OSA 8/8 Markku pitää lukuvuoden päätökseksi puheen, joka saa jopa Veeran ihmettelemään, onko miehellä sittenkin sydän. Kun Markku istuu kansliassaan ja Kati on jumittunut luokkaansa, yrittää Veera vielä johdatella kaksi erilleen harhautunutta yhteen. Mutta kuka saa sanoa viimeisen sanan?

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Kati kaiveli laukustaan paperinenäliinaa ja ihmetteli, kun ei ollut tajunnut varata sitä valmiiksi jo esiin. Olisihan hänen pitänyt muistaa, takana oli sentään jo vuosikymmen opettajanhommia ja monet lukukausien päätösjuhlat.

Varsinkin kevätjuhlissa hän oli jo vuosia kuulunut tätikategoriaan. Liikutus vyörähti yli aina samassa kohdassa, kun yhdeksäsluokkalaisille oli jaettu ruusut. Tämän tilaisuuden myötä oppivelvollisuus olisi ohi ja ne lähtisivät suuntiinsa, kuka minnekin, monet sentään vain lähimpään lukioon. Mutta juuri nyt ne seisoivat kaikki vielä näyttämöllä kuin ensi-illassaan, elämän hontelikot, vanhempien ja opettajien ja koulukavereiden katseiden edessä, avoimina tai ujostellen, kukin olonsa ja luonteensa mukaan.

Seassa oli aina jokunen oppilas, josta hän oli vuosien aikana tykännyt erityisen paljon, joko mukavan luonteen tai päivänselvän lahjakkuuden takia – tai oman ammatillisen tyydytyksensä vuoksi, jos oli saanut autettua toista löytämään ilmaisuunsa rohkeutta. Ja aina oli niitäkin, joihin ei yrityksistä huolimatta ollut saanut mitään kontaktia, niitä, joita ei ollut oikein edes huomannut ja niitä, joiden kanssa oli ollut vaikea tulla toimeen. Hän oli jo hyväksynyt sen kaiken, vaikka olikin vastavalmistuneena kapinoinut ajatusta vastaan ja halunnut aina pyrkiä siihen, että erikseen löytäisi jokaisen oppilaansa.

Kati pyyhkäisi silmäkulmaansa ja vilkaisi viereensä. Veeran naama oli märkä ja hartiat tärisivät itkusta. Häntä alkoi väkisinkin naurattaa: sama liikutus heitä molempia nytkin vei, vaikka Veeran volyymi olikin toinen. Hän ei viitsinyt ruveta kurkottelemaan tarkistaakseen mutta oli varma, ettei koko penkkirivillisestä kollegoita kukaan täysin kivikasvoinen ollut. Oppilaisiin liittyi niin paljon muistoja.

Syvimmin elivät mukana tietysti vanhemmat, joita ajatellen Osku oli jo hyvissä ajoin kantanut tuoleja pitkin seinänvieruksia. Tänä vuonna väkeä oli niin paljon, että suurin osa vanhemmista joutui seisomaan. Ja opettajarivistön selän taakse oli pakkautuneena salillinen murrosikäistä hiljaisuutta – yhdistelmän harvinaisuus oli sekin todiste erityisyydestä, vaikka rauhaa olikin pohjustettu jo pari viikkoa muistuttamalla maltillisesta käyttäytymisestä.

Se oli Markun monivuotinen linja, jonka avulla kaikki, niin nuoret kuin aikuisetkin päästettäisiin irti arjesta aistimaan juhlahetken arvokkuus: ei välihuutoja, ei vihellyksiä, taputuksetkin vasta kunkin esityksen lopuksi.

Kati niisti nenänsä ja vilkaisi viistosti oikealle, josta erotti Markun niskan.

Kertoikohan linja yleisemminkin jotain miehen elämänasenteesta? Tai se, että Markulla oli tapana pitää puheensa juhlan päätteeksi, ei alkajaisiksi. Ehkä miehen oli saatava sanoa viimeinen sana asiassa kuin asiassa.

Kati hymähti itselleen. Hakikohan hän näillä epäilyillään nyt vain karskiutta itseensä siltä varalta, että Markku ei suostuisi keskustelemaan hänen kanssaan myöhemmin?

