Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 5/8: Lissun ja Mikon avioliitto rakoilee. Mikko avustaa naapurin Telmaa tupaantuliaisten järjestämisessä ja on alkanut käydä punttisalilla. Lissukin on ryhtynyt laihduttamaan. Venlan ystävä on ladannut Lissun alastonkuvan nettiin, ja Lissu yrittää saada kuvaa pois.

Mikon hunajapurkki katoaa pöydältä. Mutta roskikseen se ei päädy, Lissu tietää, koska kaivelee pussin läpi. Se on vienyt sen jonnekin. Turvaan vaimoltaan. Lissu käy katsomassa varaston hyllyiltä. Hän tutkii makuuhuoneen kirjoituspöydän kaapin ja laatikot. Tietysti ruokakaapeista muropakettien ja säilyketölkkien takaa. Mitään ei löydy. Hän on alkanut vihata hunajaa, kiertää kaukaa kauppojen hunajahyllyt ja saa ahdistuskohtauksia Nalle Puh -sarjakuvista lehtitelineissä.

Veera ilmestyy aamiaiselle yllään pusero, jota Lissu ei ole vielä aikaisemmin hänellä nähnyt. Se on tunikamallinen, läpikuultavaa kangasta mutta värikäs ja sillä tavoin kuvioitu, että alusvaatteet ja vartalonmuodot häämöttävät alta. Siinä on puolipitkät hihat ja pääntiessä nauhat. Lissun mieleen tulevat hippi­vaatteet, joista hänellä ei ole omakohtaista kokemusta, koska syntyi vasta vuonna 1970. Naistenlehdistä ja näyteikkunoista päätellen ne ovat tehneet paluun. Mutta mitä ilmeisimmin tällä kertaa ilman maailmaa syleileviä ideologioita, mikä viittaa vahvasti siihen, että homma on lähtöisin muotisuunnittelijoiden ja mainostoimittajien pöydältä. Sama se, Lissulla ei ole mitään mainossuunnittelijoita vastaan. Nyt tuo hippikuosi on joka tapauksessa päätynyt hänen lapsensa ylle, eikä hänellä ole aavistustakaan miten.

Molemmille tytöille annetaan neljäkymmentä euroa kuussa. Summan on tarkoitus kattaa kaikenlaiset pienet menot karkeista ja hampurilaisista lehtiin ja leffa­lippuihin. Neljälläkympillä ei ostella tuollaisia puseroita – ettei vain olisi peräti silkkiä? Ellei sitten kirppu­torilta.

– Onko sinulla uusi pusero?

Lissun mielestä kysymyksen muotoilu ei juuri neutraalimmaksi muutu, mutta Veera heittää häneen vihaisen mulkaisun.

– En ole tainnut nähdä sitä aikaisemmin, Lissu jatkaa ja huomaa Venlan vilkaisevan sisartaan kulmiensa alta. Venla siis tietää, hän ajattelee.

Veera kaapii jogurttipurkkia pikkulusikalla. Tarkkaan, jokaisen hapatetun maitotipan huolellisesti suuhunsa korjaten. Muuta hän ei sitten tuoremehulasillisen lisäksi aamiaiseksi syökään. Siitä on aikaa, kun Lissu on viimeksi istunut lastensa kanssa arkena aamiaispöydässä. Hänellä on kampaaja-aika puoli yhdeksältä ja lähtee siksi tavallista myöhemmin töihin. 

Kampaaja – että olisi sitten mahdollisimman kaunis niissä Lindolmien pippaloissa.

Ei, sitä hän ei ajattele. Myönnä. Hän yrittää itsekin syödä mahdollisimman vähän, karistaa vielä muutaman kilon ennen ensi viikon lauantaita. Jotta mahtuisi salsa-asuunsa – paljetein koristeltuun bikiniyläosaan ja röyhelöhelmaiseen kietaistavaan alaosaan. Jalkaan kultaiset sandaalit ja vartalo päivettyneeksi itseruskettavalla voiteella. Korviin seksikkäät renkaat. Ranteisiin kiliseviä koruja. Nilkkaketju.

Hän ei ole keksinyt tarpeeksi hyvää tekosyytä ollakseen menemättä. Ei niin hyvää, etteikö Mikko rupeaisi epäilemään jotain hämärää, kateutta tai mustasukkaisuutta. Suunnittelivat kuulemma kutsuja kaupassa päät yhdessä, niin keskittyneinä, etteivät tervehdykseen vastanneet. Naapuruston eläkeläisrouva kertoi. Ei siis tekosyitä, ei vuoteessa piileskelyä, ei pakoa sukulaisiin. Lissu ajatteli vedota äidin seitsemänkymmenvuotispäiviin. Mutta äiti täyttää seuraavaksi kuusikymmentäkahdeksan ja senkin vasta syksyllä, ja valhe kantautuisi kuitenkin jotain kautta Mikon korviin. Hän menee Telman juhliin peittääkseen lähimmäisiltään juuri ne tunteet, joiden takia tahtoisi olla menemättä.

