Osa 6/8: Markku joutuu pelastamaan Katin ja Veeran pinteestä, vaikka ei haluaisi kohdata kumpaakaan naisista. Pettymys Katiin hiertää yhä mieltä. Fantasiat elävät silti omaa elämäänsä: Markun on vaikea saada mielestään, miltä Katin läheisyys tuntui.

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Markku oli jo koonnut tavaransa kasaan lähteäkseen kotiin, kun hän päätti vielä hoitaa yhden työpuhelun.

Hän sai juuri näppäiltyä viraston numeron, kun kolme tyttöä pölähti kanslian avoimesta ovesta sisään. Tytöt jäivät seisoskelemaan ovensuuhun, Markku ilmehti, että odottakaa hetki, ja etummainen tyttö nyökkäsi. Tytöllä oli mekko, jonka vasen puoli oli sininen ja oikea valkoinen, Markku koetti saada Suomi- neidon nimeä mieleensä mutta ei muistanut muuta kuin että tyttö oli saanut viime vuonna jonkun stipendin ja niiannut sen häneltä tässä samassa hameessa.

Markku käänsi selkänsä, katseli hiljentynyttä pihaa. "Olette seuraavana jonossa", puhelimessa sanottiin. 

Hänelle kävi usein juuri näin kuin tämän tytön kanssa: pää oli kyllä täynnä pientä sälää ja oppilaiden nimiä, mutta aina niitä ei saanut yhdistetyiksi kasvoihin. Hallinto vei nykyään aivan kaiken ajan, eikä hänellä ollut enää opetustunteja muuten kuin satunnaisena tuuraajana. Joskus oli päiviä, että hän olisi mieluummin tehnyt vain tuntitöitä, mutta hän oli tsempannut itseään sillä ajatuksella, että maailma oli menettänyt hänessä vain keskinkertaisen biologian ja maantiedon opettajan.

Joka tapauksessa hän ainakin piti vilpittömästi työstään – silloin kun kukaan ei uhannut pommilla.


Yhtäkkiä puhelu
katkesi. Markku katsoi kelloa, hänet oli kai pullautettu jonosta ulos sekunnilleen kello 16. Aika monta puhelua hän oli kyllä ehtinyt jo puhuakin tänään, jotain voisi jättää huomisellekin. Ulkona näytti siltä, että alkaisi taas sataa koska hyvänsä. Märkä ja kolea kevät, piha oli koko ajan täynnä lätä­köitä. Maa oli sen verran painunutta, että vettä kertyi. Jos remonttiin joskus edettäisiin, sekin ongelma olisi hyvä hoitaa samalla.

Aamuinen puhelu nousi Markun mieleen. Uhkauksesta oli nyt kulunut kuusi viikkoa ja kuusi päivää eikä mitään läpimurtoa ollut tapahtunut. Hän oli jutellut asiasta poliisin kanssa ja ollut keskustelun jälkeen varma, että uhkailujen tekijä jäisikin tuntemattomaksi kiusaajaksi. Asia oli poikinut taas jonkin verran julkisuutta koululle, ja ehkä tekijä oli saanut, mitä oli hakenut, salaisen tyydytyksensä.

Epävarmuuden määrä tuntui olevan maailmassa vakio, kaikki asiat eivät ratkenneet mitenkään eivätkä saaneet siistiä tai likaista selitystä. Ainoa toivo tässä tapauksessa taisi olla siinä, että uhkaaja kasvaisi hölmöilyjensä yli.

Ellei kyse sitten ollutkin useasta eri tekijästä ja teot vain monistuisivat jatkossa, mutta siihen ajatukseen hän ei jaksanut paneutua nyt.

Vasta kääntyessään hän tajusi jo unohtaneensa tytöt, ne seisoivat niin lähekkäin toisiaan, että näyttivät jännittyneeltä kimpulta.

– Niin että kopkop, saadaanko me tulla?

Sinivalkoisen ääni oli niin napakka, että nyt oltiin ilmeisen tärkeällä asialla ja vähän kärsimättömiäkin jo. Kaksi muuta myötäilivät vieressä, toisen hän tunnistikin, koska oli käynyt tytön isän kanssa monta pitkää keskustelua perheen taustoista.

