Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 7/8: Sen jälkeen kun Telma muutti naapuriin, mikään ei ole enää ollut ennallaan. Lissu murehtii murenevaa elämäänsä ja laihduttaa itsensä henkihieveriin. Hänet määrätään uupumuksen takia sairauslomalle. Sitten kaksi tapahtumaa suistaa hänet lopullisesti raiteiltaan.

Kaksi sinänsä erillistä tapahtumaa suistaa Lissun järjen haperolta reunalta tolkun tuolle puolen. Vaikka tosiasiassa maailmankaikkeus ei tunne erillisiä tapahtumia – kaikki kytkeytyy lopulta toisiinsa, niiden keskinäiset vaikutussuhteet ja -ketjut vain ylittävät ihmisen käsityskyvyn. Ihmisen käsityskyvyn ylittämiseen riittäisi vähempikin, mutta maailmankaikkeudella ei ole tarvetta pihdata eikä säästellä voimiaan. Maailmankaikkeudessa asiat liittyvät väistämättä toisiinsa, siellä ei pyöri yhtään irrallista, ylimääräistä osaa – jos jotain sivuääntä tai kilinää kuuluu, niin kuuluukin kuulua. 

Sinä hetkenä, kun Lissu kauneushoitolasta palatessaan näkee miehensä Mikon ja naapurinrouva Telman saksivan yhdessä tonttien rajalla kasvavaa aronia-aitaa, hänen päästään tulee maailmankaikkeus, syyt ja seuraukset sulavat toisiinsa ja pimeys nielee päivän. Paitsi järkyttyneeltä, hän näyttää siltä, miltä ihminen ihon syväpuhdistuksen jälkeen näyttää – kirjavalta. Kasvoille ei tietenkään ole levitetty meikkiä, jotta iho saisi hengittää vapaasti, riemuita puristettujen talirauhasten, mustapäiden ja epäpuhtauksien jälkeensä jättämistä ärhäkän punaisista läiskistä.

Ajattelematta (maailmankaikkeudessa nopeus ratkaisee, ajatus on pelkkä aineen prosesseista sivutuotteena syntyvä harha) Lissu pysähtyy kohtaan, josta aronia saa alkunsa. Piste sijaitsee autokatosten välissä, tarkasti puolivälissä niiden seinistä mitattuna. Maa kohoaa loivasti ylöspäin paikasta johon Lissu seisahtaa niin, että aroniaa saksiva pari katsahtaa häneen välttämättä alaspäin sitten, kun lopulta keskinäiseltä hauskan­pidoltaan hänen läsnäoloonsa havahtuu. Nauru ei sammu heti – se ikään kuin jää ilmaan väreilemään, viipyy heidän huulillaan, jää lojumaan niille, kuin päättyneestä herkutteluhetkestä varissut sokeri.

Kuin hunaja.

– Lissu!

Mikon ääni, sen vilpittömän yllättynyt ja hieman pelästynyt sävy, paljastaa miehen tosiaan unohtaneen vaimonsa ja tervehtivän tätä kuin pilvistä pudonnut haaveilija todellisuutta. Paitsi äänensävy, myös "Lissu" paljastaa miehen mielen – uudestaan lämmitetty "Karoliina" jätetään kylmästi paareille patologian osaston ovelle. Siitä vain, henkitoreissaan. Hyvästi kaunokainen. Hyvästi yhteiset muistot ja nuoruuden rakkaus. 

– Ajateltiin leikata tämä pensas­aita, Telma selostaa, niin kuin Lissulla ei olisi silmiä päässä. Tai ehkä tarkoituksena on korostaa itse ajatusta, että ajatus kohdentuu lyhentämättömänä aroniaan, ettei mitään ajatusta ole tämän ajatuksen takana.

Mikään ei jää Lissulta havaitsematta tänään. Hänen päänsä on maailmankaikkeus, mutta se on myös kirkas ja kuulas historian nolla­hetki. Nälän kirkastama. Pinsettien puhdistama. Kosmetologin määrätietoisten sormenpäiden tyhjäksi puristama. Hän näkee Telman selityksen taakse. Hän näkee Telman syyllisyyteen asti. Telmalla on tiukat farkut, lenkkarit ja vaaleanpunainen huppari joka on napaan asti auki sallien hänen kohdata kanssaihmisensä rohkeasti, vain vartalonmyötäinen teepaita rohkeutensa peittona. Rohkeus pullistelee myös avarassa kaula-aukossa. Mikä on tuollaisen rohkeuden pullistellessa. Syväpuhtaat ajatukset seuraavat toinen toistaan Lissun päänsisäisessä kosmoksessa.