Mutta Veeran pusero… Lissu yrittää toista taktiikkaa:

– Se on ihan kiva, vaikka oikeastaan vaatisi kyllä alle aluspaidan. Kuinka paljon se maksoi? Ostiko isä sen?

Venla vilkaisee jälleen siskoaan kuin kysyäkseen lupaa vastata tämän puolesta, mutta Veeran katse kertoo, ettei lupaa heru. Hän laittaa lasin ja lusikan tiskikoneeseen ja viskaa jogurttipurkin roskikseen. Sitten hän mitään sanomatta, äitiinsä katsomatta, vain kävelee pois. Veeralla on tunikan alla tiukat farkut. Hiukset on jotenkin vähän omituisesti puolittain tupeerattu. Silmissä paksulti ripsiväriä ja musta rajaus. Lissu on jo tottunut näkemään tyttärensä homssuisena ja ylimeikattuna. Mutta pusero. Nyt se vaivaa häntä toden teolla.

– Veera. Voisitko vastata?

Veera pysähtyy portaiden ala-askelmalla, mutta vain hetkeksi ja lähtee sitten nousemaan yläkertaan. Lissun päässä sumenee. Hän syöksyy tyttärensä perään.

– Minä kysyin, mistä olet saanut tuon puseron.

Veera on jo melkein huoneensa ovella. Hän hidastaa ja kääntyy ympäri kyllästyneen näköisenä.

– Ei kuulu sulle.

– Kyllä kuuluu. Olet alaikäinen. Minä olen sinun holhoojasi!

Lissu tuntee suussaan kummallisen tunkkaisen maun, johtuu varmaan kiihtymyksestä. Kuka vanhempi vetoaa lakiin saadakseen lapsensa kuriin? Juristi? Poliisi?

– Joo, Veera vastaa. – Niin kun holhoojaksi varmaan kelpaakin sellanen, jonka alastonkuvia on netissä.

Lissu hämmentyy kommentista niin, että Veera pääsee livahtamaan huoneeseensa. Hän kuvitteli ongelman – kuvan – poistetuksi. Lissu ei mene tytön perään. Hänen täytyy lähteä, kello on jo puoli kahdeksan.

Bussissa nytkyessään hän katselee ikkunassa vilisevää maisemaa – lähinnä erikokoisia taloja ja lyhty­pylväitä, rakentamattomalla niityllä häälyvää usvaa – ja miettii Veeran käytöstä ja Venlan ilmeitä. Venla selvästi tietää jotain mutta ei pettäisi siskonsa luottamusta mistään hinnasta, Lissu tietää. Sinänsä jaloa.

Lissu on lukenut teinitytöistä, jotka myyvät seksiä vanhemmille miehille vaatteita ja meikkejä vastaan. Mistä se kertoo – yliseksualisoituneesta materialismista? Seksi on tunkenut kaikkialle, jopa koko perheen elokuviin, piirrosfilmeihin ja iltapäivän saippuasarjoihin.

Musiikkivideot muistuttavat pehmo­pornoa. Maailmanluokan laulajatähdet esiintyvät nahkabikineissä ja lateksisaappaissa, pyllistävät ja levittävät haarojaan lavalla. Disney-prinsessojen povi on kuin suoraan plastiikkakirurgin leikkauspöydältä. Lissu on joskus salaa vilkaissut tyttäriään kun tv:ssä näytetään paljasta pintaa ja eroottista liikehdintää, mutta näiden kasvoilta ei ole ollut luettavissa muuta kuin turtumusta, kaiken sen vähäpukeisen vääntelehtimisen pitämistä jo täysin normaalina. Nämä shakirat, ladygagat ja rihannat… Kuka loi miesten märistä unista pikkutyttöjen esikuvia? Joita matkiessaan he ajautuvat luomivärin tai farkkujen hinnasta paskapää­ukkojen käytettäviksi. Hölmöt pienet tyttöparat. Uskovat olevansa jotain erityistä, koska eivät vielä osaa erottaa ihailua manipuloinnista. Ennen vanhaan tyttöjä kasvatettiin aikuisuuteen opettamalla nämä leipomaan ja neulomaan, nyt ajelemaan alapäänsä ja ottamaan suihin. 

Tajunnanvirran tässä kohdin Lissun ajatus koukkaa Prisman edustalle. Hän päättää käydä töistä tultuaan katsomassa, näkyykö naistenosastolla burgundinpunaisia läpikuultavia tunikoita.

