Kaaduttuaan ja murrettuaan ranteensa Anna joutuu sairaslomalle. Hän menee pitkästä aikaa kotiinsa äitinsä luo. Siellä hän tapaa taas koulukaverinsa Johannan ja tämän veljen Jannen. Anna on ollut aikoinaan Janneen kovinkin ihastunut.

Anna avasi ikkunan ja katseli ulos. Näkymä oli niin tuttu, että häntä pakahdutti. Ulkoa leijui yöllisen sateen jälkeinen raikas tuoksu, ja tuuli heilutteli lempeästi riippakoivun pitkiä oksia. Kotitalon yläkerran huoneen ikkunasta näkyi lehmuskuja, ja talon edessä oli äidin vaalima kukkapenkki. Se näytti vielä ensipakkasten puremanakin värikkäältä ja iloiselta. 
Tätä näkymää hän oli katsellut joka syksy kahdeksantoistavuotiaaksi saakka. Miten täynnä intoa hän olikaan ollut lähtiessään silloin pääkaupunkiin opiskelemaan. Takaisin hän ei ollut kaivannut, vaikka joskus ajatus kotitalon rauhasta olikin käynyt mielessä.

Opiskeluaika oli ollut kaikkea sitä mitä Anna oli toivonut. Kouluaikainen ystävä Johanna oli jakanut alkuun Annan kanssa yhteisen asuntolahuoneen. Annalle järjestely oli sopinut paremmin kuin hyvin, sillä hän oli ollut pitkään tuskallisen ihastunut Johannan isoveljeen Janneen ja kuvitteli Johannan kautta pääsevänsä vähän lähemmäs söpöä miestä.

Pian haikailu Jannen suuntaan oli vaihtunut todelliseen poikaystävään. Komea Mika oli vienyt kaikki vapaahetket. 

Mika kuitenkin jätti, tuli Kimi, tämä vaihtui Aleksiin ja sitten Lassiin, mutta mistään ei ollut tullut tarpeeksi vakavaa.

Anna panosti uraansa, hankki oman kaksion ja löysi tyylikkään Kristianin. Unelmissa oli ollut timanttisormus ja yhteinen koti, mutta nyt näytti siltä kuin toiveet olisivat olleet turhia. Unelmat olivat olleet yksin Annan.

Kristianin kanssa saattoi viettää hienoja hetkiä juhlissa ja edustustehtävissä, ja miehellä oli aina paljon puhuttavaa mutta enimmäkseen itsestään. Nyt kun Anna oli saanut välimatkaa, hän pohti, oliko Kristian tahtonut hänet vain koristeeksi oman uransa vaatimiin tilaisuuksiin. Kaikki Kristianissa oli huoliteltua, seksillekin katsottiin paikka kalenterista ja siihen valmistauduttiin kuin urheilusuoritukseen. Kaikki oli tasokasta, mutta jotakin jäi silti puuttumaan.

Eniten satutti, että vaikka Anna oli sairaslomalla, Kristian ei kysellyt vointia, eikä edes lähettänyt viestiä pikaisesta paranemisesta. Se satutti. Silti Anna ei tullut vaatineeksi Kristianilta parempaa, sillä parin viikon takainen salainen lyhyt syrjähyppy Mikan kanssa oli saanut hänet tuntemaan syyllisyyttä.

Tultuaan kotiinsa äidin luokse paranemaan Annalla oli ollut aikaa miettiä asioita. Nyt hän saattoi myöntää itselleen, että syrjähyppy Mikan kanssa saattoi johtua siitä, että tämä oli niin erilainen kuin tyylikäs Kristian. Mika oli raju siinä missä Kristian hienostunut, Mika paljaan fyysinen siinä missä Kristian niin elegantti.

Anna huokasi. Eipä siitä Mikan upeasta vartalosta ollut suurta iloa ollut, koko syrjähyppy oli ollut täydellinen floppi. Lihaksikkaaksi itsensä bodannut Mika oli kyllä liikkunut kuin upea leijona, nauranut hampaat välkkyen ja laskenut painavan kätensä omistavasti Annan harteille. Anna oli kuumennut, mutta kun he olivat olleet kahden hotellihuoneessa, Mika oli ottanut itsekkäästi vain oman ilonsa irti tilanteesta. Anna muisti vieläkin, miten nolona hän oli katsonut sen jälkeen itseään peilistä, miten häpeällistä se kaikki oli ollut.

