Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 4/8: Lissu näki Mikon pihalla tuijottamassa naapurin ikkunassa näkyvää vähäpukeista Telmaa. Naapurit suunnittelevat tupaantuliaisia. Rakoilevan avioliittonsa lisäksi Lissulla riittää ongelmia tytärtensä kanssa.

"Vittu mä vihaan sua! Nyt se on Facebookissa!"

Lissu seisoo hölmönä eteisessä. Hän ei ole ehtinyt vielä riisua kenkiäänkään. Venlan naama vääntyy punaisena, silmissä kiiltelee kyyneleitä. Purkaus on raju, ei täysin tavaton mutta yleensä hyväntuuliselle tytölle harvinainen. Lissu on nuokkunut bussissa hädin tuskin hereillä ja kävellyt puolihorteessa pysäkiltä kotiin. Ensimmäisen kerran moneen päivään hän ohitti Telman Honda-CRV:n ajatuksetta, päätään kääntämättä. Hän on täysin valmistautumaton voimakkaisiin ääniin tai ylipäätään mihinkään yllättävään ympäristön taholta, ja nyt hänestä tuntuu kuin saisi nyrkistä naamaan.

– En minä ole laittanut mitään Facebookiin, hän puolustautuu tajuamatta yhtään, mistä häntä syytetään. – Miten minä voisin sinne laittaa jotain? En edes ole Facebookissa. Ja hei vain sullekin.

– Mä en voi enää ikinä mennä kouluun. Enkä mihinkään. Kaikki nauraa mulle.

Venla on nojannut aulan seinään ja valuu nyt selkä seinässä alas lattialle istualleen. Hänellä on lyhyt hame ja mustat sukkahousut ja hänen pitkät säärensä tuntuvat jatkuvan loputtomiin, ne katkaisevat Lissulta kulkutien olohuoneeseen ja keittiöön. Tyttö itkee riipaisevasti, kyyneleet kastelevat kasvot, eikä hän mielenosoituksellisesti tee elettäkään kuivatakseen poskiaan, vaikka rutistaa nenäliinaa nyrkissään.

– Mun elämä on loppu. Mä voin yhtä hyvin kuolla.

Sanat purkautuvat tavuiksi pilkkoutuneina Venlan vavahtelevilta huulilta.

– Mitä on tapahtunut?

Lissu heittää takin tuolinselustalle, laskee istuimelle laukkunsa ja kyykistyy Venlan puoleen. Kun hän varovasti kohottaa kättään silittääkseen tytön hivenen läikikästä mahonginpunaista tukkaa, tämä huitaisee sen vihaisesti pois. Tytön kädensyrjä osuu kipeästi Lissun kyynärvarteen.

– Mee pois.

Venla painaa kasvot polviinsa, kiertää käsivarret säärtensä ympärille ja sulkeutuu omaan syliinsä kuin simpukka.

– Onko joku levittänyt sinusta ilkeitä juoruja? Kertonut jotain valheita netissä?

Lissu on lukenut nettikiusaamisesta. Lapset eivät ole enää kiusaamiselta turvassa edes kotona. Kiusaajien ote ulottuu verkon kautta kaikkialle, oman huoneen perimmäiseen nurkkaan asti. Ja nytkö hänen tyttärensä on joutunut kiusan kohteeksi? Kauhukuvat syöksyvät ajatusten läpi; ikuinen piina nettiin levitetyistä videoista tai valokuvista, pornoksi manipuloituja otoksia, rasvaiset ukot lähettelemässä linkkejä toinen toisilleen.

Venla ei vastaa. Nyyhkytys on vaimentunut, mutta hän puristaa itseään yhä pieneksi polviaan vasten. Lissua väsyttää; hänellä ei olisi nyt kärsivällisyyttä tähän. Pakko olla.

– Venla kulta, kerro mikä on hätänä?

Sekunnit kuluvat. Jos heillä olisi seinäkello, Lissu voisi keskittyä sen tasaiseen nakutukseen. Äänimaisemasta vastaavat keittiön kylmälaitteet, koneellinen ilmanvaihto, läheisten ja vähän kaukaisempienkin teiden kohina ja lentokoneet, jotka epätasaisin väliajoin jyräävät yli. Lissusta tuntuu pakottavalta sanoa jotain, mutta hän tietää, että vanhemman puhe yleensä vain pitkittää tilannetta. Aivan kuin yksistään äidin ääni riittäisi laukaisemaan mökötyksen. Joten hän vaikenee, huokaustaan hän ei huomaa pysäyttää ajoissa.

– Mä en kehtaa enää elää.

