Osa 3/8: Kati koettaa valmistautua treffeille Markun kanssa venyttelemällä niin raajojaan kuin ennakointikykynsä rajojakin. Lopulta hän luulee olevansa vastuussa sekä ihmisenä kasvamisesta että planeettojen välisestä kommunikaatiosta… Onko Markulla mitään järjellistä keinoa pelastaa tunnelma?

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Markun puhelun jälkeen Kati käveli heti suoraan makuuhuoneeseen, heitti sängylle pitkäkseen ja sulki silmänsä. Nyt oli pakko vain maata hetkinen ihan rauhassa paikoillaan. Uusi yllätys oli taas kuin adrenaliiniruiske, teki kropan levottomaksi ja nykiväksi, mutta juuri siksi oli levättävä.

Oli tapahtunut täysin odottamaton asia: Markku oli pyytänyt häntä ulos, ehdottanut paikkaakin valmiiksi, sanonut käyneensä siellä muutaman kerran ja viihtyneensä ilmapiirissä. Mies ei ollut edes selitellyt kutsuaan mitenkään, kuulostanut vain niin rennolta kuin tällainen olisi rehtorien käsikirjan mukaan itsestään selvä käytäntö aina pommiuhkauksen jälkeen. Eikö hän muka tiennyt sitä?

Sen Kati ainakin tiesi, että jos hän nyt syöksyisi matkaan saman tien, valmiiksi kiihtyneellä mielellä ja edellisetkin yllätykset vielä ajatuksia sekoittamassa, kokonaisvaltainen hötkyileminen voisi jäädä päälle ja näkyä käyttäytymisessä koko illan. Eihän hän halunnut antaa itsestään kuvaa levottomana sauhuajana tai yli-innokkaana tyttösenä, vaikka ei edes tiennyt, mistä toinen voisi arvella hänen olevan niin innoissaan.

Tähän tapaamiseen mentiin nyt aika tavalla sammutetuin lyhdyin.

Onneksi hän oli sentään tajunnut sanoa Markulle, että pääsisi tulemaan vasta reilun tunnin päästä. Piti muka odottaa ensin pesukoneen pyöriminen loppuun, että saisi vaatteet naruille kuivumaan – tylsän arkipäiväinen hätävalhe oli jo muotoillut itsensä ulos suusta ennen kuin hän oli ehtinyt viilata tilalle jotakin hohdokkaampaa. Niin paljon kuin hänkin oli elämässään katsellut leffoja ja keräillyt mieleensä irrallisia repliikkejä mahdollista käyttöä varten, niin mitä pää sitten tarjosi, kun olisi voinut osoittaa pohjattoman luovuutensa: kirjopesuohjelmaa!

Sen hän kuitenkin oli oivaltanut, ettei kykenisi lähtemään ilman lepohetkeä. Suihkussa ei tarvinnut enää käydä, kun oli tullut saunottua uimahallissa, mutta jotakin suolaista olisi hyvä ehtiä haukata ennen lähtöä. Verensokerin laskemiseen oli maailmassa oletettavasti tyrehtynyt yksi jos toinenkin vilkkaasti käynnistynyt keskustelu.

Kati kierähti kyljelleen ja veti jalat sykkyrään kuin makaisi ahtaalla kallionkielekkeellä ja yrittäisi viedä mahdollisimman vähän tilaa. Tämä oli ollut lapsesta asti hänen turva-asentonsa. Siinä hän parhaiten rauhoittui ja vaivattomimmin lähestyi vaikeasti ajateltavia ajatuksia ja tunteita, joista ei oikein ottanut selvää.

Muutama vuosi sitten avioeron jälkeisessä etsikkoajassaan hän oli eksynyt johonkin luontaishoitolaan, jossa asia oli tullut puheeksi.  Hoitaja oli kysellyt tyypillisistä asennoista, joihin keho hakeutui. Hoitajan mielestä viehtymys moiseen salpausasentoon viesti kropan tiedostamattomista lukoista, jotka tuli pikimmiten saada auki, jotta energiat pääsisivät virtaamaan paremmin ja tie tulevaisuuteen avautuisi kirkkaampana. Kuinka ollakaan, heillä oli ollut tarjota repertuaaristaan juuri sopiva hoito tällaisten lukkojen avaamiseksi, ja niin Kati olikin huomannut siirtyneensä toisen sermin taakse hiukan kalliimpaan mutta juuri hänelle räätälöityyn käsittelyyn.