Hirveää epäillä omaa lastaan näin.

Ja sitten on vielä Mikko, ja naapuri, ja hänellä on vain kaksi silmää ja korvaa ja rajallinen määrä vapaa-aikaa. Pitäisiköhän hänen siirtyä kehittyneempiin vakoilumenetelmiin?

Kampaamo sijaitsee kätevästi työmatkan varrella, vain muutaman sadan metrin päässä pysäkiltä. Hän on käynyt samalla kampaajalla niin kauan kuin muistaa, opiskelija-ajoista asti, eikä kampaamo ole muuttanut sinä aikana kuin kerran korttelista toiseen. Vaikka hän on itse muuttanut monesti, opiskelija-asunnosta kerrostaloon, kerrostalosta toiseen ja sitten rivitalon kautta erillistaloon, jotka kaikki ovat sijainneet eri puolilla pääkaupunkiseutua, ja vaikka hän on vaihtanut työpaikkaa yhtä useasti. Kampaamo on koko sen ajan, koko hänen elämänsä ajan, pysynyt samassa paikassa aivan kuin kiinto­pisteenä alati muutoksenalaisessa maailmassa.

– Otatko kahvia?

Lissu sulkee kiitollisena silmänsä vastatessaan. Mikä ihana tuoksu, ihana tuoreen kahvin ja tuhansien erilaisten hiuskemikaalien huumaava cocktail. Kampaajan lämmin hymy, kasvot, jotka kirkastuvat hänet nähdessään. Kuin vanhan hyvän ystävän kasvot.

Lääkärit vaihtuvat terveyskeskuksessa tämän tästä. Hyvä jos joku vuoden pysyy. Opettajat tulevat ja menevät – Lissu ei edes muista, kuinka monta eri opettajaa ja näiden sijaista ja sijaisen sijaista tytöillä on ollut. Ystävät eroavat ja katoavat kuvasta uusien puolisoiden myötä. Pomot lähtevät, uusia ylennetään ja vanhoja alennetaan. Naapurit vaihtuvat. Kaikki se on vielä kestettävissä, ehkä oma avioerokin, mutta sitä hän ei kestäisi, jos kampaaja muuttaisi toiselle paikkakunnalle tai luoja nähköön lopettaisi toimintansa. Lissun maailma menettäisi kiintopisteensä ja todennäköisesti hajoaisi.

Hän suo kampaajalleen tavallistakin aurinkoisemman hymyn vastaanottaessaan höyryävän kahvimukin. Arvioi kuitenkin samalla huolestuneena tämän kasvoja –  eihän hän vielä ole jäämässä eläkkeelle? Eihän vain? Monet yrittäjäthän painavat töitä vielä seitsemänkymppisenäkin, kun ei ole varaa lopettaa, eikä hänen kampaajansa voi olla vielä kuuttakymmentäkään. Jostain syystä he eivät ole koskaan puhuneet hänen iästään. Tai lopettamisesta. Se on kuin jonkinlainen tabu, aihe, johon ei kajota vaikka suurin piirtein kaikki muu on tullut vuosien saatossa käsiteltyä monta kertaa ja pohjamutia myöten.

Kampaaja tuntee Lissun varjelluimmat salaisuudet. Kampaaja tietää harmaasta hänen hiuksissaan. Mitään arkaluonteisempaa ja henkilökohtaisempaa Lissu ei voi kuvitella. Paljon intiimimpää kuin yksikään verkkoon ladattu alastonkuva ikinä. Kampaaja ei koskaan mainitse harmaita ääneen. Ei tarvitse. He vaihtavat katseita peilissä tämän todetessa: laitetaanko vähän punertavaa tällä kertaa? Lissu nyökkää. Ja molemmat tietävät, ettei kyse ole hiusväristä, vaan vanhenemisesta, elimistön rapistumisesta, elämästä ja kuolemasta. Kampaamossa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.

– Ajattelin jotain hunajaan vivahtavaa, Lissu vastaa. – Mitä luulet? Tässä lehdessä on itse asiassa aika kiva kuva.

Hän kohottaa lehteä lähemmäs kampaajaa. Tämä katsoo arvioivasti kuvaa, nyökkää sitten.

– Miksei. Minusta tuo on kylläkin lähempänä pähkinää kuin hunajaa. Vaalea pähkinä.

– Toivoisin tukkaan myös saman­­laista pörheyttä.

– Hmm. Siis seksikästä, kampaaja toteaa tietäväinen pilke silmissään.

– Jep. Seksikästä. Ehdottomasti.

