Osa 4/8: Takana on yhteinen yö ja edessä työpäivä samassa koulussa: Katilla ja Markulla on kummallakin omat pelkonsa, varauksensa ja toiveensa. Yhdessä he sopivat, että suhde pidetään vielä ulkomaailmalta piilossa – mutta voiko sattumia hallita?

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Kati makasi sykkyrällä peiton alla ja hymyili itsekseen silmät kiinni. Markun lähdöstä oli joitakin minuutteja, mutta tuntui kuin mies olisi huoneessa yhä läsnä. Tyyny tuoksui erilaiselta kuin ennen, ilma oli vielä täynnä kuiskauksia. Ihan kuin tila, joka oli yleensä niin kokonaan hänen omansa, kuulostelisi itseään: entä nyt?

Siihen kysymykseen hän osasi kyllä vastata. Ennen kuin hän nousisi ylös ja rupeaisi taas osaksi ulkomaailmaa, hänen piti saada vielä vähän miettiä omissa oloissaan, mitä edellisen kellonympäryksen aikana oli tapahtunut.

Kummallista, miten luontevalta oli tuntunut kutsua Markku yöllä tänne omaan kotiin, vaikka hän oli yleensä niin tarkka reviiristään. Ja miten levänneeltä olo nyt tuntui, melkein kuin muutamalla aamuyön sikeällä tunnilla miehen kainalossa muka olisi oikeasti voinut kuitata viikon unirästit! 

Yleensä hänen oli vaikea nukahtaa vieraan ihmisen lähellä, sellainen oli aina tuntunut heittäytymiseltä, johon hän ei halunnut itseään pakottaa. Markun kanssa varautuneisuus ei edes noussut mieleen. He vain olivat jossain vaiheessa päättäneet, että nyt nukutaan muutama tunti yhteistä väsymystä pois, ja sitten niin oli tapahtunut.

Markku ei siis selvästikään ollut hänelle enää vieras, mutta tuttukin kuulosti liian laimealta. Tuntematon ystävä? Se taisi olla jonkin huonon elokuvan nimi. Ja rakastettuna hän ei osannut Markkua sentään ajatella, ei vielä: oli tärkeää, ettei edennyt liian nopeasti, kuvitellut suhdetta kerralla alusta loppuun.

Ensimmäisten minuuttien alkukankeutta vasten tuntui jonkinmoiselta ihmeeltä, että he olivat viipyneet kapakassa miltei valomerkkiin saakka. Kummallakaan ei ollut kiirettä tilanteesta pois. Kun he sitten lopulta lähtivät sieltä, puutuneina pikemminkin istumiseen kuin toistensa seuraan, tuntui hyvältä vielä jatkaa yhdessäoloa, käveleskellä tyynessä säässä, syödä roskaruokaa, päätyä viimein tänne.

Hän ei muistanut enää siinä vaiheessa epäillä eikä kyseenalaistaa mitään, kaikkein vähiten sänkyyn menoa. Tosin hän tarvitsi kotiin tultua vielä viinilasillisen verran rohkaisua – tai hengähdystä, viipyilyä, tunnelman kokoamista, mitä lie. Joka tapauksessa aikaa. Markku ei hosunut vaan sopeutui hänen tarpeisiinsa ja rytmiinsä.

Sitten hiukan myöhemmin Markku kyllä kantoi hänet makuuhuoneeseen kesken perspektiivin hahmottamisen kehityksen, mutta silloin ajoitus olikin jo oikea sellaiseen omavaltaisuuteen. Hermostuneena hänellä oli tapana ruveta luennoimaan taidehistoriasta, ja siinä vaiheessa mieheltä piti löytyä riittävästi päättäväisyyttä ja kykyä nähdä hänen vitkuttelunsa läpi. 

Mutta lopulta hän oli vain keskittynyt hetkeen ja antanut mennä, luottanut omaan haluunsa, pitkästä aikaa.

Kati tuli esiin peiton alta ja ojenteli itseään suoraksi. Kun mieleen välähti Petri, häntä alkoi melkein naurattaa. Niinpä tietysti! Ikään kuin hänen nyt pitäisi perata tätä uutta kokemustaan vanhoja vasten tai tehdä ajatuksissaan vielä tiliä siitä, mitä oli tapahtunut. Tai ehkä aivot vain puskivat mielikuvia sieltä täältä yhdistämättä niitä toisiinsa.  

