OSA 8/8 Markku pitää lukuvuoden päätökseksi puheen, joka saa jopa Veeran ihmettelemään, onko miehellä sittenkin sydän. Kun Markku istuu kansliassaan ja Kati on jumittunut luokkaansa, yrittää Veera vielä johdatella kaksi erilleen harhautunutta yhteen. Mutta kuka saa sanoa viimeisen sanan?

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Kati kaiveli laukustaan paperinenäliinaa ja ihmetteli, kun ei ollut tajunnut varata sitä valmiiksi jo esiin. Olisihan hänen pitänyt muistaa, takana oli sentään jo vuosikymmen opettajanhommia ja monet lukukausien päätösjuhlat.

Varsinkin kevätjuhlissa hän oli jo vuosia kuulunut tätikategoriaan. Liikutus vyörähti yli aina samassa kohdassa, kun yhdeksäsluokkalaisille oli jaettu ruusut. Tämän tilaisuuden myötä oppivelvollisuus olisi ohi ja ne lähtisivät suuntiinsa, kuka minnekin, monet sentään vain lähimpään lukioon. Mutta juuri nyt ne seisoivat kaikki vielä näyttämöllä kuin ensi-illassaan, elämän hontelikot, vanhempien ja opettajien ja koulukavereiden katseiden edessä, avoimina tai ujostellen, kukin olonsa ja luonteensa mukaan.

Seassa oli aina jokunen oppilas, josta hän oli vuosien aikana tykännyt erityisen paljon, joko mukavan luonteen tai päivänselvän lahjakkuuden takia – tai oman ammatillisen tyydytyksensä vuoksi, jos oli saanut autettua toista löytämään ilmaisuunsa rohkeutta. Ja aina oli niitäkin, joihin ei yrityksistä huolimatta ollut saanut mitään kontaktia, niitä, joita ei ollut oikein edes huomannut ja niitä, joiden kanssa oli ollut vaikea tulla toimeen. Hän oli jo hyväksynyt sen kaiken, vaikka olikin vastavalmistuneena kapinoinut ajatusta vastaan ja halunnut aina pyrkiä siihen, että erikseen löytäisi jokaisen oppilaansa.

Kati pyyhkäisi silmäkulmaansa ja vilkaisi viereensä. Veeran naama oli märkä ja hartiat tärisivät itkusta. Häntä alkoi väkisinkin naurattaa: sama liikutus heitä molempia nytkin vei, vaikka Veeran volyymi olikin toinen. Hän ei viitsinyt ruveta kurkottelemaan tarkistaakseen mutta oli varma, ettei koko penkkirivillisestä kollegoita kukaan täysin kivikasvoinen ollut. Oppilaisiin liittyi niin paljon muistoja.

Syvimmin elivät mukana tietysti vanhemmat, joita ajatellen Osku oli jo hyvissä ajoin kantanut tuoleja pitkin seinänvieruksia. Tänä vuonna väkeä oli niin paljon, että suurin osa vanhemmista joutui seisomaan. Ja opettajarivistön selän taakse oli pakkautuneena salillinen murrosikäistä hiljaisuutta – yhdistelmän harvinaisuus oli sekin todiste erityisyydestä, vaikka rauhaa olikin pohjustettu jo pari viikkoa muistuttamalla maltillisesta käyttäytymisestä.

Se oli Markun monivuotinen linja, jonka avulla kaikki, niin nuoret kuin aikuisetkin päästettäisiin irti arjesta aistimaan juhlahetken arvokkuus: ei välihuutoja, ei vihellyksiä, taputuksetkin vasta kunkin esityksen lopuksi.

Kati niisti nenänsä ja vilkaisi viistosti oikealle, josta erotti Markun niskan.

Kertoikohan linja yleisemminkin jotain miehen elämänasenteesta? Tai se, että Markulla oli tapana pitää puheensa juhlan päätteeksi, ei alkajaisiksi. Ehkä miehen oli saatava sanoa viimeinen sana asiassa kuin asiassa.

Kati hymähti itselleen. Hakikohan hän näillä epäilyillään nyt vain karskiutta itseensä siltä varalta, että Markku ei suostuisi keskustelemaan hänen kanssaan myöhemmin?

