Osa 1/5: Anna panostaa uraansa, tekee ylitöitä ja kantaa raportteja kotiin asti. Miesten kanssa hänellä ei ole onnea: paratiisiloma Kristianin kanssa menee mönkään eikä kosintaa romanttisella hiekkarannalla ole näköpiirissä. Kurssitapaamisessa Anna törmää entiseen rakkauteensa Mikaan...

Anna vilkaisi vielä olkansa yli peilistä nähdäkseen, millainen puku oli takaa. Jokin tässä mekossa oli outoa, vaikka täytyi myöntää, että se oli juuri niin huippumuodikas kuin Kristian oli sanonut. Ehkä mekko näytti oudolta siksi, että se oli hienoisesti väljä pepun kohdalta mutta puristi epämukavasti kainaloista.

Jos Kristian olisi paikalla, Anna olisi kaikesta huolimatta valinnut tietysti juuri tämän mekon, mutta nyt hän riisui sen, nuuhkaisi epäluuloisena kainaloita ja asetti sen takaisin vaatekaappiin.

Oli kuuma, loppukesän aurinko paistoi makuuhuoneen perälle asti, ja Anna käveli ikkunaan pelkät alusvaatteet yllään. Ei kukaan mitään näkisi kuitenkaan, sillä ikkunan edessä oleva lehmus oli yhä lehtevä ja läpinäkymätön. Toista olisi syksymmällä, jolloin ikkunaverhot pitäisi taas pitää kiinni aina, kun sisällä oli valot.

Vaikka nyt oli lämmin päivä, yöksi oli ennustettu koleaa sadetta. Pian tulisivat syysmyrskyt, jotka repisivät puun paljaaksi, ja silloin koko kaupunki olisi äkkiä paljon lähempänä kuin nyt.
Nyt saattoi hetken ajan kuvitella, että oli takaisin lapsuuden kotikaupungissa, katseli omakotitalon yläkerran huoneen ikkunasta tielle päin ja suunnitteli hauskaa iltaa ystävien kanssa. Mutta kaikki se oli mennyttä.

Anna avasi tuuletusikkunan, nuuhki sateisen kaupungin tuoksua ja nojasi käsiään ikkunalautaan. Kohta tulisi jälleen talvi, eikä elämä ollut muuttunut yhtään. Silloin kotikaupungissa kauan sitten hän oli kuvitellut löytävänsä onnensa heti, kun vain lähtisi opiskelemaan, mutta toisin oli käynyt. Olihan hän yrittänyt ja monta kertaa kuvitellut onnistuneensa, viimeksi Kristianin kanssa. Hän muisti vieläkin, kuinka hän oli riemastunut, kun he olivat tehneet päätöksen yhteisestä lomamatkasta.

– Vain sinä, Anna, ja minä, ja turkoosi meri ja lämpimät yöt.

Anna oli katsonut syvälle Kristianin silmiin ja toivonut, että valkean hiekkarannan kuohuissa, täysikuun pehmeässä valossa siellä kaukana paratiisisaarella olisi tapahtunut ihmeellisiä. Kristian olisi kaivanut tyylikkään takkinsa taskusta pienen rasian ja polvistunut hänen eteensä, ja he olisivat asettuneet elämään ikuisesti yhdessä ja onnellisina.
Mutta toisin kävi.

– Olen niin pahoillani, Anna, mutta ymmärrät varmaan. Soitat minulle joka ilta, ja lupaan tuoda New Yorkin Fifth Avenuelta kauneimman mekon jonka löydän. Ja seuraavana kesänä menemme sitten yhdessä jollekin vielä hienommalle paratiisisaarelle, lupaan sen.

Anna oli purrut hammasta ja yrittänyt löytää jotakin ymmärtävää sanottavaa.

– Ei sinun tarvitse tuliaisia tuoda, kunhan palaat itse minun luokseni. Ja ymmärränhän minä, että tämä on sinun urallesi välttämätöntä, Kristian. Ajoitus vain on niin huono, kun olin odottanut yhteistä paratiisilomaamme niin kovasti.

Kristian oli rypistänyt otsaansa Annan särkyvälle äänelle, ja Anna oli livahtanut naistenhuoneeseen itkemään hiukan ja korjaamaan sitten meikkinsä. Hän oli palannut pöydän ääreen raikkaana ja hymyilevänä. He olivat nauttineet päivällisen ja jälkiruuat, Kristian oli maksanut laskun, ja loppuilta Annan asunnolla oli ollut ihana. Mies oli ollut aivan poikkeuksellisen hellä ja huomaavainen rakastaja. Miksi sitten Annalla oli aamulla ollut pettynyt olo, kun mies oli lähtenyt kevyen suudelman jälkeen?

Kesäkuinen rantaloma paratiisisaarella ilman Kristiania oli ollut kummallinen. Tämä oli nostanut Annan matkatavarat lähtöselvitykseen ja suudellut turvatarkastuksen edessä, mutta sen jälkeen Anna oli jäänyt aivan yksin. Hän oli istunut pitkän lentomatkan kyyneliään nieleskellen ja asettunut rantahotellin bungalowiin vailla seuraa.