Oli kyllä vielä epäselvää, missä välissä hän ehtisi sellaista lähestymistä edes yrittää. Hetki sitten hänen tullessaan mies oli sentään katsonut silmiin ja sanonut huomenta. Ja ellei hän nyt aivan harhainen ollut, Markku oli tuijottanut hänen sääriään. Mutta sekin saattoi kyllä johtua vain siitä, että hän kulki aina mustissa farkuissa ja piti mekkoa ehkä kaksi kertaa vuodessa. Hänellä ja Veeralla oli ollut alusta asti toimiva työnjako pukeutumisen suhteen: Veera hoiti trendit ja kokeilut tai hörhöili boheemina taiteilijana ja hän piti kiinni mustasta, jota lievensivät vain kirkkaankeltaiset efektit. Vaaran värit, Veera tapasi aina muistuttaa.

Aivastus tuli niin rajuna, ettei hän ehtinyt edes nostaa kättään suojaksi.

Veto sai niiskuttamaan ja pärskimään: ulkona oli kaksitoista astetta suomalaista suvenalkua, mutta Osku oli huolehtinut siitä, että saliin tulisi raitista ilmaa. Katin katse hakeutui vaistomaisesti Ristoon, mies istui niin kaukana, että tyytyi ilmeilemään, eikä heittänyt pakollista Gesundheitiaan, kuten aina opettajainhuoneessa, jos joku aivasti. Riston vieressä oli Ulla vähän vaikean näköisesti etukenossa, laski varmaan jo tunteja viikon päässä odottavaan selkäleikkaukseensa, johon oli jonottanut yli vuoden. Ja Tiina ja Mia supattelivat hartiat hytkyen, he näyttivät yhteensä viiden lapsen äitien sijaan pikemminkin oppilailta, joilta nyt vain oli sattunut menemään paikkarivit sekaisin.

Omalta porukalta kaikki tuntuivat, turvallisilta kuin naapurit, joiden rutiinit olivat jo tulleet niin tutuiksi, ettei juuri mistään äänistä hätkähtänyt. Ei hän tänne sentään silti kesän aikana ikävöisi, niin tarpeeseen loma tuli. Heidän jokaisen naamasta kyllä huomasi, että kaikki oli taas annettu, jos joku nyt sillä silmällä heitä katsoisi ja olisi riittävän valpas näkemään hymyjen ja reippaiden ilmeiden taakse.

Kun juhla alkoi kallistua loppuunsa ja tuli Markun puheen vuoro, Kati myönsi itselleen, että Markun kanssa keskusteleminen oli hänelle tämän päivän keskeisin asia. Sen rinnalla kalpeni kaikki muu.

Markku nousi puhujapönttöön ja katsoi yleisönsä läpi omalla vakavalla tyylillään. Miehellä oli keltainen kravatti, se näytti Katin mielestä iloiselta, mutta kasvoilla oli surullinen ilme.

Hellyys humahti Katin yli: jonkunhan pitäisi pitää miestä sylissä ja rutistaa!

Hän oli jo vähällä viitata ja ilmoittautua vapaaehtoiseksi, mutta sen sijaan hän koetti rauhoittua ja olla ihmisiksi. Veera haukotteli syvään jo ennen kuin Markku oli ehtinyt alkulausettaan pidemmälle.

Kyllä Markku tajusi, että useimmille salissa istuville hänen puheensa kuunteleminen oli pakkopullaa. Mutta silti hän koki tunnelman tällä kertaa erityisen latautuneena. Paperille hän ei ollut saanut parin illan yrityksistään huolimatta juuri mitään järjellistä, joten hän oli päättänyt luottaa hetkeen, puhua tunnelmasta innoittuen ja vaikka vähän sanojaan hakienkin, pääasia, että viestin ydin välittyisi. Ja olihan hänellä sentään kerrottavanaan uutinenkin, jonka oli saanut tietoonsa vasta samana aamuna.

