Kun Anna palaa omaan asuntoonsa, miesystävä Kristian on juna-asemalla vastassa ja haluaa jatkaa suhdetta Annan virheistä huolimatta. Kun äiti soittaa ja kertoo kutsusta Jannen isän mökille, Anna päättää lähteä.

Kun puhelin soi, Anna ei tiennyt mitä odottaa. Soikoon, hän päätti. Hän ei ryntäisi enää vastaamaan joka pirahdukseen.

Anna pelkäsi, että soitto olisi töistä, jossa varmaankin oltiin närkästyneitä siitä, ettei Anna ollut lähettänyt uutta kustannussuunnitelmaa. Toisaalta ei Annan tarvinnut oikeasti mitään sellaista pohtia, sairauslomallahan hän olisi vielä viikon ajan. Ajatus tuntui mukavalta – ehkä hän oli oppinut jotakin, sillä aina ennen hän olisi huolehtinut kustannussuunnitelmasta ensin, oli tilanne ollut mikä tahansa.

Anna toivoi vain ohikiitävän hetken, että soitto olisi Kristianilta, joka olisi lopultakin huolestunut hänen voinnistaan tai edes teeskennellyt huolestuneensa. Oli loukkaavaa, ettei tämä ollut ottanut mitään yhteyttä Annan pitkän sairausloman aikana. Anna oli alkanut epäillä, ettei Kristian oikeastaan välittänyt hänestä ollenkaan. Mies puhui enimmäkseen itsestään ja odotti Annalta aina upeaa ulkonäköä ja tyylikästä käytöstä. Anna tavoitti itsensä ajattelemasta: Olenko minä todella sellainen? Riittääkö sellainen minulle?

Tavallaan hän toivoi myös, että soittaja olisi Mika, joka pyytäisi anteeksi käytöstään, sitä että oli käyttänyt Annaa syrjähypyn verran vain oman miehisyytensä pönkittämiseen.

Mutta eniten Anna toivoi, että soitto olisi ollut Jannelta, jonka kanssa kaikki oli tuntunut alkavan niin kauniisti. He olivat puhuneet paljon, olleet kuin pitkää eron aikaa ei olisi ollutkaan. He olivat nauraneet yhdessä vanhoille muistoille, uskaltaneet puhua vaikeistakin asioista, ja lopulta he olivat vaihtaneet kauniin suudelman juuri samassa paikassa, jossa kauan sitten, pelkkinä koululaisina, he olivat suudelleet ensimmäistä kertaa.

Mutta sitten Janne oli lähtenyt selittämättä mitään, ottamatta mitään yhteyttä.

Ehkä se oli hyvä asia. Ehkä olisi ollut liian pikaista ajautua taas uuteen suhteeseen, Anna oli ajatellut. Hänellä oli ollut kerrankin aikaa miettiä elämäänsä, sillä katkenneen kätensä takia sairauslomalle joutuneena hän oli ollut joutilas ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Ehkä nyt olisi korkea aika pohtia, miten hän kuvitteli onnensa löytyvän.

Anna oli yrittänyt etsiä onnea monella tavalla. Ensin hän oli keskittynyt etsimään suurta rakkautta, ripustautunut aina uuteen mieheen ja yrittänyt täyttää tämän toiveet milloin kuumasta tyttö­ystävästä, milloin suloisesta kodin hengettärestä, milloin elegantista seuralaisesta. Mikään suhde ei kuitenkaan ollut kestänyt kauan, joten Anna oli keskittynyt etsimään onnea työn kautta. Ura olikin edennyt muttei ilman uhrauksia. Hän ei ehtinyt tavata ystäviään ja hän teki aina ylitöitä, vietti yöt valvoen ja pohtien seuraavia projekteja  – ei ihme, että Anna oli väsynyt.

Kun käsi sitten murtui yllättäen tapaturmassa, Anna oli yrittänyt saada itsensä onnelliseksi panostamalla hyvään kuntoon. Hän oli ryhtynyt kuntoilemaan tuntikaupalla joka päivä, ajatellut toipuvansa ennätyssuorituksella ja joutunut lopettamaan vasta lähellä täyttä murtumispistettä. Lääkäri oli pitänyt Annalle vakavan puhuttelun siitä, kuinka tärkeää oli syödä ja levätä hyvin, liikkua kohtuullisesti ja antaa ajan tehdä tehtävänsä.

