Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 2/8: Telma Lindahl sopisi paremmin Hollywoodiin tai loistoristeilijälle kuin lapsiperheiden asuinalueelle. Lissu miettii, mikä tämän sai muuttamaan heidän naapuriinsa. Ja missä on Veera? On jo myöhä, eikä tyttöä kuulu kotiin.

Menisitkö katsomaan mitä sisaresi puuhaa?

Lissu on ruvennut huomaamattaan tekemään sitä – käyttämään nuorempaa tytärtään sanansaattajana ja välittäjänä kommunikoidessaan vanhemman tyttärensä kanssa. Jos vanhempi tytär ei vastaa hänelle, tämä ehkä vastaa sisarelleen. Lissun tarkoituksena ei ole sysätä vastuuta Venlan hartioille, mutta hän on huolissaan Veerasta. Jonkinlainen yhteys tyttöön on saatava. Ja niin kauan kuin Lissulla on edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä Veeran elämässä tapahtuu, hänen ei tarvitse tunnustaa itselleen olevansa huolissaan.

Tyttö on vihoitellut hänelle viimeiset kolme ja puoli vuotta muutosta. Mutta jos hän on aivan rehellinen, eivät he koskaan ole tulleet täysin kitkattomasti toimeen, silloinkaan, kun tyttö oli pieni. Sellaista skismaa kun toisinaan esiintyy äitien ja tyttärien suhteissa. Venlan kanssa on ollut aina helpompaa.

– Siis niinku miten? Fillarilla vai? Hei come on, asvaltti on jäässä. Siellä on helvetin liukasta.

– Älä kiroile. Ja miksi ihmeessä sinun pitäisi lähteä ulos? Veera on huoneessaan.

– No ei tasan oo.

– Hänen kenkänsä ovat eteisessä. Mihin hän ilman kenkiä olisi lähtenyt?

– Haloo, tennareissa tietenkin.

Tennareissa? Maaliskuussa? Pakkasella?

Venla lukee Lissun ilmeestä tämän ajatukset.

– Kaikki käyttää. Tai sitten Uggeja. Mutta sähän et suostunut ostamaan sille niitä, kun se olis halunnut. Kun ne maksaa liikaa.

Australialaisen kenkäbrändin mainitseminen herättää Lissun mielessä kuvan eteisessä seisovasta naapurista. Kuin nuori Sophia Loren tai Gina Lollobrigida. Australialaisissa kelsikengissä. Häntä ahdistaa.

– Käyn itse katsomassa, Lissu päättää ja marssii ylös portaita.

Tyttöjen huoneet sijaitsevat vierekkäin portaiden suulta oikealle, vanhempien makuuhuone on vasemmalla, näiden väliin jää kylpy­huone. Lissu on pitkään miettinyt, saisiko porrastasanteen tyhjän tilan jotenkin hyödynnettyä. Tv-tilaksi se on liian pieni, mutta ehkä siihen saisi mahtumaan kunto­pyörän tai jonkin muun laitteen – stepperin? Jostain syystä hänen ajatuksensa karkaa jälleen naapuriin ja tämän epäilemättä tiukaksi treenattuun takalistoon.

Hän pysähtyy Veeran ovelle, vetää henkeä ja koputtaa. Vastauksettomuudesta ei voi päätellä sitä eikä tätä. Hän odottaa kuitenkin vielä hetken ennen kuin avaa oven. Nykytalojen sisäovissa ei harrasteta lukkoja, mikä on umpimielisen murrosikäisen kodissa toisinaan suuri helpotus, vaikka asettaakin omat haasteensa vanhempien rakkauselämälle lasten ollessa pieniä.

