Osa 1/5: Anna panostaa uraansa, tekee ylitöitä ja kantaa raportteja kotiin asti. Miesten kanssa hänellä ei ole onnea: paratiisiloma Kristianin kanssa menee mönkään eikä kosintaa romanttisella hiekkarannalla ole näköpiirissä. Kurssitapaamisessa Anna törmää entiseen rakkauteensa Mikaan...

Anna vilkaisi vielä olkansa yli peilistä nähdäkseen, millainen puku oli takaa. Jokin tässä mekossa oli outoa, vaikka täytyi myöntää, että se oli juuri niin huippumuodikas kuin Kristian oli sanonut. Ehkä mekko näytti oudolta siksi, että se oli hienoisesti väljä pepun kohdalta mutta puristi epämukavasti kainaloista.

Jos Kristian olisi paikalla, Anna olisi kaikesta huolimatta valinnut tietysti juuri tämän mekon, mutta nyt hän riisui sen, nuuhkaisi epäluuloisena kainaloita ja asetti sen takaisin vaatekaappiin.

Oli kuuma, loppukesän aurinko paistoi makuuhuoneen perälle asti, ja Anna käveli ikkunaan pelkät alusvaatteet yllään. Ei kukaan mitään näkisi kuitenkaan, sillä ikkunan edessä oleva lehmus oli yhä lehtevä ja läpinäkymätön. Toista olisi syksymmällä, jolloin ikkunaverhot pitäisi taas pitää kiinni aina, kun sisällä oli valot.

Vaikka nyt oli lämmin päivä, yöksi oli ennustettu koleaa sadetta. Pian tulisivat syysmyrskyt, jotka repisivät puun paljaaksi, ja silloin koko kaupunki olisi äkkiä paljon lähempänä kuin nyt.
Nyt saattoi hetken ajan kuvitella, että oli takaisin lapsuuden kotikaupungissa, katseli omakotitalon yläkerran huoneen ikkunasta tielle päin ja suunnitteli hauskaa iltaa ystävien kanssa. Mutta kaikki se oli mennyttä.

Anna avasi tuuletusikkunan, nuuhki sateisen kaupungin tuoksua ja nojasi käsiään ikkunalautaan. Kohta tulisi jälleen talvi, eikä elämä ollut muuttunut yhtään. Silloin kotikaupungissa kauan sitten hän oli kuvitellut löytävänsä onnensa heti, kun vain lähtisi opiskelemaan, mutta toisin oli käynyt. Olihan hän yrittänyt ja monta kertaa kuvitellut onnistuneensa, viimeksi Kristianin kanssa. Hän muisti vieläkin, kuinka hän oli riemastunut, kun he olivat tehneet päätöksen yhteisestä lomamatkasta.

– Vain sinä, Anna, ja minä, ja turkoosi meri ja lämpimät yöt.

Anna oli katsonut syvälle Kristianin silmiin ja toivonut, että valkean hiekkarannan kuohuissa, täysikuun pehmeässä valossa siellä kaukana paratiisisaarella olisi tapahtunut ihmeellisiä. Kristian olisi kaivanut tyylikkään takkinsa taskusta pienen rasian ja polvistunut hänen eteensä, ja he olisivat asettuneet elämään ikuisesti yhdessä ja onnellisina.
Mutta toisin kävi.

– Olen niin pahoillani, Anna, mutta ymmärrät varmaan. Soitat minulle joka ilta, ja lupaan tuoda New Yorkin Fifth Avenuelta kauneimman mekon jonka löydän. Ja seuraavana kesänä menemme sitten yhdessä jollekin vielä hienommalle paratiisisaarelle, lupaan sen.

Anna oli purrut hammasta ja yrittänyt löytää jotakin ymmärtävää sanottavaa.

– Ei sinun tarvitse tuliaisia tuoda, kunhan palaat itse minun luokseni. Ja ymmärränhän minä, että tämä on sinun urallesi välttämätöntä, Kristian. Ajoitus vain on niin huono, kun olin odottanut yhteistä paratiisilomaamme niin kovasti.

Kristian oli rypistänyt otsaansa Annan särkyvälle äänelle, ja Anna oli livahtanut naistenhuoneeseen itkemään hiukan ja korjaamaan sitten meikkinsä. Hän oli palannut pöydän ääreen raikkaana ja hymyilevänä. He olivat nauttineet päivällisen ja jälkiruuat, Kristian oli maksanut laskun, ja loppuilta Annan asunnolla oli ollut ihana. Mies oli ollut aivan poikkeuksellisen hellä ja huomaavainen rakastaja. Miksi sitten Annalla oli aamulla ollut pettynyt olo, kun mies oli lähtenyt kevyen suudelman jälkeen?

Kesäkuinen rantaloma paratiisisaarella ilman Kristiania oli ollut kummallinen. Tämä oli nostanut Annan matkatavarat lähtöselvitykseen ja suudellut turvatarkastuksen edessä, mutta sen jälkeen Anna oli jäänyt aivan yksin. Hän oli istunut pitkän lentomatkan kyyneliään nieleskellen ja asettunut rantahotellin bungalowiin vailla seuraa.