Ensimmäiset vuodet Petrin kanssa olivat kiihkeitä ja väkeviä, se oli yksiselitteinen muisto. 

Silloin tuntui mahdottomalta kuvitella, että sellainen intohimo koskaan laantuisikaan. Miksi sellaista edes olisi ajateltu? Oli asuttu pikkuruisessa yksiössä, jossa oli vaikea liikkua törmäilemättä yhteen ja se sopi heille oikein hyvin: Kas, taas tavattiin! Ja mitenkäs sattui, sänky selän takana!

Mutta niin vain oli käynyt, että sänky tuli ahtaaksi kahdelle eripariselle vimmalle. Spontaanisti syttyneen himon tilalle tuli tarmokas hedelmöittymisprojekti, joka vaati puurtamista ja yrittämistä. Siitähän etääntyminen alkoikin, aikataulutetusta halusta, otollisten hetkien mukaan määräytyvistä menoista, jatkuvista ovulaatiomittauksista ja raskaustesteistä, lopulta jo toistuvasta lohduttelustakin, turhautumisesta ja tyhjyyden tunteesta, johon tuntui kilpistyvän koko muu, runsas ja tyydyttävä elämä.

Joskus jälkeenpäin hän oli tosin itsekseen miettinyt, että kenties niihin vähäisiin neliöihin olisi silti saanut sovitettua molemmat tarpeet paremmin kuin siihen väljään kolmioon, jonka he tulevaisuutta silmällä pitäen ostivat. Siinä vaiheessa hänellä oli takanaan vasta muutaman kuukauden pillerittömyys – kenelläkäs sitä nyt heti tärppäisi.

Puitteet jyräsivät ytimen, ehkä niinkin. Mitään selvää syytähän kummastakaan ei löytynyt. Ja kun ei ollut syytä, ei ollut myöskään syyllisiä, vain elämän arvaamattomuus.

Mitä taas tuli viime vuosiin, aikaan Petrin ja avioeron jälkeen, hänen oli käytännössä ollut vaikea innostua kenestäkään muusta miehestä. Harvoin oli päästy edes toisille treffeille asti. Eihän hän alun perinkään halunnut lasta vain biologisen kellonsa takia, ei edes silloin, kun lasta oli tekemällä tehty. Hän vain tahtoi lapsen ja perheen juuri Petrin kanssa. Siksi ajatus lapsesta ei ollut enää elänyt mielessä avioeron jälkeen. 

Olihan hän toki kerran pari vuodessa kuin eloonjäämisvietin voimalla ja naiseudelleen velallisena poiminut mukavan oloisen miehen mukaansa jostain juhlista tai baarista. Yleensä heti jälkeenpäin hän oli toivonut, että yövieras ymmärtäisi lähteä ennen aamua. Ja jos päädyttiinkin jopa yhteiselle aamiaiselle asti, jokin sinänsä mitätön asia alkoi helposti ärsyttää, toisen ääneen haukottelu tai kahvin ryystäminen tai silmälasien yli tuijottelu… Aistihan mies nyt sellaisen nyrpeyden, joten ei ihme, ettei tyypeistä, mukavista tai mukaviksi luulluista, myöhemmin juuri kuulunut.

Ihmeellisiä yhteentörmäyksiä ja romanttisia sattumia hän joutui pyydystelemään kirjoista ja leffoista, todellisuus ei niitä hänen eteensä paiskannut. Ja netti tuntui tyystin mahdottomalta paikalta hankkia seuraa: kiinnostuksen viriäminen vaati kasvot ja kädet ja eleet ja toisen koko tavan olla maailmassa. Pelkkien sanojen tai kuvan varassa hän ei osannut suunnistaa, niin asia vain oli.

Oliko tämä epätodennäköinen kohtaaminen Markun kanssa nyt ensimmäinen hyvällä tavalla järisyttävä yllätys, mitä hänen elämässään oli tapahtunut vuosikausiin? Oliko hän ihastunut mieheen tuosta vain?

Katia hymyilytti oma järkeilynsä, mutta ei hän osannut muutakaan tehdä. Hän oli koko aikuisen ikänsä tottunut viilaamaan mietteitään edestakaisin – muutama ystävä oli ehkä joskus puhunut vatvomisestakin.

