Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 3/8: Miksi uusi naapuri Telma saa Lissun niin hermostuneeksi? Aviomies Mikkokin on jo tavannut naisen kaupassa. Veera ei vastaa puheluihin, ja Lissu ja Mikko lähtevät etsimään tytärtään – tuloksetta.

Pöydällä on nyt kaksi hunajapurkkia. Toisen kyljessä N ja toisen E, kirjaimet, joilla tytöt ovat merkinneet omistuksensa esikouluikäisestä asti. N niin kuin Venla, ja E niin kuin Veera. Hunajaa Lindholmin luomutilalta. "Luomu" vie Lissun ajatukset Telmaan ja Telman muotoihin. Tuntuu vähän laihalta ja karvaalta lohdulta ajatella, etteivät ne olisi aidot. Niin kuin sillä sitä paitsi olisi edes mitään merkitystä, missään muualla kuin  hänen omassa katkeroituneessa päässään.

Veera oli tullut Telman kyydissä kotiin. Telma oli sanojensa mukaan hakemassa moottoritienvarren ABC:ltä roskaruokaa, kun hän huomasi kävelytiellä laahustavan vähäpukeisen tytön.

– Muutossa ei ehdi miettiä jotain ruuanvalmistusta, Telma selitti.

– Ja ruveta nyt etsimään mausteita sun muita ruokaöljyjä kaiken sekamelskan keskeltä.

Lissun on vaikea kuvitella Telmaa ahtamassa hampurilaista täyteläiseen suuhunsa. Ravitsemassa kuulasta ihoaan majoneesilla. Täyttämässä ranskanperunoilla litteää, hoikkaa uumaansa. Kunhan rehentelee. Hän uskoo Telman kuitenkin ostaneen itselleen pelkän salaatin. Ehkä höysteenä oli muutama pastöroidusta lehmänmaidosta kypsytetyn fetan nokare.

Mutta nyt hän harhautui varsinaisesta aiheestaan. Telma siis pysäytti Honda-maasturinsa tienposkeen ja kysyi, tarvitsiko kylmettyneen oloinen tyttö kyytiä. Millainen ihminen toimii niin? Kuka nykymaailmassa uskaltaa poimia tuntemattoman kulkijan kyytiinsä? Vieläpä mustiin pukeutuneen huonoryhtisen, murjottavan ja vihaa uhkuvan nuoren?

Ikävä ajatella niin omasta lapsestaan, mutta totta se on, Lissu lisää mielessään. Sellaiseksi Veera on muuttunut – umpimielisen mustaksi. Hän ei kerro toiveistaan tai suunnitelmistaan, ei missä ja keiden kanssa aikaansa kuluttaa. Ei suostunut kertomaan silloin, kun Telma toi hänet kotiin, eikä sen jälkeenkään. Tytön vaatteet ja hiukset haiskahtivat tupakalle.

Telma uskaltaa. Telma noukkii kylmettyneet murkut pientareilta. Telma on oikeamielinen, kaunis ja rohkea, nuori ja viisas, seksikäs ja reilu.

Seksikkään ja reilun yhdistelmä palauttaa hänen mieleensä Mikon ilmeen. He seisoivat Telman kanssa autokatosten vaiheilla selvittämässä tapahtunutta. Veera oli jo siinä vaiheessa häipynyt hunajapurkkeineen sisälle. Lissu muistaa Telman ystävälliset, lämpimänruskeat toffeesilmät, tähtien loimun kylmällä yötaivaalla, ja hän muistaa Mikon kerjäävän, jackrusselinterrierin katseen. Mikon äiti on mieltynyt jackrusselinterriereihin, kehuu niiden olevan niin älykkäitä ja uskollisia. Mutta onko Mikko tarpeeksi älykäs ollakseen uskollinen?

Lissu yritti totta kai olla ystävällinen Telmalle, osoittaa kiitollisuutensa. Ja olihan hän kiitollinen. Ponnistelua tuotti lähinnä näyttää se. Yli nelikymppisellä on kuitenkin jo sen verran harjoitusta takanaan, että sitä selviytyy melkein mistä vain. Telma on kymmenen vuotta nuorempi, aito ja luomu enkeli, jonka ei tarvitse ponnistella ollakseen mukava ihminen.


Lissu kielsi itseltään hoikan 
uuman haaveen nimissä oluen ja vaeltelee nyt kevytlimsa kädessään autiossa, hämärässä talossa. Tirkistelee naapuria kaihdinten raoista. Venla on koripallotreeneissä tai kaverin luona, Lissu ei muista enää aivan varmasti kummassa, ja Veera on tipotiessään, tipoteillään. Kevät on edennyt niin, ettei kuudelta vielä ole pimeää. Kohta on pääsiäinen. Pitäisikö tilata Mikolta karitsanpaisti? Ajatus on sarkastinen. Telma tilasi paahtopaistin. Valmiiksi paahdettuna? Lihaosaston vastaava kylkiäisenä?