Kristian ei ehtinyt iltaisin jutella puhelimessa vaan lähetteli pikaisia tekstiviestejä, joissa selosti saavuttamiaan kauppasopimuksia. Anna makoili rantatuolissa, levitti yhä uuden kerroksen aurinkovoidetta ja eli pelkillä hedelmillä. Kun kaksiviikkoinen oli ohi, Kristian ei tullut edes kentälle vastaan vaan oli jälleen jossakin neuvottelussa.

– Ymmärräthän sinä, Anna, tämä on nyt tärkeä tilaisuus.

Anna sanoi ymmärtävänsä, ja niin lomasta jäi unelmien timanttisormuksen sijaan muistoksi pelkkä rusketus, joka oli haalistunut hiljalleen Suomen kesässä.
Anna vilkaisi taas peilikuvaansa ja korjasi ilmeensä hymyileväksi. Puolen tunnin työ meikkauspöydän ääressä oli taikonut kulmakarvoihin sävyä, tummiin silmiin kohtalokkaan katseen, kasvoille väriä ja poskiin terveen näköisen punan. Hiukset oli värjätty ja leikattu äskettäin, uusi lyhyt kampaus näytti hauskalta, kun poskista oli kadonnut entinen pyö­reys. Anna pöyhäisi sormillaan etutukkaansa ja suihkautti hiukan lisää lakkaa.

– Sinä olet niin tyylikäs ja hoikka, Kristian aina sanoi.
– Niin sinäkin, Anna vastasi.
– Kyllä miestenkin on syytä huolehtia ihostaan ja vaatteistaan. Bisnesmaailmassa ulkonäöllä on suuri merkitys.

Ulkonäöllä ja oikealla käytöksellä, Kristian toisti sitä usein. Onneksi Anna oli nopea oppimaan ja luki tarkkaan pieniä vihjeitä siitä, millaista käytöstä missäkin tarvittiin. Hampaat paljastava kestohymy, kepeä jutustelu, poskisuudelmat ja pienet heleät naurunpurskahdukset huonoille vitseille – niillä pääsi jo pitkälle. Viineistäkin piti osata sanoa jotakin viisasta ja myös päivänpolitiikasta oli syytä olla perillä.

Mutta tärkeintä oli huolehtia ulkonäöstään, kuten Kristian painotti usuttaessaan Annaa manikyyriin tai ihokuorintaan. Anna katseli käsiään. Olihan uusi manikyyri näyttävä – tähtikristallit ja lävistekoru näyttivät tyylikkäiltä. Rakennekynnet tuntuivat oudon viileiltä, kun niitä juoksutti iholla.

Anna puristi huolestuneena sormillaan nahkaansa. Ei kai vain hänelle ollut tullut lisäkiloja, eihän kevään zumbassa hankittu kiinteys ollut häviämässä?
Anna kurtisti otsaansa ja nosti käsivartensa vaakasuoraan sivulle. Jos kädet piti aivan rentoina ja niitä heilutteli edestakaisin, näytti aivan kuin käsien alle olisi tulossa ikävät allit. Oli siis korkea aika ryhtyä käyttämään kiinteyttävää voidetta,. Samalla tarvittaisiin jotakin selluliittiakin vastaan. Kristian oli viimeksi viikonloppuna puristellut Annan takareisiä ja kysäissyt jotakin selluliitista. Sitä ei kyllä Annalle kertyisi, jos asialle vain saattoi tehdä jotakin. Tiukka hedelmäkuuri taas, ja aamukahvi mustana, kipristeli vatsaa tai ei.

Anna otti Kristianin tuoman leningin vierestä turkoosin lempimekkonsa ja sujautti sen ylleen. Se oli parempi, sillä kellotettu hameosa puki hoikkia sääriä. Käsivarret näyttivät mukavan siroilta, ja viimeisimmän laihdutuskuurin jäljiltä leuan kaari oli terävöitynyt. Tässä puvussa hän ei näyttänyt yhtään lihavalta, ja kun kaulaan pujottaisi Kristianin New Yorkista tuoman rintojen väliin uppoavan sinisen designkorun, hän näyttäisi aika hemaisevalta. Valmista siis, ja puoli tuntia etuajassa! Oli aikaa avata kuohuviinipullo ja aloittaa iloinen ilta ennalta.

Anna tarkisti vielä kerran mustan silkkikankaisen käsilaukkunsa, johon mahtuivat juuri ja juuri kiiltävä huulipuna, nenäliina ja luottokortti. Kun hän tilasi taksia, päässä pyöri. Neljä cava-lasillista tyhjään vatsaan ei ehkä ollut fiksu ratkaisu, mutta ainakin hän olisi iloinen ja puhelias heti alkuun.

Totta puhuen häntä hieman jännitti. Vaikka hän oli muutamien kurssikavereidensa kanssa jo Facebook-kaveri, useimpia hän ei ollut nähnyt valmistumisen jälkeen. Oli kummallista, kuinka
vähän tuli muisteltua menneitä. Nykyisessä elämässä taisi olla tarpeeksi tekemistä.

