Osa 2/5: Kurssitapaamisen ja Mikan kanssa vietetyn kuuman, joskin pikaisen yön jälkeen Anna kompastuu ja murtaa ranteensa. Kotona hänellä on aikaa miettiä asioita.

Anna meni ikkunaan ainakin kuudennen kerran. Nyt Kristian kuitenkin jo erottui kaukana kadunkulmassa, tämä näytti saapuvan tapojensa vastaisesti kävellen. Anna riensi peilin ääreen ja pöyhi vasemmalla kädellä otsatukkaansa. Kovin edustava hän ei nyt ollut, mutta ei kai kukaan sellaista odottaisi sairaalasta käsi kipsattuna palanneelta. Moni asia oli muuttunut kipsi kädessä mutkikkaaksi, eikä vähiten suhde Kristianin kanssa.

Mies oli ollut hyvin epäilevä, kun Anna oli lopulta saanut hänet puhelimeen.
– Usko nyt, Kristian: kaaduin ja olin sairaalassa kahden yön yli. Ranne on poikki ja käsi kipsissä, pääsin kotiin vasta eilen päivällä.
– Olisit kai voinut soittaa.
– Kaatuessa puhelin meni rikki, sim-kortti katosi, enkä muistanut ulkoa numeroasi. Sinähän olit muistipaikka yksi, tiedät kyllä. Sairaalassa en jaksanut soittaa numerotiedusteluun, ja sitten kun pääsin kotiin ja hain uuden puhelimen ja muistikortin, sinä et vastannut ennen kuin nyt.
– En kai kesken työkiireiden, kun tuntematon numero soitti. Olisit jättänyt keskukseen sanan.

Anna puri huulta. Olisi ollut mukavaa, että Kristian olisi sanonut olleensa huolissaan, pahoittelevansa Annan tapaturmaa tai edes tiedustellut vointia. Mutta Annalla oli itsellään nyt niin huono omatunto, ettei Kristianin huono käytös haitannut. Kristian ei onneksi tiennyt, mistä Anna oli tulossa kaatuessaan.
Mika! Miten kuumalta tämän kädet olivatkaan tuntuneet lanteilla, ja miten omistavasti tämä oli puristanut Annaa itseään vasten. Niin komea kuin silloin kauan sitten, mutta nyt miehekkäämpi treenattuine lihaksineen.

Harmi, että se yhteinen loppuilta kurssitapaamisen päätteeksi oli loppunut nolosti, ja miten huono onni oli ollut, että hotellin edustalla hänen oli vielä pitänyt liukastua niin pahasti, että käsi oli nyt kipsissä.

Anna säpsähti. Mikaa nyt piti viimeksi ajatella, kun Kristian odotti langan toisessa päässä.
– Anteeksi, Kristian. Olen pahoillani, etten yrittänyt soittaa sinulle sairaalasta. Ehditkö tulla töiden jälkeen käymään?
– Kai minun täytyy tulla. En tosin voi olla pitkään, illalla on asiakastilaisuus oopperassa. Olin ajatellut, että olisit tullut seuraksi, mutta et kai nyt sitten voikaan. Ei sinne kipsi kädessä voi tulla, se herättäisi turhaa huomiota.

SIIHEN ANNAN OLI pitänyt tyytyä ja laskeskella koko päivän tunteja iltakuuteen. Kello oli jo vartin yli, kun ovikello lopulta soi.
– Hei Kristian! Hienoja kukkia, oletpa suloinen, kun tuot.

Kristian oli jo antamassa poskisuudelmaa, mutta säpsähti Annan mustelmaista ja arpista poskea. Anna selitti kaatumisensa yksityiskohtia, mies vastaili ynähdellen ja oli kovin vaitonainen. Anna ei jaksanut lopulta yrittää kannatella kepeää puhetta. He istuivat hiljaa pöydän ääressä, Kristian oikoi pöytäliinan tupsua ja huokaisi.
– No, nyt täytyy sitten mennä. Yritähän parantua, soitellaan.

Anna joutui tyytymään kylmään ja kuivaan suukkoon. Hän katseli ikkunasta, miten mies käveli katulehmusten alla ryhdikkäänä ja tyylikkäänä, meni taakseen katsomatta oopperailtaansa. Sormet tuntuivat kipsin alla jäykiltä, ja Anna liikutteli ne lämpimiksi ihmetellen hetken, kuinka oudoilta tavalliset kynnet näyttivät. Manikyyrin voisi perua pitkäksi aikaa.

Peruttavaa oli riittänyt myös töissä. Annaa harmitti vieläkin, kuinka pitkään hänellä oli mennyt eilen sairaalasta palattua projektijohtajan huoneessa. Tämä oli halunnut käydä tilannekatsauksia ja budjettisuunnitelmia läpi niin tarkasti, että Anna oli uupunut itkun partaalle. Kättä oli alkanut jomottaa kaikista särkylääkkeistä huolimatta niin paljon, että lopulta projektijohtaja ymmärsi lopettaa.
– Kai sinun sitten täytyy lähteä, vaikka olin kuvitellut, että haluaisit saada omia projektejasi hiukan eteenpäin sairaslomasta huolimatta. No, eiköhän tästä jotenkuten selvitä, mutta vastaa silti puhelimeen. Jotakin kysyttävää voi vielä tulla.

