Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 8/8: Lissu tunsi itsensä maailman rumimmaksi naiseksi ja romahti. Lohduttajaksi ilmaantui yllättäen Veera. Lissu päättää, ettei enää jää sivustakatsojaksi – hän aikoo selvittää, millainen noita heidän naapurissaan luuraa. On aika ottaa kuningatarmehiläistä siivistä.

Lissu aloittaa suunnitelmansa toteuttamisen tyttärestään Venlasta. Hän lyöttäytyy tämän seuraan keittiössä. Tyttö kohottaa hätäisesti katseensa sarjakuvasta, näyttää harmistuneelta äidin ilmaantumisesta, ja laskee sen heti takaisin viestittäen siten, ettei halua tulla häirityksi. Hänellä on kaakaomuki ja puoliksi syöty juustovoileipä pöydälle levitetyn lehden vieressä. Hän rypistää nuorta silkoista otsaansa mutta ei onnistu silläkään karkottamaan kauemmas äitiä, joka änkeytyy samaan pöytään jääkaapista napattu jugurttipurkki rekvisiittana. Venla niiskauttaa ja kumartuu syvempään, suojaa käsivarsilla lehteä – ja itseään – äidin tungettelulta. Lissu kaapii lusikankärjellä jugurttipurkin kannen, kiireettä, eihän hänellä ole edes nälkä, seuraten samalla syrjäkarein tytärtään.

– Kuule, Veera, hän aloittaa.

– Mmhm.

– Kuinka hyvin sinä tunnet Telman? Oletko käynyt heillä? Tiedän että Veera on.

Viimeinen toteamus saa Venlan irrottamaan hetkeksi katseensa piirroksen tytön teevadin kokoisista silmistä. Hänen omansa näyttävät miltei yhtä isoilta.

– Tiedän, että hän sai uudet vaatteet Telmalta, Lissu jatkaa vakuuttaakseen Venlalle: älä pelkää, et riko sisaresi luottamusta, vaikka kerrotkin minulle asioita.

Tytön ilme pysyy varautuneena.

– En mä silleen kauhean hyvin. Me moikataan, ja joskus se kyselee jotain koulusta ja sellaista, hän vastaa vältellen.

– Olen kuullut vähän juttuja…

Lissu ei tiedä miten jatkaisi pahentamatta Venlan epäluuloisuutta. Tytöt ovat liian hyvin selvillä hänen antipatioistaan Telmaa kohtaan. He siirtyvät heti puolustuskannalle ja nostavat piikkinsä pystyyn kuin siilit. Kokonaan toinen asia on, miksi he niin innokkaasti asettuvat Telman puolelle ja samalla omaa äitiään vastaan. Lissun mieleen juolahtaa monenlaisia selityksiä: tytöt on lahjottu tai aivopesty, mahdollisesti peloteltu hiljaisiksi. Kuka tietää minkälaista manipulointia naapurin makuuhuoneen ei-suljettujen verhojen takana tapahtuu. Hänen mieleensä ei juolahda, että he vastustaisivat pikemminkin hänen hulluuttaan kuin varsinaisesti puolustaisivat Telmaa. Että heitä pelottaisi äidin vainoharhaisuus, ja tuskaisuus kertoisi heidän omasta turhautuneisuudestaan.

Lissu tulee lipaisseeksi ylähuultaan, katse välkähtää kulmien alta. Venlan kehonkieli vastaa: hän vetäytyy niin pitkälle taaksepäin kuin tuoliaan siirtämättä kykenee.

– Olen ymmärtänyt, että kaikki ei ole siellä ehkä aivan niin kuin pitäisi…, Lissu jatkaa ja syvälliseen itsekritiikkiin ja psykoanalyysiin kykenemättömänäkin tajuaa kuulostavansa itse hämärältä.

– Äiti, lopettaisit jo!

Venla kulauttaa kaakaomukinsa tyhjäksi, pistää leivänlopun suuhunsa ja lähtee sarjakuvalehti kädessään keittiöstä.

Lissu jää paikalleen kuin nuhdeltu ja itsensä syylliseksi tietävä lapsi. Kuin kissa, joka jäi paitsi kermatilkkaa.

Hetken hän istuksii tuolilla, koluaa sitten viimeisetkin jugurttitipat purkinpohjalta ja nousee. Niin tai näin, asiasta on otettava selvä. Jonkun tässä talossa täytyy tehdä jotain. Vilkaisu kelloon kertoo illan olevan jo pitkällä. Ennen muinoin ihmiset menivät näihin aikoihin nukkumaan. Mutta nykyään sinnitellään netin ja telkkarin ääressä pikkutunneille asti. Ihmiset ovat kollektiivisesti lopettaneet nukkumisen.