Enemmän hän taisi olla ihastunut siihen, että oli uskaltanut tehdä jotakin, joka oli näin epäjärkevää. Tätähän hän juuri oli halunnut ja odottanut: tilaisuutta yllättää itsensä. Ja oli hän ihastunut myös siihen, että oli päästänyt irti kontrollistaan, nauttinut hetkestä ilman huolta huomisesta. Ja hiukan siihenkin, että ilmassa oli sentään olemassa pieni ihastumisen mahdollisuus. Sen takia olikin jo oleellista, että mies oli juuri Markku.

Kati tunsi saaneensa ajatustensa sävyt kohdalleen. Hän venytteli hetken kuin kissa ja nousi rauhallisesti peiton alta. Edessä oli vielä vapaata aamua, hänen ensimmäinen tuntinsa koululla alkaisi vasta kymmeneltä. Mitähän Markku teki juuri nyt? Mies oli lähtenyt jo puoli kahdeksalta, ottanut taksin kotiinsa, sanonut haluavansa käydä vaihtamassa vaatteet ja keräilemässä ajatuksiaan. Edessä saattoi olla yhä poikkeuksellinen päivä: eilisen takia Markku joutuisi hoitamaan ainakin ylimääräisiä puheluita. 

Hänkin oli ollut helpottunut, kun eteen oli langennut oma hetki ennen töihin lähtöä. Entäpä jos Markku olisikin ryystänyt kahviaan niin, että hänellä olisi mennyt kylmät väreet selässä? Hän arvasi olevansa itsekeskeinen, koska oli tottunut muutaman vuoden ajan ottamaan huomioon vain omat tarpeensa. Mutta oli mukana suojelunhaluakin: jos jotakin uutta oli syntymässä, oli parempi, että sitä ei heti altistettu kaikkein banaaleimmille mielikuville. Sitä paitsi: eihän syvemmälle edes voinut edetä, ellei ensin voittanut pinnan vastuksen. Ja myöhemmin, jos suhde sujuisi suotuisasti, mitään ryystämisiähän ei edes tajuaisi. Näin hän ainakin halusi nyt uskoa.

He olivat sopineet, että tapaisivat viikonlopun aikana uudelleen ja keskittyisivät unohtamaan työasiat. Ehkä he näkisivät jo illalla, se oli jätetty vielä auki. Kai he molemmat aikoivat vähän kuulostella, mitä ajatuksia päähän nousisi päivän mittaan.

Yhdessä oli sovittu siitäkin, että pidettäisiin koulussa matalaa profiilia. Hän oli itse ottanut asian esille, ei sen vuoksi, että olisi luullut Markun muuten kuuluttavan yön yksityiskohdat keskusradiosta, vaan siksi, että pelkäsi miehen epäilevän hänen kykyään vaalia näin mojovaa salaisuutta opettajainhuoneen estrogeeninhuuruisissa välituntisessioissa.

Harvoinpa niissä kyllä kukaan mistään kovin henkilökohtaisesta asiasta uskoutui, ei ainakaan kollektiivisesti, mutta Markku ei välttämättä olisi uskonut sitä. Mies  katsoi maailmaa omasta erityisestä vinkkelistään ja tuntui aina hiukan kavahtavan leidiensä kevyttä pulputusta. Ehkä Markku ei hahmottanut, miten oleellista ja hienovireistä eri tyylilajien viljely oli ja millainen kuningaslaji kunnon juoruilu oli. Eihän kaikki juoruilu ollut räävitöntä pilkkaa. Sitä paitsi monet miehet olivat erityisen innokkaita juoruilijoita. 

Kati pani vedenkeittimien päälle, teki itselleen juustoleivän ja haki eteisen penkiltä lehden, jonka Markku oli lähtiessään siihen nostanut. Miehen sinänsä pieni teko tuntui hetken kuin suuremmaltakin huolenpidolta. Kati kaatoi itselleen appelsiinimehua ja selasi lehteä, sisäsivuilta löytyi pieni uutinen pommiuhasta ja evakuoinnista. Jutun viimeinen rivi ailahti vatsanpohjassa kuin niukkaan toteamukseen olisi koodattu koko salaisuus, jos joku vain olisi osannut sen sieltä lukea: "Koulun rehtoria ei tavoitettu kommentoimaan asiaa."

Markku istui taksin takapenkillä, nojasi niskaansa penkkiin ja katseli sumuista huhtikuista aamua, jonka läpi auto häntä kiidätti. Kännykkään näytti tulleen illalla puheluita, mutta hän ei halunnut ruveta purkamaan niitä vielä, sen ehtisi tehdä koulullakin. Ensin teki mieli päästä pitkään, lämpimään suihkuun ja saada kuumaa, vahvaa kahvia.