Anna tarkisti vielä kerran mekon istuvuuden, veti huikean korkeakorkoiset saappaat jalkaansa, kietoi pashminahuivin rennosti solmulle ja päätti onnitella hymyssä suin kaikkia niitä kurssikavereitaan, jotka olivat päässeet mainostoimistoihin ja suuryrityksiin. Olihan hän itsekin edennyt toimistovirkailijasta verkkoviestinnän suunnittelijaksi. Projektit eivät olleet järin kiinnostavia, mutta jos hän saisi ylennyksen päälliköksi, tai nimike edes muutettaisiin webdesigneriksi, hän olisi varmasti onnellisempi. Tai jos hän pääsisi siihen suureen webbifirmaan, jonka tähtilogon kaikki halusivat käyntikorttiinsa. Se oli kaikkien unelma, mutta siitä hän ei tänään kantaisi murhetta.

Juhlapaikan edessä oli hyvä jäädä taksista, sillä moni kääntyi katsomaan, kun Anna asetteli korkeakorkoiset saappaansa ovenraosta esiin täsmälleen samoin kuin filmitähdet viihdeuutisissa. Hotellin edusta oli sateen jäljiltä liukas, mutta sisältä tulvahti lämmintä ilmaa ja musiikkia. Naulakoiden luona oli tutun oloinen nainen.

– Anna! Oletpa sinä upea!
Anna etsi turhaan naisen nimeä muististaan.
– Kiva nähdä myös sinua. Mitä kuuluu?
– Kaksi lasta, omakotitalo ja kultainen noutaja, usko tai älä. Montako sinulla on?
– En minä ole ehtinyt perhettä tekemään, olen ollut niin kiireinen töissä.
– Ai. No, me Petterin kanssa panimme perheen alulle jo valmistujaisjuhlissa, Julia on kohta kymmenen ja Olivia kahdeksan.

Nyt Anna muisti.
– Johanna!
Nainen nauroi.
– Arvelinkin ettet muistanut nimeäni, mutta ei se mitään. Olenhan minä aika lailla muuttunut.

Pahuksen kuohuviini, Anna ajatteli. Oli häpeällistä, etteivät ihmisten nimet tuntuneet millään palautuvan mieleen. Ja Johannan unohtaminen oli monin kerroin nolompaa, sillä tämä oli saman pikkukaupungin tyttöjä kuin hän itse. Onneksi Johanna ei näyttänyt närkästyneen.

– Älä turhaan nolostu. Kuule, muistatko vielä musiikkiopiston kuoron kevätretket?
Annaa alkoi naurattaa.
– Muistan! Pelasimme korttia bussin takaosassa, keksimme uusia sanoja lauluihin ja olimme kaikki toivottomasti rakastuneita sinun isoveljeesi Janneen. Mitä hänelle kuuluu?
– Janne meni lukion jälkeen naimisiin mutta on nyt eroamassa.
Anna huokaisi mielessään. Rokkipojat muuttuivat yksi kerrallaan tylsiksi perheenisiksi.

Johanna ei näyttänyt huomaavan Annan tylsistymistä vaan jatkoi tarinointia perheestään.
– Elämä tuntuu niin mukavalta, kun tytöt ovat jo isoja. Olen taas voinut keskittyä enemmän työntekoon – ja toisaalta osaan nykyään myös kieltäytyä ylimääräisistä töistä. Eivät ne tekemällä lopu! Välillä mietin Petterin kanssa, pitäisikö perheeseen tehdä vielä yksi lapsi. Mutta mennään sisälle, että päästään pöydän ääreen. Tulet kai minun viereeni, niin voin kertoa sinulle lisää meidän tytöistä. Nauramme Petterin kanssa heidän jutuilleen välillä aivan kippurassa.
– Tulen ihan heti, käyn vain siistiytymässä naistenhuoneessa.

Anna lisäsi peilin edessä kiiltävää huulipunaa, kohensi kampaustaan ja mietti, olisiko hän nyt koko illan jumissa Johannan kanssa. Aina tuntui olevan joku, joka tahtoi kertoa perusteellisesti, mitä kerta kaikkiaan nerokasta joku hänen ipanansa oli sanonut.

Johannasta pitäisi päästä jotenkin eroon. Anna halusi löytää jonkun, joka voisi antaa vinkkejä urasuunnitelmiin. Kabinetin ovella oli nimilista. Anna oli helpottunut nähdessään Johannan nimen salin toisen reunan pöydässä. Hän jatkoi nimien lukemista ja huomasi ilokseen, että Mika oli plaseerattu aivan häntä vastapäätä. Vieläkö heillä kipinöisi? Todennäköisesti Mika olisi pömppövatsainen ukkomies ja  kertoisi yhtä pitkästyttäviä tarinoita lapsistaan kuin Johanna.