Koska suunnitelman ensimmäinen, tunnusteleva, vaihe tuotti vesiperän, lienee syytä siirtyä suoraan toimintaan.

Hän vaihtaa aamutakin farkkuihin ja collegepuseroon, vetää lenkkarit jalkaan ja häviää ovesta tummuvaan kevätyöhön. Kohta on vappu, mutta hengitys pölähtelee vielä vaaleanharmaina hentoina huuruina kylmenevään iltaan. Matka ei ole pitkä. Kaksikymmentäkahdeksan askelta ja niinkin monta vain, koska on kierrettävä molempien autokatosten editse. Lissu ei kuitenkaan lopeta askellustaan kahteenkymmeneenkahdeksaan, vaan jatkaa jätesäiliöille asti. Hän roikottaa puolityhjää roskapussia. Haluaa antaa vaikutelman spontaanista piipahduksesta; jos vaikka joku sattuisi katsomaan ikkunasta. Aivot laskevat askeleita pitääkseen väliin tunkevat ajatukset poissa, vähän niin kuin johtaja ovipielen valo­paneelilla juttusille pyrkivät alaiset: punainen – varattu, oranssi – odota, vihreä – saa tulla. Seitsemänkymmentäyhdeksän, kahdeksankymmentä… Punaisella pysyy. 

Hän raottaa säiliön kantta ja ujuttaa reunan ja kannen välistä roskapussin pistävältä lemahtavaan pimeyteen, irrottaa kätensä ja päästää kannen putoamaan kumahtaen kiinni. Kuin gongi, hän ajattelee, koska on huomaamattaan lopettanut askelten laskemisen – ehkä siitä syystä, että on seisahtunut.

On aika.

Ottaa härkää sarvista. Kunin­gatarmehiläistä siivistä.

Huokaus tulvahtaa vaaleana usvana. Lissu kohottaa katseensa huurupilven läpi korkeuksiin – pihalyhtyjen ja tievalojen samentamassa avaruudessa kimmeltää kirkas tähti. Hän laskee hiukan katsettaan, suuntaa sen neljänteen taloon rivissä ja lähtee astelemaan ylös loivasti kohoavaa asvaltoitua pihatietä.

Molemmat autot seisovat katoksen alla. Toisin sanoen myös Henrik on kotona. Lissu olisi mieluummin tavannut Telman kahden kesken. Mutta ei auta, pirskeet pidetään huomenna, pakko toimia. Kuka tietää mitä hänen vierailunsa poikii – ties vaikka pippalot peruttaisiin. Lissu painaa ovikelloa, kuulee soiton, kuin pianon kielien helähdyksen, ja sitä seuraavan hiljaisuuden, jota hän jää odottavana kuulostelemaan.

Ei äännähdystäkään.

Hän muistelee nähneensä valoa ikkunoissa, peruuttaa pari askelta ja taivuttaa niskaansa: yläkerrasta lankeaa valonkajo. Sitten hän kääntyy ja toteaa itsekseen: ja nuo autot tuossa. Voisivatko he olla kävelyllä? Lissu vilkaisee rannekelloa, muistaa paljaan ranteen nähdessään unohtaneensa kellon kylpyhuoneeseen. Jotain varttia vaille yhdentoista. Ehkä. Nuuhkii ilmaa ja katselee taivaalle, kuin voisi näistä päätellä tarkemmin. Ilma tuoksuu keväältä. Kylmältä ja metalliselta, syntymää edeltävältä hetkeltä. Maailman alulta.

Hän solahtaa ajatuksiinsa. Vajoaa tajunnan virtoihin – yö, avaruus, aroniapensasaita, Mikko kauppiaantakissa lihatiskin suikka päässä, Veera hänen vierellään vaatehuoneessa, tytön ihon lämpö, hänen nuoruuden tuoksunsa, Venla, vakavoitunut Venla, mihin on jäänyt hänen pulppuava tarttuva naurunsa Pitkät sakset, pensaiden lehdettömät oksat kevään herättäminen paisuvine silmuineen, vakuutuslaskennan kaavat, stokastiset mallit, tilastoseuranta, purkkiin säilötty hunaja, konjakinkeltainen, siirappinen kuin kauppojen kassoilla myytävä kirjallisuus, naisen paljaat olkapäät, taakse taipunut kaula, naisen halun ja haluttavuuden ikoni, Vivien Leigh ja Clark Gable Tuulen viemää -elokuvan julisteessa...

