Osa 5/8: Taidenäyttelyn vetonaula, pinkki tyrannosaurus lempinimeltään Hönö uhkaa romahtaa vain päivää ennen avajaisia. Kati joutuu hyväksymään Markun avun, vaikka on yrittänyt kuusi viikkoa vältellä miehen kohtaamista.

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

"Voi perkele!"

Veeran ääni kaikui kantavana viereisestä luokasta ja viesti niin akuutista ja vakavasta hädästä, että Kati laski sakset käsistään ja lähti saman tien katsomaan, mistä kollega oli mennyt niin tolaltaan. Veeran oppilaat olivat lähteneet jo, sen metelin hän oli kuullut ihan hetki sitten. Ei hänenkään luokassaan ollut paikalla enää kuin Emmi ja Juuli ja Amina, tytöt ripustelivat viimeisiä kuivapastelliliitutöitään seinälle ja Emmi matkia päräytteli Veeran antaumuksellista tokaisua. Kati komensi kolmikkoa tekemään hommansa rauhassa loppuun.

Hänen piti koukata rapun kautta, koska luokkien välistä raskasta liukuovea ei ollut vielä vedetty auki. Sekin pitäisi muistaa tehdä – tai pyytää Osku tekemään – ennen huomisia avajaisia, että tilantuntu lisääntyisi ja edestakainen kuljeskelu helpottuisi. Osa kävijöistä, vanhemmista ja muista lasten tutuista, halusi aina nähdä kaiken tarjonnan eikä vain läheisimmän lapsen työt, ja koulu halusi tukea sellaista kiinnostusta. Liian sokkeloista ja ahdasta ei sen vuoksi saanut olla.

– Tarvitaanko täällä apua?

Veera seisoi pulpetilla tukala ilme naamallaan ja kannatteli valtavaa, pinkkiä dinosaurusta, jonka ympärille oli rakennettu metallilangasta kieputeltu kehikko. 

Katin teki mieli ottaa kännykällä Veerasta ja olennosta kuva, mutta se ei olisi ollut reilua.

Veeran innostus dinosauruksiin oli yksi koulun legendoista – Veeran osalta niitä oli jo ehtinyt kertyä – ja aika ajoin jokin luokka syttyi aivan erityisellä innolla teeman pariin. Nyt Veeralle oli sattunut sellainen luokka ja eri tekniikoita yhdistävä tyrannosaurus rex oli heidän paneutumisensa voimannäyttö.

Kati ei ollut – Veeran yllytyksestä huolimatta – lähtenyt omien oppilaidensa kanssa työstämään mitään huomiosta kilpailevaa suursatsausta, vaan he olivat keskittyneet tänä vuonna pienimuotoisempiin töihin. He vain olivat käyneet harva se päivä omalta puoleltaan kurkkimassa ja ihastelemassa Hönöksi ristityn otuksen valmistumista. Siitä oli tulossa kuvataideluokkien kevätnäyttelyn kohokohta.

Jokin rakennelman toteutuksessa oli nyt ilmeisesti mennyt viime tingassa pieleen, koska Veeran ote näytti ainoalta pitävältä tuelta.

– Heti kun mun porukat lähti, Hönö alkoi heilua! Veera parkaisi.

Kati ei keksinyt ensi hätään muutakaan kuin kivuta Veeran viereen ja ottaa tukivuoro, että toinen sai lepuuttaa käsivarsiaan. Kovin painava olio ei sentään ollut, mutta paperimassasta tehty pää huojahteli uhkaavasti.

Kati koetti tehdä pika-analyysin sekä teknisistä ansioista että taiteellisesta vaikutelmasta. Hän päätteli, että ainoa toimiva konsti taitaisi olla se, että metallikehikko hylättäisiin ja koko komeus kiinnitettäisiin lankojen avulla kattoon.

Hän katseli ympärilleen. Lankaa löytyisi kyllä kaapista, mutta lisäksi tarvittaisiin jämäkkä kattokoukku, kenties useampikin, ja koukkujen kiinnitystä varten riittävän korkealle yltävä tikasjakkara. Lisäksi pitäisi olla iskuporakone reikien tekoon ja tietysti sopivan kokoisia proppujakin ja porakonetta pitelemään joku harjaantunut ja vahvakätinen tekijä ja…

Kuvio alkoi monimutkaistua potenssiin mahdotonta heille.