Se kuulosti nyt hyvältä ohjeelta. Aika tekisi tehtävänsä.

Puhelin soi jälleen, ja nyt äiti vastasi siihen alakerrassa ja huusi Annaa.

– Sinulle soitetaan, Anna. Jaksatko tulla?

Puhelimesta kuului tuttu miehen ääni. Soittaja ei kuitenkaan ollut kukaan Annan ajattelemista, vaan Jannen isä Kalevi.

– Hei Anna, minulla on vähän huonoja uutisia. Mehän suunnittelimme sitä mökkiviikonloppua, lupailit jo apuasi.

Muistihan Anna, sillä Kalevi oli ikääntynyt ja tarvitsi apua päästäkseen mökilleen vielä kerran. Anna oli tarjoutunut avuksi, sillä rauhallinen mökkiviikonloppu oli kuulostanut juuri siltä mitä hän kaipasi. Etenkin, kun myös Janne oli luvannut tulla mukaan.

– Toivottavasti et pety kovasti, Anna, kun joudun perumaan koko mökkireissun. Verenpaine on sen verran kehno, että lääkäri neuvoi jäämään kotiin. Olen pahoillani.

Anna nieli harminsa ja pahoitteli Kalevin tilannetta.

– Olit niin kovasti toivonut pääseväsi mökillesi. No, ehkä sitten myöhemmin, kun saat verenpaineesi kuntoon. Haluatko, että tulen vielä käymään?

– Tule vain, jos haluat. Janne ja Johanna ehtivät jo lähteä omiin koteihinsa, joten seura kelpaa.

Anna istui pitkään tuolilla eteisessä ja järjesteli ajatuksiaan. Ehkä hänenkin olisi pian aika mennä omaan asuntoonsa. Vaikka sairauslomaviikko äidin luona oli tehnyt tehtävänsä ja toipuminen oli hyvässä vauhdissa, ei hän tännekään voinut jäädä. Ei hän enää ollut se entinen Anna, joka juoksi naapurin Johannan luokse vaan aikuinen nainen, jonka pitäisi pystyä itse järjestämään elämänsä uudelleen, kun sen oli itse sotkenutkin.
Kun Anna oli lopettanut puhelun, hän istui äidin viereen sohvalle.

– Jos sinulle sopii, äiti, niin olen vielä perjantaiaamuun ja lähden sitten takaisin. Minusta tuntuu, että sairausloma täällä kotona on jo saanut minut toipumaan.

– Hyvä, että olet viihtynyt näinkin pitkään. Olet aina tervetullut takaisin.

Loput päivät menivät kuin siivillä. Anna kävi päivittäin katsomassa Kalevia, teki pitkiä rauhallisia kävelylenkkejä, söi hyvin ja tunsi voimistuvansa. Ajatus omaan kotiin palaamisesta alkoi tuntua tervetulleelta, sillä sairausloman päätteeksi hän ehtisi järjestellä kotiaan ja elämäänsä kaikessa rauhassa. Lopulta hän lähetti myös Kristianille viestin.

”Tulen perjantai-iltana takaisin kuuden junalla. Soita jos tahdot. Anna.”

Vastaus tuli heti.

”Hyvä. Olen vastassa juna-asemalla. Kristian.”

Ei kauniita sanoja vieläkään, mutta ainakin Kristian lupasi tulla. Ehkä sen pitäisi riittää.

Perjantaiaamuna Anna siivosi huoneensa ja mietti, koska tulisi seuraavan kerran käymään äidin luona, omassa lapsuudenkodissaan. Joulunako vasta, kuten viime vuosina? Ei varmasti, Anna päätti. Elämässä pitäisi olla jatkossa muutakin kuin työ, ura ja miesten miellyttäminen. Nyt hän tekisi valintoja, jotka muuttaisivat hänen oman elämänsä onnellisemmaksi.

Kun taksi tuli hakemaan Annaa rautatieasemalle, äiti halasi häntä lämpimästi.

– Pidä hyvää huolta itsestäsi. Ja takaisin olet aina tervetullut.