Lapset olivat joutuneet elämään pelon vallassa monta vuotta entisessä kotimaassa, ennen kuin perhe oli saanut kerätyksi tarpeeksi rahaa päästäkseen pois. Alku uudessa ympäristössä oli ollut hankalaa kaikille, mutta nyt ainakin tämä Amina pärjäsi jo hyvin, tyttö oli saanut kavereita ja löytänyt vahvuuksiaan. Kun isältä oli vielä hellinnyt lupa siihen, että Amina sai urheiltaessa luopua pitkistä helmoista ja pukea verkkarit, tyttö oli alkanut tehdä pikamatkoilla ja pituushypyssä sellaisia tuloksia, että liikunnanopettaja oli revetä nahoistaan. Käsissä oli nyt ensimmäinen todellinen luonnonlahjakkuus sitten parinkymmenen vuoden takaisen kuulantyöntäjälupauksen, jonka kehitys oli tyssännyt hormonipöllyissä tehtyyn tappoon.

Tytöt tuijottivat häntä liikahtamatta, Markulta kesti hetken tajuta, että ne odottivat taas hänen vastaavan ennen kuin jatkaisivat. Näin selvät heijastukset omasta auktoriteetista saivat hänet joskus hämmentymään, vaikka ne viestivätkin pelkkää hyvää ja kertoivat nuorten toimivasta tilannetajusta.

– No tehän nyt tulittekin jo. Mitäs teillä on sydämellä?

– Veera ja Kati on pulassa!

Sinivalkoinen täräytti näköjään välittömästi suoraan asiaan, kun sai luvan puhua.

Markku tarttui salkkuunsa. Hän ei olisi halunnut miettiä tälle päivälle enää mitään pulaan joutumisia, eikä ainakaan Katia ja Veeraa yhdessä jossain pinteessä. Pinteeseen tarvittaisiin pelastaja ja Markku alkoi jo aavistaa, mihin tämä delegaatio oli häntä johdattelemassa.

– Hönö uhkaa kaatua, tyttö vielä täsmensi. Markku käsitti, että nyt tuli ilmi varsinainen ongelma, mutta silti hänellä löi tyhjää.

– Mikä hönö?

– Kasi deen dinosaurus, eksä tiedä siitä mitään, sehän on koulun julkkis! Tyrannosaurus rex. Ne vaan keksi, että se olis Hönö. Sä ymmärrät kyllä, kun näet sen ilmeen. Ne pitelee sitä siellä pystyssä nyt, mut vähäkse uhkaa romahtaa, kun meidän Katikin on niin hirveen pikkunen.

Tyttö kiekaisi lauseen lopun kuin puhuisi vastasyntyneestä kissanpennustaan. Markku perkasi kurkkuaan.

Ylhäällä kuvataideluokassa oli siis tilanne päällä. Hän oli kyllä kuullut dinosauruksen kehkeytymisestä, vaikkei ollutkaan käynyt tutustumassa siihen eikä edes tiennyt olennon lempinimeä. Nyt otus kuitenkin uhkasi murskata Katin.

Mikäs rooli hänellä sitten oli tässä kuvaelmassa, prinssinkö?

– Sinne tarvitaan joku pitkä mies ja tikkaat, ja sähän oot meistä täällä nyt pisin, sinivalkoinen jatkoi asiallisesti.

– Oskuhan on ihan yhtä pitkä, Markku livautti ennen kuin ehti tajuta kuulostavansa kolmivuotiaalta, joka väittelee äidin kanssa siitä, pitääkö hiekkalaatikolle panna kurahaalarit vai ei.

– Joo mut Osku kuule lähti jo, Amina heläytti yhtäkkiä voitonriemuisesti taustalta, ja nyt havahtui vuorostaan kolmaskin tyttö:

– Kati ja Veera luottaa suhun, ethän sä nyt voi niitä vaan sinne jättää.

Markku ei sanonut kolmikolle enää mitään, otti vain avainnipun mukaansa ja lähti kohti varastoa, josta tiesi löytävänsä tikasjakkaran.

Juuri tätä hän oli onnistunut välttelemään monta viikkoa – suoraa kohtaamista Katin kanssa. Ja nyt häntä oltiin änkeämässä sankarin rooliin.