Olikohan Osku vielä talossa? Oli vaikea kuvitella asiaa, jota Osku ei ratkaisisi, mieshän oli tullut kouluun töihin heti rakennuksen valmistuttua ja tiesi talosta enemmän kuin yksikään muu henkilökunnasta. Remonttiasiankin Osku oli ottanut niin sydämelleen, että oli ollut ideoimassa jos jonkinlaisia tempauksia, että asialle olisi saatu riittävästi huomiota.

– Me ei selvitä tästä kahdestaan, Kati totesi ja kurkisti Veeraa oikean käsivartensa alta. – Mehän tarvitaan taas Osku.

Veera puisteli päätään. – Se näytti lähtevän jotain vartti sitten pihasta autolla kaupunkiin päin.

Ovelta kuului tirskuntaa, Kati katsoi tällä kertaa vasemman käsivartensa alta, näki Emmin ja Juulin ja Aminan kynnyksellä. Tytöt kulkivat aina yhdessä ja se näkyi elehdinnässä ja ilmeissäkin; nytkin kolmikko huojahteli hilpeinä edestakaisin kuin olisivat vain saman juuren eri haaroja.

– Voitaisko me tehdä jotain? Emmi kysyi iloisesti. – Te ette ehkä tajuu tätä mut te näytätte vähä avuttomilta siinä.

Ennen kuin Kati ehti vastata mitään, Juuli otti tilanteen haltuun:

– Koettakaa kestää vielä vähä aikaa, me haetaan reksi! 

– Ihan turhaa nyt tuolla tavalla hössöttää, Kati tokaisi perään, mutta tyttöjen askeleet kaikuivat jo kaukana rappusissa.

– Sori, Veera kuiskasi surkeana.

Kati nojasi poskensa dinosauruksen röpelöistä kaulaa vasten ja sulki silmänsä. Kunpa Markkukin olisi jo ehtinyt lähteä. Se oli kyllä epätodennäköistä, mieshän kuhni kansliassa aina viimeiseen asti niin kuin ei paremmasta tietäisi. Vaikka eihän Markkuakaan kukaan kotona odottanut.

Kati hymähti. Tässä se nyt oli edessä, tilanne, josta hän olisi mieluiten haihtunut näkymättömiin.

Hän oli vältellyt suoria kohtaamisia Markun kanssa siitä asti, kun oli selvinnyt, ettei mies ollut halukas selittämään, miksi veti yllättäen luukkunsa täysin kiinni yhteisen yön jälkeen.

Siitä oli jo yli kuukausi, mutta se perjantai oli yhä tunti tunnilta hänen muistissaan, niin hämmentynyt ja pettynyt hän oli Markun reaktiosta ollut.

Kati ei ollut nähnyt Markkua koko aamupäivän aikana, mutta ei ollut ehtinyt kaivata tai edes miettiä miestä sen kummemmin, koska veti intensiivisen kaksoistunnin luokassaan. Oppilaat, ne jotka olivat kouluun tulleet, jaksoivat yllättävän hyvin keskittyä töihinsä edellisen päivän poikkeuksellisuudesta huolimatta, eikä Katikaan ottanut tapahtumia puheeksi, kun siihen ei näyttänyt olevan mitään syytä.

Vasta ruokalassa hän rupesi ihmettelemään Markun näkymättömyyttä. Olisi luullut, että juuri tänään mies olisi halunnut olla vahvasti läsnä koulun arjessa.

Missähän mies oikein piileksi? Oli ehkä turhamaista tai ylivirittynyttä heti luulla, että asialla olisi jotain tekemistä heidän viime yönsä kanssa, mutta toisaalta ajatusta oli mahdotonta välttääkään.

Tuulalla oli migreenipäivänsä, Veera ei tiennyt Markusta mitään eikä Kati viitsinyt ruveta vetämään tenttauskierrosta asiasta muiden parissa. Markun autoakaan ei näkynyt parkkipaikalla, mutta mies oli varmaan päätynyt aamulla samaan ratkaisuun kuin hänkin eli katsonut turvallisemmaksi tulla bussilla pitkän illan ja liki läpeensä valvotun yön jälkeen.