Markku aloitti äärimmäisyydestä. He olivat selvinneet kahden viime vuoden aikana neljästä ilkivallanteosta, joista jokainen, varsinkin ensimmäinen, oli järkyttänyt syvästi niin oppilaita ja vanhempia kuin opettajiakin. Arkea oli pyöritetty entiseen tapaan, vaikka välillä oli jouduttu lähtemään kesken päivän pois tietämättä, olisiko seuraavana päivänä enää rakennusta, johon palata.

Hän olisi mielellään kertonut, että poliisi oli saanut läpimurron, mutta sellaisesta ei ollut merkkejä. Ehkä heidän vain täytyi toivoa, että tekijä kasvaisi tekojaan suuremmaksi. Voimattomuus ilkivallan edessä turhautti heitä kaikkia, mutta he olivat koko ajan vetäneet yhtä köyttä tärkeimmässä: minkään kiusanteon ei annettaisi viedä heiltä pois oikeutta oppia ja tehdä työtä.

Hän jatkoi kääntämällä näkökulman radikaalisti toisinpäin. Sama rakennus, joka oli ollut uhkailujen kohde, oli toisaalta muodostanut myös itsessään uhan; lukuvuoden aikana oli tehty tutkimus jos toinenkin, joilla oli pyritty selvittämään sisäilman laatua ja mahdollisia homeongelmia ja niiden laajuutta. 

Tulokset olivat osin ristiriitaiset, mutta koska oireilua oli, remontin kiirehtimiseen oli ollut selvät perusteet, rakennushan oli jo muutenkin kipeästi peruskorjauksen tarpeessa. Koko koulu oli osallistunut asian ajamiseen monin eri tavoin ja koulun arki oli päässyt jopa televisiouutisiin, kun eräs oppilas oli haastateltaessa vakuuttanut, että heidän pommiuhkauksista tunnettu koulunsa ei halunnut ongelman poistuvan kertarysäyksellä vaan mieluummin hallitun remontin kautta.

Kaiken tämän keskellä hänellä oli siksi ilo kertoa hyvä, joskin myös paljon uusia haasteita tuova uutinen. Juuri tänä aamuna hän oli saanut vahvistuksen sille, että remontti aloitettaisiin jo ensi vuoden alussa. 

Salin läpi kuului kohahdus ja ne vanhemmat, joita ei ollut kotona muistuteltu aplodien paikasta, alkoivat taputtaa. Markkua huvitti, miten hiljaa oppilaat puolestaan istuivat, vilkuilivat vain vanhempiinsa kuin nämä olisivat munanneet koko homman. 

Markku jatkoi vielä hyvinvointitutkimuksilla ja pahoinvointikartoituksilla, kunnes päätyi lopulta kertomaan tilanteesta, johon kuvataideluokkien näyttelyssä oli ajauduttu. Tyrannosaurus rex, oppilaiden suurtyö, oli ollut romahtamassa vain päivää ennen avajaisia. Alle tunnissa kolme koulun tyttöä, Amina Ali, Juuli Janatuinen ja Emmi Laakso, olivat organisoineet Pro Hönö -liikkeen, joka oli osallistunut projektin pelastustöihin koulun kuvataideopettajien Veera Alasen ja Katariina Halmeen johdolla.

Operaatiossa kiteytyi häikäisevällä tavalla koulun solidaarinen henki ja kyky kurottaa tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin, Markku sanoi ja pohjusti puheen lopetustaan vielä lyhyellä tauolla. Kaiken edellä mainitsemansa vuoksi hän saattoi tunnustaa, että oli ylpeä saatuaan olla taas kuluneen lukuvuoden ajan juuri tämän koulun rehtori ja tehdä töitä juuri näiden oppilaiden ja opettajien kanssa.

Kiitos ja kumarrus ja pöntöstä alas muiden joukkoon.

Hetken oli niin hiljaista, että Markku kuuli vain kenkiensä narinan, sitten koko salillinen väkeä puhkesi taputuksiin, opettajat ja vanhemmat nousivat seisomaan ja oppilaat seurasivat perästä kuin olisivat tajunneet vasta pienellä viiveellä, että tässä se nyt oli, kevään viimeinen muodollisuus, puhe, jossa heitä oli kaiken lisäksi kehuttu eikä moitittu!

