkkaisen hajun pois. Kukat kaipasivat vettä, Anna huolehti niistä ensin ja istui sitten keittiön pöydän ääreen selaamaan postiaan. Mainoslehtisiä, viikon sanomalehdet, laskuja ja kirje.

Anna katsoi postimerkkiä, joka oli päivätty lähdön jälkeiselle päivälle. Lähettäjänä oli Mika. Anna avasi kirjeen ja luki lyhyen viestin.

”Anna rakas, olen pahoillani. En ole varma mitä haluan, paitsi että jotenkin haluan myös sinut. Jos haluat tavata minut, tässä on puhelinnumeroni. Soita milloin vain, niin minä tulen, eikä kenenkään tarvitse tietää mitään. Mika.”

Vielä kaksi viikkoa sitten Anna olisi ollut valmis tällaiseen, innosta kuumentuneena hän olisi rientänyt sopimaan tapaamista. Mutta nyt kirje tuntui ikävältä, likaiselta ja rumalta. Anna repi sen pieneksi silpuksi, heitti roskiin ja alkoi purkaa matkalaukkuaan.

Elämä tuntui olevan tienhaarassa. Tunne vahvistui, kun Anna illalla istui olohuoneensa nojatuoliin ja avasi pitkästä aikaa sähköpostinsa. Töistä oli tullut lukemattomia viestejä, ja uusimpana oli yllättävä ilmoitus, joka sai Annan mietteliääksi.

”Henkilökunnalle tiedoksi, että projektijohtaja Mäkinen ei enää huolehdi yrityksemme projekteista. Hänen tilalleen palkataan ensi tilassa uusi työntekijä, ja siihen saakka jatketaan entiseen tapaan.”

Anna oli ilmoitukseen tyytyväinen. Ehkä nyt hän saisi uuden esimiehen, jolta irtoaisi edes joskus kiitosta. Ehkä tämä uusi ei vaatisi yhä lisää ylitöitä ja odottaisi, että töitä kannetaan kotiin illoiksi ja viikonlopuiksi. Aivan liian pitkään Anna oli uhrannut työlle vapaa-aikansakin. Vasta sairausloma oli saanut tilanteen muuttumaan.

Mikseivät sähköpostitkin voisi odottaa aamuun, Anna ajatteli ja sulki koneensa.

Vaikka kipsikättä särki vielä vähän, pahempaa oli kipsin alla yltyvä kutitus. Ajatus kipsin poistamiselta tuntui taivaalliselta, ja Anna meni tarkastuskäynnille lääkäriin toiveikkaana. Lääkäri myhäili tyytyväisenä.

– No nyt asiat ovat kunnossa, tämä sanoi. – Kasvoilla on väriä, mustat silmänaluset ovat kadonneet ja painokin on noussut. Vielä nelisen kiloa ja olet normaalipainoinen, joten yritä jatkaa samaan malliin. Ja röntgenkuvan perusteella käsikin on nyt luutunut, joten eiköhän oteta kipsi pois.

Anna seisoi lääkäristä palattuaan suihkussa ainakin vartin, nautti veden tunnusta vartalollaan ja silitteli oudon hennoksi käynyttä käden ihoa. Hyvä, että pahimmasta oli nyt selvitty, hän ajatteli istuessaan nojatuolissa. Yllään hänellä oli kaapista kaivamansa leppoisa oloasu. Anna muisti, kuinka Kristian oli kauhistunut nähdessään puvun Annan luona joulun jälkeen.

– Et kai sinä tuollaista mummopukua pidä!

– Mummopukua? Sain tämän äidiltä joululahjaksi.

– No pidä sitä sitten ensi jouluna äitisi luona, mutta älä kiitos silloin, kun minä olen käymässä. Ethän sinä tuolta voi näyttää!

Anna oli katsonut itseään peilistä ja myöntänyt, että vaate oli kovin tavanomainen. Hän oli riisunut kiltisti oloasunsa, valinnut kauneimman alusasunsa, virittänyt sukkanauhatkin hameen alle, ja silloin Kristian oli hymyillyt tyytyväisenä.

– No nyt sinä näytät siltä kuin pitää. Kunhan palaamme teatterista, haluan nähdä nuo sukkanauhat uudelleen.

Se oli ollut kuuma yö, ja Anna oli ollut tyytyväinen siitä, että sukkanauhat olivat tehonneet. Mutta seuraavana aamuna, kuten aina, Kristian oli lähtenyt heti pikaisen espresson juotuaan, suudellut kevyesti ja rientänyt tiehensä.

Anna oli jälleen kerran jäänyt yksin sänkyynsä makaamaan ja miettinyt kuten aina, miksi hän tunsi itsensä kaikesta huolimatta pettyneeksi.