Anna oli kuitenkin jatkanut toiveikkaana tapaamisiaan Mikan kanssa, seurannut tätä joka päivä punttisalille, odottanut uutta mahdollisuutta yhteiseen yöhön ja ihmetellyt, miksei Mika lähestynyt häntä enää. No, sehän oli selvinnyt. Mika ei enää ollut kiinnostunut niinkään naisista kuin miehistä. Hän oli vain halunnut testata viehätysvoimaansa naisiin vielä kerran. Ja se oli ollut ankara kolaus muutenkin murheelliselle Annalle.

Onneksi Anna oli osannut jättää miehen siihen paikkaan, kun tilanne valkeni hänelle. Jakakoon Mika elämänsä miesystävänsä Juhanin kanssa, ei Mika ollut häntä varten.

Mikään ei siis ollut kohdallaan. Seksi oli kyllä ollut mukavaa monenkin miehen kanssa vuosien mittaan, mutta silti miehet ottivat aina lopulta etäisyyttä. Se tuntui kummalliselta, sillä Anna yritti aina täyttää heidän toiveitaan, huolehti tarkoin ulkonäöstään, vaatteistaan ja käytöksestään.

Nyt työurakaan ei enää näyttänyt yhtä komealta kuin Anna vielä pari viikkoa sitten oli kuvitellut. Hän oli panostanut uraansa paljon, tehnyt projekteja vapaa-aikansa kustannuksella, kantanut raportteja kotiin, vastaillut viesteihin iltaisin, viikonloppuisin ja lomilta, tarkistanut aina sähköpostinsa ennen nukkumaanmenoaan ja valvonut lukemattomina öinä seuraavaa päivää suunnitellen. Kaikki se oli ollut turhaa. Sairaslomalle jääminen oli todistanut sen, sillä esimieheltä oli tullut paranemistoivotusten sijaan vain ärtyneitä viestejä siitä, että Annan olisi pitänyt käsi kipsissäkin jatkaa projektiensa parissa.
Anna katsoi kännykkäänsä. Uusi viesti. Ainoa mies, joka häntä tavoitteli, oli esimies. ”Soita heti kun voit, tarvittaisiin pikaisesti uusi kustannussuunnitelma.”

Anna heitti puhelimen sängylle, se putosi lattialle, akku irtosi ja vieri kauas sängyn alle. Olkoon, hän soittaisi joskus toiste. Sairaslomallahan hän oli, ja lääkärin määräyksestä nyt piti levätä.

– Mikä teitä nuoria naisia oikein riivaa, lääkäri oli sanonut ja taputtanut itkevää Annaa olkapäälle.

– Mikä sai sinut menemään punttisalille treenaamaan, vaikka käsi oli kipsissä ja vahva lääkekuuri päällä? Eikö sinulle tullut huono olo?

Anna oli nyökytellyt ja ajatellut, että hänen käytöstään olisi vaikea selittää, niin älyttömältä se nyt tuntui. Hän oli ajatellut tekevänsä jonkinlaisen erityistehokkaan parantumissuorituksen. Ja kun Mikaa saattoi tavata vain punttisalilla, Anna ei ihastumiseltaan ollut saanut sanotuksi, että rehkiminen oli tuntunut hirveältä. Jopa syöminen oli unohtunut väsymyksen takia. Ei siis ihme, että anemia oli vain pahentunut ja painoindeksi oli laskenut lähelle kuuttatoista.

– Otetaan seuraava tarkastus viikon päähän. Päästän sinut vielä kerran yrittämään toipumista itse. Nestetasapaino saadaan korjattua helpommin, mutta jos paino ja veriarvot eivät pian nouse, joudun ottamaan sinut vuodeosastolle ja lähettämään psykologin juttusille. Yritetään kuitenkin vielä kerran normaalitapaan, lääkäri kiteytti.

Anna oli luvannut tehdä kuten lääkäri oli sanonut, ja yllättäen ajatus äidin luokse menosta oli tuntunut kutsuvalta. Ainakin hän saisi levätä ja syödä hyvin.

Kotipuolessa olikin tullut käytyä aivan liian harvoin: opiskeluaikana vain jouluna, pääsiäisenä ja juhannuksena, ja viime vuosina enää vain jouluna. Vanhoja ystäviäkään ei oikein ehtinyt tavata, sillä työ oli täyttänyt päivät. Ajan tasalla pysyminen oli vaativaa, saati sitten uuden opettelu. Välillä Anna harmitteli sitä, että oli valinnut erikoisalakseen nopeasti muuttuvan verkkoviestinnän – tai web designin, sehän kuulosti hienommalta. Projektien lisäksi piti jatkuvasti miettiä etenemismahdollisuuksia ja palkankorotuksia ja kaiken varalta täytyi katsella uusiakin työpaikkoja.