Oli kyllä vielä epäselvää, missä välissä hän ehtisi sellaista lähestymistä edes yrittää. Hetki sitten hänen tullessaan mies oli sentään katsonut silmiin ja sanonut huomenta. Ja ellei hän nyt aivan harhainen ollut, Markku oli tuijottanut hänen sääriään. Mutta sekin saattoi kyllä johtua vain siitä, että hän kulki aina mustissa farkuissa ja piti mekkoa ehkä kaksi kertaa vuodessa. Hänellä ja Veeralla oli ollut alusta asti toimiva työnjako pukeutumisen suhteen: Veera hoiti trendit ja kokeilut tai hörhöili boheemina taiteilijana ja hän piti kiinni mustasta, jota lievensivät vain kirkkaankeltaiset efektit. Vaaran värit, Veera tapasi aina muistuttaa.

Aivastus tuli niin rajuna, ettei hän ehtinyt edes nostaa kättään suojaksi.

Veto sai niiskuttamaan ja pärskimään: ulkona oli kaksitoista astetta suomalaista suvenalkua, mutta Osku oli huolehtinut siitä, että saliin tulisi raitista ilmaa. Katin katse hakeutui vaistomaisesti Ristoon, mies istui niin kaukana, että tyytyi ilmeilemään, eikä heittänyt pakollista Gesundheitiaan, kuten aina opettajainhuoneessa, jos joku aivasti. Riston vieressä oli Ulla vähän vaikean näköisesti etukenossa, laski varmaan jo tunteja viikon päässä odottavaan selkäleikkaukseensa, johon oli jonottanut yli vuoden. Ja Tiina ja Mia supattelivat hartiat hytkyen, he näyttivät yhteensä viiden lapsen äitien sijaan pikemminkin oppilailta, joilta nyt vain oli sattunut menemään paikkarivit sekaisin.

Omalta porukalta kaikki tuntuivat, turvallisilta kuin naapurit, joiden rutiinit olivat jo tulleet niin tutuiksi, ettei juuri mistään äänistä hätkähtänyt. Ei hän tänne sentään silti kesän aikana ikävöisi, niin tarpeeseen loma tuli. Heidän jokaisen naamasta kyllä huomasi, että kaikki oli taas annettu, jos joku nyt sillä silmällä heitä katsoisi ja olisi riittävän valpas näkemään hymyjen ja reippaiden ilmeiden taakse.

Kun juhla alkoi kallistua loppuunsa ja tuli Markun puheen vuoro, Kati myönsi itselleen, että Markun kanssa keskusteleminen oli hänelle tämän päivän keskeisin asia. Sen rinnalla kalpeni kaikki muu.

Markku nousi puhujapönttöön ja katsoi yleisönsä läpi omalla vakavalla tyylillään. Miehellä oli keltainen kravatti, se näytti Katin mielestä iloiselta, mutta kasvoilla oli surullinen ilme.

Hellyys humahti Katin yli: jonkunhan pitäisi pitää miestä sylissä ja rutistaa!

Hän oli jo vähällä viitata ja ilmoittautua vapaaehtoiseksi, mutta sen sijaan hän koetti rauhoittua ja olla ihmisiksi. Veera haukotteli syvään jo ennen kuin Markku oli ehtinyt alkulausettaan pidemmälle.

Kyllä Markku tajusi, että useimmille salissa istuville hänen puheensa kuunteleminen oli pakkopullaa. Mutta silti hän koki tunnelman tällä kertaa erityisen latautuneena. Paperille hän ei ollut saanut parin illan yrityksistään huolimatta juuri mitään järjellistä, joten hän oli päättänyt luottaa hetkeen, puhua tunnelmasta innoittuen ja vaikka vähän sanojaan hakienkin, pääasia, että viestin ydin välittyisi. Ja olihan hänellä sentään kerrottavanaan uutinenkin, jonka oli saanut tietoonsa vasta samana aamuna.

