Osa 4/8: Takana on yhteinen yö ja edessä työpäivä samassa koulussa: Katilla ja Markulla on kummallakin omat pelkonsa, varauksensa ja toiveensa. Yhdessä he sopivat, että suhde pidetään vielä ulkomaailmalta piilossa – mutta voiko sattumia hallita?

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Kati makasi sykkyrällä peiton alla ja hymyili itsekseen silmät kiinni. Markun lähdöstä oli joitakin minuutteja, mutta tuntui kuin mies olisi huoneessa yhä läsnä. Tyyny tuoksui erilaiselta kuin ennen, ilma oli vielä täynnä kuiskauksia. Ihan kuin tila, joka oli yleensä niin kokonaan hänen omansa, kuulostelisi itseään: entä nyt?

Siihen kysymykseen hän osasi kyllä vastata. Ennen kuin hän nousisi ylös ja rupeaisi taas osaksi ulkomaailmaa, hänen piti saada vielä vähän miettiä omissa oloissaan, mitä edellisen kellonympäryksen aikana oli tapahtunut.

Kummallista, miten luontevalta oli tuntunut kutsua Markku yöllä tänne omaan kotiin, vaikka hän oli yleensä niin tarkka reviiristään. Ja miten levänneeltä olo nyt tuntui, melkein kuin muutamalla aamuyön sikeällä tunnilla miehen kainalossa muka olisi oikeasti voinut kuitata viikon unirästit! 

Yleensä hänen oli vaikea nukahtaa vieraan ihmisen lähellä, sellainen oli aina tuntunut heittäytymiseltä, johon hän ei halunnut itseään pakottaa. Markun kanssa varautuneisuus ei edes noussut mieleen. He vain olivat jossain vaiheessa päättäneet, että nyt nukutaan muutama tunti yhteistä väsymystä pois, ja sitten niin oli tapahtunut.

Markku ei siis selvästikään ollut hänelle enää vieras, mutta tuttukin kuulosti liian laimealta. Tuntematon ystävä? Se taisi olla jonkin huonon elokuvan nimi. Ja rakastettuna hän ei osannut Markkua sentään ajatella, ei vielä: oli tärkeää, ettei edennyt liian nopeasti, kuvitellut suhdetta kerralla alusta loppuun.

Ensimmäisten minuuttien alkukankeutta vasten tuntui jonkinmoiselta ihmeeltä, että he olivat viipyneet kapakassa miltei valomerkkiin saakka. Kummallakaan ei ollut kiirettä tilanteesta pois. Kun he sitten lopulta lähtivät sieltä, puutuneina pikemminkin istumiseen kuin toistensa seuraan, tuntui hyvältä vielä jatkaa yhdessäoloa, käveleskellä tyynessä säässä, syödä roskaruokaa, päätyä viimein tänne.

Hän ei muistanut enää siinä vaiheessa epäillä eikä kyseenalaistaa mitään, kaikkein vähiten sänkyyn menoa. Tosin hän tarvitsi kotiin tultua vielä viinilasillisen verran rohkaisua – tai hengähdystä, viipyilyä, tunnelman kokoamista, mitä lie. Joka tapauksessa aikaa. Markku ei hosunut vaan sopeutui hänen tarpeisiinsa ja rytmiinsä.

Sitten hiukan myöhemmin Markku kyllä kantoi hänet makuuhuoneeseen kesken perspektiivin hahmottamisen kehityksen, mutta silloin ajoitus olikin jo oikea sellaiseen omavaltaisuuteen. Hermostuneena hänellä oli tapana ruveta luennoimaan taidehistoriasta, ja siinä vaiheessa mieheltä piti löytyä riittävästi päättäväisyyttä ja kykyä nähdä hänen vitkuttelunsa läpi. 

Mutta lopulta hän oli vain keskittynyt hetkeen ja antanut mennä, luottanut omaan haluunsa, pitkästä aikaa.

Kati tuli esiin peiton alta ja ojenteli itseään suoraksi. Kun mieleen välähti Petri, häntä alkoi melkein naurattaa. Niinpä tietysti! Ikään kuin hänen nyt pitäisi perata tätä uutta kokemustaan vanhoja vasten tai tehdä ajatuksissaan vielä tiliä siitä, mitä oli tapahtunut. Tai ehkä aivot vain puskivat mielikuvia sieltä täältä yhdistämättä niitä toisiinsa.  