– Se vaatisi oikeastaan jonkinlaisen tukikäsittelyn, miedon permanentin. Mutta en voi tehdä molempia samalla kertaa, värjäystä ja käsittelyä. Sinun täytyy yrittää pärjätä seuraavaan kertaan rullilla ja hiuskiinteillä. Mutta ei huolta, näytän miten se tehdään.

Aukeaman kuvassa säteilee Drew Barrymore. Hollywood-tähdellä on yllään vartalonmyötäisesti laskeutuva iltapuku. Hän katsoo kameraan toisen olkansa yli. Iho kuultaa kirkkaana salamavalojen välkkeessä. Hänen suunsa on aistillinen, ilmeensä seksikäs, hiuksensa pörhöiset. Siinä säteilee Lissun vastaus Telman charlizetheronille.

Lissu näkee itsetietoisen, seksikkään itsensä astumassa Lindholmien olohuoneeseen. Kuulee puheen taukoavan, ihastuneen henkäyksen huokuvan vierasjoukosta ja aistii katseet täydellisellä drewbarrymore-vartalollaan. Hän tervehtii Telmaa sydämellisesti, hänellä on varaa. Huomaa Telman poskien punoittavan ja hikikarpalot ylähuulella. Ripsivärin sutun silmäkulmassa. Sellaista se on, kun on kaikki emännän velvollisuudet, täytyy tarjoilla ja huolehtia, säntäillä ympäriinsä ja siistiä jälkiä.

Kun Lissu näkee, miten onnistunut hänen uudesta kampauksestaan tulee, hän päättää luopua aiemmasta salsasuunnitelmastaan ja kaivaa vaatehuoneen perältä esiin vanhan tummanpunaisen satiinimekkonsa. Se on tyköistuva, kapea ja polvet paljastava, siinä on rintoja korostava avara pääntie ja kauniisti asettuvat olkaimet. Paha kyllä, hän ei ole mahtunut mekkoon sitten serkkunsa häiden, ja tämä on ehtinyt jo mennä kahdesti uudestaan naimisiin. Niin tai näin, hän näytti siinä tyrmäävältä. Yksinkertaisesti tyrmäävältä. Mikkokaan ei pystynyt pitämään hänestä näppejään erossa. Eikä samppanjamaljan ja muutaman boolilasillisen jälkeen kukaan muukaan. Puna nousee vieläkin Lissun poskille, kun hän muistelee iltaa. Miten hän löi laudalta morsiamenkin, ei tietenkään saisi, hän ajattelee autuaasti hymyillen. Miehet tulivat illan edetessä kertomaan yksitellen, miten vastustamattomalta hän näytti. Sulhanenkin. No, kuten todettua, liitto päättyi sittemmin eroon. Hänen hiuksensa oli kammattu banaaninutturalle, mikä korosti hoikkaa ja linjakasta yleisilmettä. Ja hän oli silloin jo äiti, anoppi hoiti Veeraa heidän kotonaan. Sellainen huomio imarteli. Enemmän kuin imarteli – hänen serkkunsa epäonniset häät kuuluvat hänen elämänsä tähti­hetkiin.

Siihen mekkoon hän ahtautuisi vaikka mikä olisi. Mutta ei tällä kertaa nutturoita. Nutturat vanhentavat, kun on täyttänyt jo neljäkymmentä, saavat huomion kiinnittymään joka ainoaan juonteeseen ja viivaan. Tällä kerralla hän luottaisi kiharapilveen, hiuspörhöön, josta valahtelisi seksikkäitä suortuvia otsalle. Ja jalkaansa hän laittaisi sellaiset korokepohjakengät, että Telma säärineen näyttäisi niiden rinnalla kääpiöltä. Pitää muistaa käydä kenkäkaupassa, Lissu ajattelee. Ja siellä Prismassa; hän oli jo melkein unohtanut.


Kello on jo puoli seitsemän, kun hän palaa töistä, astuu bussista talven jäljiltä heräilevän luonnon tuoksuun. Nuuhkaisee: kevät! 

Hän vaihtaisi vain kotona vaatteet ja ajaisi sitten saman tien keskustaan pyörällä; tulisi hoidettua liikuntapuolikin. Ja kun hän palaisi, hän penkoisi vaatehuoneen. 

Lissu juo lasillisen porkkana­mehua, hyppää tuulipukuun ja lähtee polkemaan kohti keskustaa, samanlaista kuin kaikki muutkin pääkaupunkiseudun taajamien pikkukeskukset marketteineen, kunnantaloineen ja kirpputoreineen, tyhjilleen jääneine vanhoine liiketiloineen.

