Osa 1/8: On tavallinen, kolea huhtikuinen torstai, kun kolmikymppinen kuvataideopettaja Katariina Halme palelee koulunsa pihalla välituntivalvojana, ihmettelee puussa roikkuvaa pipoa ja haaveilee kuumasta kahvista. Kati ei aavista, että muutama minuutti myöhemmin käynnistyy tapahtumasarja, jonka seurauksena mullistuu paitsi hänen päivänsä, myös koko loppukevät – ja kenties elämäkin.

Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Huhtikuinen taivas roikkui miltei puiden latvuksissa kiinni. Tummat pilvet kulkivat yhä vinhaa vauhtia, mutta yön yli jatkunut sade oli lakannut, jättänyt jälkeensä vain mahtavat lätäköt ja ytimiin tunkeutuvan kosteuden ja koleuden. Oppilaat seisoskelivat rykelminä ympäri pihaa, sieltä täältä kuului naurua, mutta useimmat näyttivät siltä, että yrittivät vain värjötellä pakollisen vartin pois.

Kati pyöräytti huivin tiukemmin kaulaansa, hieroi käsiään yhteen ja tömisytteli jalkojaan. Häntäkin vilutti. Mieluummin hän olisi istunut opettajainhuoneessa juomassa kuumaa kahvia tai kutomassa tai rupattelemassa Veeran tai Tiinan tai Ullan kanssa kuin kuljeskellut viimaisella pihalla.

Mutta välituntivalvojan velvollisuus oli hoidettava pois, kun kerran vuoro kohdalle oli osunut. Niin kävi paljon harvemmin nyt, kun lukujärjestyksessä oli enää yksi pakollinen ulkoilu per päivä. Markku oli halunnut, että sentään yksi, vaikka he muut – varsinkin oppilaat – kannattivat täyttä vapaaehtoisuutta. Mutta Markku rehtorina oli päättänyt näin.

Ja paleluhan lakkaisi, kun pukisi enemmän päälle, Kati ajatteli ja hymyili itsekseen. Ykskaks tuntui kuin olisikin taas kolmetoistavuotias, lähtisi aamulla kotoa kiireessä liikkeelle, kiskoisi kenkiä jalkaan eteisessä, jonka nurkassa oli isän tekemä sininen jakkara. Ja keittiöstä kuuluisi äidin ääni: "Katariina, onko sinulla nyt varmasti jotain villaista päällystakin alla, muistitko ottaa kaulurin, onhan lakkikin mukana ja missäs lapaset ovat, taskussako? Eivät ne sieltä lämmitä!" Siinä vaiheessa hän juoksisi jo letti heiluen ulkorappusia alas, ettei äiti huomaisi paljasta päätä ja äiti jäisi itsekseen mutisemaan: "Tuo tyttö kylmettää vielä aivonsa pilalle ennen kuin uskoo!"

Kati potkiskeli hiekkaa saappaansa kärjellä ja niiskutti hetken, kun muisto otti vallan.

Äiti olisi yllättynyt, jos olisi ehtinyt nähdä, miten viluinen ihminen hänestä oli aikuisena tullut, oikea villasukkien, lapasten ja kaulahuivien suurkuluttaja. Usein hän halusi vielä kutoakin ne itse, vaikka oli kouluaikoinaan pitänyt kutomista pelkkänä näpertelynä.

"Kuvanveistäjä." Niin hän aina oli vastannut ystäväkirjojen kysymykseen, mikä sinusta tulee isona. Hän ei enää muistanut, mistä haave oli alun perin syttynyt, ehkä jostakin kirjasta, jonka hän oli lukenut tai ohjelmasta, jonka oli nähnyt. Hän olisi halunnut leikata, takoa, pakottaa, valaa, hakata – jo pelkät sanat olivat saaneet väreet kulkemaan selässä. Vastukseksi olisi kelvannut puukin tai metalli tai vähintään kipsi, mutta mieluiten pronssi tai marmori tai graniitti. Haaveissa oli ollut romanttinen vire, vaikka nyt oli enää mahdotonta ymmärtää, miksi.

Muutama aika haastava järkäle oli eteen sitten tullutkin, vuosien myötä, mutta ei niistä taltalla ollut selvitty, ei edes romantiikalla, tosiasioiden hyväksymisellä vain.

