Kun Anna palaa omaan asuntoonsa, miesystävä Kristian on juna-asemalla vastassa ja haluaa jatkaa suhdetta Annan virheistä huolimatta. Kun äiti soittaa ja kertoo kutsusta Jannen isän mökille, Anna päättää lähteä.

Kun puhelin soi, Anna ei tiennyt mitä odottaa. Soikoon, hän päätti. Hän ei ryntäisi enää vastaamaan joka pirahdukseen.

Anna pelkäsi, että soitto olisi töistä, jossa varmaankin oltiin närkästyneitä siitä, ettei Anna ollut lähettänyt uutta kustannussuunnitelmaa. Toisaalta ei Annan tarvinnut oikeasti mitään sellaista pohtia, sairauslomallahan hän olisi vielä viikon ajan. Ajatus tuntui mukavalta – ehkä hän oli oppinut jotakin, sillä aina ennen hän olisi huolehtinut kustannussuunnitelmasta ensin, oli tilanne ollut mikä tahansa.

Anna toivoi vain ohikiitävän hetken, että soitto olisi Kristianilta, joka olisi lopultakin huolestunut hänen voinnistaan tai edes teeskennellyt huolestuneensa. Oli loukkaavaa, ettei tämä ollut ottanut mitään yhteyttä Annan pitkän sairausloman aikana. Anna oli alkanut epäillä, ettei Kristian oikeastaan välittänyt hänestä ollenkaan. Mies puhui enimmäkseen itsestään ja odotti Annalta aina upeaa ulkonäköä ja tyylikästä käytöstä. Anna tavoitti itsensä ajattelemasta: Olenko minä todella sellainen? Riittääkö sellainen minulle?

Tavallaan hän toivoi myös, että soittaja olisi Mika, joka pyytäisi anteeksi käytöstään, sitä että oli käyttänyt Annaa syrjähypyn verran vain oman miehisyytensä pönkittämiseen.

Mutta eniten Anna toivoi, että soitto olisi ollut Jannelta, jonka kanssa kaikki oli tuntunut alkavan niin kauniisti. He olivat puhuneet paljon, olleet kuin pitkää eron aikaa ei olisi ollutkaan. He olivat nauraneet yhdessä vanhoille muistoille, uskaltaneet puhua vaikeistakin asioista, ja lopulta he olivat vaihtaneet kauniin suudelman juuri samassa paikassa, jossa kauan sitten, pelkkinä koululaisina, he olivat suudelleet ensimmäistä kertaa.

Mutta sitten Janne oli lähtenyt selittämättä mitään, ottamatta mitään yhteyttä.

Ehkä se oli hyvä asia. Ehkä olisi ollut liian pikaista ajautua taas uuteen suhteeseen, Anna oli ajatellut. Hänellä oli ollut kerrankin aikaa miettiä elämäänsä, sillä katkenneen kätensä takia sairauslomalle joutuneena hän oli ollut joutilas ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Ehkä nyt olisi korkea aika pohtia, miten hän kuvitteli onnensa löytyvän.

Anna oli yrittänyt etsiä onnea monella tavalla. Ensin hän oli keskittynyt etsimään suurta rakkautta, ripustautunut aina uuteen mieheen ja yrittänyt täyttää tämän toiveet milloin kuumasta tyttö­ystävästä, milloin suloisesta kodin hengettärestä, milloin elegantista seuralaisesta. Mikään suhde ei kuitenkaan ollut kestänyt kauan, joten Anna oli keskittynyt etsimään onnea työn kautta. Ura olikin edennyt muttei ilman uhrauksia. Hän ei ehtinyt tavata ystäviään ja hän teki aina ylitöitä, vietti yöt valvoen ja pohtien seuraavia projekteja  – ei ihme, että Anna oli väsynyt.

Kun käsi sitten murtui yllättäen tapaturmassa, Anna oli yrittänyt saada itsensä onnelliseksi panostamalla hyvään kuntoon. Hän oli ryhtynyt kuntoilemaan tuntikaupalla joka päivä, ajatellut toipuvansa ennätyssuorituksella ja joutunut lopettamaan vasta lähellä täyttä murtumispistettä. Lääkäri oli pitänyt Annalle vakavan puhuttelun siitä, kuinka tärkeää oli syödä ja levätä hyvin, liikkua kohtuullisesti ja antaa ajan tehdä tehtävänsä.