Olisihan hän niistä Katinkin luona voinut nauttia, mutta oli tullut tarve olla vielä hetkinen itsekseen kotona ennen töihin menoa. Kati oli ottanut hänen aikaisen lähtönsä mutkattomasti ja rennosti, joko käsittänyt aidosti tai ainakin halunnut antaa niin ymmärtää. Ehkä Katilla oli ollut sama vetäytymisen tarve itselläänkin, ei kai sellainen mitenkään tavatonta ollut, ei ainakaan näin erityisen kohtaamisen jälkeen.

Kuski kaarsi pihaan, Markku maksoi ja nousi kyydistä, vilkaisi ympärilleen kuin tarkistaen, huomaisiko joku naapurustossa hänen tuloaan. Samassa hän hätkähti omaa käytöstään: mistä moinen luihu ele, eihän siihen ollut mitään syytä.

Taasko vanhat muistot veivät häntä? Ainako ne iskivät, jos hän ei ollut valppaana ja keskittynyt?

Koska hän oli sitten viimeksi tullut yöretkiltä kotiin näin myöhään, tai varhain?

Siitähän täytyi olla jo iäisyys. Joskus markka-aikana, vuosituhannen vaihteessa, kun hän oli vielä kihloissa Lauran kanssa ja luuli voivansa elää monta rinnakkaista elämää yhtä aikaa. Se oli ollut repaleista rakkautta, jos rakkautta ollenkaan. Se oli päättynyt vasta, kun hän oli tempaissut itsensä uuteen työhön, uuteen maahan, uuteen suhteeseen. Vastaavia retkiä ei ollut tapahtunut enää aikoihin, ei tässä osoitteessa ja elämässä, ei Marian aviomiehenä.

Nyt hän oli joka tapauksessa vapaa olento. Hänellähän ei voinut olla toista naista, kun ei ollut enää ensimmäistäkään.
Markku hymähti ajatukselleen; näinhän ne ongelmat ohitettiin, sarkasmilla.

Markku nousi rappuset kolmanteen kerrokseen, nosti sisään mennessään kynnysmatolta aamun sanomalehden ja eilisen kirjepostin.

Hän oli tuonut eilen iltapäivällä autonsa katokseen mutta jatkanut saman tien bussipysäkille. Oli tuntunut paremmalta ratkaisulta lähteä suoraan kaupunkiin käymättä sisällä. Kai hän pelkäsi, että kotiovesta astuminen olisi laukaissut katumuksen tai ainakin epäröinnin, eikä hän olisi lähtenytkään Katia tapaamaan. Siitäkös farssi olisi syntynyt, kun hän olisi soittanut naiselle uudestaan ja pyytänyt tätä unohtamaan edellisen puhelun.

Miksi hän näin synkeitä kuvitelmia nyt kehitteli ikään kuin haluaisi pelotella itseään jälkikäteen?

Markku käveli takki päällä keittiöön ja heitti avainnipun ja postit pöydälle. Eilisaamun astiat olivat pesemättöminä altaassa. Se oli sentään tuttu näky, mutta muuten koti vaikutti jotenkin erilaiselta kuin ennen, vieraammalta ja ahtaammalta ja tunkkaisemmalta.

Hän katsoi ympärilleen, haki selitystä, veti henkeäkin syvään. Ilma ei ollut raskasta, mutta muuten kaikki oli liian tukkoista ja synkkää – huonekalut, matot, verhot, liinat.

Jopa valo.

Talviverhoilu, Markulla välähti äkkiä. Tummanhehkuvat tekstiilit.

Kaikkihan oli jäänyt näin sen jälkeen, kun Maria lähti kotoa sairaalaan viimeisen kerran, ja siitä asti jokainen yksityiskohta oli pysynyt ennallaan. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen näin kauan kerrallaan, koska eläessään Maria vaihteli kodin ilmettä aina vuodenaikojen mukaan.

Miten hän ei ollut tajunnut asiaa aikaisemmin? Oliko hän näin vieraantunut omasta kodistaan?