Kati hymähti. Kummallista, millaisia aikaloikkia mieli teki muutamassa sekunnissa, kun antoi ajatuksille luvan harhailla. Nyt pitäisi päästä takaisin hetkeen kiinni, ettei koko touhu menisi ihan haahuiluksi. Huonosti nukuttu yö teki olon muutenkin vähän huteraksi.

Hän käveli tontin pohjoisnurkalle tarkistamaan, mikä tumma mytty koivunoksassa roikkui. Kauempaa se näytti ränsistyneeltä linnunpesältä mutta paljastui lähempää katsoen virttyneeksi pipoksi. Jokuhan sen oli puuhun viskannut ja se joku tuskin oli pipon omistaja itse. Kovin vakavaa kiusantekoa se ei ollut, yläkoulun arjessa, mutta eihän pipoa silti puuhunkaan voinut jättää, ei edes oravien iloksi.

Se pitäisi viedä löytötavarakoriin vahtimestari-Oskun koppiin. Siellähän niitä pursuili jo ennestäänkin, äitien ostamia lämmikkeitä, suojia päälle ja käsille. Oppilaiden mielestä vain oli aikuisempaa antaa korvien ja sormien paleltua.

Kati joutui hypähtelemään monta kertaa ennen kuin sai piposta otteen. Etäämpää kuului kannustavaa huutelua ja aplodeja, hän arvasi katsomattakin, että äänessä olivat koulun pisimmät korstot, ne, joiden ei olisi tarvinnut kuin varvistaa. Hän tunki pipon taskuunsa ja vilkaisi kelloa. Pari minuuttia enää.

Pipossa taisikin olla ainoa virike tälle välitunnille. Kukaan ei ollut pyrkinyt koulun aidatulta alueelta pois, ei lymynnyt varaston nurkan takana tupakalla eikä ruvennut lietsomaan nujakkaa purkaakseen pitkästymistään. Tai jos olikin, hän ei ainakaan ollut huomannut mitään.

Kati haukotteli syvään ja lähti kävelemään pääovia kohti. Olisi mukavampaa, jos ehtisi sisälle, ennen kuin kello pärähtäisi soimaan ja portaikko kävisi ahtaaksi. Hän ei halunnut litistyä.

Kaaoksen synty tuntui olevan luonnonlaki, vaikka rauhallisten sisääntulojen järjestämiseen olisi satsattu miten paljon aikaa ja vaivaa. Kun vasemmalta ja oikealta painuttaisiin täysillä ohi, hänen auktoriteettinsa hupenisi olemattomiin.

Äkkiä ovi paiskattiin auki ja samassa opettajakollega Veera juoksi ulos kuin koulun sisäilmaongelma olisi ruumiillistunut pahanhajuiseksi olioksi ja ryhtynyt takaa-ajoon.

Kati huikkasi ihmettelyn Veeran kiireestä, mutta tämä ei edes vilkaissut, vaan viipotti vain eteenpäin kuparinpunainen nuttura pääkukkuralle pinnitettynä. Johonkin hänellä oli nyt vimmattu kiire.

Veera oli hänen läheisin työ­kaverinsa, osin sen vuoksi, että he opettivat molemmat kuvataiteita ja tekivät paljon yhteistyötä, osin siksi, että heidän kemiansa toimivat, vaikka luonteet olivatkin täysin erilaiset.

Viime hiihtoloman alla Veera oli havahtunut siihen, että he täyttäisivät molemmat loman aikana kolmekymmentäneljä vuotta. Veeran mielestä se merkitsisi sitä, että nyt mätkähdettäisiin nuoruuden pilttuusta aikuisuuden karsinaan, suorastaan jo varhaisen keski-iän ruotuun, siis väistämättömän lopun alkuun.

Sen kunniaksi – tai pikemminkin muistoksi – Veera oli ehdottanut, että he leikkauttaisivat kuin siirtymäriittinä pitkät hiuksensa, joita olivat tahoillaan vaalineet pikkutytöistä asti. Eikö olisi jo syytä kokea elämä leideinä ilman poninhäntiä?
Kati oli pitänyt ideaa mainiona, suostunut heti ja ollut innoissaan lopputuloksesta. Hän oli saanut Veeralta juuri sen, mitä oli tarvinnutkin, pienen potkun oikeaan suuntaan. Oikeastaan hän ihmetteli vain, miksi oli roikottanut hiuksia niskassaan niinkin kauan – paksuuttahan ne eivät kasvaneet, vaikka kuinka toivoi. Hän oli päättänyt, että vastedes tukka pysyisikin lyhyenä, yhtä kynittynä kuin Mia Farrowilla Rosemaryn painajaisessa, Polanskin leffassa, joka hänen oli pakko aina välillä nähdä, kun elämä kävi liian järjelliseksi.