Petaamaton sänky. Seinillä ties millä ikiliimalla ripustettuja lehtikuvia ja kulmistaan repsottavia julisteita. Tapetit pilalla. Pöydällä tyhjiä juomatölkkejä, koulukirjoja, kyniä, lehtiöitä, roskia, karkkipapereita, nenäliinamyttyjä, lautanen, jolla leivänmurusia ja maidosta sameaksi kuortunut lasi. Nalle Puh -valaisimen varjo on harmaa pölystä ja tuolinselusta vaatteista pulleana. Sinisellä matolla on nöyhtää ja langanpätkiä. Matto makaa vinossa, likaisia sukkia lojuu lattialla ja vaatekaapin ovi on auki.

Lissun katse kiertää huoneen ympäri. Häntä ei huvita astua sisään. Siellä haiseekin omituiselta, hedelmäkarkeilta ja joltain pistävältä – pesemättömiltä sukilta, ruuan tähteiltä? Milloin viimeksi hän on käynyt tyttärensä huoneessa? Lissu ei muista. Hän miettii hetken, mitä kaikkea sotku voisi kätkeä sisäänsä ja pitäisikö hänen tehdä jonkinlainen tutkimusretki tyttärensä elämään. Sellainen urkkiminen tuntuu kuitenkin vastenmieliseltä. Tai ehkä tunne johtuu laiskuudesta. Siitä, ettei hän välitäkään tietää. Hän sulkee oven.

– Tiedätkö, missä Veera on? hän kysyy Venlalta laskeutuessaan portaita. Hän löytää tämän keittiöstä jugurttia lusikoimasta.

– Satutko tietämään mitään Veerasta? Lissu toistaa kysymyksensä.

– Kun mä tulin harkoista, mä näin sen Prisman edustalla.

– Oliko siellä muita?

– No ei kai se siinä yksin seisoskele.

– Millaisia tyyppejä?

– En mä tiedä. Joitain. Varmaan meidän koulusta. Ootsä yrittänyt sen kännykästä?

Ei. Lissu ei ole yrittänyt soittaa Veeralle, koska kuvitteli tytön luuraavan huoneessaan. Eikä Veera kuitenkaan koskaan vastaa, kun näkee äidin soittavan.

– Mitä jos sä yrittäisit? Tekisitkö sen?

– Emmä haluis. Kun sitten se ajattelee, että mä oon joku sun vakoilija. Enkä mä halua pilata meidän välejä.

– Onko teillä hyvät välit? Lissu kysyy yllättyneenä. Joku saattoi tosiaan olla hyvissä väleissä hänen vanhemman tyttärensä kanssa.

– Ihan jees.

Syvään huokaisten, jo ennalta luovuttaneena, Lissu poimii kännykän käteensä ja soittaa. Hälyttää, hälyttää, hälyttää. Hän kuulee mielessään Veeran soittoäänen – onkohan se edelleen Party Rock Anthem? Onko koskaan ollutkaan?

Ei vastausta.

– Isi tulee kohta kotiin. Mä keitän teetä, niin voidaan kokeilla tota hunajaa.

Lissu katsahtaa pöydänkulmalle laskettuun hunajapurkkiin, Lindahl – luontoa puhtaimmillaan, ja mutisee hajamielisesti jotain. Venla tulkitsee sen kannatukseksi idealleen.

Lissun tekisi mieli soittaa Mikolle, mutta ei Mikko kuitenkaan ehdi puhua, kun he ovat lopettelemassa. Vajaan tunnin päästä sen pitäisi olla kotona. Asiaa vatvottuaan Lissu päättää lähettää tekstarin: "Käy kotimatkalla tsekkaamassa näkyykö Veeraa Prisman edustalla tai lähistöllä, Lissu".

Ennen kuin hän pistää viestin menemään, hän deletoi "Lissun", kirjoittaa "Karoliina" ja jää lapsellisen jännittyneenä odottamaan, mitä se Mikossa herättää. Tämä tapasi kiusoitella häntä Popedan "Kersantti Karoliinalla" joskus seurusteluaikoina. Mahtaako edes muistaa?

Jos hänen viestinsä Mikossa jotain herättää, tämä pitää tuntemuksensa omana tietonaan. Lissu odottaa vastausta vartin, lopulta melkein puoli tuntia. Ehkä Mikko ei ole huomannut hänen viestiään. Ehkä hän on liian kiireinen vastatakseen. Pitäisikö Lissun itse pyöräillä kylälle?