Anna ihmetteli vielä taksissa, miksi hän oli niin liikuttunut. Ehkä hänestä tuntui ensi kertaa, että kotimaisemiin voisi todella palata, jos elämä muuttuisi oikein hankalaksi.

Parituntisen junamatkan aikana Anna ehti järjestellä ajatuksiaan moneen otteeseen. Tuntui hyvältä istua kaikessa rauhassa junavaunussa ja katsella, kuinka maisema muuttui vaivihkaa. Metsät vaihtuivat toisiksi metsiksi, välillä mentiin suon tai peltoaukean läpi, sitten pysähdyttiin hetkiseksi tuttujen pikkukaupunkien juna-asemille. Hidas matkanteko antoi mielelle mahdollisuuden ymmärtää, että oltiin matkalla paikasta toiseen.

Onneksi ei tarvinnut lentää, Anna ajatteli ja muisteli, kuinka lentomatkan jälkeen oli aina hiukan häkeltynyt olo. Oli kuin sielu ei ehtisi mukaan vaan jäisi hiukan jälkeen muusta ruumiista. Junassa ymmärsi matkanteon, tajusi muutoksen tapahtuvan, ja ikkunasta maisemia tuijottaessa mieli lepäsi.

Silti Annaa alkoi hermostuttaa vähitellen. Aivan kohta hän kohtaisi taas Kristianin, ja mitä tämä sanoisi hänestä? Anna ei ollut laittanut hiuksiaan kuin poninhännälle, ja päällä oli rento matka-asu tyylikkäiden kaupunkivaatteiden sijaan. Korkokengät hän oli pakannut laukkuunsa, jalassa olivat kävelykengät. Ehkä Kristian olisi pettynyt hänen arkiseen ulkoasuunsa ja mutristaisi ehkä suutaan hänen kipsikädelleen, joka oli kieltämättä ikävän näköinen ja hiukan likaantunutkin.

Ja miltä Kristian nyt tuntuisi Annasta, kun välimatkaa oli ollut paljon? He olivat eronneet riidoissa, eikä Kristian ollut ehdottanut sovun tekoa. Murehtiminen ei nyt kuitenkaan auttanut, vaan oli parempi vain antaa asioiden tapahtua, Anna yritti rauhoitella itseään. Silti jännitys kasvoi koko ajan, ja kun juna lopulta tuli asemalle, Annasta tuntui, että hänen kasvoillaan oli kauniin hymyn sijasta jännittynyt irvistys.

Kristian oli yhtä tyylikäs kuin aina. Nahkatakin kauluksen alta pilkisti hauska kaulaliina, ja farkuista näki kauas, että ne olivat kuuluisan suunnittelijan mallistoa. Anna jäi junavaunun eteen odottamaan, Kristian halasi mutta ei suudellut, otti kuitenkin Annan laukun ja opasti kohti taksiasemaa.

– Mennään taksilla, jätetään sinun laukkusi, saat vaihtaa vaatteet ja mennään sitten syömään päivällistä.

Anna oli jo myöntyä mutta huomasi sitten olevansa matkanteosta väsynyt. Halusiko hän ulos syömään?

– Kristian, olen pahoillani, mutta olen sen verran väsynyt, että jäisin mieluummin kotiin. Voitaisiinko vaikka tilata jotakin ja viettää iltaa rauhassa minun luonani?

– Eihän se onnistu, meiltä töistä on tulossa kaksi muutakin pariskuntaa. Tiedäthän sinä, voidaan illallisen ohessa hoitaa samalla näitä minun edustusjuttujani kuten ennenkin.

Anna pysähtyi ja tarttui Kristiania käsivarresta.

– Odota vähän, Kristian. Tästä on puhuttava.

– Tässäkö? Ei nyt sentään. Mennään sinun luoksesi, saat puhua samalla, kun laittaudut iltaa varten.

Kun Anna yhä pidätteli Kristiania, tämä pysähtyi ärtyneenä.

Anna katsoi miestä tarkasti. Komea, tyylikäs mies, joka aivan huokui menestystä. Mutta miten kylmästi mies häntä katsoi, eikä tämä ollut edelleenkään sanonut sanaakaan, joka olisi saanut Annan tuntemaan olonsa tervetulleeksi tai huomioiduksi.

– Kristian, ei tästä tule mitään.