Parahdus rikkoo vihdoin hiljaisuuden. Sanat viiltävät Lissun sydämen. Vaikka hän kuinka yrittää vähätellä niiden merkitystä, muistuttaa itselleen, että kyse on murrosikäisen tunnekuohusta, nuoruuteen kuuluvasta liioittelusta, dramaattisuudesta, jollaiseen vain teini ja oopperataide yltävät, hänen rintaansa kouristaa.

– Kulta pieni, susta vain tuntuu nyt siltä. Paha olo helpottaa vähitellen. Olipa sen syy mikä tahansa.

– Ei helpota. Sä et tiedä, Venlan ääni on tuskainen. Hän ravistaa päätään kuitenkaan nostamatta sitä polvista.

– Kylläpäs tiedän. Olen katsellut tätä maailmaa jo yli neljäkymmentä vuotta. Siinä ajassa oppii jotain.

Venla ei vakuutu, ja paitsi ettei hän vakuutu, hän alkaa hermostua uudestaan:

– Netistä sä et tiedä paskaakaan.

– No, kerro. Enhän mä voi auttaa ellen tiedä mistä on kysymys.

– Et sä voi muutenkaan auttaa. Ei kukaan voi. Mä haluun kuolla.

– Miksi Venla? Kerro, miksi sä haluat kuolla, Lissusta tuntuu vaikealta päästää suustaan k-sanaa.

Hänen lapsensa on vasta neljäntoista. Ei sellaisista asioista puhuta neljätoistavuotiaiden kanssa. Niiden kanssa puhutaan koulusta ja vaatteista ja meikeistä ja pojista. Lissu laskee kämmenensä tytön kumartuneelle selälle. Hän tuntee, miten tämän lihakset jännittyvät hänen kosketuksestaan.

– Äiti älä, Venla ähkäisee melkein epätoivoisesti. Lissun otettua kätensä pois hän jatkaa: – Iira laittoi sen nettiin.

– Iira?

Lissu kuulee nimen ensimmäisen kerran, todennäköisesti siihenastisen elämänsä aikana.

– No se joka oli täällä silloin, kun…, Venla sopertaa. Ääni katkeilee yhä muistona itkusta. Ja Lissu ajattelee, että tyttö itkee niin kuin pienet lapset, vielä neljätoistavuotiaana. Äkkiä hän muistaa:

– Ai, se tyttö.

Lissu ehtii hymyillä hetken ennen kuin tilanne alkaa valjeta hänelle. Venla kohottaa itkun pöhöttämät kasvot polvistaan.

– Oliko sillä kännykkä kädessä?

Venla nyökkää. Hänen katseensa on yhtä aikaa sekä kauhistunut että syyttävä.

– Ja se ehti ottaa sillä kuvan?

Venla nyökkää uudestaan.

– Ja minä olen siinä kuvassa alasti?

Venla ei pysty edes nyökkäämään, mutta hänen ilmeensä kertoo kaiken.

– Ja se kuva on nyt netissä?

– Ajattele millaista tää on mulle! Mä en voi enää ikinä mennä mihinkään!

Lissu kääntää katseen ajatuksistaan tyttäreensä. Tämä näyttää kärsivältä. Hän kietoo käsivarret tytön ympäri, eikä tämä vastustele tällä kertaa vaan nojaa itkusta märän poskensa Lissun olkapäähän päästääkseen pahan ulos, parkuakseen kuin pieni lapsi.

Lissu silittää tytön selkää, hyssyttelee hiljaa ja miettii ketkä kaikki hänen omista tuttavistaan, ystävistään ja vihamiehistään ovat jo ehtineet nähdä hänen alastonkuvansa. Hän haluaisi nähdä sen itsekin kyetäkseen arvioimaan vahingon määrää. Miten tyttö edes ehti ottaa kuvan? Missä välissä? Lissu ei muista salaman välähdystä. Ehkä kuva on väärennös – Photo­shopilla saa aikaiseksi mitä vain, niin hän on ymmärtänyt.

Tyttö on saanut jostain käsiinsä hänen kasvokuvansa, näitä löytyy netistä varmaan useampiakin työpaikkojen sivustoilta ja naisvoimistelijoiden pilatesryhmästä, ja tällännyt siihen sitten jonkun alastoman vartalon.

– Haluaisin nähdä kuvan. Että tiedämme sitten, mitä tehdä.

– Ei sille voi mitään tehdä, Venla vaikertaa. Lissu tuntee puseronsa kastuneen hänen kyynelistään jo läpimäräksi.

– Katsotaan. Ehkä se ei kuitenkaan ole niin paha kuin kuvittelet.

– On se. Ihan hirvee, Venla vastaa kohottautuessaan Lissun avustamana jaloilleen. Tyttö on äitiään päätä pitempi. Lissun on vaikea tottua siihen.

