Osa 5/8: Taidenäyttelyn vetonaula, pinkki tyrannosaurus lempinimeltään Hönö uhkaa romahtaa vain päivää ennen avajaisia. Kati joutuu hyväksymään Markun avun, vaikka on yrittänyt kuusi viikkoa vältellä miehen kohtaamista.

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

"Voi perkele!"

Veeran ääni kaikui kantavana viereisestä luokasta ja viesti niin akuutista ja vakavasta hädästä, että Kati laski sakset käsistään ja lähti saman tien katsomaan, mistä kollega oli mennyt niin tolaltaan. Veeran oppilaat olivat lähteneet jo, sen metelin hän oli kuullut ihan hetki sitten. Ei hänenkään luokassaan ollut paikalla enää kuin Emmi ja Juuli ja Amina, tytöt ripustelivat viimeisiä kuivapastelliliitutöitään seinälle ja Emmi matkia päräytteli Veeran antaumuksellista tokaisua. Kati komensi kolmikkoa tekemään hommansa rauhassa loppuun.

Hänen piti koukata rapun kautta, koska luokkien välistä raskasta liukuovea ei ollut vielä vedetty auki. Sekin pitäisi muistaa tehdä – tai pyytää Osku tekemään – ennen huomisia avajaisia, että tilantuntu lisääntyisi ja edestakainen kuljeskelu helpottuisi. Osa kävijöistä, vanhemmista ja muista lasten tutuista, halusi aina nähdä kaiken tarjonnan eikä vain läheisimmän lapsen työt, ja koulu halusi tukea sellaista kiinnostusta. Liian sokkeloista ja ahdasta ei sen vuoksi saanut olla.

– Tarvitaanko täällä apua?

Veera seisoi pulpetilla tukala ilme naamallaan ja kannatteli valtavaa, pinkkiä dinosaurusta, jonka ympärille oli rakennettu metallilangasta kieputeltu kehikko. 

Katin teki mieli ottaa kännykällä Veerasta ja olennosta kuva, mutta se ei olisi ollut reilua.

Veeran innostus dinosauruksiin oli yksi koulun legendoista – Veeran osalta niitä oli jo ehtinyt kertyä – ja aika ajoin jokin luokka syttyi aivan erityisellä innolla teeman pariin. Nyt Veeralle oli sattunut sellainen luokka ja eri tekniikoita yhdistävä tyrannosaurus rex oli heidän paneutumisensa voimannäyttö.

Kati ei ollut – Veeran yllytyksestä huolimatta – lähtenyt omien oppilaidensa kanssa työstämään mitään huomiosta kilpailevaa suursatsausta, vaan he olivat keskittyneet tänä vuonna pienimuotoisempiin töihin. He vain olivat käyneet harva se päivä omalta puoleltaan kurkkimassa ja ihastelemassa Hönöksi ristityn otuksen valmistumista. Siitä oli tulossa kuvataideluokkien kevätnäyttelyn kohokohta.

Jokin rakennelman toteutuksessa oli nyt ilmeisesti mennyt viime tingassa pieleen, koska Veeran ote näytti ainoalta pitävältä tuelta.

– Heti kun mun porukat lähti, Hönö alkoi heilua! Veera parkaisi.

Kati ei keksinyt ensi hätään muutakaan kuin kivuta Veeran viereen ja ottaa tukivuoro, että toinen sai lepuuttaa käsivarsiaan. Kovin painava olio ei sentään ollut, mutta paperimassasta tehty pää huojahteli uhkaavasti.

Kati koetti tehdä pika-analyysin sekä teknisistä ansioista että taiteellisesta vaikutelmasta. Hän päätteli, että ainoa toimiva konsti taitaisi olla se, että metallikehikko hylättäisiin ja koko komeus kiinnitettäisiin lankojen avulla kattoon.

Hän katseli ympärilleen. Lankaa löytyisi kyllä kaapista, mutta lisäksi tarvittaisiin jämäkkä kattokoukku, kenties useampikin, ja koukkujen kiinnitystä varten riittävän korkealle yltävä tikasjakkara. Lisäksi pitäisi olla iskuporakone reikien tekoon ja tietysti sopivan kokoisia proppujakin ja porakonetta pitelemään joku harjaantunut ja vahvakätinen tekijä ja…

Kuvio alkoi monimutkaistua potenssiin mahdotonta heille.