Ja äkkiä hän oli tässä: reilusti yli kolmenkymmenen, uranainen, tyylikäs ja osaava – ja yksinäinen. Kaikki oli mennyt eri tavalla kuin hän lapsena oli suunnitellut. Mistä hän nyt löytäisi sen kunnollisen mukavan miehen, jonka kanssa ehtisi vielä perustaa perheen?

Anna muisteli kurssijuhlassa tapaamaansa Johannaa, joka tuntui saaneen kaiken sen mistä Anna oli haaveillut. Entisellä lapsuudenystävällä oli perhe ja hyvä työpaikka, eikä hän kuitenkaan kehuskellut saavutuksillaan. Ehkä Johannan voisi tavata uudelleen. Ja ehkä Anna samalla saisi kuulla, mitä Johannan isoveljelle Jannelle nykyään kuului.

Annaa hymyilytti, kun hän muisteli ihanaa Jannea ja sitä hurjaa salaista ihastumista, joka oli pitänyt häntä teini-iässä otteessaan monta vuotta. Hän oli palvonut Jannea, jolta oli saanut haparoivan ensisuudelmansa.

Alakerrasta kuului astioiden kolahduksia, ja pian ylös leijaili suloinen kahvin tuoksu. Anna sijasi vuoteensa ja sulki ikkunan. Tänään hän ehtisi alas, ennen kuin äiti joutuisi kipuamaan ylös häntä herättelemään.

– Huomenta Anna, nukuitko hyvin?

– Ilman korvatulppia ja silmälappuja iltakymmenestä tähän asti. En muistanut, että kotona nukkuu näin sikeästi.

– Olet saanut jo vähän väriä takaisin kasvoillesi. Otapa ensin pari lasia mehua, eikös se lääkäri niin määrännyt. Montako lättyä?

Äiti teki selvästi lohturuokaa, eikä Anna pannut vastaan.

– Aiotko käydä kävelyllä aamiaisen jälkeen, vaikka vähän sataa tihuuttaa? äiti kysyi.

– Joo, teen pienen lenkin tässä lähimaisemissa, Anna vastasi pyyhkien hilloa suupielistään ja yritti olla ajattelematta lättyihin kätkeytyvää rasvamäärää.

– Tapasin Johannan isän eilen, hän kertoi saaneensa mukavia vieraita. Käypä tervehtimässä häntä, kuulemma sekä Johanna että Janne ovat paikalla, äiti ehdotti.

Olisipa tosiaan hauska tavata Janne pitkästä aikaa. Millainenhan mies tästä oli tullut? Anna tuumi itsekseen.

Anna siivosi aamiaispöydän ja nousi yläkertaan. Hän istui sängylle ja hieroi kipsikättään. Sitä kolotti yhä, eikä väsymyskään ollut täysin takana. Ennen äidin luokse tuloa hänen oli tehnyt mieli antaa kaiken murheen pyyhkiä yli ja kömpiä syvälle peiton alle nousematta enää koskaan ylös. Nyt uusi päivä herätti uteliaisuutta.

Anna ryömi sängyn alle. Puhelimen akku oli vierinyt seinän viereen. Anna kokosi kännykkänsä, käynnisti sen ja toivoi parasta. Ehkä Kristianilta olisi tullut viesti.

Puhelin piippasi: yksi viesti. Anna avasi sen sydän jyskyttäen ja häkeltyi.

”Kiitos. Olet hyvä ihminen, kun jätit Mikan minulle. Tiesin, että hän olisi sinulle tärkeä, mutta sitä hän on myös minulle. Toivon sinulle kaikkea hyvää, terveisin Juhani.”

Tällaista viestiä Anna ei ollut kuvitellut saavansa. Hän luki tekstin moneen kertaan ja vakuuttui sen aidosta ystävällisyydestä. Ehkä Mika oli tehnyt hyvän valinnan Juhanissa. Kummallista, kuinka anteeksiantavaksi hyvin nukuttu yö ja täysinäinen maha tekivät, Anna pohti ohimennen ja naurahti itselleen. Tuntui siltä, että hän todella voisi antaa Mikan mennä. Ei se mies ollut häntä varten.

Päätöksestään reipastuneena Anna veti ulkoiluvaatteet ylleen. Kengiksi hän lainasi eteisestä äidin punaisia kumisaappaita.

Anna vilkaisi itseään peilistä, ja häntä nauratti jo toisen kerran samana aamuna. Ei hassumman näköinen – yllättäen – kaikesta tyylittömyydestä huolimatta. Peilistä katsova ihminen oli kuin puolukka: punainen ulkoilutakki ja punaiset saappaat, vihreä huivi ja tummat tuulihousut.