Veera sen sijaan oli muuttanutkin mielensä, tosin kuulemma vasta viime tingassa eli istuessaan jo kampaamotuolissa suojakaapu päällä. Niinpä Veera oli palannut lomalta kouluun apinankeinut korvillaan keikkuen ja selitykset suusta tulvien.

Läheltä piti -kokemuksensa jälkeen Veera oli väkertänyt hiuksistaan erilaisia kampauksia niin antaumuksella, että koko koulu oli tottunut aamuisin tarkistamaan, minkälainen oli päivän kattaus.

Nyt Veera meni jo kaukana. Katin uteliaisuus voitti, hän otti hölkkäaskeleita ja huusi perään:

– Mihin sä nyt tuolla tavalla rynnit?

Veera viittoili eteenpäin ja jatkoi kohti viipalekoulua, jossa erityisluokat majailivat, mutta heitti vastauksen vauhdissa olkansa yli:

– Pommi nelonen perkele! Kirjeenä tällä kertaa. Poliisit on tulossa. Markku kuuluttaa kohta, että pysytte pihassa. Koeta pitää homma aisoissa!

Ällistys pysäytti Katin niille sijoilleen. Hän koetti sulatella kuulemaansa läpi. Ensimmäinen mieleen puskeva sana oli sama, jota he joutuivat mennen tullen siivoilemaan oppilaidensa suusta.

Taas tämä! Ärtymys loppupäivän menetetyistä tunneista valahti päälle. Juuri kun olisi pitänyt saada keskittyä, työt olivat vielä levällään ja he olisivat tarvinneet tekemisen rauhaa. Aikaa meni nyt hukkaan typerän pilan takia.

Kati tyrmistyi saman tien omaa reaktiotaan. Pilaksiko hän tämän meni heti luokittelemaan? Ällistyksen ja ärtymyksen kautta suoraa päätä turtumukseen, niinkö?

Kukaan ei osannut selittää, miksi koko yhteiskuntaa huojuttaneiden aitojen tragedioiden jälkeen juuri heidän koulustaan oli tullut lieveilmiöiden magneetti. Tämä oli jo neljäs vastaava pommiuhkaus kahden viime vuoden aikana, "pommi nelonen", kuten Veerakin oli tokaissut. Aina käytiin läpi sama työläs kuvio koirineen ja evakuointeineen ja aina päädyttiin samaan tulokseen: mistään ei löytynyt mitään katetta uhkaukselle.

Onneksi, tietysti. Vaan mitäs jos tällä kertaa löytyisikin? Siitähän oli jälleen kerran lähdettävä, muu olisi mahdotonta, kun kerran oli kyse ihmisten lapsista; kuka ottaisi vastuun toisenlaisesta päätöksestä, kertoisi vanhemmille ja toimittajille, ettei me mitään viitsitty enää tällä kertaa ruveta hössöttämään, kun ei täältä taas kumminkaan mitään pommia oikeesti… 

Ei, heidät oli alistettu koko sakki, kiedottu pelottelun logiikkaan, eikä ilkivallan tekijää saatu kiinni. Yrittäminenkin oli hankalaa, vaikka he olivat toisen uhkauksen jälkeen ruvenneet nauhoittamaan kaikki kansliaan tulevat puhelut. Prepaid-liittymästä soitettu, muunnellulla äänellä henkäisty lyhyt tiedote ei ollut kummoinenkaan lähtökohta tutkimuksille. Mitään läpimurtoa ei ollut tapahtunut.

Mutta oliko Veera huikannut jotain kirjeestä? Mitähän se sitten merkitsi? Oliko tekijä vaihtunut? Niitäkö kulkikin tuolla pilvin pimein keksimässä, että pannaanpas taas vähän tönöön vauhtia!

Huhut olivat eläneet omaa elämäänsä alusta asti: taustalla oli joko anarkistiryhmä, joka halusi vain aiheuttaa kaaosta, tai vinksahtanut yksityisajattelija, joka näki uhkauksessa ideologisen manifestin, tai marginaaliin luisunut nörtti, joka sai olla hetken salaa huomion keskipisteenä, tai katkeroitunut entinen oppilas, joka kosti nöyryytystä – todellista tai kuviteltua…

Markku oli rehtorina valinnut linjan, jonka mukaan uhkailujen ei annettu häiritä arkea yhtään enempää kuin oli turvallisuuden vuoksi välttämätöntä, ja koko opettajakunta seisoi linjan takana. Kati arveli heidän kaikkien silti toivovan, että vaikka asiaa ei saataisikaan selvitettyä, ilkivallan kohteeksi valikoituisi vaihteeksi edes jokin toinen koulu.