Lissu raottaa kaihtimia sormillaan. Lindholmien pitkulaista ikkunaa peittää lampunvarjostin. Telman miehen nimi on Karpamaa. Etunimi Henrik.

Miten sen nimiset ihmiset keksivät eksyä heidän taloyhtiöönsä? Kuningas Henrik ja hänen mehiläiskuningatarpuolisonsa.

Lissun päätä särkee. Hän on tutkinut töissä koko päivän tilastoja: urheiluvammojen ja tapaturmien todennäköisyys siinä ja siinä urheilu­lajissa sen ja sen ikäisten harrastajien keskuudessa. Nyt hän tutkii pää painuksissa vartalonsa muotoja. Housunkaulukselle muodostuu poimu, ja jos hän kumartuu lisää, poimut lisääntyvät kahdella. Oikeastaan kolmella, jos rinnatkin lasketaan, sillä ylin mahapoimu alkaa siitä, mihin povipoimu päättyy.

Hänen ei tarvitse tunnustella reisiään housukankaan läpi tietääkseen, miten pehmeänröpelöisiksi ne ovat valahtaneet. Hän tunnustelee silti. Piukoissa farkuissa sitä ei huomaa, mutta näissä laskeutuvalahkeisissa ohuissa villakangashousuissa löystynyt kudos pursuaa sormien välissä kuin hiivataikina.

Lissu kohottaa oikean käden vaakatasoon kyynärpäätä koukistaen niin, että maan vetovoima pääsee venyttämään ojentaja­lihaksen pussiksi. Niin turhaksi kuin vain pussi, jossa ei voi edes kuljettaa mitään, voi olla. Hän ei ole koskaan ollut kovin kiinnostunut liikunnasta, aerobicit, stretchingit, joogat sun muut ovat aina alkuinnostuksen jälkeen jääneet muiden tärkeämpien harrastusten jalkoihin. Kuten tv:n katselun, lehtien selailun ja viinin lipittämisen. Ikävä myöntää, mutta se alkaa näkyä, hän ajattelee.

Hän kiikuttaa tyhjän lasin tiskipöydälle ja kiiruhtaa yläkertaan. Hengästyy muutaman askelman harppauksesta niin, että sydän jyskyttää ja hiki tirskahtaa ohimoille. Vaatekappaleet lentelevät sängylle, aktuaarinaisen toimistohousut  ensimmäisinä, kunnes hän seisoo alusvaatteisillaan nailoniset polvisukat jalassa vaatekaapin peilin edessä. Polvisukkien kiristämättömiksi mainostetut resorit ovat kaivautuneet ihoon sisään. Lissu kiskoo sukat jalastaan, ojentautuu uudestaan, katsoo itseään. Ihoon painuneet jäljet näyttävät siltä kuin hänen jalkansa olisi katkaistu vähän polven alapuolelta ja kursittu uudestaan yhteen. Frankensteinin jalat. Hän kurottaa olkansa yli nähdäkseen peilistä, näkyykö pohkeissa suonikohjuja – ei mikään ihme, vaikka näkyisi, kun käyttää päivittäin veret seisauttavia sukkia.

Kurotellessaan pohkeitaan hän huomaa alushousun lahkeen punaisen painauman pakarallaan. Pöksyt ovat siirtyneet vähän ja jättäneet ihoon pitsireunukseen piilotetun kuminauhan kireän jäljen. Millaisiin omituisiin kuristaviin asusteisiin naiset yhä vielä 2000-luvulla itsensä ahtavat? Rintaliivitkin ovat kuin vihoviimeiset rautavahvikkeiset valjaat, ja hakaset ovat takana niin, että niitä joutuu hikipäässä osuttamaan kohdalleen. Lissu avaa hakaset, ja kupit kellahtavat vapautettujen rintojen painosta alas. Sen jälkeen ei tarvitse kuin vähän kumartua, niin valjaat putoavat lattialle. Hän suoristautuu jälleen täyteen pituuteensa, katselee pää kallellaan vartaloaan, rintaparkoja, joihin rintsikoitten saumat ovat painaneet merkkinsä. Litistetyt nännit alkavat kohota kuin pikkuruiset sienet maasta sateen jälkeen. Hän riisuu myös alushousut, tarkastelee hetken reunanauhojen punaisia painaumia reisitaipeissa, pakaroilla ja alavatsassa, ajattelee olevansa viivoilla osiin jaettu kuin teurasruho. Hän ei ole ajanut karvojaan niin kuin naisia nykyään yllytetään tekemään. Onkohan Telma?