– Mistä ei tule mitään? Mennään nyt, ihmiset tuijottavat.

– Tuijottakoot. Oli ystävällistä että tulit vastaan, mutta minusta tuntuu, että meidän on parempi erota.

Kristian kääntyi järkyttyneenä.

– Sinäkö tässä eroa teet, vaikka minä olin päättänyt antaa sinulle anteeksi sen parin viikon takaisen?

Annan piti miettiä, mitä Kristian tarkoitti.

– Tarkoitatko sinä sitä, että olin kurssijuhlissa enkä vastannut puhelimeen, vaikka soitit.

– Enkä vain soittanut, vaan lähetin monta tekstiviestiä. Kyllä sinun olisi pitänyt vastata, se oli hyvin loukkaavaa.

Anna ajatteli kaikkia niitä lukemattomia viestejä ja puhelinsoittoja, joihin Kristian itse oli jättänyt vastaamatta.

– Kristian, kiitos kaikesta. Meillä oli paljon hienoja hetkiä, mutta minä en tahdo enää samanlaista. Meidän on parempi lopettaa.

– Mitä sinä sitten haluat?

– En tiedä vielä. Ainakin haluan, että joku huolehtii minusta, arvostaa minua ja rakastaa.

– Enkö minä muka ole arvostanut sinua? Olen sanonut lukemattomat kerrat miten tyylikäs osaat halutessasi olla.

Anna näki, ettei Kristian ymmärtänyt, ei koskaan ymmärtäisi.

– Hyvästi, Kristian.

Ympärille oli pysähtynyt ihmisiä katsomaan heitä, ja Kristian huomasi äkkiä vieraiden ihmisten häpeämättömän tuijotuksen. Anna tiesi, että se oli miehelle kauhistus. Siksi hän ei yllättynyt, kun Kristian irvisti, pudotti hänen laukkunsa keskelle asemalaituria, ärähti ja marssi tiehensä.

– Hyvästi, Anna sanoi miehen etääntyvälle selälle.

Ympärillä olevat ihmiset alkoivat kadota paikalta, mutta ennen kuin koko joukko hajaantui, tuntematon vanha nainen taputti Annaa olkapäälle ja nyökkäsi.

– Oikein teit. Pidä pintasi, tyttö.

Kyyneleet kirvelivät Annan silmiä, kun hän nosti laukkunsa terveelle olkapäälle ja käveli bussipysäkille.

Kotona eteisessä oli kasa mainoksia ja muuta postia, ja Anna nosti ne keittiön pöydälle. Hän kantoi laukun olohuoneen sohvalle ja avasi parvekkeen oven tuulettaakseen tunkkaisen hajun pois. Kukat kaipasivat vettä, Anna huolehti niistä ensin ja istui sitten keittiön pöydän ääreen selaamaan postiaan. Mainoslehtisiä, viikon sanomalehdet, laskuja ja kirje.

Anna katsoi postimerkkiä, joka oli päivätty lähdön jälkeiselle päivälle. Lähettäjänä oli Mika. Anna avasi kirjeen ja luki lyhyen viestin.

”Anna rakas, olen pahoillani. En ole varma mitä haluan, paitsi että jotenkin haluan myös sinut. Jos haluat tavata minut, tässä on puhelinnumeroni. Soita milloin vain, niin minä tulen, eikä kenenkään tarvitse tietää mitään. Mika.”

Vielä kaksi viikkoa sitten Anna olisi ollut valmis tällaiseen, innosta kuumentuneena hän olisi rientänyt sopimaan tapaamista. Mutta nyt kirje tuntui ikävältä, likaiselta ja rumalta. Anna repi sen pieneksi silpuksi, heitti roskiin ja alkoi purkaa matkalaukkuaan.

Elämä tuntui olevan tienhaarassa. Tunne vahvistui, kun Anna illalla istui olohuoneensa nojatuoliin ja avasi pitkästä aikaa sähköpostinsa. Töistä oli tullut lukemattomia viestejä, ja uusimpana oli yllättävä ilmoitus, joka sai Annan mietteliääksi.

”Henkilökunnalle tiedoksi, että projektijohtaja Mäkinen ei enää huolehdi yrityksemme projekteista. Hänen tilalleen palkataan ensi tilassa uusi työntekijä, ja siihen saakka jatketaan entiseen tapaan.”