Oppilaat alkoivat jo maleksia pääovia kohti. Osku oli kyllä varmasti lukinnut ne saman tien, kun oli saanut tiedon, se kuului valmiussuunnitelmaan: pihasta oli helpompi kerätä lapset kokoon. Kati arveli, että Markun kuulutus saisi oppilaat hurraamaan, vain harvat näyttäisivät pelkonsa avoimesti, mutta tukea olisi kuitenkin kaikille tarjolla. Heille oli jo hioutunut toimiva systeemi näiden tilanteiden varalle. Silti häntä harmitti Markun osa, mies joutuisi taas lujille, vastailemaan toimittajien ja vanhempien ja muuten vain uteliaiden kysymyksiin, hoitamaan jälkiselvittelyjä ja ottamaan kantaa epäoleellisiinkin asioihin.

Pommikoulun rehtorin maine seuraisi Markkua varmasti työuran loppuun asti. Ja kai koulun nimi hänenkin ansioluettelossaan huomiota herättäisi. Hän ei tosin aikonut ainakaan toistaiseksi lähteä minnekään – ellei työpaikka nyt sitten räjähtäisi alta.

Kati kannusti itseään ottamaan iisisti, mutta tsemppaus tuntui vähän ponnettomalta. Hän tarvitsisi edes lyhyen keskittymishetken ennen kuin osaisi toimia tehokkaasti. Tällainen olisi haaste normaalistikin, saatikka nyt, kun takana oli taas repaleinen uni.

Yöt olivat ruvenneet kulumaan samalla kaavalla. Illalla hän kyllä aina nukahti helposti, koska oli umpiväsynyt, mutta havahtuikin sitten hereille jo muutaman tunnin jälkeen. Niin oli käynyt viimekin yönä. Herättyään hän oli jäänyt sänkyyn pyörimään ja yrittänyt väkisin nukahtaa uudestaan – niin kuin pakolla pinnistely olisi koskaan auttanut. Ulkona oli satanut välillä rankastikin, pisarat olivat hakanneet oikukasta rytmiään ikkunalautoihin ja enempi vain kiihdyttäneet kuin rauhoittaneet mieltä. Lopulta hän oli uuvahtanut takaisin omituisten juonenpätkien täyttämään uneen – tuntia ennen herätyskellon pirinää.

Hän oli lapsesta asti ollut niin hyväuninen, että oli vaikea saada kiinni yllättäen ilmaantuneiden nukkumisvaikeuksien syistä. Ei hän aiemmin ollut reagoinut edes rankkoihin elämäntilanteisiin unettomuudella, ja pariin viime vuoteen elämässä ei ollut tapahtunut mitään suurta muutosta. Ei sellaisesta ollut tietoa tulevaisuudessakaan. Työstressikin oli sentään enimmäkseen tasaista ja turvallista pommipiikkejä lukuun ottamatta.

Hän oli jo ruvennut miettimään, että ehkä hän valvoikin juuri siksi, että mitään ei tapahtunut, lukukaudet vain humahtivat hetkessä ohi ja lasten nimet ja kasvot vaihtuivat. Välillä hän kaipasi elämäänsä jotakin muutakin kuin lukujärjestyksiä, taideprojekteja, leffailtoja, rutiineja…

Kai hän olisi halunnut yllättää ennen kaikkea itsensä.

Joka tapauksessa univaikeuksiin tarvittaisiin pian järeämpiä keinoja kuin makuuhuoneen lämpötilan alentaminen, kuuma kaakao tai villasukat. Mitä ne keinot voisivat olla, sitä Kati ei vielä tiennyt eikä ollut edes ottanut selvää. Hän vain toivoi ihmettä ja yritti sinnitellä siihen asti, vaikka se tuntuikin aika tehottomalta toimintasuunnitelmalta.

Veeralla olisi kyllä virnuileva vastaus tähänkin, jos hän sattuisi kysymään: hanki riittävän vauhdikas sosiaalinen verkosto, ihmiset ovat enimmäkseen niin väsyttäviä, että kyllä se uni sitten voittaa!