Virrat kyydittävät Lissua ties minne, halki aivoavaruuden, tuntemattoman ja tutkimattoman, miljoonien ajatusgalaksien, tunteiden aurinkokuntien ja muistojen planeettojen asuttaman...

Oven avautuminen yllättää hänet niin, ettei hän hetkeen saa sanaa suustaan, ei ensin edes muista, mitä hittoa tekee naapurin rapulla. Henrik Karpamaa joka tapauksessa seisoo hänen edessään aamutakissa ja pyjamassa, tummansiniset silkkitohvelit jalassa, silmissään katse, joka pian sulaa ärtymyksestä uteliaisuudeksi, tai ainakin kohteliaaksi kiinnostukseksi, naapurikoreudeksi.

– Ai hei? Tule sisään!

Henrik Karpamaa pyytää häntä sisään, vaikka hän ei ole edes kertonut asiaansa. Päästäisikö hän itse ihmisen sisään yhtä vähäisin perustein? Päästikö hän Telman sisään tämän tullessa esittäytymään hunajapurkkeineen?

Ei päästänyt. Eteistä pitemmälle.

Muisto herättää häpeää, pakottaa hänet vastustelemaan "en tarkoita häiritä, hyvänen aika, kello on jo varmaan vaikka mitä, kerron vain lyhyesti asiani jne". Ikään kuin tarkoittaen sillä sanoa, ettei heidän asuinalueellaan ole tapana pyytää ihmisiä peremmälle enää siihen aikaan, eikä totta puhuen mihinkään muuhunkaan aikaan. Että heidän asuinalueellaan on tapana kunnioittaa yksityisyyttä, avioliiton pyhyyttä ja ydinperheen rauhaa.

Mies viittoo kädellään määrätietoisesti, ja silti hämmentävän ystävällisesti, että sisään vain. Ja siirtyy samalla itse sivuun.

– Minulla on oikeastaan asiaa Telmalle. Onko hän kotona?

– Käy istumaan. Haen hänet.


Lissu ohjataan olohuoneeseen, joka mittasuhteiltaan ja muodoltaan on heidän olohuoneensa 
täydellinen kopio mutta silti tyystin erilainen. Yhdistelmä synnyttää surrealistisen olon. Kuin jokin urbaani trombi olisi pyöräyttänyt hänen romanttisen rustiikkinsa tilalle viivasuorat valkoiset sohvat, mustavalkoista grafiikkaa ja limetinvärisen maton. Todellakin: limetin. Ikkunoissa siirreltävät paneeliverhot, vaaleaa sävyä. Talon sisus näyttää heidän asuinalueellaan yhtä eksyneeltä ja sinne kuulumattomalta kuin sen asukkaatkin.

Lissu huomaa hätkähtäen Telman, tämä seisoo yläkertaan johtavilla portailla, kukaties seissyt jo kauankin. Seurannut Lissun ilmeitä tämän arvioidessa heidän kotiaan. Siinä tapauksessa kiinni jäin, Lissu tuumaa ja läväyttää naamalleen leveimmän naapurihymynsä.

– Anteeksi, että ilmestyin ovellenne näin myöhään. En olisi halunnut tulla sisään, mutta miehesi vaati.

– Ei tästä ole mitään häiriötä, Telma vakuuttaa. Hänen poskensa hehkuvat, ja tukassa on sängyssä pyörimisen tuomaa pörheyttä. Ja silmäys, jonka hän näin sanoessaan luo ylätasanteella seisoskelevaan aviomieheensä… Ei epäilystäkään, Lissu ajattelee. Ja vaikka havainnon pitäisi olla huojentava, tarkoittaahan se Telman olevan onnellisesti naimisissa, ainakin toimivassa seksi­suhteessa, Lissu tuntee kurkussaan karvaan palan. Hän joutuu rykäisemään saadakseen äänensä kulkemaan:

– Ajattelin tulla kysymään tarvitsetteko apua?

Kysymys saa aikaan punehtumista. Sitten veri syöksyy Lissunkin päähän. Hyvänen aika, hän kauhistuu, myöhäinen ajankohta, ja mitä ne ovat juuri puuhanneet – kuulostan ihan siltä, kuin ehdottaisin jotain epäsiveellistä.

– En tarkoittanut…

On väärinkäsityksiä, joita kaikki korjausyritykset pahentavat entisestään. Lissun kasvojen väri vivahtaa jo luumuun. Hiusrajasta ryömii esiin ahdistuneita hikipisaroita. Hän kuulee kuin jostain kaukaa, kuinka Telman nauru helisee olohuoneen korkeassa katossa. Jollekin hänen piinansa ainakin tuottaa hupia. Tämä on laskeutunut alas ja asettuu istumaan valkoiseen nojatuoliin. Silkkiaamutakin liepeet lennähtävät sivuun ja paljastavat päivettyneen solakan sääriparin.