Anna oli purrut huulta, pyytänyt tilaamaan taksin ja nukahtanut särystä huolimatta heti kotiin päästyään.

TÄNÄÄN ANNALLA OLI mennyt tuntikaupalla aikaa siihen, että hän oli saanut tukan pestyä ja meikin levitettyä hankalasti käsi kipsissä. Ja paljonko iloa siitä sitten oli ollut, kun Kristian oli viipynyt tuskin varttituntia. Huoneessa leijui enää miehen partaveden tuoksu.

Anna katseli Kristianin tuomaa tyylikästä sinistä kimppua, joka henki eleganssia ja tyylikkyyttä. Se oli aivan eri paria kuin äidin sairaalaan tuoma iloisen oranssi kukkakimppu. ”Soitellaan”, oli Kristian sanonut. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Anna tunsi raivonpuuskan nousevan, nappasi kimpun maljakosta ja paiskasi kukat ikkunasta ulos.

Kun hän puolen tunnin päästä silmät itkusta punaisina tuli katumapäälle, joku oli jo korjannut kauniin kimpun mukaansa.
Anna sammutti valot, asettui istumaan lempipaikalleen ikkunan ääreen, kietoi kädet polviensa ympärille. Hän katseli lehmuksen oksien lomasta erottuvaa iltaan hämärtyvää puistoa, viipyileviä pareja ja iloisia koiranulkoiluttajia ja ihmetteli. Ensi kertaa ties kuinka pitkään aikaan hänellä oli liikaa aikaa. Kipeä oikea käsi teki monet rästissä olevat työt hankaliksi. Ikkunat jäisivät pesemättä, kaapit siivoamatta ja pyykit silittämättä. Yhtä hyvin voisi avata viinipullon.

Keittiön yksinäinen pöytä tuntui ankealta, ja lasillinen viiniä maistui kummalliselta ilman seuraa. Anna yritti hakea televisiosta sopivaa katseltavaa, mutta kokkaus- ja muotiohjelmissa oli nyt ikävä sivumaku. Anna sulki viinipullon, pesi kasvonsa ja hampaansa hankalasti vasemmalla kädellä ja katseli itseään peilistä. Ei kovin hemaiseva näky: poski oli mustelmilla, ja arven epätasainen iho erottui selvästi. Väsyneet silmät, murheellinen ilme.

Anna yritti hymyillä kestohymyään, mutta se ei ulottunut silmiin asti. Olkoon, yhtä hyvin voisi mennä nukkumaan. Aamulla kaikki olisi paremmin.

ANNA HERÄSI rappukäytävästä kuuluviin kolahduksiin ja jäi pitkäksi aikaa sänkyyn makoilemaan. Yön uni oli aivan lähellä, mutta Anna ei saanut siitä enää kiinni. Siinä oli ollut jotakin metsästä, ja lentämisestä, mutta pian pienimmätkin vihjeet unen sisällöstä haihtuivat olemattomiin.

Anna nousi istumaan sängyssään ja näki, kuinka kirkas alkusyksyn päivänpaiste siivilöityi väräjävänä valona makuuhuoneeseen, ja äidin kukkakimppu hohti valonläikässä iloisen oranssisena. Se oli hauska kimppu, niin äidin näköinen. Tämä valikoi aina kestävimmät kukat, joten kimppu alkoi vasta nyt olla parhaimmillaan.
– Kai sitä haluaa kalliin kimpun tuottavan iloa vähän pitempään, äiti aina sanoi ja valikoi päättäväisesti nuppuisia neilikoita, gerberoita ja värililjoja ruusujen sijaan.

Iloista kimppua katsellessaan Anna uskaltautui ajattelemaan suoraan tilannettaan Mikan ja Kristianin kanssa. Kristian oli tyylikäs ja näyttävä, hän menestyisi elämässään ja vaatisi samaa kumppaniltaan. Vaatisi, se oli sopiva sana Kristianin kohdalla. Tämä oli kuin mikäkin sheikki ja valtias. Annan piti olla aina huoliteltu ja hyväkäytöksinen, edustava.

Mutta miksei se ollut riittänyt Kristianille? He olivat olleet yhdessä jo yli vuoden, eikä Kristian koskaan puhunut tulevaisuudesta, ei edes tunnustanut rakkauttaan. Sängyssä mies oli kyllä osaava, mutta ei sillä tavalla intohimoinen kuin Anna olisi toivonut. Ehkä hän itse ei vain suoriutunut tarpeeksi hyvin edustavan naisystävän roolistaan.