Kati meni seisomaan keskelle pihan isointa lätäkköä kuin uusien kumisaappaittensa kunniaksi, ne olivat kirkkaankeltaiset ja ulottuivat melkein polviin asti, toivottivat tervetulleiksi vaikka vuosisadan kevättulvat. Äänentoistojärjestelmä vingahteli aikansa ennen kuin Markun napakka, rauhoittavaksi muotoiltu tiedotus kajahteli selkeänä ympäri pihaa. Kati painoi katseensa alas ja tuijotti rapaista vettä, sen värisevästä pinnasta heijastui taivasta, pilviä, liikettä, valoa.

Markulla oli soinnikas ääni, sitä oli vaikea kuunnella liikkumatta. Kati keinahteli hetken itsekseen kuin ikää ja roolia vailla, nousi sitten kuivalle maalle ja rupesi ottamaan syntynyttä hässäkkää haltuun. Pakkohan se oli taas tehdä, unirästeillä tai ilman, kylmissään tai kuumissaan. Kokemuskin auttoi: poliisien tullessa hän oli jo muiden opettajien tapaan koonnut oman luokkansa kokoon, he kyyhöttivät tontin perimmäisessä nurkassa, pipokoivun juurella. Osku kuljeskeli oppilaiden seassa ympäri pihaa vankkumattoman rauhallisena. Kati mietti, olikohan kukaan koskaan nähnyt miehen hermostuvan mistään. Osku ei pitänyt ääntä itsestään mutta oli aina tarvittaessa paikalla.

Joku sanoi haluavansa valokuvata kaikkien katseet siltä varalta, että he posahtaisivat kohta ilmaan. Ja ellei niin kävisikään, kuvat voisi joka tapauksessa hyödyntää osana jotain kokeellista taideprojektia. Kati ei edes yrittänyt suitsia oppilaiden mustaa huumoria, porukka selvästi tarvitsi sitä kestääkseen vinksahtaneen tilanteen ja odottelun.

Lopulta he saivat kaikki luvan poistua alueelta. Kati kääntyi vielä portilta katsomaan: Markku seisoi hievahtamatta ja totisena keskellä pihaa kuin maamerkki.  

Polkiessaan kotiin päin Kati päätti poiketa uimahallin kautta; olo oli vielä levoton ja mitäs hän nyt kotonakaan tekisi kesken päivän, eihän siellä kukaan häntä kaivannut. 

Kati vuokrasi uimapuvun ja pyyhkeen ja ilahtui, kun halli oli melkein tyhjä. Ei liian hitaita eläkeläismummoja, ei liian nopeita himokroolaajia. Hän sai vedellä kilometrin verran häiriintymättä omaan tahtiinsa ja heitellä lauteilla löylyjä makunsa mukaan.

Jälkireaktio säikähdyksestä tuli vasta pukuhuoneessa, kun Kati veti vaatteita takaisin punoittavalle, pehmeälle iholleen. Hän istui hetkeksi aloilleen ja painoi pään polviin, hengitteli kourapohjiinsa.

Eipä hän niin turtunut ollutkaan, tämäkin sen paljasti. Edellistuntien tiukka ja vastuullinen keskittyminen purkautuivat nyt kropasta. Sinänsä tällainen oli hänelle tuttua jo teini-ikäisestä asti: paineen jälkeen hän tärisi aina hetken kuin horkkatautinen ennen kuin pystyi irrottautumaan ja jatkamaan eteenpäin. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että ominaisuus olisi ongelma, pikemminkin se oli vain osa häntä niin kuin jollain toisella oli pisamia tai luonnonkihara tukka.

Muutama kuukausi sitten hän oli sattunut lukemaan jostain tiedelehdestä artikkelin stressin purkamisen keinoista. Siinä mainittiin, että seeprat eivät saaneet vatsahaavaa, vaikka olivatkin savannilla koko ajan vaarassa tulla syödyiksi, koska ne osasivat purkaa jännitystilansa saman tien pois: pieni spurtti ympäri aukeaa saalistajilta karkuun, heti perään kunnon hormonitärinät jossakin puskan takana ja toipuneena taas takaisin keskelle uhkia.

Hänellä oli siis seepran stressinpoistojärjestelmä! Ehkä hetkellisillä tärinäkohtauksilla oli suurempi arvo kuin hän oli tajunnutkaan, jospa ne auttaisivat häntä kestämään pitempään hengissä täällä arvaamattomassa maastossa.