Mikolla on lyhythihainen paita, josta puolestaan pullistelee voima. Kuntosaliharjoittelu näkyy lihasten liikkeissä. Käsivarsi jännittyy, laukeaa, lihas kiristää ihon sileäksi, aurinko kuultaa sileän ihon. Harmaa välkehtii Mikon hiuksissa, mutta sileiden kasvojensa puolesta hän kävisi Telman miehen pojasta.

Aurinko on asettunut syyllisten suojaksi; se paistaa näiden takaa, peittää varjollaan heidän todelliset tunteensa ja tarkoitusperänsä, kuin rakastava isovanhempi hellästi villa­saalilla sohvalleen käpertyneen lapsenlapsen. Lissun se valaisee häpeättömästi, poraa säteillään auki hänen punaisiksi raastetut ihohuokosensa ja paahtaa poskipäissä helottavia verisuonia kuin kuulusteluhuoneen spotti sarjamurhaajan sänkeä. Aurinko on häntä vastaan, aronia-aidan leikkaajat nojaavat sen kämmenen lämpöön, hän saa sen nyrkistä päin näköä.

– Onko kivaa? Lissu kysyy ja kohottaa kämmenen lipaksi varjostamaan silmiään.

Sanamuoto hämmentää aidan ääressä seisojat. Pitkäteräiset puutarhasakset jähmettyvät aronian oksiston ylle.

Vastausta odottamatta Lissu kääntää pettureille, aurinko mukaan lukien, selkänsä ja jatkaa matkaansa kotiovelle, ovesta sisään ja putoaa kasaksi eteisen lattialle. Voimat loppuvat siihen. Maailmankaikkeus hänen päässään romahtaa samaan kasaan – maailmanloppu.

Hän odottaa miestään tulevaksi. Sankaria paikalle silloin, kun häntä kipeimmin kaivattaisiin. Kantamaan hänet kynnyksen yli. Lepertelemään hänen korvaansa kokonaan uuden maailmanjärjestyksen, vakuuttamaan hänelle, ettei mitään siitä, mitä vanha maail­mankaik­keus hänen päässään piti sisällään, ole totta.

Turhaan odottaa. Jos hän oikein terästää heikotuksen samentamaa kuuloaan, hän pystyy erottamaan, miten sakset napsauttavat aroniapensaan oksan poikki. Terät suhahtavat toisiinsa ja naps.

Heikkous sivelee ihon kylmällä hiellä. Lissu odottaa nyt Mikon sijasta voimiensa elpyvän sen verran, että kykenee konttaamaan vessan kautta vaatehuoneeseen. Vihdoin vessaan päästyään hän tarttuu käsienpesualtaan reunaan molemmin käsin ja vetää itsensä pystyyn. Pystyssä hän kohtaa yhdellä kertaa sukupuuton uhkaaman eläinlajin ja haudasta nousseen ihmisen. Koska panda kuitenkin on varsin sympaattinen olento, hän pelkää muistuttavansa enemmän jälkimmäistä. Hänellä ei ole varsinaista hätää – siis vessahätää. Hän avaa hanan ja kahmaisee kouraansa kylmää vettä. Juo kuin janoinen panda.

On totuuden hetki, Lissu ajattelee astuessaan vaatehuoneeseen. Punainen vamppimekko roikkuu henkarissa ylälaatikon nupista. Hetken hän tuntee itsensä aitauksessa odottelevaksi häräksi ennen taistelun alkamista, ennen punaisen viitan ensimmäistä heilahdusta. Muleta roikkuu vielä velttona ja liikkumattomana hänen silmiensä tasalla vaatepuussa. Lissu on nähnyt härkätaistelua käsittelevän tv-dokumentin. Taistelua käydään härän kuolemaan saakka. Ja vaikka härkä ei taistelussa kuolisikaan, vaikka härän sijasta manan maille päätyisikin matadori, kuten toisinaan tapahtuu, härkä tapetaan joka tapauksessa. Niin tai näin. Ja Lissulla on ihan samanlainen olo suhteessa satiinileninkiin – huonosti käy, kävi miten kävi.

Hän sulkee oven, avaa leningin vetoketjun ja antaa sen valahtaa puulta käsivarsilleen. Kangas tuntuu jäykältä, kavahtaa hänen kosketustaan yhtä paljon kuin hän sen. Lissu vilkaisee olkansa yli – ovi on kiinni, lukkoon sitä ei saa. Hän riisuu vaatteet, alusvaatteita lukuun ottamatta, kuulee ulko-oven kolahduksen ja pysähtyy pidättämään hengitystään. Askelten painosta päätellen tulija on Mikko.