Kristian ei ehtinyt iltaisin jutella puhelimessa vaan lähetteli pikaisia tekstiviestejä, joissa selosti saavuttamiaan kauppasopimuksia. Anna makoili rantatuolissa, levitti yhä uuden kerroksen aurinkovoidetta ja eli pelkillä hedelmillä. Kun kaksiviikkoinen oli ohi, Kristian ei tullut edes kentälle vastaan vaan oli jälleen jossakin neuvottelussa.

– Ymmärräthän sinä, Anna, tämä on nyt tärkeä tilaisuus.

Anna sanoi ymmärtävänsä, ja niin lomasta jäi unelmien timanttisormuksen sijaan muistoksi pelkkä rusketus, joka oli haalistunut hiljalleen Suomen kesässä.
Anna vilkaisi taas peilikuvaansa ja korjasi ilmeensä hymyileväksi. Puolen tunnin työ meikkauspöydän ääressä oli taikonut kulmakarvoihin sävyä, tummiin silmiin kohtalokkaan katseen, kasvoille väriä ja poskiin terveen näköisen punan. Hiukset oli värjätty ja leikattu äskettäin, uusi lyhyt kampaus näytti hauskalta, kun poskista oli kadonnut entinen pyö­reys. Anna pöyhäisi sormillaan etutukkaansa ja suihkautti hiukan lisää lakkaa.

– Sinä olet niin tyylikäs ja hoikka, Kristian aina sanoi.
– Niin sinäkin, Anna vastasi.
– Kyllä miestenkin on syytä huolehtia ihostaan ja vaatteistaan. Bisnesmaailmassa ulkonäöllä on suuri merkitys.

Ulkonäöllä ja oikealla käytöksellä, Kristian toisti sitä usein. Onneksi Anna oli nopea oppimaan ja luki tarkkaan pieniä vihjeitä siitä, millaista käytöstä missäkin tarvittiin. Hampaat paljastava kestohymy, kepeä jutustelu, poskisuudelmat ja pienet heleät naurunpurskahdukset huonoille vitseille – niillä pääsi jo pitkälle. Viineistäkin piti osata sanoa jotakin viisasta ja myös päivänpolitiikasta oli syytä olla perillä.

Mutta tärkeintä oli huolehtia ulkonäöstään, kuten Kristian painotti usuttaessaan Annaa manikyyriin tai ihokuorintaan. Anna katseli käsiään. Olihan uusi manikyyri näyttävä – tähtikristallit ja lävistekoru näyttivät tyylikkäiltä. Rakennekynnet tuntuivat oudon viileiltä, kun niitä juoksutti iholla.

Anna puristi huolestuneena sormillaan nahkaansa. Ei kai vain hänelle ollut tullut lisäkiloja, eihän kevään zumbassa hankittu kiinteys ollut häviämässä?
Anna kurtisti otsaansa ja nosti käsivartensa vaakasuoraan sivulle. Jos kädet piti aivan rentoina ja niitä heilutteli edestakaisin, näytti aivan kuin käsien alle olisi tulossa ikävät allit. Oli siis korkea aika ryhtyä käyttämään kiinteyttävää voidetta,. Samalla tarvittaisiin jotakin selluliittiakin vastaan. Kristian oli viimeksi viikonloppuna puristellut Annan takareisiä ja kysäissyt jotakin selluliitista. Sitä ei kyllä Annalle kertyisi, jos asialle vain saattoi tehdä jotakin. Tiukka hedelmäkuuri taas, ja aamukahvi mustana, kipristeli vatsaa tai ei.

Anna otti Kristianin tuoman leningin vierestä turkoosin lempimekkonsa ja sujautti sen ylleen. Se oli parempi, sillä kellotettu hameosa puki hoikkia sääriä. Käsivarret näyttivät mukavan siroilta, ja viimeisimmän laihdutuskuurin jäljiltä leuan kaari oli terävöitynyt. Tässä puvussa hän ei näyttänyt yhtään lihavalta, ja kun kaulaan pujottaisi Kristianin New Yorkista tuoman rintojen väliin uppoavan sinisen designkorun, hän näyttäisi aika hemaisevalta. Valmista siis, ja puoli tuntia etuajassa! Oli aikaa avata kuohuviinipullo ja aloittaa iloinen ilta ennalta.

Anna tarkisti vielä kerran mustan silkkikankaisen käsilaukkunsa, johon mahtuivat juuri ja juuri kiiltävä huulipuna, nenäliina ja luottokortti. Kun hän tilasi taksia, päässä pyöri. Neljä cava-lasillista tyhjään vatsaan ei ehkä ollut fiksu ratkaisu, mutta ainakin hän olisi iloinen ja puhelias heti alkuun.

Totta puhuen häntä hieman jännitti. Vaikka hän oli muutamien kurssikavereidensa kanssa jo Facebook-kaveri, useimpia hän ei ollut nähnyt valmistumisen jälkeen. Oli kummallista, kuinka
vähän tuli muisteltua menneitä. Nykyisessä elämässä taisi olla tarpeeksi tekemistä.