Kummallisen pitkään hän oli jaksanutkin täyttää Kristianin oikkuja, Anna mietti nyt. Kuin vastauksena puhelin piippasi viestin.

”Et varmaankaan tarkoittanut sitä, mitä sanoit rautatieasemalla. Yritetäänkö uudelleen? Lupaan viedä sinut lempiravintolaasi, mutta soita heti.”

Anna katseli pitkään puhelimen näyttöä. Olisi niin helppo myöntyä ja toivoa, että Kristian todella haluaisi aloittaa uudelleen ja haluaisi muuttua. Mutta pystyikö toista ihmistä muuttamaan? Saiko sellaista edes vaatia, sillä jollekulle toiselle Kristian kelpaisi aivan sellaisenaan? Jonkun toisen kanssa mies voisi olla onnellinen heti.

Silti Anna muisti Kristianin taitavat kädet ihollaan, melkein tunsi tämän painon päällään ja tiesi, että heillä oli ollut paljon hyviä hetkiä. Anna leikitteli hetken puhelimellaan, hymähti sitten ja näppäili Kristianille vastauksen.

”Kiitos, olet kiltti. Meillä oli paljon hyviä hetkiä, mutta nyt ne ovat todella ohi. Pysytään ystävinä silti.”

Kun viesti lähti, Anna tunsi hetken liikutusta, melkein surua, mutta sitten helpotusta. Siinä hän istui, epäpukeva mutta mukava oloasu yllään, suihkunraikkaana ja valmiina uuteen elämään.

Äidin luona kotikaupungissa vietetyn viikon jälkeen oli outoa olla yksin kotona. Posti oli pian luettu, muutamat laskut maksettu ja pyykit pesty ja silitetty. Kaikki oli valmista ensi viikon työhön paluuta varten. Anna katsoi jo maanantain vaatteet valmiiksi ja sovitti newyorkilaismekkoa. Nyt ei kiristänyt vain kainaloista, vaan kauttaaltaan. Kaunis mutta mahdoton päällä, Anna päätti, ja siirsi vaatteen takimmaiseksi kaappiin.

Anna selaili laiskasti sanomalehteä ja mietti mitä tekisi. Koko viikonloppu oli vielä edessä. Teatteri ja ooppera eivät nyt kiinnostaneet, sillä niissä hän oli käynyt Kristianin kanssa edustamassa aivan tarpeeksi. Elokuvat eivät innostaneet, eikä televisiossa näyttänyt olevan mitään kiinnostavaa.

Anna muisteli, miten leppoisaksi hän oli tuntenut olonsa kotikaupungissa, etenkin kun oli taas saanut tavata lapsuudenystävänsä Johannan. Miten hauskaa oli ollut, että Johanna oli ollut käymässä isänsä luona. Ja miten suloista olikaan ollut tavata vielä kerran Johannan veli Janne.

Janne oli muistellut hurmaavan romanttisesti heidän haparoivaa ensisuudelmaansa silloin kauan sitten. Ja kun he olivat viikko sitten saapuneet kävelyretkellään kotikaupungin hiljaiseen puistoon, Janne oli suudellut Annaa aikuisen miehen varmalla otteella. Anna muisti tarkkaan, kuinka hän oli tuntenut ensin oman halunsa heräävän ja tuntenut vartaloaan vasten myös miehen tahtovan, mutta sitten Janne oli paennut paikalta mitään selittämättä.

No, olihan se edes kaunis muisto Jannesta. Se muisto mielessään Anna asettui nukkumaan ja heräsi aamulla matkapuhelimeen tulleen viestin piippaukseen.

Hän makasi laiskana sängyssään ja aprikoi, kuka viestin oli lähettänyt. Ainakaan se ei ollut töistä esimieheltä, sillä nyt esimies oli vaihtumassa, ja Anna toivoi sydämestään, ettei entiseen hiostukseen olisi paluuta.

Entä jos viesti olisi Kristianilta, joka haluaisi Annan taas mukaansa edustavana ja tyylikkäänä? Siitäkin Anna osasi kieltäytyä, sillä hän oli kyllästynyt täyttämään miehen toiveita omaa onneaan ajattelematta. Siksi hän oli osannut kieltäytyä myös Mikan ehdottamista salaisista tapaamisista. Mika oli varattu mies, eikä Anna enää sotkeutuisi sellaiseen.

Anna haparoi puhelimen yöpöydältä käteensä ja näki, että viesti oli äidiltä.