– Odota, mulla on läppäri salkussa, Lissu muistaa. – Mennään keittiöön. Voidaan samalla syödä jotain.

– Sulta menee kyllä ruokahalu, kun sä näät sen. Mä en ainakaan voi syödä mitään. Varmaan ikinä enää.

Venla kirjautuessa inhoten Facebookiin Lissu valmistaa heille voileipiä.

– No ni, tuu kattoon. Siinä se on.

Lissu kumartuu leipä kädessään Venlan olan yli.

Suttuinen ja hiukan epäselvä kuva alastomasta keski-ikäisestä naisvartalosta hieman sivuttain kääntyneenä. Kuvan alla teksti: "Venlan mutsi – kannattaiskohan vähän karpata?" 

– Karpata? Lissu mutisee ääneen.

– Niin, jättää hiilarit. Sä näytät siinä kieltämättä vähän läskiltä.

Lissu tutkii kuvan vartaloa. Ei tosiaan kovin edullinen kuvakulma – hän on juuri kääntymässä vuoteen suuntaan, varmaan kahmaistakseen siitä vaatteita suojakseen. Siksi hän ei huomannut salaman välähdystä. Kyllä se hän on, ja taustalla on, ei epäilystäkään, heidän makuuhuoneeseensa. Sisustuskin näyttää ihan yhtä nuhruiselta. Mutta ilman kuvatekstiä nainen ei olisi tunnistettavissa. Eikä makuuhuonekaan ihan helposti. Eihän kukaan vieras – Iiraa lukuun ottamatta – ole edes käynyt hänen makuuhuoneessaan.

– Sinun on sanottava Iiralle, että poistaa kuvan ja tekstin. Se on hyvän maun vastainen, kaikin tavoin.

– Mä sanoin sille jo. Se vastas, että sen mielestä toi on hyvä läppä. Ja että se voi laittaa omalle sivulleen ihan millasia kuvia se haluaa. Mä yritin sanoa, ettei se ole enää pelkästään sen omalla sivulla. Sillä on yli neljäsataa frendiä. Ja mä en viitti ajatellakaan, kuinka monta frendiä niillä puolestaan on. Puoli Suomea tietää, että toi alaston akka on mun mutsi.

– Venla, hei, alaston akka? Mieti vähän mitä puhut. Ja sä voisit ehkä pohtia hetken sitäkin, miltä tämä minusta tuntuu. Facebookissa on minunkin tuttujani. Ja sinun kavereittesi vanhemmat. Arvaa vain, tuntuuko kivalta olla kaikkien pällistelemä läski, alaston akka.

– Facebookin vanha luuska, Lissu lisäsi ääni itsesäälistä värähtäen. – On siinäkin ihmisellä meriitti. Ajattele, jos menetän vaikka työpaikan tämän takia.

Venla katsoo äitiään pelästyneenä kuin tajuten kunnolla ensimmäistä kertaa, että tällä on oma elämä – hänestä irrallinen elämä.

– Minun pitää varmaan itse ottaa yhteyttä tähän Iiraan. Kuka hän oikein on? En muista vanhastaan ketään Iiraa.

– Se tuli meidän luokalle vuoden alussa. Ne muutti jostain Espoosta. Älä soita sille. Ihan totta. Se vaan pahentais asioita.

– Kuinka kummassa? Miten ne voisivat enää tästä paheta?

– Sä et tunne sitä.

– Entä jos olen yhteydessä hänen vanhempiinsa?

– Ei ikinä!

– Miksi ei? Jos ne puhuisivat tytölle järkeä.

– Järkeä? Äiti, hei, mitä se hyödyttää? Se keksii vain jotain muuta. Sitä paitsi Iiran mukaan sen vanhemmat ei ole koskaan kotona. Ei niillä ole aikaa vahtia, mitä se tekee.

– No missä ne on?

– Matkustaa ympäriinsä. Isä on lentokapteeni ja äiti joku markkinointityyppi jossain firmassa.

– Sitten otan yhteyttä Facebookiin. Teen ilmoituksen sukupuolisiveyttä loukkaavasta kuvasta. Ymmärtääkseni niiden pitäisi huolehtia siitä, ettei mitään pornografista tai yksityisyyttä loukkaavaa aineistoa levitetä. 

– Jääkö siitä jotain nimiä?

– Mitä ihmettä sinä pelkäät? Täytyyhän minun saada oma alastonkuvani pois netistä. Ei siinä pitäisi kenelläkään olla mitään ihmettelemistä.

– Sun täytyy liittyä jäseneksi. Et sä muuten voi tehdä ilmoitusta. 

– On tämäkin syy liittyä Facebookiin.

– Mutta kaikki on kuitenkin jo nähny sen. Mä en voi mennä enää ikinä kouluun.