Lissu odottaa kunnes Mikon askeleet loittonevat olohuone-keittiölinjalle ja ryhtyy sitten toimeen. Helma jumiutuu tälläkin kerralla ensin lantionkaareen mutta suostuu pienellä nykäisyllä siirtymään alaspäin. Vetoketju menee kiinni päättäväisellä sisäänhengityksellä ja uloshengityksestä pidättäytymisellä.

Päällä on.

Olo sisällä tuntuu hieman epämukavalta, ahtaalta. Nyt pitäisi löytää jostain peili, Lissu ajattelee ja alkaa etsiä nurkkaan pinotuista pahvilaatikoista isoäidin vanhaa käsipeiliä, josta ei hennonut tämän hautajaisten jälkeen luopua. Vaikka löytyisikin, se on todennäköisesti kostunut ja homepilkuilla.

Lissu penkoo pölyistä laatikkoa ja kun hän kumartuu tutkimaan sälä­kerrosten alta, leningin kyljestä repeytyy sauma. Sekunnin sadasosassa aronian leikkaajat ja leninki kytkeytyvät yhteen. Naps, sakset leikkaavat hänet keskeltä poikki. Päivä paistaa, hunajaiset huulet hymyilevät silvotun oksiston yli. Lissu vajoaa laatikon päälle, osin laatikon sisään. Samalla vaatehuoneeseen tulvahtaa valoa. Ovi on auki, ja sen suussa seisoo Veera.

– Tule sisään. Laita ovi kiinni, Lissu kähisee laatikolla retkottaen. Hän on huomaamattaan alkanut itkeä. On hyvä, ettei peiliä löytynyt, sillä juuri sillä hetkellä Lissu muistuttaa jotain, mitä voisi kutsua vaikka night of the living dead and crying pandas.

– Mikä sun on?

Näkymä saa jopa Veeran ulos murjottavan murrosikäisen kaapista. Hän unohtaa pinttyneen vihansa ja koskettaa epäröiden äitinsä vavahtelevaa selkää, kuin tunnustellakseen onko se aito. Kyykistyy tämän viereen.

– Äiti, mitä sulle on tapahtunut? Voinko mä tehdä jotain?

– Tunnen itseni maailman rumimmaksi naiseksi. Ei näin saisi sanoa, Lissu korjaa heti itseään ja kuivaa poskiaan kädensyrjään. 

– Minun pitäisi olla esimerkkinä teille. Opettaa, että naisen on hyväksyttävä itsensä. Että on ok olla vanha ja läski. Että ihmisen on löydettävä sisäinen tasapaino. Henkinen harmonia. Oltava sinut itsensä kanssa.

Lissu ääni puuroutuu ja kyyneleet hulmahtavat taas silmiin.

Veera kietoo kömpelösti käsivartensa äitinsä ympäri ja silittää kämmenellä tämän selkää.

– Johtuuko tää siitä alaston­kuvasta? Ei se mun mielestä niin hirveä ole. Sitä paitsi jotkut laittaa itse alastonkuviaan sinne. Sitä varten on perustettu sivustokin.

Lissu säpsähtää kauemmas tyttärestään. Katsoo tätä hetken kauhistuneena.

– Käytkö sinä sellaisilla sivustoilla?

– Oikeesti, äiti, mitä väliä. Enkä mä yleensä. Kerran Nannen luona.

– Millaisessa maailmassa me oikein elämme? Ihmiset ovat seonneet.

– Älä. Mutta juuri siksi sun ei kannata ottaa sitä niin kauhean vakavasti.

– Olet oikeassa, Lissu toteaa katsottuaan tytärtään uusin silmin. Tämä nuori nainen hänen edessään kuulostaa yllättävän tasapainoiselta ja ihmismäiseltä. – Mutta ei tämä siitä kuvasta johdu. Ainakaan yksinomaan, hän huokaa ja istahtaa epämääräisen vaateläjän päälle. 

– Mikä neuvottelu siellä vaatehuoneessa on käynnissä? Mikon ääni kantautuu oven takaa. Veera vilkaisee äitiään ja vastaa sitten nopeasti:

– Ei mikään. Mulla on vain vähän asiaa äidille.

– No, okei sitten, Mikko toteaa äänessään pettymystä siitä, että jää itse ulkopuolelle.

Vaatehuoneen naiset kuuntelevat, miten askeleet etääntyvät. Ja hengähtävät syvään kuin yhdestä suusta.

– Kiitos Veera. En tosiaankaan olisi halunnut enää Mikkoa tähän pällistelemään.

– Mä vähän ajattelin niin.