Olikohan Osku vielä talossa? Oli vaikea kuvitella asiaa, jota Osku ei ratkaisisi, mieshän oli tullut kouluun töihin heti rakennuksen valmistuttua ja tiesi talosta enemmän kuin yksikään muu henkilökunnasta. Remonttiasiankin Osku oli ottanut niin sydämelleen, että oli ollut ideoimassa jos jonkinlaisia tempauksia, että asialle olisi saatu riittävästi huomiota.

– Me ei selvitä tästä kahdestaan, Kati totesi ja kurkisti Veeraa oikean käsivartensa alta. – Mehän tarvitaan taas Osku.

Veera puisteli päätään. – Se näytti lähtevän jotain vartti sitten pihasta autolla kaupunkiin päin.

Ovelta kuului tirskuntaa, Kati katsoi tällä kertaa vasemman käsivartensa alta, näki Emmin ja Juulin ja Aminan kynnyksellä. Tytöt kulkivat aina yhdessä ja se näkyi elehdinnässä ja ilmeissäkin; nytkin kolmikko huojahteli hilpeinä edestakaisin kuin olisivat vain saman juuren eri haaroja.

– Voitaisko me tehdä jotain? Emmi kysyi iloisesti. – Te ette ehkä tajuu tätä mut te näytätte vähä avuttomilta siinä.

Ennen kuin Kati ehti vastata mitään, Juuli otti tilanteen haltuun:

– Koettakaa kestää vielä vähä aikaa, me haetaan reksi! 

– Ihan turhaa nyt tuolla tavalla hössöttää, Kati tokaisi perään, mutta tyttöjen askeleet kaikuivat jo kaukana rappusissa.

– Sori, Veera kuiskasi surkeana.

Kati nojasi poskensa dinosauruksen röpelöistä kaulaa vasten ja sulki silmänsä. Kunpa Markkukin olisi jo ehtinyt lähteä. Se oli kyllä epätodennäköistä, mieshän kuhni kansliassa aina viimeiseen asti niin kuin ei paremmasta tietäisi. Vaikka eihän Markkuakaan kukaan kotona odottanut.

Kati hymähti. Tässä se nyt oli edessä, tilanne, josta hän olisi mieluiten haihtunut näkymättömiin.

Hän oli vältellyt suoria kohtaamisia Markun kanssa siitä asti, kun oli selvinnyt, ettei mies ollut halukas selittämään, miksi veti yllättäen luukkunsa täysin kiinni yhteisen yön jälkeen.

Siitä oli jo yli kuukausi, mutta se perjantai oli yhä tunti tunnilta hänen muistissaan, niin hämmentynyt ja pettynyt hän oli Markun reaktiosta ollut.

Kati ei ollut nähnyt Markkua koko aamupäivän aikana, mutta ei ollut ehtinyt kaivata tai edes miettiä miestä sen kummemmin, koska veti intensiivisen kaksoistunnin luokassaan. Oppilaat, ne jotka olivat kouluun tulleet, jaksoivat yllättävän hyvin keskittyä töihinsä edellisen päivän poikkeuksellisuudesta huolimatta, eikä Katikaan ottanut tapahtumia puheeksi, kun siihen ei näyttänyt olevan mitään syytä.

Vasta ruokalassa hän rupesi ihmettelemään Markun näkymättömyyttä. Olisi luullut, että juuri tänään mies olisi halunnut olla vahvasti läsnä koulun arjessa.

Missähän mies oikein piileksi? Oli ehkä turhamaista tai ylivirittynyttä heti luulla, että asialla olisi jotain tekemistä heidän viime yönsä kanssa, mutta toisaalta ajatusta oli mahdotonta välttääkään.

Tuulalla oli migreenipäivänsä, Veera ei tiennyt Markusta mitään eikä Kati viitsinyt ruveta vetämään tenttauskierrosta asiasta muiden parissa. Markun autoakaan ei näkynyt parkkipaikalla, mutta mies oli varmaan päätynyt aamulla samaan ratkaisuun kuin hänkin eli katsonut turvallisemmaksi tulla bussilla pitkän illan ja liki läpeensä valvotun yön jälkeen.