Jos Markulla olikin vain omat eväät mukana ja mies söi niitä jossain kolossaan.

Tai jos valvomisesta oli tullut fyysisesti huono olo. Ehkä miehellä oli peräti moraalinen krapula, vaikka ei aamulla kyllä sellaista vaikutelmaa saanut. Mutta mistä hän Markun mielenmaisemat tiesi, ehkä miehellä oli nyt jokin yliminäahdistus tai muu henkinen kouristus. Tai ehkä eilinen poikkeustilanne vain teetti vielä ylimääräistä työtä tai menoa.

Kati lusikoi kasvissoppansa kuin lautasen pohjan nopeimmin löytänyt saisi palkinnoksi mielenrauhan. Sitten hän sanoi Veeralle käyvänsä soittamassa tärkeän puhelun ja kurvasi heti ruokalan nurkan takaa jyrkästi vasemmalle kiirehtiäkseen käytävän päähän kanslian ovelle. 

Parasta mennä suoraan pääkallonpaikalle. Ei tarvitsisi loputtomasti pähkäillä.

Ovi oli kiinni. Se oli niin harvinaista, että Katia alkoi naurattaa ääneen: ainahan täällä pidettiin ovet auki, se kuului Markun politiikkaan ja olisi luullut, että varsinkin tänään.

Sulkeutuneisuudestaan huolimatta Markku oli aina kannattanut avointa tiedonkulkua. Omaa elämäänsä hän ei vain siihen sisällyttänyt.

Jos Markku olikin saanut nyt jonkin sosiaalisen ujouskohtauksen tai pakokauhunpuuskan. Ehkä mies ei kestänytkään sitä, että tasot sekoittuivat ja henkilökohtainen elämä puski työhön mukaan. Tästähän oli kyllä puhuttu hiukan jo aamulla, mutta oli tietysti eri asia kohdata asia sitten täällä käytännössä. Aamulla oli sovittu, että asia pidettäisiin vielä kahdenkeskisenä, mutta ei kai se sitä tarkoittanut, että toista piti vältellä? Sehän olisi klassisin tapa antaa muille tilaisuus huomata, että heillä oli keskenään suhde, jos he rupeaisivat yhtäkkiä käyttäytymään kuin eivät lainkaan tuntisi toisiaan!

Hänen täytyisi nyt sitten rohkaista omalla esimerkillään miestä luontevaan ensitapaamiseen viime yön jälkeen.

Kati koputti ovelle ja jäi kuuntelemaan. Vatsanpohjaa kutkutti tilanteen erityisyys. Askeleet lähestyivät, pysähtyivät, pienen tauon jälkeen ovi avautui.

Nyt. Hei sinä siinä.

Hän hymyili jo valmiiksi ja oli juuri heläyttämässä jotakin keventävää, mutta sanat takertuivat kurkkuun ja hymy sammui, kun hän tajusi Markun ilmeen.

Mitään mies ei sanonut mutta katsoi oudosti, ei luonnollisen hajamielisesti kuin ajatuksistaan keskeytetty vaan sillä tavalla valppaan torjuvasti, että epäluulon täytyi kohdistua juuri häneen.

Tietoisuutensa ääristä Kati tunnisti heikon signaalin, se varoitti jostakin tulevasta mutta peittyi vielä poukkoilevien ajatusten kohinaan.

Hän yritti olla kuin ei tajuaisi mitään. Ehkä toisella oli nyt vain huono hetki tai peräti huono päivä, mielialahan oli hyvin henkilökohtainen asia. Se, että hänellä oli riemukas olo, ei tarkoittanut, että koko maailmalla olisi.

Mutta saihan sellaista sentään toivoa. Kati yritti ottaa reippaan ilmeen.

– No hei… tai siis Hyvää Huomenta Arvoisa Rehtori Markku Takala.

– Onko jotain asiaa?

Kysymys tuli niin kolkolla klangilla ja leikillisyyden torjuen, että Katin poskille lehahti kuumotus. Tuntui samalta kuin joskus lapsena, kun oli tajunnut ymmärtäneensä jotakin väärin ja tehneensä itsestään naurunalaisen.