Veera on istuutunut äidin viereen. Lissun tekisi mieli kysyä, missä kohdin he harhautuivat toisistaan, milloin hän ei enää osannut puhua tyttärelleen eikä ottaa vastaan tämän viestejä. Mutta hän ei kysy. Ei halua häiritä hyvää hetkeä. Hän ei muista milloin viimeksi olisi ollut yhtä lähellä Veeraa – sekä fyysisesti että henkisesti. 

– Tiedätkö mitä, kun on jo nelikymppinen sitä toivoisi olevansa viisas ja vakaa niin kuin aikuisen kuuluu. Mutta hitto sitä on aina vain samanlainen pentu. Kerjää ihailua ja hyväksyntää. Pelkää pakkeja. Tulevansa torjutuksi. Hylkäämistä. On herkkänahkainen ja lapsellinen. Haluaisi vain käpertyä kerälle. Olla sylissä ja tuntea miten joku silittää tukkaa.

Veera nyökkää äidilleen, kohottaa arasti vasenta kättään ja antaa sen laskeutua äitinsä uudelle pähkinänruskealle tukalle, ei ihan niin pörhöiselle kuin tämä toivoisi. Lissu värähtää liikutuksesta. Hän kaappaa tytön syliinsä ja puristaa itseään vasten. Veera kulta, kulta pieni Veera. He halaavat toisiaan kuin pitkän eron jälkeen, kuin eivät millään tahtoisi uskoa, että toinen todella viimein on siinä.

Satiinileningin sivusauma on ratkennut lisää, ja kankaan reuna tupsuttaa purkautuneena. Lissu hymähtää ääneen. Yrittää sitten kuroa sormillaan saumaa kiinni.

– Miksi sä olet pukeutunut noin?

– Vaikka ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen, halusin olla paremman näköinen kuin Telma, Lissu naurahtaa kyynisesti. – Mikko on niin lääpällään siihen.

– Isä?

– Niin, sinun isäsi. Sama mies.

Lissu odottaa Veeran puhkeavan vastaväitteisiin, mutta tämä vaikuttaa mietteliäältä ja toteaa:

– Voi olla. Mutta en mä kuitenkaan usko, että se silleen oikeesti. Se on vaan sellasta ihastumista.

Siis Veerakin on huomannut sen, Lissu ajattelee sydän kurkkua polttaen. Ehkä Veera on oikeassa, ettei se silleen oikeesti, mutta Veera ei tajua, miten se loukkaa. Miehen kiinnostus toista naista kohtaan syö vaimon kantavat rakenteet kuin termiitit talon. Lissu ei kuitenkaan sano sitä ääneen. Saa itsensä sen verran tolkkuihin. Mikko on sentään tytön isä, ja isänä pysyy, tapahtuipa mitä tahansa. Ja Veeralla on oikeus rakastaa isäänsä, tapahtuipa mitä tahansa. Lasta ei saa painostaa valitsemaan puolta – jos isä on ihastunut naapurin rouvaan, niin sitten isä on ihastunut naapurin rouvaan ja piste. Isä on ihminen niin kuin hauki on kala. Vähän epämääräisesti ja vaiston­varaisesti Lissu käsittää, että jotenkin näin se asiaa objektiivisesti tarkastellen menee. Vaikka objektiivisuutta niin kuin ei riippumattomuuttakaan esiinny tunnetussa todellisuudessa, ne ovat ihmisen subjektiivisiin tarpeisiin keksittyjä käsitteitä, Lissu ajattelee. Mistä lie sekin ajatus päähän putkahti ja vielä sillä lailla kokonaisena.

– Kyllä mä tavallaan ymmärrän isää, Veera jatkaa hiljaa kuin peläten sanovansa äidin mielestä väärin. – Telma on tosi kaunis. En mä tarkoita tällä loukata sua, äiti, mutta on se. Se on kuin joku malli tai filmitähti tai jotain. Enkä mä usko, että faija on ainoa. Eiköhän se ole sekoittanut täällä vähän niin kuin kaikkien ukkojen päät.

Lissu tietää Veeran sanovan totuuden. Niin paljon kuin hän itse on yrittänyt sitä kieltää ja kiertää. Telma on ylivoimainen, laihduttipa tai treenasipa Lissu miten naurettavasti tahansa. Telma ei ole samasta puusta kuin muut. Hän ei kuulu tavalliselle asuinalueelle. Ei tramppisten, kaasugrillien, jäätelöautojen ja leikkimökkien joukkoon. Hän on kuin hanhenmaksanokare makkaraperunoissa, kuin hummerisalaatti raastepöydässä, kuin lihapulla­vatiin eksynyt tryffeli.