Mistä sen sitä paitsi tiesi, vaikka kyse olisikin jostain lavastuksesta? Ehkä Veera ja Kati ajattelivat, että tässäpä olikin hauska pila lukukauden päätteeksi. Hakivat taas makeita nauruja. Ja hän oli juoksemassa paikalle sydän ammollaan. Kukahan tässä hönö oli?

Markku löysi jakkaran ja lähti kiikuttamaan sitä ylhäälle. Katin kanssa vietetty yö ja sen nostattamat tunnekuohut nousivat taas kerros kerroksen jälkeen kirkkaina mieleen.

Markku ei ymmärtänyt, miten Kati oli pystynyt seisomaan kanslian oven takana niin viattoman näköisenä, vaikka oli vasta muutama tunti aiemmin murskannut heidän yhteisen sopimuksensa ja nauranut räkäisesti päälle.

Tai ymmärsi hän tietysti, sehän oli varmaankin oikein Katin bravuurinumero.

Ensin esitettiin reilua ja suoraa ja oltiin luottavaisina hahmottelemassa toimintasuunnitelmaa, ja sitten, kun toinen oli hyväuskoisena koukutettu uskomaan, puukotettiinkin surutta selkään.

Hänellä oli riittävästi kokemusta tällaisista naisista, jotka olivat aluksi hurmaavia ja aidon tuntuisia, kunnes paljastuivat pelkiksi pelureiksi.

Yhden vastaavan kanssa hän oli jo luullut olevansa matkalla kohti avioliittoa ja yhteistä elämää. Niin hirvittävän nuori ja rakastunut hän silloin oli, ettei kyennyt myöntämään totuutta, vaan kesti Virpin häikäilemätöntä touhuilua vuosikaudet. Lopulta hermot olivat täysin riekaleina sydämestä puhumattakaan.

Kun Virpi sitten yksinäisellä talvilomamatkallaan Thaimaassa löysi rantabaarista jonkun ruotsalaisen Göranin, joka tarjosi parempaa tulevaisuutta kuin "tommonen nössö opettajanplanttu", hän oli jo pikemminkin helpottunut kuin surullinen.

Ja sitten oli tullut Minna, söpö ja lohduttava ja kiltti Minna, joka oli kaikkea sitä mitä Virpi ei. Minna täytti tyhjän paikan hänen elämässään huolenpidollaan ja hääräilyllään ja horoskooppihöpötyksillään.

Hän muisti vieläkin Minnan kimakan, nousuhumalaisen äänen: "Toi on just niin leijonaa toi tommonen." 

Mutta jotenkin hän oppi sulkemaan korvansa ja keskittymään suhteen antoisiin puoliin eikä taaskaan huomannut mitään hälyttävää, ennen kuin oli jo keskellä umpikujaa. Hän asuikin marttyyrinviittaan pukeutuneen tyrannin kanssa, joka halusi päättää ja määrätä kaikesta, niin hänen mielipiteistään kuin paitojensa väristäkin. Nainen alkoi heti itkeä ja esittää jyrättyä mielivallan uhria, jos hän koetti pitää hiukankaan puoliaan.

Minnan myötä hän oli oppinut ainakin sen, että jos nainen näytti ja tuoksui enkeliltä, oli syytä juosta äkkiä vastakkaiseen suuntaan; jokin syyhän naamioitumiseen aina oli.

Laura oli ollut toisenlainen, realistinen ja oman reviirinsä pitävä alusta asti. Siihen mennessä hän oli itsekin jo sen verran kolhiintunut ja parkkiintunut, että suhtautui vuosi vuodelta kasvaviin vaikeuksiin ja erimielisyyksiin yhä kyynisemmin. Hän käänsi katseen itseensä ja omaan nautintoonsa.

Hän kuljeskeli missä mieli ja piti yllä rinnakkaisia suhteita ja vähätteli Lauran tarpeita ja toiveita. Lopulta hän jätti tämän ilmoitusluontoisesti lähtemällä maapallon toiselle puolelle töihin.
Ehkä se oli kumminkin ollut parasta mitä Lauralle saattoi sillä hetkellä tapahtua. Hän oli nähnyt naisen muutama kesä sitten rannalla miehen ja lapsien kanssa. Perheen meininki oli näyttänyt niin leppoisalta ja rennolta, ettei hänestä olisi ollut sellaista idylliä Lauralle luomaan. 