Homma oli pahasti pielessä. Koko tilanne oli nyt vino. Oli vaikea katsoa Markun silmiin.

– Ajattelin vaan tulla… vähän katsomaan sinua. Kun ei olla nähty tänään vielä. Siis täällä.

– Minulla on paperitöitä nyt, kun Tuula on pois. Kokous pidetään sovitusti, tulet oletettavasti paikalle.

Paperitöitä. Kokous. Oletettavasti.

Miehen sanat putoilivat suupielistä kuin kivenmurikat Katin varpaille. Hänen teki mieli tunnustella Markun niskaa, ehkä sinne oli siirretty aamun jälkeen jokin implantti. Se oli imaissut muistot ja tunteet pois niin, että mies olikin nyt pelkkä ihmistä matkiva kone, joka totteli komentajansa ohjeita ja noudatti suurta suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli alistaa koko planeetta.

Niitä b-leffoja hän oli nuorempana katsonut oikein urakalla. 
Mutta ei hän uskaltaisi nyt koskettaa, ei tämän miehen niskaa.
Sisällä ritisi kuin yksiöinen jää olisi pettämässä uhkarohkean kulkijan alla. Mutta toivo potki häntä yhä eteenpäin.

– Eikö me… mekö ei sitten jutellakaan… tämän kummemmin.

– Miksi pitäisi?

Kati toivoi, että jostakin tulisi iso koura, joka tarttuisi häneen ja nostaisi ilmaan ja siirtäisi pois tästä tilanteesta. Itse hän ei näköjään saanut lähdetyksi, odotteli vain jotakin erehdyksen selittävää käännettä. Markku katseli hänen ylitseen, se oli helppoa, kun hän oli miestä päätä lyhyempi.

160,2 senttiä. Hän oli koko aikuisen ikänsä vaalinut ylpeänä niitä kahta milliäkin. Nyt tuntui, ettei juuri muuta enää ollut jäljelläkään. Jos Markku nyt puhaltaisi hänet käytävän nurkkaan, hän häviäisi sinne listojen rakoon kuin pölyhiukkanen. Cohen vain laulaisi jossakin matalalla äänellään: "Hello my love and my love goodbye…"

Mutta ei kai tämä mies edes osannut enää puhaltaa tuolla suullaan, ei hyväillä eikä suudella, ei tehdä mitään muuta kuin pudotella kovia sanojaan.

Minä yritän vielä kerran, Kati ajatteli. Sen nimissä, mitä me yhdessä koimme tänään aamuhämärissä, kun olimme vielä läheisiä.

– No kun me sovittiin, että… eikö me sitten tavatakaan. Tänään tai… meidän kodeissa. Illalla. Tai siis missään. Huomennakaan.

Omistakin sanoista oli tullut möhkäleitä, niin raskaita, ettei hän saanut niitä enää suustaan ulos ilman ponnisteluja.

– Tuskin siihen on mitään syytä.

Nyt Markun vastaus livahtikin viileästi ja keveästi kuin joku vain liukuisi jäistä mäkeä alas. Miehen pikkutakin kankaassa juoksi tummien kuteiden seassa vaalea säie. Kati alkoi seurata sitä katseellaan mutta hukkasi reitin niin nopeasti, että silmissä vilisi, ja napit ja taskut ja kaulukset myttääntyivät samaksi villantuoksuiseksi hyörinäksi.

Sitten rintakehään jysähti äkillinen kipeys kuin paine. Kati kuuli kaiuttoman kolahduksen kuin jotakin kuollutta paiskattaisiin jonkin elävän päälle.

Anna minä pysyn pystyssä, hän pyysi itseltään. Minä en halua kaatua, minä en halua edes huojahtaa. Minua ei pitäisi kohdella noin.

– Minkä takia sinä olet tuollainen?

Kesti hetken ennen kuin Kati edes tajusi kysyneensä, niin tukahtuneelta oma ääni kuulosti.

– Mieti sitä, Markku sanoi, kääntyi ja sulki oven perässään.