Se kuulosti nyt hyvältä ohjeelta. Aika tekisi tehtävänsä.

Puhelin soi jälleen, ja nyt äiti vastasi siihen alakerrassa ja huusi Annaa.

– Sinulle soitetaan, Anna. Jaksatko tulla?

Puhelimesta kuului tuttu miehen ääni. Soittaja ei kuitenkaan ollut kukaan Annan ajattelemista, vaan Jannen isä Kalevi.

– Hei Anna, minulla on vähän huonoja uutisia. Mehän suunnittelimme sitä mökkiviikonloppua, lupailit jo apuasi.

Muistihan Anna, sillä Kalevi oli ikääntynyt ja tarvitsi apua päästäkseen mökilleen vielä kerran. Anna oli tarjoutunut avuksi, sillä rauhallinen mökkiviikonloppu oli kuulostanut juuri siltä mitä hän kaipasi. Etenkin, kun myös Janne oli luvannut tulla mukaan.

– Toivottavasti et pety kovasti, Anna, kun joudun perumaan koko mökkireissun. Verenpaine on sen verran kehno, että lääkäri neuvoi jäämään kotiin. Olen pahoillani.

Anna nieli harminsa ja pahoitteli Kalevin tilannetta.

– Olit niin kovasti toivonut pääseväsi mökillesi. No, ehkä sitten myöhemmin, kun saat verenpaineesi kuntoon. Haluatko, että tulen vielä käymään?

– Tule vain, jos haluat. Janne ja Johanna ehtivät jo lähteä omiin koteihinsa, joten seura kelpaa.

Anna istui pitkään tuolilla eteisessä ja järjesteli ajatuksiaan. Ehkä hänenkin olisi pian aika mennä omaan asuntoonsa. Vaikka sairauslomaviikko äidin luona oli tehnyt tehtävänsä ja toipuminen oli hyvässä vauhdissa, ei hän tännekään voinut jäädä. Ei hän enää ollut se entinen Anna, joka juoksi naapurin Johannan luokse vaan aikuinen nainen, jonka pitäisi pystyä itse järjestämään elämänsä uudelleen, kun sen oli itse sotkenutkin.
Kun Anna oli lopettanut puhelun, hän istui äidin viereen sohvalle.

– Jos sinulle sopii, äiti, niin olen vielä perjantaiaamuun ja lähden sitten takaisin. Minusta tuntuu, että sairausloma täällä kotona on jo saanut minut toipumaan.

– Hyvä, että olet viihtynyt näinkin pitkään. Olet aina tervetullut takaisin.

Loput päivät menivät kuin siivillä. Anna kävi päivittäin katsomassa Kalevia, teki pitkiä rauhallisia kävelylenkkejä, söi hyvin ja tunsi voimistuvansa. Ajatus omaan kotiin palaamisesta alkoi tuntua tervetulleelta, sillä sairausloman päätteeksi hän ehtisi järjestellä kotiaan ja elämäänsä kaikessa rauhassa. Lopulta hän lähetti myös Kristianille viestin.

”Tulen perjantai-iltana takaisin kuuden junalla. Soita jos tahdot. Anna.”

Vastaus tuli heti.

”Hyvä. Olen vastassa juna-asemalla. Kristian.”

Ei kauniita sanoja vieläkään, mutta ainakin Kristian lupasi tulla. Ehkä sen pitäisi riittää.

Perjantaiaamuna Anna siivosi huoneensa ja mietti, koska tulisi seuraavan kerran käymään äidin luona, omassa lapsuudenkodissaan. Joulunako vasta, kuten viime vuosina? Ei varmasti, Anna päätti. Elämässä pitäisi olla jatkossa muutakin kuin työ, ura ja miesten miellyttäminen. Nyt hän tekisi valintoja, jotka muuttaisivat hänen oman elämänsä onnellisemmaksi.

Kun taksi tuli hakemaan Annaa rautatieasemalle, äiti halasi häntä lämpimästi.

– Pidä hyvää huolta itsestäsi. Ja takaisin olet aina tervetullut.