Anna tarkisti vielä kerran mekon istuvuuden, veti huikean korkeakorkoiset saappaat jalkaansa, kietoi pashminahuivin rennosti solmulle ja päätti onnitella hymyssä suin kaikkia niitä kurssikavereitaan, jotka olivat päässeet mainostoimistoihin ja suuryrityksiin. Olihan hän itsekin edennyt toimistovirkailijasta verkkoviestinnän suunnittelijaksi. Projektit eivät olleet järin kiinnostavia, mutta jos hän saisi ylennyksen päälliköksi, tai nimike edes muutettaisiin webdesigneriksi, hän olisi varmasti onnellisempi. Tai jos hän pääsisi siihen suureen webbifirmaan, jonka tähtilogon kaikki halusivat käyntikorttiinsa. Se oli kaikkien unelma, mutta siitä hän ei tänään kantaisi murhetta.

Juhlapaikan edessä oli hyvä jäädä taksista, sillä moni kääntyi katsomaan, kun Anna asetteli korkeakorkoiset saappaansa ovenraosta esiin täsmälleen samoin kuin filmitähdet viihdeuutisissa. Hotellin edusta oli sateen jäljiltä liukas, mutta sisältä tulvahti lämmintä ilmaa ja musiikkia. Naulakoiden luona oli tutun oloinen nainen.

– Anna! Oletpa sinä upea!
Anna etsi turhaan naisen nimeä muististaan.
– Kiva nähdä myös sinua. Mitä kuuluu?
– Kaksi lasta, omakotitalo ja kultainen noutaja, usko tai älä. Montako sinulla on?
– En minä ole ehtinyt perhettä tekemään, olen ollut niin kiireinen töissä.
– Ai. No, me Petterin kanssa panimme perheen alulle jo valmistujaisjuhlissa, Julia on kohta kymmenen ja Olivia kahdeksan.

Nyt Anna muisti.
– Johanna!
Nainen nauroi.
– Arvelinkin ettet muistanut nimeäni, mutta ei se mitään. Olenhan minä aika lailla muuttunut.

Pahuksen kuohuviini, Anna ajatteli. Oli häpeällistä, etteivät ihmisten nimet tuntuneet millään palautuvan mieleen. Ja Johannan unohtaminen oli monin kerroin nolompaa, sillä tämä oli saman pikkukaupungin tyttöjä kuin hän itse. Onneksi Johanna ei näyttänyt närkästyneen.

– Älä turhaan nolostu. Kuule, muistatko vielä musiikkiopiston kuoron kevätretket?
Annaa alkoi naurattaa.
– Muistan! Pelasimme korttia bussin takaosassa, keksimme uusia sanoja lauluihin ja olimme kaikki toivottomasti rakastuneita sinun isoveljeesi Janneen. Mitä hänelle kuuluu?
– Janne meni lukion jälkeen naimisiin mutta on nyt eroamassa.
Anna huokaisi mielessään. Rokkipojat muuttuivat yksi kerrallaan tylsiksi perheenisiksi.

Johanna ei näyttänyt huomaavan Annan tylsistymistä vaan jatkoi tarinointia perheestään.
– Elämä tuntuu niin mukavalta, kun tytöt ovat jo isoja. Olen taas voinut keskittyä enemmän työntekoon – ja toisaalta osaan nykyään myös kieltäytyä ylimääräisistä töistä. Eivät ne tekemällä lopu! Välillä mietin Petterin kanssa, pitäisikö perheeseen tehdä vielä yksi lapsi. Mutta mennään sisälle, että päästään pöydän ääreen. Tulet kai minun viereeni, niin voin kertoa sinulle lisää meidän tytöistä. Nauramme Petterin kanssa heidän jutuilleen välillä aivan kippurassa.
– Tulen ihan heti, käyn vain siistiytymässä naistenhuoneessa.

Anna lisäsi peilin edessä kiiltävää huulipunaa, kohensi kampaustaan ja mietti, olisiko hän nyt koko illan jumissa Johannan kanssa. Aina tuntui olevan joku, joka tahtoi kertoa perusteellisesti, mitä kerta kaikkiaan nerokasta joku hänen ipanansa oli sanonut.

Johannasta pitäisi päästä jotenkin eroon. Anna halusi löytää jonkun, joka voisi antaa vinkkejä urasuunnitelmiin. Kabinetin ovella oli nimilista. Anna oli helpottunut nähdessään Johannan nimen salin toisen reunan pöydässä. Hän jatkoi nimien lukemista ja huomasi ilokseen, että Mika oli plaseerattu aivan häntä vastapäätä. Vieläkö heillä kipinöisi? Todennäköisesti Mika olisi pömppövatsainen ukkomies ja  kertoisi yhtä pitkästyttäviä tarinoita lapsistaan kuin Johanna.