Virpin ja Minnan ja Lauran jälkeen elämä Marian kanssa tuntui melkein liian hyvältä ollakseen totta. Pitkään hän ajatteli aamuisin herätessään, että kohta paljastuisi varmaan jotakin, joka taas romahduttaisi kaiken. Pian tapahtuisi jokin käänne, jonka jälkeen mikään ei enää sujuisi. Hänen päänsä oli jo ehtinyt tottua sellaiseen dramaturgiaan ja kaavaan, että hän oli kai alkanut pitää sitä kohdallaan väistämättömänä.

Mutta vähitellen kohtalokkuuden varjo oli haalistunut ja pelonsekaisen odotuksen polte haalentunut pois. Jäljelle oli jäänyt vakaa elämä Marian kanssa, elämä, jossa oltiin välillä väsyneitä tai hermostuneita työkiireisiin ja joskus surullisiakin mutta silti enimmäkseen avoimia, luottavaisia ja läheisiä.

Marian myötä hän sai elämäänsä sen mitä oli aina halunnut lapsesta asti: kotirauhan. Ja mikä parasta, hän oli osannut pitää sitä rauhaa arvossa, vaalia ja kasvattaa. Maria teki hänestä paremman miehen kuin hän oikeasti olikaan. Ja hän oli kelvannut Marialle.

Kun hän sitten oli nähnyt Katin kasvot siinä käytävällä edessään ja kuullut naisen kysyvän jotakin, hän oli oikein tuntenut, kuinka ympärille sulkeutui panssari. Sen alle jäivät Virpi ja Minna ja Laura ja Mariakin, ne odotukset ja toiveet, joita oli joskus herännyt ja sammunut, ne kaikki muistot ja kuvitelmat, jotka velloivat sikin sokin mielessä. Mitä tahansa Kati yrittikään siinä kynnyksellä itsestään antaa, se kaikki kilpistyi hänen kasvoihinsa, niin tunnustelevat sanat, avoimet katseet kuin varmoista epävarmoiksi murenevat eleetkin.

Nytkö sinusta tuntuu pahalta? Hyvä! Niin minustakin tuntui äsken sinun tekojesi takia!

Niin hän olisi voinut huutaa, mutta hän valitsi toisin. Jähmettyneen torjunnan vaikutus oli uskomattoman tehokas. Kati suorastaan kutistui hänen silmiensä edessä, vaikka oli niin pieni jo valmiiksikin, että hän saattoi pyyhkäistä katseellaan seinää naisen pään takana.

Kun hän oli painanut oven kiinni Katin edestä, hän oli tajunnut purevansa takahampaitaan yhteen niin, että leukaperät rutisivat. Hän oli melkein kaksimetrinen, harteikas, hyväkuntoinen ja ketterä ja kykeni siis todistettavasti pelottelemaan pois pienikokoisen naisen – se hänessä oli eläintä.

Mutta hän oli myös haavoittunut ja onneton, kun oli tullut huijatuksi. Hän oli ollut rakastumaisillaan ja valmis hyppäämään tuntemattomaan, valmis antautumaan tulevaisuudelle yhtä luottavaisesti kuin vesi lankesi pilvistä maahan – se hänessä oli miestä.

Mitä siitä tuli lopputulokseksi?

Markku Takala, 41 vuotta. Sekasotku, loukattu eläin.

Katilta oli tullut yhä ihmetteleviä, yhteyteen maanittelevia viestejä, yksi per päivä, lauantaista keskiviikkoon, kunnes hän oli kuitannut ne kaikki yhdellä vastauksella, joka oli tyrehdyttänyt tinkaamiset.

Nainenkin oli vetäytynyt. Siitä pitäen heitä oli siis kaksi. Oli yllättävän helppoa suhtautua toiseen kuin näkymättömään. Piti vain pitää moodi vankkumatta yllä eikä päästää epäilyä mieleen, epäilyä siitä, oliko sittenkin toiminut jotenkin järjettömästi ja olisiko naiselle pitänyt antaa, mitä tämä pyysi: mahdollisuus keskustella.

Mutta mitä keskustelemista asiassa enää olisi ollut, koska luottamus oli jo mennyt? Toiseen ei voinut luottaa vain vähän, se olisi samaa kuin nainen sanoisi olevansa vain hieman raskaana. Kadonnutta luottamusta ei voinut selittää itselleen takaisin.