Jos Markulla olikin vain omat eväät mukana ja mies söi niitä jossain kolossaan.

Tai jos valvomisesta oli tullut fyysisesti huono olo. Ehkä miehellä oli peräti moraalinen krapula, vaikka ei aamulla kyllä sellaista vaikutelmaa saanut. Mutta mistä hän Markun mielenmaisemat tiesi, ehkä miehellä oli nyt jokin yliminäahdistus tai muu henkinen kouristus. Tai ehkä eilinen poikkeustilanne vain teetti vielä ylimääräistä työtä tai menoa.

Kati lusikoi kasvissoppansa kuin lautasen pohjan nopeimmin löytänyt saisi palkinnoksi mielenrauhan. Sitten hän sanoi Veeralle käyvänsä soittamassa tärkeän puhelun ja kurvasi heti ruokalan nurkan takaa jyrkästi vasemmalle kiirehtiäkseen käytävän päähän kanslian ovelle. 

Parasta mennä suoraan pääkallonpaikalle. Ei tarvitsisi loputtomasti pähkäillä.

Ovi oli kiinni. Se oli niin harvinaista, että Katia alkoi naurattaa ääneen: ainahan täällä pidettiin ovet auki, se kuului Markun politiikkaan ja olisi luullut, että varsinkin tänään.

Sulkeutuneisuudestaan huolimatta Markku oli aina kannattanut avointa tiedonkulkua. Omaa elämäänsä hän ei vain siihen sisällyttänyt.

Jos Markku olikin saanut nyt jonkin sosiaalisen ujouskohtauksen tai pakokauhunpuuskan. Ehkä mies ei kestänytkään sitä, että tasot sekoittuivat ja henkilökohtainen elämä puski työhön mukaan. Tästähän oli kyllä puhuttu hiukan jo aamulla, mutta oli tietysti eri asia kohdata asia sitten täällä käytännössä. Aamulla oli sovittu, että asia pidettäisiin vielä kahdenkeskisenä, mutta ei kai se sitä tarkoittanut, että toista piti vältellä? Sehän olisi klassisin tapa antaa muille tilaisuus huomata, että heillä oli keskenään suhde, jos he rupeaisivat yhtäkkiä käyttäytymään kuin eivät lainkaan tuntisi toisiaan!

Hänen täytyisi nyt sitten rohkaista omalla esimerkillään miestä luontevaan ensitapaamiseen viime yön jälkeen.

Kati koputti ovelle ja jäi kuuntelemaan. Vatsanpohjaa kutkutti tilanteen erityisyys. Askeleet lähestyivät, pysähtyivät, pienen tauon jälkeen ovi avautui.

Nyt. Hei sinä siinä.

Hän hymyili jo valmiiksi ja oli juuri heläyttämässä jotakin keventävää, mutta sanat takertuivat kurkkuun ja hymy sammui, kun hän tajusi Markun ilmeen.

Mitään mies ei sanonut mutta katsoi oudosti, ei luonnollisen hajamielisesti kuin ajatuksistaan keskeytetty vaan sillä tavalla valppaan torjuvasti, että epäluulon täytyi kohdistua juuri häneen.

Tietoisuutensa ääristä Kati tunnisti heikon signaalin, se varoitti jostakin tulevasta mutta peittyi vielä poukkoilevien ajatusten kohinaan.

Hän yritti olla kuin ei tajuaisi mitään. Ehkä toisella oli nyt vain huono hetki tai peräti huono päivä, mielialahan oli hyvin henkilökohtainen asia. Se, että hänellä oli riemukas olo, ei tarkoittanut, että koko maailmalla olisi.

Mutta saihan sellaista sentään toivoa. Kati yritti ottaa reippaan ilmeen.

– No hei… tai siis Hyvää Huomenta Arvoisa Rehtori Markku Takala.

– Onko jotain asiaa?

Kysymys tuli niin kolkolla klangilla ja leikillisyyden torjuen, että Katin poskille lehahti kuumotus. Tuntui samalta kuin joskus lapsena, kun oli tajunnut ymmärtäneensä jotakin väärin ja tehneensä itsestään naurunalaisen.

