Osa 1/5: Anna panostaa uraansa, tekee ylitöitä ja kantaa raportteja kotiin asti. Miesten kanssa hänellä ei ole onnea: paratiisiloma Kristianin kanssa menee mönkään eikä kosintaa romanttisella hiekkarannalla ole näköpiirissä. Kurssitapaamisessa Anna törmää entiseen rakkauteensa Mikaan...

Anna vilkaisi vielä olkansa yli peilistä nähdäkseen, millainen puku oli takaa. Jokin tässä mekossa oli outoa, vaikka täytyi myöntää, että se oli juuri niin huippumuodikas kuin Kristian oli sanonut. Ehkä mekko näytti oudolta siksi, että se oli hienoisesti väljä pepun kohdalta mutta puristi epämukavasti kainaloista.

Jos Kristian olisi paikalla, Anna olisi kaikesta huolimatta valinnut tietysti juuri tämän mekon, mutta nyt hän riisui sen, nuuhkaisi epäluuloisena kainaloita ja asetti sen takaisin vaatekaappiin.

Oli kuuma, loppukesän aurinko paistoi makuuhuoneen perälle asti, ja Anna käveli ikkunaan pelkät alusvaatteet yllään. Ei kukaan mitään näkisi kuitenkaan, sillä ikkunan edessä oleva lehmus oli yhä lehtevä ja läpinäkymätön. Toista olisi syksymmällä, jolloin ikkunaverhot pitäisi taas pitää kiinni aina, kun sisällä oli valot.

Vaikka nyt oli lämmin päivä, yöksi oli ennustettu koleaa sadetta. Pian tulisivat syysmyrskyt, jotka repisivät puun paljaaksi, ja silloin koko kaupunki olisi äkkiä paljon lähempänä kuin nyt.
Nyt saattoi hetken ajan kuvitella, että oli takaisin lapsuuden kotikaupungissa, katseli omakotitalon yläkerran huoneen ikkunasta tielle päin ja suunnitteli hauskaa iltaa ystävien kanssa. Mutta kaikki se oli mennyttä.

Anna avasi tuuletusikkunan, nuuhki sateisen kaupungin tuoksua ja nojasi käsiään ikkunalautaan. Kohta tulisi jälleen talvi, eikä elämä ollut muuttunut yhtään. Silloin kotikaupungissa kauan sitten hän oli kuvitellut löytävänsä onnensa heti, kun vain lähtisi opiskelemaan, mutta toisin oli käynyt. Olihan hän yrittänyt ja monta kertaa kuvitellut onnistuneensa, viimeksi Kristianin kanssa. Hän muisti vieläkin, kuinka hän oli riemastunut, kun he olivat tehneet päätöksen yhteisestä lomamatkasta.

– Vain sinä, Anna, ja minä, ja turkoosi meri ja lämpimät yöt.

Anna oli katsonut syvälle Kristianin silmiin ja toivonut, että valkean hiekkarannan kuohuissa, täysikuun pehmeässä valossa siellä kaukana paratiisisaarella olisi tapahtunut ihmeellisiä. Kristian olisi kaivanut tyylikkään takkinsa taskusta pienen rasian ja polvistunut hänen eteensä, ja he olisivat asettuneet elämään ikuisesti yhdessä ja onnellisina.
Mutta toisin kävi.

– Olen niin pahoillani, Anna, mutta ymmärrät varmaan. Soitat minulle joka ilta, ja lupaan tuoda New Yorkin Fifth Avenuelta kauneimman mekon jonka löydän. Ja seuraavana kesänä menemme sitten yhdessä jollekin vielä hienommalle paratiisisaarelle, lupaan sen.

Anna oli purrut hammasta ja yrittänyt löytää jotakin ymmärtävää sanottavaa.

– Ei sinun tarvitse tuliaisia tuoda, kunhan palaat itse minun luokseni. Ja ymmärränhän minä, että tämä on sinun urallesi välttämätöntä, Kristian. Ajoitus vain on niin huono, kun olin odottanut yhteistä paratiisilomaamme niin kovasti.

Kristian oli rypistänyt otsaansa Annan särkyvälle äänelle, ja Anna oli livahtanut naistenhuoneeseen itkemään hiukan ja korjaamaan sitten meikkinsä. Hän oli palannut pöydän ääreen raikkaana ja hymyilevänä. He olivat nauttineet päivällisen ja jälkiruuat, Kristian oli maksanut laskun, ja loppuilta Annan asunnolla oli ollut ihana. Mies oli ollut aivan poikkeuksellisen hellä ja huomaavainen rakastaja. Miksi sitten Annalla oli aamulla ollut pettynyt olo, kun mies oli lähtenyt kevyen suudelman jälkeen?

Kesäkuinen rantaloma paratiisisaarella ilman Kristiania oli ollut kummallinen. Tämä oli nostanut Annan matkatavarat lähtöselvitykseen ja suudellut turvatarkastuksen edessä, mutta sen jälkeen Anna oli jäänyt aivan yksin. Hän oli istunut pitkän lentomatkan kyyneliään nieleskellen ja asettunut rantahotellin bungalowiin vailla seuraa.