Anna oli ilmoitukseen tyytyväinen. Ehkä nyt hän saisi uuden esimiehen, jolta irtoaisi edes joskus kiitosta. Ehkä tämä uusi ei vaatisi yhä lisää ylitöitä ja odottaisi, että töitä kannetaan kotiin illoiksi ja viikonlopuiksi. Aivan liian pitkään Anna oli uhrannut työlle vapaa-aikansakin. Vasta sairausloma oli saanut tilanteen muuttumaan.

Mikseivät sähköpostitkin voisi odottaa aamuun, Anna ajatteli ja sulki koneensa.

Vaikka kipsikättä särki vielä vähän, pahempaa oli kipsin alla yltyvä kutitus. Ajatus kipsin poistamiselta tuntui taivaalliselta, ja Anna meni tarkastuskäynnille lääkäriin toiveikkaana. Lääkäri myhäili tyytyväisenä.

– No nyt asiat ovat kunnossa, tämä sanoi. – Kasvoilla on väriä, mustat silmänaluset ovat kadonneet ja painokin on noussut. Vielä nelisen kiloa ja olet normaalipainoinen, joten yritä jatkaa samaan malliin. Ja röntgenkuvan perusteella käsikin on nyt luutunut, joten eiköhän oteta kipsi pois.

Anna seisoi lääkäristä palattuaan suihkussa ainakin vartin, nautti veden tunnusta vartalollaan ja silitteli oudon hennoksi käynyttä käden ihoa. Hyvä, että pahimmasta oli nyt selvitty, hän ajatteli istuessaan nojatuolissa. Yllään hänellä oli kaapista kaivamansa leppoisa oloasu. Anna muisti, kuinka Kristian oli kauhistunut nähdessään puvun Annan luona joulun jälkeen.

– Et kai sinä tuollaista mummopukua pidä!

– Mummopukua? Sain tämän äidiltä joululahjaksi.

– No pidä sitä sitten ensi jouluna äitisi luona, mutta älä kiitos silloin, kun minä olen käymässä. Ethän sinä tuolta voi näyttää!

Anna oli katsonut itseään peilistä ja myöntänyt, että vaate oli kovin tavanomainen. Hän oli riisunut kiltisti oloasunsa, valinnut kauneimman alusasunsa, virittänyt sukkanauhatkin hameen alle, ja silloin Kristian oli hymyillyt tyytyväisenä.

– No nyt sinä näytät siltä kuin pitää. Kunhan palaamme teatterista, haluan nähdä nuo sukkanauhat uudelleen.

Se oli ollut kuuma yö, ja Anna oli ollut tyytyväinen siitä, että sukkanauhat olivat tehonneet. Mutta seuraavana aamuna, kuten aina, Kristian oli lähtenyt heti pikaisen espresson juotuaan, suudellut kevyesti ja rientänyt tiehensä.

Anna oli jälleen kerran jäänyt yksin sänkyynsä makaamaan ja miettinyt kuten aina, miksi hän tunsi itsensä kaikesta huolimatta pettyneeksi.

Kummallisen pitkään hän oli jaksanutkin täyttää Kristianin oikkuja, Anna mietti nyt. Kuin vastauksena puhelin piippasi viestin.

”Et varmaankaan tarkoittanut sitä, mitä sanoit rautatieasemalla. Yritetäänkö uudelleen? Lupaan viedä sinut lempiravintolaasi, mutta soita heti.”

Anna katseli pitkään puhelimen näyttöä. Olisi niin helppo myöntyä ja toivoa, että Kristian todella haluaisi aloittaa uudelleen ja haluaisi muuttua. Mutta pystyikö toista ihmistä muuttamaan? Saiko sellaista edes vaatia, sillä jollekulle toiselle Kristian kelpaisi aivan sellaisenaan? Jonkun toisen kanssa mies voisi olla onnellinen heti.

Silti Anna muisti Kristianin taitavat kädet ihollaan, melkein tunsi tämän painon päällään ja tiesi, että heillä oli ollut paljon hyviä hetkiä. Anna leikitteli hetken puhelimellaan, hymähti sitten ja näppäili Kristianille vastauksen.