Kuvitellessaan Telman alapään karvoituksen erilaisia mahdollisia muotoiluja Lissu ei kuule ulko-oven käyvän eikä liioin pehmeää sipsutusta portaissa. Viime mainittu päättyy kiljuntaan hänen makuuhuoneensa ovelle. Lissu hypähtää säikähdyksestä, mutta mitä se nyt auttaa – ovella seisoo pelästyneen näköinen teini käsi kasvoillaan, ei silmien edessä, kuten odottaa sopisi, vaan suun.

Samalla silmänräpäyksellä Lissu muistaa olevansa alasti. Ilman rihman kiertämää. Eevan puvussa. Ilkiten mulkuten, sikäli kuin ilmaisu sopii naiseen. Nakuna. Nudena. Nakupellenä.

Pellenä.

Lissu tempaisee sängyltä verhokseen paitiksen. Vieras tyttö sopertaa soria ja lähtee peruuttamaan niin, että hetken Lissu pelkää hänen putoavan portaikkoon. Venla osuu onneksi paikalle. Tai onneksi ja onneksi.

– Mitä täällä… Äiti, miten sä–!

– Kultaseni voisitko ystävällisesti sulkea oven?

Tyttöjen mentyä ja oven sulkeuduttua Lissu lysähtää vuoteen reunalle. Hän voi vain kuvitella, miten noloksi ja häväistyksi Venla sillä hetkellä itsensä tuntee: Äiti alasti! Kavereiden edessä! Keskellä päivää!

Tyttö näytti kunnolliselta. Varmaan Venlan koriskavereita. Ei sellaiselta, joka yrittäisi hyötyä Venlalle kiusallisesta tilanteesta, levittäisi juttuja tai muuta typerää.

Onneksi kaveri ei ollut poika.

Lissua alkaa hymyilyttää. Ja onko alastomuus nyt niin hirveää? Kohta sitä ollaan täälläkin, vapautuneessa ja luonnonläheisessä Suomessa, samanlaisia kuin Amerikoissa – syytetään pedofiliasta ja insestistä heti, jos vähän paljasta pintaa pilkahtaa alaikäisen läsnäollessa. Miesten täytyy mennä uimaankin puntillisissa sortseissa, ettei vain yksikään lapsi aavista, että heillä on jalkovälissään kilkuttimet. Tältä tosiasialta heitä tulee varjella niin pitkään kuin mahdollista. Mahtaa olla ahdistavaa kasvaa ypöyksin housuihin tai hameiseen kätkeytyvän salaisuutensa kanssa.

No, on tietysti vähän yllättävää törmätä alastomaan perheenäitiin kuudelta iltapäivällä.

Lissu päättää ensimmäisen tilaisuuden tullen selittää tytöille, että oli vaihtamassa vaatteita eikä kuullut näiden tuloa. Miten nuoret tytönhujopit edes osaavat kulkea niin hiljaa? Yleensähän ne mennä tömistävät portaissa kuin norsut.


Kun Mikko vähän yhdeksän jälkeen tulee töistä kotiin, heidän keittiönsä työtasolle ilmestyy kolmas hunajapurkki. 

– Lindholmin luomuhunajaa, Lissu lukee purkin kannesta ja puuskahtaa sitten:

– Mikä helvetin invaasio tämä on?

Äänen vihaisuus yllättää hänet itsensäkin, ja hän yrittää sovitella laskemalla asiasta leikkiä: – Minä se meitä oikein pitää, karhuperheenä?

Hän kohtaa ainoastaan kulmien rypistelyä ja kohottelua. Mikko laskee katseensa takaisin sanomalehteen. Venla kantaa maitolasia ja voileipiä jonnekin.

– Syö keittiön pöydän ääressä, Lissu komentaa arvovaltansa viimeisiä rippeitä puolustaen.

Turhaan. Venla luo äitiinsä pitkä­mielisen katseen ja jatkaa hidastamatta portaisiin ja omaan huoneeseensa.

– Hitto, miten minua inhottaa se, että ne syövät samalla, kun ovat koneella.

Kukaan – Mikko – ei vastaa.

– Toiko se tämän purkin sinulle kauppaan, vai missä te tapasitte?

Ääni on haastava. Mikko kohottaa katseensa: – Mitä?

Lissu toistaa kysymyksensä.

– Ai, nähtiin tossa katoksella.