Ja Katihan mietti. Koko viikonlopun ja alkuviikon. Vain nukkuessaan hän oli vapaa – ja jostain syystä hän nukkui sikeästi ja hyvin. Unesta oli tullut hänen paras ystävänsä, suvantopaikka.

Valveilla ollessaan hän juoksi hikilenkkejä, katsoi Kohtauksia eräästä avioliitosta, maalasi valkoiset puujakkaransa mustiksi, pesi räsymattoja pesutuvassa, katsoi Kieslowskin väritrilogian, virkkasi neljä paria piparkakkureunuksisia kotitossuja, söi pakettikaupalla suklaakeksejä, venytteli.

Ja mietti, herkeämättä.

Pahinta oli se, ettei mies suostunut selittämään mitään eikä vastannut hänen yhteydenottoihinsa, vaikka hän pyysi – ei jatkuvasti pommittaen vaan muutaman kerran viestien ihan asiallisesti kesken virkkaamisen tai maalaamisen – mahdollisuutta keskustella siitä, oliko tapahtunut jotakin yllättävää tai oliko hän loukannut tavalla, jota ei vain käsittänyt. Hän vetosi siihen, että tuntui jotenkin kohtuuttomalta, ettei hän saanut mitään selitystä äkilliselle tunnelmanmuutokselle.

Käsittikö mies, miten mielipuoliselta sellainen tuntui hänen näkökulmastaan? Koko todellisuudentajuhan joutui koetukselle!

Turhaa. Kuin tuuleen olisi huutanut. Kännykkä pysyi mykkänä.

Välillä hän hermostui ja väsyi olemaan sovitteleva ja kohtelias tai edes ymmällään. Hän kirjoitti suorasukaisen kiukkuisia, vaativia ja vihaisia viestejä, joissa purki turhautumistaan ja nöyryytetyksi tulemisen tunnettaan. Tosin hän sitten siirsi  valmiit viestit luonnosten joukkoon ja jätti lähettämättä – otti niistä vain sen ilon ja helpotuksen, että sai tunteet tunnettua ja annettua niille muodon.

Järkensä rippeillä hän koetti ajatella, että vaikka hän ei ehkä paljon miehistä ymmärtänyt, niin aina sen verran kuitenkin, että jos Markun vetäytymisen syynä sattuikin olemaan vain jonkinlainen säikähdys tai väärinkäsitys, tilannetta tuskin lievittäisi se, että hän alkaisi raivota ja syytellä.

Mutta vaikka hän koetti olla kuinka kaukaa viisas ja kokonaisuuden hahmottava ja mitä vain kypsää ja aikuista, lopputuloksena oli kumminkin sama hiljaisuus.

Se ei tuntunut reilulta. Mikään ei tuntunut.   

Kunnes viimein, keskiviikkona illansuussa, Markku ykskaks vastasi: "Olet eri ihminen kuin luulin", näytöllä luki.

Kati seisoi marketin kassajonossa kärryjensä kanssa, tuijotti viestiä kunnes näyttö sammui. Hän aktivoi sen taas ja jatkoi tuijotusta kuin lauseen alta paljastuisi jokin kaikenkattava ratkaisu, jos vain jaksoi sinnikkäästi odottaa. Mutta ei sieltä mitään ratkaisua kirkastunut, pikemminkin kävi päinvastoin: aikansa tuijoteltuaan hän alkoi ihmetellä, oliko suomen kielessä muka tosiaan sana "luulin". Sehän kuulosti pikemminkin virolta tai kiinalta tai satukieleltä: "luulin" eli aivojen se osa, jossa luulot syntyvät.

Lopulta hän oli jo seuraavana vuorossa ja jäi kuuntelemaan edellä seisovan asiakkaan kohtuutonta solvausryöppyä parhaansa tekevälle mutta kokemattomuuttaan hitaalle kassatytölle, joka ei kai palvellut arvonsa tuntevaa daamia riittävän nöyränä.

Siinä keskellä hässäkkää hänelle äkkiä valkeni, ettei hän tavoittelisi Markun huomiota enää. Tosiasiat oli lopulta aina hyväksyttävä, että pääsisi jumista eteenpäin. Se oli ollut hänen läksynsä jo teininä äidin sairastuttua kohtalokkaasti, se oli ollut läksy lapsettomuusasiassa ja uudelleen Petrin kanssa. Ja nyt se näytti olevan hänen läksynsä taas – kenties se olisikin sitä toistuvasti koko elämän ajan, yhä uusissa vastoinkäymisissä.

