Osa 7/8: Katin rentoutumiseen tähtäävä leffa-ilta keskeytyy, kun ex-puoliso Petri tulee nelikuisen poikansa kanssa yllätysvierailulle ja alkaa purkaa huoliaan. Entisen miehen terapoiminen tuntuu Katista yhtä aikaa oudolta ja helpolta, mutta se myös johdattaa hänet jälkeenpäin tyrmistyttävän oivalluksen äärelle.

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Kotiin päästyään Kati potkaisi kengät jaloistaan ja loikki sohvaa kohti, rojahti sen syliin kuin lattia olisi piikkimatto, jota jalkapohjat eivät enää sietäneet.

Reidetkin tärisivät vielä ja ranteissa tuntui olevan lyijypuntit, mutta kivun ydin oli silti hartioissa. Se ailahteli poltteena vasemman lavan yläpuolella ja säteili oikealle puolelle niskaa kuin kuntosaliharjoittelun ja hieronnan laiminlyönnistä olisi nyt tullut kerralla isompi lasku.

Hänen lihaskuntonsa ei todellakaan ollut paras mahdollinen, kun kroppa näin kapinoi. Mutta tärkeintä kumminkin oli, että tyrannosaurus rex, Veeran oppilaiden suurtyö, jäi entistä ehompana odottelemaan huomisia avajaisia.   

Onnistuneeseen lopputulokseen oli kyllä tarvittu paitsi aika monta eri suuntiin venyvää kättä ja jalkaa ja ideaa myös puheenvuoroja ja strategioita, huutoäänestyksiä ja muutama voimasanakin. Siis normaalia yhteistyötä kaikissa muodoissaan. Mutta nyt otus seisoikin sitten vankasti näyttelytilan ehdottomana katseenvangitsijana. Kaiken lisäksi pelastusoperaation kulku oli taltioitu videolle ja Riku oli luvannut editoida siitä avajaisiin koosteen nimeltä "Pro Hönö".

Ilman oppilaita urakasta ei olisi tullut yhtään mitään, heiltä oli saatu parhaat ideat. Lopulta paikalle oli tullut vielä Oskukin, kun Markku oli joutunut soittamaan ja kysymään työkalujen perään. Osku oli kai katsonut helpommaksi lähteä paikan päälle kuin opastaa puhelimessa, ja apua miehestä oli kyllä ollutkin.

Oli vaikea kuvitella, että Osku jäisi vuoden lopulla eläkkeelle, mitä mies sitten alkaisi tehdä? Koulu oli ollut Oskulle kai aina perheenkin korvike, niin Kati oli ainakin joskus ohimennen ymmärtänyt senioriopettajien puheista. Vaikka harvoinhan kukaan Oskusta mitään puhui, mies vain oli aina tarvittaessa paikalla ratkaisuehdotuksen kanssa ja vetäytyi sitten taas omiin oloihinsa.

Kati nosti jalkansa ylös ja pyöräili ilmassa, ojenteli vielä lopuksi varpaitaan ja ravisutteli jalkateriä rennoksi.

Oli sitten tullut vietettyä monta tuntia Markun kanssa samassa tilassa. Huolimatta siitä mitä päässä oli liikkunut, kaikki oli sujunut ulkonaisesti siististi. Yhteinen päämäärä, projektin pelastaminen, oli antanut selkeät raamit ja hän ja Markku olivat pystyneet puhumaan ja toimimaan tilanteen mukaisesti. Oppilaat eivät olleet huomanneet mitään jännitteitä, siitä hän oli ihan varma. Veerakaan ei ollut tehnyt asiasta mitään ylimääräistä numeroa, ei ollut yrittänyt väkisin ujuttaa heitä tekemisiin keskenään eikä kätilöidä sopua.

Kun homma oli hoidettu, Markku oli kiitellyt oppilaita ansiokkaasta toiminnasta, tokaissut Veeralle "palaillaan" ja nyökännyt Katille asiallisesti kuin pankkineuvojalle. Sitten mies oli kävellyt Oskun kanssa luokan ovesta ripeästi ulos ikään kuin kaksikko kiitäisi suoraa päätä suorittamaan pelastamislistansa seuraavaa tehtävää.