Kristian ei ehtinyt iltaisin jutella puhelimessa vaan lähetteli pikaisia tekstiviestejä, joissa selosti saavuttamiaan kauppasopimuksia. Anna makoili rantatuolissa, levitti yhä uuden kerroksen aurinkovoidetta ja eli pelkillä hedelmillä. Kun kaksiviikkoinen oli ohi, Kristian ei tullut edes kentälle vastaan vaan oli jälleen jossakin neuvottelussa.

– Ymmärräthän sinä, Anna, tämä on nyt tärkeä tilaisuus.

Anna sanoi ymmärtävänsä, ja niin lomasta jäi unelmien timanttisormuksen sijaan muistoksi pelkkä rusketus, joka oli haalistunut hiljalleen Suomen kesässä.
Anna vilkaisi taas peilikuvaansa ja korjasi ilmeensä hymyileväksi. Puolen tunnin työ meikkauspöydän ääressä oli taikonut kulmakarvoihin sävyä, tummiin silmiin kohtalokkaan katseen, kasvoille väriä ja poskiin terveen näköisen punan. Hiukset oli värjätty ja leikattu äskettäin, uusi lyhyt kampaus näytti hauskalta, kun poskista oli kadonnut entinen pyö­reys. Anna pöyhäisi sormillaan etutukkaansa ja suihkautti hiukan lisää lakkaa.

– Sinä olet niin tyylikäs ja hoikka, Kristian aina sanoi.
– Niin sinäkin, Anna vastasi.
– Kyllä miestenkin on syytä huolehtia ihostaan ja vaatteistaan. Bisnesmaailmassa ulkonäöllä on suuri merkitys.

Ulkonäöllä ja oikealla käytöksellä, Kristian toisti sitä usein. Onneksi Anna oli nopea oppimaan ja luki tarkkaan pieniä vihjeitä siitä, millaista käytöstä missäkin tarvittiin. Hampaat paljastava kestohymy, kepeä jutustelu, poskisuudelmat ja pienet heleät naurunpurskahdukset huonoille vitseille – niillä pääsi jo pitkälle. Viineistäkin piti osata sanoa jotakin viisasta ja myös päivänpolitiikasta oli syytä olla perillä.

Mutta tärkeintä oli huolehtia ulkonäöstään, kuten Kristian painotti usuttaessaan Annaa manikyyriin tai ihokuorintaan. Anna katseli käsiään. Olihan uusi manikyyri näyttävä – tähtikristallit ja lävistekoru näyttivät tyylikkäiltä. Rakennekynnet tuntuivat oudon viileiltä, kun niitä juoksutti iholla.

Anna puristi huolestuneena sormillaan nahkaansa. Ei kai vain hänelle ollut tullut lisäkiloja, eihän kevään zumbassa hankittu kiinteys ollut häviämässä?
Anna kurtisti otsaansa ja nosti käsivartensa vaakasuoraan sivulle. Jos kädet piti aivan rentoina ja niitä heilutteli edestakaisin, näytti aivan kuin käsien alle olisi tulossa ikävät allit. Oli siis korkea aika ryhtyä käyttämään kiinteyttävää voidetta,. Samalla tarvittaisiin jotakin selluliittiakin vastaan. Kristian oli viimeksi viikonloppuna puristellut Annan takareisiä ja kysäissyt jotakin selluliitista. Sitä ei kyllä Annalle kertyisi, jos asialle vain saattoi tehdä jotakin. Tiukka hedelmäkuuri taas, ja aamukahvi mustana, kipristeli vatsaa tai ei.

Anna otti Kristianin tuoman leningin vierestä turkoosin lempimekkonsa ja sujautti sen ylleen. Se oli parempi, sillä kellotettu hameosa puki hoikkia sääriä. Käsivarret näyttivät mukavan siroilta, ja viimeisimmän laihdutuskuurin jäljiltä leuan kaari oli terävöitynyt. Tässä puvussa hän ei näyttänyt yhtään lihavalta, ja kun kaulaan pujottaisi Kristianin New Yorkista tuoman rintojen väliin uppoavan sinisen designkorun, hän näyttäisi aika hemaisevalta. Valmista siis, ja puoli tuntia etuajassa! Oli aikaa avata kuohuviinipullo ja aloittaa iloinen ilta ennalta.

Anna tarkisti vielä kerran mustan silkkikankaisen käsilaukkunsa, johon mahtuivat juuri ja juuri kiiltävä huulipuna, nenäliina ja luottokortti. Kun hän tilasi taksia, päässä pyöri. Neljä cava-lasillista tyhjään vatsaan ei ehkä ollut fiksu ratkaisu, mutta ainakin hän olisi iloinen ja puhelias heti alkuun.

Totta puhuen häntä hieman jännitti. Vaikka hän oli muutamien kurssikavereidensa kanssa jo Facebook-kaveri, useimpia hän ei ollut nähnyt valmistumisen jälkeen. Oli kummallista, kuinka
vähän tuli muisteltua menneitä. Nykyisessä elämässä taisi olla tarpeeksi tekemistä.