”Hei Anna. Kalevi soitti ja pyysi kysymään, tulisitko viikonloppuna tänne. Hänen verenpaineensa on parempi, ja kuulemma mökkiviikonloppu on mahdollinen. Olisi mukavaa saada sinut käymään täällä! Terveisin äiti.”

Ehdotus tuntui loistavalta. Anna huomasi, että ehtisi hyvin aamupäivän junalle. Hän pakkasi laukkuunsa mukavimmat vaatteensa ja jotakin kevyttä matkalukemiseksi ja nappasi aamupalan evääksi rautatieasemalta. Eväitä syöden ja kirjaa lukien parituntinen junamatka sujui leppoisasti. Perillä Anna valitsi tutun bussin ja astui hymyillen kotiovesta sisään.

Äiti oli kattanut pöytään Annan lempiruokaa, ja pöytään oli kutsuttu myös Kalevi – mökille lähdettäisiin heti ruuan jälkeen. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, he juttelivat mukavia, äiti ja Kalevi puhuivat yhteisestä kuoroharrastuksestaan, Kalevi kertoili lääkärikäynnistään ja äiti kukkapenkkisuunnitelmistaan, joihin aikoi paneutua Annan ja Kalevin mökkiviikonlopun aikana.

Kahvin jälkeen Kalevi venytteli.

– Nyt on kyllä lähdettävä, että ennätetään vielä valoisan aikaan. On hienoa, että Anna tarjoutui kuskiksi ja seuraksi, sillä Johanna on perheensä luona ja Janne vielä huomennakin töissä.

Äiti jäi portaille vilkuttamaan, kun Anna testaili Kalevin autoa. Vanhahan se oli mutta toimi moitteetta. Kalevi jutteli niitä näitä, antoi reittiohjeita Annalle ja kertoili samalla tienvarren talojen tapahtumia ja lastensa kuulumisia.

– Johanna on niin tyytyväinen perheenäiti, ei sitä olisi ikinä arvannut hänestä nuorempana. Hän paistelee pullaa ja lukee satuja mielikseen, ja silti on menestynyt niin hyvin urallaan. Kyllä on helpotus minulle, että lapset pärjäävät. Vielä kun Janne löytäisi kunnon naisen rinnalleen, niin hänenkin elämänsä helpottuisi. Oli se sääli, että hänelle kävi niin kuin kävi.

Anna antoi Kalevin puheen virrata ohitseen, oli mukava olla pitkästä aikaa auton ratissa ja katsella samalla tienvarren maisemia. Pelloilla sadonkorjuu oli ohi, metsissä puiden lehdet leijuivat tuulessa, ja ilmassa oli syksyn kuulautta. Ja kun kipsi oli poissa, Anna pääsisi saunaan ja uimaan kylmässä järvessä. Miten ihana lopetus sairauslomalle!

Kummallista, miten Kalevi kiitteli avusta, vaikka Anna itse tästä eniten hyötyi. Kalevin kanssa jutellessa omat ajatukset asettuivat kohdilleen ja oman elämänvalinnat ymmärsi paremmin. Ennen kaikkea hän huomasi, kuinka yksinkertaiset asiat tuntuivat onnellisimmilta. Puolukkapiirakka keittiön pöydän äärellä, sateisen metsän tuoksu, saunaillan odotus. Kyllä näin voisi elää, Anna ajatteli, kun pysäköi auton vanhan mökin eteen.
Kalevi puuhasi tavaroita paikoilleen, kun Anna sytytteli saunaan tulet. Vesi kohisi hanasta kuumavesisäiliöön ja ämpäreihin valmiiksi, ja kuivat koivuklapit levittivät makeaa savun hajua.

Kalevi saunoi ensin. Anna lisäsi mökin takkaan puita ja petasi itselleen vierashuoneeseen sängyn. Ulkona alkoi hämärtää, kun tuli Annan saunavuoro, ja vesi oli juuri niin kylmää ja huikean raikasta kuin hän oli toivonutkin. Pitkän uimareissun jälkeen Anna jäi alalauteelle katselemaan tulen leikkiä kiukaan pesässä. Tulen kohina peitti alleen muut äänet.

Kun tuli hiipui hiillokseksi, Anna oikaisi itsensä ylälauteille. Hän antoi saunan lempeän lämmön ympäröidä itsensä. Anna vaipui onnelliseen tunteeseen aivan unen partaalle ja uskalsi antaa itsensä unelmoida. Elämä muuttuisi aivan äkkiä, kun Janne tulisi takaisin hänen luokseen. Ei tarvitsisi selitellä, oltaisiin vain sylityksin ja asetuttaisiin niin liki, että iho alkaisi kauttaaltaan haluta toista. Rakasteltaisiin hitaasti, kiireettä, sitten vasta puhuttaisiin, mutta vain vähän kerrallaan, koska kaikkeen puheeseen olisi aikaa koko onnellinen loppuelämä.