Homma oli pahasti pielessä. Koko tilanne oli nyt vino. Oli vaikea katsoa Markun silmiin.

– Ajattelin vaan tulla… vähän katsomaan sinua. Kun ei olla nähty tänään vielä. Siis täällä.

– Minulla on paperitöitä nyt, kun Tuula on pois. Kokous pidetään sovitusti, tulet oletettavasti paikalle.

Paperitöitä. Kokous. Oletettavasti.

Miehen sanat putoilivat suupielistä kuin kivenmurikat Katin varpaille. Hänen teki mieli tunnustella Markun niskaa, ehkä sinne oli siirretty aamun jälkeen jokin implantti. Se oli imaissut muistot ja tunteet pois niin, että mies olikin nyt pelkkä ihmistä matkiva kone, joka totteli komentajansa ohjeita ja noudatti suurta suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli alistaa koko planeetta.

Niitä b-leffoja hän oli nuorempana katsonut oikein urakalla. 
Mutta ei hän uskaltaisi nyt koskettaa, ei tämän miehen niskaa.
Sisällä ritisi kuin yksiöinen jää olisi pettämässä uhkarohkean kulkijan alla. Mutta toivo potki häntä yhä eteenpäin.

– Eikö me… mekö ei sitten jutellakaan… tämän kummemmin.

– Miksi pitäisi?

Kati toivoi, että jostakin tulisi iso koura, joka tarttuisi häneen ja nostaisi ilmaan ja siirtäisi pois tästä tilanteesta. Itse hän ei näköjään saanut lähdetyksi, odotteli vain jotakin erehdyksen selittävää käännettä. Markku katseli hänen ylitseen, se oli helppoa, kun hän oli miestä päätä lyhyempi.

160,2 senttiä. Hän oli koko aikuisen ikänsä vaalinut ylpeänä niitä kahta milliäkin. Nyt tuntui, ettei juuri muuta enää ollut jäljelläkään. Jos Markku nyt puhaltaisi hänet käytävän nurkkaan, hän häviäisi sinne listojen rakoon kuin pölyhiukkanen. Cohen vain laulaisi jossakin matalalla äänellään: "Hello my love and my love goodbye…"

Mutta ei kai tämä mies edes osannut enää puhaltaa tuolla suullaan, ei hyväillä eikä suudella, ei tehdä mitään muuta kuin pudotella kovia sanojaan.

Minä yritän vielä kerran, Kati ajatteli. Sen nimissä, mitä me yhdessä koimme tänään aamuhämärissä, kun olimme vielä läheisiä.

– No kun me sovittiin, että… eikö me sitten tavatakaan. Tänään tai… meidän kodeissa. Illalla. Tai siis missään. Huomennakaan.

Omistakin sanoista oli tullut möhkäleitä, niin raskaita, ettei hän saanut niitä enää suustaan ulos ilman ponnisteluja.

– Tuskin siihen on mitään syytä.

Nyt Markun vastaus livahtikin viileästi ja keveästi kuin joku vain liukuisi jäistä mäkeä alas. Miehen pikkutakin kankaassa juoksi tummien kuteiden seassa vaalea säie. Kati alkoi seurata sitä katseellaan mutta hukkasi reitin niin nopeasti, että silmissä vilisi, ja napit ja taskut ja kaulukset myttääntyivät samaksi villantuoksuiseksi hyörinäksi.

Sitten rintakehään jysähti äkillinen kipeys kuin paine. Kati kuuli kaiuttoman kolahduksen kuin jotakin kuollutta paiskattaisiin jonkin elävän päälle.

Anna minä pysyn pystyssä, hän pyysi itseltään. Minä en halua kaatua, minä en halua edes huojahtaa. Minua ei pitäisi kohdella noin.

– Minkä takia sinä olet tuollainen?

Kesti hetken ennen kuin Kati edes tajusi kysyneensä, niin tukahtuneelta oma ääni kuulosti.

– Mieti sitä, Markku sanoi, kääntyi ja sulki oven perässään.