– Ei dramatisoida. Se ei auta mitään. Teen Facebookiin ilmoituksen epäsiveellisestä aineistosta. Yritetään muuten olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

– Mä en tiedä aikuisista, mutta mun ikäiset osaa kyllä pitää huolen siitä, ettei se pääse unohtumaan.

– Älä välitä. Vastaa samalla mitalla. Sano, että Iira tirkisteli, kun sun äiti vaihtoi vaatteita. Että Iira on lesbo.

Neuvooko hän tosiaan neljätoistavuotiasta tytärtään niin? Lissu ei ole uskoa omia korviaan. Mutta mitä muutakaan? Pitäisikö äidin opettaa lastaan kääntämään toinenkin poski? Ottamaan mukisematta vastaan kaiken paskan, mitä joku idiootti keksii tämän päälle kipata?

Venlan silmiin syttyy jonkinlainen elonkipinä ensimmäistä kertaa sitten Lissun kotiintulon.

– Mutta älä sano niin, ellei susta tunnu, että on aivan pakko. Yritä olla itse syyllistymättä toisen musta­maalaukseen, Lissun on pakko lisätä hyvien tapojen ja vastuullisen vanhemmuuden nimissä.


Lissu on huomaamattaan syönyt molemmat voileivät, mutta ei Venla sellaista halunnutkaan – tämä nappaa hedelmäkulhosta banaanin ja loikkii yläkertaan pakkaamaan harjoituskassiaan valmiiksi. 

Onneksi tiet ovat sulat ja kuivat ja illatkin pidentyneet, Lissu ajattelee, pari viikkoa sitten siirryttiin kesäaikaan. Hänellä on huono omatunto siitä, että heillä on vain yksi auto ja Venlan täytyy polkea pyörällä koristreeneihin. Niinhän kaikki hänen omassa lapsuudessaan tekivät, eivät vanhemmat kuskanneet ketään mihinkään, mutta nykyään on toisin: lasten harrastuksista on tullut vanhempien harrastuksia. Jotkut menevät niin pitkälle, että ottavat itselleen koutsin, kuskin, kantajan ja fanittajan roolin, parveilevat prinssiensä ja prinsessojensa ympärillä välipalapatukoineen, juomapulloineen ja katteettomine kehuineen. Sitten Lissun muistaa, mitä Venla kertoi Iirasta: "Ei sen vanhemmat ole koskaan kotona. Ei niillä ole aikaa vahtia, mitä Iira tekee." Joko tai. Sairaalloinen omistautuminen tai törkeä laiminlyöminen. Mihin ovat normaali perhe-elämä ja vanhemmuus kadonneet?

Kuka kertoisi edes, mitä ne ovat?

Lissun käsi laskeutuu omia aikojaan tunnustelemaan vyötäröä. Koura puristuu vatsapoimun ympärille. "Kannattaiskohan vähän karpata?" Ei häntä läskiksi voi kutsua – kuin kenties joku neljätoistavuotias – mutta vartalo on kieltämättä hieman tukevoitunut, veltostunut ja turvonnut sitten nuoruuden, numeroina kaikkiaan kahdeksan kiloa. Paljonko se nyt on, kahdeksan kiloa, satakuusikymmentäseitsemänsenttisessä varressa, kun ottaa huomioon kaksi raskautta, pitkät työpäivät ja viimeiset viisi vuotta lihaosaston vastaavan vaimona?

Hän rekisteröityy Facebookiin nimellä Lissu Karoliina ja hakeutuu Iiran sivulle. Iira-nimisiä ei onneksi ole kovin monta. Monikossa Iiroja, Lissu hymähtää, niin kuin Iiro.

– Iiro-Iira, hän mumisee etsiessään kuvaansa, joka itse asiassa komeilee ensimmäisenä ylhäällä sivun "seinässä". Kuva ei varsinaisesti ole rivo, mikäli ei satu pitämään alastomuutta rivona sinänsä. Takamus näkyy, pakaroiden kaari ja aavistus etupuolen karvoitusta, mutta vain hämäränä tummana varjona. Oikean rinnan riipaiseva riippuva siluetti nänneineen. Kasvot ovat kääntyneet poispäin, ja hiukset peittävät senkin, mikä muuten saattaisi näkyä.

"Venlan mutsi."

Kuinka monta teini-ikäistä Venlaa Suomesta löytyy?

Yritys ajatella asiaa parhain päin päättyy syvään huokaukseen: kaikki ne, joilla on jotain merkitystä tietävät kuitenkin, kenestä Venlasta tässä on kysymys. Hän alkaa etsiä jotain ohjeistusta ilmoituksen tekemiseen.