Anna tarkisti vielä kerran mekon istuvuuden, veti huikean korkeakorkoiset saappaat jalkaansa, kietoi pashminahuivin rennosti solmulle ja päätti onnitella hymyssä suin kaikkia niitä kurssikavereitaan, jotka olivat päässeet mainostoimistoihin ja suuryrityksiin. Olihan hän itsekin edennyt toimistovirkailijasta verkkoviestinnän suunnittelijaksi. Projektit eivät olleet järin kiinnostavia, mutta jos hän saisi ylennyksen päälliköksi, tai nimike edes muutettaisiin webdesigneriksi, hän olisi varmasti onnellisempi. Tai jos hän pääsisi siihen suureen webbifirmaan, jonka tähtilogon kaikki halusivat käyntikorttiinsa. Se oli kaikkien unelma, mutta siitä hän ei tänään kantaisi murhetta.

Juhlapaikan edessä oli hyvä jäädä taksista, sillä moni kääntyi katsomaan, kun Anna asetteli korkeakorkoiset saappaansa ovenraosta esiin täsmälleen samoin kuin filmitähdet viihdeuutisissa. Hotellin edusta oli sateen jäljiltä liukas, mutta sisältä tulvahti lämmintä ilmaa ja musiikkia. Naulakoiden luona oli tutun oloinen nainen.

– Anna! Oletpa sinä upea!
Anna etsi turhaan naisen nimeä muististaan.
– Kiva nähdä myös sinua. Mitä kuuluu?
– Kaksi lasta, omakotitalo ja kultainen noutaja, usko tai älä. Montako sinulla on?
– En minä ole ehtinyt perhettä tekemään, olen ollut niin kiireinen töissä.
– Ai. No, me Petterin kanssa panimme perheen alulle jo valmistujaisjuhlissa, Julia on kohta kymmenen ja Olivia kahdeksan.

Nyt Anna muisti.
– Johanna!
Nainen nauroi.
– Arvelinkin ettet muistanut nimeäni, mutta ei se mitään. Olenhan minä aika lailla muuttunut.

Pahuksen kuohuviini, Anna ajatteli. Oli häpeällistä, etteivät ihmisten nimet tuntuneet millään palautuvan mieleen. Ja Johannan unohtaminen oli monin kerroin nolompaa, sillä tämä oli saman pikkukaupungin tyttöjä kuin hän itse. Onneksi Johanna ei näyttänyt närkästyneen.

– Älä turhaan nolostu. Kuule, muistatko vielä musiikkiopiston kuoron kevätretket?
Annaa alkoi naurattaa.
– Muistan! Pelasimme korttia bussin takaosassa, keksimme uusia sanoja lauluihin ja olimme kaikki toivottomasti rakastuneita sinun isoveljeesi Janneen. Mitä hänelle kuuluu?
– Janne meni lukion jälkeen naimisiin mutta on nyt eroamassa.
Anna huokaisi mielessään. Rokkipojat muuttuivat yksi kerrallaan tylsiksi perheenisiksi.

Johanna ei näyttänyt huomaavan Annan tylsistymistä vaan jatkoi tarinointia perheestään.
– Elämä tuntuu niin mukavalta, kun tytöt ovat jo isoja. Olen taas voinut keskittyä enemmän työntekoon – ja toisaalta osaan nykyään myös kieltäytyä ylimääräisistä töistä. Eivät ne tekemällä lopu! Välillä mietin Petterin kanssa, pitäisikö perheeseen tehdä vielä yksi lapsi. Mutta mennään sisälle, että päästään pöydän ääreen. Tulet kai minun viereeni, niin voin kertoa sinulle lisää meidän tytöistä. Nauramme Petterin kanssa heidän jutuilleen välillä aivan kippurassa.
– Tulen ihan heti, käyn vain siistiytymässä naistenhuoneessa.

Anna lisäsi peilin edessä kiiltävää huulipunaa, kohensi kampaustaan ja mietti, olisiko hän nyt koko illan jumissa Johannan kanssa. Aina tuntui olevan joku, joka tahtoi kertoa perusteellisesti, mitä kerta kaikkiaan nerokasta joku hänen ipanansa oli sanonut.

Johannasta pitäisi päästä jotenkin eroon. Anna halusi löytää jonkun, joka voisi antaa vinkkejä urasuunnitelmiin. Kabinetin ovella oli nimilista. Anna oli helpottunut nähdessään Johannan nimen salin toisen reunan pöydässä. Hän jatkoi nimien lukemista ja huomasi ilokseen, että Mika oli plaseerattu aivan häntä vastapäätä. Vieläkö heillä kipinöisi? Todennäköisesti Mika olisi pömppövatsainen ukkomies ja  kertoisi yhtä pitkästyttäviä tarinoita lapsistaan kuin Johanna.