Oppilaat olivat käyneet yhä sen verran ylikierroksilla, että he olivat antaneet niiden vielä rauhassa pälpättää keskenään ja palautua urakasta ennen kuin olivat alkaneet komennella porukoita kotiin.

– Kattokaa, Hönö näyttää onnelliselta, joku oli lähtiessä huutanut.

Kati nousi istumaan ja keikutteli päätään puolelta toiselle. Loppu hyvin, kaikki hyvin? Ehkä. Riippui tarpeista. Hän olisi nyt tarvinnut niskalle rentoutuksen, mutta mistä sen enää tähän aikaan saisi? Ei hän kyllä jaksaisikaan enää mihinkään lähteä eikä hän toisaalta tuntenut ketään hierojaa, jota voisi pyytää kotikäynnille. Oli pakko pärjätä vain venyttelyillä.

Kati meni suihkuun ja antoi kuuman veden valua päälleen, kunnes koko kylpyhuone oli höyrystynyt. Samassa hän muisti, että oli saanut viime jouluna joltain oppilaalta lahjaksi – tai oletettavasti tämän äidiltä, hehän näistä asioista yleensä pitivät huolta – koukkupäisen sauvan, jolla pystyisi itse hieromaan niskoja ja hartioita. Hän oli pitänyt sitä omituisena hökötyksenä, sullonut käyttämättömänä pois näkyvistä ja unohtanut koko kapistuksen.

Olikohan se ihan lelu? Mutta mihin hän sen oli työntänyt? Vaatehuoneeseen? Siivouskomeroon?

Laite oli vielä suojamuovissa, hän saksi sen esiin ja tihrusti saksalaisen ohjekirjasen pienistä kaaviokuvista käyttöideaa. Viisaammaksi hän ei tullut, mutta ehkä käytäntö opettaisi. Ensin piti tietysti panna patterit paikoilleen, niitäkin onneksi löytyi kaapin perältä.

Hän napsautti starttia, moottori totteli auliisti, hurina kuulosti rauhoittavalta, jotenkin ylelliseltä, tuntui lupaavan elämyksiä. Hän otti mukavan asennon sohvalla ja liikutteli laitetta tasapuolisesti molemmin puolin aina sen mukaan, mikä hyvältä tuntui. Ihoa alkoi vähitellen kuumottaa ja nykiä sitä mukaa kun nystyrät pyörivät.

Hän sulki silmänsä ja huristeli ympäri hartianseutuaan hyvän aikaa, kunnes käsivarsi alkoi väsyä ja olo rupesi tuntumaan typerältä.

Olikohan tässä taas yksi niistä yksinäisyyden huipuista, joita hän aika ajoin tunsi saavuttaneensa? Istua toukokuisena iltana kotisohvalla ja hinkata niskaansa hierontakoukulla, kun kevät kohisi ikkunan takana. Vaikka sadehan siellä vain kohisi, taas kerran. 

Yksinäisyys oli sitä paitsi vapaaehtoista. Veerahan oli maanitellut häntä baariin rentoutumaan raskaan urakan päätteeksi, mutta hän oli narrannut sopineensa jo muuta. Hän ei halunnut taas tunkea itseään mukaan Veeran treffeille Jarkon kanssa, ei hän nyt sentään niin epätoivoinen ollut. Sitä paitsi paikalla saattoi olla taas muitakin bändiläisiä ja häntä alkoi nopeasti uuvuttaa niiden sekopäinen huumori toisin kuin Veeraa, jolla oli taito solahtaa mihin tyylilajiin vain kuin kameleontilla.

Jos katsoisi jonkin hyväntuulisen, fiksun elokuvan ja toivoisi, että tunnelma tarttuisi? Tai möyrisi läpi jonkin hirvittävän roskan, joita niitäkin arkistosta löytyi. Sellainenkin  oli joskus toiminut mielialan kohentajana. Mutta nyt oli liian totinen ja kipeä olo. Hän halusi jotakin, josta aidosti piti.