Onko kuva epäsiveellinen? Loukkaako se yksityisyyttä? Ainakin jälkimmäiseen kysymykseen vastaus on mitä ilmeisin.

Hän klikkaa ilmoituksen menemään. Kuvittelee hetken, miten se sukkuloi tuhansien servereitten kautta maailman ympäri päätyäkseen jonkun keskenkasvuisen FB-dirigan sähköpostiin ja miten tämä pyöräyttää kymmenvuotislahjaksi vanhemmilta saatua karttapalloa ihan vain tsekatakseen löytyykö Maa-nimiseltä planeetalta Suomi-nimistä valtiota, just to make sure, ettei joku nörtti vain kuseta häntä.

Ei, ei mitään karttapalloa – hän tietysti googlaa.


Lissu vaihtaa verkkareihin
tekee kolme punnerrusta vapisevin käsivarsin ja kymmenen vatsa­lihasliikettä, solmii lenkkarit jalkaansa, tarkistaa, että avain tuli mukaan, ja lähtee lenkille. Veera on jossain. Toteamus käväisee mielessä, pyyhältää sen läpi heikkona haikuna. He ovat solmineet ainakin välirauhan, sopineet, ettei Lissu puutu Veeran menoihin kunhan tyttö on arki-iltaisin kymmeneen mennessä kotona. 

Naapuritalon ikkunat vetävät hänen katsettaan puoleensa niin kuin aina. Tällä kertaa hän pysyy tiukkana itselleen, pitää silmänsä alas viettävässä tiessä, iskee kantapäitään tarmokkaasti kosteana kiiltävään asvalttiin. Yksi, kaksi, kolme, sisäänhengitys, yksi, kaksi, kolme, uloshengitys. Vähän jäte­katoksen ja postilaatikkorivistön jälkeen hän vaihtaa hölkälle. Raikas tuulenviri pelmahtelee kasvoille. Tuntuu hyvältä. Hän ei ole käynyt lenkillä sitten sekoilunsa metsikössä. Sitten Mikon sekoilun heidän talonsa pihalla. Ei halua muistaa koko asiaa. Muistaa kuitenkin. 

Ihmisen aivot toimivat kirjaimellisesti oman mielensä mukaan. Ja se mieli palaa metsikköön, Lissun päättömään, sapenkatkuiseen harhailuun sinne tänne, kunnes tuli niin kylmä, että sormet kangistuivat. Lopulta hän vain kyhjötti puistonpenkillä sammuneen tievalon alla. Puhelin ei voinut soida, koska hän oli jättänyt sen kotiin. Kukaan ei tullut etsimään häntä. Kukaan ei ollut huolestunut hänen poissaolostaan. Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi ja häväistyksi – lyödyksi. Ensin Telman kuvan lannistamaksi, sitten tämän lihallisen vastineen. Hänen miehensä ihaili naapurin naista, ihaili niin kuin kaikki muutkin ihailivat, Lissukin salaa mielessään.

Hän istui penkillä kunnes lopulta kohottautui ja lähti jäykistynein jäsenin laahustamaan kotiin. 

Hän keskittyy hengitykseen – sisään, ulos. Lenkkarit takovat kävelytietä. Käsivarret veivaavat kylkien molemmin puolin kuin veturin akselit. Hän puuskuttaakin kuin höyryjuna. Keskittyy omaan puuskutukseensa saadakseen kuriin mielen, joka karkaa Telmaan ja naapurin makuuhuoneen ikkunaa tuijottavaan Mikkoon. Oikeaa kylkeä alkaa pistää niin kuin melkein aina hölkätessä. Tällä kertaa se on taivaanlahja, sillä pisto pyyhkäisee ajatukset tyhjiksi. Voisiko kivussa piillä unohduksen armo, Lissu pohtii, mutta vasta joskus sitten, myöhemmin, päivien päästä.

Hänen onnistuu juosta kaksi kilometriä yhtä soittoa. Paluumatkalla, puolisen kilometriä ennen kotia, hän vaihtaa juoksun reippaaksi kävelyksi. Palautuakseen, hän selittää itselleen. Ei siksi, että olisi läkähdyksissä. Mutta hitto, että hän on kiitollinen voidessaan suoda sen itselleen. Kävely tuntuu niin ilmavan vaivattomalta, niin ihanan helpolta. 

Vähän pysäkin jälkeen hän tavoittaa naapurinsa Sarin, joka on kantamuksista päätellen tulossa shoppailemasta. Näillä olisi käytettävissä kaksi autoa, mutta Sari inhoaa sanojensa mukaan pääkaupungin aggressiivista liikennettä ja parkkipaikan metsästystä, joten hän käyttää bussia. Myös työpaikalleen pohjoismaisen pankin yrityslainaosastolla. Hän pukeutuu hyvin, niin nytkin, joskin räikeät kassit hieman häiritsevät kokonaisuutta.