Kun hänen selkärankaansa oli loputtoman pitkältä tuntuneen ajan hivelty toisen käden sormenpäillä lohduttoman panhuilun tahdittaessa taustalla, hänelle oli tullut vastustamaton tarve sekä kiertyä ennennäkemättömään käppyrään että paeta kauas ja löytää kunnon perinteinen hieroja – joku hyvän emännän näköinen työihminen, jonka kämmenten anti tuntuisi selän lihaksistossa vielä seuraavanakin päivänä.

Sellaisen aarteen hän oli sitten löytänytkin ja uskonut heti, kun tämä oli mutkattomasti todennut, että käppyröinti oli maailman melskeiden keskellä välillä ihan paikallaan, vastapainoksi piti vain aina välillä muistaa ojentautuakin.

Siinä se! Mitään lukkoja tai avaimia ei mainittu lainkaan! Hänen luottamuksensa oli virinnyt oikopäätä ja siitä oli saanut alkunsa viime syksyyn asti kestänyt asiakassuhde. Sen avulla hän hoiti akvarellien maalaamisesta kipeytyviä niskojaan aina silloin, kun ei tullut käyneeksi säännöllisesti salilla tai edes uimassa – eli aika usein. Kollegojen mielestä hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka sai niskansa jumiin siveltimen vedoilla. Harmi vain, että hieroja oli muuttanut rakkauden perään Lappiin.

Kati avasi raajansa ja kurkotti käsiään ja jalkojaan vastakkaisiin suuntiin, kunnes päästi jännityksen laukeamaan ja kierähti taas sykkyrälle, jatkoi sitten vuorottelua tasaiseen tahtiin kuin ajatustensa pontimeksi.

Hänen täytyisi vähän purkaa itselleen sitä, miksi oli niin hämmentynyt Markun soitosta. Päällimmäinen tunnehan oli kumminkin helpotus; joku ojensi hänelle tarjottimella kiinnekohdan, ainakin joksikin aikaa. Hänen ei tarvitsisi pähkäillä kotona yksin, tulisiko uni ensi yönä vai ei.

Edellyttäen tietysti, että he eivät kyllästyisi toisiinsa muutamassa minuutissa.

Helpotuksen alta puski silti myös aitoa hämmästystä: miksiköhän Markku halusi tavata juuri hänet? Miksei mies ottanut yhteyttä johonkin henkilökohtaiseen ystäväänsä? Eikö niitä ollut? Oliko Markku ollut aina yksinäinen seikkailija vai oliko erakoitunut vasta vaimonsa kuoleman jälkeen?

Sykkyrälle.

Markun olemus oli ainakin muuttunut entistäkin sulkeutuneemmaksi suruvuoden aikana, he olivat usein puhuneet siitä Veeran kanssa – tai oikeastaan Veerahan asiaa oli pöyhinyt, arvaillut tapahtumien kulkua, kuvitellut ja haarukoinut erilaisia vaihtoehtoja omaan vuolaaseen mutta hyväntahtoiseen tyyliinsä. Täsmällistä tietoa heillä ei ollut Markun kotielämän sisällöistä, ei muuta kuin fakta leskeydestä ja muisto Markun työpöydällä olleesta valokuvasta, josta oli saattanut tajuta vaimon lähes mykistävän kauneuden.

Kuoleman jälkeen kuvaa ei enää ollut näkynyt, kai sen esilläolo olisi sattunut liikaa.

Levälleen.

Markkuhan oli sanonut tahtovansa jutella jonkun kanssa, jolle ei tarvitsisi ensin pohjaksi selitellä päivän tunnelmaa.

Olikohan mies ennen häntä jo soittanut muun opettajainhuoneen läpi? Kukaan ei ollut päässyt tulemaan, todellisen esteen tai keksityn verukkeen vuoksi. Vain hän oli myöntynyt heti, että mikäs siinä, niin kuin ei tapaisi muuta kotona tehdäkään kuin odotella esimiehensä soittoa.

Sykkyrälle.

Jos äiti olisi tässä, he voisivat yhdessä nauraa hänen ajatuksenjuoksulleen ja äiti kertoisi, miten hän oli aina pienenäkin kipaissut saman tien ulos ja auton etupenkille, jos oli puhuttu jotain lähtemisestä. "Kivaa, minne mennään, minä tulen mukaan!" Niin sinä huusit sieltä naama hehkuen, äiti matkisi. 