Jokainen Markulle lähetetty kysymys tai vaatimus saisi hänet tästä edespäin vain vaikuttamaan terroristilta ja inhoamaan itseään. Miksi hän tekisi itselleen sellaista?

Kati poisti miehen viestin ja kehotti pää punaisena kiljuvaa rouvashenkilöä työntymään pakastealtaaseen, että olo vähän jäähtyisi. Kun takana jonottajat solidaarisesti yhtyivät hänen neuvoonsa ja kassatyttö punastui myönteisestä huomiosta, hän tunsi hetken ajan selvinneensä pahimman yli ja päässeensä taas todellisuuden syrjään kiinni. 

Mutta ei Kati tapahtuneesta vielä eroon päässyt, ainoastaan toivosta: hän ei enää kuvitellutkaan saavansa Markkuun mitään henkilökohtaista yhteyttä. Päivien kuluessa asiat vain kiteytyivät ja kaaos järjestäytyi ainakin sen verran, että hän pystyi erottamaan tunteistaan kerroksia.

Päällimmäisenä kerroksena oli pettymys. Hän tunsi tulleensa täydellisesti mitätöidyksi. Koulussa Markulta irtosi rehtorin roolin vaatima informaatio ja asiallisuus, mutta mitään yksilöllistä reagointia ei ilmennyt, ei edes kummastuneita tai pahastuneita silmäyksiä. Ikään kuin hän olisi vain kuvitellut omassa päässään koko läheisyyden ja yrittänyt sitten jotenkin ahdistella miestä kuvitelmallaan!

Toiseksi kerrokseksi alkoi hahmottua epäily. Kun hän ajatteli asiaa järjellä, Markun käytöksessä tuntui olevan jotakin pimeää ja täysin tavoittamatonta. Ehkä miehellä oli jokin luonnehäiriö, joka pani toimimaan näin. Ehkä Markku nautti nyt sadistisesti vallantunteestaan ja nöyryyttämisestä; siitä, että näki hänen kärsivän.

Jos niin oli, oli syytä olla iloinen, ettei hän ollutkaan joutunut syvemmälle miehen vaikutuspiiriin!

Mutta mikäli Markulla oli sellainen vamma, oliko kyse synnynnäisestä puutteellisuudesta vai oliko mies kasvatuksen tai kohtuuttomien olosuhteiden uhri?

Mitä ne olosuhteet siinä tapauksessa olivat? Hakkaava isä, mitätöivä äiti, hullu vanhapoikaeno, lasinen lapsuus?

Vai jos kyse olikin naisvihasta? Sovinismista? Kauhusta itsenäisiä, vahvoja naisia kohtaan?

Tajusiko Kati sitä paitsi itse ollenkaan, mihin miehet pahimmillaan kykenivät? Ehkä hänellä oli liian myönteinen käsitys miehistä, ehkä hän ei ymmärtänyt, mistä maailmassa pohjimmiltaan oli kyse: laantumattomasta valtataistelusta sukupuolten välillä! 

Ja mikäs se Maria-kuviokin oli? Oliko Markku hakenut vaimonkin toiselta puolelta maailmaa sen vuoksi, ettei miehen tarvitsisi kohdata pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattamia ja kouluttamia naisia. Hehän olivat imeneet tasa-arvon ihanteet jo äidinmaidosta – tai äidinmaidonvastikkeista, joita isät olivat heille syöttäneet, kun äidit olivat menoissaan?

Oliko Markku konstiton, kun ei saanutkaan olla pomo myös yksityiselämässään?

Kysymykset tuntuivat välillä rönsyilevän vailla ilmansuuntaa kuin vastapäisen kerrostalon talviuniltaan havahtuva muratti. He eivät olleet tutustuneet tarpeeksi, jotta hän olisi osannut vielä suunnistaa vastausten perään, siksi hän sohi summissa sinne tänne – ja välillä tuntui, että hän osui vain omiin ennakkoluuloihinsa.