Missä ihmeen porukassa Veera liikkuu? Eihän hänellä ole ystäviä, ei ainakaan niin, että Lissu tietäisi heistä – mikä ei sinänsä tarkoita mitään. Ujo ja estynyt Nanne käy heillä aina silloin tällöin. Nanne muutti toissa vuonna Kalvolasta samalle luokalle. Nanneakaan ei ole näkynyt pitkään aikaan, Lissu tajuaa.

Nanne. Ihmiset antavat lapsilleen outoja nimiä, hän ajattelee. Infantiileja, julkisuudenkipeitä nimiä.

Telma ja Lissu.

Ruokailutilaan ei ole sytytetty valoja. Keittiön lasivitriinin läpi siilautuu kalpea kajo, joka piirtää hänen hahmonsa esiin pimeydestä. Lissu painautuu ikkunan viereiseen seinään kiinni, kääntää kaihtimet niin, että pystyy seuraamaan naapuritaloa mutta pysyttelemään samalla näkymättömissä.

Pystyikkunassa vilahtaa hahmo. Jossain taustalla häilähtää varjo. Painaessaan ohimonsa aivan seinään kiinni Lissu kykenee näkemään naapurin portaikon ala-askelmille ja pätkän porraskaiteesta. Samassa tummat housun­lahkeet ja kengät leikkaavat näkymän.

– Mitä ihmettä sä teet?

Lissu säpsähtää. Venla seisoo vitriinin vieressä. Tuijottaa häntä silmät suurina, selitystä vailla, ja sitten myös paheksuvina Lissun elehtiessä syyllisenä.

– Katselin vain, tämä vastaa kääntyen ikkunan eteen kuin yrittäen peittää syntinsä.

– Äiti, sä tirkistelet!

– Enkä tirkistele, Lissu puhahtaa. – Kunhan katselen. Totta kai minua kiinnostaa tietää, millaisia ihmisiä me saamme naapureik­semme. Se on luonnollista. Eikö sinua kiinnosta?

Venla kohauttaa harteitaan.

Hänellä on kapeat luisevat olkapäät ja pitkät raajat. Tuo vähäinen liike ravistaa hänen kaitaa ylävartaloaan.

– En mä tiedä. Ei oikeastaan. Ihan sama.

Ei minulle, Lissu ajattelee. Ja kysyy sitten tunnustellen: – Onko hän sinusta kaunis?

– No joo, on se kai ihan.

Lissua ei lakkaa ihmetyttämästä nuorten välinpitämättömyys – millään, mikä ei suoranaisesti juuri sillä hetkellä liity heihin itseensä, ei ole merkitystä. He eivät osaa ennakoida elämäänsä vaikuttavia asioita. Eivät itsekeskeisyydessään vaistoa vaaraa. Eivät näe sitä, millä on merkitystä huomenna tai ylihuomenna. Vaikka he ulkonaisesti muistuttavat jo melkein täysikasvuista ihmistä, he käyttäytyvät elämässään kuin alle kaksitoistavuotiaat liikenteessä – kykenemättä hahmottamaan muita tielläliikkujia saati ennakoimaan näiden toimintaa.

Lissu sipaisee ohi mennessään Venlan hiuksia. Hänen pikkutyttönsä. Hänen kuopuksensa, kastanjanruskeiksi hiuksensa värjännyt liinatukkansa.

Lissulla on levoton olo. Ei ainoastaan Veerasta, vaan yleensä. Määrittelemättömän levoton olo. Levottomuuteen ei liity mitään myönteistä, ei toiveikkaan odotuksen jännitystä. Hän on ehtinyt unohtaa jo Mikolle lähettämänsä "Karoliina"-viestin. Menneisyyden hämärästä harhautunut pilke syttyi ja sammui, heikoksi jäähtynyt kipinä. 