Ja Katihan mietti. Koko viikonlopun ja alkuviikon. Vain nukkuessaan hän oli vapaa – ja jostain syystä hän nukkui sikeästi ja hyvin. Unesta oli tullut hänen paras ystävänsä, suvantopaikka.

Valveilla ollessaan hän juoksi hikilenkkejä, katsoi Kohtauksia eräästä avioliitosta, maalasi valkoiset puujakkaransa mustiksi, pesi räsymattoja pesutuvassa, katsoi Kieslowskin väritrilogian, virkkasi neljä paria piparkakkureunuksisia kotitossuja, söi pakettikaupalla suklaakeksejä, venytteli.

Ja mietti, herkeämättä.

Pahinta oli se, ettei mies suostunut selittämään mitään eikä vastannut hänen yhteydenottoihinsa, vaikka hän pyysi – ei jatkuvasti pommittaen vaan muutaman kerran viestien ihan asiallisesti kesken virkkaamisen tai maalaamisen – mahdollisuutta keskustella siitä, oliko tapahtunut jotakin yllättävää tai oliko hän loukannut tavalla, jota ei vain käsittänyt. Hän vetosi siihen, että tuntui jotenkin kohtuuttomalta, ettei hän saanut mitään selitystä äkilliselle tunnelmanmuutokselle.

Käsittikö mies, miten mielipuoliselta sellainen tuntui hänen näkökulmastaan? Koko todellisuudentajuhan joutui koetukselle!

Turhaa. Kuin tuuleen olisi huutanut. Kännykkä pysyi mykkänä.

Välillä hän hermostui ja väsyi olemaan sovitteleva ja kohtelias tai edes ymmällään. Hän kirjoitti suorasukaisen kiukkuisia, vaativia ja vihaisia viestejä, joissa purki turhautumistaan ja nöyryytetyksi tulemisen tunnettaan. Tosin hän sitten siirsi  valmiit viestit luonnosten joukkoon ja jätti lähettämättä – otti niistä vain sen ilon ja helpotuksen, että sai tunteet tunnettua ja annettua niille muodon.

Järkensä rippeillä hän koetti ajatella, että vaikka hän ei ehkä paljon miehistä ymmärtänyt, niin aina sen verran kuitenkin, että jos Markun vetäytymisen syynä sattuikin olemaan vain jonkinlainen säikähdys tai väärinkäsitys, tilannetta tuskin lievittäisi se, että hän alkaisi raivota ja syytellä.

Mutta vaikka hän koetti olla kuinka kaukaa viisas ja kokonaisuuden hahmottava ja mitä vain kypsää ja aikuista, lopputuloksena oli kumminkin sama hiljaisuus.

Se ei tuntunut reilulta. Mikään ei tuntunut.   

Kunnes viimein, keskiviikkona illansuussa, Markku ykskaks vastasi: "Olet eri ihminen kuin luulin", näytöllä luki.

Kati seisoi marketin kassajonossa kärryjensä kanssa, tuijotti viestiä kunnes näyttö sammui. Hän aktivoi sen taas ja jatkoi tuijotusta kuin lauseen alta paljastuisi jokin kaikenkattava ratkaisu, jos vain jaksoi sinnikkäästi odottaa. Mutta ei sieltä mitään ratkaisua kirkastunut, pikemminkin kävi päinvastoin: aikansa tuijoteltuaan hän alkoi ihmetellä, oliko suomen kielessä muka tosiaan sana "luulin". Sehän kuulosti pikemminkin virolta tai kiinalta tai satukieleltä: "luulin" eli aivojen se osa, jossa luulot syntyvät.

Lopulta hän oli jo seuraavana vuorossa ja jäi kuuntelemaan edellä seisovan asiakkaan kohtuutonta solvausryöppyä parhaansa tekevälle mutta kokemattomuuttaan hitaalle kassatytölle, joka ei kai palvellut arvonsa tuntevaa daamia riittävän nöyränä.

Siinä keskellä hässäkkää hänelle äkkiä valkeni, ettei hän tavoittelisi Markun huomiota enää. Tosiasiat oli lopulta aina hyväksyttävä, että pääsisi jumista eteenpäin. Se oli ollut hänen läksynsä jo teininä äidin sairastuttua kohtalokkaasti, se oli ollut läksy lapsettomuusasiassa ja uudelleen Petrin kanssa. Ja nyt se näytti olevan hänen läksynsä taas – kenties se olisikin sitä toistuvasti koko elämän ajan, yhä uusissa vastoinkäymisissä.