Aamuöisin, kun hän hätkähti unestaan hereille, hän kohtasi taas uuden kerrostuman ja se sivuutti kaikki siihenastiset järkeilyt ja yritykset säilyttää suhteellisuudentaju: syyllisyyden, joka koetti hakea itselleen oikeutusta, jotta olo helpottuisi.

Tilanne oli nurinkurinen, koska hän tunsi olevansa kuin rangaistukseen tuomittu, joka yritti jäljittää rikostaan. Jotainhan hänen oli täytynyt tehdä väärin, kun häntä kerran näin kohdeltiin, mutta missä kohdassa rikos oli tapahtunut? Mitä hänen odotettiin tunnustavan?

Hän kävi yön yksityiskohdat mielessään läpi moneen kertaan oivaltaakseen, miten hän oli "eri ihminen kuin luulin".

Oliko hän nauranut väärällä hetkellä, ollut jotenkin tökerö, puhunut liikaa, keskittynyt vain itseensä?

Vai oliko hän käsittänyt koko tunnelman väärin. Oliko Markku kyllä yrittänyt päästä hänestä koko illan eroon muttei liian kilttinä miehenä ollut saanut sanotuksi totuutta vaan oli suorittanut eteen langenneen tehtävänsä kuuliaisesti loppuun?

Jälkeenpäin ainoana vaihtoehtona oli sitten ollut täydellinen torjunta, koska sosiaalisesti suopeampaan kohtaamiseen ei ollut riittänyt voimia eikä halua eikä kykyä.

Mutta miksi mies oli tokaissut kohtaamisen lopuksi "mieti sitä"? Sehän oli ilmiselvä ja avoin syytös, ei mikään kainon miehen salattu anteeksipyyntö omasta kömpelyydestä ja vaikeudesta kohdata väistämätöntä totuutta.

 
Lopulta, kuin vääjäämättä ja kaikesta järkeilystä huolimatta, Kati alkoi liukua yhä syvemmälle sankkoihin pohjamutiin.

Eikö hän ollutkaan enää miehen silmin haluttava, eikö olisi enää koskaan kenenkään miehen? Oliko hän ollut niin surkea sängyssä? Oliko Markku vain teeskennellyt nauttivansa? Kavahtiko mies ajatustakin hänen läheisyydestään?

Olisiko Markku käyttäytynyt toisin, jos hänellä olisi ollut luonnostaan tuuheammat ripset tai D-kuppikoon rinnat tai edes entiset pitemmät hiukset eikä tämä lyhyeksi kynitty pää, joka teki hänestä alakoululaisen pojan näköisen? Kuka rehtori sellaisen kanssa sänkyyn halusi? No ihan varmasti aina joku, kun maailman moninaisuutta ajatteli, mutta…

Jossain näillä main Kati viimein tajusi, että yksin vatvominen veisi hänet kohti kaikkinaista taantumista: häneltä oli surkastumassa tolkku. Oli palautettava suhteellisuudentaju, ja parhaiten se palautuisi vertaistuen avulla. Olihan hänellä ystäviä, joille soittaa, mutta kuka muu voisi tajuta tilanteen yhtä hyvin kuin sellainen, joka sekä tunsi riittävän paljon miehiä käsittääkseen miestä sinänsä että tiesi myös tämän nimenomaisen yksilön ja sen, miten sulkeutunut Markku osasi olla?

Hän ei osaisi selittää Markkua kenellekään, kuulijalla pitäisi olla miehestä edes jonkinlaista omakohtaista tajua jo valmiiksi.

Niinpä seuraavana perjantaina, kun Veera taas alkoi kaivella kassistaan tuttua lahjapulloa – kuivaa ranskalaista valkoviiniä tällä kertaa, etiketissä avonainen kirja – Kati kertoi tarpeestaan puhua ja kutsui Veeran kotiinsa.

Niin harvinainen tällainen pyyntö heidän välillään oli, että Veera oivalsi välittömästi tilanteen vakavuuden ja soitti Jarkolle jättävänsä miehen keikan nyt väliin ja tulevansa vasta aamuyön puolella nauttimaan jatkoista. Kati sai kyyneleet silmiinsä Veeran sumeilemattomasta uskollisuudesta häntä kohtaan.