”Kiitos, olet kiltti. Meillä oli paljon hyviä hetkiä, mutta nyt ne ovat todella ohi. Pysytään ystävinä silti.”

Kun viesti lähti, Anna tunsi hetken liikutusta, melkein surua, mutta sitten helpotusta. Siinä hän istui, epäpukeva mutta mukava oloasu yllään, suihkunraikkaana ja valmiina uuteen elämään.

Äidin luona kotikaupungissa vietetyn viikon jälkeen oli outoa olla yksin kotona. Posti oli pian luettu, muutamat laskut maksettu ja pyykit pesty ja silitetty. Kaikki oli valmista ensi viikon työhön paluuta varten. Anna katsoi jo maanantain vaatteet valmiiksi ja sovitti newyorkilaismekkoa. Nyt ei kiristänyt vain kainaloista, vaan kauttaaltaan. Kaunis mutta mahdoton päällä, Anna päätti, ja siirsi vaatteen takimmaiseksi kaappiin.

Anna selaili laiskasti sanomalehteä ja mietti mitä tekisi. Koko viikonloppu oli vielä edessä. Teatteri ja ooppera eivät nyt kiinnostaneet, sillä niissä hän oli käynyt Kristianin kanssa edustamassa aivan tarpeeksi. Elokuvat eivät innostaneet, eikä televisiossa näyttänyt olevan mitään kiinnostavaa.

Anna muisteli, miten leppoisaksi hän oli tuntenut olonsa kotikaupungissa, etenkin kun oli taas saanut tavata lapsuudenystävänsä Johannan. Miten hauskaa oli ollut, että Johanna oli ollut käymässä isänsä luona. Ja miten suloista olikaan ollut tavata vielä kerran Johannan veli Janne.

Janne oli muistellut hurmaavan romanttisesti heidän haparoivaa ensisuudelmaansa silloin kauan sitten. Ja kun he olivat viikko sitten saapuneet kävelyretkellään kotikaupungin hiljaiseen puistoon, Janne oli suudellut Annaa aikuisen miehen varmalla otteella. Anna muisti tarkkaan, kuinka hän oli tuntenut ensin oman halunsa heräävän ja tuntenut vartaloaan vasten myös miehen tahtovan, mutta sitten Janne oli paennut paikalta mitään selittämättä.

No, olihan se edes kaunis muisto Jannesta. Se muisto mielessään Anna asettui nukkumaan ja heräsi aamulla matkapuhelimeen tulleen viestin piippaukseen.

Hän makasi laiskana sängyssään ja aprikoi, kuka viestin oli lähettänyt. Ainakaan se ei ollut töistä esimieheltä, sillä nyt esimies oli vaihtumassa, ja Anna toivoi sydämestään, ettei entiseen hiostukseen olisi paluuta.

Entä jos viesti olisi Kristianilta, joka haluaisi Annan taas mukaansa edustavana ja tyylikkäänä? Siitäkin Anna osasi kieltäytyä, sillä hän oli kyllästynyt täyttämään miehen toiveita omaa onneaan ajattelematta. Siksi hän oli osannut kieltäytyä myös Mikan ehdottamista salaisista tapaamisista. Mika oli varattu mies, eikä Anna enää sotkeutuisi sellaiseen.

Anna haparoi puhelimen yöpöydältä käteensä ja näki, että viesti oli äidiltä.

”Hei Anna. Kalevi soitti ja pyysi kysymään, tulisitko viikonloppuna tänne. Hänen verenpaineensa on parempi, ja kuulemma mökkiviikonloppu on mahdollinen. Olisi mukavaa saada sinut käymään täällä! Terveisin äiti.”

Ehdotus tuntui loistavalta. Anna huomasi, että ehtisi hyvin aamupäivän junalle. Hän pakkasi laukkuunsa mukavimmat vaatteensa ja jotakin kevyttä matkalukemiseksi ja nappasi aamupalan evääksi rautatieasemalta. Eväitä syöden ja kirjaa lukien parituntinen junamatka sujui leppoisasti. Perillä Anna valitsi tutun bussin ja astui hymyillen kotiovesta sisään.