Ensimmäiset vuodet Petrin kanssa olivat kiihkeitä ja väkeviä, se oli yksiselitteinen muisto. 

Silloin tuntui mahdottomalta kuvitella, että sellainen intohimo koskaan laantuisikaan. Miksi sellaista edes olisi ajateltu? Oli asuttu pikkuruisessa yksiössä, jossa oli vaikea liikkua törmäilemättä yhteen ja se sopi heille oikein hyvin: Kas, taas tavattiin! Ja mitenkäs sattui, sänky selän takana!

Mutta niin vain oli käynyt, että sänky tuli ahtaaksi kahdelle eripariselle vimmalle. Spontaanisti syttyneen himon tilalle tuli tarmokas hedelmöittymisprojekti, joka vaati puurtamista ja yrittämistä. Siitähän etääntyminen alkoikin, aikataulutetusta halusta, otollisten hetkien mukaan määräytyvistä menoista, jatkuvista ovulaatiomittauksista ja raskaustesteistä, lopulta jo toistuvasta lohduttelustakin, turhautumisesta ja tyhjyyden tunteesta, johon tuntui kilpistyvän koko muu, runsas ja tyydyttävä elämä.

Joskus jälkeenpäin hän oli tosin itsekseen miettinyt, että kenties niihin vähäisiin neliöihin olisi silti saanut sovitettua molemmat tarpeet paremmin kuin siihen väljään kolmioon, jonka he tulevaisuutta silmällä pitäen ostivat. Siinä vaiheessa hänellä oli takanaan vasta muutaman kuukauden pillerittömyys – kenelläkäs sitä nyt heti tärppäisi.

Puitteet jyräsivät ytimen, ehkä niinkin. Mitään selvää syytähän kummastakaan ei löytynyt. Ja kun ei ollut syytä, ei ollut myöskään syyllisiä, vain elämän arvaamattomuus.

Mitä taas tuli viime vuosiin, aikaan Petrin ja avioeron jälkeen, hänen oli käytännössä ollut vaikea innostua kenestäkään muusta miehestä. Harvoin oli päästy edes toisille treffeille asti. Eihän hän alun perinkään halunnut lasta vain biologisen kellonsa takia, ei edes silloin, kun lasta oli tekemällä tehty. Hän vain tahtoi lapsen ja perheen juuri Petrin kanssa. Siksi ajatus lapsesta ei ollut enää elänyt mielessä avioeron jälkeen. 

Olihan hän toki kerran pari vuodessa kuin eloonjäämisvietin voimalla ja naiseudelleen velallisena poiminut mukavan oloisen miehen mukaansa jostain juhlista tai baarista. Yleensä heti jälkeenpäin hän oli toivonut, että yövieras ymmärtäisi lähteä ennen aamua. Ja jos päädyttiinkin jopa yhteiselle aamiaiselle asti, jokin sinänsä mitätön asia alkoi helposti ärsyttää, toisen ääneen haukottelu tai kahvin ryystäminen tai silmälasien yli tuijottelu… Aistihan mies nyt sellaisen nyrpeyden, joten ei ihme, ettei tyypeistä, mukavista tai mukaviksi luulluista, myöhemmin juuri kuulunut.

Ihmeellisiä yhteentörmäyksiä ja romanttisia sattumia hän joutui pyydystelemään kirjoista ja leffoista, todellisuus ei niitä hänen eteensä paiskannut. Ja netti tuntui tyystin mahdottomalta paikalta hankkia seuraa: kiinnostuksen viriäminen vaati kasvot ja kädet ja eleet ja toisen koko tavan olla maailmassa. Pelkkien sanojen tai kuvan varassa hän ei osannut suunnistaa, niin asia vain oli.

Oliko tämä epätodennäköinen kohtaaminen Markun kanssa nyt ensimmäinen hyvällä tavalla järisyttävä yllätys, mitä hänen elämässään oli tapahtunut vuosikausiin? Oliko hän ihastunut mieheen tuosta vain?

Katia hymyilytti oma järkeilynsä, mutta ei hän osannut muutakaan tehdä. Hän oli koko aikuisen ikänsä tottunut viilaamaan mietteitään edestakaisin – muutama ystävä oli ehkä joskus puhunut vatvomisestakin.