Silti mikään ei ollut niin yksinkertaista kuin hän olisi toivonut. Tietoisuutensa kanssa hän pärjäsi, sen hän hallitsi. Muu oli oikukkaampaa.

Hankalinta oli aamuisin, kun hän heräsi. Uniaan ei voinut valita, ja mitä kauemmin hän oli ollut yksin, sitä sumeilemattomammiksi unet olivat muuttuneet. Yö Katin kanssa näytti olleen hänen alitajunnalleen miltei liikaa: unissaan hän jahtasi Katia ympäri koulua ja löysi rakennuksesta sellaisia piilopaikkoja, joista ei valveella ollut kuullutkaan. Yhtenäkin päivänä, kun koulu oli hiljentynyt tyhjäksi, hänen oli pakko käydä tarkistamassa välinevarastossa, oliko takaseinässä todella sellainen salaovi kuin unessa. Siellä hämärässä haroessa olo oli ollut kyllä sanoinkuvaamattoman typerä, etenkin kun Osku oli sattunut ovelle ja ihmetellyt, mitä hän oikein etsi.

Aamuisin kesti kauan päästä unien tunnelmasta irti, varsinkin kun Kati alkoi hivuttaa itseään myös suihkukoppiin, joka oli sentään koko vuoden ollut hänen ja Marian intiimi kohtaamispaikka.

Kun hän antoi kuuman veden valua päälleen, sulki silmänsä ja ajatteli Mariaa, hän muisti yhä vaimonsa jokaisen kaaren ja uurteen ja luomen. Mutta kun hän sulki silmänsä eikä erikseen ruvennut heti ajattelemaan Mariaa, mieleen pujahtikin Kati!

Hänen spontaanit mielikuvansa olivat irrottautumassa ja etääntymässä Mariasta ja kiinnittymässä Katiin, eikä hän hallinnut tätä muutosta, ei kyennyt estämään eikä edes hidastamaan sitä.

Niinpä hänen sukupuolielämänsä Katin kanssa eteni kiihkeinä aamuisina kuvitelmina suihkukopissa. Samaan aikaan päivisin hän keskittyi osoittamaan naiselle, ettei halunnut enää koskea tähän edes metrin tikulla.

Jotenkin siihen ristiriitaan päivien kuluessa vain tottui.

Vaikka Katin kanssa oli käynyt niin kuin oli, tapahtumalla oli silti oma energinenkin vaikutuksensa. Naisen kohtaaminen sysäsi Markun liikkeelle, tempaisi irti jostakin, johon hän oli ollut hyvää vauhtia juuttumassa. Hänessä virtasi taas, asiat tuntuivat merkityksellisiltä.

Ehkä virkistymisen taustalla oli myös kevään eteneminen ja lisääntynyt valo, mutta joka tapauksessa hän päätti, että nyt olisi juuri sopiva aika muuttaa asunto takaisin omannäköiseksi.
Mutta mitä se käytännössä tarkoittaisi? Naisethan olivat aina määritelleet sen, millaista hänen ympärillään oli ollut. Ensin äiti ja sitten asuinkumppanit, kukin vuorollaan, Mariakin, vaikka olikin tehnyt sen aina jotenkin pehmeämmin kuin muut. Hän oli nuoresta miehestä asti tyytynyt siihen, että kotiin tullessaan tiesi, missä oli sänky ja ruokapöytä ja työpiste. Hän ei mennyt pähkinöiksi siitä, jos joutuikin suihkuttamaan itsensä puhtaaksi perusbeigen väristen laattojen keskellä, vaikka oli nimenomaan tilattu cappuccinoa, tai syömään katse vaatenaulakoihin päin, vaikka selän takana aukeaisi merimaisema.

Oliko hänelle edes ehtinyt kehittyä mitään omaa makua?