Kati uppoutui hetkeksi arkistoonsa ja valitsi Ylpeyden ja ennakkoluulon. Elizabethin ja Darcyn sanailu herättäisi vaikka koomapotilaan. Pakastimesta löytyi puoli paketillista jäätelöä ja kaapista kaurakeksejä ja suklaapatukka. Hän taiteili niistä herkullisen annoksen, kasasi tyynyjä selkänsä ja niskansa tueksi ja asettui ruudun äärelle nauttimaan.

Jossain vaiheessa Kati havahtui pärinään, tajusi, että oli hervahtanut tyynykasan uumeniin. Eivät edes Bennetin tytärten naimahuolet olleet pitäneet häntä hereillä! Elizabethilla oli vaihtunut puku ja tarinakin näytti edenneen ratkaiseviin käänteisiin. Hän oli torkkunut yli tunnin.

Toinen päräys. Alaoven summeri. Kukahan oli tulossa soittamatta? Hän kiirehti painamaan eteisen vastausnappia. Eihän kyse edes välttämättä ollut tulijasta, joka tavoitteli juuri häntä. Ehkä joku mainosten jakaja vain halusi päästä rappuun ja kävi riviä läpi kunnes tärppäisi.

Mutta hetken kuluttua hissi kolahti juuri hänen kerroksensa kohdalle ja kello plingahti. Kun Kati kurkisti ovisilmästä, Petri katsoi suoraan kohti ja piteli sylissään turvaistuinta, jossa näytti nukkuvan vauva.

Petrin ja Kristiinan kuopuksen nimi oli Aarni, ja Aarni oli nyt neljän kuukauden ikäinen.

Synnytys oli ollut erityisen vaikea, vaikka esikoinen Sofia oli putkahtanut maailmaan kohtuuajassa ja he olivat tuudittautuneet uskoon, että toinen tulisi vielä helpommin, koska raskauskin oli sujunut ongelmitta.

Kätilö oli kuitenkin osoittautunut asenteineen ja suhtautumisineen oikeaksi traumalegendojen pahaksi akaksi. Nainen oli komentanut Kristiinaa niin tiukkaan sävyyn, että tämä oli menettänyt täysin malttinsa ja tilanne oli kärjistynyt avoimeksi konfliktiksi ja vahdinvaihdoksi.

Uusi kätilö taas oli asettunut skaalan toiseen ääreen. Lempeä kätinen maammo oli silitellyt ja hymissyt Kristiinasta aggressiivisuutta pois niin, että jännitys ja ristiriitaiset paineet olivat purkautuneet hysteeriseen kohtaukseen. Näin oltiinkin jo draaman toisessa jaksossa, joka oli Petrin silmin yhtä vaativa ja kaoottinen kuin ensimmäinenkin. 

Tuntien kuluessa – yhtä aikaa kohdunsuunsa avautumisen kanssa ja kätilön kärsivällisyydestä ja Petrin myötäelämisestä huolimatta – Kristiina oli sulkeutunut ja uuvahtanut kokonaan pois kontaktista. Vaimo oli lamaantunut jonkinlaiseen mitävitunvälii -tunnelmaan niin, että vauva, joka viimeinkin oli ollut valmis syntymään, jouduttiin vetämään ulos imukupilla. 

Toettuaan muutaman päivän ajan kokemuksestaan Kristiina oli havahtunut sisäiseen kokemukseen, että ympäristö oli huijannut häntä täydellisesti – Kristiinahan ei kokenut mitään puolitehoisesti. Hän oli ottanut sen niin raskaasti, että äitiysloman alku oli ollut täyttä painajaista verrattuna siihen, miten asiat olivat aikoinaan Sofian kanssa järjestyneet. Raivo siitä, ettei todellisuus ollut noudattanut suunnitelmia, oli kohdistunut Petriin, vaikka miehen oli vaikea ymmärtää, miten hän varsinaisesti oli asiasta vastuussa.

Kaiken tämän Kati tiesi jo vajaa puoli tuntia Petrin tulon jälkeen, koska käänteet sykähtelivät miehestä ulos kuin vesi hanasta käyttökatkoksen jälkeen. Katin tehtävä oli istua vastapäätä, nyökytellä sopivissa väleissä ja kaataa välillä lisää teetä kuppeihin. Ja olla näyttämättä sitä, kuinka absurdilta koko tilanne hänestä tuntui.