Anna astui sisään ja tunsi arvostelevien katseiden lipuvan pintaansa pitkin. Hän jäi harkitusti hetkeksi ovensuuhun, korjasi ryhtiään ja veti samalla vatsaansa hiukan sisään. Hitaasti hän antoi katseensa liukua huoneen läpi. Mikaa ei näkynyt vielä, mutta Anna nyökkäsi tutuimmille kasvoille, hymyili sitten hampaat paljastaen ja käveli juomapöydän ääressä odottavan Johannan luokse. Todella hyvä sisääntulo, moni jäi katsomaan, hän onnitteli itseään korkeilla koroilla keinuessaan ja kilisti valkoviinilasia Johannan kanssa.

Joukkoon pyörähti saman tien muutama tutunoloinen kasvo, kaikki kättelivät ja nauroivat. Annaa huvitti, miten eri tavalla ihmiset pukivat muutamaan lauseeseen kymmenen vuotta elämäänsä.

– Mitäkö kuuluu? Olen markkinointiassistenttina, meillä on vene ja kesämökki Päijänteellä.
– Jatkoin sitten opintoja ja luin yliopistossa viestintää. Viimeiset kolme vuotta on mennyt tiedottajana kunnassa. Perheeseen syntyy toinen lapsi syksyllä.
– Perustin oman yrityksen juuri laman alla ja olin vähällä keikahtaa nurin, mutta kovalla työllä yritys on nyt alkanut kannattaa ihan mukavasti. Tultiin juuri vaimon kanssa Sansibarista safarilta, ollaan siellä joka loppukesä nykyään pari viikkoa. Suosittelen, ihan mahtava paikka, vaikka kuumahan siellä on tähän aikaan!
– Vaihdoin ihan kokonaan alaa, menin anoppini kukkakauppaan myyjäksi. Olen siis naimisissa, neljä suloista lasta tähän mennessä ja viides tulossa, kuten tästä mahasta voi arvata.

Hetken vallitsi hämmentynyt hiljaisuus, jonka jälkeen Anna otti puheenvuoron.

– Olen nykyään verkkoviestinnän suunnittelijana. On niin paljon kiinnostavia projekteja, että koko ajan on valtava kiire, tuntuu ettei muuta ehdi kuin töitä.

Annan ajatus herätti vilkkaan keskustelun, kun kaikki kävivät vuorollaan todistamaan, kuinka kiireistä elämä nykyään oli, ja kuinka vähän aikaa jäi harrastuksille, sukulaisille ja ystäville. Anna yritti saada uutta suunvuoroa, päätyi sitten hymyilemään kestohymyään ja jäi kuuntelemaan toisten puhetta. Kaikki tuntuivat käyttävän samoja sanamuotoja ja äänensävyjä, aivan kuin tällaista puhetta olisi tarvittu korostamaan puhujan omaa tärkeyttä. Nykyään piti olla kiire ja liikaa töitä, muuten ei antanut itsestään menestyjän kuvaa, Anna oivalsi äkkiä.
Johanna oli vetäytynyt syrjemmälle ja syventynyt keskustelemaan kukkakaupan myyjän kanssa, ja Anna kuuli sieltä täältä paloja myös heidän keskustelustaan.

– Ihan samalla tavalla minäkin päätin, että halusin elämääni myös perheen, enkä ole katunut.
– Sinä kuitenkin palasit viestintäalalle äitiysloman jälkeen?
– Niin, koska pidän siitä ihan oikeasti. Sinä taas nautit enemmän kukkien kanssa työskentelystä ja käsillä tekemisestä, eikö niin?
– Joka päivä on kiva aloittaa työt, ja anoppi on ihan mahtava tyyppi. Kerro, Johanna, miltä tuntuu olla töissä tähtitalossa, jonka kaikki tuntevat? Sehän meillä kaikilla oli unelmissa.
– On se tosi hieno työpaikka, ja kivahan on, ettei tarvi selitellä millaisesta firmasta on kyse. Meidän osastolla on kivat työkaverit ja hyvät etenemismahdollisuudet. Ja palkkaa saa niin paljon, että melkein hävettää.

Anna hätkähti. Miksei Johanna ollut sanonut mitään siitä, että oli huippupaikassa töissä vaan oli puhunut vain lapsistaan? Annalla olisi ollut paljon kysyttävää, sillä firma oli unelmatyöpaikka, kansainvälinen jättiyritys, joka teki huikeita verkkosovelluksia. Anna kääntyi jo innostuneena Johannaa kohti, kun joku kilisti lasiaan.

– Hyvät kurssitoverit! Viestinnän ammattilaisina teille ei varmasti tarvitse kahteen kertaan sanoa, että nyt on aika käydä pöytään.

Annaa harmitti, sillä nyt Johanna olisi tavoittamattomissa koko pitkän päivällisen ajan. Hän istuutui, ja viereen asettautuneet miehet esittäytyivät, yhden Anna muisti hämärästi, toista ei lainkaan. Mikan paikka oli yhä tyhjänä, saappaat puristivat varpaista, ja Annan mieliala laski entisestään. Ehkä Mikalle oli tullut este, ja nyt illasta tulisi lopullisesti pannukakku.
Kun tuli kuohuviinien aika, Anna vilkaisi salaa kännykkäänsä.
”Älä jää juhliin pitkäksi aikaa, vaan tule tänne. Beringer on jo avattu, toinen lasillinen menossa. Kristian.”