Markku aloitti äärimmäisyydestä. He olivat selvinneet kahden viime vuoden aikana neljästä ilkivallanteosta, joista jokainen, varsinkin ensimmäinen, oli järkyttänyt syvästi niin oppilaita ja vanhempia kuin opettajiakin. Arkea oli pyöritetty entiseen tapaan, vaikka välillä oli jouduttu lähtemään kesken päivän pois tietämättä, olisiko seuraavana päivänä enää rakennusta, johon palata.

Hän olisi mielellään kertonut, että poliisi oli saanut läpimurron, mutta sellaisesta ei ollut merkkejä. Ehkä heidän vain täytyi toivoa, että tekijä kasvaisi tekojaan suuremmaksi. Voimattomuus ilkivallan edessä turhautti heitä kaikkia, mutta he olivat koko ajan vetäneet yhtä köyttä tärkeimmässä: minkään kiusanteon ei annettaisi viedä heiltä pois oikeutta oppia ja tehdä työtä.

Hän jatkoi kääntämällä näkökulman radikaalisti toisinpäin. Sama rakennus, joka oli ollut uhkailujen kohde, oli toisaalta muodostanut myös itsessään uhan; lukuvuoden aikana oli tehty tutkimus jos toinenkin, joilla oli pyritty selvittämään sisäilman laatua ja mahdollisia homeongelmia ja niiden laajuutta. 

Tulokset olivat osin ristiriitaiset, mutta koska oireilua oli, remontin kiirehtimiseen oli ollut selvät perusteet, rakennushan oli jo muutenkin kipeästi peruskorjauksen tarpeessa. Koko koulu oli osallistunut asian ajamiseen monin eri tavoin ja koulun arki oli päässyt jopa televisiouutisiin, kun eräs oppilas oli haastateltaessa vakuuttanut, että heidän pommiuhkauksista tunnettu koulunsa ei halunnut ongelman poistuvan kertarysäyksellä vaan mieluummin hallitun remontin kautta.

Kaiken tämän keskellä hänellä oli siksi ilo kertoa hyvä, joskin myös paljon uusia haasteita tuova uutinen. Juuri tänä aamuna hän oli saanut vahvistuksen sille, että remontti aloitettaisiin jo ensi vuoden alussa. 

Salin läpi kuului kohahdus ja ne vanhemmat, joita ei ollut kotona muistuteltu aplodien paikasta, alkoivat taputtaa. Markkua huvitti, miten hiljaa oppilaat puolestaan istuivat, vilkuilivat vain vanhempiinsa kuin nämä olisivat munanneet koko homman. 

Markku jatkoi vielä hyvinvointitutkimuksilla ja pahoinvointikartoituksilla, kunnes päätyi lopulta kertomaan tilanteesta, johon kuvataideluokkien näyttelyssä oli ajauduttu. Tyrannosaurus rex, oppilaiden suurtyö, oli ollut romahtamassa vain päivää ennen avajaisia. Alle tunnissa kolme koulun tyttöä, Amina Ali, Juuli Janatuinen ja Emmi Laakso, olivat organisoineet Pro Hönö -liikkeen, joka oli osallistunut projektin pelastustöihin koulun kuvataideopettajien Veera Alasen ja Katariina Halmeen johdolla.

Operaatiossa kiteytyi häikäisevällä tavalla koulun solidaarinen henki ja kyky kurottaa tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin, Markku sanoi ja pohjusti puheen lopetustaan vielä lyhyellä tauolla. Kaiken edellä mainitsemansa vuoksi hän saattoi tunnustaa, että oli ylpeä saatuaan olla taas kuluneen lukuvuoden ajan juuri tämän koulun rehtori ja tehdä töitä juuri näiden oppilaiden ja opettajien kanssa.

Kiitos ja kumarrus ja pöntöstä alas muiden joukkoon.

Hetken oli niin hiljaista, että Markku kuuli vain kenkiensä narinan, sitten koko salillinen väkeä puhkesi taputuksiin, opettajat ja vanhemmat nousivat seisomaan ja oppilaat seurasivat perästä kuin olisivat tajunneet vasta pienellä viiveellä, että tässä se nyt oli, kevään viimeinen muodollisuus, puhe, jossa heitä oli kaiken lisäksi kehuttu eikä moitittu!