Karpamaa viittaa Lissua liittymään vaimonsa seuraan. Lissu tottelee konemaisesti, ei pysty muuhunkaan, ja vetäytyy sohvanurkkaan, syvälle kuin kettu koloonsa.

– Haluatte varmaan puhua huomisesta. Jätän teidät suunnittelemaan rauhassa, Henrik toteaa pelastaen sen, mitä Lissun hädänpunaisista kasvoista enää pelastettavissa on.

– Kultaseni, ennen kuin menet, toisitko meille jotain kivaa viiniä? Olisitko niin ystävällinen?

Telma kehrää miehelleen.

Puhuvatko he aina näin toisilleen? Vai onko tämä jotain esitystä? Leikkivätkö he saippuaoopperaa? Lissu on kuitenkin yhä liian sekaisin tehdäkseen sen tarkempia huomioita. Kun hän vain ajatteleekin kömmähdystään… Millä häpeä lähtee pois? Vimillä? Tolulla?

– Kai sinä otat lasillisen minun seurakseni?

Kestää tuokion, ennen kuin Lissu tajuaa, että kysymys on osoitettu hänelle.

– Kiitos. Mielelläni, hän vastaa vaikka mieluummin kieltäytyisi. Helvetti, ei olisi pitänyt tulla, hän ajattelee.

Mies laskee kaksi lasia olohuoneen matalalle pöydälle, vaaleaa marmoria, täyttää lasit tummalla punaisella nesteellä ja jättää pullon pöydälle teräksiselle alustalle. Hän toivottaa leideille mukavaa jutusteluhetkeä. Hymyilee etäisesti suurten johtajien tapaan. Alentuvasti, niin kuin entisaikojen patriarkat alustalaisilleen. Lissu ei pidä miestyypistä. Hän pitää enemmän koheltavista lihamestareista.

Hän jää Telman seuraan lipittämään viiniä.

– Sinulla on mukava mies, Lissu tulee sanoneeksi. Tuntuu, että jotain on sanottava, joten hän sylkäisee suustaan ensimmäisen mieleenjuolahtavan valheen. Hän tuntee olonsa hermostuneeksi. Suunnitelma ei nyt etene toivotulla tavalla. Eikä hän äkkiä enää muista, miten sen pitäisi edetä. Tai edes mikä se oli.

– Niin sinullakin, Telma vastaa.

On naisella pokkaa, Lissu ajattelee, ei sano mitään, ei myönnä, ei kiellä, kysyy vain, saivatko he aidan leikattua.

– En ole kovin etevä puutarhatöissä. Mutta miehesi on hyvin kärsivällinen opettaja.

Niin varmasti, Lissu ajattelee häijysti.

– En tullut puhumaan miehestäni, hän rykäisee ottaen tilanteen mielestään melko tyylikkäästi haltuun. – Kuten miehesi aivan oikein jo päättelikin, ajattelin kysäistä tarvitsisitko apua huomisten juhlien järjestämisessä. Jos voin auttaa jotenkin. Ehkä valmistaa jotain tai järjestellä, ripustaa koristeita tai mitä nyt sitten oletkin suunnitellut. Ajattelin vain tulla sanomaan, että olen käytettävissä.

– Voi kiitos, miten ystävällistä. Mutta en voi mitenkään vaivata teitä enempää. Mikosta on ollut jo aivan valtavasti apua. Enkä oikeastaan ajatellut mitään erityistä koristelua. Pitäisikö sinusta?

Mikko, Mikko, Mikko! Onko minun tosiaan istuttava tässä kuuntelemassa, kuinka tuo povipommi ylistää sitä kurjaa makkaramiestä? Lissu kulauttaa lasistaan suullisen ja laskee lasin pöydälle.

– Jos kaikki kerran on jo hoidettu, eikä apua enää kaivata, taidan lähteä. Tarkoitukseni ei tosiaan ollut vaivata sen enempää.

Ponnahtaessaan ylös sohvalta Lissu muistaa asiansa, hymyilee ja tuntee olonsa kylmäksi katsetta myöten sanoessaan:

– Ai niin, kiitos minunkin puolestani niistä vaatteista, jotka annoit Veeralle.

Hän ehtii ottaa askelen, kaksi eteisen suuntaan, harkitsee hetken, kysyisikö lupaa käyttää Lindholmien yläkerran vessaa, samalla voisi vähän vilkuilla ympärilleen kuten makuuhuoneisiin, mutta Telma yllättää pyytämällä häntä jäämään.