Hänen avioliittonsa – siitäkö tämä kaikki johtuu? Pitäisikö hänen olla huolestunut heidän suhteestaan?

Kunhan kuvittelen, hän vastaa itselleen. Olen väsynyt, sitä se on. Työpäivän ja työviikon jälkeistä uupumusta. Tulevaa ei voi vaistota. Sellaista mitä ei ole, ei voi tietää. Tulevaisuus on avoin.

Lissu tuntee rauhoittuvansa. Hän istahtaa olohuoneen nojatuoliin. Tuoli noudattaa sisustuksen uusvanhaa tyyliä, jonkinlaista puolirustiikkia – se on verhoiltu vahvalla tummanvihreällä puuvillakankaalla. Sellaiseen tuoliin voisi kuvitella törmäävänsä Sherlock Holmesin Baker Streetin -asunnossa.

Venla on mennyt huoneeseensa jättäen jälkeensä hiljaisuuden, joka peittää hetkeksi jopa liikenteen kohinan, pääkaupunkiseudun ainaisen äänimaiseman. Musiikkia kuunnellaan kännykästä kuulokkeilla ja kavereiden kanssa seurustellaan Facebookissa – nuoriso itse on muuttunut äänettömäksi. Lissun omassa nuoruudessa vanhempien kanssa käytiin jatkuvaa kinaa musiikin kuuntelusta. Ja television äänenvoimakkuudesta. Vain puhelinkeskustelu on pysynyt ennallaan. Mutta Lissusta tuntuu, etteivät nuoret juurikaan enää puhu puhelimessa – he tekstaavat, lähettelevät multimediaviestejä, twiittaavat ja mesettävät. Vanhemmilla ei ole enää aavistustakaan, mistä heidän lapsensa keskustelevat – ja keiden kanssa. Mitä musiikkia nämä kuuntelevat tai mitä ohjelmia ja You­Tube-videoita katselevat.

Hahmoton pelko kouraisee jälleen vatsanpohjasta. Jatkuvasta uutisvirrasta ja sosiaalisesta mediasta huolimatta me tosiasiassa tiedämme toisistamme yhä vähemmän. Ja tässä inhimillisten tuntemusten äänettömyydessä kehitämme harhan itsestämme ainoana tuntevana olentona. Ja vähitellen ihmiset unohtavat olevansa toistensa kaltaisia. Ajatus jännittää selän ja hartiat, Lissun sormet kouristuvat käsinojien ympäri.

Mikä minun tänään oikein on, hän kauhistuu. Se johtuu väsymyksestä, hän toteaa jälleen itsekseen. Ja naapureiden muutosta. Siitä, että hän samalla menetti siinä hyvän ystävän. Kaverin, jonka kanssa saattoi yhtä hyvin, ja samalla piipahduksella, vaihtaa reseptejä kuin purkaa sydäntään. Pitäisikö minun soittaa Tarulle? Ei, niillä on muuttonsa kanssa kädet täynnä töitä. Uudet naapurit…

Ei kukaan pidä muutoksista. Ei varsinkaan, jos on ollut tyytyväinen elämäänsä. Sitä totta kai pelkää niiden uhkaavan onneaan – eikö se ole aivan luonnollista?

Keksittyään vihdoin selityksen uhkantunteelle Lissu rauhoittuu. Rauhoittuu mutta ei pääse ystävien lähdön synnyttämästä alakulosta. Istuu Sherlock Holmes -tuolissaan ja tuijottaa takapihan pimeyteen, jolle eteisen valo ja olohuoneen hämärä kuultokuvana heijastuvat. Näiden takana, puiden mustaksi roskaaman lumen keskellä, hohtaa pihalyhdyn pyöreä kupu. Tule jo kevät, hän mielessään manaa. Tule jo valo ja sulata meidät. Ja kuin jäätävänä vastauksena taivas heittää lumihiutaleiden ropisevan ryöpyn ikkunaan.