Anna tunsi ärtymyksen ailahtavan mielessään ja ihmetteli miksi. Olihan suloista, että Kristian halusi hänet luokseen. Mutta nyt oli Annan ilta, hänen yksityinen iltansa omien kurssikavereidensa kanssa. Kristian saisi kerrankin odottaa häntä.
Tervetuliaispuheen jälkeen kaikki jonottivat ruokapöydän ääressä. Kun Anna poimi salaattia ja pikkuruisen palan savukalaa ja kääntyi palatakseen paikalleen, hän oli törmätä pitkään mieheen.

– Anna! Onpa hauskaa, että sinäkin olet täällä.
Poskiin kohosi aito väri, kun Anna katseli miestä. Mika oli yhtä pitkä kuin ennenkin, eikä pelätystä pömppövatsasta ollut tietoakaan. Entinen solakka opiskelijapoika oli hankkinut muhkeat lihakset, ja muodikkaasti ajeltu kalju näytti upealta. Mika nappasi Annan lautasen tottuneesti käteensä ja johdatteli Annan omistajan elkein paikoilleen.

– Huomasin jo, että istumme vastatuksin. Mukavaa! Oletko muistellut menneitä?

Mika veti tuolin kohteliaasti Annalle, ja tämä vilkaisi varkain miehen vasenta nimetöntä. Ei sormusta, mutta paljastava painauma kylläkin. Vastikään eronnut? Sitä pitäisi kysyä myöhemmin.

– Kiitos, Mika. En minä unohtanut ole, vaikka on ollut niin kiire, etten ole ehtinyt ottaa yhteyttä.

Se oli kyllä vale. Anna muisti, kuinka oli päättänyt sanoa juuri nuo sanat, kun tapaisi Mikan seuraavan kerran. Hänellä oli ollut aikaa suunnitella jokaista sanaa ja elettä, sillä ero oli ollut tuskallinen ja Anna potenut sitä kauan. Hän oli kuunnellut lukemattomat kerrat Mikan puhelinvastaajan ääntä uskaltamatta jättää mitään viestiä, istunut lukemattomat tunnit Mikan lempikahvilassa odottamassa edes vilausta miehestä ja suunnitellut viestejä, kirjeitä, kohtauksia. Miten moni pitkä kyyneleinen kirje olikaan jäänyt lähettämättä. Liian moni, ennen kuin Mika unohtui ja Anna löysi uuden miehen, ja jälleen toisen, koko pitkän ketjun Kristianiin saakka.

Mutta tänään hän ei muistelisi Kristiania, Anna päätti ja kilisteli viinilasia Mikan kanssa.

– Onko sinulla nykyään perhettä, Mika?

Mika oli kuin ei olisi kuullut kysymystä. Hän kääntyi tervehtimään jotakuta ohi kulkevaa, vaihtoi nauraen sanan toisen luokkakaverin kanssa ja haki sitten kukkurallisen lautasen kylmiä kananpaloja, raejuustoa ja paahtopaistia. Proteiinitankkausta, Anna ymmärsi ja tutkaili vielä kerran miehen pullistuneita lihaksia. Ei mies turhaan tankannut. Salaatissa oli liikaa öljyä, joten Anna vain näykki sitä, söi muutaman kananpalan ja hapankorpun. Valkoviiniä tuli lisää, ja Anna pääsi hämmennyksestään ja yhtyi pöytäseurueen hauskanpitoon. Mukava iltahan tästä tulisi!

Kun he lähtivät hakemaan jälkiruokaa, Mika odotti pöydän päässä päästäkseen Annan kanssa jonottamaan. Mika kumartui kahvikuppien ääreen niin läheltä, että käsivarsi kosketti Annan rintaa. Miehen tuoksu sai Annan tuntemaan pyörrytystä. Mika tuoksui aivan samalta kuin ennen, ja oli niin helppo muistaa, mitä tämän kädet olivat tuntuneet rinnoilla, vyötäisillä, reisillä...
Anna yritti keskittyä kahvikuppiinsa, joi sen ja konjakin heti perään. Toisen konjakin juotuaan Anna jo kumartui pöydän yli Mikaa kohti täysin tietoisena siitä, kuinka houkuttelevasti sininen lasikoru puristui rintavakoon.

– Kerro Mika lisää siitä, millainen ohjelma toimii parhaiten hartialihasten harjoittamiseen?

Mika innostui aivan kuten Anna oli laskelmoinutkin. Kännykkä oli äänettömällä, mutta Anna huomasi, kuinka sen hälytysvalo kajasti vähän väliä käsilaukun kankaan läpi. Soitelkoon kerrankin turhaan, niin huomaisi kuinka kurjaa oli odotella. Tänään oli Annan ilta.