Kristian olisi kieltänyt Annaa esiintymään julkisesti tällaisessa asussa, mutta eipä sillä nyt ollut väliä. Anna oli väsynyt esiintymään odotusten mukaisesti. Hän nakkeli niskojaan peilikuvalleen ja asteli päättäväisesti ulos.

Hiekkatie oli märkä ja vaisusti vihmova sade houkutteli esiin tuoksuja, joita ei kaupungista löytynyt: kukkapenkin mullan mehevyys, puiden välissä kasvavan varvikon kirpeys ja sammaleen tumma sameus. Anna kulki sieraimet levällään ja ajatteli, että tällaisesta elämästä voisi nauttia.

Muita ihmisiä oli vähän liikkeellä, ja Anna sai kaikessa rauhassa suunnata tutuille teille ja kaduille. Tässä hän oli harjoitellut ensi kerran polkupyöräilyä, tästä oikaissut pihojen läpi koulutielle, tuossa oli tuttu puisto.

Anna pysähtyi hylätyn jäätelökioskin luokse. Tuohon puuhun nojaten Janne oli silloin kauan sitten vetänyt hämmentyneen Annan luokseen, nostanut kädellä leukaa ja antanut ujon, haparoivan suudelman, jota Anna yhä vaali salaisena muistonaan. Ensisuudelma, ajatella, ja koivuun nojaten kuin vanhassa elokuvassa.

Muistoja tässä pienessä kaupungissa riittäisi melkein joka kadunkulmaan. Anna tiivisti tahtia ja tunsi, kuinka selkään nousi pieni hiki. Se tuntui hyvältä.

Paluureitti kulki Johannan lapsuuden kotitalon ohi, ja juuri kun Anna oli sen portilla, ovi kävi ja tuttu nainen ilmestyi portaille mattoa ravistamaan.

– Anna! Kuulinkin, että olet pitkästä aikaa käymässä kotonasi.

– Hei Johanna! Täällä on turha kuvitella olevansa huomaamaton.

Johannaa nauratti.

– Se on totta, mutta toisaalta äitisi ja minun isäni ovat samoissa kuoroharjoituksissa joka viikko. Tule sisään, leivoin juuri puolukkapiirakkaa!

Annan suu kostui. Johanna oli aina ollut loistava leipomaan, ja pullataikinaan tehty puolukkapiirakka oli parasta mitä Anna tiesi.

– Kiitos, voisin hyvin maistaa palasen.

Melkein kaikki näytti sisällä samalta kuin kauan sitten. Samat matot ja taulut ja keittiön puiset, lakatut kaapinovet.

Olohuoneessa oli sentään uusi sohvakalusto, ja pianon päälle oli ilmestynyt pitkä rivi kirjaviin kehyksiin aseteltuja kuvia – vauvoja, hääpareja, rippilapsia, ylioppilaita. Sellaiset kuvat ilmestyivät näkyviin vasta, kun ihminen tunsi kaipaavansa läheisiä ympärilleen, Anna ajatteli. Noita kuvia oli ilmestynyt myös äidin olohuoneeseen.

Johanna oli näyttänyt jo kurssitapaamisessa levolliselta ja tyytyväiseltä, ja vanhassa lapsuudenkodissaan häärätessään hän aivan huokui leppoisaa oloa.

– Onpa hauskaa saada sinut keittiön pöydän ääreen aivan kuin silloin kauan sitten, Johanna sanoi kuin Annan ajatuksia lukien.

– Oli harmi, ettemme ehtineet kurssijuhlissa paljoa puhua. Mutta kiva, että tavataan täällä taas. Mitä sinulle oikein kuuluu, Anna? Onko sinulla perhettä?

Anna oli valmistautunut mielessään tällaisiin kysymyksiin väistelevällä kertomuksella Kristianista ja tulevaisuudensuunnitelmista, mutta nyt hän ei jaksanutkaan teeskennellä.

– Ei, ja se on suuri pettymys. Minulla ei ole ollut onnea miesten kanssa.

– Olen pahoillani. Ihan niin kuin meidän Jannella, joka on juuri eroamassa vaimostaan. Vaimo halusi Jannen muuttuvan ja painosti kaikenlaisista pikkuasioista. Valtavia riitojahan siitä syntyi, etenkin kun suuretkaan asiat eivät osuneet kohdilleen. Kaiken huippu oli se, että hän innostui vähän väliä jostakin ihmedieetistä ja pakotti Jannen mukaan niihin.