– Kato moi, hän vastaa, – lenkiltä tulossa? Älä katso näitä kasseja. Hävettää ihan mihin kaikkeen sitä väsynyt ihminen työpäivän jälkeen sortuu. Kaipa se on jotain lohduttautumista. No, mitä kuuluu?

– Mitäs tässä… Lissu huomaa miettivänsä, onko Sari nähnyt kuvan. Hän ei ole lenkillä ajatellut koko asiaa ja nyt se putkahtaa äkkiarvaamatta tyhjästä mieleen.

Kuva kalvaa häntä enemmän kuin hän tahtoo myöntää. Ei, Sari ei tietenkään ole voinut vielä nähdä sitä. Ja varmaan hän sanoisi jotain, jos olisi. Sanoisihan?

– Oletteko te menossa niihin Lindholmien kekkereihin vappuna? Lissu jatkaa.

– Lindholmien?

– Puhun siitä hunajapurkkikutsusta.

– Aha, joo, kyllä me ajateltiin. Onko niiden sukunimi Lindholm? Ajattelin, että se on sen hunajan nimi. Postilaatikossa ei näy vielä mitään. Kutsussa taisi olla vain etunimet: Telma ja Henrik. Aika erikoiset.

– Nainen on Lindholm, mies Karpamaa, Lissu selventää ja hymähtää sitten puolivahingossa ajatuksensa ääneen: – Erikoisia ovat tyypitkin.

Sari katsahtaa häneen kiinnostuneena: – Niinkö? Millä tavalla?

Ei saa olla negatiivinen, ihmiset eivät pidä siitä, että on negatiivinen, Lissu muistuttaa itseään. Negatiivisuutta pidetään aikamme sosiaalisena syöpänä. Sivistynyt  ihminen on ymmärtävä ja tasapuolinen ja ennen kaikkea muotoilee ajatuksensa ymmärtäviksi ja tasapuolisiksi, olivatpa ne oikeasti millaisia hyvänsä. 

– Erikoisia tällaisella lapsiperheiden kansoittamalla asuinalueella, hän täsmentää.

– Heillä ei ole lapsia, tai siis miehellä on, mutta ne eivät asu heidän kanssaan ja ovat muutenkin jo melkein aikuisia. He ovat hyvännäköisiä, menestyviä ja vaikuttavat varakkailta. En ymmärrä, mikä heidät tänne toi, Lissu naurahtaa.

– Niin, Sari vastaa mietteliäänä, vähän loukkaantuneenakin: puhu vain omasta puolestasi. – Nainen on kaunis. Kuin jostain Hollywoodista. Tai joku malli. Sellainen kauneus on tietysti huomiota herättävää. Mutta eihän mikään estä heitä suunnittelemasta yhteistä lapsikatrasta. Nainen vaikuttaa nuorelta. Ehkä he etsivät nimenomaan tällaista ydinarvojen idylliä.

"Ydinarvojen idylliä" Lissu tuhahtaa mutta vain mielessään.

– Totta, hän tyytyy sanomaan ääneen.

– Aiotko pukeutua jotenkin?

Lissun silmät laajenevat. Hän pysähtyy ja tuijottaa naama punaisena Saria. Vinoileeko hän? Onko hän sittenkin jo nähnyt kuvan?

– Nehän ovat Karibia-aiheiset, Sari jatkaa. – Ne kekkerit.

Lissu kuulee ensin vain sydämensä takovan aivojaan vasten, sitten hän huoahtaa, läimäyttää kämmenellä otsaansa. – Tiedätkö, kuulin jotain aivan muuta. Karibia-aiheiset… En tiedä. Aiotko sinä?

– Ajattelin jotain niukkaa juhlamekkoa. Jos niistä joku vielä mahtuu päälle. Pitäisi varmaan ruveta lenkkeilemään. Juoksetko sinä pitkiäkin lenkkejä?

– Sellaisia lyhyitä. Joitain kilometrejä, Lissu vastaa epämääräisesti. Onni, jonka kahdesta kilometristä suoriutuminen tuotti, alkaa hiipua. Hän vilkaisee Saria nopeasti silmänsyrjästään: yhtä hoikalta näyttää niin kuin ennenkin, mitä nyt hämärässä ja päällysvaatteitten läpi pystyy arvioimaan.

He hyvästelevät ensimmäisen talorivin postilaatikoilla. Sari asuu miehensä ja kahden lapsensa – tyttö ja poika – rivin keskimmäisessä talossa, samanlaisessa vaaleassa punakattoisessa kuin kaikki muutkin.