Anna ihmetteli vielä taksissa, miksi hän oli niin liikuttunut. Ehkä hänestä tuntui ensi kertaa, että kotimaisemiin voisi todella palata, jos elämä muuttuisi oikein hankalaksi.

Parituntisen junamatkan aikana Anna ehti järjestellä ajatuksiaan moneen otteeseen. Tuntui hyvältä istua kaikessa rauhassa junavaunussa ja katsella, kuinka maisema muuttui vaivihkaa. Metsät vaihtuivat toisiksi metsiksi, välillä mentiin suon tai peltoaukean läpi, sitten pysähdyttiin hetkiseksi tuttujen pikkukaupunkien juna-asemille. Hidas matkanteko antoi mielelle mahdollisuuden ymmärtää, että oltiin matkalla paikasta toiseen.

Onneksi ei tarvinnut lentää, Anna ajatteli ja muisteli, kuinka lentomatkan jälkeen oli aina hiukan häkeltynyt olo. Oli kuin sielu ei ehtisi mukaan vaan jäisi hiukan jälkeen muusta ruumiista. Junassa ymmärsi matkanteon, tajusi muutoksen tapahtuvan, ja ikkunasta maisemia tuijottaessa mieli lepäsi.

Silti Annaa alkoi hermostuttaa vähitellen. Aivan kohta hän kohtaisi taas Kristianin, ja mitä tämä sanoisi hänestä? Anna ei ollut laittanut hiuksiaan kuin poninhännälle, ja päällä oli rento matka-asu tyylikkäiden kaupunkivaatteiden sijaan. Korkokengät hän oli pakannut laukkuunsa, jalassa olivat kävelykengät. Ehkä Kristian olisi pettynyt hänen arkiseen ulkoasuunsa ja mutristaisi ehkä suutaan hänen kipsikädelleen, joka oli kieltämättä ikävän näköinen ja hiukan likaantunutkin.

Ja miltä Kristian nyt tuntuisi Annasta, kun välimatkaa oli ollut paljon? He olivat eronneet riidoissa, eikä Kristian ollut ehdottanut sovun tekoa. Murehtiminen ei nyt kuitenkaan auttanut, vaan oli parempi vain antaa asioiden tapahtua, Anna yritti rauhoitella itseään. Silti jännitys kasvoi koko ajan, ja kun juna lopulta tuli asemalle, Annasta tuntui, että hänen kasvoillaan oli kauniin hymyn sijasta jännittynyt irvistys.

Kristian oli yhtä tyylikäs kuin aina. Nahkatakin kauluksen alta pilkisti hauska kaulaliina, ja farkuista näki kauas, että ne olivat kuuluisan suunnittelijan mallistoa. Anna jäi junavaunun eteen odottamaan, Kristian halasi mutta ei suudellut, otti kuitenkin Annan laukun ja opasti kohti taksiasemaa.

– Mennään taksilla, jätetään sinun laukkusi, saat vaihtaa vaatteet ja mennään sitten syömään päivällistä.

Anna oli jo myöntyä mutta huomasi sitten olevansa matkanteosta väsynyt. Halusiko hän ulos syömään?

– Kristian, olen pahoillani, mutta olen sen verran väsynyt, että jäisin mieluummin kotiin. Voitaisiinko vaikka tilata jotakin ja viettää iltaa rauhassa minun luonani?

– Eihän se onnistu, meiltä töistä on tulossa kaksi muutakin pariskuntaa. Tiedäthän sinä, voidaan illallisen ohessa hoitaa samalla näitä minun edustusjuttujani kuten ennenkin.

Anna pysähtyi ja tarttui Kristiania käsivarresta.

– Odota vähän, Kristian. Tästä on puhuttava.

– Tässäkö? Ei nyt sentään. Mennään sinun luoksesi, saat puhua samalla, kun laittaudut iltaa varten.

Kun Anna yhä pidätteli Kristiania, tämä pysähtyi ärtyneenä.

Anna katsoi miestä tarkasti. Komea, tyylikäs mies, joka aivan huokui menestystä. Mutta miten kylmästi mies häntä katsoi, eikä tämä ollut edelleenkään sanonut sanaakaan, joka olisi saanut Annan tuntemaan olonsa tervetulleeksi tai huomioiduksi.

– Kristian, ei tästä tule mitään.