Ei ainakaan nyt, kun takana oli kuuma yö Mikan kanssa. Jos Kristian saisi tietää, kaikki olisi ohitse. Anna ihmetteli, miksei hän kuitenkaan tuntenut syyllisyyttä eikä halua tunnustaa, ei edes pyytää anteeksi. Se saattoi johtua siitä, että hänellä oli vahva epäilys Kristianin muutaman ulkomaan työmatkan matkaseurasta. Ehkä pahinta oli se, ettei mies tuntunut olevan tosissaan Annan kanssa. Eilenkin tämä oli vieraillut vain viisitoista minuuttia. Ehkä heidän suhteensa oli nyt todellisen muutoksen edessä.

ANNA KEITTI aamukahvin, nautti epätavallisen kiireettömästä aamuhetkestään ja päätti pukeutua mukavasti farkkuihin. Suurin osa tyylikkäistä paidoista ei mahtunut kipsistä läpi, mutta siitä ei viitsinyt välittää. Anna veti päälleen väljän t-paidan ja päätti, että se saisi kelvata. Hän vain pistäytyisi pikaisesti torikahvilassa, siinä kaikki.

Raikas ilma virkisti, ja Anna jäi torikahvilan pöydän ääreen katselemaan ohikulkijoita. Oli oudon yksinäistä, ja hän huomasi miettivänsä, miksi kaikki nämä ihmiset olivat keskellä päivää liikkeellä. Työmatkalla olevia, kokoukseen kiiruhtavia, aamupäivän kahvitaukoaan viettäviä, mutta myös lomalaisia, eläkeläisiä, työttömiä ja kotiäitejä lastenkärryjensä kanssa. Anna pitkästyi. Miten hän selviäisi kymmenestä sairaslomapäivästä – ja entä jos lomaa jatkuisi vielä pitempään? Jotakin pitäisi keksiä.

”Sopivasti liikuntaa”, lääkäri oli määrännyt, ja ajatus houkutteli Annaa. Hän voisi saada kuntonsa kohotettua ennätysajassa ja pääsisi takaisin töihin entistä timmimmässä kuosissa. Mutta mitä ihmettä hän voisi tehdä, kun kipsin kanssa ei pääsisi lenkille, ei uimaan, ei edes zumbaamaan tai aerobiciin?

– Katsopas vaan kenet löysinkään täältä! Mutta mitä ihmettä sinulle on ehtinyt tapahtua?

Anna hätkähti tuttua ääntä. Mika seisoi hymyilevänä ja upeana hänen vieressään, istui pyytämättä vapaalle tuolille ja laski kätensä tuttavallisesti Annan olalle. Oli vaikea saada sanaa suustaan, kun käden lämmin paino tuntui harteilla. Teki mieli käpertyä vahvan miehen kainaloon ja tuntea itsensä pieneksi ja suojelluksi.
– Aika hurjan näköinen myös tuo sinun poskesi. Oletko kaatunut?

Anna tunsi punan nousevan kasvoilleen – arpi oli jäänyt meikkaamatta aamun lähtökiireessä. Näin naturellina hän ei yleensä uskaltautunut ulos, mutta hän oli ajatellut ettei kukaan tuttu näkisi. Anna yritti loihtia kasvoilleen kestohymynsä ja onnistui melko hyvin.
– Et sinä ainakaan kovin surkealta näytä. Kerro mitä tapahtui.
Anna huomasi hämmästyksekseen, että Mika todella kuunteli tarkkaan tarinan käänteet.
– Olipa sinulla onnea, kun pääsit heti sairaalaan. Tuo arpikin näyttää jo parantuneen hyvin.

Anna käänsi nolona poskensa näkymättömiin.

– Älä turhaan nolostu, Anna, olimmehan me pitkään yhdessä silloin kun olit pelkkä opiskelijatyttö. On kuin aikaa ei olisi kulunut välillä lainkaan. Ja uudistimmehan me tuttavuutemme silloin kurssijuhlayönä, Mika sanoi ja vinkkasi silmää.
– Ai tuttavuuden uudistamiseksiko sellaista sanotaan, Anna nauroi vuorostaan. Tuntui hyvältä, että arasta asiasta saattoi jutella kepeään sävyyn. – Mihin sinä olet matkalla?
– Punttisalille. Mikset tulisi mukaan?
– Kipsin kanssa?
– On siellä nähty muitakin kuntoutujia. Eikä sinulla kai jaloissa tai selässä mitään vikaa ole. Treenaa niitä!

Anna ei luvannut vielä lähteä mutta lupasi pohtia asiaa.
– Vai pohtia, tulen hakemaan sinut huomenna kahdelta, kun pääsen töistä. Laita kaulaasi taas se kaunis koru, joka asettui niin viekoittelevasti rintojesi väliin, jooko? Se jäi minun mieleeni, samoin ne huikeat saappaat, vau! Vaikka ehkä punttisalille on parempi pukea jotakin käytännöllisempää. Vieläkö sinä asut siinä samassa yksiössä kuin opiskeluaikoina?