Anna astui sisään ja tunsi arvostelevien katseiden lipuvan pintaansa pitkin. Hän jäi harkitusti hetkeksi ovensuuhun, korjasi ryhtiään ja veti samalla vatsaansa hiukan sisään. Hitaasti hän antoi katseensa liukua huoneen läpi. Mikaa ei näkynyt vielä, mutta Anna nyökkäsi tutuimmille kasvoille, hymyili sitten hampaat paljastaen ja käveli juomapöydän ääressä odottavan Johannan luokse. Todella hyvä sisääntulo, moni jäi katsomaan, hän onnitteli itseään korkeilla koroilla keinuessaan ja kilisti valkoviinilasia Johannan kanssa.

Joukkoon pyörähti saman tien muutama tutunoloinen kasvo, kaikki kättelivät ja nauroivat. Annaa huvitti, miten eri tavalla ihmiset pukivat muutamaan lauseeseen kymmenen vuotta elämäänsä.

– Mitäkö kuuluu? Olen markkinointiassistenttina, meillä on vene ja kesämökki Päijänteellä.
– Jatkoin sitten opintoja ja luin yliopistossa viestintää. Viimeiset kolme vuotta on mennyt tiedottajana kunnassa. Perheeseen syntyy toinen lapsi syksyllä.
– Perustin oman yrityksen juuri laman alla ja olin vähällä keikahtaa nurin, mutta kovalla työllä yritys on nyt alkanut kannattaa ihan mukavasti. Tultiin juuri vaimon kanssa Sansibarista safarilta, ollaan siellä joka loppukesä nykyään pari viikkoa. Suosittelen, ihan mahtava paikka, vaikka kuumahan siellä on tähän aikaan!
– Vaihdoin ihan kokonaan alaa, menin anoppini kukkakauppaan myyjäksi. Olen siis naimisissa, neljä suloista lasta tähän mennessä ja viides tulossa, kuten tästä mahasta voi arvata.

Hetken vallitsi hämmentynyt hiljaisuus, jonka jälkeen Anna otti puheenvuoron.

– Olen nykyään verkkoviestinnän suunnittelijana. On niin paljon kiinnostavia projekteja, että koko ajan on valtava kiire, tuntuu ettei muuta ehdi kuin töitä.

Annan ajatus herätti vilkkaan keskustelun, kun kaikki kävivät vuorollaan todistamaan, kuinka kiireistä elämä nykyään oli, ja kuinka vähän aikaa jäi harrastuksille, sukulaisille ja ystäville. Anna yritti saada uutta suunvuoroa, päätyi sitten hymyilemään kestohymyään ja jäi kuuntelemaan toisten puhetta. Kaikki tuntuivat käyttävän samoja sanamuotoja ja äänensävyjä, aivan kuin tällaista puhetta olisi tarvittu korostamaan puhujan omaa tärkeyttä. Nykyään piti olla kiire ja liikaa töitä, muuten ei antanut itsestään menestyjän kuvaa, Anna oivalsi äkkiä.
Johanna oli vetäytynyt syrjemmälle ja syventynyt keskustelemaan kukkakaupan myyjän kanssa, ja Anna kuuli sieltä täältä paloja myös heidän keskustelustaan.

– Ihan samalla tavalla minäkin päätin, että halusin elämääni myös perheen, enkä ole katunut.
– Sinä kuitenkin palasit viestintäalalle äitiysloman jälkeen?
– Niin, koska pidän siitä ihan oikeasti. Sinä taas nautit enemmän kukkien kanssa työskentelystä ja käsillä tekemisestä, eikö niin?
– Joka päivä on kiva aloittaa työt, ja anoppi on ihan mahtava tyyppi. Kerro, Johanna, miltä tuntuu olla töissä tähtitalossa, jonka kaikki tuntevat? Sehän meillä kaikilla oli unelmissa.
– On se tosi hieno työpaikka, ja kivahan on, ettei tarvi selitellä millaisesta firmasta on kyse. Meidän osastolla on kivat työkaverit ja hyvät etenemismahdollisuudet. Ja palkkaa saa niin paljon, että melkein hävettää.

Anna hätkähti. Miksei Johanna ollut sanonut mitään siitä, että oli huippupaikassa töissä vaan oli puhunut vain lapsistaan? Annalla olisi ollut paljon kysyttävää, sillä firma oli unelmatyöpaikka, kansainvälinen jättiyritys, joka teki huikeita verkkosovelluksia. Anna kääntyi jo innostuneena Johannaa kohti, kun joku kilisti lasiaan.

– Hyvät kurssitoverit! Viestinnän ammattilaisina teille ei varmasti tarvitse kahteen kertaan sanoa, että nyt on aika käydä pöytään.

Annaa harmitti, sillä nyt Johanna olisi tavoittamattomissa koko pitkän päivällisen ajan. Hän istuutui, ja viereen asettautuneet miehet esittäytyivät, yhden Anna muisti hämärästi, toista ei lainkaan. Mikan paikka oli yhä tyhjänä, saappaat puristivat varpaista, ja Annan mieliala laski entisestään. Ehkä Mikalle oli tullut este, ja nyt illasta tulisi lopullisesti pannukakku.
Kun tuli kuohuviinien aika, Anna vilkaisi salaa kännykkäänsä.
”Älä jää juhliin pitkäksi aikaa, vaan tule tänne. Beringer on jo avattu, toinen lasillinen menossa. Kristian.”