Anna astui sisään ja tunsi arvostelevien katseiden lipuvan pintaansa pitkin. Hän jäi harkitusti hetkeksi ovensuuhun, korjasi ryhtiään ja veti samalla vatsaansa hiukan sisään. Hitaasti hän antoi katseensa liukua huoneen läpi. Mikaa ei näkynyt vielä, mutta Anna nyökkäsi tutuimmille kasvoille, hymyili sitten hampaat paljastaen ja käveli juomapöydän ääressä odottavan Johannan luokse. Todella hyvä sisääntulo, moni jäi katsomaan, hän onnitteli itseään korkeilla koroilla keinuessaan ja kilisti valkoviinilasia Johannan kanssa.

Joukkoon pyörähti saman tien muutama tutunoloinen kasvo, kaikki kättelivät ja nauroivat. Annaa huvitti, miten eri tavalla ihmiset pukivat muutamaan lauseeseen kymmenen vuotta elämäänsä.

– Mitäkö kuuluu? Olen markkinointiassistenttina, meillä on vene ja kesämökki Päijänteellä.
– Jatkoin sitten opintoja ja luin yliopistossa viestintää. Viimeiset kolme vuotta on mennyt tiedottajana kunnassa. Perheeseen syntyy toinen lapsi syksyllä.
– Perustin oman yrityksen juuri laman alla ja olin vähällä keikahtaa nurin, mutta kovalla työllä yritys on nyt alkanut kannattaa ihan mukavasti. Tultiin juuri vaimon kanssa Sansibarista safarilta, ollaan siellä joka loppukesä nykyään pari viikkoa. Suosittelen, ihan mahtava paikka, vaikka kuumahan siellä on tähän aikaan!
– Vaihdoin ihan kokonaan alaa, menin anoppini kukkakauppaan myyjäksi. Olen siis naimisissa, neljä suloista lasta tähän mennessä ja viides tulossa, kuten tästä mahasta voi arvata.

Hetken vallitsi hämmentynyt hiljaisuus, jonka jälkeen Anna otti puheenvuoron.

– Olen nykyään verkkoviestinnän suunnittelijana. On niin paljon kiinnostavia projekteja, että koko ajan on valtava kiire, tuntuu ettei muuta ehdi kuin töitä.

Annan ajatus herätti vilkkaan keskustelun, kun kaikki kävivät vuorollaan todistamaan, kuinka kiireistä elämä nykyään oli, ja kuinka vähän aikaa jäi harrastuksille, sukulaisille ja ystäville. Anna yritti saada uutta suunvuoroa, päätyi sitten hymyilemään kestohymyään ja jäi kuuntelemaan toisten puhetta. Kaikki tuntuivat käyttävän samoja sanamuotoja ja äänensävyjä, aivan kuin tällaista puhetta olisi tarvittu korostamaan puhujan omaa tärkeyttä. Nykyään piti olla kiire ja liikaa töitä, muuten ei antanut itsestään menestyjän kuvaa, Anna oivalsi äkkiä.
Johanna oli vetäytynyt syrjemmälle ja syventynyt keskustelemaan kukkakaupan myyjän kanssa, ja Anna kuuli sieltä täältä paloja myös heidän keskustelustaan.

– Ihan samalla tavalla minäkin päätin, että halusin elämääni myös perheen, enkä ole katunut.
– Sinä kuitenkin palasit viestintäalalle äitiysloman jälkeen?
– Niin, koska pidän siitä ihan oikeasti. Sinä taas nautit enemmän kukkien kanssa työskentelystä ja käsillä tekemisestä, eikö niin?
– Joka päivä on kiva aloittaa työt, ja anoppi on ihan mahtava tyyppi. Kerro, Johanna, miltä tuntuu olla töissä tähtitalossa, jonka kaikki tuntevat? Sehän meillä kaikilla oli unelmissa.
– On se tosi hieno työpaikka, ja kivahan on, ettei tarvi selitellä millaisesta firmasta on kyse. Meidän osastolla on kivat työkaverit ja hyvät etenemismahdollisuudet. Ja palkkaa saa niin paljon, että melkein hävettää.

Anna hätkähti. Miksei Johanna ollut sanonut mitään siitä, että oli huippupaikassa töissä vaan oli puhunut vain lapsistaan? Annalla olisi ollut paljon kysyttävää, sillä firma oli unelmatyöpaikka, kansainvälinen jättiyritys, joka teki huikeita verkkosovelluksia. Anna kääntyi jo innostuneena Johannaa kohti, kun joku kilisti lasiaan.

– Hyvät kurssitoverit! Viestinnän ammattilaisina teille ei varmasti tarvitse kahteen kertaan sanoa, että nyt on aika käydä pöytään.

Annaa harmitti, sillä nyt Johanna olisi tavoittamattomissa koko pitkän päivällisen ajan. Hän istuutui, ja viereen asettautuneet miehet esittäytyivät, yhden Anna muisti hämärästi, toista ei lainkaan. Mikan paikka oli yhä tyhjänä, saappaat puristivat varpaista, ja Annan mieliala laski entisestään. Ehkä Mikalle oli tullut este, ja nyt illasta tulisi lopullisesti pannukakku.
Kun tuli kuohuviinien aika, Anna vilkaisi salaa kännykkäänsä.
”Älä jää juhliin pitkäksi aikaa, vaan tule tänne. Beringer on jo avattu, toinen lasillinen menossa. Kristian.”