Mitä sitten jos hän näkisi rekissä samanlainen tunikan kuin Veeralla? Tyttöhän voisi väittää ostaneensa puseron säästöillään. Ja jos hän vaatisi saada nähdä tiliotteen, menisikö hän jo liian pitkälle? Kai kuusitoistavuotiaillakin on jonkinlainen oikeus yksityisyyteen?

Mutta Lissu ei siis mieti näitä, vaan omaa vartaloaan ja punaista satiinia sen verhona ja hiuksiaan, jotka hulmuavat ilmavirrassa pähkinänvaaleina. Hän ei käytä kypärää. Kypärä litistää tukan. Ja hiostaa. Sinä päivänä, kun ne keksivät säätää kypäräpakon, hän lopettaa pyöräilemisen. Sillä on selvä, että sellainen säädetään ennemmin tai myöhemmin; poliitikot näpertävät kieltoja kieltojen perään, kun eivät enää muuhun pysty.

Prisman edustalla vetelehtii nuoria epämääräisenä hajanaisena rykelmänä. Vaikea arvioida, ovatko he yhdessä vai erikseen ja kuka on kenenkin kanssa. Lissu siristää silmiään; myös hänen vanhempi tyttärensä näyttää olevan heidän joukossaan. Vai onko? Silmät vettyvät tihrustamisesta. Hän nousee pyörältä ja taluttaa loppumatkan.

Mutta jos tuo on hänen tyttärensä, mitä ihmettä tällä on päällään? Takki on lyhyt ja musta ja siinä on korkea kaulus, eikä Lissu ole nähnyt sitä vielä koskaan ennen. Takin alta erottuu viininpunaisen tunikan läpikuultava helma. Tyttö kääntyy. On se Veera.

Lissu pysähtyy vetämään henkeä. Veera nauraa. Hänen Veeransa nauraa näiden mustiin pukeutuneiden gangsterinalkujen seurassa. Hän ei muista, koska viimeksi hän olisi nähnyt tyttärensä nauravan. Edes hymyilevän. Lissua alkaa arveluttaa. Vaikka sellaista onkin vaikea myöntää itselleen, häntä pelottaa mennä lähemmäs. Häntä pelottaa Veeran reaktio. Häntä pelottaa Veera.

Epäröiden ja koko ajan tytärtään silmällä pitäen hän taluttaa pyörän telineeseen ja laittaa lukkoon.

Niin ihmeellistä kuin se onkin, Veera ei tunnu huomaavan äitiään. Ehkä siksi että hänen hiuksensa ovat vaaleammat ja pörhöiset.

Hyvin pörhöiset. Tai ehkä tyttö ei ole tuntevinaan. Ja niin Lissu hiippailee vaivihkaa liukuovista sisään tytärtään tervehtimättä. Niin typeräksi kuin hän itsensä tunteekin, vaisto sanoo, että parempi niin.

Hän käy niin harvoin kaupassa, ettei tiedä mihin suunnistaa. Mikko hoitaa heillä kaikki päivittäis­tavaraostokset. Markettien pohjapiirroksetkin ovat jo kadonneet Lissun muistikartalta. Hän hortoilee ympäriinsä, harhautuu hetkeksi tutkimaan dvd-hyllyä, huomaa kynsilakat ja päättää käydä katsomassa, löytyisikö rivistä hänen satiinimekkoonsa sopivaa sävyä. Vilkaisee ohimennen kenkiäkin. Muistaa sitten, miksi on tullut ja etsiytyy naistenvaateosastolle.

Onko teineillä oma osastonsa? Jos onkin, hänen silmiinsä ei osu sellaisesta kertovaa kylttiä.

Hän on jo näkevinään rivin punaisia tunikoita, jotka näyttävät tismalleen samanlaisilta kuin Veeralla, mutta lähemmäksi päästyään hän huomaa eron. Ei, Prisman naistenosastolla ei näy samanlaisia puseroita. Eikä liioin mustia pystykauluksisia takkeja. Hän on yhtä aikaa sekä pettynyt – koska ei päässyt tutkimuksissaan eteenpäin – että helpottunut. Ennen kaikkea helpottunut, vaikka ymmärtää, ettei itse arvoitus, mistä Veera on saanut puseronsa, kadonnut mihinkään.

Maksettuaan ostoksensa – kaksi maustettua kivennäisvettä – Lissu marssii kaupasta ulos. Kuvittelee viipyneensä niin pitkään, ettei Veera kavereineen voi enää mitenkään lorvia ovensuussa. Hän on väärässä. Nopealla silmäyksellä täsmälleen samat naamat maleksivat roska­pönttöjen kupeessa, useimmilla tupakka suussa.

– Veera!