Anna muisti hyvin omat epä­onnistuneet dieettikokeilunsa ja yritti myönnellä Johannan puhetta. Onneksi tämä vaihtoi aihetta.

– Mutta ei Jannesta sen enempää. Missä sinä olet kätesi telonut?

– Kaaduin heti juhlien jälkeen, eikä käsi oikein lähtenyt parantumaan. Piti tulla äidin hoiviin.

Annaa nolotti myöntää tämä, mutta Johanna nyökkäsi vakavana.

– Äitisi on kuulemma hyvin iloinen tulostasi. Kuule, kaivoin eilen esiin vanhoja albumeja, haluatko nähdä.

Albumit levisivät keittiön pöydälle piirakan ja kahvikuppien väliin, ja kouluaikaiset kuvat ensin lettipäisistä, sitten yhä vahvemmin meikatuista ja hurjasti poseeraavista tytöistä saivat Anna ja Johannan lopulta nauramaan silmät kyynelissä.

– Ja tässä, näetkös, on se kuva Jannesta, jonka kopion myin sinulle salaa.

– Ja minä maksoin siitä valokuvasta kovan hinnan, sait vaihdossa upouuden ripsivärin ja suosikkihuulikiiltoni, muistatko?

Kuvassa oli kitaran kanssa poseeraava hymyilevä Janne, pöyheä kiharapilvi mustan hatun alla, pitkät sormet huolettomasti kitaran kaulalla. Tuota kuvaa Anna muisti suudelleensa joka ilta.

– Hei Johanna, oletko saanut vieraita?

Anna kääntyi hätkähtäen tutun äänen suuntaan. Ovi oli käynyt niin hiljaa, etteivät he olleet huomanneet tulijoita.

– Joo, Anna tuli katselemaan vanhoja valokuvia. Muistat kai hänet?

Johanna vilkaisi virnistäen Annaa, joka tunsi punastuvansa kauttaaltaan. Tuossa se nyt oli ilmielävänä, kitarakuvan Janne, mutta mieheksi muuttuneena ja silmää iskien.

– No nyt minä sinut tunnistan, Janne sanoi. – Yhtä ujo kuin ennen, vai?

– En nyt sentään! Anna tulistui ja yritti panna valokuvan nopeasti albumin alle piiloon.

– Ja mitä kuvia te katselette? Janne sanoi ja nykäisi muitta mutkitta Annan piilottaman kuvan esiin.

Anna tunsi punastuksensa syvenevän. Hän oli äkkiä kiusallisen tietoinen epätyylikkäästä vaatetuksestaan ja meikkaamattomista kasvoistaan. Tämä ei tosiaankaan sujunut kuten olisi pitänyt.

Oli hetken aikaa aivan hiljaista. Janne katsoi nuoruudenkuvaansa hämmästyneenä, ja Anna antoi katseensa levätä miehessä. Tutut pojankasvot olivat jykevöityneet, silmien ympärille oli ilmestynyt paljon naururyppyjä, mutta myös synkeä poimu kulmakarvojen väliin. Leuassa oli hiukan parransänkeä, ja miehen yllä oli huoleton asu: siistit farkut ja neule, jonka alla oli kauluspaita.

Janne näytti oikeastaan aika tyylikkäältä, Anna ajatteli hyväksyen ja jatkoi miehen mittailua silmillään. Jannen vartalo ei ollut yhtä lihaksikas kuin poikaiässä, mutta voimakkaalta ja pystyvältä tämä näytti yhä.

Janne käänsi katseensa kuvasta ensin Johannaan ja sitten Annaan, ja sitten mies tuntui mittailevan Annaa yhtä tarkoin kuin tämä äsken häntä.

– Sinä näytät hiukan väsyneeltä mutta muuten oikein hyvältä. Mitä kädellesi on tapahtunut?

– Kaaduin, olen täällä sairaslomaa pitämässä. Kyllä tämä tästä.

– Eikö sitä särje?

Jannen ilme näytti huolestuneelta, ja miehen huolehtivaisuus tuntui Annasta hyvin mukavalta. He katsoivat toisiaan hetken vakavina, sitten hymyillen. Ovi kävi uudelleen.

– Eikö se ole pikku Anna?

Johannan ja Jannen isä tuli sisään, ja Anna nousi kättelemään miestä. Kalevi oli vanhentunut kovasti, asento oli paljon kumarampi kuin ennen, ja Anna näki eteisessä rollaattorin. Kasvoilla oli kuitenkin sama valoisa hymy, jonka Anna muisti lapsuudestaan.