Levälleen.

Kati ajatteli työkaverinsa yksitellen läpi, koetti kuvitella Markkua vuoron perään jokaisen kanssa kaljalle, mutta aika nihkeä ajatuskulku siitä tuli. Jos Markku olisi soittanutkin Veeralle, tämä olisi suostunut ihan silkasta uteliaisuudesta ja raportoinut sitten hänelle jälkeenpäin jokaisen aistimuksensa, niin että parin päivän päästä hän olisi jo kuvitellut olleensa itsekin tilanteessa mukana, niin elävästi kaikki olisi piirtynyt mieleen. Heillä oli Veeran kanssa kanssakäymiselleen yhteinen, vuosien saatossa toimivaksi hioutunut linja: Veera sai turvallisesti avautua hänelle kaikesta mistä halusi, ja hän sai ilman painostusta vaieta kaikesta mitä ei halunnut jakaa. Kummankaan ei tarvinnut ystävyyden nimissä luopua ominaislaadustaan.  

Kati veti syvään henkeä ja nousi istumaan, painoi hetkeksi päänsä alas polviin ja sulki silmät.

Hän tunsi kyllä sopivansa itse Markun seuraksi parhaiten.

Erikoinen veto tämä yhteydenotto silti oli. Hän ei oikein osannut liittää Markkua mielikuvissaan muualle kuin koulumaailmaan ja sielläkin lähinnä kansliaan tai kokouksiin.

Tapaaminen vapaa-aikana kahden kesken tuntui nurinkurisesti vähän samalta kuin pinne, johon hän oli joutunut viisitoistavuotiaana, kun oli meikannut itseään toista tuntia. Vaivan palkaksi hän oli onnistunut pääsemään isonsiskonsa papereilla paikalliseen tanssiravintolaan, ainoaan huvipaikkaan kilometrien säteellä. Matematiikan opettaja oli tullut hakemaan häntä niin kännissä, ettei ollut tunnistanut, vaan oli ruvennut uskoutumaan aviollisen elämänsä hankaluuksista ja pienen paikkakunnan ahdasmielisestä ilmapiiristä, joka esti uusiin ihmisiin tutustumisen.

– Susta mä näin heti, että sä et ole täkäläisiä, opettaja oli sanonut.

Hän oli kiemurrellut otteesta pois ja häipynyt koko paikasta nopeammin kuin oli etukäteen suunnitellut, myötähäpeä oli liian suuri. Mitään kiusallisia seurauksia ei jälkikäteen ilmennyt, kiitos opettajan riittävän korkean promillemäärän: maanantaina hänelle oli taas puhuttu luokassa kuin taivaanrannanmaalarille, joka kyllä piirusteli ja maalaili ja mitä kaikkea ansiokkaasti askartelikaan, mutta joka ei millään meinannut selviytyä polynomin jakamisesta tekijöihin ja muista oikeasti merkittävistä asioista.

Kati avasi silmänsä. Kaikki hämmentävät kokemukset saattoi hyödyntää ihmisenä kasvamisessa, sehän oli päivänselvää. Hänen tulisi nyt ymmärtää, että vastuu olisi tässä tilanteessa viime kädessä hänellä, alaisena ja naisena. Se ei ehkä ollut täysin reilua, mutta se oli realiteetti. Jos Markku olisi stressin seurauksena jotenkin holtiton, hänen täytyisi pitää kompassi hallussa ja suunta vakaana. Muuten yhteinen arki koulussa kävisi liian piinalliseksi. Hänen täytyisi olla kyllä viisas ja empaattinen mutta myös luja ja päättäväinen.

Tänään piirrettäisiin harpilla, ei vapaalla kädellä. 

Markku näytti valinneen perimmäisen loosin, vaikka kapakka oli miltei tyhjä. Vain baaritiskillä notkui kaksi elämäntaparokkarin näköistä tyyppiä, jotka kuuluivat keskustelevan Uriah Heepin nykytilanteesta: kannattiko jätkien vielä kiertää maailmaa vai ei?