Äiti oli kattanut pöytään Annan lempiruokaa, ja pöytään oli kutsuttu myös Kalevi – mökille lähdettäisiin heti ruuan jälkeen. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, he juttelivat mukavia, äiti ja Kalevi puhuivat yhteisestä kuoroharrastuksestaan, Kalevi kertoili lääkärikäynnistään ja äiti kukkapenkkisuunnitelmistaan, joihin aikoi paneutua Annan ja Kalevin mökkiviikonlopun aikana.

Kahvin jälkeen Kalevi venytteli.

– Nyt on kyllä lähdettävä, että ennätetään vielä valoisan aikaan. On hienoa, että Anna tarjoutui kuskiksi ja seuraksi, sillä Johanna on perheensä luona ja Janne vielä huomennakin töissä.

Äiti jäi portaille vilkuttamaan, kun Anna testaili Kalevin autoa. Vanhahan se oli mutta toimi moitteetta. Kalevi jutteli niitä näitä, antoi reittiohjeita Annalle ja kertoili samalla tienvarren talojen tapahtumia ja lastensa kuulumisia.

– Johanna on niin tyytyväinen perheenäiti, ei sitä olisi ikinä arvannut hänestä nuorempana. Hän paistelee pullaa ja lukee satuja mielikseen, ja silti on menestynyt niin hyvin urallaan. Kyllä on helpotus minulle, että lapset pärjäävät. Vielä kun Janne löytäisi kunnon naisen rinnalleen, niin hänenkin elämänsä helpottuisi. Oli se sääli, että hänelle kävi niin kuin kävi.

Anna antoi Kalevin puheen virrata ohitseen, oli mukava olla pitkästä aikaa auton ratissa ja katsella samalla tienvarren maisemia. Pelloilla sadonkorjuu oli ohi, metsissä puiden lehdet leijuivat tuulessa, ja ilmassa oli syksyn kuulautta. Ja kun kipsi oli poissa, Anna pääsisi saunaan ja uimaan kylmässä järvessä. Miten ihana lopetus sairauslomalle!

Kummallista, miten Kalevi kiitteli avusta, vaikka Anna itse tästä eniten hyötyi. Kalevin kanssa jutellessa omat ajatukset asettuivat kohdilleen ja oman elämänvalinnat ymmärsi paremmin. Ennen kaikkea hän huomasi, kuinka yksinkertaiset asiat tuntuivat onnellisimmilta. Puolukkapiirakka keittiön pöydän äärellä, sateisen metsän tuoksu, saunaillan odotus. Kyllä näin voisi elää, Anna ajatteli, kun pysäköi auton vanhan mökin eteen.
Kalevi puuhasi tavaroita paikoilleen, kun Anna sytytteli saunaan tulet. Vesi kohisi hanasta kuumavesisäiliöön ja ämpäreihin valmiiksi, ja kuivat koivuklapit levittivät makeaa savun hajua.

Kalevi saunoi ensin. Anna lisäsi mökin takkaan puita ja petasi itselleen vierashuoneeseen sängyn. Ulkona alkoi hämärtää, kun tuli Annan saunavuoro, ja vesi oli juuri niin kylmää ja huikean raikasta kuin hän oli toivonutkin. Pitkän uimareissun jälkeen Anna jäi alalauteelle katselemaan tulen leikkiä kiukaan pesässä. Tulen kohina peitti alleen muut äänet.

Kun tuli hiipui hiillokseksi, Anna oikaisi itsensä ylälauteille. Hän antoi saunan lempeän lämmön ympäröidä itsensä. Anna vaipui onnelliseen tunteeseen aivan unen partaalle ja uskalsi antaa itsensä unelmoida. Elämä muuttuisi aivan äkkiä, kun Janne tulisi takaisin hänen luokseen. Ei tarvitsisi selitellä, oltaisiin vain sylityksin ja asetuttaisiin niin liki, että iho alkaisi kauttaaltaan haluta toista. Rakasteltaisiin hitaasti, kiireettä, sitten vasta puhuttaisiin, mutta vain vähän kerrallaan, koska kaikkeen puheeseen olisi aikaa koko onnellinen loppuelämä.

Kun Anna avasi silmänsä, hän luuli olevansa yhä unessa ja unelmassa. Siinähän Janne oli, aivan ilkialastomana, mutta ei ollenkaan niin kiihkeän ja kohtalokkaan näköisenä kuin unelmassa, vaan suunnattoman järkyttyneen näköisenä.