Lissulla on nälkä. Äkkiä hän tulee niin tietoiseksi nälästään, että hänestä tuntuu kuin suolissa ulvoisivat sudet. Ja aivojen tilalla puhaltaisivat jäiset tuulet. Ajatus Mikon kohtaamisesta niittaa hänet kuitenkin Pelastusarmeijan keräystä tai matonkutojaa odottavalle läjälle.

– Te kaikki tunnutte olevan hulluina häneen, hän toteaa enemmän ajatuksissaan kuin Veeralle.

Tämä nytkäyttää hartioitaan.

– En mä oikeastaan. Se on kaunis ja ihan kiva, mutta ei sen ihmeellisemmin kuin joku kaverin mutsi tai vaikka espanjan maikka.

– Taidat olla aika haka espanjassa?

– Oon mä ihan. Mä oon miettinyt, jos mä voisin mennä vaihto-oppilaaksi Espanjaan tai jotain.

Lissu katsoo ihmeissään tytärtään. Siihen, miten nopeasti lapset kasvavat, ei totu koskaan.

– Katsotaan, hän sanoo pyörällä päästään jossa vinkuu edelleenkin arktinen viima. Hän hieroo kämmenillä käsivarsiaan lämmetäkseen. – Onko täällä kylmä?

– No ei kyllä. Jos sä oot kipee?

– Ei. Se johtuu vain, Lissu huitoo hetken käsillään laskeakseen ne jälleen käsivarsiaan lämmittämään ja lisää: – Tästä kaikesta.

– Isästä ja Telmasta?

Miten hirveältä se kuulostaakaan, Lissu ajattelee.

– Niin. Ja laihduttamisesta, hän lisää ja tajuaa itsekin olevansa painonpudotuksen ja kuntoilurääkin jäljiltä aivan puhki. – Ja niistä Lindholmien tupaantuliaisista.

Syvältä pallean pohjalta kumpuava huokaus painaa hänet hetkeksi lyttyyn.

– Eikä minulla ole mitään päällepantavaa, hän toteaa osoittaen ylleen rispautuvaa leninkiä.

– Äiti, sä yrität liikaa, sun pitäis relata. Faija on ehkä ihastunut Telmaan, mutta sua se rakastaa. Sun kanssa se meni naimisiinkin.

Lissusta se käy huonosti todisteeksi mistään.

– Koska ei vielä silloin tiennyt, että sellaisia naisia kuin Telma on olemassakaan.

– Älä, Veera pyytää tuskaisesti.

Lissu muistaa, että tämä on vain kuudentoista. Ei hänellä ole mitään oikeutta vuodattaa parisuhteensa mustaa visvaa tämän niskaan.

– No myönnetään, se oli tyhmästi sanottu, hän toteaa. – Sori. Taidan olla aika surkeaa seuraa.

Tyttö huokaa, näprää hetken luokkasormustaan ja sanoo sitten:

– Eikä se Telmakaan ihan niin täydellinen ole kuin miltä näyttää.

Lissun kiinnostus herää, eikä hän välitä vaikka Veera vaikuttaa hyvin vaivautuneelta, siltä kuin pettäisi jonkun luottamuksen. Päinvastoin, se saa Lissun kiinnostumaan aina vain enemmän.

– Miten niin? Mitä sä tarkoitat?

– En mä mitään. Mä yritän vain sanoa, että ole ihan vain oma ittes. Ei kukaan loppujen lopuksi ole toista kummempi. Kaikilla on omat huonot puolensa.

Kumpi heistä oikein on kuusitoista? Kumpi neljäkymmentäkaksi? Lissu vaientaa ajatuksiaan terrorisoivan besserwisserin – ei tässä ole aikaa ruveta ojentamaan itseään.

– Mistä sä tiedät?

– Eikö se ole sanomattakin selvää?

– Ei minusta.

– Älä nyt taas ala. Just kun oli kivaa, sä rupeat tenttaamaan.

Lissun täytyy puristaa huulensa yhteen ja painaa hampaansa vielä varmuudeksi poskiin, ettei vain vahingossa avaisi suutaan ja jatkaisi aiheesta. Pahan tahdon ja kateuden lietsoma uteliaisuus kuplii hänessä kuin kiehuva vesi. Mitä Veera tarkoitti? Mikä Telmassa on vialla? Miten niin hänellä on huonot puolensa? Kuka on kertonut? Vai onko Veera peräti nähnyt jotain? Ja jos on, niin mitä?

Kysymykset poreilevat ja polttavat sisuksia, mutta Lissu kestää kidutuksen. En saa häätää Veeraa pois. Hän lähtee ja kääntää minulle jälleen selkänsä, jos jatkan painostamista. Veera on tärkeämpi kuin maailman kaikki Telmat yhteensä.