Kati koetti pyydystää Markun katsetta, mutta mies lueskeli kai jotain tai tutki kännykkäänsä pää painuksissa, ei huomannut hänen kurkisteluaan. Baarimikko sen sijaan pyörähti heiluriovista keittiön puolelta esiin ja tervehti häntä ylitsevuotavan iloisesti kuin paluun tehnyttä kanta-asiakasta, joka oli välillä vain erehtynyt vieraisiin saleihin. Ehkä kaupungin kapakoita kiersi joku hänen kaksoisolentonsa, koska tästä baarista hän ei ollut kuullutkaan, ennen kuin Markku oli tätä ehdottanut tapaamispaikaksi.

Kati katseli tarjontaa edestakaisin läpi ja koetti hahmottaa kokonaisuutta, päätti sitten tilata siiderin, kun huomasi, että paikka myi aitoa kuivaa ranskalaista eikä pelkkää makeutettua esanssilitkua. Hän hörppäsi lasista heti juoman saatuaan parikin kulausta ja nyökkäsi baarimikolle tyytyväisenä. Mieleen nousi Casablanca-elokuvan loppu; kenties tässäkin oli nyt käsillä kauniin ystävyyden alku. Ääneen hän ei sitä sentään sanonut, oli vain mielissään siitä, että pää oli nyt penkonut arkistostaan tilanteeseen sopivan repliikin.

Kati pysytteli selin Markkuun ja nielaisi kolmannenkin reilun kulauksen. Olo oli ylivirittynyt, hän tajusi sen lepattavista ajatuksistaan ja siitä, että koko ajan tuntui kuin olisi poseerannut kameran edessä. Ainakin hän oli valmistautunut huolellisesti, luulisi, että siitä oli hyötyä, tuli eteen mitä tuli.

Pommiuhan, Petrin näkemisen ja Markun kutsun jälkeen mikään ihan vähäinen asia ei enää tänään hämmästyttäisi, mutta toisaalta hänen oli turha ruveta esittämään kaiken kokenutta ainakaan itselleen; hänet olisi helppo hämmentää vielä mummonakin, jos hän nyt sinne asti sattuisi elämässään pääsemään.

Lopulta Kati kääntyi kuin yleisön yllyttämä urheilija suoritukseensa, paineli lasinsa kanssa perälle ja pääsi melkein Markun pöydän ääreen, ennen kuin mies nosti silmänsä, katsoi häntä niin kuin pyrkisi todellisuuteen pikemminkin venäläisestä klassikosta kuin iltapäivälehden sudokusta. Kati tuijotti sivua, helppo versio näytti olevan jo täynnä ja haasteellinenkin melkein, hän oli siis keskeyttänyt toisen ajatukset kesken numeroiden pyörittelyn.

– Moi miten mä en huomannut sun tuloa olitpa sä nopea ja ehditkö sä jo ostaa juomankin, Markku päästeli yhteen menoon.

Miehen ilme vaikutti Katin mielestä vähän varautuneelta.

Vai ehkä sittenkin nolostuneelta? Pettyneeltä? Joko mies katui koko kutsua?

Kati istui vastapäätä ja alkoi järjestellä laukkua ja takkia huolellisesti viereensä, tunsi äkkiä joka solullaan, miten äsken vielä notkeaan kroppaan iski jännitys kuin edessä olisi pystysuora jyrkänne, jota oli pakko lähteä kiipeämään pelkkien kynsien varassa.

Mistä tällainen kokovartalokipsi?

Olivathan he vuosien varrella sentään jutelleet monta kertaa ja muutakin kuin kokousjargonia, vaikka mies olikin tarkka siitä, mitä itsestään sosiaalisesti antoi. Tämä oli vähän totisen maineessa ellei peräti tosikon, se oli myönnettävä, vaikka he kaikki arvostivatkin Markkua rehtorina – ei vähiten siksi, että mies ei mielistellyt ketään eikä harrastanut suosikkijärjestelmiä. Jopa oppilaat pitivät Markusta.

Kati penkoi laukkuaan kuin etsisi jotakin, yritti samalla keksiä, mitä se etsittävä voisi olla siltä varalta, että toinen kysäisisi.

Veera oli joskus vuosia sitten analysoinut, että Markulla oli hyvä aviomies -syndrooma; Markku halusi olla moitteeton puoliso ja miehen itsestään luoma mielikuva olisi turmeltunut antautumisesta leikinlaskuun sinkkujen naiskollegojen kanssa.

Kati oli ihmetellyt, miksei kyseessä voinut vain olla vähän pidättyväinen luonne tai selkeä taju sopivuuden ja sopimattomuuden rajoista tai yksinkertaisesti erilainen huumorintaju, mutta Veeran mielestä ne kaikki olivat mitäänsanomattomia selityksiä. 