Jokainen Markulle lähetetty kysymys tai vaatimus saisi hänet tästä edespäin vain vaikuttamaan terroristilta ja inhoamaan itseään. Miksi hän tekisi itselleen sellaista?

Kati poisti miehen viestin ja kehotti pää punaisena kiljuvaa rouvashenkilöä työntymään pakastealtaaseen, että olo vähän jäähtyisi. Kun takana jonottajat solidaarisesti yhtyivät hänen neuvoonsa ja kassatyttö punastui myönteisestä huomiosta, hän tunsi hetken ajan selvinneensä pahimman yli ja päässeensä taas todellisuuden syrjään kiinni. 

Mutta ei Kati tapahtuneesta vielä eroon päässyt, ainoastaan toivosta: hän ei enää kuvitellutkaan saavansa Markkuun mitään henkilökohtaista yhteyttä. Päivien kuluessa asiat vain kiteytyivät ja kaaos järjestäytyi ainakin sen verran, että hän pystyi erottamaan tunteistaan kerroksia.

Päällimmäisenä kerroksena oli pettymys. Hän tunsi tulleensa täydellisesti mitätöidyksi. Koulussa Markulta irtosi rehtorin roolin vaatima informaatio ja asiallisuus, mutta mitään yksilöllistä reagointia ei ilmennyt, ei edes kummastuneita tai pahastuneita silmäyksiä. Ikään kuin hän olisi vain kuvitellut omassa päässään koko läheisyyden ja yrittänyt sitten jotenkin ahdistella miestä kuvitelmallaan!

Toiseksi kerrokseksi alkoi hahmottua epäily. Kun hän ajatteli asiaa järjellä, Markun käytöksessä tuntui olevan jotakin pimeää ja täysin tavoittamatonta. Ehkä miehellä oli jokin luonnehäiriö, joka pani toimimaan näin. Ehkä Markku nautti nyt sadistisesti vallantunteestaan ja nöyryyttämisestä; siitä, että näki hänen kärsivän.

Jos niin oli, oli syytä olla iloinen, ettei hän ollutkaan joutunut syvemmälle miehen vaikutuspiiriin!

Mutta mikäli Markulla oli sellainen vamma, oliko kyse synnynnäisestä puutteellisuudesta vai oliko mies kasvatuksen tai kohtuuttomien olosuhteiden uhri?

Mitä ne olosuhteet siinä tapauksessa olivat? Hakkaava isä, mitätöivä äiti, hullu vanhapoikaeno, lasinen lapsuus?

Vai jos kyse olikin naisvihasta? Sovinismista? Kauhusta itsenäisiä, vahvoja naisia kohtaan?

Tajusiko Kati sitä paitsi itse ollenkaan, mihin miehet pahimmillaan kykenivät? Ehkä hänellä oli liian myönteinen käsitys miehistä, ehkä hän ei ymmärtänyt, mistä maailmassa pohjimmiltaan oli kyse: laantumattomasta valtataistelusta sukupuolten välillä! 

Ja mikäs se Maria-kuviokin oli? Oliko Markku hakenut vaimonkin toiselta puolelta maailmaa sen vuoksi, ettei miehen tarvitsisi kohdata pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattamia ja kouluttamia naisia. Hehän olivat imeneet tasa-arvon ihanteet jo äidinmaidosta – tai äidinmaidonvastikkeista, joita isät olivat heille syöttäneet, kun äidit olivat menoissaan?

Oliko Markku konstiton, kun ei saanutkaan olla pomo myös yksityiselämässään?

Kysymykset tuntuivat välillä rönsyilevän vailla ilmansuuntaa kuin vastapäisen kerrostalon talviuniltaan havahtuva muratti. He eivät olleet tutustuneet tarpeeksi, jotta hän olisi osannut vielä suunnistaa vastausten perään, siksi hän sohi summissa sinne tänne – ja välillä tuntui, että hän osui vain omiin ennakkoluuloihinsa.