Markku koetti hakea ihmisten joukosta Katin silmiä, mutta eihän niin pienestä olennosta erottanut ruuhkassa edes pääkukkuraa.

Kati istui nyt yksin tyhjenneessä luokkahuoneessa ja ihasteli paljaita seiniä; näin avaralta luokka ei koskaan lukukausien aikana tuntunut. Kevätnäyttely oli purettu eilen ja oppilaat olivat saaneet viedä työnsä kotiin. Vain Hönö oli yhä Veeran puolella paikoillaan: se oli päätetty siirtää syksyllä sisääntuloaulan päässä olevaan nurkkaukseen, joka oli nykyään pelkkää joutotilaa. Siinä se saisi kököttää varmasti ainakin remonttiin asti. Siihen mennessä Veera olisi ehkä jo keksinyt sille uuden kodin.

Markun puhe oli kyllä yllättänyt hänet ja varmaan kaikki opettajat, ehkä oppilaatkin. Mies oli kutsunut jostain syystä häntä Katariinaksi! Tietysti se olikin hänen virallinen etunimensä, mutta hän oli kumminkin ollut Kati lapsesta asti joka paikassa paitsi äidilleen. Mutta ei hän vain nimiyllätystä tarkoittanut, ei edes remonttiuutista, vaan miehen koko tyylilajia: Markku oli puhunut paljon avoimemmin ja tunteikkaammin kuin koskaan ennen.

Jopa Veera oli pysynyt hereillä, tönäissyt häntä välillä ja kuiskannut: – Onko tolla tyypillä kumminkin sydän?

Veera kurkisti ovelta kuin aavistaen, että häntä mietitään.

– Mä arvasin, että sä vaivuskelet täällä ajatuksiisi. Joko sä olet saanut puhuttua Markun kanssa?

Kati hätkähti. Eihän hän ollut maininnut suunnitelmastaan kenellekään mitään. Eikö Veera ollutkaan enää siinä käsityksessä, että koko episodi oli jo ohi? Niin hän oli ainakin halunnut uskotella, että olisi varmistanut itselleen rauhan pohtia asiaa.

Vaikka ei hän silti ollut kovin pitkälle päässyt.

Veera tuntui huomaavan, että hän yllättyi.

– Kuule Kati, sulla on tänään minimekko, ripsiväriä, kajalia ja jostain Rita Hayworth -osastolta hankittu huulipuna. Kauanko mä olen tuntenut sut, noin kahdeksankymmentä vuotta, ja sulla ei ole vielä koskaan ollut tommosta arsenaalia yhtä aikaa käytössä. Sitä paitsi Markulla on kirkkaankeltainen kravatti kaulassa. Keltainen. Siis meidän tyrannosaurus reksillä! Sähän omistat koko keltaisen käsitteen täällä koulussa eikä Markulla ole koskaan ollut mitään keltaista ennen. Eli ei tässä nyt mikään kummoinen tulkitsija tarvitse olla tajutakseen, että jotakin on vielä kesken tyyppien välillä, jotka tolla tavalla pörhistelee toisilleen. Kyse on vaan siitä, saatteko te jotakin aikaiseksi omin päin vai pitääkö teitä vähän avittaa?

Kati ei tiennyt, minne päin olisi rynnännyt. Veera oli saatava nyt rauhoittumaan tai naista ei pitelisi mikään.

– Saadaan aikaiseksi, ei pidä avittaa.

Ääni oli hengästyneen ohut. Veera ei näyttänyt kovin luottavaiselta.

– Markun auto näytti olevan vielä pihassa, joten kyllä se yhä talossa on. Pyydänkö minä sitä ohimennessäni käymään täällä ylhäällä?

Kati oli hihkaista äkkinäisen ein mutta pysyikin hiljaa.

Oliko hänellä mielessään mitään suunnitelmaa, joka olisi parempi kuin Veeran ehdotus? Hänhän oli jumittunut tähän toiminnan kynnykselle, se oli ilmeistä, ja ajatuskin siitä, että pitäisi mennä taas koputtelemaan kanslian suljetulle ovelle, nosti palan kurkkuun.