Veera pudottaa tupakan maahan ja polkee sen kengänkantansa alle. Kaverit naureskelevat, vaihtavat katseita ja kääntyvät sitten kyyristynein selin poispäin. Sininen savu kiemurtelee hartioitten ja ylösnostettujen kaulusten takaa.

– Veera, nyt me lähdetään yhdessä kotiin.

Lissu tavoittaa tyttärensä katseen puolentoista sekunnin ajaksi, sitten se kääntyy pari astetta ja sivuuttaa hänet tympääntyneen umpimielisenä. Koska tyttö ei suostu enää katsomaan häneen eikä vastaa sanallakaan tai osoita pienintäkään merkkiä siitä, että olisi lähdössä, ellei sellaiseksi lueta painonsiirtoa jalalta toiselle, Lissu menee lähemmäksi ja tarttuu häntä hihasta. Kaverit ovat vetäytyneet kauemmas naureskelemaan mutta eivät kuitenkaan pois kuuloetäisyydeltä. Veera luo heihin hivenen huolestuneen katseen, pikaisen silmäyksen, joka Lissuun palatessaan kivettyy jälleen läpitunkemattoman mustaksi. Hän on kiskaissut kätensä vapaaksi äidin otteesta.

– Veera, Lissu komentaa mutta äänessä särähtää avuttomuus.

Veera katsoo muualle. Lissu tarttuu häntä uudestaan käsivarresta. Ei kuitenkaan rupea sen enempää kamppailemaan, kun tämä jälleen riuhtaisee itsensä irti.

– Oletko pyörällä? hän kysyy ja kun vastausta ei tule, jatkaa: – Soitan Mikolle. Saat tulla isän kyydissä kotiin.

– Ei kun mulla on pyörä tossa.

– Mennään sitten yhtä matkaa.

– Ei todellakaan. Lähde nyt. Mä tuun sitten.

Lissu ei tiedä, mitä tehdä.

Hänestä tuntuu, ettei saisi nyt luovuttaa, mutta mitä hän voi? Vai pitäisikö hänen vain luottaa lapseensa? Luottaa – vaikka tuskin enää tuntee tätä?

– Hyvä on, hän vastaa hiljaa.

– Odotan sinua kotona.

Tuntuu pahalta kääntää selkä ja kävellä pois. Jättää Veera kulmiensa alta kyräilevään, kiroilevaan, röökiä ja ties mitä kiskovaan roskasakkiin.


Lissu ajaa takaisin kuin pää puutuneena, muistamatta mitään 
paluumatkastaan, äkkiä hän vain huomaa jälleen olevansa omalla pihallaan. Naapurin pihavalot palavat. Katoksessa kiiltelee CRV. Hänen talonsa on pimeänä. Hän tuntee itsensä yhtä pimeäksi. Muisto Veerasta tupakka kädessä vetää hänet kasaan niin, että hänen on istahdettava ovirapulle. Betoni hohkaa kylmää tuulipuvun goretexin läpi. Hänestä tuntuu, että hän on menettänyt esikoisensa. Hän ei ole osannut olla sellainen äiti kuin olisi tarvinnut, ja tyttö on kääntynyt maailman puoleen. Tupakoivan, juopottelevan, väkivaltaisen maailman puoleen. Ja oliko se edes tupakkaa, Lissu pohtii, entä jos se olikin marihuanaa? Hän yrittää palauttaa mieleensä savukkeiden hajun. 

Missä hän teki väärin? Lissu kaivaa mielensä pohjalta esiin jokaisen syyllisyyttä herättävän muiston. Kun oli liian väsynyt eikä jaksanut kuunnella tytön höpötystä. Tämän ensimmäisen koulupäivän, kun hän hoputti tyttöä menemään muiden mukaan parijonoon, eikä tämä olisi millään halunnut, ja miten hän lopulta menetti malttinsa ja he melkein tappelivat siinä koulun pihalla. Hän, äiti, tappeli ekaluokkalaisen, ensimmäistä koulu­päiväänsä jännittävän lapsen kanssa – millainen surkea ihminen hän onkaan! Tai kun hän huomautti tälle, vähän pullukalle yhdeksänvuotiaalle, iltasyömisestä, että siitä tulee paksuksi. No, enää Veera ei ole paksu, ei todellakaan, yhtä kalpeaa riukua koko tyttö.

Syö sentään hunajaa, hän lisää mielessään ja saa tiristetyksi itsestään hymähdyksen.

Hän pakotti tytön muuttamaan, kun tämä oli kahdentoista. Juuri silloin, kun kaverit alkoivat merkitä eniten. Tyttö vetäytyi huoneeseensa. Sulkeutui itseensä. Ja sillä tiellä ollaan yhä.