Vaikka kyllä Kati tavallaan ymmärsikin, miksi Petri oli tullut juuri hänen luokseen. Heidänhän ei ollut pakko nähdä toisiaan arjessa, joten mitään kiusallisia jälkitilanteita hetkellisestä uskoutumisesta ei syntyisi. Ja olihan ex-puoliso ihminen, jonka edessä ei tarvinnut uhrata energiaa mielikuvien pönkittämiseen tai näkemysten muotoiluun. Petri saattoi siis puhua juuri niin kohtuuttoman subjektiivisesta vinkkelistä kuin halusi ja niinhän mies tekikin. Itse asiassa Katille nousi välillä mieleen pieni huoli siitä, oliko Kristiinan reaktioissa välttämättä kyse vain pettymyksestä vastoin odotuksia edenneen synnytyksen kulkuun. Saattoihan kyse olla jostakin vähän vakavammastakin asiasta.

Petri kuittasi hänen hapuilunsa lyhyeen:

– Ei se mitään synnytysmasennusta ole, se vaan purkaa pahaa sisuaan!

Kati päätti, että tämän syvemmälle hän ei pariskunnan väleihin paneutuisi.

Täytyihän Petrin sitä paitsi aika tavalla häneen luottaa, kun uskalsi tällä tavalla äkisti tulla kyläilemään. Mies ei ollut ennen käynyt tässä asunnossa. Olisihan Kati voinut ottaa miehen paljon katkeramminkin vastaan, koska puhevälit olivat aluksi katkenneet. Myöhemmin oli juteltu vain satunnaisesti, koska ainakin hän oli mieluummin vältellyt tapaamisia kuin hakeutunut niihin. Mutta Petrin naama oli niin uupuneen näköinen, että kostoajatukset, joita Kati oli tuoreeltaan eron jälkeen kehitellyt, pysyivät vaitonaisina niissä koloissaan, jonne olivat ajan kuluessa uponneet.

Kun mies selitti pois pahaa oloaan, Aarni nukkui istuimessaan sen näköisenä, ettei voisi vähempää välittää, mitä ympärillä meuhkattiin turhanpäiväisistä asioista. Elämähän oli mallillaan, kun huolto pelasi. Aarnin pääkukkuralla oli samanlainen paljas laikku kuin isällään ja nenä näytti tutulta, kun tunsi Petrin suvun. Muuta ei lapsesta oikein erottanut, kun silmät olivat kiinni ja suukin peittyi mustikansiniseen tuttiin.

Kati ei tuntenut minkäänlaista tuskaista pistosta sisällään, kun katsoi Aarnia tai Petriä ja tajusi miehen läsnäolon kodissaan.

Se tuntui vähän yllättävältäkin. Jotain ratkaisevaa hänen mielessään oli täytynyt tapahtua sitten pommiuhkauspäivän, jolloin pelkkä Petrin ja Sofian näkeminenkin oli vielä sysännyt hänet katkeraan muisteluun. Nyt Petri tuntui olevan kokonaan jonkin toisen aikakauden asia – ja jonkun toisen naisen haaste.

Kati saattoi kyllä kuunnella miestä hetken, jos siitä jotakin apua oli tämän tukalaksi kokemassa tilanteessa.

Olisiko tätä vapauttavaa näkökulmaa edes tullut, ainakaan vielä, ellei Petri olisi nyt nojannut hänen tukeensa?

Kati huomasi, että Petrin katse oli jäänyt kiinni pöydän kulmalle unohtuneeseen niskakoukkuun.

– No toi nyt on vaan semmoinen saksalainen lelu, Kati sanoi huolettomasti. – Minä huristelin sillä menemään tänään alkuillasta, kun oli niin rankka päivä koulussa, että tuli tarvetta pikkasen rentoutua. Mutta eihän tommonen vekotin koskaan aitoa meininkiä korvaa. Täytyis päästä ihan kunnon pyöritykseen lähiaikoina. Mun pitkä­aikainen vakkari muutti Lappiin, joten mä olen nyt ollut vähän heitteillä enkä ole löytänyt vielä uutta samanveroista. Kaikkien kanssa ei vaan natsaa.