Nähtäväksi jäisi.

Kun Kati tunsi pysyvänsä taas tolpillaan, hän tajusi, ettei kavioeläimen keinovalikoimaan sentään sokeasti voinut luottaa. Kaiken varalta sitä olisi syytä vielä täydentää ja etsiä jokin inhimillisempi rentoutumiskonsti. Kahviossa oli tilaa ja vitriini oli täynnä tuoretta pullaa. Hän osti ylettömimmän möhnäviinerin, minkä löysi ja söi sen hitaasti ja nautiskellen ison latten kanssa, lueskeli vielä rauhassa muutaman tarjolla olevan sisustuslehdenkin. Elämä seepranaisena ei tuntunut ollenkaan hullummalta.

Kun hän lopulta oli jo lähdössä ja vetämässä takkia päälleen, hän sattui vilkaisemaan ulko-ovelle päin.

Petri laskeutui rappusia alas ja kääntyi kassoille. Petrillä oli sylissään Sofia. Tyttö osoitteli sormella ympärilleen ja suu kävi taukoamatta.

Kati jähmettyi paikoilleen kuin tekisi siten itsensä näkymättömäksi. Pulssi oli tihentynyt niin että korvissa humisi.

Okei. Ei sitten yksi yllätys riittänyt tälle päivälle. 

Petri ei häntä huomannut, mutta hän kyllä erotti kaikki yksityiskohdat kuin silmiin olisi asennettu zoomi.

Petrillä oli kaulassaan mustavalkoraitainen huivi. Kati oli kutonut sen miehelle itse ja antanut lahjaksi viimeisenä yhteisenä jouluna yli kolme vuotta sitten; miten mies sitä nyt vieläkin roikotti kaulassaan – tuntui mahdottomalta, että se olisi läpäissyt Kristiinan, Petrin uuden vaimon, tyyliseulan.

Petrin takaraivon kalju laikku oli kasvanut kolikosta kämmenen kokoiseksi. Miksei mies leikkauttanut jo sänkeä, lopulta kävisi kumminkin niin, että laikku puskisi hiukset tieltään pelkäksi kranssiksi niin kuin Petrin isällekin oli käynyt.

Sofia oli puettu vaaleanpunaiseen, koristekuvioituun ulsteriin, joka menisi pilalle yhdestä epä­onnisesta horjahduksesta kuralätäkköön. Kristiina omisti lastenvaateputiikin ja keskittyi myymään ylellisiä mielikuvia äideille, jotka halusivat pukea lapsensa italialaisiksi aatelispennuiksi.

Kati puri huultaan niin, että ihoon kirpaisi ja katsoi hämmentyneenä käsiään: nehän olivat puristuneet nyrkkiin!
Näinkö nopeasti hänen suojauksensa pettivät? Pari sekuntia ja hän oli taas taantunut kolmen vuoden taakse. Yksityiskohdat olivat yhä mielessä piinaavan selkeinä.

Silloin oli ollut samanlainen kostea alkukevään torstai kuin nyt. Hän oli tullut kotiin koulusta kesken päivän, kylkiä pitkin oli värissyt äkisti noussut kuume ja kurkkua oli raastanut virus, joka oli jo kaatanut petiin puolet opettajista ja oppilaista. Hän oli kiskaissut päällysvaatteet yltään eteisen lattialle ja hoippunut peremmälle valmiina kömpimään peiton alle vilunpuuskia pakoon. 

Vasta makuuhuoneen kynnyksellä hän oli oivaltanut, ettei ollutkaan asunnossa yksin – peitonalushan olikin jo varattu. Nauru oli purskahtanut esiin pelkästä ällistyksestä: mikä saippuasarja hänen makuuhuoneensa oli vallannut? Mieleen oli noussut ihan älyttömiä asioita, sekin, miksi pussilakanoiden pitikin olla eripariset juuri nyt, kun heidän sängyssään meni tämmöistä tapahtumaan!

Petrin ilme oli ollut yhtä aikaa kauhistunut ja harmistunut, mutta juuri harmistus oli syöpynyt muistiin kipeimmin, hiertänyt pitkään jälkeenpäin: hän oli ollut miehelleen pelkkä häiriötekijä, ylimääräinen, joka oli tullut pilaamaan tunnelman ja turmelemaan toisten yhteisen hetken.