– Mistä ei tule mitään? Mennään nyt, ihmiset tuijottavat.

– Tuijottakoot. Oli ystävällistä että tulit vastaan, mutta minusta tuntuu, että meidän on parempi erota.

Kristian kääntyi järkyttyneenä.

– Sinäkö tässä eroa teet, vaikka minä olin päättänyt antaa sinulle anteeksi sen parin viikon takaisen?

Annan piti miettiä, mitä Kristian tarkoitti.

– Tarkoitatko sinä sitä, että olin kurssijuhlissa enkä vastannut puhelimeen, vaikka soitit.

– Enkä vain soittanut, vaan lähetin monta tekstiviestiä. Kyllä sinun olisi pitänyt vastata, se oli hyvin loukkaavaa.

Anna ajatteli kaikkia niitä lukemattomia viestejä ja puhelinsoittoja, joihin Kristian itse oli jättänyt vastaamatta.

– Kristian, kiitos kaikesta. Meillä oli paljon hienoja hetkiä, mutta minä en tahdo enää samanlaista. Meidän on parempi lopettaa.

– Mitä sinä sitten haluat?

– En tiedä vielä. Ainakin haluan, että joku huolehtii minusta, arvostaa minua ja rakastaa.

– Enkö minä muka ole arvostanut sinua? Olen sanonut lukemattomat kerrat miten tyylikäs osaat halutessasi olla.

Anna näki, ettei Kristian ymmärtänyt, ei koskaan ymmärtäisi.

– Hyvästi, Kristian.

Ympärille oli pysähtynyt ihmisiä katsomaan heitä, ja Kristian huomasi äkkiä vieraiden ihmisten häpeämättömän tuijotuksen. Anna tiesi, että se oli miehelle kauhistus. Siksi hän ei yllättynyt, kun Kristian irvisti, pudotti hänen laukkunsa keskelle asemalaituria, ärähti ja marssi tiehensä.

– Hyvästi, Anna sanoi miehen etääntyvälle selälle.

Ympärillä olevat ihmiset alkoivat kadota paikalta, mutta ennen kuin koko joukko hajaantui, tuntematon vanha nainen taputti Annaa olkapäälle ja nyökkäsi.

– Oikein teit. Pidä pintasi, tyttö.

Kyyneleet kirvelivät Annan silmiä, kun hän nosti laukkunsa terveelle olkapäälle ja käveli bussipysäkille.

Kotona eteisessä oli kasa mainoksia ja muuta postia, ja Anna nosti ne keittiön pöydälle. Hän kantoi laukun olohuoneen sohvalle ja avasi parvekkeen oven tuulettaakseen tunkkaisen hajun pois. Kukat kaipasivat vettä, Anna huolehti niistä ensin ja istui sitten keittiön pöydän ääreen selaamaan postiaan. Mainoslehtisiä, viikon sanomalehdet, laskuja ja kirje.

Anna katsoi postimerkkiä, joka oli päivätty lähdön jälkeiselle päivälle. Lähettäjänä oli Mika. Anna avasi kirjeen ja luki lyhyen viestin.

”Anna rakas, olen pahoillani. En ole varma mitä haluan, paitsi että jotenkin haluan myös sinut. Jos haluat tavata minut, tässä on puhelinnumeroni. Soita milloin vain, niin minä tulen, eikä kenenkään tarvitse tietää mitään. Mika.”

Vielä kaksi viikkoa sitten Anna olisi ollut valmis tällaiseen, innosta kuumentuneena hän olisi rientänyt sopimaan tapaamista. Mutta nyt kirje tuntui ikävältä, likaiselta ja rumalta. Anna repi sen pieneksi silpuksi, heitti roskiin ja alkoi purkaa matkalaukkuaan.

Elämä tuntui olevan tienhaarassa. Tunne vahvistui, kun Anna illalla istui olohuoneensa nojatuoliin ja avasi pitkästä aikaa sähköpostinsa. Töistä oli tullut lukemattomia viestejä, ja uusimpana oli yllättävä ilmoitus, joka sai Annan mietteliääksi.

”Henkilökunnalle tiedoksi, että projektijohtaja Mäkinen ei enää huolehdi yrityksemme projekteista. Hänen tilalleen palkataan ensi tilassa uusi työntekijä, ja siihen saakka jatketaan entiseen tapaan.”