Anna tunsi ärtymyksen ailahtavan mielessään ja ihmetteli miksi. Olihan suloista, että Kristian halusi hänet luokseen. Mutta nyt oli Annan ilta, hänen yksityinen iltansa omien kurssikavereidensa kanssa. Kristian saisi kerrankin odottaa häntä.
Tervetuliaispuheen jälkeen kaikki jonottivat ruokapöydän ääressä. Kun Anna poimi salaattia ja pikkuruisen palan savukalaa ja kääntyi palatakseen paikalleen, hän oli törmätä pitkään mieheen.

– Anna! Onpa hauskaa, että sinäkin olet täällä.
Poskiin kohosi aito väri, kun Anna katseli miestä. Mika oli yhtä pitkä kuin ennenkin, eikä pelätystä pömppövatsasta ollut tietoakaan. Entinen solakka opiskelijapoika oli hankkinut muhkeat lihakset, ja muodikkaasti ajeltu kalju näytti upealta. Mika nappasi Annan lautasen tottuneesti käteensä ja johdatteli Annan omistajan elkein paikoilleen.

– Huomasin jo, että istumme vastatuksin. Mukavaa! Oletko muistellut menneitä?

Mika veti tuolin kohteliaasti Annalle, ja tämä vilkaisi varkain miehen vasenta nimetöntä. Ei sormusta, mutta paljastava painauma kylläkin. Vastikään eronnut? Sitä pitäisi kysyä myöhemmin.

– Kiitos, Mika. En minä unohtanut ole, vaikka on ollut niin kiire, etten ole ehtinyt ottaa yhteyttä.

Se oli kyllä vale. Anna muisti, kuinka oli päättänyt sanoa juuri nuo sanat, kun tapaisi Mikan seuraavan kerran. Hänellä oli ollut aikaa suunnitella jokaista sanaa ja elettä, sillä ero oli ollut tuskallinen ja Anna potenut sitä kauan. Hän oli kuunnellut lukemattomat kerrat Mikan puhelinvastaajan ääntä uskaltamatta jättää mitään viestiä, istunut lukemattomat tunnit Mikan lempikahvilassa odottamassa edes vilausta miehestä ja suunnitellut viestejä, kirjeitä, kohtauksia. Miten moni pitkä kyyneleinen kirje olikaan jäänyt lähettämättä. Liian moni, ennen kuin Mika unohtui ja Anna löysi uuden miehen, ja jälleen toisen, koko pitkän ketjun Kristianiin saakka.

Mutta tänään hän ei muistelisi Kristiania, Anna päätti ja kilisteli viinilasia Mikan kanssa.

– Onko sinulla nykyään perhettä, Mika?

Mika oli kuin ei olisi kuullut kysymystä. Hän kääntyi tervehtimään jotakuta ohi kulkevaa, vaihtoi nauraen sanan toisen luokkakaverin kanssa ja haki sitten kukkurallisen lautasen kylmiä kananpaloja, raejuustoa ja paahtopaistia. Proteiinitankkausta, Anna ymmärsi ja tutkaili vielä kerran miehen pullistuneita lihaksia. Ei mies turhaan tankannut. Salaatissa oli liikaa öljyä, joten Anna vain näykki sitä, söi muutaman kananpalan ja hapankorpun. Valkoviiniä tuli lisää, ja Anna pääsi hämmennyksestään ja yhtyi pöytäseurueen hauskanpitoon. Mukava iltahan tästä tulisi!

Kun he lähtivät hakemaan jälkiruokaa, Mika odotti pöydän päässä päästäkseen Annan kanssa jonottamaan. Mika kumartui kahvikuppien ääreen niin läheltä, että käsivarsi kosketti Annan rintaa. Miehen tuoksu sai Annan tuntemaan pyörrytystä. Mika tuoksui aivan samalta kuin ennen, ja oli niin helppo muistaa, mitä tämän kädet olivat tuntuneet rinnoilla, vyötäisillä, reisillä...
Anna yritti keskittyä kahvikuppiinsa, joi sen ja konjakin heti perään. Toisen konjakin juotuaan Anna jo kumartui pöydän yli Mikaa kohti täysin tietoisena siitä, kuinka houkuttelevasti sininen lasikoru puristui rintavakoon.

– Kerro Mika lisää siitä, millainen ohjelma toimii parhaiten hartialihasten harjoittamiseen?

Mika innostui aivan kuten Anna oli laskelmoinutkin. Kännykkä oli äänettömällä, mutta Anna huomasi, kuinka sen hälytysvalo kajasti vähän väliä käsilaukun kankaan läpi. Soitelkoon kerrankin turhaan, niin huomaisi kuinka kurjaa oli odotella. Tänään oli Annan ilta.