Petri nyökytteli vakavana ja nosti Aarnin istuimen rahilta lattialle.

– Mitäs se kello kuule jo on? Me lähdettiin niin vauhdilla, että mulla jäi kännykkä kotiin. Sofia on mummulassa, mun täytyy hakea se vielä, ja Kristiinakin varmaan jo odottelee meitä. Me ajeltiin Aarnin kanssa ympäriinsä, että se sais olla vähän aikaa itsekseen. Mutta tosi kiva koti sulla ja mukavaa, kun satuit olemaan kotona ja viitsit kuunnella mua. Minä aika tavalla epäröin, voinko tulla soittamatta, mutta en minä varmaan muuten olisi osannut tullakaan kuin tällä tavalla ykskaks vaan. Vieläkös siellä sataa?

Petrin puhetapa ja olemus olivat yhtäkkiä niin teennäisiä, että Kati meni sanattomaksi. Vaikutti siltä kuin mies olisi tajunnut ylittäneensä henkilökohtaisen avautumissaldonsa ja koettanut vetää vähän takaisin.

Oikeastaan Kati käsitti tunteen, Petrihän ei ollut koskaan ollut kovin vuolas puhumaan asioistaan ja tunteistaan. Pikemminkin mieheltä oli pitänyt aina vähän heruttaa asioita ja sen jälkeen vielä tulkita kuulemaansa. Petrin kanssa riitelykin oli tavannut olla vain joko typerää jankkausta tai väsynyttä ärhentelyä ja jännitteet oli purettu aina pois heti kun tyynnyttiin. Kaunoja ei ollut ehditty haudutella eikä bunkkereita rakennella.

Samalla tavalla armoton ja yhtäkkinen kuin Markku ei Petri kyllä ollut koskaan ollut.

Kati hymähti: johan hän olikin ollut ajattelematta Markkua moneen tuntiin.

Hän saatteli Petrin matkaan ja toivotti voimia, arveli kesän varmasti keventävän ja ilmavoittavan perheen tunnelmaa, kun kaikki pääsisivät yhdessä lomailemaan. Petri vastasi fraaseihin reipastelevilla ilmeillä ja kehotti häntä huolehtimaan, ettei koulu jatkossakaan posahda ilmaan. Yhä nukkuva Aarni reagoi lähtötohinaan yhtä tyynesti kuin tuloonsakin, lutkutti vain hetken tuttiaan tavallista kiivaimmin vedoin.

Parivaljakon mentyä Kati käpertyi nojatuoliin, jossa Petri oli istunut.Oli tarpeen keskittyä hetken aikaa, että voisi palautua yllätyksestä.

Kati hengitti syvään, mutta ajatukset lähtivätkin saman tien kiitoon. Sen oikein tunsi; hänestä tuli pelkkä lähtöalusta. Mieli suodatti ja kiteytti oivallusta, sen kehkeytyminen puristi päätä kuin vanne, kunnes tulokas puski itsensä läpimurtoon ja miltei rääkäisi ylettyään tietoisuuteen.

Hän oli vahingossa rakastunut Markkuun!

Koska tällainen tragedia oli ehtinyt tapahtua? Yhteisen yön aikanako? Vai sitä ennen jo? Vai vasta viime viikkoina, kun oli koettanut käsittää, miten asiat olivat edenneet tähän pisteeseen ja miksi?

Miten hän saattoi olla rakastunut mieheen, joka oli kohdellut häntä niin käsittämättömän tylysti?

Oliko hän joku masokisti? Ilmeisesti hän ainakin oli nainen, joka halusi miehen, joka ei vaivautunut edes puhumaan hänen kanssaan!

Miten sillä tavalla kieroutuneet naiset elelivät elämäänsä, mitä he tekivät, salaisuutensa kanssa?

Miten he voisivat koskaan rakentaa mitään uutta, kun se varsinainen uusi, se josta ei vielä edes tiennyt mitään, olikin jo menneisyyttä?

Ero Petristä oli ollut sentään irrottautumista elämästä, joka oli jo ehtynyt edetä leimahduksesta täyttymykseen ja lopulta hiipumiseen. Markusta hänelle ei ollut kertynyt vielä kunnolla muistojakaan.