Hän kuulee auton ajavan pihaan. Dieselmoottorin raksutuksen ja nastojen ratinan. Miten moottori hyrähtäen sammuu ja hetkistä myöhemmin ovi paukahtaa kiinni. Lissu odottaa toisen oven paukahdusta – sitä ei kuulu.

Hän seisoo eteisen kynnyksellä, jännittyneenä käsiään väännellen, kun Mikko kopistelee ovesta sisään. Tämä laskee kantamuksensa – pari täydennäköistä muovikassia – lattialle ja riisuu kenkänsä. 

– Saitko viestini?

– Ai, moi.

– Pyysin, että olisit ajanut Prisman kautta. Katsonut näkyykö Veeraa.

– Eikö se ole kotona?

Lissu ei vaivaudu vastaamaan: ei kai hän kysyisi, jos olisi.

– Siellä pyörii niin kummaa jengiä.

Mikko tutkii kännykkäänsä, ilmeisesti löytää viestin, koska sanoo:

– Miksi "Karoliina"? Aiotko ottaa sen käyttöön?

Lissu huokaa, on jo selittämäisillään, mutta miten flirttiä selitetään? Eikö sen, jos jonkin pitäisi aueta selittämättä?

– Me ollaan saatu uudet naapurit, Venla kailottaa. Hän on tullut ulos huoneestaan ja renkkuu puoli­välissä portaita. – Ne toi hunajaa.

– Töissä oli semmonen hösis, etten ehtinyt katsoa viestejä. Joskus tuntuu, että kaikki kummallisuudet iskee aina päälle viisi minuuttia ennen sulkemista. Anteeksi Venla, mitä sä sanoit hunajasta? Onko hunaja loppu? Olisiko sitä pitänyt tuoda lisää? 

– Ei, kun meidän uudet naapurit toi sitä joksikin tervetuliaislahjaksi tai jotain. Tai en mä siitä miehestä tiedä. Mutta voitsä kuvitella, että sen naisen nimi on Telma! Ajattele nyt vähän: Telma ja Lissu. Ihan niinku siinä jenkkileffassa. Eiks Lissu ollut siinäkin se tummempi?

– Siksi siis Karoliina, Mikko toteaa luoden tietäväisen katseen vaimoonsa, joka lehahtaa täysin syyttä (omasta mielestään) punaiseksi. – Itse asiassa tapasin tämän Telman jo. Hän kävi kaupassa, muutto tuli jotenkin puheeksi, ja tajusimme olevamme naapureita.

– Tapasit?

Lissun ääni kuulostaa tukahtuneelta.

– Kaunis nainen, hän jatkaa kuin pakotettuna lausumaan ääneen kosmosta kalvavan totuuden.

– En tullut katsoneeksi niin tarkkaan, Mikko vastaa. – Nuori.

Se ei pysty katsomaan silmiin, Lissu ajattelee: tietää jäävänsä kiinni siitä, mitä oikeasti ajattelee. On tietysti ollut ihan myyty siihen mimmiin. Ja mikäs sen paremmin sopisikaan, kun on kauppiaasta kysymys. Lissu näkee sielunsa silmin Mikon esittelemässä Telmalle tiskinsä takana verenpunaista fileepötköä.

– Mies on ilmeisesti vanhempi, hän tyytyy sanomaan ääneen.

– Heillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta miehellä on kaksi melkein aikuista poikaa edellisestä liitosta. – Oliko mies mukana? Tapasitko hänetkin? 

– Ei, en ainakaan huomannut, että olisi ollut.

Mikko tajuaa itsekin epäonnisen sananvalintansa. Yrittää auttaa asiaa sokeltamalla naisen olleen yksin silloin, kun teki tilauksensa. Ja täsmentää sitten:

– Halusi pääsiäiseksi karitsan paahtopaistia. Mutta heillä on siis kaksi poikaa? Lissu luo mieheensä kylmän katseen.

– Miehellä on. Pojat asuvat äitinsä luona ja tulevat korkeintaan joskus viikonloppuisin käymään. Kello on jo melkein kymmenen. Menisitkö katsomaan, näkyisikö Veeraa?