Aivan kuin se riittäisi täyttämään vaimon tiedontarpeen. Lissu nojaa tiskinpöydän reunaan sen­näköisenä, ettei hänellä ole aikomustakaan hievahtaa siitä mihinkään ennen kuin asia on käsitelty.

– Ai, hän matkii, – tossa katoksella.

– Nauroi ja antoi purkin. Sanoi, että teillä näitä on jo enemmänkin.

– No miksi helvetissä sen sitten piti taas antaa? Eikö se osaa lopettaa antamista?

Mikon ilme kertoo kaiken. Hän katsoo vaimoaan kuin riehuvaa mielipuolta ja kysyy sitten ärsyttävän hillityllä papinäänellä:

– Mikä sinun on?

– Aiotko sinäkin kirjoittaa siihen oman nimikirjaimesi? Mikset samalla pujota siihen narua ja laita kaulaan roikkumaan. Siinäpähän sitten on heti sormen ulottuvilla, kun rupeaa tekemään mieli.

– Mikä nyt on? Et kai sinä ole mustasukkainen naapurin rouvalle?

Mikko saa sen kuulostamaan siltä kuin heidän naapurissaan asuisi Margaret Thatcher. Mutta kun siellä asuukin Pamela Anderson, Lissu jatkaa mielessään, ei pahempaa, siellä asuu Charlize Theron – yhtä aikaa seksikäs ja suloinen, ei ainoastaan miesten märkä uni vaan unelmien vaimo: ystävä, uskottu ja hunajapupu yhdessä ja samassa hemaisevassa paketissa.

– Sanotaan vaikka, että minusta hänen hunajatarjontansa ylittää hyvän maun rajan. Yksi purkki on ok. Ehkä toinenkin, kun kyse on lapsesta. Mutta kolmas, perheen isännälle? Rakkaani, sitä kutsutaan flirtiksi.

– Kuule Lissu, Mikko aloittaa taitellen sanomalehteä.

– Älä kutsu minua Lissuksi! Ei minua miksikään Lissuksi kastettu. Olen kurkkuani myöten täynnä sitä nimeä.

– Hyvä on… Karoliina, Mikko kokeilee ja katsoo vaimoaan varuillaan kuin tunnustellen, räjähtääkö tämä vai uskaltaako hän jatkaa. Kun räjähdystä ei tule, hän jatkaa:

– Karpamaat kutsuivat meidät sinne. Ne aikovat järjestää vappuna tutustumispippalot. Telmasta oli hyvä idea käyttää hunajapurkkeja kutsuina. Kutsu on kirjoitettu tarraan ja liimattu purkin kanteen.

– Tuleeko sinne muitakin? Lissu – Karoliina – kysyy turtana. Häpeän puna syvenee poskilla.

– Koko taloyhtiö. Ne kutsuvat kaikki. Minusta siinä on tyyliä. Ja kaikille muillehan hunajapurkki on ensimmäinen. Meillä nyt vain sattui olemaan niitä jo ennestään. Lupasin toimittaa niille joitain vähän eksoottisempia juttuja.

– Eksoottisempia juttuja? Lissu-Karoliina toistaa tahtomattaan.

– No kookospähkinöitä, tuoreita ananaksia, mangoja, merianturaa ja jamssia. Mainitsikohan se vielä jotain? No, se sanoi tulevansa kauppaan, kai se sitten selviää.

– Jamssia? Kauppaan? Lissu-Karoliina toteaa kuin horteessa.

Sana "vastenmielinen" ei tee oikeutta tunteelle, jonka mielikuva Telmasta ja Mikosta hieromassa kauppoja hänessä herättää. Ja miksei se Karpamaa itse käy koskaan kaupassa? Voisi katsoa vähän tarkemmin vaimonsa perään.

Lissu (suuttumus laimenee ja hän unohtaa olevansa Karoliina) on vaihtanut silloin tällöin muutaman sanan Karpamaan kanssa. Lähinnä tervehdyksiä ja kommentteja säästä. Mies vaikuttaa miellyttävältä ja rauhalliselta, johtajatyypiltä. Juuri sellaiselta, jolla on varaa charlize­theroniin. Ehkä hän kaikessa ylemmyydessään nauttii nuoren, kauniin vaimonsa herättämästä kuohunnasta. Miesten kiiluvista silmistä ja naisten hätääntyneistä, huolestuneista katseista. Mies lienee parikymmentä vuotta vaimoaan vanhempi. Mitenköhän niitten seksin laita on? Toivottavasti nuoren vaimon ei tarvitse sen takia vilkuilla aronia-aitojen yli.