Kristiinasta hän oli erottanut aluksi vain nutturan, joka oli hekuman tiimellyksessä ehtinyt jo hiukan hajota; suortuvat olivat pudonneet paljaalle selälle kuin tummat villalanganpätkät.

Kun hysteerinen nauru tyyntyi ja kiukku oli päässyt tulvahtamaan esiin, hän ei ollut käyttäytynyt sivistyneesti, sen
sijaan hän oli nimitellyt Kristiinaa ja komentanut naisen ulos kodistaan, heittänyt designlaukun jo edeltä rappukäytävään. Petri oli kiskonut housut jalkaansa ja mennyt perässä, jättänyt hänet tärisemään kuumetta ja nöyryytystä ja sisäistä seepraansa.

Myöhemmin hänen oli tietysti täytynyt vielä kohdata taustat ja yksityiskohdat ihan asiallisestikin. Ne olivat kuin pahanmakuista lääkettä, jota oli pakko niellä, jos halusi säilyttää todellisuudentajunsa: Petri oli tosissaan Kristiinan kanssa, rakastunut, saamassa naisen kanssa lasta.

Se iski lujimmin. Kristiina odotti Petrin lasta.

Kati oli siinä vaiheessa yrittänyt tulla raskaaksi jo kaksi vuotta. Hedelmättömyyden taustalla oli syy, jota ei voitu määritellä. Suhteeseen oli muuttanut tuntematon tekijä. Kaiken piti olla kunnossa kummankin kohdalla erikseen, mutta raskaus ei vain käynnistynyt – kai he olivat olleet Petrin kanssa kemiallisesti niin mahdoton yhdistelmä.

Eikä Petri sitten enää ollut halunnut jatkaa yrittämistä hänen kanssaan, ei tietenkään, koska oli liian myöhäistä: Petrillä oli jo Kristiina, Kristiina, joka ei kärsinyt mistään selvittämättömistä hylkimisreaktioista, Kristiina, joka tuli raskaaksikin pelkästä tanssiinkutsusta.

– Näin vain kävi, mies oli sanonut olkiaan kohauttaen. Maailman täsmällisin ja epämääräisin selitys yhtä aikaa.

Kati vei tarjottimensa kärryihin ja järjesteli astioita huolellisesti kuin saisi siitä palkkaa, vahti samalla, että Petri ja Sofia ehtisivät vilahtaa pukuhuoneen ovista sisään. Kun reitti oli selvä, hän harppoi portaat ylös ja ovista ulos ja pyörätelinettä kohti, polkaisi itsensä vauhtiin.

Koska hän viimeksi oli törmännyt Petriin? Siitä täytyi olla jo melkein vuosi, hän oli kävellyt kaupungilla kirkkaassa auringonpaisteessa ja siinä ne olivat nautiskelleet puiston penkillä jäätelötötteröistään, koko pieni perhe. Ja Kristiinan vatsassa oli ollut taas uusi vauva, sen oli huomannut jo selvästi naisen istuessakin, lapsi oli kellunut siellä jossakin sisällä kummun suojissa keuhkoineen ja sydämineen ja raajoineen, hengittänyt ja liikkunut ja kasvanut, päivä päivältä, viikko viikolta.

Kristiina tiesi, miltä se tuntui, kun jotakin elävää kasvoi sisällä, jotakin odotettua ja toivottua. Kati ei tiennyt, mutta aavisteluihin oli kulunut vuosien varrella kohtalaisen paljon energiaa.

Mitä muuta sillä tarmolla olisi saanut aikaiseksi?

Akvarellinäyttelyn, tilkkutäkkituotannon, korupajan?

Kati puristi pyörän sarvia.

Olisiko erosta tullut helpompi, jos hän olisi nähnyt Petriä useammin, tupsahtanut miehen kanssa vastakkain siellä ja täällä, puhellut kepeitä ja nauranut, antanut menneiden painua ja nykyisyyden vallata sijansa? Asiathan olivat kuitenkin suhteellisen hyvin, oli terveyttäkin ja… elämähän ei mennyt aina suunnitelmien mukaan ja… kaikkea ei voinut hallita ja…
Hän yritti keksiä vielä muitakin kliseitä, mutta matka loppui kesken. Viimeisen suoran hän polki niin lujaa kuin kumisaappaillaan pystyi ja kaarsi nurkan takaa pihaan paljon vauhdikkaammin kuin oli turvallista, varsinkin kun kypärä oli jäänyt hässäkässä opettajainhuoneen naulakkoon. Hissi oli ylhäällä, hän ei jaksanut odottaa sen tuloa vaan loikki portaat viidenteen kerrokseen ja rusautti avaimen lukkoon, istahti eteisen tuolille raskaasti kuin pohkeissa painaisi vähintään puolimaraton.