Miten irrottautua sellaisesta, johon ei ollut vielä kiinnittynytkään? Oliko tällaiselle kokemukselle edes nimeä?
Kohta alkaisi kesäloma eikä hän näkisi Markkua ehkä ennen elokuuta. Siinä ajassa ehtisi etääntyä ja saada ajatuksensa raiteilleen.

Mutta eihän hän halunnut etääntyä! Hän halusi yhä selvittää asian, puhua edes yhden kerran rauhallisesti. Hän halusi kysyä kasvokkain, mitä Markku tarkoitti sillä, että hän oli eri ihminen kuin mitä mies oli luullut.

Olisiko kohtuutonta yrittää uutta yhteyttä, tulkitsisiko Markku sen pelkäksi häirinnäksi?

Kati katseli ympärilleen kuin huoneen ilmatilaan syydettäisiin vastauksia päästä sinkoileville kysymyksille. Kun silmät kiinnittyivät pöydän nurkalle, sinne tänne syöksähtelevät ajatukset jähmettyivät paikoilleen kuin sisilisko.

Petrihän oli jäänyt tuijottamaan niskakoukkua, muuttunut sen jälkeen vaivautuneeksi ja lähtenyt vauhdilla pois, kuin pakoon. Tästä kulmasta koukku näytti kyllä ihan toisen tyylilajin lelulta kuin mitä oikeasti oli. Aika riehakkaalta sitä paitsi, sopivalta naiselle, joka oli kokeillut jo kaikkea.

Mitä hän oli oikein sanonut? Oliko Petri hämmentynyt hänen puheistaan, kuvitellut hänen ehdotelleen ties mitä?

Kati etsi nopeasti kännykkänsä ja kirjoitti viestin. "Peeäs: se vehje pöydällä oli siis niskahierontakoukku ja kun puhuin kunnon session tarpeesta ja vakkarin puutteesta ja mistä lie, tarkoitin tietysti fysioterapiaa. Toivottavasti et luullut muuta, heipä hei ja hyvää yötä."

Kati lähetti viestin matkaan ennen kuin ehti harkita. Harkinnan jälkiviisas hyöky tuli vasta muutaman minuutin kuluttua, kun hän muisti, että Petri oli maininnut unohtaneensa puhelimensa kotiin.

Entäs jos Kristiina istuikin kotona tuijottamassa pimeään ja jostakin oli nyt kuulunut merkkiääni? Ulottuisiko Kristiinan kontrollintarve myös Petrin kännykkään? Jos vaimo lukisi viestin, tulisiko siitä miehelle lisää ongelmia? Tai Kristiinalle itselleen vain entistäkin huonompi olo?

Kati koetti ajatella tekstiään hormonaalisessa karusellissa kieppuvan tuoreen äidin silmin, mutta aivot ja kroppa huusivat armoa: pane poikki nyt, olet kannatellut jo tarpeeksi yhdelle päivälle!

Oli mentävä nukkumaan, heti. Muuten hän alkaisi taas täristä tunnekuohujaan ja rojahtaisi kasaan kuin huonosti liimattu Hönö.

Kati kiskoi vaatteet päältään ja suunnisti sänkyynsä. Uni tuli niin nopeasti, ettei hän ehtinyt enää vatvoa mitään. Aivot olivat valvetilassa aina niin kierroksilla, ettei nukkumisvaikeuksia enää ollut.

Kun hän aamulla heräsi levollisen yön jälkeen, kännykästä löytyi Petrin vastaus: "Asia harvinaisen selvä. Voihan hyvin sinäkin."

Markku istui uudella kotisohvallaan läppäri sylissä ja tuijotti vastapäistä kirjahyllyään, mutta ei hän selkämyksiä nähnyt, vain ajatuksensa, eivätkä ne noudattaneet samanlaista tunnollista järjestystä kuin remontin jälkeen paikoilleen aakkostetut ja lajitellut kirjat.