Kun kysymys on naapureista, ei kutsusta voi kieltäytyä. Ellei ole esittää pätevää syytä. Ja kun naapurista on kyse, tavanomaiset pätevät syyt eivät toimi. Ei voi valehdella olevansa sairas päätymättä neljän seinän sisälle teeskentelemään vilustunutta. Sama juttu, jos väittää olevansa silloin jossain muualla tai kutsuneensa vieraita. Joka ikinen valhe johtaa piinalliseen peitetoimintaan, ja eikö siinä tapauksessa ole yksinkertaisinta vain ottaa kutsu vastaan ja piipahtaa pariksikymmeneksi minuutiksi paikalle?


Koponen-Venttiset elävät jakautuneessa todellisuudessa. Mikko puhuu Karpamaiden kekkereistä, Lissu Lindholmien. Vaikka tosiasiassa Lissu ei ajattele niitä Lindholmien kekkereinä, vaan Telman ja Mikon yhteisenä hankkeena. Hän ei muista koskaan ennen nähneensä Mikkoa yhtä paneutuneena asiak­kaansa tarpeisiin; teemana on kaikesta päätellen karibialainen keittiö, ja Mikko puurtaa löytääkseen Telmalle kiinnostavia ohjeita ja niihin tarvittavat ainesosat. 

Telma sitä ja Telma tätä.

Mies kylläkin varoo puhumasta tästä. Ei vahingossakaan kerro tämän käynnistä kaupassaan, ellei Lissu kysy. Eikä Lissu kysy. Hän puree ennemmin kielensä poikki kuin kysyy. Ei halua nöyryyttää itseään vaikuttamalla mustasukkaiselta. Sitä paitsi näkeehän sen kysymättäkin; mies kulkee kuin jousilla töistä tultuaan. Energisenä ja elämään elvytettynä. On alkanut tehdä vatsalihasliikkeitä ja punnertaa iltaisin makuuhuoneessa. Eikä sytytä valoja, läähättää pimeässä raukkaparka kuin vanhemmiltaan salassa masturboiva poika ja luulee, ettei Lissu huomaa.

Eipä silti, Lissu on itsekin alkanut jumpata. Mikolta salaa. Ettei tämä kuvittelisi vaimonsa potevan alemmuuskompleksia Telman takia tai jotain muuta yhtä typerää ja oikeaan osuvaa. Lissu jumppaa töistä tultuaan, jolloin tytötkin ovat usein poissa harrastuksissaan tai muuten vain. Hän levittää pilatesmattonsa olohuoneen lattialle, työntää cd-soittimeen rytmi­musiikkia á la Lady Gaga, Shakira, Jennifer Lopez tai Madonna ja ryhtyy hommiin. Katselee samalla kaukosäätimen mykäksi vaientamia saippuaoopperoita. Viimeisen päälle laitetut, trimmatut ja muokatut näyttelijät auttavat osaltaan pitämään motivaatiota yllä ja tavoitteen kirkkaana mielessä.

Hän kiinnittää entistä enemmän huomiota myös ruokavalioonsa, on vähentänyt hiilihydraatteja ja lisännyt proteiineja ja korvannut välipalat pullollisella vettä. Ostanut käsipainot ja käynyt taistoon alleja vastaan.

Perhe Koponen-Venttinen muistuttaa päivä päivältä enemmän löyhää katto-organisaatiota, jonkinlaista ruohonjuuritason Euroopan unionia, jonka omia agendojaan vaalivia jäseniä on ylivoimaista hallita ja mahdoton johtaa. Lissu ei silti lakkaa yrittämästä. Hän nojaa toiminnassaan tiedusteluun. On pakko jos suora kommunikaatio­yhteys jäsenten välillä puuttuu.

Vakoileminen edellyttää soluttautumista kohteen lähipiiriin, ja Lissun todellisuudella ja Veeran todellisuudella on yhtä paljon yhteistä kuin vaihtoehtoisilla maailmankaikkeuksilla. Eikä Venla, ainoa yhteysalus näiden välillä, suostu hoitamaan tehtäväänsä. Kouluilla on omat viestityssysteeminsä, kodin ja koulun väliseen tiedonvaihtoon tarkoitetut sivustonsa, joiden tarkoituksena on pitää aikuiset puolin ja toisin ajantasalla. Lissu valjastaa opettajat tiedustelukäyttöön. Hän lähettää luokanvalvojalle viestin, jossa kysyy Veeran aktiivisuudesta tunneilla. Koska hän ei pysty kuvittelemaan vanhemman lapsensa puhuvan, tuntuu omituiselta, kun opettaja vastaa Veeran osallistuvan hänen tunneillaan peräti kiitettävästi.