Ennen kuin Anna ehti estellä, Mika oli kirjoittanut ylös Annan uuden osoitteen ja puhelinnumeron, vaikkei antanutkaan omiaan vastineeksi. Sitten mies suukotti poskea ja käveli pitkin sulavin askelin tiehensä. Anna jäi tuijottamaan tiukkaa peppua ja huomasi, että moni nainen ja jokunen mies kääntyi katsomaan Mikan perään. Tuollaisen miehen seurassa olisi hauska kulkea kadulla ja olla toisten naisten kadehdittavana, hän ajatteli.

Alkoi tuulla, ilma viileni äkkiä niin, että torikahvilassa tuli kylmä. Kättä alkoi jomottaa, ja Anna muisti unohtaneensa aamun särkylääkkeet. Hyvin tässä oltiin toipumassa, jos vasta puolenpäivän jälkeen käsi muuttui kipeäksi, hän ajatteli. Ehkä huomenna tosiaan voisi mennä Mikan seuraksi punttisalille. Ei kai siellä tarvitsisi mitään tehdä ellei haluaisi.

LOPPUPÄIVÄ TUNTUI oudon hiljaiselta. Anna istui nojatuolissa ja selaili kirjahyllystä poimimaansa kirjaa. Tuhannen yhden yön tarinat eivät nyt jaksaneet kiinnostaa, eikä televisiostakaan tullut katsottavaa. Oli erikoista, että aikaa oli liikaa, aikaa miettiä elämäänsä ja katsella ympärilleen.

Tältä näytti hänen kotinsa. Valkoiset nojatuolit ja kromijalkainen lasipöytä, valkea nukkamatto ja turkoosiin sävytettyjen seinien sisustustaulut. Kaikki oli upouutta, yhdessä Kristianin kanssa valittua, tämän hyvään makuun perustuvaa.Oikeastaan asunto tuntui vieraalta, kun sitä katseli tarkemmin. Tyylikästä, toki. Kotoa tuodut vanhat maisemataulut ja Annan aiemmin keräilemät maitokannut oli pitänyt pakata vintille, samoin äidin kutomat räsymatot.

Mutta halusiko hän valkoista, tyylikästä kotia? Entä jos remontoisi kaiken samanlaiseen iloisen oranssiin sävyyn kuin äidin kukkakimppu? Kristian ei ainakaan sopisi sellaisen sisustuksen keskelle, mutta sopisiko sinne sen paremmin Mikakaan rehvakkoine nauruineen ja pullistelevine lihaksineen? Vai pitäisikö sellaisia edes miettiä? Entä jos sisustaisi juuri niin kuin itse halusi, mauttomuuksineen kaikkineen. Hänhän täällä asui, Anna itse, tämän piti olla hänen kotinsa.

Siitä hetkestä Anna päätti, että hänen elämänsä muuttuisi. Nyt hän hankkiutuisi terveeksi ennätysvauhtia, söisi vain parasta mahdollista terveysruokaa ja liikkuisi niin, että koko ruumis hehkuisi terveyttä ja reippautta. Tehköön Kristian mitä halusi – Anna oli kyllästynyt odottamaan uutta käännettä.

Kun puhelin soi, Annan sydän hyppäsi. Ehkä se olisi sittenkin Kristian, joka pyytäisi anteeksi käytöstään, ja kaikki voisi palata ennalleen tai vielä paremmaksi. Mutta soittaja ei ollut Kristian.

– Töistä tässä terve. Pitäisi vielä tarkistaa, joko sait sen pankin verkkosivujen päivityksen alulle, vai onko sopimus vasta tekeillä. Kustannussopimuskin puuttuu.

Annan oli yllättävän vaikea muistaa sopimuksen kohtia, vaikka se oli valvottanut häntä vielä vajaa viikko sitten, kun hän oli murehtinut pienten yksityiskohtien takia. Nyt koko sopimus ei oikeastaan kiinnostanut häntä lainkaan. Piti pinnistellä, ettei hän päästänyt kyllästymistä kuulumaan äänestään. Oli syytä yrittää vaikuttaa asialleen antautuneelta työntekijältä, joka odotti innokkaasti paluuta työpöydän ääreen. Uratoiveita ei saanut unohtaa.

KUN PUHELU LOPPUI, Anna tunsi syvää helpotusta. Edessä olisi vielä yli viikko vapaata, jonka hän voisi käyttää vain oman vointinsa parantamiseen. Samalta istumalta Anna avasi tietokoneensa ja alkoi surffata netissä etsien sopivaa dieettiä itselleen. Kaikki oli hankalaa pelkkää vasenta kättä käyttäen, mutta Anna oli sinnikäs. Hän oli tekemässä kunnon uudistusta syömisiinsä, ja luvassa olisi myös paljon tehokasta liikuntaa punttisalilla – olisi kummallista, ellei sillä tavalla tapahtuisi ihmeitä!