Yhtäkkiä hän muisti muutakin: vuosi sitten keväällä, juuri niinä päivinä, kun Maria viimeisen kerran lähti kotoa, vaimo suri sitä, ettei lähtiäisiksi ehtinyt enää pukea kotia keveämpään asuun. Maria pyöritteli sitä puheissaan toistuvasti, suunnitteli monen päivän ajan, että voisi ehkä sittenkin käydä vielä lyhyellä viikonloppulomalla kotona, jos voimat antaisivat myöten. Mutta haaveeksi se jäi, koska Maria ei siinä vaiheessa jaksanut enää edes nousta sängynreunalle istumaan. Muutaman päivän päästä vaimo ei enää palannut ehdotukseensa. 

Hän oli yrittänyt sulloa sisälleen sitä pakahduttavaa ikävää, joka pyrki jo esiin, vaikka Maria oli yhä elossa. Koska toivoa ei enää annettu, oli aluksi vaikeaa keskittyä siihen aikaan, mitä vielä oli jäljellä. Niiden tuntojen keskellä vaimon huoli kodin vaatettamisesta keveämpään asuun kuulosti jotenkin hölmöltä ja epäoleelliselta. Niin kuin sillä nyt olisi mitään väliä, miltä kotona näytti, kun Maria ei sinne enää itse palaisi.

Eihän koti sitä paitsi muutenkaan ollut mikään ihminen, jota puettiin ja riisuttiin!

Ei hän epäilyjään ääneen sanonut, mutta täytyihän Marian vaistota hänen asenteensa. Vaimo oli yhteisten vuosien myötä oppinut lukemaan hänen tunnetilojaan pienistä eleistä ja ilmeistä niin oivaltavasti, että sellainen tarkkanäköisyys oli tuntunut välillä miltei pelottavalta. Maria oli aina, alusta asti, ollut hänelle paljon suurempi salaisuus kuin hän Marialle.

Nyt näytti päivänselvältä, että hän ei ollut lainkaan käsittänyt, kuinka tärkeitä nämä kodin riisumiset ja pukemiset oikeasti olivat Marialle. Kotihan oli aina Marialle rakas kuin läheinen ihminen, kuin... niin... kuin oma lapsi. Maria tuhlasi kodille sitä huolenpitoa, jota sisältä virtasi. Vaimo halusi jättää itsestään kotiin kesämuiston, heleämmät kankaat, raikkaammat matot, kirkkaamman valon. Se olisi ollut hellyydenosoitus sille paikalle, joka oli elämän kiinnekohta uudessa kotimaassa. Lisäksi se olisi ollut rakkaudenosoitus hänelle, joka niin ikään asui kodissa ja eli sen tunnelman keskellä.

Jotenkin noin Markku sen tunsi nyt ymmärtävänsä. Miksihän vasta nyt, tai pikemminkin, miksihän juuri nyt, heti Katin kanssa vietetyn yön jälkeen? Ensimmäinen yö yli vuoteen naisen sylissä ja pää alkoi heti syöttää oivalluksia kuolleen vaimon syvimmistä tunnoista!

Niinköhän jatkossakin kävisi, jos jatkoa olisi luvassa, että mieleen tulisi koko ajan uusia tulkintoja vanhoista asioista, vastauksia kysymyksiin, joita ei ollut aikaisemmin edes tajunnut kysyä? Alkaisiko hän Katin myötä tutustua uudelleen Mariaan vai olisiko Kati kuin katalysaattori, joka sai aikaan erilaisia reaktioita. Vai tulisiko naisesta silta, jota pitkin hän irrottautuisi menneistä?

Pitäisikö hänellä olla muistivihko mukanaan, kun he tapaisivat, etteivät oivallukset menisi hukkaan? Eikö se olisi kohtuutonta toista kohtaan, raapustella äkkiä muistiinpanoja kesken yhteisten hetkien? Tästäkö se hyväksikäyttö alkaisi?

Markusta tuntui kuin hän olisi ulkosaaristossa veneilemässä paljain päin ja tuulisi niin kovaa, että ajatuksetkin velloivat laidasta laitaan.

Oliko hänen nyt pakko ratkaista kaikki kerralla, eikö hän voisi vain antaa ajan kulua ja katsoa, mitä tapahtuisi? Kai Katillakin kokonaisuuden kehittymisestä joku vastuu oli. Eihän nainen ollut olemassa vain toteuttaakseen hänen tarpeitaan tai odottaakseen, että hän päättäisi heidän molempien ajatuksista.

Markku kiersi koko asunnon läpi kaappeihin kurkistellen.