Markku koetti ottaa siitä selvää. Hän kiersi huonekaluliikkeitä, sisustuskauppoja ja kodintekstiiliosastoja, selasi tapettikirjoja, maalikarttoja ja mattonäytteitä. Hän seisoi olohuoneen nurkassa, keittiön perällä ja makuuhuoneen ovella ja koetti hahmottaa tiloihin erilaisia mahdollisuuksia ja valintoja.
Hän uhrasi jopa muutaman illan eri kanavien sisustusohjelmille. Hän näki koteja, jotka myllerrettiin aina uuteen uskoon. Sitten ne esiteltiin naisille, jotka avasivat silmänsä ja alkoivat kirkua, että 'ei oo todellista miten ihana, onks tää Arto se sama huone', ja Artot tönöttivät vieressä sen näköisinä, että panitte pellet sitten tollasen näkemyksen mun tv-tuolin paikalle.

Hän alkoi väsyä jo toisella viikolla. Muutoksen suunnittelu ei ollut hänelle luontaista vaan uuvuttavaa ja jotenkin vastavirtaista. Pohjimmiltaan hän piti siitä, että asioilla oli omat pysyvät paikkansa. Lopulta hän oli niin kurkkuaan myöten täynnä koko muutossuunnitelmaansa, ettei saanut mieleensä yhtään ainoata näkemystä väreistä tai materiaaleista. Hän olisi voinut lahjoittaa kaiken jo olemassa olevankin pois ja elellä avarassa, tyhjässä tilassa patjalla nukkuen ja huovalla syöden kuin lapsuuden ikuisella retkellä.

Näinkö kaikki päättyisi, luovuttamiseen? Pyhittäisikö hän kotinsa siis Marian muistolle koko loppuelämäkseen?

Markku tiesi, että  jos hän antaisi asian nyt olla, seuraavaa samanlaista tarmonpuuskaa saisi odottaa taas vuosia. Hän vaipuisi takaisin olotilaan, jossa ei kerta kaikkiaan vain välittänyt tai edes erottanut, sopivatko kirjavat verhot ruudulliseen mattoon tai oliko joulunpunainen sydänliina liikaa keväisessä keittiössä.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin turvautua itseään suurempiin voimiin. Hän ei ollut koskaan ollut kovin sukurakas ihminen ja se oli seikka, jota kaukana asuvia läheisiään alati kaivannut Maria oli alusta asti kummastellut. Vaimo oli koettanut vaikuttaa asiaan sen minkä pystyi järjestämällä pieniä juhlia milloin milläkin syyllä, että sai ihmiset kokoontumaan yhteen. Oli päivänselvää, ettei Markku kykenisi yhtä paneutuneesti pitämään verkostoaan koossa.

Mutta nyt hän tarttui kuitenkin toimeen ja soitti pitkästä aikaa sisarelleen Sirpalle, joka oli paitsi kolmen villin pojan äiti myös remontti- ja sisustusfirman omistaja yhdessä miehensä Heikin kanssa. Markku sanoi olevansa valmis maksamaan pariskunnan firmalle vaikka vähän ekstraakin, jos vain saisi huolellisen kokonaispaketin ilman puuduttavia valintoja, kuukausien odotusta, työn jäljen kyttäämistä ja yleistä vahdinpitoa.

Sirpa osasi tarttua tilanteisiin ja siihen Markku oli luottanutkin. Viidessätoista minuutissa hän oli ostanut itselleen perusteellisen pintaremontin ja sisustussuunnitelman toteutuksineen ja sopinut aikatauluista ja hintahaarukasta. Kävi ilmi, että hänen asuntonsa ehdittäisiin hoidella alta pois vähän kuin suupalana juuri ennen isoa ja aikaa vievää projektia.

Remontti aloitettaisiin viikon sisään ja olisi kahdessa viikossa jo ohi. Markku tunsi suurta helpotusta, kun asiat järjestyivät niin sutjakkaasti ja hänen ajoituksensa sattui kerrankin olemaan oikea.

Hänen tarvitsi enää tyhjentää asunto ylimääräisestä tavarasta. Sitä ei voinut delegoida kenellekään, ei edes sisarelle eikä varsinkaan jollekin tuntemattomalle siivoojalle. Marian vaatteet ja kankaat ja tavarat oli käytävä läpi yksitellen, kosketus kosketukselta. Osan hän heittäisi varmaankin pois, osan antaisi kierrätykseen ja osan hän voisi viedä vielä vinttikomeroon, jos lopullinen luopuminen tuntuisi liian rajulta. Ja jotainhan voisi jättää esillekin, ehkä.  