Jos hän ei nyt antaisi Veeran auttaa, hänet ehkä löydettäisiin täältä kesäloman jälkeen lasittunut epäröinti katseessaan ja kannettaisiin Hönön seuraksi aulan nurkkaan. Ja olihan Veera kumminkin kriisivastaava, vielä tämän päivän loppuun ainakin. 

– No joo.

Nyt Veera puolestaan näytti täydellisen ällistyneeltä.

– Siis… oikeestiko?

– Joo. Jos sä…silleen nätisti pyytäisit sitä käymään sitten, kun se ehtii.

Veera virnisti niin, että silmät menivät viiruiksi. Kati arveli, että se jo suunnitteli, miten nätisti.

– Kati. Soittele ensi viikolla, jos sulla on jotakin kerrottavaa. Tai vaikka ei olisikaan. Mennään vaikka uimaan. Jarkon bändi kiertää kumminkin festareilla koko kesän ja mä olen rockleski. Mä en ole vielä riittävän vanha, että jaksaisin vetää kaikki Ilosaaret ja Provinssit nostalgiapohjalta läpi.

Kun Veeran askeleet kaikuivat rappusia alas, Kati pongahti seisomaan ja alkoi kävellä luokkaa ympäri. Hän koetti laskea mielessään sataan.

Markku istui huoneessaan, järjesteli muka vielä papereita kasoihin mutta vahti varsinaisena työmaanaan ikkunaa, ettei kukaan vain pääsisi livahtamaan pihan poikki hänen huomaamattaan. Hän ei oikein tiennyt, kenelle tätä esitystä piti, koska Tuula oli juuri lähtenyt ja opettajanhuonekin oli ollut jo tyhjä, kun hän oli äsken siellä pistäytynyt.

Oppilaita valui vielä muutaman hengen ryhminä ovesta, Veera ja Kati olivat siis todennäköisesti molemmat vielä ylhäällä.
Jos Kati ilmestyisi pihaan, hänen olisi toimittava heti. Se olisi ainoa luonteva tilaisuus saada nainen kiinni ennen lähtöään. Tapaamisen pitäisi tapahtua nyt täällä koululla. Jos yhteyden ottaminen jäisi myöhemmäksi ja soittamisen varaan, se saattaisi olla hänelle liian korkea kynnys.

Ja kynnys muuttuisi päivä päivältä vain korkeammaksi. Hän istuisi heinäkuussakin vielä jossain terassilla tai kotiparvekkeella tuijottamassa kännykkää.

Kun Markku käänsi katseensa takaisin huoneeseen, Veera seisoi oven suussa äänettömänä ja liikkumattomana kuin harhanäky.

– Mistä sinä… mitäs sinulla…

– Meidän pitäis puhua vielä yhdestä asiasta.

– Jaha. Liittyykö se jotenkin työhön? Eikö se voi odottaa kesän yli?

– No ei voi. Se liittyy Katiin ja sinuun. Kati lupasi, että minä saan tulla, koska se vartoo yhä ihmettä eli sitä, että sinä tulisit selittämään sille, mikä teillä meni pieleen huhtikuussa.

Markku pyörähti tuolillaan etäämmälle. Hänelle tuli samanlainen tunne kuin pommikirjeen jälkeen; nyt olisi tehtävä vain kaikkein välttämättömin, ei mitään ylimääräistä, ettei sähellys veisi keskittymiskykyä.

Tätä hän ei arvannut tulevaksi. Tämähän käänsi taas koko kuvion päälaelleen. Niilläkö oli oikein jokin yhteisyritys hänen vedättämisekseen?

– Minä en keskustele henkilökohtaisista asioistani ulkopuolisten kanssa.

Äänensävyssä ei pitänyt olla mitään tulkittavaa, mutta Veera katsoi häntä yhä röyhkeästi silmiin.

– Mun on vaikea ymmärtää mitä sinä kuule pupellat. Ihmisistä näkee kilometrien päähän että ne kärsii ja kiusaa toisiaan, mutta kummallakaan ei riitä kantti asian selvittämiseen. Mistä tässä on kyse? Miksi sinä sillä tavalla kohtelit Katia, kun se luuli, että teillä oli jotakin todellista alkamassa?