Enemmän hän taisi olla ihastunut siihen, että oli uskaltanut tehdä jotakin, joka oli näin epäjärkevää. Tätähän hän juuri oli halunnut ja odottanut: tilaisuutta yllättää itsensä. Ja oli hän ihastunut myös siihen, että oli päästänyt irti kontrollistaan, nauttinut hetkestä ilman huolta huomisesta. Ja hiukan siihenkin, että ilmassa oli sentään olemassa pieni ihastumisen mahdollisuus. Sen takia olikin jo oleellista, että mies oli juuri Markku.

Kati tunsi saaneensa ajatustensa sävyt kohdalleen. Hän venytteli hetken kuin kissa ja nousi rauhallisesti peiton alta. Edessä oli vielä vapaata aamua, hänen ensimmäinen tuntinsa koululla alkaisi vasta kymmeneltä. Mitähän Markku teki juuri nyt? Mies oli lähtenyt jo puoli kahdeksalta, ottanut taksin kotiinsa, sanonut haluavansa käydä vaihtamassa vaatteet ja keräilemässä ajatuksiaan. Edessä saattoi olla yhä poikkeuksellinen päivä: eilisen takia Markku joutuisi hoitamaan ainakin ylimääräisiä puheluita. 

Hänkin oli ollut helpottunut, kun eteen oli langennut oma hetki ennen töihin lähtöä. Entäpä jos Markku olisikin ryystänyt kahviaan niin, että hänellä olisi mennyt kylmät väreet selässä? Hän arvasi olevansa itsekeskeinen, koska oli tottunut muutaman vuoden ajan ottamaan huomioon vain omat tarpeensa. Mutta oli mukana suojelunhaluakin: jos jotakin uutta oli syntymässä, oli parempi, että sitä ei heti altistettu kaikkein banaaleimmille mielikuville. Sitä paitsi: eihän syvemmälle edes voinut edetä, ellei ensin voittanut pinnan vastuksen. Ja myöhemmin, jos suhde sujuisi suotuisasti, mitään ryystämisiähän ei edes tajuaisi. Näin hän ainakin halusi nyt uskoa.

He olivat sopineet, että tapaisivat viikonlopun aikana uudelleen ja keskittyisivät unohtamaan työasiat. Ehkä he näkisivät jo illalla, se oli jätetty vielä auki. Kai he molemmat aikoivat vähän kuulostella, mitä ajatuksia päähän nousisi päivän mittaan.

Yhdessä oli sovittu siitäkin, että pidettäisiin koulussa matalaa profiilia. Hän oli itse ottanut asian esille, ei sen vuoksi, että olisi luullut Markun muuten kuuluttavan yön yksityiskohdat keskusradiosta, vaan siksi, että pelkäsi miehen epäilevän hänen kykyään vaalia näin mojovaa salaisuutta opettajainhuoneen estrogeeninhuuruisissa välituntisessioissa.

Harvoinpa niissä kyllä kukaan mistään kovin henkilökohtaisesta asiasta uskoutui, ei ainakaan kollektiivisesti, mutta Markku ei välttämättä olisi uskonut sitä. Mies  katsoi maailmaa omasta erityisestä vinkkelistään ja tuntui aina hiukan kavahtavan leidiensä kevyttä pulputusta. Ehkä Markku ei hahmottanut, miten oleellista ja hienovireistä eri tyylilajien viljely oli ja millainen kuningaslaji kunnon juoruilu oli. Eihän kaikki juoruilu ollut räävitöntä pilkkaa. Sitä paitsi monet miehet olivat erityisen innokkaita juoruilijoita. 

Kati pani vedenkeittimien päälle, teki itselleen juustoleivän ja haki eteisen penkiltä lehden, jonka Markku oli lähtiessään siihen nostanut. Miehen sinänsä pieni teko tuntui hetken kuin suuremmaltakin huolenpidolta. Kati kaatoi itselleen appelsiinimehua ja selasi lehteä, sisäsivuilta löytyi pieni uutinen pommiuhasta ja evakuoinnista. Jutun viimeinen rivi ailahti vatsanpohjassa kuin niukkaan toteamukseen olisi koodattu koko salaisuus, jos joku vain olisi osannut sen sieltä lukea: "Koulun rehtoria ei tavoitettu kommentoimaan asiaa."

Markku istui taksin takapenkillä, nojasi niskaansa penkkiin ja katseli sumuista huhtikuista aamua, jonka läpi auto häntä kiidätti. Kännykkään näytti tulleen illalla puheluita, mutta hän ei halunnut ruveta purkamaan niitä vielä, sen ehtisi tehdä koulullakin. Ensin teki mieli päästä pitkään, lämpimään suihkuun ja saada kuumaa, vahvaa kahvia.