Atkins, Scarsdale, paasto, Stillman, ananasdieetti, näkkileipä­dieetti, omenaviini-  ja tuoreravintodieetti ja Välimeren dieetti – valittavaa löytyi valtavasti. Anna etsi kuumeisesti sopivinta syötävää. Ei perunaa, pastaa, vaaleaa leipää tai sokeria, ei valkeaa riisiä, vaan paljon öljyjä, eläinrasvoja ja paljon lihaa. Toinen dieetti kehotti syömään paljon porkkanaa, selleriä ja greippiä, kolmas vain rasvatonta lihaa, kalaa ja kanaa, maitorahkaa ja keitettyjä munia. Hampaita syövyttävä omenaviinietikkadieetti ei houkutellut sen enempää kuin ananasdieetti tai pelkän kaalikeiton syöminen. Melkein kaikki suosittelivat raejuustoa, vihreitä vihanneksia ja hedelmiä, paljon vettä, ja useimmat rasvatonta kanaa. Eiköhän sellainen ruokavalio olisi varma valinta?

Anna kurkisti ruokakaappiinsa ja totesi, ettei sieltä löytynyt mitään noista aineksista. Siksi hän päätti jättää syömisen väliin, joi lasillisen vettä ja asettui nukkumaan. Heti huomenna alkaisivat terveet elämäntavat.

Aamulla päätä särki huonosti nukutun yön jälkeen. Anna otti särkylääkettä ja marssi päättäväisesti lähikauppaan. Kassiin mahtui omenoita ja kaalinpää, kanafileitä, kurkkua ja raejuustoa. Vaikka kannettavaa oli vähän ja Anna käytti vain tervettä kättään, kipsikättäkin alkoi särkeä.

Kotona nälkä oikein kurni, kun Anna paistoi kanaa ja hotki vihanneksia. Syötyään hän tunsi olonsa suurenmoiseksi, vilkuili kelloa ja odotti Mikaa tulevaksi. Kristiania hän päätti olla ajattelematta lainkaan.

TÄSMÄLLEEN KELLO KAKSI ovikello soi, ja hymyilevä Mika astui sisään. Hän toi nipun aikakauslehtiä tullessaan ja pyyteli anteeksi tuomisiaan.
– Muistathan, että olen lehtitalossa töissä, ja nappasin nämä vain lähtiessäni. Tuli niin kiire, että kukkien hakemiseen ei ollut aikaa.
– Kiitos, lehdistä on minulle varmasti iloa, kun päivät käyvät välillä vähän pitkiksi. Lähdetäänkö?

Mika piti kadulla niin reipasta tahtia, että Anna hengästyi jo ennen punttisalille pääsyä. Kättä jomotti, ja pukuhuoneessa Annan oli otettava jo toinen vahva särkylääke tälle päivälle.
Sali oli suuri ja avara, keskellä päivää siellä oli monta asiakasta, jotka veivasivat laitteita asiantuntevan kyllästynyt ilme kasvoillaan ja vaatteet viimeisimmän salimuodin mukaan valittuina. Anna vilkaisi hieman häpeissään yli vuoden vanhaa treeniasuaan ja päätti pian hankkia jotakin tyylikkäämpää.

Mika oli juuri niin hauskaa treeniseuraa kuin Anna oli ajatellutkin. Mies suositteli ensin lämmittämään suuret lihakset kuntopyörällä, auttoi Annan huomaavaisesti alkuun, sääti vastuksen tarpeeksi kovaksi ja siirtyi siksi aikaa itse ponnistelemaan rautaa ylös jalkaprässissä. Monen silmät jäivät kiinni hikisenä ponnistelevaan mieheen ja tämän komeisiin reisilihaksiin.

Kuntopyöräily oli yllättävän raskasta eikä helpottanut Annan oloa, mutta hän jatkoi sitkeästi ja siirtyi Mikan opastuksella jalkaprässiin. Anna sai taistella tosissaan, jotta hymy pysyi kasvoilla.

Mika ei päästänyt Annaa vähällä: joka laite säädettiin niin ankaraksi, että Anna jaksoi helposti vain viisi ensimmäistä vetoa, alkoi puuskuttaa seuraavilla viidellä ja jaksoi loput kymmenen vasta viime voimillaan.
– Olen tehnyt muutamalle tutulle oman kunto-ohjelman, joten olet hyvissä käsissä, Mika rupatteli vieressä Annan taistellessa jalkaprässin viime puristukset.
Anna mietti, miten juuri nyt pitäisi muistaa kysyä Mikan sormusasiaa tai edes saada sanotuksi että tarvitsisi hetken lepoa, mutta Mika oli taipumaton.
– Jaksaa, jaksaa! Mika kannusti. – Vielä pystyy! Ajattele, miten vartalo kiinteytyy ja lihakset kasvavat.

ANNA PAKENI LOPULTA naistenhuoneeseen huohottamaan ja valelemaan kasvoja terveellä kädellään. Miten hän selviäisi suihkusta? Ehkä oli parempi jättää suihkussa käyminen kotiin, niin kipsin ympärille saisi teipattua kunnolla muovipussin.
– Sieltähän sinä tulet! Seuraavaksi reisien lähentäjät, ojentajat ja loitontajat. Miltä tuntuu?
– Tosi hienolta, Anna valehteli hymyillen kestohymyään ja yritti ajatella muuta kuin särkylääkkeistä huolimatta yltyvää jomotusta kipeässä kädessä. Tämän kaiken täytyi olla terveellistä, ja liikuntaa lääkärikin oli suositellut. Mika ainakin hymyili kuin mikäkin henki Aladdinin taikalampusta, ja olihan hauskaa harjoitella miehen kanssa kaksin. Ehkä hän kysyisi Mikan elämästä myöhemmin, kunhan saisi tämän houkuteltua treenin jälkeen luokseen.