Lissu ajattelee – tietää – olevansa syypää. Sellaisen, josta ei ole äidiksi, olisi parempi olla tekemättä lapsia tähän maailmaan. Maailma on kova ja paha. Siellä tarvitaan äitiä. Lissua alkaa itkettää. Jostain hänen silmiinsä ilmestyy kuva nauravasta Veera marketin sisäänkäynnillä.

Luulisi, että rakkaus ohjaisi toimimaan oikein. Vaan ei.

Vasta viikko tai kaksi sitten lumen alta paljastunut nurmi vihertää jo. Puut ja pensaat ovat vielä lehdettömien oksien ryteikköjä. Lissu antaa katseensa vaeltaa vaaleasta talosta toiseen. Monessa on sisällä jo valot. Ja ikkunoissa tyylikkäitä laskosverhoja. Hän huokaa ja nousee, toivoi Veeran lähteneen kohta jälkeensä. Toivoi, ei oikeastaan uskonut. Kuin vanha ihminen hän kapuaa jäykästi raput ovelle. Avaa oven ja napsauttaa katkaisijasta ulkovalon päälle.


Vaatehuone, niin kuin moni muukin paikka heidän kodissaan, kaipaisi siivousta. Ja järjestämistä. Lissu ei ole koskaan ollut kotitalous­ihmisiä. Mitä ihmisiä hän sitten on, pulpahtaa kysymys hänen päässään. Jos hän ei ole äiti-ihmisiäkään, mikä halvattu hän 
oikein on? Hän sysää haastavan äänen pois ajatuksistaan – ihminen on itselleen susi. Sitä paitsi, vastaa toinen ajatus, olet aktuaari ja koulutukseltasi matemaatikko. Eikö se riitä? Minkä maailmanjärjestyksen mukaan sinun pitäisi vielä päteä hoivaajana ja siivoojanakin?

Hän penkoo hyllyjä, avaa laatikoita, pelkää kuollakseen löytävänsä satiinimekon pilalle rusentuneena, nuhjukasana kaiken alta. Toinen vaatehuoneen lampuista on palanut, eikä huoneessa ole ikkunaa, ei niin että siitä mitään hyötyä enää siihen aikaan illasta olisikaan. Hämyssä ei tahdo erottaa värejä toisistaan. Punainen näyttää ruskealta, sininen harmaalta ja ruskea mustalta. Henkareissa roikkuu monta vaatekerrosta päälletysten. Takkeja ja paitoja, pukuja ja toppahaalareita, leninkejä ja kesäkolttuja. Ei kai hän vain jossain hävitysvimmassaan ole lahjoittanut satiini­mekkoa keräykseen? Afrikkaan? Ajatellut, ettei se enää mahdu hänelle.

Hän keskeyttää etsimisen, yrittää muistaa. Näkee silmissään mekon pitkänhuiskean afrikkalaisnaisen yllä. Nainen palaa ylväänä, kaula korkeana, vedenhakumatkalta ruukku päänsä päällä. Aurinko paahtaa ja satiini kimmeltää. Kangas kahisee aavistuksen naisen liikkuessa. Nainen on paljain jaloin. Hän astuu pehmeästi, letkein lantioin. Leningin lyhyt helma nousee tummille reisille. Lissu ei ole eläessään nähnyt yhtä seksikästä naista.

Hän herää säpsähtäen kuvitelmasta – kuin unesta. Hämmentyneenä, koska ymmärtää seksikkäimmän koskaan näkemänsä naisen olevan oman mielensä tuotos.

Oliko se alitajunnan kehittämä vastine Telmalle?

Mitä hittoa minulle on tapahtumassa, Lissu ihmettelee sydän takoen. Haaveilen vaatehuoneen lattialla naisista. Hän tutkii tuntemuksiaan hetken saadakseen selville, onko niissä jotain homoseksuaalisuuteen viittaavaa. Jotain mistä pitäisi huolestua. Hän ei ole vähään aikaan ollut enää kiinnostunut seksistä Mikon kanssa. Toisaalta ei ole Mikkokaan, ja hän on pitänyt omaa haluttomuuttaan enemmänkin heijastumana miehensä haluttomuudesta. Miehen, joka tiirailee iltaisin naapurin naisia näiden makuuhuoneiden ikkunoissa. Siis ketä huvittaisi?

Lissun ajatukset rientävät jo niin kaukana omilla poluillaan, ettei hän ensin muista mitä ylipäätään tekee vaatehuoneessa. Lähimuisti lyö ahdistavasti tyhjää.

Samassa soi ovikello.

Hän ponnahtaa ylös kiiruhtaakseen ovelle.

– Missä sun avain on?

Veera astuu sisään, potkii kengät jalasta ja tunkee Lissun ohi peremmälle.

– Miksei sulla ole avainta? Vastaa!