Markun oli pakko myöntää, että Veeran ääni kuulosti siltä kuin tämä olisi ollut aidosti tuohtunut Katin puolesta.

Hieno esitys, bravo. Harrastajanäyttämöllä oli oikein harjoiteltu. Verhoissa pyristeli perhonen kuin poispääsyä hakien. Markku avasi tuuletusikkunan ja odotti, että se löysi ulos, turhahan sitä nyt oli tännekään kesäksi jättää.

Veera tuijotti häntä sen näköisenä, että jankkaisi samaa vaikka iltaan asti. Tässäkö hän nyt oli, inttämässä jonkun kanssa asiaa, jota oli inttänyt monta viikkoa jo itsekseen?

Markku päätti poistaa asian nyt kerralla päiväjärjestyksestä, sekä ulkoisesti että sisäisesti.

– Hyvä on, minäpä kuule kerron. Silloin kun me olimme viettäneet Katin kanssa yön yhdessä, minä ajattelin saaneeni elämältä taas jonkin mahdollisuuden. Halusin tavata hänet heti uudelleen, olin jo tulossa opettajanhuoneeseen kurkistamaan, kun oli niin ikävä, Markku tilitti ja jatkoi heti perään:

– Ja sitten te istuittekin siellä akvaariossa säkkituoleilla ja nauroitte katketaksenne minulle. Vaikka Katin kanssa oli sovittu, että pidetään asia kahdenkeskisenä juuri sen takia, että saataisiin rauhassa tutustua ja kehitellä sitä, mitä tuntui olevan ehkä kehittymässä. Ettei tarvitsisi ottaa paineita siitä, että kaikki täällä tietää ja seuraa. Mutta Kati ryntäsikin heti kertomaan sinulle niin kuin joku seitsemäsluokkalainen ja kehuskelemaan sillä, että oli päässyt minun panssarieni alle. Saitte makeat naurut, mutta muuta ette enää saakaan. Minä en voi antaa tuollaista anteeksi. Tämä oli nyt tässä!

Markku käänsi selkänsä ja tuijotti ikkunasta pihaan. Hän halusi ulos ja omiin oloihinsa, jonnekin kauas, vaikka Pohjois-Norjaan kuuntelemaan veden solinaa. Veera oli niin kauan hiljaa, että Markun oli lopulta pakko kääntyä ja varmistaa, oliko nainen alun perinkään ollut siinä. 

Veera hieroi nenänpieltään, ele ei istunut olemukseen, näytti jotenkin liian pieneltä ja maltilliselta. 

– Markku hei. Tässä on nyt tapahtunut ihan järjetön väärinkäsitys.

– Ehkä teille kahdelle. Ei minulle.

Markku työnsi tuolin pöydän alle ja otti salkkunsa. Veera alkoi huitoa, näytti heti enemmän itseltään.

– Odota, älä mene vielä. Tämä on ihan älytöntä. Kuuntele nyt minuutin ajan. Ole kiltti.

Markku jäi seisomaan kynnykselle, mutta ei kääntynyt.

– Yksi minuutti. Minä lasken.

Veera aloitti saman tien kuin uskoisi mukisematta, että niin hän tosiaan tekisi.

– Minä muistan sen aamun hyvin koska se oli mulle niin merkittävä päivä sen takia että mun miesystävä Jarkko oli tullut Amerikasta edellisiltana ja minä olin valvonut sen kanssa koko yön ja Kati tiesi että minä olin odottanut Jarkon paluuta monta kuukautta ja niin minä nappasin Katin kylkeeni heti kun se tuli ja pyysin sitä arvaamaan miksi minä olin niin vauhdissa ja kun se lopulta arvasi niin… no me nyt vajottiin siinä vähän infantiiliin tilaan ja kikateltiin itsemme hervottomiksi ja sen sinä näit eikä Kati ollut siinä vaiheessa puhunut sananpuolikastakaan vielä teidän yöstänne koska siitä minä sain tietää vasta kun se oli jo aivan sekaisin menossa siitä miten sinä olit suhtautunut kun sehän luuli että sinä olet joku sadisti ja Kati on sentään mun tuntemistani ihmisistä ehkä visuin ja luotettavin eikä todellakaan kuljeskele ympäriinsä tekemässä pilaa jostain joka on ollut sille niin tärkeää kuin mitä sinä olit!