Aamuöisin, kun hän hätkähti unestaan hereille, hän kohtasi taas uuden kerrostuman ja se sivuutti kaikki siihenastiset järkeilyt ja yritykset säilyttää suhteellisuudentaju: syyllisyyden, joka koetti hakea itselleen oikeutusta, jotta olo helpottuisi.

Tilanne oli nurinkurinen, koska hän tunsi olevansa kuin rangaistukseen tuomittu, joka yritti jäljittää rikostaan. Jotainhan hänen oli täytynyt tehdä väärin, kun häntä kerran näin kohdeltiin, mutta missä kohdassa rikos oli tapahtunut? Mitä hänen odotettiin tunnustavan?

Hän kävi yön yksityiskohdat mielessään läpi moneen kertaan oivaltaakseen, miten hän oli "eri ihminen kuin luulin".

Oliko hän nauranut väärällä hetkellä, ollut jotenkin tökerö, puhunut liikaa, keskittynyt vain itseensä?

Vai oliko hän käsittänyt koko tunnelman väärin. Oliko Markku kyllä yrittänyt päästä hänestä koko illan eroon muttei liian kilttinä miehenä ollut saanut sanotuksi totuutta vaan oli suorittanut eteen langenneen tehtävänsä kuuliaisesti loppuun?

Jälkeenpäin ainoana vaihtoehtona oli sitten ollut täydellinen torjunta, koska sosiaalisesti suopeampaan kohtaamiseen ei ollut riittänyt voimia eikä halua eikä kykyä.

Mutta miksi mies oli tokaissut kohtaamisen lopuksi "mieti sitä"? Sehän oli ilmiselvä ja avoin syytös, ei mikään kainon miehen salattu anteeksipyyntö omasta kömpelyydestä ja vaikeudesta kohdata väistämätöntä totuutta.

 
Lopulta, kuin vääjäämättä ja kaikesta järkeilystä huolimatta, Kati alkoi liukua yhä syvemmälle sankkoihin pohjamutiin.

Eikö hän ollutkaan enää miehen silmin haluttava, eikö olisi enää koskaan kenenkään miehen? Oliko hän ollut niin surkea sängyssä? Oliko Markku vain teeskennellyt nauttivansa? Kavahtiko mies ajatustakin hänen läheisyydestään?

Olisiko Markku käyttäytynyt toisin, jos hänellä olisi ollut luonnostaan tuuheammat ripset tai D-kuppikoon rinnat tai edes entiset pitemmät hiukset eikä tämä lyhyeksi kynitty pää, joka teki hänestä alakoululaisen pojan näköisen? Kuka rehtori sellaisen kanssa sänkyyn halusi? No ihan varmasti aina joku, kun maailman moninaisuutta ajatteli, mutta…

Jossain näillä main Kati viimein tajusi, että yksin vatvominen veisi hänet kohti kaikkinaista taantumista: häneltä oli surkastumassa tolkku. Oli palautettava suhteellisuudentaju, ja parhaiten se palautuisi vertaistuen avulla. Olihan hänellä ystäviä, joille soittaa, mutta kuka muu voisi tajuta tilanteen yhtä hyvin kuin sellainen, joka sekä tunsi riittävän paljon miehiä käsittääkseen miestä sinänsä että tiesi myös tämän nimenomaisen yksilön ja sen, miten sulkeutunut Markku osasi olla?

Hän ei osaisi selittää Markkua kenellekään, kuulijalla pitäisi olla miehestä edes jonkinlaista omakohtaista tajua jo valmiiksi.

Niinpä seuraavana perjantaina, kun Veera taas alkoi kaivella kassistaan tuttua lahjapulloa – kuivaa ranskalaista valkoviiniä tällä kertaa, etiketissä avonainen kirja – Kati kertoi tarpeestaan puhua ja kutsui Veeran kotiinsa.

Niin harvinainen tällainen pyyntö heidän välillään oli, että Veera oivalsi välittömästi tilanteen vakavuuden ja soitti Jarkolle jättävänsä miehen keikan nyt väliin ja tulevansa vasta aamuyön puolella nauttimaan jatkoista. Kati sai kyyneleet silmiinsä Veeran sumeilemattomasta uskollisuudesta häntä kohtaan.