– Onpa hauska saada sinut vieraaksi, äitisi kertoikin sinun olevan tulossa. Istutaan alas, juodaan yhdessä kahvit!

Johanna korjasi valokuva-albumit pois ja heilutteli veijarimaisesti hymyillen Jannen kitarakuvaa salaa miehen takana saaden Annan purskahtamaan vielä kerran nauruun.

–  Hauska nähdä täällä iloisia kasvoja, Kalevi ilahtui. – Useimmiten täällä on niin kovin hiljaista.

Nyt ei hiljaista tosiaankaan ollut. Kahvihetken aikana puhe poreili sinne tänne vanhoja muistellen. Käytiin läpi kouluaikojen opettajat ja luokkatoverit, yhteiset kuoroharrastukset, lähiperheet ja pikkukaupungin uutiset.

– Tulethan huomenna uudelleen, Johanna pyysi, kun Anna huomasi hätkähtäen kellon hypähtäneen ja alkoi tehdä lähtöä.

– Saat sitten vuorostasi kertoa omista kuulumisistasi. Tulethan, pyysi Jannekin, ja kun Anna katsoi miestä tarkasti, hän näki tämän olevan vakavissaan.

– Tulen mielelläni. Käykö sama aika, jos kerran olette huomennakin täällä?

Kotimatka tuntui keveämmältä kuin mikään kävelymatka aikoihin. Askelia siivittivät Annan huvittuneet hymähdykset, kun hän ajatteli hauskoja vanhoja sattumuksia ja sitä lämmintä helppoa tunnetta, joka hänet oli Johannan, Jannen ja näiden isän seurassa vallannut. Miten mukavaa, että huomenna he voisivat jakaa hauskan hetken jälleen yhdessä.

Äiti oli jo kattanut pöydän, ja kahdesta syömästään puolukkapiiraan palasta huolimatta Anna söi tuhdin annoksen, kömpi sitten yläkertaan ja päätti ottaa torkut puhelimeen tulleita viestejä perkaamatta. Ehtisi ne asiat myöhemminkin hoitaa, hän ajatteli viimeiseksi ennen nukahtamistaan.

Ilta meni leppoisasti, Anna katseli äidin kanssa luontodokumentin, he söivät taas ja asettuivat lukemaan kirjoja ennen nukkumaanmenoa.

Vasta sängyssä Anna huomasi unohtaneensa puhelimen viestien ja sähköpostien tarkastamisen mutta päätti jättää mokoman huomiseen. Olkoon, hän ajatteli, sairaslomallahan hän oli, ja silloin pitää levätä. Hän pöyhi tyynynsä uudelleen ja nukahti.

Jokin suloinen muisto oli värittänyt aamun viimeisen unen, ja Anna heräsi hymyillen uuteen päivään. Unesta jäi vain häivähdys, mutta se tuntui valaisevan maailman sisältä päin. Tältäkö tuntuivat hyvä sikeä yöuni ja levollinen mieli, Anna ajatteli aamiaispöytää siivotessaan.

– Teen tänään pitkän lenkin ja lupasin mennä Johannan luo kahville, Anna huikkasi eteisestä.

– Hyvä, vie terveisiä Kaleville. Tänään ei meillä olekaan mitään erikoista, äiti vastasi.

Ehkä tämä olisi sitä erikoista, Annan mielessä kävi, kun hän asteli ulkona. Tuntui hyvältä kävellä, aivan toiselta kuin punttisalin rehkiminen oli tuntunut. Miten hän olikin ollut niin hölmö, että oli kuvitellut sairasloman olevan samanlaista suorittamista kuin kaikki muukin hänen elämässään. Ehkä asioiden piti vain antaa tapahtua, nauttia siitä mitä kohdalle osui ja tarttua siihen mikä kiinnosti.

Entä jos alkaisi harrastaa kuorolaulua uudelleen, pääsisi taas mukaan kuoron yhteishenkeen, siihen suureen tyytyväisyyden tunteeseen, joka syntyi yhdessä kauniisti soivien äänten harmoniasta? Entä jos opiskelisi uuden kielen, tai kutoisi sen kuviovillapaidan, josta oli aina haaveillut? Entä jos vaihtaisi työpaikkaa, eikä ajattelisikaan pelkästään vastuullisempaa ja näyttävämpää asemaa, vaan etsisi työpaikan, joka jättäisi aikaa myös harrastaa. Aikaa elää, olla onnellinen?

Ohiajava auto näytti vilkkua ja pysähtyi Annan eteen. Sivuikkuna aukeni ja sisältä kurkisti hymyilevä Janne.