Kati jätti laukkunsa rauhaan mutta kouraisi avainnippua takkinsa taskusta. 

Veerahan tähänkin nyt olisi tarvittu tunnelmaa vapauttamaan vaikka sitten vähän suurieleisesti! Markun tarkoitusperien vatvominen ja oman käytöksen suunnittelu etukäteen olivat selvästi huonoja ideoita tai eivät ainakaan toimineet hänen kohdallaan.

Olisikohan hänen pitänyt sittenkin jäädä kotiin katsomaan Marilyniä? Marilynin puolesta ei ainakaan tarvinnut koskaan jännittää, nainen oli aina ihana roolissa kuin roolissa, koska osasi rikkumattomasti heittäytyä leikkiin. Vain Sopeutumattomia hänen oli vaikea katsoa, kameran edessä oli silloin jo niin haavoittuvainen ja paljas olento, että sitä ei pystynyt enää mikään illuusio peittämään.

Mutta hän oli nyt tässä ja Marilyn oli kuollut ja poiskaan ei voinut rynnätä. Tästäpä vasta kiusallinen jälkimaku jäisi heidän väleihinsä koko loppukevääksi, ellei hän osaisi nyt olla letkeämpi. Mutta oli vaikea komentaa itseään olemaan spontaani, koska komentaminen torpedoisi koko spontaaniuden idean!

Kati penkoi vielä kerran molemmat takintaskunsa läpi, kunnes siirtyi takaisin laukun kimppuun ja nappasi kioskilta ostamansa suolapähkinäpussin pohjalta niin kuin olisi vasta huomannut sen poimujen kätköistä.

Nyt riitti panikointi. Näillä mentiin.

Kati asettui paikoilleen ja katsoi Markkua suoraan silmiin. Mutta miehen ilme olikin taas niin monitulkintainen, että Katin pää alkoi saman tien raksuttaa vaihtoehtoa toisensa perään. Hän pelkäsi äänen kuuluvan läpi, kaikuvan koko salissa: tuo nainen tuolla, kuunnelkaa millainen ajatustoiminta! Niin paljon melua tyhjästä!

– Tämä tilanne voi tuntua sinusta vähän oudolta, ehkä, mies totesi. Se kuulosti Katista samalta kuin sarjamurhaaja olisi yrittänyt heruttaa seuraavalta uhriltaan empatiaa. Hän ei ymmärtänyt, mistä näitä ajatuksia nyt syöksähteli päähän, mutta hän heilautti kädellään laajan kaaren kuin yrittäisi viestiä, että tilannehan oli hänelle kertakaikkisesti ja perinpohjaisesti luonteva.

– Nooo… tänään on vaan näköjään tämmöinen päivä, että vihkoissa ei ole valmiita ruutuja. Käsialat voi mennä vähän vinoon.

Mistä tuokin nyt tuli! Juurihan hän oli kotona viilannut strategiaa, joka nimenomaan nojasi vakaisiin viivoihin ja nyt hän oikein kehuskeli hälläväliä-meiningillä.

Markkua tuntui kumminkin huvittavan.

– On tainnut vähän mennä joo yhdeltä jos toiseltakin. Tuli vain sellainen olo, että voisi olla hyvä olla hetken jonkun sellaisen seurassa, joka jakoi saman tilanteen tänään. En minä siis tarkoita että meidän pitäisi siitä uhkauksesta alkaa puhua…   

Kati pudisteli tarmokkaasti päätään, kunnes asia taisi tulla selväksi jo, mutta hän ei osannut lopettaa, ennen kuin Markku sanoisi vielä jotakin.

– … mutta jos on tarpeen, niin en minä kyllä väistelekään aihetta.

– No en minäkään!