Anna tunsi ärtymyksen ailahtavan mielessään ja ihmetteli miksi. Olihan suloista, että Kristian halusi hänet luokseen. Mutta nyt oli Annan ilta, hänen yksityinen iltansa omien kurssikavereidensa kanssa. Kristian saisi kerrankin odottaa häntä.
Tervetuliaispuheen jälkeen kaikki jonottivat ruokapöydän ääressä. Kun Anna poimi salaattia ja pikkuruisen palan savukalaa ja kääntyi palatakseen paikalleen, hän oli törmätä pitkään mieheen.

– Anna! Onpa hauskaa, että sinäkin olet täällä.
Poskiin kohosi aito väri, kun Anna katseli miestä. Mika oli yhtä pitkä kuin ennenkin, eikä pelätystä pömppövatsasta ollut tietoakaan. Entinen solakka opiskelijapoika oli hankkinut muhkeat lihakset, ja muodikkaasti ajeltu kalju näytti upealta. Mika nappasi Annan lautasen tottuneesti käteensä ja johdatteli Annan omistajan elkein paikoilleen.

– Huomasin jo, että istumme vastatuksin. Mukavaa! Oletko muistellut menneitä?

Mika veti tuolin kohteliaasti Annalle, ja tämä vilkaisi varkain miehen vasenta nimetöntä. Ei sormusta, mutta paljastava painauma kylläkin. Vastikään eronnut? Sitä pitäisi kysyä myöhemmin.

– Kiitos, Mika. En minä unohtanut ole, vaikka on ollut niin kiire, etten ole ehtinyt ottaa yhteyttä.

Se oli kyllä vale. Anna muisti, kuinka oli päättänyt sanoa juuri nuo sanat, kun tapaisi Mikan seuraavan kerran. Hänellä oli ollut aikaa suunnitella jokaista sanaa ja elettä, sillä ero oli ollut tuskallinen ja Anna potenut sitä kauan. Hän oli kuunnellut lukemattomat kerrat Mikan puhelinvastaajan ääntä uskaltamatta jättää mitään viestiä, istunut lukemattomat tunnit Mikan lempikahvilassa odottamassa edes vilausta miehestä ja suunnitellut viestejä, kirjeitä, kohtauksia. Miten moni pitkä kyyneleinen kirje olikaan jäänyt lähettämättä. Liian moni, ennen kuin Mika unohtui ja Anna löysi uuden miehen, ja jälleen toisen, koko pitkän ketjun Kristianiin saakka.

Mutta tänään hän ei muistelisi Kristiania, Anna päätti ja kilisteli viinilasia Mikan kanssa.

– Onko sinulla nykyään perhettä, Mika?

Mika oli kuin ei olisi kuullut kysymystä. Hän kääntyi tervehtimään jotakuta ohi kulkevaa, vaihtoi nauraen sanan toisen luokkakaverin kanssa ja haki sitten kukkurallisen lautasen kylmiä kananpaloja, raejuustoa ja paahtopaistia. Proteiinitankkausta, Anna ymmärsi ja tutkaili vielä kerran miehen pullistuneita lihaksia. Ei mies turhaan tankannut. Salaatissa oli liikaa öljyä, joten Anna vain näykki sitä, söi muutaman kananpalan ja hapankorpun. Valkoviiniä tuli lisää, ja Anna pääsi hämmennyksestään ja yhtyi pöytäseurueen hauskanpitoon. Mukava iltahan tästä tulisi!

Kun he lähtivät hakemaan jälkiruokaa, Mika odotti pöydän päässä päästäkseen Annan kanssa jonottamaan. Mika kumartui kahvikuppien ääreen niin läheltä, että käsivarsi kosketti Annan rintaa. Miehen tuoksu sai Annan tuntemaan pyörrytystä. Mika tuoksui aivan samalta kuin ennen, ja oli niin helppo muistaa, mitä tämän kädet olivat tuntuneet rinnoilla, vyötäisillä, reisillä...
Anna yritti keskittyä kahvikuppiinsa, joi sen ja konjakin heti perään. Toisen konjakin juotuaan Anna jo kumartui pöydän yli Mikaa kohti täysin tietoisena siitä, kuinka houkuttelevasti sininen lasikoru puristui rintavakoon.

– Kerro Mika lisää siitä, millainen ohjelma toimii parhaiten hartialihasten harjoittamiseen?

Mika innostui aivan kuten Anna oli laskelmoinutkin. Kännykkä oli äänettömällä, mutta Anna huomasi, kuinka sen hälytysvalo kajasti vähän väliä käsilaukun kankaan läpi. Soitelkoon kerrankin turhaan, niin huomaisi kuinka kurjaa oli odotella. Tänään oli Annan ilta.