– Onhan se jo kuudentoista. Ja on perjantai-ilta.

– Venla oli nähnyt sen jossain ihmesakissa.

– En mä niin sanonut!

Nuorilla on omituinen valikoiva kuulo, Lissu ajattelee. Joskus ne eivät kuule mitään, vaikka vieressä kailottaisi, mutta silloin kun ei olisi niin väliä, ne kuulevat taatusti joka tavun.

– Mä sanoin, että ne on samasta koulusta!

Venla on palannut huoneeseensa, ja huuto läpäisee kevyesti suljetun oven. Nykytalot rakennetaan niin huteriksi, että kuiskauskin kuuluu. Rakentajan edustaja selitti aikoinaan, että se johtuu ilmanvaihdosta. Kynnysten ja ovien väliin on jätettävä reilut raot ja ikkunapuitteisiin venttiiliaukot.

Ja ovet ovat vaneria, eikä sisäseiniä eristetä.

Venlan huomautus tuntuu vieneen Mikon loputkin lähtöhalut. "Samasta koulusta" ei kuulosta kovin vaaralliselta.

– Minusta meidän pitäisi selvittää, millaisessa porukassa se pyörii. Ja mistä ne tyypit on ylipäätään siihen yhtäkkiä ilmaantuneet. Eihän Veeralla ole paljon muita kavereita ollut kuin se Nanne.

– Rauhoitu. Kerroitko itse vanhemmillesi kaiken? Tiesivätkö ne kaikista kavereistasi? Suurin osa nuorten jutuista on sellaisia, että parempi on, kun emme tiedä niistä.

– Miten sä voit edes sanoa noin? Kyse on sentään sun omasta lapsesta. Ja on sitä paitsi ihan eri asia olla kertomatta "kaikkea" kuin olla koskaan kertomatta yhtään mitään.

– Kyllähän se puhuu. Ja puhuisi varmaan enemmänkin, ellet olisi niin päällekäyvä. Tenttaat ja kuulustelet sitä aina kuin mikäkin yleinen syyttäjä.

– Ei pidä paikkaansa. Pikemminkin puutun liian vähän. Itse pakenet vastuuta. Piiloudut sinne tiskiesi ja hyllyjesi taakse ja jätät sotkut minulle.

– Mihin minkä muka pakenen? Siellä minä seistä törötän päivät pitkät ihan kenen tahansa tavoitettavissa. Jos tytöillä on asiaa, sen kuin koulumatkalla poikkeavat.

– Tavoitettavissa? Et vastaa edes viesteihin.

Lissu on seurannut Mikkoa keittiöön. Hän nojaa kädet puuskassa ovipieleen tämän latoessa ruokatavaroita kaappeihin. Mikko on aina pitänyt huolta kunnostaan, mutta viime vuosina hänelle on alkanut kertyä ylimääräistä vatsanseudulle, hartiat ovat kaventuneet ja jotenkin painuneet lysympään, eivätkä käsivarsi­lihakset ole enää yhtä kiinteät kuin ennen. Lissu tajuaa hänen näyttävän keski-ikäiseltä mieheltä. Hän tuntee äkkiä katumusta omista syytöksistään – on totta, että mies tekee pitkää päivää ja vastaa perheen ruokahuollosta, siksi hän ei ehdi enää lenkkipolulle eikä kunto­salillekaan.

– Okei, anna olla, minä voin laittaa ne, hän sovittelee pääsemättä kuitenkaan täysin irti haastavasta äänensävystään.

– Nämä on jo laitettu. Jos haluat, lähden etsimään Veeraa. Mutta sinun on hyvä tajuta, että se voi olla tytön kannalta noloa. Hän on sentään jo kuudentoista.

– Voi olla, Lissu huokaa alistuen. – Haluaisin vain tietää, keitä nämä hänen uudet ystävänsä ovat.

– Ehkä sinun pitäisi kysyä sitä Veeralta itseltään. Oletko yrittänyt kännykästä? 