Kahvin jälkeen Annan oli ollut tarkoitus mennä juttelemaan Johannan kanssa, mutta Mika ohjasi hänet määrätietoisin ottein baaritiskin ääreen ja tilasi lasilliset. Vaikka saappaat puristivat yhä ilkeästi varpaita, oli virkistävää juoda viiniä, etenkään kun ei tarvinnut kuunnella pitkää esitelmää rypäleistä ja makuvivahteiden alkuperästä. Mutta kun heti perään ilmestyi pyytämättä uusi lasillinen, Annan olo alkoi tuntua huonolta. Hän tiesi varmasti valvovansa seuraavan yön, jos joisi vähänkään enempää. Huonosti nukuttuja öitä oli riittänyt viime talvesta saakka.

Onneksi ravintola oli sen verran hieno, että naistenhuoneessa oli nojatuoli. Anna istahti raskaasti alas, kipristeli varpaitaan ja odotti, että pyörrytys helpottaisi.

– Täällähän sinä olet!

Johanna näytti yhtä raikkaalta kuin alkuillasta, ja äkkiä Anna ei saanut sanotuksi mitään.

– Kuule Anna, meidän on ihan pakko tavata uudestaan. Minun täytyy jo mennä, mutta tässä on korttini. Laita vaikka sähkö­postia, ja olisipa hauska tavata kotikaupungissa! Isä asuu samassa talossa edelleen ja on kysellyt kuulumisiasi. Palataan!
Johannasta jäi jäljelle kevyt tuulahdus hyvää tuoksua ja kortti, jota Anna käänteli kädessään. Siinä oli tuttu kadehdittu tähtilogo, Johannan nimi ja sen alla: web design specialist. Annan vatsaa väänsi, mutta hän lisäsi päättäväisesti huulipunaa huuliinsa ja palasi baaritiskille.

– Anna, minun tyttöni!

Mika oli jo aika vauhdissa, ja estelyistä huolimatta Anna löysi itsensä tanssilattialta. Varpaiden kivistys unohtui, kun Mikan vahvat kädet asettuivat Annan lanteille. Anna tunsi rintojensa puristuvan kevyesti miehen rintaa vasten, ja tämä lauloi pehmeästi Annan korvaan melodiaa, aivan kuin silloin ennen. Anna antoi tanssin viedä mukanaan, unohti kännykän välkkyvän valon. Tanssi vei toiseen, kolmanteen ja lopulta yhteiseen taksiin.

Kuuma, pitkä ja hurja suudelma tuntui syntiseltä, ja Annan oli vaikea olla muistelematta, millainen se suloinen talvi oli ollut, pitkä kuuma talvi, ennen kuin Mika oli lähtenyt mitään selittämättä. Mutta nyt mies oli taas tässä, aivan lähellä, ja sopersi puheitaan Annan korvaan.

– Minä olen ajatellut sinua niin paljon, muistellut meidän mahtavia hetkiämme. Nyt kun tiedän, että sinä olet ennallasi, tapaamme vaikka joka viikko. Minä haluan sinua niin paljon, Mika selitti silittäen Annan reittä hamekankaan läpi.

Anna katsoi lyhyen selväjärkisyyden hetken ajan taustapeilistä näkyviä totisia taksikuskin silmiä. Hän värähti ja päätti sitten keskittyä kuuntelemaan Mikan suloisia merkityksettömyyksiä.

– Sinä olet yhtä ihana kuin ennen, niin kaunis ja seksikäs. Juodaan minun hotellihuoneessani vielä lasilliset ja katsotaan, muistammeko me, miten hauskaa meillä oli yhdessä.

Mies hotellin tiskillä katsoi tietävästi, kun Anna horjahti korkeilla koroillaan, otti tukea Mikan käsivarresta ja asteli hissiä kohti. Hissimatka muljahti ikävästi vatsassa, Mika piti raskaasti kättä harteilla, kengät puristivat kipeästi. Hotellihuoneessa Mika painoi hänet seinää vasten, miehen suu maistui happamalta, Anna liu’utti kättään Mikan selkää pitkin pakaroille, lanteille ja etumukselle. Mika hengitti raskaasti, istui vuoteen laidalle ja käski Annan riisuuntua. Annaa nolotti, mutta hän kiemurteli ulos vaatteistaan ja jäi seisomaan miehen viereen.

– Pane kengät takaisin jalkaan, Mika pyysi ja Anna totteli.

Silloin mies menetti itsehillintänsä, kaatoi Annan patjalle ja painui Annan päälle edes housujaan riisumatta, kaikki tapahtui kovin nopeasti. Sitten mies älähti, kierähti sängylle ja alkoi kuorsata. Anna muisti liian myöhään, miten oli aina ajatellut opettavansa Mikalle malttia, muttei ollut koskaan tullut tehneeksi sitä, sillä kaikki muu tämän kanssa oli tuntunut silloin ennen niin täydelliseltä.

Siinä hän nyt oli, pelkät korkeakorkoiset nahkasaappaat jalassaan. Kylpyhuoneen paljastavassa valossa paksu meikki näytti epä­todelliselta, hiukset sotkuisilta. Kasvoilla oli kaikkea muuta kuin kohtalokas maailmannaisen ilme. Kyyneleet puristivat tuloillaan, Anna läimäytti kätensä kaakeleihin niin että sattui, puki raivoisalla kiireellä vaatteet päälleen ja pysähtyi vasta jo oven avattuaan  katsomaan Mikaa.