Olisihan hän niistä Katinkin luona voinut nauttia, mutta oli tullut tarve olla vielä hetkinen itsekseen kotona ennen töihin menoa. Kati oli ottanut hänen aikaisen lähtönsä mutkattomasti ja rennosti, joko käsittänyt aidosti tai ainakin halunnut antaa niin ymmärtää. Ehkä Katilla oli ollut sama vetäytymisen tarve itselläänkin, ei kai sellainen mitenkään tavatonta ollut, ei ainakaan näin erityisen kohtaamisen jälkeen.

Kuski kaarsi pihaan, Markku maksoi ja nousi kyydistä, vilkaisi ympärilleen kuin tarkistaen, huomaisiko joku naapurustossa hänen tuloaan. Samassa hän hätkähti omaa käytöstään: mistä moinen luihu ele, eihän siihen ollut mitään syytä.

Taasko vanhat muistot veivät häntä? Ainako ne iskivät, jos hän ei ollut valppaana ja keskittynyt?

Koska hän oli sitten viimeksi tullut yöretkiltä kotiin näin myöhään, tai varhain?

Siitähän täytyi olla jo iäisyys. Joskus markka-aikana, vuosituhannen vaihteessa, kun hän oli vielä kihloissa Lauran kanssa ja luuli voivansa elää monta rinnakkaista elämää yhtä aikaa. Se oli ollut repaleista rakkautta, jos rakkautta ollenkaan. Se oli päättynyt vasta, kun hän oli tempaissut itsensä uuteen työhön, uuteen maahan, uuteen suhteeseen. Vastaavia retkiä ei ollut tapahtunut enää aikoihin, ei tässä osoitteessa ja elämässä, ei Marian aviomiehenä.

Nyt hän oli joka tapauksessa vapaa olento. Hänellähän ei voinut olla toista naista, kun ei ollut enää ensimmäistäkään.
Markku hymähti ajatukselleen; näinhän ne ongelmat ohitettiin, sarkasmilla.

Markku nousi rappuset kolmanteen kerrokseen, nosti sisään mennessään kynnysmatolta aamun sanomalehden ja eilisen kirjepostin.

Hän oli tuonut eilen iltapäivällä autonsa katokseen mutta jatkanut saman tien bussipysäkille. Oli tuntunut paremmalta ratkaisulta lähteä suoraan kaupunkiin käymättä sisällä. Kai hän pelkäsi, että kotiovesta astuminen olisi laukaissut katumuksen tai ainakin epäröinnin, eikä hän olisi lähtenytkään Katia tapaamaan. Siitäkös farssi olisi syntynyt, kun hän olisi soittanut naiselle uudestaan ja pyytänyt tätä unohtamaan edellisen puhelun.

Miksi hän näin synkeitä kuvitelmia nyt kehitteli ikään kuin haluaisi pelotella itseään jälkikäteen?

Markku käveli takki päällä keittiöön ja heitti avainnipun ja postit pöydälle. Eilisaamun astiat olivat pesemättöminä altaassa. Se oli sentään tuttu näky, mutta muuten koti vaikutti jotenkin erilaiselta kuin ennen, vieraammalta ja ahtaammalta ja tunkkaisemmalta.

Hän katsoi ympärilleen, haki selitystä, veti henkeäkin syvään. Ilma ei ollut raskasta, mutta muuten kaikki oli liian tukkoista ja synkkää – huonekalut, matot, verhot, liinat.

Jopa valo.

Talviverhoilu, Markulla välähti äkkiä. Tummanhehkuvat tekstiilit.

Kaikkihan oli jäänyt näin sen jälkeen, kun Maria lähti kotoa sairaalaan viimeisen kerran, ja siitä asti jokainen yksityiskohta oli pysynyt ennallaan. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen näin kauan kerrallaan, koska eläessään Maria vaihteli kodin ilmettä aina vuodenaikojen mukaan.

Miten hän ei ollut tajunnut asiaa aikaisemmin? Oliko hän näin vieraantunut omasta kodistaan?