Lissu antaa silmiään muljauttamalla ymmärtää, miten epätodennäköisenä pitää vastauksen saamista. Ei kuitenkaan sano mitään. Katseltuaan hetken Mikon puuhastelua keittiössä hän päättää:

– Ei. Minun on saatava tietää. Lähden mukaan.

Mikolla on puolikas karjalan­piirakka suussaan. Hänen käsivartensa valahtavat.

– No, mennään sitten. Syön vain tämän ensin. Vaikka minusta sinä olet kyllä nyt vähän vainoharhainen.

– Parempi katsoa kuin katua, Lissu toteaa ja lähtee vessan kautta pukemaan kenkiä jalkaan.


Pakkanen on kiristynyt. Jäätähdet kimmeltävät pihakiveyksellä. 

– Aloitetaan sieltä Prisman edustalta, Lissu sanoo Mikolle, joka työntää virta avaimen paikalleen, ja moottori käynnistyy. Mies nyökkää, ei kovin yhteistyöhaluisena.

Auton lipuessa hiljaa loivaa mäkeä alas Lissu syynää naapurin keittiön ikkunaa. Verhoja ei ole vedetty eteen – ei ehkä edes ehditty vielä ripustaa – ja valaistu huone jääkaappeineen ja liesituulettimineen loistaa kuin näyttämöllä. Nainen vilahtaa näkymän poikki.

Punertavat hiukset säihkyvät. Lissu huomaa myös poven pyöreän kummun jumpperin alla; tai kuvittelee huomaavansa. Vilkaisee silmänsä ­syrjästä miestään: huomasiko Mikkokin? Tämä näyttää keskittyneen auton ohjaamiseen. Lissu tuntee helpotusta, mutta jotenkin hänen tuntemuksensa kiusaa häntä. Pelkääkö hän niin paljon? Mitä hän pelkää?

Telma ei kuulu tänne, hän ajattelee. Sitä se on. Tämä on lapsiperheiden asuinalue, tavallisten ihmisten peruselämää varten rakennettu, sellaisten ihmisten jotka arvostavat turvallisuutta ja tasaista elämää. Sitä, että heidän lapsensa voivat varttua puhtaassa ja terveellisessä ympäristössä, ilmapiirissä, jossa elämän perusarvot ovat kohdallaan ja sosiaaliset suhteet kunnossa, ihmiset toisilleen ystävällisiä kunkin yksityisyyttä kunnioittaen.

Toisten aviopuolisot ovat kiellettyä aluetta ja seksikäs pukeutuminen pannassa. Telma on avionrikkoja. Jokin syyhän hänen miehensä edellisen liiton päättymiseen täytyy olla. Telman kaltaiset naiset ovat aina avionrikkojia. Heidän pitäisi pysytellä merenranta­huviloilla, elokuvastudioissa, catwalkeilla ja luksushotelleissa. Siemailemassa samppanjaa valkoisten jahtien kansilla. Miljonäärimiesystäviensä sieluja silittelemässä.

Mikä heidät ylipäätään sai tulemaan tänne? Tylsään erillistalojen yhtiöön yli neljänkymmenen kilometrin päähän pääkaupungista? Eiväthän miehen lapset edes asu heidän kanssaan? Ja mitä lapsia yli kuusitoistavuotiaat muutenkaan enää ovat?

Kun Lissu ajattelee kuusitoistavuotiaita, hän ei ajattele Veeraa, vaan niitä muita, varhaiskypsiä melkeinaikuisia, jotka puhuvat narisevalla ja itsetietoisella äänellä siitä, mitä elämältä haluavat.

Mitä helvettiä he täältä hakevat?

Erillistalojen pihalyhtyjen valaisema rinne jää taakse. Samalla myös naapurit kaikkoavat Lissun mielestä. Hänen katseensa pyyhkii pitkin pientareita ja sydämensä hypähtää jokaisen pyörällä tasapainottelevan mustan hahmon kohdalla.