Karjaisu kumpuaa syvältä ahdistetun sielun pimeistä peräkamareista. Lissu hätkähtää itsekin. Hän huomaa tärisevänsä. Ilmeisesti Veera vaistoaa, että nyt aletaan testata äidin kestokyvyn rajoja, koska vastaa:

– En mä tiedä.

– Miten niin et tiedä?

Lissun ääni värisee pidätellystä huudosta.

– No kun mä en tiedä, missä se on.

– Täytyyhän sinun tietää! Milloin sinä käytit sitä viimeksi?

Tyttö kohauttaa olkiaan. Lissun mieleen juolahtaa, ettei heidän välillään ole käyty yhtä pitkää sananvaihtoa vuosikausiin.

– Sinun täytyy etsiä se. Avaimen on löydyttävä.

– Mä en tajua, mitä sä keuhkoot. Voinhan mä käyttää vara-avainta.

– Et todellakaan voi! Avaimesta on pidettävä huolta. Ellei avainta löydy, meidän on vaihdettava kaikki lukot. Onko sinulla aavistustakaan, mitä se maksaa?

Lissu tuntee päänsä halkeavan kaikesta siitä verestä, jota sydämestä suihkuaa suoniin. Hänen maailmansa on romahtamassa, se horjuu ja huojuu, ja seuraavaksi mustahuppuiset häirikkönuoret kävelevät avaimilla sisään ja hajottavat paikat.

– Sä et ajattele koskaan muuta kuin rahaa. Sun taloa ja telkkaria ja sohvaa ja pöytäkalustoa. Sä vapiset ihan, kun sä pelkäät niin, että joku tulisi ja veisi ne. Se on varmaan pahinta, mitä sulle vois tapahtua.

Lissu kuuntelee mykistyneenä Veeran purkausta. Tyttö kääntää selkänsä ja lähtee harppomaan portaita ylös. Lissu tuijottaa hänen jälkeensä, suu avautuu ja sulkeutuu mutta ääntä ei tule. Yläkerrassa kolahtaa Veeran huoneen ovi.

Sellaisen käsityksenkö minusta saa, Lissu ajattelee järkyttyneenä. Olenko minä tosiaan sellainen kuin Veera sanoi?

– Ei se ole läheskään pahinta mitä minulle voisi tapahtua, Lissu mumisee puoliääneen. – Ei lähimainkaan.

Hän istahtaa porrasaskelmalle. Ajattelee taloaan ja telkkaria, ruokailukalustoa ja sohvaryhmää. Veera unohti kauniit villamatot ja vitriinissä kiiltävät Riedel-viinilasit. Eivät ne sinällään ole tärkeitä, Lissu toteaa itsekseen, pelkkää materiaa, kuollutta ja persoonatonta, rahalla korvattavissa – toisin kuin ihmiset. Mutta ne pitävät tätä kaoottista maailmaa jotenkin kasassa, asettavat raamit, luovat heille rauhoitetun paikan, kertovat: tämä on sinun, täällä voit hengähtää. Veera kulta, tämä maailma pelottaa minuakin. Ja pöydät ja tuolit, verhot ja astiastot, matot ja valaisimet ovat minun aseitani sitä pelkoa vastaan.

Huonekaluista ja tekstiileistä hänen ajatuksensa löytää takaisin satiinileninkiin. Tosiaan, sitähän hän oli etsimässä. Ehkä ei kuitenkaan ole lahjoittanut sitä pois. Ei varmaankaan, jos Veeraan on uskominen, Lissu hymähtää itsekseen, enhän ole voinut mitenkään luopua siitä vapaaehtoisesti.

Mutta hän ehtii ottaa vain askelen, kaksi vaatehuonetta kohti, kun ovikello jälleen kilahtaa. Onko Venlakin kadottanut avaimensa, on hänen ensimmäinen ajatuksensa.

Rapulla seisoo tällä kertaa kuitenkin Telma. Taivaansinisessä puserossa ja vaaleanruskeassa hameessa jalassaan konjakinväriset korkokengät. Hänen katseensa käväisee Lissun hiuksissa, ennen kuin hän sanoo:

– Anteeksi myöhäinen hetki, mutta huomasin Veeran tulevan kotiin ja ajattelin tuoda tämän. Hän on jo varmaan ehtinyt kaivata avaintaan.

Lissu tuijottaa typertyneenä naapuria. Kotivakuutus korvaa mustahuppuisten ongelmanuorten aiheuttamat vahingot. Mutta mikään vakuutus ei vastaa naapurin hunajapupun tekosista. Perheet hajoavat ja kokonaisia koteja tuhoutuu, hän ajattelee tarttuessaan avaimeen.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.