– Nähdään!

– Viimeistään sitten lauantaina!


Lissu jatkaa matkaansa. Kyllä he vielä näkisivät sitä ennen, hän ajattelee. Vieri viereen siroteltujen 
talojen yhtiössä on mahdotonta olla jatkuvasti törmäämättä muihin osakkaisiin. Saati rajanaapureihin, Lissu tuumaa synkkänä kääntyessään omalle pihatielleen. Honda CRV:n viereen on ilmestynyt mersu. Heidän omassa katoksessaan ei seiso yhtään autoa. Piha näyttää alastomalta. Mikko ei ole vielä tullut.

Hän ei ole kertonut Mikolle nähneensä. Kun hän palasi kylmissään pitkäksi venähtäneeltä lenkiltä kotiin, mies tuijotti tv:stä jotain Mestarien liigan ottelua, tai niin Lissu oletti, koska kyseessä kuulosti olevan jalkapallo. Ei ollut huomannut vaimonsa poissaoloa. Tai ehkä olikin, mutta ajatteli vain, että tämä on kävelemässä. Yksi tai neljä tuntia – ei hän rupea vaimoaan vahtimaan. Eikä Lissu kysynyt, mitä tämä oli tehnyt pihalla tirkistelemässä naapurin makuuhuoneen ikkunaa.

Lissu päättää olla katsomatta. Ei katso. Ohittaa autot, rajapyykkinä kasvavan aronian, jonka juuressa mätänevät syksyllä varisseet lehdet tummanruskeana kiiltävänä mattona. Lähestyy heidän autiota autokatostaan, jonka nurkkiin on kasautunut roinaa. Katsoo sittenkin, ei saa pidäteltyä itseään. Lindholmin makuuhuoneessa palaa valo. Ikkunan edessä ei ole verhoja. Eivätkö ne osaa peittää itseään? Hemmetin ekshibitionistejako ne ovat? Kuvittelevat yhä elävänsä jossain alkuparatiisissa?

Mutta ikkunassa ei näy ketään. Ei yhtä varjon häilähdystä.

Ei heilläkään. Koko talo on pimeänä, Venla on vielä treeneissä, eikä Veera ole palannut sieltä missä ikinä onkin.

Lissu asettuu olohuoneen matolle, avaa television ja yrittää venytellä, keskittää ajatuksensa hartiaan ja käsivarteen, reiteen ja pohkeeseen. Hän huomaa istuvansa epäterveessä lysyssä amerikkalaisen sitcom-sarjan ääressä pää täynnä kuvia tällätyistä naisista kimaltelevissa pikkumekoissaan. Hän ei halua mennä kekkereihin. Ja vielä sitäkin vähemmän hän haluaa Mikon menevän. Pitäisi keksiä jotain. Varata viikonloppuristeily ja muka unohtaa – voi mikä vahinko, onpa todella harmillista!

Ja kuin ennalta luovuttaneena hän alkaa pohtia mitä itse panisi päälleen. Katsoo käsivarsiaan, hyllyvää olkavartta. Asettuu punnertamaan, ei polviensa varaan vaan niin kuin miehet, niin kuin Venla, suorin vartaloin jalkaterät matossa. Käsivarret tutisevat, keskivartalo mataa alhaalla. Hän yrittää korjata asentoaan, vetää roikkuvaa vatsaa sisään, mutta siinä vaiheessa käsivarret ovat jo niin väsyneet, että hän lysähtää naamalleen lattiaan. Jää siihen. Vajoaa liikkumattomana itsesäälin raskaaseen betoniin. Tv:n englanninkielinen puhe katkeaa tasaisin väliajoin naurunkohahdukseen. Tuntuu kuin ne nauraisivat hänelle. Hän makaa hievahtamatta poski karheaa mattoa vasten ja havahtuu vasta ovenkolahdukseen. Hän kömpii ylös kuin unesta.

– Moi. Teitkö sen ilmoituksen?

Venla. Punaposkinen Venla hiukset kosteina suihkun jäljiltä.

– Oliko hyvät treenit?

– Ihan. Arvaa, kenet mä näin salilla?

– No? Lissu ajattelee vaistomaisesti Iiraa, vaikka Venlan iloinen ilme sopiikin huonosti yhteen ajatuksen kanssa.

– Sähän varmaan muistat sen kuntosalin hallilla? Sen siinä vähän ovesta oikealle. No, me ajateltiin parin likan kanssa käydä vähän nostamassa puntteja, ja kenet mä näen naama punaisena ähkimässä penkillä – faijan! Voitsä kuvitella! Siellä se ähelsi tankoa ylös suonet pullolla. Kuvittele! Meidän faija! Sillä oli jotkut karseet kesäsortsit ja se teepaita missä on pimun kuva. Tosi säälittävää. Mä olin ihan, että ei voi olla.