– Lissu, istuisitko vielä hetken? Tahtoisin jutella yhdestä asiasta.

Telma on kääntynyt nojatuolissa niin, että heidän katseensa kohtaavat. Hän näyttää äkkiä vanhemmalta. Päälleliimattu hymy on varissut. Silmien pilke himmennyt. Otsalle on puhjennut pari poikkijuonnetta.

Lissu palaa takaisin sohvalle. Tulee vaistomaisesti vilkaisseeksi rannettaan, jossa ei edelleenkään ole kelloa. Ihossa erottuu muutama tummempi läikkä – rusketusvoiteesta epäilemättä. 

– Minun olisi pitänyt kysyä ensin sinulta, Telma aloittaa epävarmasti. – Mutta se vain tapahtui. Veera piti puserosta, ja takki istui hänelle kuin valettu, ja hän näytti niissä niin suloiselta, että sitten huomasin lahjoittaneeni ne hänelle. Toivottavasti en loukannut. En yritä luikerrella lastesi suosioon tai mitään sellaista. 

Entä mieheni, Lissu lisää mielessään. Tunnut lahjoittelevan hetken mielijohteesta kaikenlaista suloista ja makeaa. Hän pitää kuitenkin ajatukset omana tietonaan.  

– Tai ei se ole ihan totta, Telma tunnustaa nolona.

No niin! Tiesin sen! Lissun sydän hakkaa nopeammin, kauhunsekainen voitonriemu valtaa hänet, mutta hän ei sano mitään.

– Tyttäresi tappaa minut tästä hyvästä, Telma toteaa ja vaikenee jälleen. Hän etsii katonnurkista rohkeutta ja toteaa löydettyään:

– Hän seurustelee mieheni vanhemman pojan, Villen, kanssa.

Lissu kohoaa uutisen voimasta puolittain pystyyn.

– Anteeksi mitä?

– Tai no, en tiedä, miten vakavaa se on, tuskin se sen kummallisempaa on, viettävät aikaa yhdessä, kuuntelevat musiikkia, ja mitä nyt nuoret tekevät.

– Eikö hän ole jo melkein kahdenkymmenen?

– Kohta kahdeksantoista. Käy autokoulua.

– Hyvä jumala, Lissu henkäisee vajotessaan takaisin sohvatyynyihin. – Mistä asti olet tiennyt?

– Tiesin että Ville tapailee Veera-nimistä tyttöä. Tajusin, että kysymyksessä on tyttäresi, kun nuoret törmäsivät toisiinsa tässä pihalla. Ville oli isänsä kyydissä, ja Veera tuli siihen jostain pyörällä. Ilmeet paljastivat kaiken. Ja uskon, että myös Veera tajusi minun tajuavan, mistä on kyse. Jos olisit nähnyt heidät, tietäisit mitä tarkoitan.

– Mutta mitä ihmeen tekemistä vaatteilla on tämän kanssa? Lissu kysyy samalla, kun yrittää käsittää, että hänen esikoisellaan, pikkuisellaan, vastikään punakukallisissa kurahousuissa tepastelleella tytöntylleröllään, on kahdeksantoistavuotias poikaystävä.

Telma huokaa syvään ja sulkee silmänsä. Kun hän jälleen avaa ne, katse suuntautuu nopeasti yläkertaan. Silmäterän liike on räpäyksellinen, mutta Lissu huomaa sen.

– Meillä ei Villen kanssa ole aivan parhaat mahdolliset välit.

Telma kurottaa kohti viinipulloa, tarttuu siihen, kaataa ensin itselleen ja muistaa vasta sitten vieraansa.

– Ville syyttää minua vanhempiensa erosta.

– Eikö se ole aika tavallista avioerotilanteissa?

– En ole syypää heidän eroonsa, Telma puolustautuu. – Henrik ei pettänyt vaimoaan. Tilanne oli pikemminkin päinvastoin. Kukaan ei vain ole kertonut sitä pojille. Niinpä minä saan kaikki syyt niskaani. Kai se sitten on "tavallista avioerotilanteissa", hän lisää hymähtäen. – Mutta kun ne eivät edes puhu minulle. Silloin harvoin, kun ne ovat täällä, ne käyttäytyvät, kuin olisin ilmaa.