Yhtäkkiä hän muisti muutakin: vuosi sitten keväällä, juuri niinä päivinä, kun Maria viimeisen kerran lähti kotoa, vaimo suri sitä, ettei lähtiäisiksi ehtinyt enää pukea kotia keveämpään asuun. Maria pyöritteli sitä puheissaan toistuvasti, suunnitteli monen päivän ajan, että voisi ehkä sittenkin käydä vielä lyhyellä viikonloppulomalla kotona, jos voimat antaisivat myöten. Mutta haaveeksi se jäi, koska Maria ei siinä vaiheessa jaksanut enää edes nousta sängynreunalle istumaan. Muutaman päivän päästä vaimo ei enää palannut ehdotukseensa. 

Hän oli yrittänyt sulloa sisälleen sitä pakahduttavaa ikävää, joka pyrki jo esiin, vaikka Maria oli yhä elossa. Koska toivoa ei enää annettu, oli aluksi vaikeaa keskittyä siihen aikaan, mitä vielä oli jäljellä. Niiden tuntojen keskellä vaimon huoli kodin vaatettamisesta keveämpään asuun kuulosti jotenkin hölmöltä ja epäoleelliselta. Niin kuin sillä nyt olisi mitään väliä, miltä kotona näytti, kun Maria ei sinne enää itse palaisi.

Eihän koti sitä paitsi muutenkaan ollut mikään ihminen, jota puettiin ja riisuttiin!

Ei hän epäilyjään ääneen sanonut, mutta täytyihän Marian vaistota hänen asenteensa. Vaimo oli yhteisten vuosien myötä oppinut lukemaan hänen tunnetilojaan pienistä eleistä ja ilmeistä niin oivaltavasti, että sellainen tarkkanäköisyys oli tuntunut välillä miltei pelottavalta. Maria oli aina, alusta asti, ollut hänelle paljon suurempi salaisuus kuin hän Marialle.

Nyt näytti päivänselvältä, että hän ei ollut lainkaan käsittänyt, kuinka tärkeitä nämä kodin riisumiset ja pukemiset oikeasti olivat Marialle. Kotihan oli aina Marialle rakas kuin läheinen ihminen, kuin... niin... kuin oma lapsi. Maria tuhlasi kodille sitä huolenpitoa, jota sisältä virtasi. Vaimo halusi jättää itsestään kotiin kesämuiston, heleämmät kankaat, raikkaammat matot, kirkkaamman valon. Se olisi ollut hellyydenosoitus sille paikalle, joka oli elämän kiinnekohta uudessa kotimaassa. Lisäksi se olisi ollut rakkaudenosoitus hänelle, joka niin ikään asui kodissa ja eli sen tunnelman keskellä.

Jotenkin noin Markku sen tunsi nyt ymmärtävänsä. Miksihän vasta nyt, tai pikemminkin, miksihän juuri nyt, heti Katin kanssa vietetyn yön jälkeen? Ensimmäinen yö yli vuoteen naisen sylissä ja pää alkoi heti syöttää oivalluksia kuolleen vaimon syvimmistä tunnoista!

Niinköhän jatkossakin kävisi, jos jatkoa olisi luvassa, että mieleen tulisi koko ajan uusia tulkintoja vanhoista asioista, vastauksia kysymyksiin, joita ei ollut aikaisemmin edes tajunnut kysyä? Alkaisiko hän Katin myötä tutustua uudelleen Mariaan vai olisiko Kati kuin katalysaattori, joka sai aikaan erilaisia reaktioita. Vai tulisiko naisesta silta, jota pitkin hän irrottautuisi menneistä?

Pitäisikö hänellä olla muistivihko mukanaan, kun he tapaisivat, etteivät oivallukset menisi hukkaan? Eikö se olisi kohtuutonta toista kohtaan, raapustella äkkiä muistiinpanoja kesken yhteisten hetkien? Tästäkö se hyväksikäyttö alkaisi?

Markusta tuntui kuin hän olisi ulkosaaristossa veneilemässä paljain päin ja tuulisi niin kovaa, että ajatuksetkin velloivat laidasta laitaan.

Oliko hänen nyt pakko ratkaista kaikki kerralla, eikö hän voisi vain antaa ajan kulua ja katsoa, mitä tapahtuisi? Kai Katillakin kokonaisuuden kehittymisestä joku vastuu oli. Eihän nainen ollut olemassa vain toteuttaakseen hänen tarpeitaan tai odottaakseen, että hän päättäisi heidän molempien ajatuksista.

Markku kiersi koko asunnon läpi kaappeihin kurkistellen.