– Hei Anna! Näytät niin reippaalta ja hauskalta. Tule kyydillä, Johanna on jo laittanut sienipiiraan uuniin.

Anna istui autoon ja antoi Jannen auttaa turvavyön kiinni.

– Aika hankalaa se tämän kipsin kanssa olisikin, Anna nauroi hämmentyneenä Jannen läheisyydestä ja tämän lämpimästä miehentuoksusta.

Jannen jutellessa niitä näitä Anna tutkaili vaivihkaa auton paljastavia yksityiskohtia. Auto oli siisti, mittarissa tuskin kolmeakymmentä tuhatta, ja sivutaskussa oli vain karttoja ja cd-levyjä. Anna nappasi niistä yhden ja nauroi.

– Ei ole totta! Kuunteletko sinä vieläkin Duran Durania?

Janne näytti hämmentyneeltä mutta nauroi sitten itsekin.

– En voi sille mitään, nostalgia on niin mahtavaa.

Pian he väänsivät vuorotellen volyymia kovemmalle ja hoilasivat yhdessä tuttuja sanoja.

– Who do you need, who do you love, when you come undone?

Perillä Kalevi tuli päätään pyöritellen portaille ja piteli korviaan.

– Minä luulin, että sieltä tuli joku nuorisojengi pihaan, sellainen basson jytke kuului sisälle asti.

– Ei se ihme, jos sinulla on kaikki ikkunat ja ovet auki, Janne ilkkui isälleen, tarttui tätä harteista ja lauloi vielä kovempaa.

– Sisälle sieltä mekastamasta, Kalevi komensi muka vihoissaan.

Annasta tuntui heti kuin hän olisi ollut kotonaan. Duran Duran pantiin soimaan taustamusiikiksi, oli hauskaa ja helppoa istua keittiön pöydän ääressä, kuunnella Johannan tarinointia lapsistaan ja innostua tämän tulossa olevasta lomamatkasta. Ja kun Janne kertoi omasta elämästään, Annan oli yhtä helppo olla myötätuntoinen.

– Niin meille sitten kävi, että keväällä erottiin. Mari oli helpottunut, sillä hän ei lopulta tuntunut kestävän seuraani ollenkaan, Janne totesi. – Mari oli ensin töissä paitsi päivät, myös osan viikonlopuista, ja iltaisinkin hän vain kirjoitteli tuntikausia Facebookinsa päivityksiä. Ehkä kaikki olisi ollut toisin, jos olisimme saaneet lapsia, mutta niin ei vain käynyt. Ehkä silloin olisin kelvannut sellaisena jollainen olin.

– Millainen sinun sitten olisi pitänyt hänen mielestään olla?

– Tyylikkäämpi, sivistyneempi. Menestyneempi, jotenkin. Pahaltahan se tuntuu, täytyy myöntää.

Janne tuntui loukatulta ja nöyryytetyltä, ja jokin miehen kertomuksessa liikutti Annaa syvältä.

– Kyllä sinun olisi pitänyt kelvata tuollaisena.

– Kiitos Anna. Mutta oli minussakin vikani, en jaksanut kiinnostua Marin tekemisistä, en minä sitä kiellä. Ehkä me emme vain olleet toisiamme varten.

Anna oli vähällä kertoa omasta elämästään, tuoda sen Jannen kertomuksen rinnalle ja käydä läpi oman kohtalonsa, mutta hänestä tuntui, ettei tämä hetki ollut sitä varten.

Johanna käänsikin raskaaksi käyneen keskustelun toisaalle. Kalevi kertoili kaupungin tapahtumista ja haaveestaan päästä vielä kesämökilleen.

– Minun liikkumiseni on huonompaa kuin ennen. Sain talvella veritulpan.

Anna muisti häpeillen, että äiti oli kertonut jotakin sellaista, mutta Anna oli ajatellut vain omia murheitaan. Johanna ja Janne eivät onneksi huomanneet Annan hämmennystä vaan alkoivat heti suunnitella seuraavaksi viikonlopuksi retkeä kesämökille.

– Mikset tulisi mukaan, Anna? Jos Johanna ei pääse, me miehet tarvitsemme ruuanlaittajaa.

Vastalauseiden myrsky sai Jannen virnistämään.

– Kunhan kiusasin! Kukahan meistä laittaa parhaimman kalasopan, kysyn vaan!

Johanna alkoi selostaa Annalle innostuneena veljensä ruuanlaittotaitoja, ja Anna katsoi Jannea taas uusin silmin. Vai osasi mies myös kokata! Sitten häntä hymyilytti: unelmien miehen määritelmä oli totisesti muuttunut nuoruusvuosista. Silloin unelmien prinssi oli etäinen rokkikitaristi, nyt suurimman vaikutuksen teki mutkaton juttelu ja ruuanlaittotaito!