Luokanvalvoja opettaa ruotsia ja espanjaa.

Siis Veera ei ainoastaan puhu kodin ulkopuolella, hän vieläpä tekee sitä vierailla kielillä. Jopa espanjaksi?

Lissu ei edes tiennyt tämän opiskelevan espanjaa.

Kaikesta päätellen Veera pärjää omalla vieraalla galaksillaan, ja niin kauan kuin tämä tulee yöksi kotiin, mitä muuta Lissu voi kuin ristiä kätensä ja rukoilla parasta? Myös hunaja E:lle nimikoidusta purkista Lissun havaintojen mukaan hupenee, joten syömishäiriö voitaneen sulkea pois huolten ja murheiden loputtomalta, ehtymättömältä listalta.

Se on niin naurettavaa, ettei hän jaksa edes huomauttaa asiasta.

Nimittäin ne purkit, vieretysten jääkaapin kupeessa keittiön työ­tasolla. Rivissä kaikki kolme. Venttisten Telma-faniklubi.

Lissu vilkaisee purkkeja, vetää hupparin vetoketjun kiinni, harppoo eteiseen, solmii lenkkarit jalkaansa, huutaa "moikka sitten" läpi heidän kotinsa läpitunkemattomiksi muuttuneiden kattojen ja seinien ja häipyy vastausta odottamatta illan tihenevään hämyyn.

Jo parinsadan juostun metrin jälkeen alkaa ahdistaa. Oikeaa kylkeä pistää. Lissu ei luovuta. Hän puuskuttaa ilman ympäriltään huurusta harmaaksi ja jatkaa irvistäen eteenpäin. Tänä iltana hän tähtää henkilökohtaiseen ennätykseen: puolentoista kilometrin lenkkiin yhtämittaista juoksua. Se voi jostakusta kuulostaa vähäiseltä, saattaapa jopa herättää hymyilyä aktiivi­kuntoilijoiden verettömillä huulilla. Siitä vain, sillä Lissu ei ole elämässään juossut metriäkään paitsi sadetta pakoon. Tämä on hänen kolmas lenkkinsä. Ensimmäinen keskeytyi puolen kilometrin kohdalla kävelyksi. Toisella sujui vähän reilu kilometri, ennen kuin loppumatka meni ontumiseksi lihaspiston takia. Lissu epäilee hengitystekniikkaansa. Kannattaisi varmaan kysyä neuvoa Venlalta. Se tyttö painelee Cooperin testissä kolmetuhatta metriä. On treenannut korista yhdeksänvuotiaasta ja punnertaa suorin vartaloin kuin mies. Mutta sitten hän jäisi kiinni lenkkeilystä. Ja ne rupeaisivat vinoilemaan hänelle Telmasta. "Ne" – hänen kodissaan majaansa pitävät itsenäiset hunajakuppikunnat.

Jospa Mikkokin treenaa samasta syystä pimeässä makuuhuoneessa, hänen mieleensä juolahtaa. Ei hänen, vaan Venlan takia. Ettei tyttö tule irvimään isänsä löysiä hauiksia ja punnertaessa velttona roikkuvaa vatsaa. On kauheaa, kun lapset menevät vanhempiensa ohi. Ja jotkut väittävät sitä elämän tarkoitukseksi. Että pojasta, tai tässä tapauksessa tytöstä, polvi paranee, Lissu ajattelee.

Puuskutus tukkii hänen korvansa niin, ettei hän kuule edes liikennettä. Se peittää alleen jopa moottoritien tasaisen jylyn. Ja lentokoneet. Siunattu hengitys. Polven on syytä parantua, hän puhisee mielessään, sillä hänen vasentaan on vihlonut vimmatusti viimeiset puoli kilometriä.

Lissu hölkkää sinnikkäästi eteenpäin asvaltoidulta kevyen liikenteen väylältä ylös metsikköön johtavalle hiekkapolulle. Hänen on saatava onnistumisen kokemuksia. Hänen itsetuntonsa on henki­toreissaan. Hän kuolee, ellei saa kokea suoriutumisen tuomaa tyydytystä. Hän ennemmin kuolee. Ajatus kuolemasta tuottaa merkillistä mielihyvää. Vähän niin kuin uhma murrosiässä. Äärimmäinen uhma – kuolemisen uhma.

Sitten kuolemakaan ei enää riitä kannustimeksi. Askel alkaa laahata niin, että Lissun on loihdittava eteensä Telman ilkkuva hahmo. Hän kuvittelee tämän keikistelemään puiden lomaan, nojailemaan seksikkäänä pin-up-tyttönä männynrunkoihin, kädet rehvakkaasti lanteilla tai niskan takana povi koholla.