Mihinkään hän ei ollut vielä Marian kuoleman jälkeen koskenut. Hän ei ollut halunnut ajatellakaan asiaa, oli vain vältellyt availemasta niitä ovia, joiden takana tiesi Marian säilyttäneen tavaroitaan ja vaatteitaan ja kodin tekstiilejä. Hänhän käytti samoja vanhoja lakanoita ja pyyhkeitäkin aina uudelleen ja uudelleen. Hän työnsi välillä vain likaiset pesukoneeseen ja sieltä märät kuivausrumpuun ja petasi lopuksi puhtaat takaisin sänkyyn tai ripusti kylpyhuoneen koukkuun käyttöä varten. Kuin hän olisi joku askeetti, joka hylki runsautta ja salli itselleen vain yhden kappaleen jokaista välttämättömyyttä.

Ennen pitkää kaapit pitäisi käydä läpi, se oli päivänselvää. Jos kaiken antaisi pois, tyhjää tilaa jäisi ylen määrin. Täytettäväksi millä, sitä Markku ei tiennyt. Hän ei osannut vielä edes kuvitella, koska ei ollut varma siitä, millainen mies hän tästä eteenpäin olisi – tuntui oleelliselta myöntää edes se itselleen.

Hän otti kaapista Marian tummanpunaisen pyyhkeen, painoi sen kasvojaan vasten ja hengitti syvään.

Koulurakennus näytti Katista yhtä rumalta laatikolta kuin ennenkin, vaikka hän kuinka yritti nähdä sen sympaattisena ja viattomana uhrina, jota piinattiin ja peloteltiin kohtuuttomasti. 

Tuntui vaikealta uskoa, että tältä pihalta lähdöstä oli vasta vajaa vuorokausi aikaa, niin etäiseltä eilinen iltapäivä ja sen sattumukset vaikuttivat. Evakuointi oli tuntunut jo vanhan kertaukselta, niin ikään kropan yli tutusti pyyhkäissyt stressitärinä. Lisäksi Petrin yllättävä ilmaantuminen uimahalliin, ja hänen oma ylivireinen reaktionsa siihen.

Kaiken tuon päälle tuntui jo kertyneen väkevämpiä muistoja.

Pihassa oli väkeä vähemmän kuin yleensä välitunneilla. Moni oppilas oli ilmeisesti saanut vanhemmiltaan luvan pidennettyyn viikonloppuun tai ainakin kunnon aamu-uniin. Hän ei ihmetellyt sitä, vaikka nopeaa arkeen palaamista aina suositeltiin parhaana selviytymiskeinona.   

Mitenköhän arkeen palaaminen häneltä sujuisi? Pommiuhkaus koulussa oli tietysti toisen mittaluokan asia kuin yö Markun kanssa, mutta eihän hänen tarvinnut itselleen esittää: jälkimmäinen pyöri nyt mielessä paljon enemmän. Pitäisi päästä luokkaan ja saada jokin hanke alulle oppilaiden kanssa, niin ajatukset saisivat ilmaa ympärilleen ja tapahtunut asettuisi mittasuhteisiinsa.

Häntä kyllä jännitti nähdä Markku tässä ympäristössä. Oli vaikea kuvitella etukäteen, miltä se tuntuisi. Kokikohan Markku tilannetta nyt yhtään samoin, missä sitten olikaan? Tuskin mies oli tänä aamuna vielä ehtinyt muuta miettiä kuin töitään. Kati oli jättänyt pyörän kotiin ja kuullut bussissa paikallisradiosta, miten Markulta oli haastavaan sävyyn kysytty ratkaisua toistuviin uhkaustilanteisiin. Niin kuin Markku olisi luonut koko ongelman!

Katia huvitti tajuta, miten voimakasta lojaalisuutta hän jo tunsi miestä kohtaan.

kati huomasi veeran heti opettajainhuoneen ovella. Veera nousi sohvalta ja näytti siltä, että oli odotellut häntä malttamattomana jo kauan.

Hän pani takkinsa henkarille ja vaihtoi sisäkengät. Veera elehti, että hän tulisi ehtiessään akvaarioon. Hän nyökki takaisin ymmärtäneensä pyynnön, käväisi vielä vaihtamassa muutaman sanan Tiinan kanssa ja hakemassa itselleen mukillisen vasta keitettyä kahvia.