Markku päätti tehdä urakan pääsiäispyhien aikana, kun vaimon kuolemasta tuli kuluneeksi tasan vuosi. Se tuntui sopivan maanläheiseltä tavalta kunnioittaa päivää.

Kuolema oli noutanut Marian tavallisena arkiaamuna, mutta vuosipäivä sattui nyt pitkäperjantaiksi ja pitkähän siitä tulikin; Markku aloitti aamulla yhdeksältä ja lopetti illalla vähän ennen puoltayötä. Välillä hän juoksi lenkin, valmisti ostamansa kuhan ja otti iltapäivätorkut. Muuten koko päivä oli yhtä karsimista ja lajittelemista ja mieleen nousevien muistojen läpikäymistä.

Kaiken yllä lepäsi kuitenkin helpotuksen ja oikein tekemisen tuntu – juuri nyt oli hyvä aika tähän. Aikaisemmin hän ei olisi ollut vielä valmis, mutta nyt viivyttely olisi ollut pelkkää jahkailua.

Kun tuli remontin aika, Sirpa ja Heikki kutsuivat hänet evakkoon ja majoittivat talonsa vierassiipeen. Iltaisin hän vietti aikaa perheen pikkujätkien kanssa. Alkuarastelun jälkeen pojat kärkkyivät kilpaa harvoin tapaamansa enon huomiota.

Sisarensa talossa hänen ja Marian ei ollut koskaan tarvinnut kuulla sitä, minkä yllättävän monet olivat heille vuosien varrella ääneen töksäyttäneet: kumma kun ette te lapsia tee! Markku tiesi Marian uskoutuneen aikoinaan Sirpalle menneisyydestään; tapahtumasta, joka oli vaikuttanut naisen koko loppuelämään.

Kun Maria oli ollut kuusitoistavuotias, hän alkoi odottaa lasta naapurin samanikäiselle Ramónille. Molempien nuorten vanhemmat ja suku saivat ensin sarjan hermoromahduksia, sillä kummallakin perheellä oli lapsensa varalle muita suunnitelmia kuin teinivanhemmuus. Nuorten vankkumaton usko omaan selviytymiseensä palautti kuitenkin sovun ja rauhan ja johdatteli suunnilleen koko kylän väen yhteiseen odotukseen. Mariasta pitivät kaikki – juuri niin kuin Markku oli naisen tavatessaan vaistonnutkin.

Seitsemännellä kuukaudella, eräänä sateisena yönä huoneessaan Maria heräsi outoihin tuntemuksiin. Vaikka sairaalaan päästiin nopeasti – Marian veli ajoi pakettiautoaan kuin mielipuoli – mitään ei ollut enää tehtävissä. Raskaus päättyi komplikaatioihin ja Mariakin pelastui vain ripeän toiminnan ja suuren leikkauksen ansiosta.

Mariasta ei voinut enää sen jälkeen tulla äitiä, mutta Ramónista kyllä oli tullut myöhemmin tahollaan vielä isä. Sen Maria halusi aina lopuksi kertoa kuin varmistaakseen, että tragedia pysähtyi häneen eikä levinnyt laajemmalle.

Kun Markku nyt sisarensa luona pelasi viidettä iltaa hiki päässä futista kolmen minikokoisen Beckhamin kanssa, hän alkoi itse pitkästä aikaa miettiä, että kärsivällisellä harjoittelulla hänestä voisi ehkä vieläkin kasvaa jollekulle riittävän kelpo isä.

Luokan kynnykselle päästyään Markku ajatteli, että näky olisi voinut olla osa jonkin harrastajateatterin kokeellisesta produktiosta, jossa haettiin yhteyksiä eri taiteenlajien välille. Tosin kyse täytyisi silloinkin olla vasta ensimmäisistä harjoituksista.

Kati varvisteli pulpetilla kädet ojossa pidellen vaaleanpunaisen olion päätä paikoillaan ja Veera kyyhötti nuttura hapsottaen kannattelemassa perää. Olion naamalla oli idioottimaisen onnellinen ilme. The Hönö.

Tiesikö hän yhtään, mitä tämän koulun taidekasvatuksessa tapahtui ja mihin niukkoja määrärahoja käytettiin? Eikö näitä maailmoja syleileviä ideoita suodatettu mitenkään? Veera oli sosiaalinen ilopilleri ja luova purskahtelija, sen tiesivät ja hyväksyivät kaikki, mutta jotain rakenteellistakin kykyä olisi tarvittu pitämään homma järjellisissä puitteissa. 