Markku koetti hakea ihmisten joukosta Katin silmiä, mutta eihän niin pienestä olennosta erottanut ruuhkassa edes pääkukkuraa.

Kati istui nyt yksin tyhjenneessä luokkahuoneessa ja ihasteli paljaita seiniä; näin avaralta luokka ei koskaan lukukausien aikana tuntunut. Kevätnäyttely oli purettu eilen ja oppilaat olivat saaneet viedä työnsä kotiin. Vain Hönö oli yhä Veeran puolella paikoillaan: se oli päätetty siirtää syksyllä sisääntuloaulan päässä olevaan nurkkaukseen, joka oli nykyään pelkkää joutotilaa. Siinä se saisi kököttää varmasti ainakin remonttiin asti. Siihen mennessä Veera olisi ehkä jo keksinyt sille uuden kodin.

Markun puhe oli kyllä yllättänyt hänet ja varmaan kaikki opettajat, ehkä oppilaatkin. Mies oli kutsunut jostain syystä häntä Katariinaksi! Tietysti se olikin hänen virallinen etunimensä, mutta hän oli kumminkin ollut Kati lapsesta asti joka paikassa paitsi äidilleen. Mutta ei hän vain nimiyllätystä tarkoittanut, ei edes remonttiuutista, vaan miehen koko tyylilajia: Markku oli puhunut paljon avoimemmin ja tunteikkaammin kuin koskaan ennen.

Jopa Veera oli pysynyt hereillä, tönäissyt häntä välillä ja kuiskannut: – Onko tolla tyypillä kumminkin sydän?

Veera kurkisti ovelta kuin aavistaen, että häntä mietitään.

– Mä arvasin, että sä vaivuskelet täällä ajatuksiisi. Joko sä olet saanut puhuttua Markun kanssa?

Kati hätkähti. Eihän hän ollut maininnut suunnitelmastaan kenellekään mitään. Eikö Veera ollutkaan enää siinä käsityksessä, että koko episodi oli jo ohi? Niin hän oli ainakin halunnut uskotella, että olisi varmistanut itselleen rauhan pohtia asiaa.

Vaikka ei hän silti ollut kovin pitkälle päässyt.

Veera tuntui huomaavan, että hän yllättyi.

– Kuule Kati, sulla on tänään minimekko, ripsiväriä, kajalia ja jostain Rita Hayworth -osastolta hankittu huulipuna. Kauanko mä olen tuntenut sut, noin kahdeksankymmentä vuotta, ja sulla ei ole vielä koskaan ollut tommosta arsenaalia yhtä aikaa käytössä. Sitä paitsi Markulla on kirkkaankeltainen kravatti kaulassa. Keltainen. Siis meidän tyrannosaurus reksillä! Sähän omistat koko keltaisen käsitteen täällä koulussa eikä Markulla ole koskaan ollut mitään keltaista ennen. Eli ei tässä nyt mikään kummoinen tulkitsija tarvitse olla tajutakseen, että jotakin on vielä kesken tyyppien välillä, jotka tolla tavalla pörhistelee toisilleen. Kyse on vaan siitä, saatteko te jotakin aikaiseksi omin päin vai pitääkö teitä vähän avittaa?

Kati ei tiennyt, minne päin olisi rynnännyt. Veera oli saatava nyt rauhoittumaan tai naista ei pitelisi mikään.

– Saadaan aikaiseksi, ei pidä avittaa.

Ääni oli hengästyneen ohut. Veera ei näyttänyt kovin luottavaiselta.

– Markun auto näytti olevan vielä pihassa, joten kyllä se yhä talossa on. Pyydänkö minä sitä ohimennessäni käymään täällä ylhäällä?

Kati oli hihkaista äkkinäisen ein mutta pysyikin hiljaa.

Oliko hänellä mielessään mitään suunnitelmaa, joka olisi parempi kuin Veeran ehdotus? Hänhän oli jumittunut tähän toiminnan kynnykselle, se oli ilmeistä, ja ajatuskin siitä, että pitäisi mennä taas koputtelemaan kanslian suljetulle ovelle, nosti palan kurkkuun.