Mihinkään hän ei ollut vielä Marian kuoleman jälkeen koskenut. Hän ei ollut halunnut ajatellakaan asiaa, oli vain vältellyt availemasta niitä ovia, joiden takana tiesi Marian säilyttäneen tavaroitaan ja vaatteitaan ja kodin tekstiilejä. Hänhän käytti samoja vanhoja lakanoita ja pyyhkeitäkin aina uudelleen ja uudelleen. Hän työnsi välillä vain likaiset pesukoneeseen ja sieltä märät kuivausrumpuun ja petasi lopuksi puhtaat takaisin sänkyyn tai ripusti kylpyhuoneen koukkuun käyttöä varten. Kuin hän olisi joku askeetti, joka hylki runsautta ja salli itselleen vain yhden kappaleen jokaista välttämättömyyttä.

Ennen pitkää kaapit pitäisi käydä läpi, se oli päivänselvää. Jos kaiken antaisi pois, tyhjää tilaa jäisi ylen määrin. Täytettäväksi millä, sitä Markku ei tiennyt. Hän ei osannut vielä edes kuvitella, koska ei ollut varma siitä, millainen mies hän tästä eteenpäin olisi – tuntui oleelliselta myöntää edes se itselleen.

Hän otti kaapista Marian tummanpunaisen pyyhkeen, painoi sen kasvojaan vasten ja hengitti syvään.

Koulurakennus näytti Katista yhtä rumalta laatikolta kuin ennenkin, vaikka hän kuinka yritti nähdä sen sympaattisena ja viattomana uhrina, jota piinattiin ja peloteltiin kohtuuttomasti. 

Tuntui vaikealta uskoa, että tältä pihalta lähdöstä oli vasta vajaa vuorokausi aikaa, niin etäiseltä eilinen iltapäivä ja sen sattumukset vaikuttivat. Evakuointi oli tuntunut jo vanhan kertaukselta, niin ikään kropan yli tutusti pyyhkäissyt stressitärinä. Lisäksi Petrin yllättävä ilmaantuminen uimahalliin, ja hänen oma ylivireinen reaktionsa siihen.

Kaiken tuon päälle tuntui jo kertyneen väkevämpiä muistoja.

Pihassa oli väkeä vähemmän kuin yleensä välitunneilla. Moni oppilas oli ilmeisesti saanut vanhemmiltaan luvan pidennettyyn viikonloppuun tai ainakin kunnon aamu-uniin. Hän ei ihmetellyt sitä, vaikka nopeaa arkeen palaamista aina suositeltiin parhaana selviytymiskeinona.   

Mitenköhän arkeen palaaminen häneltä sujuisi? Pommiuhkaus koulussa oli tietysti toisen mittaluokan asia kuin yö Markun kanssa, mutta eihän hänen tarvinnut itselleen esittää: jälkimmäinen pyöri nyt mielessä paljon enemmän. Pitäisi päästä luokkaan ja saada jokin hanke alulle oppilaiden kanssa, niin ajatukset saisivat ilmaa ympärilleen ja tapahtunut asettuisi mittasuhteisiinsa.

Häntä kyllä jännitti nähdä Markku tässä ympäristössä. Oli vaikea kuvitella etukäteen, miltä se tuntuisi. Kokikohan Markku tilannetta nyt yhtään samoin, missä sitten olikaan? Tuskin mies oli tänä aamuna vielä ehtinyt muuta miettiä kuin töitään. Kati oli jättänyt pyörän kotiin ja kuullut bussissa paikallisradiosta, miten Markulta oli haastavaan sävyyn kysytty ratkaisua toistuviin uhkaustilanteisiin. Niin kuin Markku olisi luonut koko ongelman!

Katia huvitti tajuta, miten voimakasta lojaalisuutta hän jo tunsi miestä kohtaan.

kati huomasi veeran heti opettajainhuoneen ovella. Veera nousi sohvalta ja näytti siltä, että oli odotellut häntä malttamattomana jo kauan.

Hän pani takkinsa henkarille ja vaihtoi sisäkengät. Veera elehti, että hän tulisi ehtiessään akvaarioon. Hän nyökki takaisin ymmärtäneensä pyynnön, käväisi vielä vaihtamassa muutaman sanan Tiinan kanssa ja hakemassa itselleen mukillisen vasta keitettyä kahvia.