Lissu ottaisi selvän Lindholmien paheista jotain muuta kautta. Jos Veera on sotkettu mukaan johonkin hämäräbisnekseen, Lindholmien päivät heidän naapurinaan olisivat luetut, siitä hän pitäisi huolen.

Ensin pitäisi kuitenkin syödä.

– Auttaisitko minua vähän?

– Joo, riippuu…

– Veisitkö tämän leningin roskiin, niin ettei Mikko huomaa, ja roskapussin jätesäiliöön?

– Ok.

– Ja jos viitsisit tehdä vielä pari voileipää ja tuoda ne tänne? Ja lasillisen maitoa?

Lissu katsoo anovasti tytärtään. Hänen mielensä tekisi olutta, mutta sen pyytäminen alaikäiseltä ei liene soveliasta.

Veera ei ensin sano mitään, seuraa ilmeettömänä, tai lähinnä epäuskoisena, äitinsä vapaustaistelua ulos repeytyneestä leningistä.

– Mikset sä voi itse tehdä, jos mä kerran huolehdin tosta koltusta?

– Haluaisin olla vielä hetken yksin. Täytyy kasata ajatuksia.

En halua Mikon näkevän minua tällaisena. Haluan livahtaa syötyäni huomaamattomasti kylpyhuoneeseen. Lissu ei sano sitä ääneen. Sen sijaan hän sanoo "pliiis" kuin kaverilta palvelusta kärttävä teini.

– No hyvä on, Veera myöntyy.

– Mä tuon pari leipää ja maitoa. Olihan se maitoa?

Taivas tarjoaa Lissulle toista tilaisuutta, mutta sekunnin toiveikkaan haparoinnin jälkeen hän torjuu oluen mielestään ja toteaa:

– Juu. Maitoa.

Vaatehuoneen ovella, käsi kahvalla Veera kääntyy ja kysyy:

– Haluaisitsä, että mä palautan ne vaatteet Telmalle? Sen puseron ja takin? Niin, ja sit se antoi mulle yhden kaulaliinan, semmosen murberryn tai jotain.

Kyllä, haluan ehdottomasti että ne palautetaan, Lissu ajattelee. Mutta aikuisuus on sitä, että saa pidettyä itsensä kasassa, vaikka tunteet kuinka kiskoisivat. Ehkä maailmankaikkeuteen laskeutunut pimeys sittenkin jätti jälkeensä muutaman heikon valopisteen, koska Lissu vastaa:

– Ei. Totta kai voit pitää ne. Jos se ei kerran itse niitä käytä, ja ne sopii sinulle, niin hyvähän se vain on, että tulevat pidetyiksi.

Veeran kasvot sulavat hymyyn. Hän näyttää helpottuneelta. Sitten hän katoaa ovesta punainen mytty kainalossaan toimittamaan tehtäväänsä äidin uskottuna. Lissu jää pohtimaan Veeran vaatteiden alkuperää. Miksi Telma antoi ne? Maailmassa ei ole ilmaisia lounaita, puseroista ja takeista puhumatta, hän ajattelee. Näkikö Veera heillä jotain, mitä ei olisi saanut? Ostiko Telma vaatteilla tytön vaitiolon? Vai onko Mikko hänen varsinainen tavoitteensa, ja tytön lahjominen pelkkä väline tavoitteen saavuttamiseen?

Lissu välttelee Mikkoa. Hänestä tuntuu, ettei hän jaksa kohdata tämän naamaa, johon Telma on jättänyt jälkensä. Naamasta paistaa kauniin naisen huomion saaneen miehen muikeus. Itsensä kanssa tasapainoon päässeen miehen rauha. Ällöttävä tyytyväisyys, joka toitottaa: mökötä sä kuule ihan rauhassa, mullapa onkin varaa olla sulle ystävällinen, lällällällää, mäpäs oonkin leikannut charlize­theronin kanssa aroniapuskaa, lällälällälää.

Selviydyttyään vihdoin kahden hunajalla sivellyn – täytyy myöntää, tytöllä on huumorintajua – paahtoleivän avulla ulos vaatehuoneesta Lissu sulkeutuu yläkerran kylpyhuoneeseen. Heillä ei ole ammetta, mutta jos olisi, hän lojuisi kuumassa kuplien kuorruttamassa kylvyssä – pitkään. Kylpyhuoneet rakennetaan nykyään ilman ammeita energiasyistä. Kai. Lissu ei ole aivan varma. Koska ammetta ei ole, hän tyytyy tuhlaamaan vastaavan vesimäärän suihkussa.