Telma kohottaa lasin huulilleen ja jatkaa:

– Niinpä minä sitten ajattelin… En minä tiedä, mitä oikeastaan ajattelin, mutta kai minä jotenkin toivoin, että Veera puhuisi minusta suopeasti Villelle. Nykytilanne on aivan mahdoton. Periaatteessa Henrik ja Karin ovat sopineet yhteishuoltajuudesta, mutta pojat eivät suostu tulemaan tänne. Nuorempi ehkä vielä tulisikin, mutta ei ilman isoveljeään.

– Olen käyttänyt väärin tyttäresi luottamusta. Anna anteeksi, Telman leuka vavahtaa. Hän näyttää ahdistuneelta. – Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. En haluaisi vaikeuttaa enää enempää Henrikin ja poikien välejä. Joskus tuntuu, että kaikille olisi parempi, jos katoaisin kokonaan.

Ajatus on kieltämättä houkuttava, Lissu ajattelee. Kyyneleet valuvat Telman poskille. Tämä kaivaa taskustaan nenäliinan ja taputtelee kasvonsa kuiviksi.

– Anna anteeksi tämä purkaus. Ei minun pitäisi rasittaa sinua omilla murheillani. Emmehän me edes kunnolla tunne, Telma lisää sitten ja yrittää ryhdistäytyä.

– Älä sitä murehdi.


Lissu vaikenee harkitakseen miten jatkaa. Tunnetila estää harkinnan. Hän jatkaa yhtä kaikki: 

– Mutta se haittaa, miten häpeämättömästi sinä flirttailet minun miehelleni.

Sanottu. Lissun hengitys käy nopeaksi, sydän syöksee verta suoniin. Uskomatonta, että sanoin sen ääneen, hän ajattelee eikä mitään muuta toviin ajattelekaan.

– Flirttailen?

Telma näyttää hämmästyneeltä, räpsyttelee ripsiään.

– Älä viitsi, Lissu puuskahtaa.

– Et sinä niin nuori ole, ettet tietäisi, mitä teet. Ihan vain, jos me nyt tässä aiomme elellä rinnakkain, niin kannattaisi hieman säätää pienemmälle tuota vamppivaihdetta.

Telma ei hetkeen saa sanaa suustaan. Räpyttelee silmiään kuin Richard Gere luonneroolissa. Henkäisee välillä, kuin aikoen sanoa jotain, mutta muuttaakin mieltään. Katse käväisee yläkerrassa, ovessa, josta Henrik melkein tunti sitten livahti sisään. Saa Lissun pohtimaan, mahtaako Telma pelätä miestään. Eipä taida olla ihan niin auvoinen tämäkään suhde, hän ajattelee, mutta onko mikään?

Yllättävää kyllä, Lissu huomaa tuntevansa myötätuntoa Telmaa kohtaan.

– Toivoisin, että voisimme olla ystäviä, hän sanoo. – Mutta ymmärrät varmaan minun näkökulmani. Toivon, että tämä asia on tällä käsitelty.

Telma nyökkää. – Ilman muuta, hän mutisee nenäliinamyttyä puristaen.

– Siitä sinun ongelmastasi…, Lissu jatkaa sitten. – Tulevatko pojat huomenna? Ville ja…

– Waltteri. 

– Niin.

– Emme ajatelleet kutsua lapsia. Eikä sitä paitsi ole heidän isäviikonloppunsa. Eivätkä he varmaan tulisi. Eivät he koskaan tule.

– Ehkä tässä on tilaisuus. Ajattelin vain, että jos myös Veera ja Venla kutsuttaisiin...

Telman silmät syttyvät.

– Olet oikeassa. Miten en tullut ajatelleeksi. Mutta juhlat ovat huomenna, mitä tässä voi enää tehdä? Entä jos Karin vetoaa siihen, että on hänen viikonloppunsa?

– Laita Henrik asialle.

Telma tuijottaa Lissua hetken mietteliäänä, nyökkää sitten.

– Mutta oletko varma, että Veera ja Venla suostuvat tulemaan? hän kysyy. – Elleivät he tule, tilanne voi huonontua entisestään.

– Voiko todella?

Telma kohauttaa hartioitaan.

– Eipä kai.

– Sitä paitsi, tytöt suostuvat kyllä. Jostain käsittämättömästä syystä he pitävät sinusta, Lissu toteaa vain puolittain vitsaillen.

– Hyvänen aika, kello on vaikka mitä. Hoidan oman osuuteni. Tulemme sitten koko perheen voimin. Ilmoittelen, jos tulee mutkia matkaan, mutta tuskinpa.