Aika kului nopeasti. Kun Anna alkoi vilkuilla kelloaan, Janne tarjoutui saattajaksi.

– Olisi kiva vähän kävellä, jos huolit seuraa. Minulla on tänä iltana työvuoro, ja siitä tiukka työputki perjantai-iltaan asti. Onneksi on lupaus mökkiviikonlopusta edessä!

Tyytyväisyyttään hyrisevä Kalevi lupasi hoitaa eväspuolen mökkiä varten.

– On se hienoa, että suostutte vanhan miehen mökkiseuraksi. En uskalla lähteä yksin, sen verran huteraa tämä kulkeminen vielä on. Kiitos jo etukäteen!

Kiitokset hämmensivät Annaa, itseäänhän hän oli ajatellut ja leppoisaa viikonloppua kauniissa rantamökissä. Tuntui erikoiselta, että itsekkäästä ajatuksesta oli niin paljon iloa myös toiselle.

– Minustakin on mukavaa jos tulet, Janne sanoi matalasti auttaessaan eteisessä takkia Annan ylle.

Anna ei osannut vastata, heitti vain hyvästit Kaleville ja Johannalle ja kulki pitkään vaiti Jannen vierellä.

– En kai loukannut sinua mitenkään, Janne kysyi huolissaan, kun oli kuljettu melkoinen matka.

– Et tietenkään, on vain niin paljon ajateltavaa.

– Olen pahoillani, että puhuin niin paljon itsestäni. Taisin antaa aika ikävän kuvan. Olen ollut aika sekaisin ja tolaltani avioeron takia.

– Minusta on hienoa, että olit niin rehellinen. En vain osaa kertoa samalla tavalla omasta elämästäni.

– Älä huoli. Kerrot sitten, kun tuntuu siltä. Sinun vierelläsi on hyvä olla vaikka ihan vaiti.

He kävelivät eteenpäin mitään puhumatta, Anna tunnusteli miehestä huokuvaa lämpöä ja tunsi, kuinka sopivasti heidän askeleensa kävivät yhteen. Anna horjahti katukiveyksellä, Janne tarjosi käsivartensa, ja äkkiä tuntui hyvin luontevalta kulkea käsikynkkää.

Sitten Janne pysähtyi.

– Katsos, Anna, mihin tultiin.

He olivat puiston laidalla, kauempana näkyi pieni kioski, jonka seinistä maali oli hilseillyt.

Janne vei Annan hylätylle jäätelö­kioskille ja empimättä suoraan sen koivun luokse, josta Annalla oli niin suloinen muisto.

– Et varmaan tiedäkään, Anna, että juuri tämän puun luona minä sain ensisuudelmani. Muistan vieläkin aivan tarkkaan, kuinka ihmeellistä oli, että vastasit suudelmaani. Muistatko sinä siitä mitään?

Että muistiko Anna! Anna käänsi silmänsä Jannen silmiin, siinä lähellä oli se koivu, ja siinä oli tuo mies, ja Jannen katseen alla Annan silmät kyyneltyivät, mies nosti kädellä Annaan leukaa ja painoi huulensa Annan huulia vasten.

Anna tahtoi upota muistoihin niin syvälle kuin pääsisi, pohjaan asti. Hän uskalsi tuskin vastata Jannen varovaiseen suudelmaan, odotti tämän käsiä ja painautui sitten mieheen kiinni. Anna tahtoi, ja vartaloaan vasten hän tunsi, että myös mies tahtoi. Äkkiä oli kuin he olisivat taas olleet vasta teinejä ja silti kaikesta kokemastaan viisastuneita.

Äkkiä Janne tempautui irti, katsoi Annaa vakavasti, ja miehen suupielissä kävi murheellinen värähdys.

– Anteeksi, Anna. En olisi saanut, Janne mutisi.

Anna olisi tahtonut kysyä miksi, tahtonut puhua. Juuri nyt olisi ollut se hetki, jolloin kaikki olisi ollut mahdollista, mutta mies työnsi Annan kauemmas. Hartiat vavahtaen Janne kääntyi ja marssi pois.

Anna jäi nojaamaan koivuun, sitä kohtalokasta muistojen koivua vasten. Hän ajatteli, että nyt hänellä olisi toinen kaunis suudelma muistonaan. Se muisto vain oli jälleen aivan liian lyhyt, liian pian ohitse.

Mitä ihmettä hänelle oli tapahtumassa?

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.