– Anteeksi, mies sopersi. – Luulin, ettei täällä ollut ketään. Isä on torkahtanut sisällä, tulin juuri ja päätin tulla jälkilöylyyn. Luulin, että sinä olit jo nukkumassa vierashuoneessa. En tosiaankaan halunnut tunkeilla.

Anna ei jaksanut kauhistua vaan ihmetteli vaimeasti, miten hänen unensa nyt tällaiseksi kääntyi. Hän nousi istumaan välittämättä peitellä itseään, totesi tapahtumien olevan totta ja päätteli tämän kaiken olevan nyt sitä, kuinka asiat järjestyivät. Mitä tuosta, miksi asioiden ei siis vain antaisi tapahtua, hän ajatteli, nousi istumaan ja tarjosi tilaa vierestään.

– Istu tuohon. Kyllä näistä löylyistä kahdelle riittää.

Niin he sitten istuivat saunassa vierekkäin, pitkään vaiti, mitään puhumatta, vain nauttien lämmöstä ja siitä, että kaikki voisi olla aluillaan. Janne lisäsi kiukaaseen puita, ja äkkiä Anna puhui kaikesta siitä, mitä oli niin paljon ajatellut.

– En minä kuvittele, että kaikki on heti valmiina, mutta perheen minä haluaisin, lapsia ja tavallista kunnon arkea. Töitä en haluaisi jättää, ja ystävät ja sukulaiset ovat tärkeitä. Mutta tärkeintä on, että arvostetaan ja rakastetaan.

Janne hätkähti Annan suoraa puhetta, nyökkäsi mitään puhumatta ja heitti sitten löylyä.

Annasta tuntui, että tärkein oli nyt sanottu. Hän otti löylyt vastaan niskaa kyyristäen ja syöksyi sitten järveen ensimmäisenä.

Vasta vedestä noustuaan ja  Annan viereen saunan terassille istuuduttuaan Janne rykäisi.

– Pidin siitä, mitä sanoit. Siinä on kaikki kohdallaan, sellaisen kestävän onnen ainekset. Ja anteeksi, että viimeksi lähdin niin äkkiä. Kaikki ovat varoitelleet, ettei eron jälkeen saa syöksyä uuteen suhteeseen, ja minusta alkoi tuntua siltä, että sinun kanssasi tekisin tuon syöksyn kovin helposti.

Anna katseli miehen alastonta ruumista vieressään ja hymähti.

– No ei syöksytä suin päin. Annetaan vain asioiden tapahtua.

Janne kääntyi ja hymyili.

– Sovitaan niin. Vaikka vaikeaa se tulee alkuun olemaan.

Anna antoi katseensa lipua miehen silmistä alaspäin ja huomasi miksi. Janne seurasi Annan katsetta, hymähti ja kääntyi takaisin kylmään veteen.

– Mene saunaan siitä, senkin Sheherazade, mies huusi vedestä.

– Onneksi edes saunassa on niin hämärää, etten näe miten hemaiseva olet.

Sheherazade, Anna ajatteli, Tuhannen ja yhden yön satujen suuri sadunkertoja. Sen tarinan sankaritar etsi pitkään onneaan. Hehkuvana ja suloisena tämä kertoi tarinoita rakastetulleen yö yön jälkeen, kunnes he totesivat yhdessä löytäneensä onnensa jo kauan sitten.

Joskus onnea etsii kauan, vaikka se on jo kohdalla. Joskus onnea on vaikea tunnistaa, Anna ajatteli. Ainakin minä itse olen etsinyt sitä liian kaukaa, liian mahtipontisista ja mittavista asioista, hän totesi. Mutta juuri tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että nyt olen onnellinen. On saunailta ja syysilta kääntymässä yöksi, ja saunan lauteille tulee kohta seurakseni mies, joka tahtoo viettää aikaa kanssani, ehkä jotakin enemmänkin. En tiedä mitä siitä kaikesta tulee eikä tiedä hänkään, mutta annetaan asioiden tapahtua omalla painollaan. Ollaan onnellisia tästä hyvästä hetkestä.

Anna heitti kiukaalle vettä, löyly ympäröi hänet. Kohta Janne tulisi nauttimaan siitä hänen rinnalleen.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.