Telma saattaa hänet ovelle, ja Lissu astuu kirpeään kevätyöhön. Askelten kahina ja pikkukivien rapina korostavat yön hiljaisuutta. Hyvästi riehakas ilta karibialaisen boolin ääressä, hän hymähtää. On esiinnyttävä esimerkkinä nuorisolle. Yhdentekevää. Eihän hän alun alkaen halunnut edes mennä sinne. Näin on parempi. Paljon parempi. Hän tuntee olonsa kevyeksi. Kuin olisi pakkopaidasta vapautunut. Hymy pukkaa huulille puoliväkisin.

Kaksikymmentäkahdeksan askelta, tänään hän ei laske niitä.

On toukokuinen iltahetki, mutta aurinko loistaa yhä korkealla metsän yllä. Lissu astuu bussista pysäkille, tuntee dieselinpölähdyksenkin läpi lehtivihreän ja tuoreen kasvun tuoksun. Piennar kylpee valkovuokoissa. Koivunlatvusten hiirenkorvat erottuvat hennonvihreänä utuna taivasta vasten. Bussi jyristää pois, ja Lissu hengittää syvään alkukesän raikkautta. Sulkee silmänsä hetkeksi, kuulostelee lintujen viserrystä. Pääskysestä ei päivääkään, hän ajattelee ja lähtee rennoin askelin kotia kohti.

Tuttu keskenään identtisten talojen rinne kohoaa hänen oikealla puolellaan. Hänen katseensa liukuu punaisilta katoilta auringossa hohtaville vaaleille seinille ja puutarhoihin, joissa heräävä luonto viheriöi. Naapurit näyttävät enimmäkseen jo tulleen töistä, autot seisovat katoksissaan. Viehättävää, hän toteaa tyytyväisenä näkemästään. Tavallisten ihmisten tavallisen hyvää elämää.

Vappu tuli ja meni niin kuin Lindholmin tuparitkin – hyvä on: Lindholm-Karpamaiden, tai Henrikin ja Telman, kuten hän heitä nykyään yhä useammin kutsuu. Juhlat onnistuivat oikein mukavasti, mitä nyt voi odottaa, kun joukko naapureita, vieläpä saman talo­yhtiön osakkaita, kokoontuu yhteen. Siihen nähden, ettei kukaan sanonut mitään, mikä olisi tarkoittanut jotain, ne sujuivat vallan mainiosti. Loppuillasta esiintyi lievähköä humaltumista joiden kohdalla – olihan sentään vappu ja kaikkea. Hiprakassakin varottiin kuitenkin sortumasta mihinkään, mitä ei seuraavana päivänä kirkkain silmin ja hyvänpäiväntoivotuksin kestäisi postilaatikolla kohdata. Mikään ei palvele järjestäytynyttä yhteiskuntaa niin kuin erillistaloasuminen.

Ennakkoasenteestaan huolimatta, eikä se Lissun tapauksessa todellakaan ole mikään pikku juttu, hän tykästyi Villeen. Tämä on kaksi vuotta Veeraa vanhempi, mille ei kukaan mitään voi, mutta muuten sangen miellyttävä, jopa kohtelias nuorimies, joka omien sanojensa mukaan menestyy mainiosti myös koulussa ja suunnittelee jatkavansa lukion jälkeen Aalto-yliopistoon. Tytöt väittivät Villen pilailleen. Mutta miksi kukaan pilailisi niin vakavalla asialla, Lissu kysyy, ja tytöt luulevat hänen tarkoittavan loppututkintoa ja uraa ja menestystä ja ties mitä, mutta hän kyllä tarkoittaa ihan vain anoppi–vävysuhdetta, tai jottei mentäisi asioiden edelle, pojan suhdetta tyttö­ystävän äitiin, ihmisten välisistä suhteista kaikkein merkittävintä, inhimillisen olemassaolon perus­pilaria.

Mikolla on Villen kanssa vaikeampaa. Eikä kysymys ole Villestä, vaan Mikosta. Villen paikalla voisi yhtä hyvin olla Tommi tai Jone tai Jyrkyn Jussi. Hänen tyttärellään on poikaystävä, siitä on kysymys. Että joku miespuolinen koskettaa hänen tytärtään. Että hänen lapsensa kiehnää jonkun klopin käsipuolessa.

– Mistä sen tietää, millaiset aikeet sillä on.

– Tietää sen. Ja samanlaiset aikeet taitavat olla Veerallakin, Lissu vastaa Mikolle. – Sellaista se on, elämä. Nuoruus. Rakkaus.

Ja kun hän sanoo näistä viimeisen, hänen silmissään pilkahtaa. Mikko tuhahtaa, mutta suupielessä nykii hymyn tapainen, ja hän luo vaimoon merkitsevän katseen kulmiensa alta.