Veera olikin yllättävän hyvä kuuntelija, ei yrittänyt neuvoa häntä hiljaiseksi eikä etsinyt ahdistuneena heppoisinta ratkaisua, vaan antoi hänen purkaa ristiriitaista sisäistä vyyhtiään ja kipuilla kiukun, ikävän ja itsesäälin pyörteissä. Muutaman tunnin monologin jälkeen Kati tunsi, miten lauseet alkoivat tyrehtyä ja veto loppua – vasta sitten Veera otti ohjakset käsiinsä.

Veera oli napannut kotoa mukaansa elvyttämisen peruspaketin, se oli aitoa vintagea, isosiskojen perua kuulemma ja moneen kertaan toimivaksi havaittu eri vuosikymmenten aikana. Mukana tuli käyttö­ohjekin, suoraan 80-luvulta: nappulat kaakkoon.

Kati ei ollut koskaan tajunnut, miten terapeuttista oli avata suunsa ja antaa äänen tulla. Se ei ollut aivan helppoa, mutta hän sai aloittaa hyräilemällä Yesterdaytä ja Blowing in the windiä ja muita turvaviisuja ennen kuin he siirtyivät varsinaiseen keikkasettiin.

Sen hän aloitti laulamalla kolme kertaa peräjälkeen Abban Agnetan kanssa Winner takes it all – ensin arastellen mutta sitten sillä pystypäisellä hehkulla, jonka häviön suora tunnustaminen antoi. Tietysti myös Meryl Streepin veto Mamma mia -leffasta kannusti takaraivossa. Kun alkoi tuntua, että oli aika siirtyä tunneskaalassa toiseen laitaan, Kati viritteli Veeran sparraamana I will surviven – se vaati tosin viisi läpimenoa, ennen kuin hänen äänessään alkoi olla Veeran mielestä riittävää uskottavuutta.

Myöhemmin vedettiin vielä Tina Turneria ja siinä vaiheessa kun oma ääni ei enää kaihtanut eikä säikähtänyt mitään – Nina Simonea ja Arethaakin. Think!

Huipennuksena hän antautui vielä kailottamaan keuhkojensa pohjasta It’s raining men, hallelujah! Lopulta Veerakin jo tunnusti, että maailma oli selvästi menettänyt hänessä mustan naisen.

Konsertin jälkeen Katista tuntui, että Markkuhan tässä tappion oli kärsinyt jos joku. Veera peitteli hänet nukkumaan ja lupasi pitää puhelimensa auki yötä päivää koko viikonlopun. Kati sammui onnellisena.  

Herättyään hän löysi eteismatolta nimettömän viestin, jossa muistutettiin, että kello 23:n jälkeen asukkailla oli kodeissaan oikeus lepoon ja rauhaan; toistuessaan välinpitämättömyys johtaisi seuraamuksiin.

Kateellisten panettelua, Kati ajatteli, veti huovan niskaansa, tilasi pizzan ja katseli putkeen kolme Eastwood-leffaa.

– Reksi on tulossa, se otti tikkaat mukaan! Amina kailotti jo rapusta.

Kati vaihtoi asentoa, kädet puutuivat möhkäleiksi, kun niitä joutui pitelemään yläviistossa. Veera ähelsi tyrannosauruksen häntäpäässä. Olion takapuolikin oli keikahtanut vinoon yläpään painopisteiden muututtua ja romahduksen estäminen oli ollut sekunneista kiinni.

Kati oli varma, etteivät mitkään tukinarutkaan enää auttaisi, koko dinosaurus jouduttaisiin vielä purkamaan ja kokoamaan uudelleen tai muuten heitä odottaisi huomenna hallitsematon öinen katastrofi.

Kun Kati kurkisti taas käsivartensa ali, Markku seisoi kynnyksellä, katsoi häntä ensimmäistä kertaa moneen viikkoon niin intensiivisesti silmiin, että hänellä oli mennä jalatkin alta.
Ääneen hän sanoi silti vain:

– Mun kädet taitaa pettää kohta.


Pääsiäisen tuplanumeron vuoksi seuraava osa jatkiksesta julkaistaan netissä 19.4.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.