Oma ääni kuulosti rempseämmältä kuin mitä tilanne vaati tai edes kesti. Kati käänsi nopeasti katseensa ulos, koetti ajatella jotakin rauhoittavaa, kantavia hankia, viljapeltoa, kimmeltäviä laineita, syvämerensukellusta, mutta näki vain kelmeitä katulamppuja ikkunan takana; ne kohosivat hämärän keskeltä kuin sivistyksen vaarattomiksi kapseloimat, primitiiviset soihdut. Ihmisiä kiirehti juoksujalkaa ohi, puolisot kotiutuivat töistä tai sivupoluilta, lapset tarhoista ja kouluista, koirat pääsivät ulos haistelemaan toistensa jälkiä, rapuissa sekoittuivat ruuantuoksut ja seinien takaiset äänet, suopeat tai ankarat. Elämä soljui uomissaan, mutta siellä täällä jokin kuohahti yli, intohimo tai viha tai pelko. Niin oli ollut aina ja oli yhä, kaikkialla ja sen vuoksi…

Kati havahtui Markun hienovireiseen rykäisyyn, tajusi valuneensa sohvalla ylirentoon asentoon ja nykäisi itselleen ryhdin.

– Sori. Mä olen kuule vähän tämmöinen vaivuskelija. Tai siis… en mä tietysti tunneilla niin tee, kun mä keskityn opetukseen, mutta…

Markku pani kämmenet kasvoilleen ja hinkkasi poskiaan tarmokkaasti kuin hieroisi niihin saippuaa. Ele ei ollut maailmoja mullistava, mutta sen vaikutus Katiin oli: hän sai yhtäkkiä kiinni itsestään kuin ääni takaraivosta olisi antanut luvan mennä kuvaustauolle.

Eihän hän ollut hössöttävä neurootikko Woody Allenin elokuvasta, ei Rohmerin leffojen loputtomasti vatvova ranskatar eikä edes Jodie Foster vastaamassa planeettojen välisestä kommunikaatiosta! Hänhän vastasi vain itsestään, tässä, omassa todellisuudessaan, siinä, joka joltakin pieneltä osin kenties voisi liittyä vastapäätä istuvan ihmisen todellisuuteen – siihen sopi ainakin panna toivonsa, tässä ainoassa elämässä.

Mutta miten hän saisi nyt pidettyä kiinni tästä ajatuksesta?

Markku katsoi häntä kohti silmiään siristellen.

– Kati.

– Nii.

– Onko sulla kiusaantunut olo tästä tapaamisesta?

– Ei yhtään. Miten niin? No ehkä vähän on. Tarkemmin ajatellen taitaa olla. Siis vastaus on kyllä.

– Mä en ole rehtori ja sä et ole opettaja.

– Olenpas. Etkö?

– Ei tänään.

– Joo. Ei. Joo. Mitäs me ollaan?

– En minä tiedä. Minä olen istunut vuoden kotona suremassa Mariaa ja tämä kaikki on mulle taas ihan uutta. Minä koetin miettiä, kenen kanssa haluaisin mennä ulos, ja sinä tulit mieleen. Sen monimutkaisemmin minä en tätä ole itselleni pohjustanut. Istutaan ja jutellaan niin kauan kuin tuntuu, ettei tee mieli kotiin, ei muuta. Sopisko semmoinen sulle?

– Sopis.

– Okei. Minä kävin viemässä autoni pois, ennen kuin tulin tänne, joten voin ottaa vielä toisen, mites…

Kati kiskaisi lasillisensa tyhjäksi. Koska hän oli muka osannut käyttää harppia? Ei koskaan, ainahan joku kaveri oli koulussakin tehnyt hänen geometrian tehtävänsä.  

Ja koska hän oli muka viimeksi tarttunut hetkeen? Carpe diemin tiesivät kaikki, mutta moniko sitä hokua noudatti. Hänellä oli nyt tilaisuutensa.

– Otan minäkin toisen, Kati sanoi ja hymyili Markulle helpottuneena ensimmäisestä järjellisestä ja tilanteen kokoisesta ajatuksestaan. – Mun Jopo on kotona.

Markku seurasi Katia hissiin ja odotti, että nainen painoi nappulaa. Ahaa, viidenteen, selvä. Näillä nurkilla sieltä näkyisi varmaankin meri, jos ikkunat vain avautuisivat oikeaan suuntaan. Hissi nitkutteli hitaasti niin kuin vanhuksen kululle jo sopi. He seisoivat vaitonaisina, tila oli niin ahdas, että Kati oli pakostakin melkein sylissä. Markku koetti ajatella jotakin etäisempää ja keskittyä pitämään kätensä aloillaan; nyt ei saanut ruveta hosumaan, ettei pilaisi mitään. 