Akvaario oli muutaman neliön lasiseinäinen uloke eteläisessä päädyssä. Siitä oli kai ollut rakennusvaiheessa tarkoitus tulla jonkinlainen häikäisevä anteeksipyyntö talon muun arkkitehtuurin mitättömyydestä, idyllinen suvantopaikka välituntien ajaksi, viherhuone silmäniloksi tai aurinkoinen ideointikolo.

Tilan piileviä mahdollisuuksia ei kuitenkaan osattu oikein hyödyntää. Senioriopettajien mukaan se oli ollut vuosikymmenten ajan vain tupakkahuoneena. Viime vuosina tila oli pelkistynyt kahdenkeskiseksi juoruilukopiksi, jossa purettiin kotielämän paineita tai haukuttiin hankalia oppilaita parin upottavan tuolin uumenissa. Niiden paras puoli oli se, että istujien ei tarvinnut edes yrittää leikkiä selkärankaisia, kaikista tuli kumminkin velttoja kasoja.

– Joku on valvonut koko viime yön ja hyvästä syystä, Veera tokaisi heti, kun he olivat lysähtäneet paikoilleen.

Kati tunsi, miten poskia alkoi kuumottaa. Hän hörppi mukistaan pieniä kulauksia, ettei olisi joutunut sanomaan heti mitään.

Miten tämä saattoi lähteä näin lapasesta saman tien?

Mistä Veera nyt jo tiesi asiasta, oliko nähnyt heidät kaupungilla itse vai oliko joku muu huomannut ja missä, taksitolpallako? Mitään muistikuvia tuttujen kasvojen vilahtamisesta hänellä ei ollut, mutta oliko hän nyt sellaista muka tajunnut edes vahdata! Ja kaupunkihan oli joka tapauksessa kuin näyttämö. Ehkä joku opettajista – tai oppilas – oli mennyt bussilla ohi, kun he olivat nojailleet toisiinsa grillillä, ja se oli siinä, juorun juuri.

Kati yritti miettiä, keitä hän oli tullessaan nähnyt. Oliko joku katsonut pitkään, iskenyt silmää, naureskellut? Oliko Tiina ollut äsken vähän varautuneen oloinen?

Hän oli varmaan maailman surkein salasuhteilija, ensimmäiset treffit ja heti kiinni. Onneksi hänellä ja Markulla ei ollut mitään totista peiteltävää, ei perheitä suojeltavana, ei mainetta menetettävänä. Kaksi vapaata ihmistä. He nyt vain olisivat halunneet pitää asian vielä itsellään, irti täältä koulusta.

Miten ihmiset, jotka oikeasti elivät kaksoiselämää, osasivat hoitaa suojauksensa, jos se kerran oli näin vaikeaa? Piileksivätkö ne koko ajan aurinkolasien ja lierien alla, tapailivatko tuntemattomissa motelleissa, luikkivat hämäriä sivukatuja ja varalta vielä eri puolilla, käsimerkein kommunikoiden?

Hetken ajan Kati tunsi hyökyvää myötätuntoa kaikkia pettäjiä kohtaan, sitten hänen mieleensä välähti Petri ja olo normalisoitui.

Jotkuthan eivät välittäneet luikkia omaa aviovuodettaan pidemmälle.

Kati tajusi, että Veera tuijotti häntä.

– Sä et taida oikein jaksaa nyt innostua?

Veeran ääni oli pettynyt. Kati katsoi ystävänsä naamaa, ilmettä, josta alkoi kadota hehku, hiuksia, jotka putoilivat pääkukkuralle kasatusta pallerosta; kymmenistä pinneistä huolimatta se huojui uhkaavasti.

Kampaushan näytti uudelleen kyhätyltä versiolta eilisestä. Sellaista ei ollut viime aikoina sattunut. Kati valpastui. Oliko hän käsittänyt tässä jotakin väärin?

– Ai niinku innostua mistä?

– No koskahan minä nyt olen valvonut viimeksi, Veera yritti vielä, vaikka huomattavasti vaisummin jo. Kati näki, että hän oli Veeran mielestä pilannut kaiken, varastanut yllättämisen nautinnon. Vasta sen tajuttuaan hän äkkiä ymmärsikin, mihin Veera valvomisellaan viittasi: Jarkkoon!