Mies oli kierähtänyt sängyllä selälleen, paidan napit auki, housut nilkoissa. Nolosta asustaan huolimatta Mika oli lihaksikkaana ja treenattuna upea ilmestys. Rintakarvat oli ajeltu, ja jopa penistä ympäröivä karvoitus oli trimmattu kuin kruunuksi miehuuden ympärille. Anna oli jo kääntyä takaisin, kun käsilaukussa alkoi jälleen välkkyä kännykän hälytysvalo. Hän painoi oven hiljaa kiinni takanaan ja avasi kännykän hississä.

Kaksitoista viestiä. Ne hän hävittäisi lukematta, sen verran varma hän oli viimeisten viestien asiattomasta sävystä.
Portieeri nyökkäsi kovin kuivasti, kun Anna livahti hotellin edustalle ja oli livetä sateisilla katukivillä. Pää selveni yön koleudessa. Anna huojui liukkaalla kadulla taksitolppaa kohti, kun puhelin soi.

– Hei Kristian, olen jo tulossa.
– Nyt vasta! Olen lähettänyt varmaan sata viestiä, etkä ole viitsinyt edes vastata!
– Olen pahoillani, oli paljon tuttuja joiden kanssa jutella, ja metelikin oli melkoinen.
– Ei tekstariin vastaamiseen hiljaisuutta tarvita. Olen pettynyt sinuun.
– Olen pahoillani. Tulenko luoksesi vai tavataanko huomenna?
– Viini on loppu ja menen huomenna töihin heti aamusta. Katsotaan nyt, haluanko juoda seuraavan pullollisen ollenkaan sinun kanssasi. Ehkä soitellaan myöhemmin.

Anna kuunteli Kristianin kiukkuista ääntä puhelin kädessään ja yritti viittoa toisella kädellään vapaata taksia.

– Kristian, usko nyt että olen pahoillani. Soitellaan huomenna, jooko?
– Soita jos tahdot, mutta minä en sinun soittojasi enää odottele. Yksi kerta oli yksi kerta liikaa.

Puhelimen ruutuun ilmestyi punainen kuulokkeen kuva – Kristian oli lyönyt luurin Annan korvaan. Anna tuijotti puhelintaan epä­uskoisena, otti yhden harha-askeleen ja kaatua romahti katukiville. Rakennekynnet napsahtelivat poikki, ranteessa tuntui viiltävä kipu, puhelin iskeytyi katuun ja rikkoutui räsähtäen – sen metalliosia sinkoili ympäri katua.
Anna huomasi olevansa kyljellään märällä kadulla, koko kättä tykytti, poskessa oli jotakin kosteankuumaa, ja lanne oli kuin tulessa. Tuska teki maailmasta oudon. Joku tuli juosten, auto jarrutti lähellä, hätääntyneet äänet puhuivat keskenään. Äkkiä koko katu välkähteli vilkkuvan valon loimussa, kylmän ammattimainen ääni puhui rauhoittavasti. Anna nostettiin paareille ja taju katosi polttavan tuskan leimahdukseen.

Anna tuli takaisin tajuihinsa ja tajusi heti olevansa oudossa paikassa. Silmiä ei tehnyt mieli avata, sillä takaraivossa oli turta jomotus, joka voisi helposti yltyä ankaraksi säryksi.
Anna tunsi suljettujenkin silmien takaa paikan valoisuuden, jossain kuului metallinen kalahdus ja koneiden ääntä. Sängyn laita tuntui jalkaa vasten kylmältä, ja Anna päästi itsensä varovasti ajattelemaan, että hän oli sairaalassa. Hän muisti särkyvän kännykän räsähdyksen ja ranteessa viiltäneen kivun ja yritti turhaan nostaa kättään. Vasen käsi nousi tunnustelemaan oikeaa, jossa oli kova kipsi. Takaraivon jomotus yltyi, kun Annan avasi silmänsä ja näki tyynyn vieressä painonapin. Hälytys pärähti soimaan jossakin kaukana, ja kiireinen hoitaja tuli huoneeseen.

– Olet herännyt, hyvä. Olet sairaalassa, mutta sinulla ei ole mitään hätää. Ranteesi on kolmesta paikkaa murtunut ja kipsattu, muut ovat pintanaarmuja, poskikin paranee kyllä. Älä yritä puhua, poski on vielä siteessä yön yli. Sattuuko?

Anna ynähti, hoitaja haki piikin, ja tuska vaihtui harmaaksi aalloksi, joka vei syvälle uneen.

Kun Anna heräsi, hän tunnusteli ensimmäiseksi vammojaan. Toisessa kädessä oli yhä painava kipsi. Päätä särki vain vähän, ja nyt Annalla oli nälkä ja jano. Anna kampesi itsensä istumaan ja tuki tyynyn selkänsä taakse.