He ovat alkaneet lenkkeillä yhdessä. Ja punnertaa makuuhuoneen sängyn takana. Neljä vuotta sitten istutetun omenapuun latvaoksat kasvavat jo yläkerran ikkunan korkeudella. Niissä on tänä vuonna aivan erityisen paljon vaaleanpunervia kukkanuppuja.

Oliko Mikko oikeasti kiinnostunut Telmasta? Kuka tietää. Välillä Lissusta tuntuu, että hän kuvitteli kaiken. Pitkät katseet, seisoskelun Telman ikkunan alla, nauruntyrskeet aronia-aidalla. Ihminen näkee mitä tahtoo, tai paremminkin: mitä eniten pelkää. Ja kun hän lakkasi pelkäämästä, noituus menetti tehonsa, lumous haihtui. Ja hän näki Telman uusin silmin. Eikä lumous ole palannut, ei, vaikka he käyttävätkin Lindholmin hunajaa.

Lissu epäilee noituuden lähteeksi itseään. Ja jos hän kerran onnistui niin hyvin noituessaan itsensä rumaksi, alemmuudentuntoiseksi ja mustasukkaiseksi, miksi ei valjasta tuota sisäistä voimanpesää jonkin myönteisen aikaansaamiseen? Niinpä hän päätti noitua itsensä itsevarmemmaksi. Kiinnostavammaksi. Hauskemmaksi. Ihmiset muovaavat itseään lihaksikkaammiksi, kauniimmiksi ja komeammiksi, ottavat täytettä huuliin ja botoxia ryppyihin. Vaikka kaikkien tutkimusten mukaan kumppanissa arvostetaan eniten huumorintajua. Vastaus on sama, kysyttiinpä naisilta tai miehiltä. Eniten arvostetaan sitä, että on hauskaa yhdessä. Että on joku, jonka kanssa nauraa elämän kummallisuuksille, vastoinkäymisillekin.

Myöhäinen visiitti Lindholm-Karpamaille palautti Lissun järjen. Hän tajusi, että Telmakin on rakennettu samoista aineksista kuin kaikki muutkin. Ettei kauneus anna immuniteettia vastoinkäymisille. Että kauniskin ihminen voi kokea itsensä epäonnistuneeksi ja yksinäiseksi. Niin yksinkertaisen asian tajuaminen varisti suomut Lissun silmiltä ja hän lakkasi näkemästä Telman Hollywood-tähtenä ja miestennielijänä. Valkoisessa virtaviivaisessa nojatuolissa kyhjötti epävarma, hänen avustaan ja ystävyydestään kiitollinen nainen. Niin, että sen pituinen se.

Ei kuitenkaan aivan. Loppu­kaneettina mainittakoon, että muutamaa tuntia ennen Karibia-kekkereiden alkamista, Lissu muisti, mitä Venla sanoi kuullessaan Telman nimen ensimmäisen kerran. Eikö näiden ollut tarkoituskin olla pukujuhlat? Telma muistutti riittävästi Geena Davisin elokuvahahmoa, ja Lissu puolestaan Susan Sarandonin esittämää Louisea. Pienellä ehostuksella, kissamaisilla aurinkolaseilla ja sopivalla vaatetuksella heistä saisi pistämättömän parin. No, mitä sanot?

Telmasta idea oli mainio.

Yllätys onnistui yli odotusten, noin prosentuaalisesti. Kolmestakymmenestä vieraasta, nuoret mukaan lukien, seitsemäntoista tajusi heti, keitä he esittivät ja lopuista kolmestatoistakin kahdeksan muutaman vinkin saatuaan. Ja kun ottaa huomioon, että viisi ei ollut nähnyt elokuvaa, heidän Thelmaa ja Louiseaan saattoi hyvällä syyllä kutsua täysosumaksi.

Eikä kenenkään tarvinnut ajaa autolla kuiluun menneisyyden karistamiseksi kannoilta.

Lissu hymyilee muistolle. Hän avaa postilaatikon, toteaa sen tyhjäksi – tytöt ovat ilmeisesti jo hakeneet postin – ja lähtee sitten avain kädessään nousemaan loivaa mäkeä kotiovelleen. Tuntuu hyvältä ajatella kesää. Mikko ehdotti, että he lahjoisivat tytöt ja veisivät heidät mummolaan viikoksi, kahdeksi. Varaston nurkassa kyhjöttää käyttämätön teltta vuosien takaa. Eiköhän olisi jo aika puhdistaa siitä pölyt ja testata se, noin käytännössä. Ihan kahdestaan.

Loppu.


Lue myös! Noiduttu-jatkiksen aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.