Jos hän ei nyt antaisi Veeran auttaa, hänet ehkä löydettäisiin täältä kesäloman jälkeen lasittunut epäröinti katseessaan ja kannettaisiin Hönön seuraksi aulan nurkkaan. Ja olihan Veera kumminkin kriisivastaava, vielä tämän päivän loppuun ainakin. 

– No joo.

Nyt Veera puolestaan näytti täydellisen ällistyneeltä.

– Siis… oikeestiko?

– Joo. Jos sä…silleen nätisti pyytäisit sitä käymään sitten, kun se ehtii.

Veera virnisti niin, että silmät menivät viiruiksi. Kati arveli, että se jo suunnitteli, miten nätisti.

– Kati. Soittele ensi viikolla, jos sulla on jotakin kerrottavaa. Tai vaikka ei olisikaan. Mennään vaikka uimaan. Jarkon bändi kiertää kumminkin festareilla koko kesän ja mä olen rockleski. Mä en ole vielä riittävän vanha, että jaksaisin vetää kaikki Ilosaaret ja Provinssit nostalgiapohjalta läpi.

Kun Veeran askeleet kaikuivat rappusia alas, Kati pongahti seisomaan ja alkoi kävellä luokkaa ympäri. Hän koetti laskea mielessään sataan.

Markku istui huoneessaan, järjesteli muka vielä papereita kasoihin mutta vahti varsinaisena työmaanaan ikkunaa, ettei kukaan vain pääsisi livahtamaan pihan poikki hänen huomaamattaan. Hän ei oikein tiennyt, kenelle tätä esitystä piti, koska Tuula oli juuri lähtenyt ja opettajanhuonekin oli ollut jo tyhjä, kun hän oli äsken siellä pistäytynyt.

Oppilaita valui vielä muutaman hengen ryhminä ovesta, Veera ja Kati olivat siis todennäköisesti molemmat vielä ylhäällä.
Jos Kati ilmestyisi pihaan, hänen olisi toimittava heti. Se olisi ainoa luonteva tilaisuus saada nainen kiinni ennen lähtöään. Tapaamisen pitäisi tapahtua nyt täällä koululla. Jos yhteyden ottaminen jäisi myöhemmäksi ja soittamisen varaan, se saattaisi olla hänelle liian korkea kynnys.

Ja kynnys muuttuisi päivä päivältä vain korkeammaksi. Hän istuisi heinäkuussakin vielä jossain terassilla tai kotiparvekkeella tuijottamassa kännykkää.

Kun Markku käänsi katseensa takaisin huoneeseen, Veera seisoi oven suussa äänettömänä ja liikkumattomana kuin harhanäky.

– Mistä sinä… mitäs sinulla…

– Meidän pitäis puhua vielä yhdestä asiasta.

– Jaha. Liittyykö se jotenkin työhön? Eikö se voi odottaa kesän yli?

– No ei voi. Se liittyy Katiin ja sinuun. Kati lupasi, että minä saan tulla, koska se vartoo yhä ihmettä eli sitä, että sinä tulisit selittämään sille, mikä teillä meni pieleen huhtikuussa.

Markku pyörähti tuolillaan etäämmälle. Hänelle tuli samanlainen tunne kuin pommikirjeen jälkeen; nyt olisi tehtävä vain kaikkein välttämättömin, ei mitään ylimääräistä, ettei sähellys veisi keskittymiskykyä.

Tätä hän ei arvannut tulevaksi. Tämähän käänsi taas koko kuvion päälaelleen. Niilläkö oli oikein jokin yhteisyritys hänen vedättämisekseen?

– Minä en keskustele henkilökohtaisista asioistani ulkopuolisten kanssa.

Äänensävyssä ei pitänyt olla mitään tulkittavaa, mutta Veera katsoi häntä yhä röyhkeästi silmiin.

– Mun on vaikea ymmärtää mitä sinä kuule pupellat. Ihmisistä näkee kilometrien päähän että ne kärsii ja kiusaa toisiaan, mutta kummallakaan ei riitä kantti asian selvittämiseen. Mistä tässä on kyse? Miksi sinä sillä tavalla kohtelit Katia, kun se luuli, että teillä oli jotakin todellista alkamassa?