Vaaka kertoi hänen laihtuneen kahdeksan kiloa. Valitettavasti kilot lähtivät satiinileningin kannalta vääristä paikoista. Hän arvelee suurimman osan olleen vettä – jos hän läträä vettä, on hänestä myös lähtenyt sitä. Tilit luonnon kanssa tasan. Turvotuksen kadottua nahka roikkuu. Ja jatkuvasta veden litkimisestä huolimatta iho vaikuttaa kuihtuneelta. Vitamiini- ja luontaistuoteihmeainepurkeissa lukee: ravintolisiä ei saa käyttää päivittäisen ruokavalion korvikkeena. Mutta entä jos ne ovat päivittäinen ruokavalio?

Hiukset matavat päälakea pitkin kaikkea muuta kuin pörhöisenä drewbarrymore ryöppynä. Tosin juuri sillä hetkellä myös märkinä. Vesinorot valuvat kasvoille ja olkapäille, lähtevät mutkittelemaan vartalolle tipahdellakseen lopulta kylpyhuoneen lattialaatoille. Lissu aikoi varata kampaaja-ajan lauantaiaamuksi, mutta enää häntä ei huvitakaan. Roikkukoot.

Lissulla on myös toinen, uusi ongelma; vaikka kilot eivät vamppi­mekon kannalta karisseet oikeista paikoista, ne joka tapauksessa karisivat, ja kaikki vaatteet huljuvat hänen yllään. Huvenneilla muodoilla voi enää ajatella paluuta sambasalsa-tyyppiseen niukkaan asukokonaisuuteen. Hetken hän näkee silmissään riutuneen roikkunahkaisen vartalonsa paljettien, rimpsujen ja höyhenten seassa.

No, ainakaan hän ei enää muistuta Facebook-kuvaansa.

Äiti sä yrität liikaa, sun pitäis relata.

Lissu tajuaa näyttävänsä rääkätyltä. Hän näyttää siltä mitä on. Sisin paistaa ulos kuin näkyviin tullut salakirjoitus paperilla. Telma ei muuttanut heidän naapuriinsa – Telma muutti häneen, kaivautui huolitelluin ranskalaisittain lakatuin kynsin hänen sieluunsa sähisemään. Kuin paha henki. Ensimmäistä kertaa koskaan pahan hengen mahdollisuus tuntuu todelliselta. Ihmisen hulluuteen ajava riivaaja. Ja ensimmäistä kertaa Lissu tuntee ymmärtävänsä epätoivoisiin tekoihin, hirvittävyyksiin ja kamaluuksiin, tappoihin ja murhiin sotkeutuvia ihmisiä. Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät. Hän kuulee kuin jonkun sanovan ääneen. Iho nousee kananlihalle. Huulet muuttuvat siniharmaiksi. Vilunväristykset ravistavat hänen kehoaan. Hän tempaa naulasta kylpytakin, kietoutuu siihen, istahtaa vessanpöntön kannelle odottamaan sydämenlyöntiensä asettumista.

Hän inhoaa Telmaa – silmittömästi. Nyt se on tunnustettu, hän ajattelee. Laihduttaminen, lenkkeily, punnerrukset ja vastalihasliikkeet ovat pelkkä kanava hänen Telmaa kohtaan tuntemalleen kyltymättömälle vihalle. Pelolle. Jotkut yrittävät syömällä pitää pahat ajatukset loitolla. Tai juomalla. Ellei koko ajan popsi tai ryyppää, päänsisäinen riivaaja iskee. Liikunta, ruoka ja alkoholi – muita vaihtoehtoja kauhun hallitsemiseksi ihmisellä ei ole. Ja jos onkin, niistä joutuu oikeuden eteen, alkoholistakin, jos juopottelee julkisilla paikoilla tai istuu kännissä rattiin. Pitää ryypätä neljän seinän sisällä ja mieluiten yksin, ettei synny kärhämää eikä käsikähmää. Yhteiskunta haluaa, että ihmiset tuhoavat itsensä yksityisesti, poissa viranomaisten ja kunnon kansalaisten katseiden alta. Kunnon kansalaiset?

Ne ovat niitä, jotka eivät tunne kateutta tai katkeruutta, eivät haudo vihaa eivätkä kostoa. Sellainen ihmisen kuuluisi olla – pirteä ja optimistinen, vaikka myrsky kaataisi talon, susi söisi lapset, ja naapuriin muuttanut seksipommi räjäyttäisi avioliiton päreiksi. Kertovat meille asiantuntijat, elämäntapaoppaat ja sisustuslehdet. Tyynyjen väriä vaihtamalla uutta ilmettä elämään.

Olen matemaatikko, Lissu toteaa, vakuutusmatemaatikko. My name is Bond, James Bond.