Asia pitäisi ottaa esille aikanaan, mutta ei kuitenkaan nyt, kun Veera näytti valmiiksi niin syylliseltä kuin olisi jäänyt kiinni luokkaretkitilin kavalluksesta.

Kati valitteli, etteivät kädet enää kestäneet. Markku laski tikasjakkaran sivuun ja antoi nopeasti ensiavun: kipusi pulpetille naisen viereen ja jakoi vastuun päästä. Kyljen liimaukset näyttivät jo auenneen, joten mitään äkkiratkaisua tilanteeseen tuskin nyt löytyisi. Parasta olisi hallitusti purkaa koko otus osiin ja satsata laadukkaampaan kokoamiseen.

Kukas sen tekisi, nämä kaksi donnaako? Jonkunhan täytyisi jäädä katsomaan, mitä täällä touhuttiin. Tässäkö hänen iltansa nyt sitten menisi, juuri kun hän oli vasta totuttelemassa uudennäköiseen kotiinsa remonttievakon jälkeen?

Lopputulos kodissa oli niin ällistyttävän upea, että hän huokaisi vieläkin epäuskosta joka kerta, kun astui ovesta sisään. Sirpa ei ollut päästänyt häntä sittenkään niin helpolla kuin hän oli ehtinyt alun perin toivoa. Sisko oli haastatellut häntä remontin pohjaksi ja saanut kuin vaivihkaa esiin mielipiteitä, joita hän ei ollut itsekseen onnistunut muotoilemaan. Remontin edetessä Sirpa oli sitten ujuttanut ne sinne kaikki, seinille ja lattioille ja ikkunoihin – lempivärit ja mieluisat materiaalit ja toiveet tunnelmasta. Hänelle oli sittenkin löydetty oma maku!

Nyt koti oli päivitetty vastaamaan uutta elämäntilannetta. Puuttui enää joku, jonka avulla sen elämäntilanteen taas muuttaisi, tai edes joku, jonka kutsuisi kylään, jolle saisi valmistaa hyvän aterian, soittaa vähän swingiä, juottaa siivun savunhajuista skottilaista, kantaa petiin kesken lauseen… 

Kati seisoi yhä hänen vieressään kuin ei uskaltaisi luovuttaa otusta yksin hänen käsivarsiensa varaan. Markku erotti naisen hiuksista jonkin kevyen, makean tuoksun, ehkä omenaa, päärynää? Ei kai nainen sentään pessyt hiuksiaan siiderillä? Mistä hän tiesi, vaikka se olisi jokin uusi villitys, hän oli pudonnut kärryiltä ja nyt alkoi pääkin pehmetä. Mutta oli vaikeata säilyttää jurottava etäisyys, kun toinen oli näin lähellä. Hänen ei tarvitsisi kuin hiukan kääntyä sivuttain ja kumartua, niin hän voisi jo puhaltaa naisen otsahiukset sivuun ja…

– Teitä ei jätetä! joku huusi ovelta.

Markku väänsi niskaansa ja näki silmänurkastaan sinivalkoisen, joka seisoi topakasti hajasäärin ja näytti säteilevän energiseltä. Yhtäkkiä hän muisti, että tytön nimi oli Juuli Janatuinen.

– Me soitettiin porukat läpi ja yli puolet on tulossa pelastaan Hönöä! Jos pidätte vielä nykyiset asemat, niin jäädytetään vauriot tässä vaiheessa tähän.

Markku katsoi Katia, joka katsoi takaisin. Hetken verran näytti siltä, että he voisivat purskahtaa yhteiseen nauruun, mutta sitten nainen katsoikin nopeasti muualle ja hetki meni ohi.

– Kuinka tehoton nykyinen koulujärjestelmä oikein voi olla? Veera ihmetteli lattianrajasta. – Kun ajattelee, miten mekin annetaan kaikkemme täällä joka päivä eikä me silti olla vielä onnistuttu pilaamaan näitä lapsia. Panee vähän miettimään työn mielekkyyttä. Voitko Markku tehdä asialle jotakin?

Markku lupasi yrittää.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.