Markun oli pakko myöntää, että Veeran ääni kuulosti siltä kuin tämä olisi ollut aidosti tuohtunut Katin puolesta.

Hieno esitys, bravo. Harrastajanäyttämöllä oli oikein harjoiteltu. Verhoissa pyristeli perhonen kuin poispääsyä hakien. Markku avasi tuuletusikkunan ja odotti, että se löysi ulos, turhahan sitä nyt oli tännekään kesäksi jättää.

Veera tuijotti häntä sen näköisenä, että jankkaisi samaa vaikka iltaan asti. Tässäkö hän nyt oli, inttämässä jonkun kanssa asiaa, jota oli inttänyt monta viikkoa jo itsekseen?

Markku päätti poistaa asian nyt kerralla päiväjärjestyksestä, sekä ulkoisesti että sisäisesti.

– Hyvä on, minäpä kuule kerron. Silloin kun me olimme viettäneet Katin kanssa yön yhdessä, minä ajattelin saaneeni elämältä taas jonkin mahdollisuuden. Halusin tavata hänet heti uudelleen, olin jo tulossa opettajanhuoneeseen kurkistamaan, kun oli niin ikävä, Markku tilitti ja jatkoi heti perään:

– Ja sitten te istuittekin siellä akvaariossa säkkituoleilla ja nauroitte katketaksenne minulle. Vaikka Katin kanssa oli sovittu, että pidetään asia kahdenkeskisenä juuri sen takia, että saataisiin rauhassa tutustua ja kehitellä sitä, mitä tuntui olevan ehkä kehittymässä. Ettei tarvitsisi ottaa paineita siitä, että kaikki täällä tietää ja seuraa. Mutta Kati ryntäsikin heti kertomaan sinulle niin kuin joku seitsemäsluokkalainen ja kehuskelemaan sillä, että oli päässyt minun panssarieni alle. Saitte makeat naurut, mutta muuta ette enää saakaan. Minä en voi antaa tuollaista anteeksi. Tämä oli nyt tässä!

Markku käänsi selkänsä ja tuijotti ikkunasta pihaan. Hän halusi ulos ja omiin oloihinsa, jonnekin kauas, vaikka Pohjois-Norjaan kuuntelemaan veden solinaa. Veera oli niin kauan hiljaa, että Markun oli lopulta pakko kääntyä ja varmistaa, oliko nainen alun perinkään ollut siinä. 

Veera hieroi nenänpieltään, ele ei istunut olemukseen, näytti jotenkin liian pieneltä ja maltilliselta. 

– Markku hei. Tässä on nyt tapahtunut ihan järjetön väärinkäsitys.

– Ehkä teille kahdelle. Ei minulle.

Markku työnsi tuolin pöydän alle ja otti salkkunsa. Veera alkoi huitoa, näytti heti enemmän itseltään.

– Odota, älä mene vielä. Tämä on ihan älytöntä. Kuuntele nyt minuutin ajan. Ole kiltti.

Markku jäi seisomaan kynnykselle, mutta ei kääntynyt.

– Yksi minuutti. Minä lasken.

Veera aloitti saman tien kuin uskoisi mukisematta, että niin hän tosiaan tekisi.

– Minä muistan sen aamun hyvin koska se oli mulle niin merkittävä päivä sen takia että mun miesystävä Jarkko oli tullut Amerikasta edellisiltana ja minä olin valvonut sen kanssa koko yön ja Kati tiesi että minä olin odottanut Jarkon paluuta monta kuukautta ja niin minä nappasin Katin kylkeeni heti kun se tuli ja pyysin sitä arvaamaan miksi minä olin niin vauhdissa ja kun se lopulta arvasi niin… no me nyt vajottiin siinä vähän infantiiliin tilaan ja kikateltiin itsemme hervottomiksi ja sen sinä näit eikä Kati ollut siinä vaiheessa puhunut sananpuolikastakaan vielä teidän yöstänne koska siitä minä sain tietää vasta kun se oli jo aivan sekaisin menossa siitä miten sinä olit suhtautunut kun sehän luuli että sinä olet joku sadisti ja Kati on sentään mun tuntemistani ihmisistä ehkä visuin ja luotettavin eikä todellakaan kuljeskele ympäriinsä tekemässä pilaa jostain joka on ollut sille niin tärkeää kuin mitä sinä olit!