Veera olikin yllättävän hyvä kuuntelija, ei yrittänyt neuvoa häntä hiljaiseksi eikä etsinyt ahdistuneena heppoisinta ratkaisua, vaan antoi hänen purkaa ristiriitaista sisäistä vyyhtiään ja kipuilla kiukun, ikävän ja itsesäälin pyörteissä. Muutaman tunnin monologin jälkeen Kati tunsi, miten lauseet alkoivat tyrehtyä ja veto loppua – vasta sitten Veera otti ohjakset käsiinsä.

Veera oli napannut kotoa mukaansa elvyttämisen peruspaketin, se oli aitoa vintagea, isosiskojen perua kuulemma ja moneen kertaan toimivaksi havaittu eri vuosikymmenten aikana. Mukana tuli käyttö­ohjekin, suoraan 80-luvulta: nappulat kaakkoon.

Kati ei ollut koskaan tajunnut, miten terapeuttista oli avata suunsa ja antaa äänen tulla. Se ei ollut aivan helppoa, mutta hän sai aloittaa hyräilemällä Yesterdaytä ja Blowing in the windiä ja muita turvaviisuja ennen kuin he siirtyivät varsinaiseen keikkasettiin.

Sen hän aloitti laulamalla kolme kertaa peräjälkeen Abban Agnetan kanssa Winner takes it all – ensin arastellen mutta sitten sillä pystypäisellä hehkulla, jonka häviön suora tunnustaminen antoi. Tietysti myös Meryl Streepin veto Mamma mia -leffasta kannusti takaraivossa. Kun alkoi tuntua, että oli aika siirtyä tunneskaalassa toiseen laitaan, Kati viritteli Veeran sparraamana I will surviven – se vaati tosin viisi läpimenoa, ennen kuin hänen äänessään alkoi olla Veeran mielestä riittävää uskottavuutta.

Myöhemmin vedettiin vielä Tina Turneria ja siinä vaiheessa kun oma ääni ei enää kaihtanut eikä säikähtänyt mitään – Nina Simonea ja Arethaakin. Think!

Huipennuksena hän antautui vielä kailottamaan keuhkojensa pohjasta It’s raining men, hallelujah! Lopulta Veerakin jo tunnusti, että maailma oli selvästi menettänyt hänessä mustan naisen.

Konsertin jälkeen Katista tuntui, että Markkuhan tässä tappion oli kärsinyt jos joku. Veera peitteli hänet nukkumaan ja lupasi pitää puhelimensa auki yötä päivää koko viikonlopun. Kati sammui onnellisena.  

Herättyään hän löysi eteismatolta nimettömän viestin, jossa muistutettiin, että kello 23:n jälkeen asukkailla oli kodeissaan oikeus lepoon ja rauhaan; toistuessaan välinpitämättömyys johtaisi seuraamuksiin.

Kateellisten panettelua, Kati ajatteli, veti huovan niskaansa, tilasi pizzan ja katseli putkeen kolme Eastwood-leffaa.

– Reksi on tulossa, se otti tikkaat mukaan! Amina kailotti jo rapusta.

Kati vaihtoi asentoa, kädet puutuivat möhkäleiksi, kun niitä joutui pitelemään yläviistossa. Veera ähelsi tyrannosauruksen häntäpäässä. Olion takapuolikin oli keikahtanut vinoon yläpään painopisteiden muututtua ja romahduksen estäminen oli ollut sekunneista kiinni.

Kati oli varma, etteivät mitkään tukinarutkaan enää auttaisi, koko dinosaurus jouduttaisiin vielä purkamaan ja kokoamaan uudelleen tai muuten heitä odottaisi huomenna hallitsematon öinen katastrofi.

Kun Kati kurkisti taas käsivartensa ali, Markku seisoi kynnyksellä, katsoi häntä ensimmäistä kertaa moneen viikkoon niin intensiivisesti silmiin, että hänellä oli mennä jalatkin alta.
Ääneen hän sanoi silti vain:

– Mun kädet taitaa pettää kohta.


Pääsiäisen tuplanumeron vuoksi seuraava osa jatkiksesta julkaistaan netissä 19.4.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.