Tähän asti hän oli selvinnyt päivästään hengissä, sehän oli sentään jo jotain sekin!

Kati nyökkäili itsekseen. Oli laadittava palautumissuunnitelma, suorastaan hemmotteluvisio.

Hän keskittyisi suosiolla koko illaksi nyt itseensä, hellisi itseään näiden sattumusten vastapainoksi. Kokkaisi jotakin herkullista ja epäterveellistä, ensin suolaista ja sitten öklömakeaa. Avaisi jonkun niistä kaappiin kertyneistä viinipulloista, joita Veera oli hänelle ostanut ja joita hän ei osannut arvottaa kuin sen mukaan, kuinka kaunis etiketti tai hauska nimi kullakin oli. Veera koki olevansa luopio ja kantoi hänelle yhä pullon harva se perjantai hyvitykseksi yksipuolisesta hiustenleikkuusta – Veeralle oli turha vakuutella, ettei asia häntä vaivannut, helpommalla pääsi, kun otti vain tarjouksen vastaan.

Ja aterian jälkeen hän poimisi tietysti arkistostaan jonkin ikiuskollisista ystävistä, ehkä Takaikkunan, jos halusi jännittää, huljauttaako Grace Kelly brandyn lasistaan ennen kuin saa huikan suuhunsa tai Piukat paikat, jota hän oli oikein säästellyt pari vuotta sitä varten, että olo olisi tarpeeksi surkea.

Hän kietoutuisi huopaan ja antautuisi tarinan lumoon, ennalta tuttuun maailmaan, jonka muisti kohtaus kohtaukselta, repliikki repliikiltä.

Eikö niin tunnollisesta nauttimisesta saisikin palkinnoksi kunnon unen ilman aamuöistä pyöriskelyä? Pitihän elämässä edes jokin oikeus ja kohtuus olla!

Kati nousi ylös ja ravisteli jalkojaan ja käsiään rennoiksi, vilkaisi ohimennen peiliin.

Kesti vähän aikaa tajuta, mitä sieltä näkyi. Koulun pihalta löytynyt pipo oli jäänyt viemättä löytötavarakoriin. Hän oli kai kahviossa nykäissyt sen taskusta esiin ja vetäissyt syvään päähänsä, ettei Petri tunnistaisi häntä.

Sehän olikin toimiva logiikka: en näe itse, olen siis piilossa. 
Kati kumartui lähemmäksi ja katsoi tarkkaan ilmettään. Silmistä paistoi kyllä ihan muuta kuin piilottelua: niin tiukka älävittumulleala, että välitunnin kingit jäisivät toiseksi. Tämän uhman kun saisi päälle joskus tositilanteessa eikä vain yksin kotona hämärässä eteisessä. 

Vaikka mitä hän sellaisella uhmalla tekisi? Edes niiden korstojen kanssa, tai varsinkaan niiden? Hänen raameillaan oli pakko löytää kekseliäämpiä konsteja selvitä kiperistä tilanteista.

Kati veti syvään henkeä ja puhalsi ilman päin peilikuvaansa. Ehkä nyt olisi parasta hellittää kaikesta, jopa tuoreista suunnitelmista, niin hyvää tarkoittavia kuin ne olivatkin. Ehkä ei olisi tarpeen pyrkiä nirvanaan. Jos vain antaisi kaiken tulla ja mennä, omalla painollaan.

Hän kiskaisi pipon päästään ja pöyhi hiuksensa pystyyn. Ehkä ilme vielä lientyisi, illan mittaan. Ja ellei, ketäpä sekään häiritsisi, omassa kodissa, jossa ei muita asunut.

Lennon alkoi rääkyä Twist and Shoutia, hän kaivoi kännykän esiin repun sivutaskusta ja vilkaisi näyttöä: "Markku soittaa."

Katin vatsassa ailahti kummasti. Mitä tämä tarkoitti? Oliko koulu sittenkin räjähtänyt?

Markun äänestä tajusi heti, että mitään katastrofia ei ollut sattunut. Eihän Markku kuulostanut edes rehtorilta, vaan pikemminkin – niin – mieheltä.

Katille tuli äkkiä tunne, että päivä pysyisi arvaamattomana loppuun asti.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.