Mika oli treenaamisesta innoissaan, haki kynän ja paperia ja alkoi hahmotella Annalle harjoitussarjaa.
– Vartalonkiertolaite jää väliin, samoin rintalaite ja vatsakone, niissä tarvitaan molempia käsiä. Harmi kyllä hauislaite ei toimi kunnolla yhdellä kädellä, mutta pientä punttia voit hyvin nostaa yhdellä kädellä. Laitetaan se näiden jalkalihasten jälkeen. Vartalonkiertokoneessa tarvitaan kahta kättä, samoin rintalaitteessa ja vatsakoneessa, mutta selkäkone sopii kyllä. Kun sen ottaa loppuun, on koossa kiva setti alkajaisiksi. Tulenko hakemaan taas huomenna kahdelta? Tänään joudun jättämään sinut ihan kohta, on muuta menoa illaksi. Pääset varmaan kotiin yksin?

Anna ei osannut kuin hymyillä voipuneena, nyökkäsi ja katsoi Mikan kiireistä poistumista miesten pukuhuoneeseen.

KÄVELYMATKA PUNTTISALILTA kotiin tuntui melkein ylipääsemättömän pitkältä. Kättä särki ja vilu hiipi hiestyneelle iholle takin läpi.

Kotona Anna teippasi kiireesti muovin kipsin suojaksi, roikotti kättä suihkukopin oven ulkopuolella ja antoi kuuman veden valua väsyneitä lihaksia pitkin. Pyyhe ympärillään Anna katseli jääkaappiaan mutta tunsi itsensä niin väsyneeksi, ettei jaksanut laittaa ruokaa, ei edes paloitella ananasta, vaan hotki pelkän raejuuston, otti jälleen uuden särkylääkkeen ja nukahti pyyhe yhä hiusten ympärillä.

Aamulla joka lihasta kivisti ja tukka oli valtavana takkukasana. Oli pakko jaksaa kastella hiukset uudelleen ja yrittää suoria niitä yhdellä kädellä. Uusi annos särkylääkettä alkoi hiljalleen vaikuttaa, ja jäljelle jäi vain kaiku jomottavasta ranteesta kipsin alla. Kunhan jaksaisi vielä tänään, alkaisi helpottaa, Mika oli luvannut.
– Ensimmäiset päivät ovat pahimmat. Yritä venytellä kunnolla kotona, niin lihaskipu helpottaa. Ja mieti syömisiäsi: paljon proteiinia ja vihanneksia.

Venytellä olisi kyllä sopinut yrittää, mutta siihen ei kerta kaikkiaan ollut riittänyt voimia. Nytkään Anna ei jaksanut edes kanaa paistaa, vaan söi raejuuston loput ja keskittyi keräämään voimia kello kahteen ja Mikan tuloon asti.

KRISTIANISTA EI OLLUT kuulunut mitään, eikä Anna ollut jaksanut miettiä kuinka miestä olisi hyvitellyt. Ehkä ei ollut tarvettakaan, sillä nyt Mika kiehtoi Annan mieltä paljon enemmän kuin kylmästi käyttäytynyt Kristian. Annaa ei kumma kyllä surettanut. Ehkä suhteen oli jo aika olla katkolla.
Kun puhelin soi, Anna huomasi silti toivovansa, että se olisi ollut Kristian. Mutta se oli vain äiti, joka halusi kysellä Annan vointia.
– Tulisit kotiin toipumaan. Lapsuudenkaverisi Johanna on täällä ensi viikon, ja Johannan isoveli Janne. Eikö Johanna opiskellut verkkoviestintää samaan aikaan kuin sinä?
– Web designia, äiti, yritä nyt jo oppia. Verkkoviestintä kuulostaa niin arkiselta. Ja muistan kyllä Johannan, tapasin hänet vastikään kurssijuhlissa.

Äiti ilahtui, ja Johannan kuulumisia vaihtaessa Anna muisteli, miten suloista oli ollut olla Johannan paras ystävä ja samalla päätä pahkaa mutta aivan salaa niin rakastunut tämän isoveljeen Janneen. Miten komea Janne olikaan ollut kulkiessaan kitaransa kanssa koulun käytävillä, hymyillen suloisesti. Eikä mikään saisi Annaa unohtamaan ensisuudelmaansa, jonka oli saanut Jannelta puiston laidalla jäätelökioskin takana liki kaksikymmentä vuotta sitten. Miten monta vihkoa hän olikaan silloin täyttänyt sydämillä ja Jannen nimillä.
– Miten sairasloma on mennyt, äiti keskeytti Annan haaveet.
– Hyvin, olen käynyt paljon punttisalilla treenaamassa.
– Onko tuo nyt viisasta, kun käsi on kipsissä, äiti siunaili Annan kuntoiluharrastusta.
– Lääkäri neuvoi liikkumaan.
– Liikkumaan varmaan, mutta tarkoittiko hän aivan tuollaista?
– Äiti, minä olen aikuinen jo. Älä viitsi hössöttää.