Pimun kuva? Sitten Lissu muistaa. Hän osti sen paidan itse Mikolle vuosituhannen vaihteessa Stockan hulluilta päiviltä. Se tuntui silloin hauskalta vitsiltä: skootteriin nojaava vähäpukeinen pin-up -tyttö viisikymmentäluvun Hollywood-laineet päässään.

Venlan nauru tyrehtyy. Tyttö ihmettelee, miksei äitiä naurata.

– Minä luulin että se on töissä, Lissu lausahtaa ajatuksissaan.

– Varmaan se lähti tänään aikaisemmin, Venla toteaa itsestäänselvyyden ja kohauttaa hartioitaan. Aikuiset ovat omituisia. Kun ihminen ikääntyy, se ei enää osaa nauraa. Venla menee keittiöön, ottaa lusikan laatikosta ja tarttuu N:llä merkittyyn hunajapurkkiin.

Lissu hoipertelee kylpyhuoneeseen. Suihkussa seistessään hän ei ole varma johtuuko kohina korvissa vedestä vai paineesta päässä.

– Eikä ilmoittanut mitään, hän hokee mielessään, välillä ääneen niin, että suuhun menee vettä. – Meni kuntosalille eikä soittanut tai mitään.

Peili on huurussa. Hän pyyhkii siihen kämmenellään aukon vaikka tietää ettei pitäisi, ettei hänen mielentilassaan ole hyväksi arvioida itseään alastomana. Nettikuva paukahtaa taas mieleen kesken ajatuksen; hän sysää sen syrjään. Ahdistumisellakin on rajansa.

Pienten pisaroiden peittämässä peilissä näkyy alaston nainen navasta ylöspäin. Rinnat roikkuvat, eivät kauheasti, tai riippuu mihin vertaa. Onkohan Telmalla aidot vai silikonit, Lissu huomaa ajattelevansa. Rintojen kuuluisi olla pehmeät ja äidilliset. Silikonit törröttävät kuin tykinkuulat. Pornoteollisuus on pilannut naisen vartalon. Muokannut siitä naiseuden irvi­kuvan, tehnyt naisesta itsensä karikatyyrin. Vähän kaikki lötköttää, hän ajattelee omasta kuvastaan. Entä sitten? Mitä jos lötköttääkin? Ne on muovinuket erikseen. Peili huurtuu läpitunkemattoman harmaaksi pinnaksi. Lissu kuivaa itsensä ja pukeutuu froteetakkiin.


Vähän yhdeksän jälkeen tulee Mikko. Lissu on päättänyt, ettei 
sano mitään, katsoo kertooko mies itse, missä on ollut. Ehkä hän ei huomannut Venlaa tai laskee sen varaan, ettei tämä puhu äidilleen. Että mies tulee vähän yhdeksän jälkeen, vaikuttaa suunnitellulta, aivan kuin tulisi suoraan töistä.

Lissu istuu nojatuolissa tv:n kauko­säädintä hypistellen. Mikko tervehtii. Huoneeseen tulvahtaa hänen mukanaan aavistus hien ja saippuan tuoksua. Mies menee keittiöön. Heillä on avokeittiö, joten Lissu pystyy seuraamaan hänen toimiaan. Paine sisällä kasvaa, korvissa alkaa kuulua kohinaa.

– Oliko hyvä päivä?

Mikko mumisee jotain vastaukseksi. Availee ja sulkee kaappeja, ottaa sitten käteensä hunajapurkin ja sekoittaa siitä lusikallisen mikrolämpimään veteen. Juo.

– Tiedätkö, minusta on ällöttävää, kun aikuinen mies syö hunajaa.

Mikko kääntyy yllättyneenä, kulmat koholla.

– Hunaja auttaa palautumaan.

– Mistä? Mistä sinun täytyy palautua? Työpäivästä?

– Käväisin kuntosalilla. Eikö Venla kertonut?

– Mistä sinä siitä palautumisesta kuulit? Että hunaja auttaa. Telmalta?

– Luin netistä, mies vastaa, kaivaa lusikallisen hunajaa ja pistää sen suuhunsa.

– Nyt lopetat sen mussutuksen! Jos näen sinun vielä kerrankin käyvän sillä purkilla, laitan eropaperit vetämään!

Lissu hätkähtää itsekin omaa huutoaan.

– Tosi kiva tulla himaan. Teidän riitely kuuluu ulos asti.

Lissu ja Mikko kääntyvät äänen suuntaan.

Ovensuussa seisoo Veera. Hän puhuu.

Lue myös! Noiduttu-jatkiksen aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.