Anna oli ilmoitukseen tyytyväinen. Ehkä nyt hän saisi uuden esimiehen, jolta irtoaisi edes joskus kiitosta. Ehkä tämä uusi ei vaatisi yhä lisää ylitöitä ja odottaisi, että töitä kannetaan kotiin illoiksi ja viikonlopuiksi. Aivan liian pitkään Anna oli uhrannut työlle vapaa-aikansakin. Vasta sairausloma oli saanut tilanteen muuttumaan.

Mikseivät sähköpostitkin voisi odottaa aamuun, Anna ajatteli ja sulki koneensa.

Vaikka kipsikättä särki vielä vähän, pahempaa oli kipsin alla yltyvä kutitus. Ajatus kipsin poistamiselta tuntui taivaalliselta, ja Anna meni tarkastuskäynnille lääkäriin toiveikkaana. Lääkäri myhäili tyytyväisenä.

– No nyt asiat ovat kunnossa, tämä sanoi. – Kasvoilla on väriä, mustat silmänaluset ovat kadonneet ja painokin on noussut. Vielä nelisen kiloa ja olet normaalipainoinen, joten yritä jatkaa samaan malliin. Ja röntgenkuvan perusteella käsikin on nyt luutunut, joten eiköhän oteta kipsi pois.

Anna seisoi lääkäristä palattuaan suihkussa ainakin vartin, nautti veden tunnusta vartalollaan ja silitteli oudon hennoksi käynyttä käden ihoa. Hyvä, että pahimmasta oli nyt selvitty, hän ajatteli istuessaan nojatuolissa. Yllään hänellä oli kaapista kaivamansa leppoisa oloasu. Anna muisti, kuinka Kristian oli kauhistunut nähdessään puvun Annan luona joulun jälkeen.

– Et kai sinä tuollaista mummopukua pidä!

– Mummopukua? Sain tämän äidiltä joululahjaksi.

– No pidä sitä sitten ensi jouluna äitisi luona, mutta älä kiitos silloin, kun minä olen käymässä. Ethän sinä tuolta voi näyttää!

Anna oli katsonut itseään peilistä ja myöntänyt, että vaate oli kovin tavanomainen. Hän oli riisunut kiltisti oloasunsa, valinnut kauneimman alusasunsa, virittänyt sukkanauhatkin hameen alle, ja silloin Kristian oli hymyillyt tyytyväisenä.

– No nyt sinä näytät siltä kuin pitää. Kunhan palaamme teatterista, haluan nähdä nuo sukkanauhat uudelleen.

Se oli ollut kuuma yö, ja Anna oli ollut tyytyväinen siitä, että sukkanauhat olivat tehonneet. Mutta seuraavana aamuna, kuten aina, Kristian oli lähtenyt heti pikaisen espresson juotuaan, suudellut kevyesti ja rientänyt tiehensä.

Anna oli jälleen kerran jäänyt yksin sänkyynsä makaamaan ja miettinyt kuten aina, miksi hän tunsi itsensä kaikesta huolimatta pettyneeksi.

Kummallisen pitkään hän oli jaksanutkin täyttää Kristianin oikkuja, Anna mietti nyt. Kuin vastauksena puhelin piippasi viestin.

”Et varmaankaan tarkoittanut sitä, mitä sanoit rautatieasemalla. Yritetäänkö uudelleen? Lupaan viedä sinut lempiravintolaasi, mutta soita heti.”

Anna katseli pitkään puhelimen näyttöä. Olisi niin helppo myöntyä ja toivoa, että Kristian todella haluaisi aloittaa uudelleen ja haluaisi muuttua. Mutta pystyikö toista ihmistä muuttamaan? Saiko sellaista edes vaatia, sillä jollekulle toiselle Kristian kelpaisi aivan sellaisenaan? Jonkun toisen kanssa mies voisi olla onnellinen heti.

Silti Anna muisti Kristianin taitavat kädet ihollaan, melkein tunsi tämän painon päällään ja tiesi, että heillä oli ollut paljon hyviä hetkiä. Anna leikitteli hetken puhelimellaan, hymähti sitten ja näppäili Kristianille vastauksen.