Kahvin jälkeen Annan oli ollut tarkoitus mennä juttelemaan Johannan kanssa, mutta Mika ohjasi hänet määrätietoisin ottein baaritiskin ääreen ja tilasi lasilliset. Vaikka saappaat puristivat yhä ilkeästi varpaita, oli virkistävää juoda viiniä, etenkään kun ei tarvinnut kuunnella pitkää esitelmää rypäleistä ja makuvivahteiden alkuperästä. Mutta kun heti perään ilmestyi pyytämättä uusi lasillinen, Annan olo alkoi tuntua huonolta. Hän tiesi varmasti valvovansa seuraavan yön, jos joisi vähänkään enempää. Huonosti nukuttuja öitä oli riittänyt viime talvesta saakka.

Onneksi ravintola oli sen verran hieno, että naistenhuoneessa oli nojatuoli. Anna istahti raskaasti alas, kipristeli varpaitaan ja odotti, että pyörrytys helpottaisi.

– Täällähän sinä olet!

Johanna näytti yhtä raikkaalta kuin alkuillasta, ja äkkiä Anna ei saanut sanotuksi mitään.

– Kuule Anna, meidän on ihan pakko tavata uudestaan. Minun täytyy jo mennä, mutta tässä on korttini. Laita vaikka sähkö­postia, ja olisipa hauska tavata kotikaupungissa! Isä asuu samassa talossa edelleen ja on kysellyt kuulumisiasi. Palataan!
Johannasta jäi jäljelle kevyt tuulahdus hyvää tuoksua ja kortti, jota Anna käänteli kädessään. Siinä oli tuttu kadehdittu tähtilogo, Johannan nimi ja sen alla: web design specialist. Annan vatsaa väänsi, mutta hän lisäsi päättäväisesti huulipunaa huuliinsa ja palasi baaritiskille.

– Anna, minun tyttöni!

Mika oli jo aika vauhdissa, ja estelyistä huolimatta Anna löysi itsensä tanssilattialta. Varpaiden kivistys unohtui, kun Mikan vahvat kädet asettuivat Annan lanteille. Anna tunsi rintojensa puristuvan kevyesti miehen rintaa vasten, ja tämä lauloi pehmeästi Annan korvaan melodiaa, aivan kuin silloin ennen. Anna antoi tanssin viedä mukanaan, unohti kännykän välkkyvän valon. Tanssi vei toiseen, kolmanteen ja lopulta yhteiseen taksiin.

Kuuma, pitkä ja hurja suudelma tuntui syntiseltä, ja Annan oli vaikea olla muistelematta, millainen se suloinen talvi oli ollut, pitkä kuuma talvi, ennen kuin Mika oli lähtenyt mitään selittämättä. Mutta nyt mies oli taas tässä, aivan lähellä, ja sopersi puheitaan Annan korvaan.

– Minä olen ajatellut sinua niin paljon, muistellut meidän mahtavia hetkiämme. Nyt kun tiedän, että sinä olet ennallasi, tapaamme vaikka joka viikko. Minä haluan sinua niin paljon, Mika selitti silittäen Annan reittä hamekankaan läpi.

Anna katsoi lyhyen selväjärkisyyden hetken ajan taustapeilistä näkyviä totisia taksikuskin silmiä. Hän värähti ja päätti sitten keskittyä kuuntelemaan Mikan suloisia merkityksettömyyksiä.

– Sinä olet yhtä ihana kuin ennen, niin kaunis ja seksikäs. Juodaan minun hotellihuoneessani vielä lasilliset ja katsotaan, muistammeko me, miten hauskaa meillä oli yhdessä.

Mies hotellin tiskillä katsoi tietävästi, kun Anna horjahti korkeilla koroillaan, otti tukea Mikan käsivarresta ja asteli hissiä kohti. Hissimatka muljahti ikävästi vatsassa, Mika piti raskaasti kättä harteilla, kengät puristivat kipeästi. Hotellihuoneessa Mika painoi hänet seinää vasten, miehen suu maistui happamalta, Anna liu’utti kättään Mikan selkää pitkin pakaroille, lanteille ja etumukselle. Mika hengitti raskaasti, istui vuoteen laidalle ja käski Annan riisuuntua. Annaa nolotti, mutta hän kiemurteli ulos vaatteistaan ja jäi seisomaan miehen viereen.

– Pane kengät takaisin jalkaan, Mika pyysi ja Anna totteli.

Silloin mies menetti itsehillintänsä, kaatoi Annan patjalle ja painui Annan päälle edes housujaan riisumatta, kaikki tapahtui kovin nopeasti. Sitten mies älähti, kierähti sängylle ja alkoi kuorsata. Anna muisti liian myöhään, miten oli aina ajatellut opettavansa Mikalle malttia, muttei ollut koskaan tullut tehneeksi sitä, sillä kaikki muu tämän kanssa oli tuntunut silloin ennen niin täydelliseltä.

Siinä hän nyt oli, pelkät korkeakorkoiset nahkasaappaat jalassaan. Kylpyhuoneen paljastavassa valossa paksu meikki näytti epä­todelliselta, hiukset sotkuisilta. Kasvoilla oli kaikkea muuta kuin kohtalokas maailmannaisen ilme. Kyyneleet puristivat tuloillaan, Anna läimäytti kätensä kaakeleihin niin että sattui, puki raivoisalla kiireellä vaatteet päälleen ja pysähtyi vasta jo oven avattuaan  katsomaan Mikaa.