Äidin kutsu tulla kotiin toipumaan tuntui yhä vieraammalta. Mitä hän siellä maalla tekisi? Lihoisi vain, kun ei pääsisi punttisalille, ja joutuisi kadehtimaan Johannan menestystä urallaan.
– Joskus myöhemmin sitten, äiti. Kyllä minä täällä pärjään, hei vaan!

MIKA TULI HAKEMAAN ja näytti yhä upealta. Mies tuli suoraan töistä, ja mittatilaustyönä tehty tumma puku näytti korostavan miehen treenattua vartaloa.

Annasta oli hauska tarttua Mikan käsivarteen ja kulkea punttisalille. Miehen kannustus sai jaksamaan koko ohjelman läpi, vaikka mieli teki luovuttaa. Anna kuitenkin pinnisteli, sillä kotona olisi aikaa toipua, ja levätä voisi koko seuraavan aamupäivän. Mitä muuta tekemistä hänellä nyt olisi kuin saada itsensä tehokuntoon?

Aivan kuten Mika sanoi, rasituksen aiheuttama kipu lihaksissa hellitti neljännen päivän tienoilla. Punttisali alkoi muodostua tutuksi, mutta Anna tunsi itsensä niin väsyneeksi, ettei pystynyt tekemään täysiä sarjoja edes Mikan usuttaessa. Alkuun Anna yritti houkutella Mikan luokseen aina punttisalitapaamisen jälkeen, mutta tämä puhui epämääräisesti työkiireistään ja teki silti selväksi, että seuraavanakin päivänä tavattaisiin samaan aikaan.

Kun treeniviikko eteni, Annaa väsytti niin, ettei hän olisi jaksanutkaan seuraa iltaisin. Oli valtavasti tekemättömiä kotitöitä, eikä sähköpostia jaksanut kahlata, ja sairaslomalta pitäisi palata töihin aivan pian. Ruoka ei maistunut, ja vaikka liikunnan olisi voinut kuvitella parantavan yöunta, öiksi oli otettava nukahtamispilleri.

Joka päivä Anna odotti nopean parantumisen alkavan, mutta jostain syystä väsymys ei hellittänyt, ja kipsikättä särki niin, että kipulääkkeitä meni enemmän kuin sairasloman alussa.

TULI VIIMEINEN sairaslomapäivä, ja lääkärille varattu aika olisi iltapäivätreenien jälkeen. Koko aamu kului kummallisen tahdottomassa tilassa. Anna tiesi, että nyt hänen pitäisi pystyä kysymään Mikalta, mitä oli tapahtumassa. Anna päätti, että väsymyksestä huolimatta juuri tänään olisi saatava selkoa siitä, mihin heidän suhteensa oli oikein menossa. Tällainen ei voisi jatkua.

Kun Mika saapui hiukan etuajassa, Anna oli vakava.
– Nyt jos koskaan oli tarpeen puhua asiat halki, Anna sanoi ja komensi miehen istumaan keittiöönsä. Mika väisteli katsetta ja oli silminnähden vaivaantunut.
– Anteeksi Mika, mutta minun on pakko tietää, missä tässä ollaan nyt menossa. Viimeiset kymmenen päivää me ollaan oltu joka päivä yhdessä, mutta minä en edes tiedä, olenko sinun ainoa naisesi.

Mika yritti hymyillä.
– Siitä sinä ainakin voit olla varma, ettei minulla ole ketään toista naista elämässäni. Vannon vaikka.

Anna näki, että Mika puhui totta. Se tuntui hyvältä, ja tuntui kuin väsymyskin helpottaisi.
– Sen minä vain halusin kuulla. Se riittää.
Anna oli riemua täynnä, vaikka Mika tuntui yhä vaivaantuneelta. Oli hyvä päästä lähtemään punttisalille. Ehkä siellä kaikki asettuisi taas kohdalleen.

Punttisalin pukuhuoneessa Annan asetteli tavaroitaan kaappiin ja jäi haaveilemaan siitä, kuinka ehkä jo tänään Mika tulisi illalla hänen luokseen. Anna suutelisi miestä pitkään ja kuljettaisi sormiaan tämän lihaksilla nautiskellen siitä, kuinka mies kuumenisi. Silloin ei olisi kiire mihinkään, ja Anna opastaisi Mikaa, ja yhdessä heillä olisi täydellistä.