Joku talon asukas matkan varrella ehkä valvoisi sängyssään ja kuulisi heidän menonsa, osaisi päätellä korin nytkähdyksestä, mihin kerrokseen päädyttäisiin, tunnistaisi ehkä oven avaamisesta vielä asunnonkin, mikäli olisi riittävän harjaantunut, omasta tahdostaan tai unettomuutensa kouluttamana.

Jotkut tietysti oikein kyttäsivät naapureitaan, pitivät kirjaa yöliikenteestä, ottivat yhteyttä isännöitsijään, kun merkintöjä oli riittävästi. Kuka sellaisessa pelissä kiusasi ketäkin, ei kai sekään aina selvää ollut. Mutta Kati nyt tuskin oli mikään asuinrappunsa häirikkö ainakaan mitä öisiin hissimatkoihin tuli.

Tai mistä hän mitään tiesi ja parempi kun ei suuressa viisaudessaan kiirehtisi luulemaankaan. 

Hissi ei pysähtynyt ihan porraskäytävän kohdalle vaan jäi muutamaa senttiä alemmaksi kuin suurpiirteisyys olisi tietyn iän ylittäneelle korille erityinen arvo. Hän veti haitarioven sivuun ja avasi uloimman, päästi Katin käsivartensa alta rappuun.
Kati rusautti avaimensa lukkoon, asunto oli suoraan edessä, meri jäi siis selän taakse näkymättömiin, sen hän ehti hahmottaa ennen kuin työntyi eteiseen. Siellä oli hämärää mutta avaraa, kesti hetken tajuta, että tilaa oli pikemminkin kyllä kattoon kuin seiniin päin. Sitten Kati sytytti pöytälamppuun valon ja hän näki heidät peilistä. Siinä he olivat vierekkäin, molemmilla oli kasvoillaan hiukan hämmästynyt ilme kuin he olisivat havahtuneet äkkiä siihen, että tuonko kanssa tänne tultiinkin, ihanko totta ja entäs nyt sitten?

– Tuossa on henkareita, minä käyn pesemässä hampaat, siitä lihiksestä jäi vähän töhkäinen olo, Kati sanoi matalalla äänellä kuin yrittäisi olla herättämättä jotakuta peremmällä nukkuvaa.

Ei asunnossa kyllä hänen käsityksensä mukaan ketään pitänyt olla, Katihan oli eronnut ja lapseton ja tuskin häntä nyt jatkoille olisi pyydetty, jos täällä joku kämppis majailisi. Sellainen leikki olisi jo niin marginaalinen harrastus, ettei Kati menisi häntä sellaiseen mukaan houkuttelemaan, kun sentään samassa työpaikassakin oltiin ja kaikkea.

Markku katsoi naamaansa peilistä ja koetti skarpata, ajatukset tuntuivat valuvan ylhäältä alaspäin vähän turhankin vauhdikkaasti. Juotukin oli jo, tietysti, mutta ei liikaa sentään. Juttua oli riittänyt melkein alusta asti niin, että se oli hidastanut juomistahtia. Illan mittaan, kun tunnelma oli alkanut kehkeytyä tuttavallisempaan suuntaan, he olivat kai jo kumpikin ruvenneet miettimään mahdollisia jatkoja.

Kylpyhuoneesta kuului perusteellista kurlausta. Kati oli tajunnut kapakasta lähdettyään, ettei ollut syönyt koko päivänä muuta kuin viinerin ja suolapähkinöitä, ja oli halunnut jatkaa yhtä terveellisesti ja ohjannut hänet grillikioskille. Sen luona hänenkin vatsansa oli murahtanut anovasti ja niin hän oli syönyt jo päivän toisen pikaruoka-annoksensa. Sellainen oli hänelle kyllä täysin poikkeuksellista, kenties kaikkien aikojen ennätys, jos asiasta nyt kannatti tilastoa laatia.

– Voi voi voi voi, hän sanoi itselleen ääneen ja puisteli päätään. Se tuntui kaikenkattavalta kannanotolta ja helpotti.

Peilipöydällä oli hiusharja, harjaksissa näkyi kevyt vaalea vyyhti, hän otti sen sormiensa väliin ja pyöritteli; se tuntui pehmeältä kuin silkki. Hän muisti, miten Kati oli leikkauttanut joululoman aikana hiuksensa, tullut kouluun niin erinäköisenä, että hän oli luullut ensin jonkun oppilaan erehtyneen opettajainhuoneen sohvalle ennen kuin oli katsonut tarkemmin.