”Kiitos, olet kiltti. Meillä oli paljon hyviä hetkiä, mutta nyt ne ovat todella ohi. Pysytään ystävinä silti.”

Kun viesti lähti, Anna tunsi hetken liikutusta, melkein surua, mutta sitten helpotusta. Siinä hän istui, epäpukeva mutta mukava oloasu yllään, suihkunraikkaana ja valmiina uuteen elämään.

Äidin luona kotikaupungissa vietetyn viikon jälkeen oli outoa olla yksin kotona. Posti oli pian luettu, muutamat laskut maksettu ja pyykit pesty ja silitetty. Kaikki oli valmista ensi viikon työhön paluuta varten. Anna katsoi jo maanantain vaatteet valmiiksi ja sovitti newyorkilaismekkoa. Nyt ei kiristänyt vain kainaloista, vaan kauttaaltaan. Kaunis mutta mahdoton päällä, Anna päätti, ja siirsi vaatteen takimmaiseksi kaappiin.

Anna selaili laiskasti sanomalehteä ja mietti mitä tekisi. Koko viikonloppu oli vielä edessä. Teatteri ja ooppera eivät nyt kiinnostaneet, sillä niissä hän oli käynyt Kristianin kanssa edustamassa aivan tarpeeksi. Elokuvat eivät innostaneet, eikä televisiossa näyttänyt olevan mitään kiinnostavaa.

Anna muisteli, miten leppoisaksi hän oli tuntenut olonsa kotikaupungissa, etenkin kun oli taas saanut tavata lapsuudenystävänsä Johannan. Miten hauskaa oli ollut, että Johanna oli ollut käymässä isänsä luona. Ja miten suloista olikaan ollut tavata vielä kerran Johannan veli Janne.

Janne oli muistellut hurmaavan romanttisesti heidän haparoivaa ensisuudelmaansa silloin kauan sitten. Ja kun he olivat viikko sitten saapuneet kävelyretkellään kotikaupungin hiljaiseen puistoon, Janne oli suudellut Annaa aikuisen miehen varmalla otteella. Anna muisti tarkkaan, kuinka hän oli tuntenut ensin oman halunsa heräävän ja tuntenut vartaloaan vasten myös miehen tahtovan, mutta sitten Janne oli paennut paikalta mitään selittämättä.

No, olihan se edes kaunis muisto Jannesta. Se muisto mielessään Anna asettui nukkumaan ja heräsi aamulla matkapuhelimeen tulleen viestin piippaukseen.

Hän makasi laiskana sängyssään ja aprikoi, kuka viestin oli lähettänyt. Ainakaan se ei ollut töistä esimieheltä, sillä nyt esimies oli vaihtumassa, ja Anna toivoi sydämestään, ettei entiseen hiostukseen olisi paluuta.

Entä jos viesti olisi Kristianilta, joka haluaisi Annan taas mukaansa edustavana ja tyylikkäänä? Siitäkin Anna osasi kieltäytyä, sillä hän oli kyllästynyt täyttämään miehen toiveita omaa onneaan ajattelematta. Siksi hän oli osannut kieltäytyä myös Mikan ehdottamista salaisista tapaamisista. Mika oli varattu mies, eikä Anna enää sotkeutuisi sellaiseen.

Anna haparoi puhelimen yöpöydältä käteensä ja näki, että viesti oli äidiltä.

”Hei Anna. Kalevi soitti ja pyysi kysymään, tulisitko viikonloppuna tänne. Hänen verenpaineensa on parempi, ja kuulemma mökkiviikonloppu on mahdollinen. Olisi mukavaa saada sinut käymään täällä! Terveisin äiti.”

Ehdotus tuntui loistavalta. Anna huomasi, että ehtisi hyvin aamupäivän junalle. Hän pakkasi laukkuunsa mukavimmat vaatteensa ja jotakin kevyttä matkalukemiseksi ja nappasi aamupalan evääksi rautatieasemalta. Eväitä syöden ja kirjaa lukien parituntinen junamatka sujui leppoisasti. Perillä Anna valitsi tutun bussin ja astui hymyillen kotiovesta sisään.