Hän oli taas sairaalan kulmahuoneessa keskustelemassa Marian kanssa, kuuntelemassa vaimon matalaa, rauhallista ääntä. Maria oli pyytänyt häneltä, ettei hän jäisi yksin, vaan koettaisi jatkaa elämäänsä ja löytää vielä jonkun, jolle voisi osoittaa rakkauttaan. Hän oli koettanut aluksi torjua Marian puheita. Ei sinun tarvitse sanoa noin, hän oli sanonut. Kai hän oli ajatellut, että vaimo koki vain velvollisuudekseen luoda näkymiä eteenpäin.

Miten vähän hän oli silloin – silloinkin – tajunnut Marian persoonasta! Ja millä lihaksilla hän sitä paitsi uskoi voivansa kyseenalaistaa toisen sisäisen kokemuksen? Mitä hän oli siinä tiennyt kuolemasta muuta kuin sen, että kuolema veisi häneltä elämän suurimman rakkauden?

Jos ihminen tiesi kuolevansa, eikö silloin juuri halunnut kaikkea mahdollista hyvää niille, joita oli elämässään rakastanut? Ei tarvinnut enää pelätä menettämistä, kun oli itse se, joka menetettäisiin.

Kävikö elämässä toisin päin? Rakastuminen teki ihmisestä rohkean, mutta intohimo ei kumartanut malttia. Siinä sitä sitten keikkui, koetti pysyä pystyssä, meni kumoon, räpisteli ylös. Vietit ja vaistot veivät, kemia jylläsi. Vain järki pysytteli poissa!

Maria oli vaimentanut hänen torjuvat katseensa kertomalla tarinan enostaan Paulista.

Paul oli omanlaisensa erakko, asui kylän syrjäisimmässä kolkassa, teki henkensä pitimiksi pieniä korjaushommia, enimmäkseen tosin juopotteli ja suri yhä heikkenevää näköään. Kaupunkiin muuttaneet sisarukset toivat Paulille silmä­laseja, jotka tämä toistuvasti ryyppyreissujensa tiimellyksessä aina kadotti. Lyhytaikaisten naissuhteiden merkki olikin se, että Paul ilmestyi maisemiin kakkulat nenällään.

Erään rakkaustarinan loputtua Paul ajoi mopollaan valtatien yli juuri, kun rekkakuormallinen hedelmiä oli matkalla satamaan. Kuskin mukaan mies oli vain tullut suoraan eteen aivan kuin ei olisi nähnyt mitään.

Paulista oli tullut Marialle esimerkki siitä, miten miehen käy, jos tällä ei ole hyvää naista rinnallaan. Marian halu puhua hänelle siten johtui naisen kokemuksesta, ei vain lohduttamisen halusta tai tarpeesta olla rohkaiseva.

Markku huokasi. Mariaa hän oli ymmärtänyt vähemmän kuin oli kuvitellut, ja Katista hän ei käsittänyt mitään.

Olisiko hänestä ja  Katista voinut tulla jotain? Eihän siihen nyt enää vastausta saanut. Mutta kysymys oli puskenut sinnikkäästi mieleen, yhä uudelleen monen viikon ajan, kaikesta hääräilystä ja järkeilystä huolimatta. Ei Markku sitä osannut itselleen selittää, eikä hän oikeastaan selitystä edes vaatinut. Niin vain oli, kuin luonnonlakina: hän ei saanut Katia enää mielestään. Hän oli vajonnut olennoksi, joka yritti ratkaista arvoitusta, joka ei edes aukeaisi vastauksella, koska sikisi vain uusia kysymyksiä.

Kun he olivat pelastaneet otusta, jota kutsuttiin Hönöksi, hänen oli tehnyt mieli koko ajan seurata Katia, pysytellä tämän kupeessa. Tuntui kuin hän olisi huomannut naisesta kaiken, sellaisenkin, millä ei ollut mitään muuta merkitystä kuin se, että se liittyi jotenkin Katiin.

Niin kuin naisen tapa sipaista tukkaansa korvan taakse, vaikka hiukset eivät sinne enää ylettyneetkään. Tai Katin äkillinen ranteen heilautus niin, että kämmen nousi esiin kuin nainen kääntäisi nurinpäin asetetun kupin ylössuin.