Markku piti ovenpielestä kiinni. Kuinka kauan tuo ihminen saattoi puhua yhteen menoon vetämättä henkeä?

Etteikö Kati muka ollutkaan puhunut hänestä? Koko nauraminenko ei liittynyt mitenkään heidän yöhönsä? Se kuulosti avuttomalta yritykseltä sumuttaa. Pitivätkö ne häntä todella näin tyhmänä?

Markku yritti lähteä, mutta käsi ei suostunut irtoamaan ovesta. Tekikö hänen kroppansa hänestä jotenkin pilaa, oliko sillä oma tahtonsa? No olihan sillä ollut jo monta viikkoa, kun se jatkuvasti fantasioi Katista.

Markku koetti ajatella asiaa loogisesti. Veera tarjosi nyt siis tällaista ratkaisua. Jos sen ottaisi vastaan, silloinhan myöntäisi, että kyse oli ollut vain sattuman oikusta, ohikiitävän hetken väärästä tulkinnasta. Se oli aiheuttanut oikosulun heidän suhteelleen ja melkein jo tuhonnut kaiken.

Olisiko hän voinut sortua niin massiiviseen luulotteluun? Eihän siinä ollut mitään järkeä!  

Mutta entä jos Veera puhui totta? Miltä kaikki siinä tapauksessa näytti, Katin kannalta?

Markku ei olisi halunnut myöntää, mutta hänen oli pakko: mielipuoliselta. 

Kati oli tullut luottavaisena hänen ovensa taakse. Ja myöhemmin yrittänyt saada häntä selittämään, mistä oli kyse. Mutta hän oli mennyt oman tulkintansa perässä. Entisten pettymysten sokaisemana.

Eikö elämä Marian kanssa ollutkaan korjannut mitään? Taasko hän löysi itsensä lähtöpisteestä, kun vastassa oli uusi ihminen? Eikö missään ollut alkua tai loppua, kaikkiko vain jatkui?

Markku perkasi kurkkuaan auki.

– Minä käsitin, että te olitte…

– Niin käsitit joo. Mutta ei me vaan oltu.

Markku oli pitkään vaiti, niin oli Veerakin.

– Mun on… mä olen huono kestämään sitä, jos mä luulen, että musta tehdään pilaa tai mua huijataan tai ollaan erilaisia edessä kuin selän takana.

– Varmaan sulla on siihen syysi, Veera totesi rauhallisesti.

Voisiko Veeraa uskoa? Ja vaikka hän uskoisikin, auttaisiko se yhtään mitään? Ei hän taikaiskusta muuttuisi paremmaksi ihmiseksi, ei voisi luvata sellaista, mikä ei ollut totta. Mutta tohtisiko hän edes tällä kerralla myöntää virheensä, jos siihen oli vielä tilaisuus?

Nyt oli pakko ottaa ratkaiseva askel, suuntaan tai toiseen. Markku vilkaisi olkansa yli.

– Onko Kati siis vielä…

– Siellä se venttaa ylhäällä, saattaa vähän täristäkin. Sillä on sellainen tapa, kun se stressaa, se sanoo aina itse, että sillä on seepran stressinpoistojärjestelmä, nekin kuulemma tärisee savannilla sen jälkeen, kun niitä on ajettu takaa, mutta sitten ne taas pystyy jatkamaan niin kuin ei mitään.

– Nehän onkin ainoita hevoseläimiä, joita ei ole saatu kesytettyä.

– Ai mitä?

– Seeprat. Niiden on pakko olla kipakoita, kun ne joutuu kohtaamaan leijonia ja muita petoeläimiä.

Näytti kuin Veera olisi katsonut häntä melkein hellästi.

– Kohtelet hyvin sitä rääpälettä tai joudut mun puhutteluun.

Kati tuijotti ikkunasta ja laski yhä kuin vain lukujen mumiseminen pitäisi hänet pystyssä.

Tuhannenneljänsadankolmenkymmenen kohdalla rapusta kuului taas ääntä. Puut huojuivat, oli alkanut sataa tihuuttaa. Ehkä Veera tuli sanomaan, että sori, onkin jo syksy, unohdettiin sinut kesäksi tänne. 