Kahvin jälkeen Annan oli ollut tarkoitus mennä juttelemaan Johannan kanssa, mutta Mika ohjasi hänet määrätietoisin ottein baaritiskin ääreen ja tilasi lasilliset. Vaikka saappaat puristivat yhä ilkeästi varpaita, oli virkistävää juoda viiniä, etenkään kun ei tarvinnut kuunnella pitkää esitelmää rypäleistä ja makuvivahteiden alkuperästä. Mutta kun heti perään ilmestyi pyytämättä uusi lasillinen, Annan olo alkoi tuntua huonolta. Hän tiesi varmasti valvovansa seuraavan yön, jos joisi vähänkään enempää. Huonosti nukuttuja öitä oli riittänyt viime talvesta saakka.

Onneksi ravintola oli sen verran hieno, että naistenhuoneessa oli nojatuoli. Anna istahti raskaasti alas, kipristeli varpaitaan ja odotti, että pyörrytys helpottaisi.

– Täällähän sinä olet!

Johanna näytti yhtä raikkaalta kuin alkuillasta, ja äkkiä Anna ei saanut sanotuksi mitään.

– Kuule Anna, meidän on ihan pakko tavata uudestaan. Minun täytyy jo mennä, mutta tässä on korttini. Laita vaikka sähkö­postia, ja olisipa hauska tavata kotikaupungissa! Isä asuu samassa talossa edelleen ja on kysellyt kuulumisiasi. Palataan!
Johannasta jäi jäljelle kevyt tuulahdus hyvää tuoksua ja kortti, jota Anna käänteli kädessään. Siinä oli tuttu kadehdittu tähtilogo, Johannan nimi ja sen alla: web design specialist. Annan vatsaa väänsi, mutta hän lisäsi päättäväisesti huulipunaa huuliinsa ja palasi baaritiskille.

– Anna, minun tyttöni!

Mika oli jo aika vauhdissa, ja estelyistä huolimatta Anna löysi itsensä tanssilattialta. Varpaiden kivistys unohtui, kun Mikan vahvat kädet asettuivat Annan lanteille. Anna tunsi rintojensa puristuvan kevyesti miehen rintaa vasten, ja tämä lauloi pehmeästi Annan korvaan melodiaa, aivan kuin silloin ennen. Anna antoi tanssin viedä mukanaan, unohti kännykän välkkyvän valon. Tanssi vei toiseen, kolmanteen ja lopulta yhteiseen taksiin.

Kuuma, pitkä ja hurja suudelma tuntui syntiseltä, ja Annan oli vaikea olla muistelematta, millainen se suloinen talvi oli ollut, pitkä kuuma talvi, ennen kuin Mika oli lähtenyt mitään selittämättä. Mutta nyt mies oli taas tässä, aivan lähellä, ja sopersi puheitaan Annan korvaan.

– Minä olen ajatellut sinua niin paljon, muistellut meidän mahtavia hetkiämme. Nyt kun tiedän, että sinä olet ennallasi, tapaamme vaikka joka viikko. Minä haluan sinua niin paljon, Mika selitti silittäen Annan reittä hamekankaan läpi.

Anna katsoi lyhyen selväjärkisyyden hetken ajan taustapeilistä näkyviä totisia taksikuskin silmiä. Hän värähti ja päätti sitten keskittyä kuuntelemaan Mikan suloisia merkityksettömyyksiä.

– Sinä olet yhtä ihana kuin ennen, niin kaunis ja seksikäs. Juodaan minun hotellihuoneessani vielä lasilliset ja katsotaan, muistammeko me, miten hauskaa meillä oli yhdessä.

Mies hotellin tiskillä katsoi tietävästi, kun Anna horjahti korkeilla koroillaan, otti tukea Mikan käsivarresta ja asteli hissiä kohti. Hissimatka muljahti ikävästi vatsassa, Mika piti raskaasti kättä harteilla, kengät puristivat kipeästi. Hotellihuoneessa Mika painoi hänet seinää vasten, miehen suu maistui happamalta, Anna liu’utti kättään Mikan selkää pitkin pakaroille, lanteille ja etumukselle. Mika hengitti raskaasti, istui vuoteen laidalle ja käski Annan riisuuntua. Annaa nolotti, mutta hän kiemurteli ulos vaatteistaan ja jäi seisomaan miehen viereen.

– Pane kengät takaisin jalkaan, Mika pyysi ja Anna totteli.

Silloin mies menetti itsehillintänsä, kaatoi Annan patjalle ja painui Annan päälle edes housujaan riisumatta, kaikki tapahtui kovin nopeasti. Sitten mies älähti, kierähti sängylle ja alkoi kuorsata. Anna muisti liian myöhään, miten oli aina ajatellut opettavansa Mikalle malttia, muttei ollut koskaan tullut tehneeksi sitä, sillä kaikki muu tämän kanssa oli tuntunut silloin ennen niin täydelliseltä.

Siinä hän nyt oli, pelkät korkeakorkoiset nahkasaappaat jalassaan. Kylpyhuoneen paljastavassa valossa paksu meikki näytti epä­todelliselta, hiukset sotkuisilta. Kasvoilla oli kaikkea muuta kuin kohtalokas maailmannaisen ilme. Kyyneleet puristivat tuloillaan, Anna läimäytti kätensä kaakeleihin niin että sattui, puki raivoisalla kiireellä vaatteet päälleen ja pysähtyi vasta jo oven avattuaan  katsomaan Mikaa.