Huoneen toisessa sängyssä kuorsasi vaimeasti nainen, jonka yöpöytä oli täynnä kukkia ja kortteja. Käytävältä kuului askelia, mutta ne menivät huoneen ohi. Ikkunasta näkyi lehmuksen keltaisia lehtiä, joita katsellen Anna yritti muistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut kurssitapaamisessa, juonut liian monta valkoviinilasillista, jättänyt Kristianin viestit huomiotta ja tavannut ¬Mikan – voi ei! Annan mieleen läikähti peilikuva, jossa oli hän itse alastomana, vain mustat korkosaappaat jalassa ja kasvoilla typertyneen humalaisen ilme. Häpeä säväytti punan poskille ja sai haavan tykkimään. Miten noloa!

Ovi kävi.

– Joko on parempi olo? Ainakin olet terveen värinen. Nukuit yli vuorokauden, ja haavat ovat jo kuivumassa. Onko nälkä?
Anna nyökkäsi kaikkiin kysymyksiin.

– Veriarvot ovat kehnot, sinulla on vitamiininpuutetta ja anemiaa. Liian paljon valkoviiniä ja liian vähän terveellistä ruokaa, niin sanoisin ainakin sen perusteella missä kunnossa tänne jouduit. Anestesialääkäri joutui olemaan erityisen tarkkana, jotta sinut saatiin leikattua. Noh, sattuuhan sitä.
Annaa nolotti hoitajan puhuttelu, ja hän söi kuuliaisesti koko lautasellisen jauhemaksapihvejä, perunoita, parsakaalia ja raastetta. Hoitajan tuoma uusi pistos vei kivun ja huolet mennessään.

Oli ilta, kun Anna heräsi. Pöydällä oli tuore kukkakimppu. Naapurisängyn nainen oli hereillä ja hymyili.

– Hei, sinun äitisi kävi, sanoi tulevansa illalla uudestaan.

Annan poskea särki, joten hän tyytyi vain nyökkäämään. Anna ihmetteli, miten tyyneksi hän tunsi itsensä kaiken keskellä. Mitähän siinä pistoksessa oli ollut? Ei huolettanut mikään, ei edes se, että Annan laskujen mukaan huominen olisi työpäivä. Toivottavasti hän pystyisi tekemään työtä käsi kipsissä, sillä projektit olivat pahasti kesken.

Lääkäri ennätti kierrolle pian lääkkeiden jaon jälkeen.

– Sinulla oli onnea, kun plastiikkakirurgi oli päivystysvuorossa.
Posken haava oli niin tuore, että se saatiin liimattua oikein siististi. Vaikuttaa siltä, ettei siihen jää pysyvää arpea. Lantion seudun ja olkavarren haavat olivat pintanaarmuja, tosin laajalla alueella. Ranne paranee parissa viikossa kipsin sisällä, lääkäri kertoi ja jatkoi:

– Paraneminen on kuitenkin hidasta, ellet pidä jatkossa parempaa huolta itsestäsi. Olet kovin aneeminen ja alipainoinen. Kunnollista ruokaa ja sopivasti liikuntaa, niin olet pian paremmassa kunnossa kuin ennen kaatumista. Lepäilet täällä vielä vuorokauden verran ja sitten saat sairaslomaa kymmenen päivää. Katsotaan jälkitarkastuksen jälkeen, riittääkö se.

Anna nyökytteli lääketokkuraisena vielä lääkärin lähdettyä ja torkahti sitten. Kun hän heräsi, äiti oli ilmestynyt sängyn viereen.

– Voi Anna kulta, kai tulet kotiin nyt?

Anna puisteli päätään ja yritti puhua posken haavaa rasittamatta.

– Pitää hoitaa pari työjuttua ja pari asiaa ystävien kanssa. Ehkä sitten myöhemmin.

Äiti hymyili urheasti ja jutteli niitä näitä kotikaupungin tapahtumista, kunnes Anna alkoi taas nuokkua.

– Lepää nyt ja soittele sitten, kun haluat tulla. Olisi mukavaa saada sinut kotiin edes joksikin aikaa. Johan viime kerrasta on vierähtänyt aikaa.

Se oli totta. Anna oli käynyt kotona viimeksi jouluna, sillä keväällä oli koko ajan ollut yhtä kiireistä kuin aina. Ei hän ollut ajatellut edes kaipaavansa sinne, mutta kun äiti jätti hyvästit ja kiiruhti junalleen, Anna tunsi hetken ajan murhetta. Jos kuitenkin menisi käymään ja rauhoittuisi hetkeksi ajattelemaan elämäänsä.

Mutta vielä ei ollut aikaa sellaiselle, Anna päätti. Ensin piti järjestää työasiat ja sitten saada itsensä kuntoon.
Anna yritti miettiä valmiiksi lähipäivien toimintasuunnitelmaa, mutta uni alkoi viedä voiton. Kun sairaalasta ja näistä vahvoista lääkkeistä pääsisi eroon, voisi olla taas tehokas oma itsensä, Anna ajatteli.
Viime ajatuksenaan Anna päätti, että huomenna, heti pois päästyään hän tekisi yksityiskohtaisen suunnitelman siitä, miten hänen elämänsä muuttuisi onnelliseksi ennätysajassa: työ, ura, rakkaus ja terveys, kaikki se tulisi olemaan täydellistä.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.