Äkkiähän sitä sitten oli taas tajunnut tutun aikuisen. Kati oli näyttänyt samalta kuin se pieni vaalea nainen Jean-Paul Belmondon naisystävänä Jean-Luc Godardin Viimeisessä hengenvedossa. Kauankohan senkin elokuvan näke¬misestä jo oli? Nuorempana hän oli melkein asunut elokuva-arkistossa, mutta myöhemmin harrastus oli jäänyt taka-alalle.

Mitä nainen siellä nyt vielä lotrasi? Vaikka kai hän saisi peremmälle mennä yksinkin. Avoimia ovia oli kaksi vierekkäin, Markku valitsi toisen ja haroi valonappulaa kohti.

Olohuone, aina varma valinta vieraassa paikassa. Seinä oli täynnä valokuvia, grafiikkaa ja akvarelleja, niitä oli ripoteltu taiteellisen näköiseksi rykelmäksi sohvan yläpuolelle ja kaikissa oli mustat kehykset. Mustaa oli muuallakin,  huterina raitoina ja pilkkuina tyynyissä, huovissa ja matossa, seassa harmaata, paljon valkoista, keltaista siellä täällä.

Toisenlaista kuin hänen luonaan, koska koti oli yhä Marian näköinen, täynnä värejä. Hän oli alusta asti antanut Marialle vapaat kädet sisustaa asunto mieleisekseen. Se oli tuntunut itsestään selvältä, kun ajat-teli, miten moneen uuteen asiaan vaimon oli pitänyt sopeutua vieraassa kulttuurissa.

Markku puisteli taas päätään. Nyt ei sinne suuntaan, ei ollenkaan, ei Mariaan eikä menneisyyteen. Nyt oltiin tässä, Katilla, ei kotona eikä koulussa eikä varsinkaan muistoissa.
Ikkunan yläreunaan oli ripustettu naru, naruun oli kiinnitetty pyykkipojilla läpinäkyviä, ohuita kirjekuoria ja kirjekuorissa näytti olevan suuria avaimia. Markku ei ollut varma, kuuluiko asiaan, että avaimet näyttivät arkuissaan jäykisteleviltä ruumiilta vai olikohan kyseessä vain hänen oma mielikuvansa; sekin oli täysin mahdollista. Tällaisena hetkenä kaikki oli mahdollista.

– Kirjesalaisuus, Kati tokaisi selän takana, Markku kääntyi.

– Ai mitä?

– Tuon nimi. Se on näitä mun taidetta ilman järkeä -projekteja. Mä saan aina välillä kaikenlaisia ideoita ja sitten mä vielä kaiken lisäksi toteutan niitä. Minäpä otan vielä lasillisen viiniä, mitenkäs sinä? Kati sanoi ja pieni hikkaus tuli kuin tilattuna perään.

Markku ei kyennyt enää estämään kättään, sillä oli oma itsenäinen tahtonsa ja se nousi, asettui Katin hartioille.

– Ja nyt sait sitten tuommoisen idean, että lisää viiniä vaikka entisetkin jo nikotuttaa.

– Nii, Kati nauroi kuin kyse olisi ollut hauskemmastakin jutusta, suupieleen oli jäänyt vähän hammastahnaa. Markun teki mieli nostaa koko olento saman tien ilmaan ja kiikuttaa siitä ovesta, jota ei ollut äsken valinnut. Sieltä löytyisi todennäköisesti sänky ja sänkyyn hän halusi tämän ihmisen viedä, oli halunnut jo monta tuntia, kenties siitä asti, kun keksi soittaa Katille, kuka tietää vaikka jo sitäkin aikaisemmin, vaikka oli pitänyt ajatuksen itseltään melkein piilossa.

Piilossa taisi olla vielä pari muutakin ajatusta. Mutta lasillinen viiniä sitten ensin, jos Kati sitä vielä tarvitsi. Hän ei halunnut nyt ruveta säikäyttämään toista liiallisella kiireellä, kun kerran tässä asti jo oltiin ja oikeaan suuntaan sentään mentiin. 

Kati palasi keittiöön, kuului siirtelevän tuolia ja availevan kaapinovia, tuli lopulta takaisin kahden viinipullon kanssa ja ojensi kätensä suoriksi.

– Italialaista punkkua. Tämä on Nero ja tämä Tollo, valitse sinä, kumpi meille nyt paremmin sopii. Vai pitäisiköhän meidän avata molemmat?

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.