Markku piti ovenpielestä kiinni. Kuinka kauan tuo ihminen saattoi puhua yhteen menoon vetämättä henkeä?

Etteikö Kati muka ollutkaan puhunut hänestä? Koko nauraminenko ei liittynyt mitenkään heidän yöhönsä? Se kuulosti avuttomalta yritykseltä sumuttaa. Pitivätkö ne häntä todella näin tyhmänä?

Markku yritti lähteä, mutta käsi ei suostunut irtoamaan ovesta. Tekikö hänen kroppansa hänestä jotenkin pilaa, oliko sillä oma tahtonsa? No olihan sillä ollut jo monta viikkoa, kun se jatkuvasti fantasioi Katista.

Markku koetti ajatella asiaa loogisesti. Veera tarjosi nyt siis tällaista ratkaisua. Jos sen ottaisi vastaan, silloinhan myöntäisi, että kyse oli ollut vain sattuman oikusta, ohikiitävän hetken väärästä tulkinnasta. Se oli aiheuttanut oikosulun heidän suhteelleen ja melkein jo tuhonnut kaiken.

Olisiko hän voinut sortua niin massiiviseen luulotteluun? Eihän siinä ollut mitään järkeä!  

Mutta entä jos Veera puhui totta? Miltä kaikki siinä tapauksessa näytti, Katin kannalta?

Markku ei olisi halunnut myöntää, mutta hänen oli pakko: mielipuoliselta. 

Kati oli tullut luottavaisena hänen ovensa taakse. Ja myöhemmin yrittänyt saada häntä selittämään, mistä oli kyse. Mutta hän oli mennyt oman tulkintansa perässä. Entisten pettymysten sokaisemana.

Eikö elämä Marian kanssa ollutkaan korjannut mitään? Taasko hän löysi itsensä lähtöpisteestä, kun vastassa oli uusi ihminen? Eikö missään ollut alkua tai loppua, kaikkiko vain jatkui?

Markku perkasi kurkkuaan auki.

– Minä käsitin, että te olitte…

– Niin käsitit joo. Mutta ei me vaan oltu.

Markku oli pitkään vaiti, niin oli Veerakin.

– Mun on… mä olen huono kestämään sitä, jos mä luulen, että musta tehdään pilaa tai mua huijataan tai ollaan erilaisia edessä kuin selän takana.

– Varmaan sulla on siihen syysi, Veera totesi rauhallisesti.

Voisiko Veeraa uskoa? Ja vaikka hän uskoisikin, auttaisiko se yhtään mitään? Ei hän taikaiskusta muuttuisi paremmaksi ihmiseksi, ei voisi luvata sellaista, mikä ei ollut totta. Mutta tohtisiko hän edes tällä kerralla myöntää virheensä, jos siihen oli vielä tilaisuus?

Nyt oli pakko ottaa ratkaiseva askel, suuntaan tai toiseen. Markku vilkaisi olkansa yli.

– Onko Kati siis vielä…

– Siellä se venttaa ylhäällä, saattaa vähän täristäkin. Sillä on sellainen tapa, kun se stressaa, se sanoo aina itse, että sillä on seepran stressinpoistojärjestelmä, nekin kuulemma tärisee savannilla sen jälkeen, kun niitä on ajettu takaa, mutta sitten ne taas pystyy jatkamaan niin kuin ei mitään.

– Nehän onkin ainoita hevoseläimiä, joita ei ole saatu kesytettyä.

– Ai mitä?

– Seeprat. Niiden on pakko olla kipakoita, kun ne joutuu kohtaamaan leijonia ja muita petoeläimiä.

Näytti kuin Veera olisi katsonut häntä melkein hellästi.

– Kohtelet hyvin sitä rääpälettä tai joudut mun puhutteluun.

Kati tuijotti ikkunasta ja laski yhä kuin vain lukujen mumiseminen pitäisi hänet pystyssä.

Tuhannenneljänsadankolmenkymmenen kohdalla rapusta kuului taas ääntä. Puut huojuivat, oli alkanut sataa tihuuttaa. Ehkä Veera tuli sanomaan, että sori, onkin jo syksy, unohdettiin sinut kesäksi tänne. 