Mies oli kierähtänyt sängyllä selälleen, paidan napit auki, housut nilkoissa. Nolosta asustaan huolimatta Mika oli lihaksikkaana ja treenattuna upea ilmestys. Rintakarvat oli ajeltu, ja jopa penistä ympäröivä karvoitus oli trimmattu kuin kruunuksi miehuuden ympärille. Anna oli jo kääntyä takaisin, kun käsilaukussa alkoi jälleen välkkyä kännykän hälytysvalo. Hän painoi oven hiljaa kiinni takanaan ja avasi kännykän hississä.

Kaksitoista viestiä. Ne hän hävittäisi lukematta, sen verran varma hän oli viimeisten viestien asiattomasta sävystä.
Portieeri nyökkäsi kovin kuivasti, kun Anna livahti hotellin edustalle ja oli livetä sateisilla katukivillä. Pää selveni yön koleudessa. Anna huojui liukkaalla kadulla taksitolppaa kohti, kun puhelin soi.

– Hei Kristian, olen jo tulossa.
– Nyt vasta! Olen lähettänyt varmaan sata viestiä, etkä ole viitsinyt edes vastata!
– Olen pahoillani, oli paljon tuttuja joiden kanssa jutella, ja metelikin oli melkoinen.
– Ei tekstariin vastaamiseen hiljaisuutta tarvita. Olen pettynyt sinuun.
– Olen pahoillani. Tulenko luoksesi vai tavataanko huomenna?
– Viini on loppu ja menen huomenna töihin heti aamusta. Katsotaan nyt, haluanko juoda seuraavan pullollisen ollenkaan sinun kanssasi. Ehkä soitellaan myöhemmin.

Anna kuunteli Kristianin kiukkuista ääntä puhelin kädessään ja yritti viittoa toisella kädellään vapaata taksia.

– Kristian, usko nyt että olen pahoillani. Soitellaan huomenna, jooko?
– Soita jos tahdot, mutta minä en sinun soittojasi enää odottele. Yksi kerta oli yksi kerta liikaa.

Puhelimen ruutuun ilmestyi punainen kuulokkeen kuva – Kristian oli lyönyt luurin Annan korvaan. Anna tuijotti puhelintaan epä­uskoisena, otti yhden harha-askeleen ja kaatua romahti katukiville. Rakennekynnet napsahtelivat poikki, ranteessa tuntui viiltävä kipu, puhelin iskeytyi katuun ja rikkoutui räsähtäen – sen metalliosia sinkoili ympäri katua.
Anna huomasi olevansa kyljellään märällä kadulla, koko kättä tykytti, poskessa oli jotakin kosteankuumaa, ja lanne oli kuin tulessa. Tuska teki maailmasta oudon. Joku tuli juosten, auto jarrutti lähellä, hätääntyneet äänet puhuivat keskenään. Äkkiä koko katu välkähteli vilkkuvan valon loimussa, kylmän ammattimainen ääni puhui rauhoittavasti. Anna nostettiin paareille ja taju katosi polttavan tuskan leimahdukseen.

Anna tuli takaisin tajuihinsa ja tajusi heti olevansa oudossa paikassa. Silmiä ei tehnyt mieli avata, sillä takaraivossa oli turta jomotus, joka voisi helposti yltyä ankaraksi säryksi.
Anna tunsi suljettujenkin silmien takaa paikan valoisuuden, jossain kuului metallinen kalahdus ja koneiden ääntä. Sängyn laita tuntui jalkaa vasten kylmältä, ja Anna päästi itsensä varovasti ajattelemaan, että hän oli sairaalassa. Hän muisti särkyvän kännykän räsähdyksen ja ranteessa viiltäneen kivun ja yritti turhaan nostaa kättään. Vasen käsi nousi tunnustelemaan oikeaa, jossa oli kova kipsi. Takaraivon jomotus yltyi, kun Annan avasi silmänsä ja näki tyynyn vieressä painonapin. Hälytys pärähti soimaan jossakin kaukana, ja kiireinen hoitaja tuli huoneeseen.

– Olet herännyt, hyvä. Olet sairaalassa, mutta sinulla ei ole mitään hätää. Ranteesi on kolmesta paikkaa murtunut ja kipsattu, muut ovat pintanaarmuja, poskikin paranee kyllä. Älä yritä puhua, poski on vielä siteessä yön yli. Sattuuko?

Anna ynähti, hoitaja haki piikin, ja tuska vaihtui harmaaksi aalloksi, joka vei syvälle uneen.

Kun Anna heräsi, hän tunnusteli ensimmäiseksi vammojaan. Toisessa kädessä oli yhä painava kipsi. Päätä särki vain vähän, ja nyt Annalla oli nälkä ja jano. Anna kampesi itsensä istumaan ja tuki tyynyn selkänsä taakse.