– Oletsä vielä kauan siellä, kun mun pitäisi pestä tukka?

Oventakainen ääni kuuluu Venlalle, mikä hieman ihmetyttää Lissua. Tyttö tapaa pestä hiuksensa treenien jälkeen hallien suihkutiloissa.

– Mene alakerran kylppäriin.

– Faija on siellä.

– Ei se siellä kauan ole.

Venla tyytyy vastaukseen, sillä sananvaihto loppuu, ja Lissu jää kahden ajatustensa kanssa. Putket kohisevat. Mikko laskee vettä.

Ajatella, meitä yhdistää enää putkien kohina.

Lissu joutuu hapuilemaan takaisin Venlan katkaisemaan ajatukseensa. Aivan niin. Matemaatikosta oli kyse, loppuun asti loogisesta ihmisestä. Se olen minä. Hän puristaa suun tiukaksi, vetää kylpytakkia tiiviimmin ympärilleen ja nostaa polvet koukkuun vessan kannelle, peittelee sääriään takinhelmaan. Ihmisen on oltava pirteä ja optimistinen tai perästä kuuluu. Kostonhaluiset, kateelliset ja katkerat kuormittavat oikeusjärjestelmää ja terveydenhuoltoa.

Lissu sen aktuaarina tietää. Kun ihminen ottaa vakuutuksen, hänelle pitäisi tehdä persoonallisuus­analyysi. Niin kuin työhönotossa.

Ei työpaikoillekaan haluta kieroutuneita pahanilmanlintuja. Persoonallisuus kertoisi enemmän vahinkojen todennäköisestä suuruudesta ja sattumistiheydestä kuin mikään tilasto – tai oikeammin: tilastot pitäisi laatia persoonallisuuden pohjalta. Mutta sitten syytettäisiin syrjinnästä, sanottaisiin, että minkä ihminen sille mahtaa, jos saa syntymässään synkän luonteen, että minkä sille voi, jos on aggressiivisesta suvusta ja ajotapa sen mukainen. Niinpä. Eivät vain päde oikeudessa nämä selitykset.

Ja sitten on koko joukko piilo­aggressiivisia, piilosynkkiä, piilo­tuhoisia. Tyyppejä, jotka kulkevat pahaa-aavistamattomina pirteiden ja optimististen keskellä kuvitellen itsekin kuuluvansa heihin. Kunnes jokin ympäristön muutos paljastaa heidän todellisen karvansa, ja hyväntahtoisen ihmisen nahkoista kuoriutuu katkera paskiainen, vahingonhaluinen ilkimys ellei peräti juonikas piru, ei vähiten ihmisen itsensä hämmästykseksi.

Lissu inhoaa Telmaa. Ja vähän luojaakin, koska se on mennyt tekemään niin täydellisen olennon. Ihan vain kaikkien epätäydellisten kiusaksi. Ilman Telmaa Lissu olisi saanut nauttia mukavan ihmisen minäkuvasta. Hän olisi saanut pitää mukavan elämänsä, mukavan perheensä ja mukavan avioliittonsa. Asua mukavassa talossaan mukavalla asuinalueella. Tuli Telma ja tuhosi kaiken. Kuin silmänkääntäjä.

Äiti sä yrität liikaa, sun pitäis relata.

Totta, totta tyttöseni.

Ja pirteäksi ja optimistiseksikin rupean, koska ihmisen kuuluu. Koska olen matemaatikko ja loppuun asti looginen. Koska pahaa hautova hautautuu pahaan.

Mutta.

Vasta kun olen ensin selvittänyt mitä Veera tarkoitti sanoessaan: Eikä se Telmakaan ihan niin täydellinen ole kuin miltä näyttää. Veera tietää jotain. Tai on kuullut jotain. Tai epäilee jotain. Ehkä jokin epätavallinen on kiinnittänyt hänen huomionsa. Tai ehkä Telma on tullut lipsauttaneeksi jotain.

Kaikilla on omat huonot puolensa. Niinhän Veera sanoi. Katsotaan, mitä Telmasta paljastuu, kun posliininsileää pintaa vähän rapsuttaa, Lissu tuumaa katse kapeana, huulillaan hyinen hymy. Jonkun täytyy selvittää, mitä se noita puuhaa. Katsoa, millaisia luurankoja heidän kaappeihinsa kätkeytyy. Olen matemaatikko, loppuun asti looginen, järkevä ihminen, Lissu ajattelee. On älykkään suunnitelman aika.

Noiduttu-jatkokertomuksen viimeinen osa julkaistaan nettisivuillamme torstaina 4.7. Jatkiksen aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset löydät täältä. >>

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.