Kun tuli hiljaista, Kati kääntyi.

Markku katsoi häntä väistelemättä. Kati tajusi, että tämän miehen hän muisti ja tunsi, tämä oli ollut hänen kodissaan, sängyssään; hänessä. Kati koetti sanoa jotakin, mutta ei osannut puhua, ei oikein nähnytkään mitään, tihku oli kai siirtynyt ikkunan takaa silmiin.

Hän otti muutaman sumean askeleen ja paiskautui Markun syliin. Mies puristi hänet lujasti itseään vasten. 

– Kati. Minä…

– Ei puhuta vielä, ollaan vaan tässä.

Markun huulet olivat käsittämättömän pehmeät.

Osku seisoi ovella ja koetti tehdä itseään näkyväksi, mutta ne havahtuivat vasta, kun hän rykäisi, irrottautuivat toisistaan äkkiä kuin välituntivalvojan yllättämät murrosikäiset.

– Anteeksi häiriö, mutta minun pitäisi nyt lukita tämä luokka, että päästään vähitellen pois täältä, Osku sanoi.

Kati suki mekkoaan suoraksi ja Markku näytti siltä, että veri oli aivan muualla kuin aivoissa. 

– Niin tosiaan…poishan mekin…

– Just oltiin lähdössä tästä...

Oskua huvitti niiden hämmennys. Hän koetti olla sen oloinen, että mitäs tässä, näitähän sattui.

– Hyvää kesää Osku!

– No sitä samaa vaan teille!

Ne ottivat toisiaan kädestä ja livahtivat ovesta, kuuluivat juoksevan portaat alas juuri niin täysillä kuin kielsivät oppilaita tekemästä.

Miten hän ei ollut huomannut mitään merkkejä? Kaikenlaista menoa ja meininkiä oli sentään tullut seurattua tässä talossa. Ehkä hänen huomiokykynsä oli herpaantumassa. Oli tullut monenlaista muutakin pikku kremppaa, mutta tärkeintä oli keskittyä oleelliseen.

Kun Markku oli varmistanut remontin alkamisen puheessaan, hän olisi voinut karjua riemusta. Mutta oli parempi, ettei kiinnittänyt turhaan huomiota itseensä. Aina piti mennä asia edellä.

Ei pelkillä vetoomuksilla olisi pitkälle päästy. Oli tarvittu muutakin. Jos koulu uhataan toistuvasti pommittaa maan tasalle, mikä olisi parempi veto järjestelmältä kuin myöntää kunnon remonttibudjetti? Siihenhän sisältyy itseään vahvistava viesti: meitä ei lannisteta anarkialla, me etenemme laillisen järjestyksen tiellä, korjaamme ja rakennamme ja satsaamme uudistamiseen, emmekä nöyrry, vaikka meitä vastassa olisi tuhoamiseen ja hajottamiseen ja kaaokseen tähtäävät voimat!
Systeemi oli reagoinut juuri niin kuin hän oli toivonutkin. Ei heti, mutta kärsivällisellä väsyttämisellä. Sellainen ei ollut nulikoiden hommaa.

Oskua tuppasi naurattamaan ääneen. Hän kurkisti Veeran puolelle, Hönö tuijotti hyväntahtoisesti takaisin.

Eihän kukaan tietäisi mitään dinosauruksistakaan, ellei Spielberg olisi keksinyt tehdä niistä elokuvan. Ilman julkisuutta asiat eivät edenneet. Asia vain ei saanut hukkua toimijan taakse. Ja siitä ei hänen kohdallaan ollut pelkoa. Hän oli vanhan liiton mies.

Osku lukitsi molempien luokkien ovet ja lähti laskeutumaan alas. Edessä oli enää viimeinen syksy huolenpitoa, sitten hän voisi vetäytyä oloihinsa.

Koulu oli pelastettu. Hän ei katunut mitään. 

Henna Helmi Heinosen kirjoittama jatkis alkoi Me Naisten numerossa 18/2012. Julkaisemme ensimmäiset osat netissä 16.5.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.