Akvaario oli muutaman neliön lasiseinäinen uloke eteläisessä päädyssä. Siitä oli kai ollut rakennusvaiheessa tarkoitus tulla jonkinlainen häikäisevä anteeksipyyntö talon muun arkkitehtuurin mitättömyydestä, idyllinen suvantopaikka välituntien ajaksi, viherhuone silmäniloksi tai aurinkoinen ideointikolo.

Tilan piileviä mahdollisuuksia ei kuitenkaan osattu oikein hyödyntää. Senioriopettajien mukaan se oli ollut vuosikymmenten ajan vain tupakkahuoneena. Viime vuosina tila oli pelkistynyt kahdenkeskiseksi juoruilukopiksi, jossa purettiin kotielämän paineita tai haukuttiin hankalia oppilaita parin upottavan tuolin uumenissa. Niiden paras puoli oli se, että istujien ei tarvinnut edes yrittää leikkiä selkärankaisia, kaikista tuli kumminkin velttoja kasoja.

– Joku on valvonut koko viime yön ja hyvästä syystä, Veera tokaisi heti, kun he olivat lysähtäneet paikoilleen.

Kati tunsi, miten poskia alkoi kuumottaa. Hän hörppi mukistaan pieniä kulauksia, ettei olisi joutunut sanomaan heti mitään.

Miten tämä saattoi lähteä näin lapasesta saman tien?

Mistä Veera nyt jo tiesi asiasta, oliko nähnyt heidät kaupungilla itse vai oliko joku muu huomannut ja missä, taksitolpallako? Mitään muistikuvia tuttujen kasvojen vilahtamisesta hänellä ei ollut, mutta oliko hän nyt sellaista muka tajunnut edes vahdata! Ja kaupunkihan oli joka tapauksessa kuin näyttämö. Ehkä joku opettajista – tai oppilas – oli mennyt bussilla ohi, kun he olivat nojailleet toisiinsa grillillä, ja se oli siinä, juorun juuri.

Kati yritti miettiä, keitä hän oli tullessaan nähnyt. Oliko joku katsonut pitkään, iskenyt silmää, naureskellut? Oliko Tiina ollut äsken vähän varautuneen oloinen?

Hän oli varmaan maailman surkein salasuhteilija, ensimmäiset treffit ja heti kiinni. Onneksi hänellä ja Markulla ei ollut mitään totista peiteltävää, ei perheitä suojeltavana, ei mainetta menetettävänä. Kaksi vapaata ihmistä. He nyt vain olisivat halunneet pitää asian vielä itsellään, irti täältä koulusta.

Miten ihmiset, jotka oikeasti elivät kaksoiselämää, osasivat hoitaa suojauksensa, jos se kerran oli näin vaikeaa? Piileksivätkö ne koko ajan aurinkolasien ja lierien alla, tapailivatko tuntemattomissa motelleissa, luikkivat hämäriä sivukatuja ja varalta vielä eri puolilla, käsimerkein kommunikoiden?

Hetken ajan Kati tunsi hyökyvää myötätuntoa kaikkia pettäjiä kohtaan, sitten hänen mieleensä välähti Petri ja olo normalisoitui.

Jotkuthan eivät välittäneet luikkia omaa aviovuodettaan pidemmälle.

Kati tajusi, että Veera tuijotti häntä.

– Sä et taida oikein jaksaa nyt innostua?

Veeran ääni oli pettynyt. Kati katsoi ystävänsä naamaa, ilmettä, josta alkoi kadota hehku, hiuksia, jotka putoilivat pääkukkuralle kasatusta pallerosta; kymmenistä pinneistä huolimatta se huojui uhkaavasti.

Kampaushan näytti uudelleen kyhätyltä versiolta eilisestä. Sellaista ei ollut viime aikoina sattunut. Kati valpastui. Oliko hän käsittänyt tässä jotakin väärin?

– Ai niinku innostua mistä?

– No koskahan minä nyt olen valvonut viimeksi, Veera yritti vielä, vaikka huomattavasti vaisummin jo. Kati näki, että hän oli Veeran mielestä pilannut kaiken, varastanut yllättämisen nautinnon. Vasta sen tajuttuaan hän äkkiä ymmärsikin, mihin Veera valvomisellaan viittasi: Jarkkoon!