Kun tuli hiljaista, Kati kääntyi.

Markku katsoi häntä väistelemättä. Kati tajusi, että tämän miehen hän muisti ja tunsi, tämä oli ollut hänen kodissaan, sängyssään; hänessä. Kati koetti sanoa jotakin, mutta ei osannut puhua, ei oikein nähnytkään mitään, tihku oli kai siirtynyt ikkunan takaa silmiin.

Hän otti muutaman sumean askeleen ja paiskautui Markun syliin. Mies puristi hänet lujasti itseään vasten. 

– Kati. Minä…

– Ei puhuta vielä, ollaan vaan tässä.

Markun huulet olivat käsittämättömän pehmeät.

Osku seisoi ovella ja koetti tehdä itseään näkyväksi, mutta ne havahtuivat vasta, kun hän rykäisi, irrottautuivat toisistaan äkkiä kuin välituntivalvojan yllättämät murrosikäiset.

– Anteeksi häiriö, mutta minun pitäisi nyt lukita tämä luokka, että päästään vähitellen pois täältä, Osku sanoi.

Kati suki mekkoaan suoraksi ja Markku näytti siltä, että veri oli aivan muualla kuin aivoissa. 

– Niin tosiaan…poishan mekin…

– Just oltiin lähdössä tästä...

Oskua huvitti niiden hämmennys. Hän koetti olla sen oloinen, että mitäs tässä, näitähän sattui.

– Hyvää kesää Osku!

– No sitä samaa vaan teille!

Ne ottivat toisiaan kädestä ja livahtivat ovesta, kuuluivat juoksevan portaat alas juuri niin täysillä kuin kielsivät oppilaita tekemästä.

Miten hän ei ollut huomannut mitään merkkejä? Kaikenlaista menoa ja meininkiä oli sentään tullut seurattua tässä talossa. Ehkä hänen huomiokykynsä oli herpaantumassa. Oli tullut monenlaista muutakin pikku kremppaa, mutta tärkeintä oli keskittyä oleelliseen.

Kun Markku oli varmistanut remontin alkamisen puheessaan, hän olisi voinut karjua riemusta. Mutta oli parempi, ettei kiinnittänyt turhaan huomiota itseensä. Aina piti mennä asia edellä.

Ei pelkillä vetoomuksilla olisi pitkälle päästy. Oli tarvittu muutakin. Jos koulu uhataan toistuvasti pommittaa maan tasalle, mikä olisi parempi veto järjestelmältä kuin myöntää kunnon remonttibudjetti? Siihenhän sisältyy itseään vahvistava viesti: meitä ei lannisteta anarkialla, me etenemme laillisen järjestyksen tiellä, korjaamme ja rakennamme ja satsaamme uudistamiseen, emmekä nöyrry, vaikka meitä vastassa olisi tuhoamiseen ja hajottamiseen ja kaaokseen tähtäävät voimat!
Systeemi oli reagoinut juuri niin kuin hän oli toivonutkin. Ei heti, mutta kärsivällisellä väsyttämisellä. Sellainen ei ollut nulikoiden hommaa.

Oskua tuppasi naurattamaan ääneen. Hän kurkisti Veeran puolelle, Hönö tuijotti hyväntahtoisesti takaisin.

Eihän kukaan tietäisi mitään dinosauruksistakaan, ellei Spielberg olisi keksinyt tehdä niistä elokuvan. Ilman julkisuutta asiat eivät edenneet. Asia vain ei saanut hukkua toimijan taakse. Ja siitä ei hänen kohdallaan ollut pelkoa. Hän oli vanhan liiton mies.

Osku lukitsi molempien luokkien ovet ja lähti laskeutumaan alas. Edessä oli enää viimeinen syksy huolenpitoa, sitten hän voisi vetäytyä oloihinsa.

Koulu oli pelastettu. Hän ei katunut mitään. 

Henna Helmi Heinosen kirjoittama jatkis alkoi Me Naisten numerossa 18/2012. Julkaisemme ensimmäiset osat netissä 16.5.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.