Motivoivaksi tarkoitettu mielikuva osoittautuu virheeksi, joka hyydyttää Lissun lopullisesti. Lannistettuna hän lysähtää lähimmälle puistonpenkille. Mitä penkit edes tekevät lenkkipolun varrella? Lissu nojaa läkähdyksissä polviinsa, painaa sitten pään jalkoihinsa ja vuodattaa niiden väliin pari kiukun ja väsymyksen kyyneltä. Hän kyhjöttää samassa asennossa niin kauan, että hengitys ehtii tasaantua ja hiki kuivua ennen kuin vilunväreet havahduttavat hänet horteesta.

Niiskuttaen hän nousee penkiltä ja lähtee hoippuen kävelemään eteenpäin. Ei tullut ennätystä, hän toteaa pettyneenä, ei tullut tänään onnistumisen kokemusta. Hän päättää oikaista metsikön läpi, koska mitään menetettävää ei enää ole.

Risukossa rämpiminen käy työstä, minkä lisäksi hän eksyy. Kun hän lopulta, mielikuvien ja kuvitelmien näännyttämänä, saavuttaa metsikön reunan, hän huomaa suureksi hämmästyksekseen seisovansa vastapäätä tonttinsa, eli heille taloyhtiössä kuuluvan hallinta-alueen, reunaa. Tonttia kiertää matala aita, ja aidan ja hänen välissään kulkee paitsi oja, myös asvaltoitu tie ja sen vierellä kevyen liikenteen väylä. Ojan ylitys näyttää haasteelliselta. Sen pohjalla lilluu vesi liejusta ja mädäntyneistä kasveista puuroisena. Hän kohottaa katseensa mitatakseen etäisyyttä ja kerätäkseen rohkeutta, ja mitä hän näkee – Mikon seisomassa heidän pihallaan selin häneen.

Hän on jo huikkaamaisillaan tätä apuun, aita on nimittäin niin matala, että täysikasvuinen mies loikkaisi kevyesti sen yli, kun jokin näkymässä jähmettää hänet. Mikko seisoo hievahtamatta pihavalon keilassa ostoskassi – ei, vaan roskapussi kädessään. Hän seisoo siinä päällysvaatteitta, ja vaikka onkin jo huhtikuun alku, lämpömittari yltää hädin tuskin plussalle siihen aikaan illasta.

Mies on lyhythihaisessa t-paidassa, jos Lissu näkee oikein, siinä vihreälle vivahtavassa harmaassa, johon tämä tuntuu viime aikoina niin mieltyneen. Ehkä sen armeijanvihreä sävy ja pelkistetty muoto vetoavat mieheen, sen maskuliinisuus. Kuvittelee varmaan onneton tiukan hihansuun puristavan esiin salatreenatut hauiksensa.

Lissu tuntee rinnassaan hellyyden tulvahduksen.

Mutta miksi ihmeessä mies seistä kyhjöttää kuin lännenelokuvien sankari roskapussi pyssyn paikalla? Tosiaankin, kuin valmiusasennossa käsivarret aavistuksen koukistuneina vartalon molemmin puolin, jalat harallaan, ryhdikkäänä, leuka kohollaan.

Katse – missä?

Taivas kaareutuu syvänä ja korkeana, tähtien merkitsemänä holvina. Asuinalueen ja läheisten keskusten valot ovat häivyttäneet pois himmeämmät tähdet, mutta kaikkein kirkkaimmat sykkivät yhä avaruuden mustassa. Pohjantähti? Iso Karhu? Otava? Lissu yrittää epätoivoisesti muistella. Hän ei ole koskaan ollut mikään tähtitaivaan tuntija, ja sekin vähäinen ja pirstaleinen tietämys tuntuu karanneen hänen päästään. 

Iltatähti? Mielessä rakentuu hämärä yhteys planeettaan nimeltä Venus. Entä aamutähti? Ovatko ne sama asia, sama planeetta?

Venus, toinen planeetta Auringosta. Maan kuuma sisar. Ja roomalaisten rakkaudenjumalatar. Symbolinaan ympyrä ja risti, naiseuden ja naisellisuuden ikiaikainen merkki.

Tämä kaikki palaa yhdellä rysäyksellä Lissun mieleen. Ja sama aivomyrsky ohjaa hänen katseensa hiukan yläviistoon oikealle, vaalean erillistalon yläkerran valaistuun ristikkoikkunaan, jonka paljaassa verhottomuudessa keikistelee vähäpukeinen nainen sädekehä hunajaisilla kutreillaan.