Veera oli tavannut Jarkon, itseään reilusti nuoremman basistin, joulun tienoilla ja seurustellut tämän kanssa reilun kuukauden ajan, kunnes mies oli lähtenyt jatkamaan levyntekoa Yhdysvaltoihin. Jarkko oli sanonut tulevansa keväämmällä käymään mutta jättänyt kertomatta tarkempaa ajankohtaa. Kaikki oli jäänyt juuri niin epämääräisesti auki, että Veera oli hoippunut hulluuden partaalla, kertonut aikovansa nukkua kahdentoista tunnin yöunia niin, että jaksaisi sitten valvoa taas yöt läpeensä, jos mies oikeasti vielä palaisi.

Kati oli vihjaissut, ettei se tainnut ihan olla logiikka, jota elimistö ja aivot noudattivat, mutta Veeran mielestä strategian pitikin olla yhtä mahdoton kuin tilanne.

– Voi Veera, anteeksi, mä olen niin ajatuksissani kun… oli eilen semmoinen kamala koulupäivä ja kaikkea. Jarkkoko on tullut takaisin?

Veera alkoi kikattaa vähämielisesti kuin pelkkä miehen nimen mainitseminen olisi kutittanut,  ja näytti huojentuneelta, kun hän viimein oli oivaltanut. Kati itsekin oli helpottunut, kun oli saanut kiinni omista luulotteluistaan ennen kuin oli paljastanut itsensä. Veeran estoton riemu tempaisi hänet mukaansa niin, että tunnelma riehaantui irti ajasta ja paikasta. Hän ei edes muistanut, koska oli viimeksi nauranut yhtä hervottomasti.

Markku kiirehti viipalekoululle päin ja väisteli pikkukengissään pihan lätäköitä.

Katin tunnit alkaisivat pian, olikohan nainen jo tullut? Pieni kiihtymys pyrki pintaan, olo tuntui yhtä aikaa erikoiselta ja miellyttävältä. Erikoisen miellyttävältä, Markku oikaisi ajatuksiaan.

Hän oli aina tottunut pitämään kaiken henkilökohtaisen näiden aitojen ulkopuolella. Marian kanssa se oli tietysti ollut helppoakin, kun kotielämä oli ollut niin voimakkaasti työn vastapaino, mutta tämä oli taas uusi tilanne. Miten kaikki lähtisi nyt sujumaan, kun he näkisivät kumminkin joka päivä?

Jälkiviisaaksi ei kannattanut ruveta, se olisi hukkaenergiaa niin kuin oli kyllä etukäteenkin murehtiminen. Eilen oli tuntunut tarpeelliselta toimia niin kuin toimittiin ja sänkyyn oli päädytty, koska oltiin eläviä ihmisiä ja viettienergia vei.

Markku loikkasi rapakon yli. Mitä hän tässä nyt venkoili ja puolusteli niin kuin olisi katunut, lisäähän hän halusi, mahdollisimman pian, lisää kaikkea hyvää mitä olisi saatavilla! Se tunne oli vahvistunut aamun edetessä, kun hän oli tullut töihin.

Hän käväisisi vain erityisopettajan luona hakemassa lomakkeeseen tarvitsemansa allekirjoituksen. Se oli Tuulan homma, mutta tämä oli nyt kotonaan potemassa migreenikohtausta eilisen säikähdyksen jäljiltä.  Sitten hän poikkeaisi opettajainhuoneen kautta, tarkistaisi, olisiko Kati jo tullut ja näyttäisikö yhtä syliin kaapattavalta kuin eilen.

Jos jälleennäkeminen tuntuisi molemmista hyvältä – kai he sen arvaisivat jo toistensa ilmeistä – hän oli valmis tapaamaan Katin uudelleen heti töiden jälkeen. He viettäisivät yhdessä vaikka koko viikonlopun, jos meno alkaisi siihen suuntaan viertää.

Kun Markku muutaman minuutin päästä tuli allekirjoituksen kanssa takaisin ja kulki taas pihan poikki, hän näki akvaariossa tuoleilla hytkyvät ystävykset. Vaikutti siltä, että jokin puheenaihe, jonka naiset olivat juuri jakaneet keskenään, oli ollut hyvin hauska, suorastaan naurettava.

Markun kasvoille nousi hetkeksi kummallinen ilme. Jos Kati olisi sattunut silloin katsomaan, nainen olisi ehkä tunnistanut siinä hämmennystä, pettymystä, suruakin – kerroksia, jotka olivat syntyneet pitkän ajan kuluessa ja monen kipeän tapahtuman myötä. Mutta Kati ei huomannut häntä ja hymähdyksen myötä hetki meni ohi.

Markku päätti palata kansliaan.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.