Mies oli kierähtänyt sängyllä selälleen, paidan napit auki, housut nilkoissa. Nolosta asustaan huolimatta Mika oli lihaksikkaana ja treenattuna upea ilmestys. Rintakarvat oli ajeltu, ja jopa penistä ympäröivä karvoitus oli trimmattu kuin kruunuksi miehuuden ympärille. Anna oli jo kääntyä takaisin, kun käsilaukussa alkoi jälleen välkkyä kännykän hälytysvalo. Hän painoi oven hiljaa kiinni takanaan ja avasi kännykän hississä.

Kaksitoista viestiä. Ne hän hävittäisi lukematta, sen verran varma hän oli viimeisten viestien asiattomasta sävystä.
Portieeri nyökkäsi kovin kuivasti, kun Anna livahti hotellin edustalle ja oli livetä sateisilla katukivillä. Pää selveni yön koleudessa. Anna huojui liukkaalla kadulla taksitolppaa kohti, kun puhelin soi.

– Hei Kristian, olen jo tulossa.
– Nyt vasta! Olen lähettänyt varmaan sata viestiä, etkä ole viitsinyt edes vastata!
– Olen pahoillani, oli paljon tuttuja joiden kanssa jutella, ja metelikin oli melkoinen.
– Ei tekstariin vastaamiseen hiljaisuutta tarvita. Olen pettynyt sinuun.
– Olen pahoillani. Tulenko luoksesi vai tavataanko huomenna?
– Viini on loppu ja menen huomenna töihin heti aamusta. Katsotaan nyt, haluanko juoda seuraavan pullollisen ollenkaan sinun kanssasi. Ehkä soitellaan myöhemmin.

Anna kuunteli Kristianin kiukkuista ääntä puhelin kädessään ja yritti viittoa toisella kädellään vapaata taksia.

– Kristian, usko nyt että olen pahoillani. Soitellaan huomenna, jooko?
– Soita jos tahdot, mutta minä en sinun soittojasi enää odottele. Yksi kerta oli yksi kerta liikaa.

Puhelimen ruutuun ilmestyi punainen kuulokkeen kuva – Kristian oli lyönyt luurin Annan korvaan. Anna tuijotti puhelintaan epä­uskoisena, otti yhden harha-askeleen ja kaatua romahti katukiville. Rakennekynnet napsahtelivat poikki, ranteessa tuntui viiltävä kipu, puhelin iskeytyi katuun ja rikkoutui räsähtäen – sen metalliosia sinkoili ympäri katua.
Anna huomasi olevansa kyljellään märällä kadulla, koko kättä tykytti, poskessa oli jotakin kosteankuumaa, ja lanne oli kuin tulessa. Tuska teki maailmasta oudon. Joku tuli juosten, auto jarrutti lähellä, hätääntyneet äänet puhuivat keskenään. Äkkiä koko katu välkähteli vilkkuvan valon loimussa, kylmän ammattimainen ääni puhui rauhoittavasti. Anna nostettiin paareille ja taju katosi polttavan tuskan leimahdukseen.

Anna tuli takaisin tajuihinsa ja tajusi heti olevansa oudossa paikassa. Silmiä ei tehnyt mieli avata, sillä takaraivossa oli turta jomotus, joka voisi helposti yltyä ankaraksi säryksi.
Anna tunsi suljettujenkin silmien takaa paikan valoisuuden, jossain kuului metallinen kalahdus ja koneiden ääntä. Sängyn laita tuntui jalkaa vasten kylmältä, ja Anna päästi itsensä varovasti ajattelemaan, että hän oli sairaalassa. Hän muisti särkyvän kännykän räsähdyksen ja ranteessa viiltäneen kivun ja yritti turhaan nostaa kättään. Vasen käsi nousi tunnustelemaan oikeaa, jossa oli kova kipsi. Takaraivon jomotus yltyi, kun Annan avasi silmänsä ja näki tyynyn vieressä painonapin. Hälytys pärähti soimaan jossakin kaukana, ja kiireinen hoitaja tuli huoneeseen.

– Olet herännyt, hyvä. Olet sairaalassa, mutta sinulla ei ole mitään hätää. Ranteesi on kolmesta paikkaa murtunut ja kipsattu, muut ovat pintanaarmuja, poskikin paranee kyllä. Älä yritä puhua, poski on vielä siteessä yön yli. Sattuuko?

Anna ynähti, hoitaja haki piikin, ja tuska vaihtui harmaaksi aalloksi, joka vei syvälle uneen.

Kun Anna heräsi, hän tunnusteli ensimmäiseksi vammojaan. Toisessa kädessä oli yhä painava kipsi. Päätä särki vain vähän, ja nyt Annalla oli nälkä ja jano. Anna kampesi itsensä istumaan ja tuki tyynyn selkänsä taakse.