Lissu tuntee vatsassaan kouristuksen, pulssi kiihtyy, sydän hakkaa, keuhkorakkulat liimautuvat toisiinsa, eikä henki kulje. Aivot kiteyttävät kehon muutokset lyhyeksi lauseeksi:

– Ei voi olla totta.

Sanat putoavat heikkona kähinänä hänen huuliltaan.

"Se paska tuijottaa Telmaa" takertuu Lissun kurkkuun, ja hän vajoaa polvilleen hengitys vinkuen.

Hänen miehensä, seitsemäntoista vuotta sitten laillisesti vihitty puolisonsa, hänen kahden yhteisen tyttärensä isä, kyläkaupan lihaosaston vastaava Mikko Venttinen kyylää paitasillaan naapurin povibimboa pakastuvassa illassa. Ja kaikista Lissun mieleen vyöryvistä nimityksistä povibimbo on sieltä siisteimmästä päästä. Hän on nöyryytyksestä, häpeästä ja kiukusta lamaannuksissa. Hänen mielensä tekisi huutaa suoraa huutoa, singota pahimmat kiroukset tien toiselle puolelle ja helvettiin toivotukset päälle, mutta kurkusta kuuluu pelkkää surkeaa pihinää.

Lissu kohottautuu kuitenkin huojuville jaloilleen ja seistessään jälleen ojanpengermällä hän näkee esteettä roskapussia roikottavan miehensä, tämän t-paidan peittämän selän, yllättävän harteikkaan, hänen täytyy kaiken kiukun keskelläkin myöntää, ja vaaleat huurut, jotka selän lämmöstä kohoavat korkeuksiin.

Kuinka kauan Lissu itse seisoo siinä katselemassa outoa kuvaelmaa, hän ei tiedä – ehkä minuutin, kaksi, ehkä kokonaisen vartin. Luulisi miehen jäätyvän pystyyn, mutta ei, tämä pysyy kuin lumottuna paikoillaan. Noiduttuna. Veisi saakeli edes sen pussin roskikseen. Mutta ei, toljottaa vain valaistussa ikkunassa häälyvää naisenhahmoa kuin taivaista ilmestystä.

Lissu siristää silmiään teroittaakseen katsettaan. Mitä Telmalla on yllään? Tämä on valitettavasti liian kaukana, jotta yksityiskohdista saisi selvän. Jotain hempeää, siltä hänestä näyttää. Sifonkista ja liehuvaa, sellaista, jossa on röyhelöitä ja pitsejä. Katseenvangitsevaa babydollia.

Tai ehkä kuvittelen vain niin, Lissu ajattelee. Ankara tihrustaminen on joka tapauksessa saanut silmät valumaan vettä. Hän kuivaa ne hihansuuhun ja räpyttelee pystyäkseen taas näkemään jotain. Heidän pihallaan on liikettä – Mikko ei enää seiso, hän kävelee roskapussi kädessään takaisin ulkorapulle.

On unohtanut mitä oli tekemässä. Että mies voi mennä yhdestä naisesta niin sekaisin, ettei enää muista, mihin roskat viedään. Astuu pusseineen sisään ja sulkee vielä ovenkin perässään.

Heti samassa ovi kuitenkin heilahtaa jälleen auki, ja mies syöksyy ulos, lähtee rivakoin askelin kohti talorivistön päädyssä odottavaa jäte­katosta ja nakkaa roskapussin säiliöön. Säiliön kannen läjähdys kiirii kirkkaankylmässä huhtikuisessa illassa.

Mies nousee mäkeä takaisin talolle. Ei enää vilkaise naapuriin. Ei myöskään tien toiselle puolelle, sille ojanpenkereelle, jolla hänen vaimonsa kyhjöttää huulet sinisinä vilusta hytisten. Ulko-ovi paukahtaa kiinni.

Naapurin makuuhuoneesta sammuvat valot.

Lissu mittailee ojaa katseellaan. Se näyttää entistäkin leveämmältä. Musta paksu lieju sen pohjalla entistäkin upottavammalta. Hänen jalkojensa juureen on repeytynyt kuilu, parisuhteen Grand Canyon. Hän ei halua mennä kotiin, ei riisuutua Mikon nähden, ei niiden silmien nähden, joiden verkko­kalvoille on syöpynyt heidän naapuriinsa muuttaneen rakkauden jumalattaren vartalo. Hän ei halua nukkua samassa makuuhuoneessa miehensä kanssa, ei asettua tämän viereen sänkyyn. Ei enää koskaan.

Lissu kääntyy ympäri ja rymyää takaisin metsikön pimeyteen.

Lue myös! Noiduttu-jatkiksen aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.