Anna sävähti unelmistaan ja otti lisää särkylääkettä; ilman sitä treenaus ei onnistuisi. Salissa oli hiljaista, ja kun Anna käveli kohti kuntopyörää, hän näki Mikan kiistelemässä toisen miehen kanssa. Mies roikkui Mikan käsivarressa, tämä yritti rauhoitella miestä ja piti kättä tämän olkapäällä. Kosketuksessa oli jotakin outoa ja tuttua, ja Anna jäi niille sijoilleen. Mika näki Annan ja hätkähti, ja toinen mies seurasi Mikan katsetta.
– Tuoko? Anna kuuli miehen kysyvän Mikalta.

Mikan punastuminen oli hämmentävä vastaus, ja Anna seurasi paikoilleen jähmettyneenä, kuinka tuntematon mies marssi hänen luokseen.
– Sinäkö se olet ollut Mikan kanssa joka päivä puolitoista viikkoa?

Anna nosti leukaansa ylemmäs.
– Minä.

Miehen silmät kyyneltyivät, ja Anna tunsi häkeltyvänsä. Hän ei ymmärtänyt lainkaan mitä oli tekeillä, ei sitäkään, miksi tunsi itse syyllisyyden ja nolouden tunteita. Oli selitettävä jotakin, tuntui siltä, että jotakin piti pyytää anteeksi.
– Me olemme olleet kyllä vaan täällä punttisalilla. Mika on auttanut minua kunto-ohjelman kanssa.
– Älä viitsi. Kyllä minä tunnistan sinut Mikan vanhoista valokuvista. Sinä olet Mikan ensimmäinen naisystävä, ja pian sinun jälkeesi Mika jätti naiset.

Anna ei ymmärtänyt vieläkään mitään ja tuijotti miestä hämmästyneenä.
– Minä olen Juhani, Mikan avomies, ja meillä on Mikan kanssa jo hääpäivä sovittuna ensi tammikuulle. Voisitko ystävällisesti jättää kihlattuni rauhaan. Mika on selvästi halunnut kokeilla vielä kerran, miten naiset häntä kiinnostavat ja miten hän naisia viehättää.

ANNA ALKOI HITAASTI ymmärtää. Ainoa nainen, tosiaan, niinhän Mika oli vannonut. Miten häntä oli voitu huijata tuolla tavoin! Anna katsoi Mikaa suoraan kasvoihin, ja tämä painoi nolona katseensa.

Suru iski kuin moukari, ja vain äärimmilleen tahtonsa puristaen Anna sai pidettyä äänensä vakaana.
– Sinä voit pitää Mikan. Ei hän ollut minua varten silloin eikä ole nyt.

Anna kääntyi kannoillaan. Hän ei halunnut nähdä Mikan ponnettomia lohdutuselkeitä, vaan tempaisi kassinsa mukaan ja syöksyi ulos.

Samalla vauhdilla hän marssi lääkärin odotushuoneeseen tunnin etuajassa, istui ryhdikkäänä tuolilla ja pidätteli kyyneleitä silkalla tahdonvoimalla. Kaikki oli mahdollista, kaikesta selvittäisiin, hän suoriutuisi kyllä tästäkin, Anna vakuutteli itselleen ja tuijotti kelloa. Kun Anna lopulta kutsuttiin lääkärin vastaanottohuoneeseen, hän luuli taltuttaneensa kyyneleensä, mutta tarvittiin vain pieni viaton kysymys murtamaan Annan tahdonvoima.
– No, mitenkäs sitä on voitu, lääkäri kysäisi, ja vastaukseksi Anna purskahti itkuun, jota tyynnyttämään tarvittiin hoitaja, lasi vettä ja pieni valkoinen pilleri. Tuntia myöhemmin Anna istui taksissa matkalla kotiin kädessään kolme paperia: yksi pitkästä sairasloman jatkosta, toinen melkoisesta määrästä lääkkeitä apteekista haettavaksi, ja kolmannessa selväkielistetyt hoito-ohjeet.

Liikunta: vain kevyttä kävelyä puoli tuntia kerrallaan korkeintaan kahdesti päivässä. Ei missään nimessä kuntosaliliikuntaa ainakaan kahteen viikkoon. Ruokailu: kunnollista kotiruokaa ilman mitään erikoisia dieettejä: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala joka päivä. Älä laske kaloreita, vaan syö runsaita annoksia. Lepo: päiväunet ja illalla sänkyyn kello kymmenen.

Anna katseli hoito-ohjeitaan ja tunsi itsensä lopen uupuneeksi. Onneksi huomenna ei tarvitsisi lähteä punttisalille. Ja onneksi äiti oli riemastunut, kun Anna oli ilmoittanut tulevansa viikoksi kotiin.

Ajatus palaamisesta kotikaupunkiin tuntui nyt hyvin tervetulleelta. Tuttua ja turvallista, tavallista ja yllätyksetöntä – juuri sellaista hän kaipasi. Kun Anna pääsisi pois tästä kaikesta, saisi etäisyyttä kylmänkalseaan Kristianiin ja turhia toiveita herättäneeseen Mikaan, hän voisi toivoa löytä­vänsä uuden onnen. Ehkä kaikki muuttuisi paremmaksi, ehkä elämästä tulisi lopulta onnellista.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.