Äiti oli kattanut pöytään Annan lempiruokaa, ja pöytään oli kutsuttu myös Kalevi – mökille lähdettäisiin heti ruuan jälkeen. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, he juttelivat mukavia, äiti ja Kalevi puhuivat yhteisestä kuoroharrastuksestaan, Kalevi kertoili lääkärikäynnistään ja äiti kukkapenkkisuunnitelmistaan, joihin aikoi paneutua Annan ja Kalevin mökkiviikonlopun aikana.

Kahvin jälkeen Kalevi venytteli.

– Nyt on kyllä lähdettävä, että ennätetään vielä valoisan aikaan. On hienoa, että Anna tarjoutui kuskiksi ja seuraksi, sillä Johanna on perheensä luona ja Janne vielä huomennakin töissä.

Äiti jäi portaille vilkuttamaan, kun Anna testaili Kalevin autoa. Vanhahan se oli mutta toimi moitteetta. Kalevi jutteli niitä näitä, antoi reittiohjeita Annalle ja kertoili samalla tienvarren talojen tapahtumia ja lastensa kuulumisia.

– Johanna on niin tyytyväinen perheenäiti, ei sitä olisi ikinä arvannut hänestä nuorempana. Hän paistelee pullaa ja lukee satuja mielikseen, ja silti on menestynyt niin hyvin urallaan. Kyllä on helpotus minulle, että lapset pärjäävät. Vielä kun Janne löytäisi kunnon naisen rinnalleen, niin hänenkin elämänsä helpottuisi. Oli se sääli, että hänelle kävi niin kuin kävi.

Anna antoi Kalevin puheen virrata ohitseen, oli mukava olla pitkästä aikaa auton ratissa ja katsella samalla tienvarren maisemia. Pelloilla sadonkorjuu oli ohi, metsissä puiden lehdet leijuivat tuulessa, ja ilmassa oli syksyn kuulautta. Ja kun kipsi oli poissa, Anna pääsisi saunaan ja uimaan kylmässä järvessä. Miten ihana lopetus sairauslomalle!

Kummallista, miten Kalevi kiitteli avusta, vaikka Anna itse tästä eniten hyötyi. Kalevin kanssa jutellessa omat ajatukset asettuivat kohdilleen ja oman elämänvalinnat ymmärsi paremmin. Ennen kaikkea hän huomasi, kuinka yksinkertaiset asiat tuntuivat onnellisimmilta. Puolukkapiirakka keittiön pöydän äärellä, sateisen metsän tuoksu, saunaillan odotus. Kyllä näin voisi elää, Anna ajatteli, kun pysäköi auton vanhan mökin eteen.
Kalevi puuhasi tavaroita paikoilleen, kun Anna sytytteli saunaan tulet. Vesi kohisi hanasta kuumavesisäiliöön ja ämpäreihin valmiiksi, ja kuivat koivuklapit levittivät makeaa savun hajua.

Kalevi saunoi ensin. Anna lisäsi mökin takkaan puita ja petasi itselleen vierashuoneeseen sängyn. Ulkona alkoi hämärtää, kun tuli Annan saunavuoro, ja vesi oli juuri niin kylmää ja huikean raikasta kuin hän oli toivonutkin. Pitkän uimareissun jälkeen Anna jäi alalauteelle katselemaan tulen leikkiä kiukaan pesässä. Tulen kohina peitti alleen muut äänet.

Kun tuli hiipui hiillokseksi, Anna oikaisi itsensä ylälauteille. Hän antoi saunan lempeän lämmön ympäröidä itsensä. Anna vaipui onnelliseen tunteeseen aivan unen partaalle ja uskalsi antaa itsensä unelmoida. Elämä muuttuisi aivan äkkiä, kun Janne tulisi takaisin hänen luokseen. Ei tarvitsisi selitellä, oltaisiin vain sylityksin ja asetuttaisiin niin liki, että iho alkaisi kauttaaltaan haluta toista. Rakasteltaisiin hitaasti, kiireettä, sitten vasta puhuttaisiin, mutta vain vähän kerrallaan, koska kaikkeen puheeseen olisi aikaa koko onnellinen loppuelämä.

Kun Anna avasi silmänsä, hän luuli olevansa yhä unessa ja unelmassa. Siinähän Janne oli, aivan ilkialastomana, mutta ei ollenkaan niin kiihkeän ja kohtalokkaan näköisenä kuin unelmassa, vaan suunnattoman järkyttyneen näköisenä.