Huoneen toisessa sängyssä kuorsasi vaimeasti nainen, jonka yöpöytä oli täynnä kukkia ja kortteja. Käytävältä kuului askelia, mutta ne menivät huoneen ohi. Ikkunasta näkyi lehmuksen keltaisia lehtiä, joita katsellen Anna yritti muistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut kurssitapaamisessa, juonut liian monta valkoviinilasillista, jättänyt Kristianin viestit huomiotta ja tavannut ¬Mikan – voi ei! Annan mieleen läikähti peilikuva, jossa oli hän itse alastomana, vain mustat korkosaappaat jalassa ja kasvoilla typertyneen humalaisen ilme. Häpeä säväytti punan poskille ja sai haavan tykkimään. Miten noloa!

Ovi kävi.

– Joko on parempi olo? Ainakin olet terveen värinen. Nukuit yli vuorokauden, ja haavat ovat jo kuivumassa. Onko nälkä?
Anna nyökkäsi kaikkiin kysymyksiin.

– Veriarvot ovat kehnot, sinulla on vitamiininpuutetta ja anemiaa. Liian paljon valkoviiniä ja liian vähän terveellistä ruokaa, niin sanoisin ainakin sen perusteella missä kunnossa tänne jouduit. Anestesialääkäri joutui olemaan erityisen tarkkana, jotta sinut saatiin leikattua. Noh, sattuuhan sitä.
Annaa nolotti hoitajan puhuttelu, ja hän söi kuuliaisesti koko lautasellisen jauhemaksapihvejä, perunoita, parsakaalia ja raastetta. Hoitajan tuoma uusi pistos vei kivun ja huolet mennessään.

Oli ilta, kun Anna heräsi. Pöydällä oli tuore kukkakimppu. Naapurisängyn nainen oli hereillä ja hymyili.

– Hei, sinun äitisi kävi, sanoi tulevansa illalla uudestaan.

Annan poskea särki, joten hän tyytyi vain nyökkäämään. Anna ihmetteli, miten tyyneksi hän tunsi itsensä kaiken keskellä. Mitähän siinä pistoksessa oli ollut? Ei huolettanut mikään, ei edes se, että Annan laskujen mukaan huominen olisi työpäivä. Toivottavasti hän pystyisi tekemään työtä käsi kipsissä, sillä projektit olivat pahasti kesken.

Lääkäri ennätti kierrolle pian lääkkeiden jaon jälkeen.

– Sinulla oli onnea, kun plastiikkakirurgi oli päivystysvuorossa.
Posken haava oli niin tuore, että se saatiin liimattua oikein siististi. Vaikuttaa siltä, ettei siihen jää pysyvää arpea. Lantion seudun ja olkavarren haavat olivat pintanaarmuja, tosin laajalla alueella. Ranne paranee parissa viikossa kipsin sisällä, lääkäri kertoi ja jatkoi:

– Paraneminen on kuitenkin hidasta, ellet pidä jatkossa parempaa huolta itsestäsi. Olet kovin aneeminen ja alipainoinen. Kunnollista ruokaa ja sopivasti liikuntaa, niin olet pian paremmassa kunnossa kuin ennen kaatumista. Lepäilet täällä vielä vuorokauden verran ja sitten saat sairaslomaa kymmenen päivää. Katsotaan jälkitarkastuksen jälkeen, riittääkö se.

Anna nyökytteli lääketokkuraisena vielä lääkärin lähdettyä ja torkahti sitten. Kun hän heräsi, äiti oli ilmestynyt sängyn viereen.

– Voi Anna kulta, kai tulet kotiin nyt?

Anna puisteli päätään ja yritti puhua posken haavaa rasittamatta.

– Pitää hoitaa pari työjuttua ja pari asiaa ystävien kanssa. Ehkä sitten myöhemmin.

Äiti hymyili urheasti ja jutteli niitä näitä kotikaupungin tapahtumista, kunnes Anna alkoi taas nuokkua.

– Lepää nyt ja soittele sitten, kun haluat tulla. Olisi mukavaa saada sinut kotiin edes joksikin aikaa. Johan viime kerrasta on vierähtänyt aikaa.

Se oli totta. Anna oli käynyt kotona viimeksi jouluna, sillä keväällä oli koko ajan ollut yhtä kiireistä kuin aina. Ei hän ollut ajatellut edes kaipaavansa sinne, mutta kun äiti jätti hyvästit ja kiiruhti junalleen, Anna tunsi hetken ajan murhetta. Jos kuitenkin menisi käymään ja rauhoittuisi hetkeksi ajattelemaan elämäänsä.

Mutta vielä ei ollut aikaa sellaiselle, Anna päätti. Ensin piti järjestää työasiat ja sitten saada itsensä kuntoon.
Anna yritti miettiä valmiiksi lähipäivien toimintasuunnitelmaa, mutta uni alkoi viedä voiton. Kun sairaalasta ja näistä vahvoista lääkkeistä pääsisi eroon, voisi olla taas tehokas oma itsensä, Anna ajatteli.
Viime ajatuksenaan Anna päätti, että huomenna, heti pois päästyään hän tekisi yksityiskohtaisen suunnitelman siitä, miten hänen elämänsä muuttuisi onnelliseksi ennätysajassa: työ, ura, rakkaus ja terveys, kaikki se tulisi olemaan täydellistä.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.