Kun Anna avasi silmänsä, hän luuli olevansa yhä unessa ja unelmassa. Siinähän Janne oli, aivan ilkialastomana, mutta ei ollenkaan niin kiihkeän ja kohtalokkaan näköisenä kuin unelmassa, vaan suunnattoman järkyttyneen näköisenä.

– Anteeksi, mies sopersi. – Luulin, ettei täällä ollut ketään. Isä on torkahtanut sisällä, tulin juuri ja päätin tulla jälkilöylyyn. Luulin, että sinä olit jo nukkumassa vierashuoneessa. En tosiaankaan halunnut tunkeilla.

Anna ei jaksanut kauhistua vaan ihmetteli vaimeasti, miten hänen unensa nyt tällaiseksi kääntyi. Hän nousi istumaan välittämättä peitellä itseään, totesi tapahtumien olevan totta ja päätteli tämän kaiken olevan nyt sitä, kuinka asiat järjestyivät. Mitä tuosta, miksi asioiden ei siis vain antaisi tapahtua, hän ajatteli, nousi istumaan ja tarjosi tilaa vierestään.

– Istu tuohon. Kyllä näistä löylyistä kahdelle riittää.

Niin he sitten istuivat saunassa vierekkäin, pitkään vaiti, mitään puhumatta, vain nauttien lämmöstä ja siitä, että kaikki voisi olla aluillaan. Janne lisäsi kiukaaseen puita, ja äkkiä Anna puhui kaikesta siitä, mitä oli niin paljon ajatellut.

– En minä kuvittele, että kaikki on heti valmiina, mutta perheen minä haluaisin, lapsia ja tavallista kunnon arkea. Töitä en haluaisi jättää, ja ystävät ja sukulaiset ovat tärkeitä. Mutta tärkeintä on, että arvostetaan ja rakastetaan.

Janne hätkähti Annan suoraa puhetta, nyökkäsi mitään puhumatta ja heitti sitten löylyä.

Annasta tuntui, että tärkein oli nyt sanottu. Hän otti löylyt vastaan niskaa kyyristäen ja syöksyi sitten järveen ensimmäisenä.

Vasta vedestä noustuaan ja  Annan viereen saunan terassille istuuduttuaan Janne rykäisi.

– Pidin siitä, mitä sanoit. Siinä on kaikki kohdallaan, sellaisen kestävän onnen ainekset. Ja anteeksi, että viimeksi lähdin niin äkkiä. Kaikki ovat varoitelleet, ettei eron jälkeen saa syöksyä uuteen suhteeseen, ja minusta alkoi tuntua siltä, että sinun kanssasi tekisin tuon syöksyn kovin helposti.

Anna katseli miehen alastonta ruumista vieressään ja hymähti.

– No ei syöksytä suin päin. Annetaan vain asioiden tapahtua.

Janne kääntyi ja hymyili.

– Sovitaan niin. Vaikka vaikeaa se tulee alkuun olemaan.

Anna antoi katseensa lipua miehen silmistä alaspäin ja huomasi miksi. Janne seurasi Annan katsetta, hymähti ja kääntyi takaisin kylmään veteen.

– Mene saunaan siitä, senkin Sheherazade, mies huusi vedestä.

– Onneksi edes saunassa on niin hämärää, etten näe miten hemaiseva olet.

Sheherazade, Anna ajatteli, Tuhannen ja yhden yön satujen suuri sadunkertoja. Sen tarinan sankaritar etsi pitkään onneaan. Hehkuvana ja suloisena tämä kertoi tarinoita rakastetulleen yö yön jälkeen, kunnes he totesivat yhdessä löytäneensä onnensa jo kauan sitten.

Joskus onnea etsii kauan, vaikka se on jo kohdalla. Joskus onnea on vaikea tunnistaa, Anna ajatteli. Ainakin minä itse olen etsinyt sitä liian kaukaa, liian mahtipontisista ja mittavista asioista, hän totesi. Mutta juuri tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että nyt olen onnellinen. On saunailta ja syysilta kääntymässä yöksi, ja saunan lauteille tulee kohta seurakseni mies, joka tahtoo viettää aikaa kanssani, ehkä jotakin enemmänkin. En tiedä mitä siitä kaikesta tulee eikä tiedä hänkään, mutta annetaan asioiden tapahtua omalla painollaan. Ollaan onnellisia tästä hyvästä hetkestä.

Anna heitti kiukaalle vettä, löyly ympäröi hänet. Kohta Janne tulisi nauttimaan siitä hänen rinnalleen.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.