Huoneen toisessa sängyssä kuorsasi vaimeasti nainen, jonka yöpöytä oli täynnä kukkia ja kortteja. Käytävältä kuului askelia, mutta ne menivät huoneen ohi. Ikkunasta näkyi lehmuksen keltaisia lehtiä, joita katsellen Anna yritti muistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut kurssitapaamisessa, juonut liian monta valkoviinilasillista, jättänyt Kristianin viestit huomiotta ja tavannut ¬Mikan – voi ei! Annan mieleen läikähti peilikuva, jossa oli hän itse alastomana, vain mustat korkosaappaat jalassa ja kasvoilla typertyneen humalaisen ilme. Häpeä säväytti punan poskille ja sai haavan tykkimään. Miten noloa!

Ovi kävi.

– Joko on parempi olo? Ainakin olet terveen värinen. Nukuit yli vuorokauden, ja haavat ovat jo kuivumassa. Onko nälkä?
Anna nyökkäsi kaikkiin kysymyksiin.

– Veriarvot ovat kehnot, sinulla on vitamiininpuutetta ja anemiaa. Liian paljon valkoviiniä ja liian vähän terveellistä ruokaa, niin sanoisin ainakin sen perusteella missä kunnossa tänne jouduit. Anestesialääkäri joutui olemaan erityisen tarkkana, jotta sinut saatiin leikattua. Noh, sattuuhan sitä.
Annaa nolotti hoitajan puhuttelu, ja hän söi kuuliaisesti koko lautasellisen jauhemaksapihvejä, perunoita, parsakaalia ja raastetta. Hoitajan tuoma uusi pistos vei kivun ja huolet mennessään.

Oli ilta, kun Anna heräsi. Pöydällä oli tuore kukkakimppu. Naapurisängyn nainen oli hereillä ja hymyili.

– Hei, sinun äitisi kävi, sanoi tulevansa illalla uudestaan.

Annan poskea särki, joten hän tyytyi vain nyökkäämään. Anna ihmetteli, miten tyyneksi hän tunsi itsensä kaiken keskellä. Mitähän siinä pistoksessa oli ollut? Ei huolettanut mikään, ei edes se, että Annan laskujen mukaan huominen olisi työpäivä. Toivottavasti hän pystyisi tekemään työtä käsi kipsissä, sillä projektit olivat pahasti kesken.

Lääkäri ennätti kierrolle pian lääkkeiden jaon jälkeen.

– Sinulla oli onnea, kun plastiikkakirurgi oli päivystysvuorossa.
Posken haava oli niin tuore, että se saatiin liimattua oikein siististi. Vaikuttaa siltä, ettei siihen jää pysyvää arpea. Lantion seudun ja olkavarren haavat olivat pintanaarmuja, tosin laajalla alueella. Ranne paranee parissa viikossa kipsin sisällä, lääkäri kertoi ja jatkoi:

– Paraneminen on kuitenkin hidasta, ellet pidä jatkossa parempaa huolta itsestäsi. Olet kovin aneeminen ja alipainoinen. Kunnollista ruokaa ja sopivasti liikuntaa, niin olet pian paremmassa kunnossa kuin ennen kaatumista. Lepäilet täällä vielä vuorokauden verran ja sitten saat sairaslomaa kymmenen päivää. Katsotaan jälkitarkastuksen jälkeen, riittääkö se.

Anna nyökytteli lääketokkuraisena vielä lääkärin lähdettyä ja torkahti sitten. Kun hän heräsi, äiti oli ilmestynyt sängyn viereen.

– Voi Anna kulta, kai tulet kotiin nyt?

Anna puisteli päätään ja yritti puhua posken haavaa rasittamatta.

– Pitää hoitaa pari työjuttua ja pari asiaa ystävien kanssa. Ehkä sitten myöhemmin.

Äiti hymyili urheasti ja jutteli niitä näitä kotikaupungin tapahtumista, kunnes Anna alkoi taas nuokkua.

– Lepää nyt ja soittele sitten, kun haluat tulla. Olisi mukavaa saada sinut kotiin edes joksikin aikaa. Johan viime kerrasta on vierähtänyt aikaa.

Se oli totta. Anna oli käynyt kotona viimeksi jouluna, sillä keväällä oli koko ajan ollut yhtä kiireistä kuin aina. Ei hän ollut ajatellut edes kaipaavansa sinne, mutta kun äiti jätti hyvästit ja kiiruhti junalleen, Anna tunsi hetken ajan murhetta. Jos kuitenkin menisi käymään ja rauhoittuisi hetkeksi ajattelemaan elämäänsä.

Mutta vielä ei ollut aikaa sellaiselle, Anna päätti. Ensin piti järjestää työasiat ja sitten saada itsensä kuntoon.
Anna yritti miettiä valmiiksi lähipäivien toimintasuunnitelmaa, mutta uni alkoi viedä voiton. Kun sairaalasta ja näistä vahvoista lääkkeistä pääsisi eroon, voisi olla taas tehokas oma itsensä, Anna ajatteli.
Viime ajatuksenaan Anna päätti, että huomenna, heti pois päästyään hän tekisi yksityiskohtaisen suunnitelman siitä, miten hänen elämänsä muuttuisi onnelliseksi ennätysajassa: työ, ura, rakkaus ja terveys, kaikki se tulisi olemaan täydellistä.