Eleen tarkoitus oli kai tehostaa puhetta, mutta hänet se sai unohtamaan koko kielellisen ilmaisun. Markku jäi vain tuijottamaan kättä, sen rentoa liikettä ja liikkeen myötä syntynyttä värähdystä, joka korosti kaaria ja kaariahan oli joka puolella: vyötäröllä, lantiolla, rinnoissa, kaulalla. Nainen oli pelkkää kaarta ja niiden havainnoimisen väistelemisessä oli työtä niin kuin Hönön saattamisessa tasapainoon!

Mitä lähemmäksi he toisiaan sattuivat osumaan, sitä paremmin hän muisti senkin, mikä ei näkynyt heti päälle. Esimerkiksi Katin niskasta löytyneen kuopan. Kaikillahan sellainen oli, mutta tämän kuopan hän oli tunnistanut kuin lapsuutensa lämminvetisen uimapaikan. Hän oli koskenut niskakuoppaan, hän oli puhaltanut siihen, uponnut kuin äkkisyvään. Silloin yöllä, kun he olivat vielä olleet joitain muita ihmisiä kuin nyt. Hän oli ollut se, joka halusi luottaa ja Kati se, johon hän oli luottanut.

Markku katsoi ruutua edessään. "Pienten ja suurten yllätysten kevät." Muuta siinä ei vielä lukenut. Tuon oli tarkoitus olla puheen otsikko. Ei hän sanomisiaan lause lauseelta aikonut kirjoittaa, kunhan nyt hahmottelisi joitain pääkohtia tilanteen ja tunnelman pohjaksi.

"Hyvät oppilaat, opettajat, parahin Hönö. Enkä puhu nyt sinusta, jonka pelastimme romahdukselta. Puhun itsestäni, miehestä, joka luuli löytäneensä rakkauden ja huomasikin tulleensa huijatuksi, eikä silti saa naista mielestään…"

Jos päästelisi menemään hämmentyneen salillisen edessä. Kerrankin kevätjuhla, josta oppilaille jäisi jotakin mieleen. Tai ehkä kukaan ei huomaisi mitään. Jaksaisiko kukaan kuunnella rehtorin puhetta, kun puut puskivat vihreää ja vapaus kohisi enää parin pakollisen rituaalin päässä? Jaksoiko hän itse aikoinaan?

Mutta ehkä Kati jaksaisi.

Markku nousi avaamaan parvekkeen oven. Sen edessä roikkui kaksi hennosti lehmuksenväristä verhoa. Sirpa oli valinnut ne, kun oli ensin onkinut tietoonsa, millaisia värejä hän ympärilleen halusi.

Maria ei olisi valinnut näin haaleita kankaita, Marian kesäverhoilukin olisi hehkuvampi kuin hänen.

Markku kurkisti kaiteen yli. Sade oli laantunut, ainakin hetkeksi, ilma tuoksui raikkaalta. Pihapuussa lauloi peipponen, ehkä se oli juuri se sama lintu kuin viime kesänäkin, vaikka ei hän silloin lintujen laulua ollut jaksanut kuunnella. Hän oli istunut vain sisällä lukemassa melkein koko helteisen kesän. Leikkipaikalla ei näkynyt ketään.

Entä jos hän ja Maria olisivat voineet saada oman lapsen? Tai ehtineet adoptiohankkeessa alkua pidemmälle? Miksi hän oli tuhlannut niin monta vuotta epäröintiin? Hänellä olisi nyt jotakin, josta huolehtia ja johon keskittyä.  

Mutta lapsella ei olisi äitiä.

Markku ravisteli päätään kuin sitkeästi piirittävät ajatukset olisivat vain hiuksiin helteellä lennähteleviä voikukanhaituvia.
Ei näitä menneitä enää, kun edessäkin oli vielä jotakin. Tai olisi, jos osaisi kohdistaa ja uskoa ja luottaa, vielä vain, uudelleen. Osaisiko hän?

Alkoi näyttää selvältä, ettei hän voinut lähteä tällaisissa tunnelmissa kesälomalle. Hänen olisi puhuttava Katin kanssa, selvitettävä, miksei Kati ollutkaan pitänyt yhteistä sopimusta. Kävi miten kävi.

Ei kai hän sentään pelännyt yhtä pientä naista?

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.