Veera oli tavannut Jarkon, itseään reilusti nuoremman basistin, joulun tienoilla ja seurustellut tämän kanssa reilun kuukauden ajan, kunnes mies oli lähtenyt jatkamaan levyntekoa Yhdysvaltoihin. Jarkko oli sanonut tulevansa keväämmällä käymään mutta jättänyt kertomatta tarkempaa ajankohtaa. Kaikki oli jäänyt juuri niin epämääräisesti auki, että Veera oli hoippunut hulluuden partaalla, kertonut aikovansa nukkua kahdentoista tunnin yöunia niin, että jaksaisi sitten valvoa taas yöt läpeensä, jos mies oikeasti vielä palaisi.

Kati oli vihjaissut, ettei se tainnut ihan olla logiikka, jota elimistö ja aivot noudattivat, mutta Veeran mielestä strategian pitikin olla yhtä mahdoton kuin tilanne.

– Voi Veera, anteeksi, mä olen niin ajatuksissani kun… oli eilen semmoinen kamala koulupäivä ja kaikkea. Jarkkoko on tullut takaisin?

Veera alkoi kikattaa vähämielisesti kuin pelkkä miehen nimen mainitseminen olisi kutittanut,  ja näytti huojentuneelta, kun hän viimein oli oivaltanut. Kati itsekin oli helpottunut, kun oli saanut kiinni omista luulotteluistaan ennen kuin oli paljastanut itsensä. Veeran estoton riemu tempaisi hänet mukaansa niin, että tunnelma riehaantui irti ajasta ja paikasta. Hän ei edes muistanut, koska oli viimeksi nauranut yhtä hervottomasti.

Markku kiirehti viipalekoululle päin ja väisteli pikkukengissään pihan lätäköitä.

Katin tunnit alkaisivat pian, olikohan nainen jo tullut? Pieni kiihtymys pyrki pintaan, olo tuntui yhtä aikaa erikoiselta ja miellyttävältä. Erikoisen miellyttävältä, Markku oikaisi ajatuksiaan.

Hän oli aina tottunut pitämään kaiken henkilökohtaisen näiden aitojen ulkopuolella. Marian kanssa se oli tietysti ollut helppoakin, kun kotielämä oli ollut niin voimakkaasti työn vastapaino, mutta tämä oli taas uusi tilanne. Miten kaikki lähtisi nyt sujumaan, kun he näkisivät kumminkin joka päivä?

Jälkiviisaaksi ei kannattanut ruveta, se olisi hukkaenergiaa niin kuin oli kyllä etukäteenkin murehtiminen. Eilen oli tuntunut tarpeelliselta toimia niin kuin toimittiin ja sänkyyn oli päädytty, koska oltiin eläviä ihmisiä ja viettienergia vei.

Markku loikkasi rapakon yli. Mitä hän tässä nyt venkoili ja puolusteli niin kuin olisi katunut, lisäähän hän halusi, mahdollisimman pian, lisää kaikkea hyvää mitä olisi saatavilla! Se tunne oli vahvistunut aamun edetessä, kun hän oli tullut töihin.

Hän käväisisi vain erityisopettajan luona hakemassa lomakkeeseen tarvitsemansa allekirjoituksen. Se oli Tuulan homma, mutta tämä oli nyt kotonaan potemassa migreenikohtausta eilisen säikähdyksen jäljiltä.  Sitten hän poikkeaisi opettajainhuoneen kautta, tarkistaisi, olisiko Kati jo tullut ja näyttäisikö yhtä syliin kaapattavalta kuin eilen.

Jos jälleennäkeminen tuntuisi molemmista hyvältä – kai he sen arvaisivat jo toistensa ilmeistä – hän oli valmis tapaamaan Katin uudelleen heti töiden jälkeen. He viettäisivät yhdessä vaikka koko viikonlopun, jos meno alkaisi siihen suuntaan viertää.

Kun Markku muutaman minuutin päästä tuli allekirjoituksen kanssa takaisin ja kulki taas pihan poikki, hän näki akvaariossa tuoleilla hytkyvät ystävykset. Vaikutti siltä, että jokin puheenaihe, jonka naiset olivat juuri jakaneet keskenään, oli ollut hyvin hauska, suorastaan naurettava.

Markun kasvoille nousi hetkeksi kummallinen ilme. Jos Kati olisi sattunut silloin katsomaan, nainen olisi ehkä tunnistanut siinä hämmennystä, pettymystä, suruakin – kerroksia, jotka olivat syntyneet pitkän ajan kuluessa ja monen kipeän tapahtuman myötä. Mutta Kati ei huomannut häntä ja hymähdyksen myötä hetki meni ohi.

Markku päätti palata kansliaan.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.