– Anteeksi, mies sopersi. – Luulin, ettei täällä ollut ketään. Isä on torkahtanut sisällä, tulin juuri ja päätin tulla jälkilöylyyn. Luulin, että sinä olit jo nukkumassa vierashuoneessa. En tosiaankaan halunnut tunkeilla.

Anna ei jaksanut kauhistua vaan ihmetteli vaimeasti, miten hänen unensa nyt tällaiseksi kääntyi. Hän nousi istumaan välittämättä peitellä itseään, totesi tapahtumien olevan totta ja päätteli tämän kaiken olevan nyt sitä, kuinka asiat järjestyivät. Mitä tuosta, miksi asioiden ei siis vain antaisi tapahtua, hän ajatteli, nousi istumaan ja tarjosi tilaa vierestään.

– Istu tuohon. Kyllä näistä löylyistä kahdelle riittää.

Niin he sitten istuivat saunassa vierekkäin, pitkään vaiti, mitään puhumatta, vain nauttien lämmöstä ja siitä, että kaikki voisi olla aluillaan. Janne lisäsi kiukaaseen puita, ja äkkiä Anna puhui kaikesta siitä, mitä oli niin paljon ajatellut.

– En minä kuvittele, että kaikki on heti valmiina, mutta perheen minä haluaisin, lapsia ja tavallista kunnon arkea. Töitä en haluaisi jättää, ja ystävät ja sukulaiset ovat tärkeitä. Mutta tärkeintä on, että arvostetaan ja rakastetaan.

Janne hätkähti Annan suoraa puhetta, nyökkäsi mitään puhumatta ja heitti sitten löylyä.

Annasta tuntui, että tärkein oli nyt sanottu. Hän otti löylyt vastaan niskaa kyyristäen ja syöksyi sitten järveen ensimmäisenä.

Vasta vedestä noustuaan ja  Annan viereen saunan terassille istuuduttuaan Janne rykäisi.

– Pidin siitä, mitä sanoit. Siinä on kaikki kohdallaan, sellaisen kestävän onnen ainekset. Ja anteeksi, että viimeksi lähdin niin äkkiä. Kaikki ovat varoitelleet, ettei eron jälkeen saa syöksyä uuteen suhteeseen, ja minusta alkoi tuntua siltä, että sinun kanssasi tekisin tuon syöksyn kovin helposti.

Anna katseli miehen alastonta ruumista vieressään ja hymähti.

– No ei syöksytä suin päin. Annetaan vain asioiden tapahtua.

Janne kääntyi ja hymyili.

– Sovitaan niin. Vaikka vaikeaa se tulee alkuun olemaan.

Anna antoi katseensa lipua miehen silmistä alaspäin ja huomasi miksi. Janne seurasi Annan katsetta, hymähti ja kääntyi takaisin kylmään veteen.

– Mene saunaan siitä, senkin Sheherazade, mies huusi vedestä.

– Onneksi edes saunassa on niin hämärää, etten näe miten hemaiseva olet.

Sheherazade, Anna ajatteli, Tuhannen ja yhden yön satujen suuri sadunkertoja. Sen tarinan sankaritar etsi pitkään onneaan. Hehkuvana ja suloisena tämä kertoi tarinoita rakastetulleen yö yön jälkeen, kunnes he totesivat yhdessä löytäneensä onnensa jo kauan sitten.

Joskus onnea etsii kauan, vaikka se on jo kohdalla. Joskus onnea on vaikea tunnistaa, Anna ajatteli. Ainakin minä itse olen etsinyt sitä liian kaukaa, liian mahtipontisista ja mittavista asioista, hän totesi. Mutta juuri tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että nyt olen onnellinen. On saunailta ja syysilta kääntymässä yöksi, ja saunan lauteille tulee kohta seurakseni mies, joka tahtoo viettää aikaa kanssani, ehkä jotakin enemmänkin. En tiedä mitä siitä kaikesta tulee eikä tiedä hänkään, mutta annetaan asioiden tapahtua omalla painollaan. Ollaan onnellisia tästä hyvästä hetkestä.

Anna heitti kiukaalle vettä, löyly ympäröi hänet. Kohta Janne tulisi nauttimaan siitä hänen rinnalleen.