– Se on alkanut pukeutua mustiin vaatteisiin, hän toteaa ääneen yhtä paljon itselleen kuin miehelleen.

– Veera? Eikö se ole aina tykännyt enemmän tummista sävyistä?

– Jos pinkki on sinusta tumma sävy. Kymmenenvuotiaaksi se rakasti pinkkiä. Etsä muista, miten me etsittiin sille vaaleanpunaista tuulipukua?

Odottamatta Mikon vastaavan Lissu jatkaa:

– Mutta nykyään mustaa, mustaa, mustaa.

Hänen äänensä kumisee matalana. Kuin omaa sieluaan kuvailisi. Mikko on sanomaisillaan jotain mutta päättääkin vaieta. Lissua ärsyttää. Häntä on aina ärsyttänyt, jos mies ei jaa ajatuksiaan. Vielä enemmän ärsyttää, jos hän huomaa vaikenemisen johtuvan yrityksestä ennakoida vaimon reaktioita. Mustat renkaat Mikon silmien ympärillä ja tämän poskiin ilmestyneet vaot haihduttavat kuitenkin ärtymyksen. Miksi sitä onkin aina niin ärhäkkä, Lissu miettii jo täysin lauhtuneena. Äkkipikaisesta luonteesta ei ole muuta kuin haittaa. Hän laskee kämmenensä Mikon vaihdekepillä lepäävälle kädelle. Mies katsahtaa yllättyneenä. Jotain lämmintä häivähtää katseessa. Ei siirrä kättään vaan ajaa isommalla vaihteella pitempään kuin pitäisi, kunnes moottori alkaa jurnuttaa.

He kurvaavat risteyksestä keskustan kauppakadulle. Lissu rekisteröi kellonajan auton kojelaudasta: 10:46.

Prisman kauppakeskuksen edessä norkoilee neljän pojan porukka. Kaikilla on lippikset ja farkut, joiden haarus roikkuu polvissa. Mikko hidastaa, ja molemmat tuijottavat silmänsä vesille, mutta tyttöjä ei joukossa näy, eikä Veeraa.

– Pitäisikö noilta kysyä? Mikko ehdottaa.

Tällä kertaa Lissu epäröi; hän ei halua, että Veeraa ruvetaan kiusaamaan heidän takiaan. Kaverit uhoavat toisilleen kovalla äänellä. Potkivat tyhjentämiään juomatölkkejä liiketalon seiniin. Ne näyttävät kalja- ja lonkerotölkeiltä. Yksikään pojista ei varmasti ole vielä kahdeksaatoista.

– Ei vielä. Katsotaan ensin muualta.

He ajavat pankin ja apteekin ohi. Paikkakunnan ainoan kaljakuppilan ovi on auki, ja sen edessä notkuu tyyppejä tupakalla. Nämä ovat kuitenkin vanhempia partasuu-­ukkoja ja elähtäneitä akkoja. Toimintansa lopettanut grillikioski nuokkuu vähän matkan päässä oikealla, mineriiteillä päällystetyn hontelon näköisen rakennuksen kupeessa. Rakennuksessa on toiminut joskus elokuvateatteri, Lissu muistaa jonkun kertoneen. Nyt siinä pitää majaansa kirpputori. Sameissa ikkunoissa roikkuu loppuunkäytetyn näköisiä vaatteita. Pahvikylteissä lukee mustalla tussilla "kirpputori" ja puhelinnumero.

– Ankeaa.

Mikko nyökkää.

Ja täällä niitten täytyy viettää aikaansa ja tavata toisiaan, näillä autioilla, roskaisilla raiteilla.

Molemmat ajattelevat samaa. Ei tarvitse sanoa ääneen.

– Puisto, Lissu toteaa sitten.

He ajavat hiljaa puiston viertä. Lehdettömien pensaiden kohmeiset oksat vavahtelevat tuulessa. Graffiteilla töhritty penkki kököttää tyhjänä lyhdyn kajossa.

– Kävelläänkö vähän? Lissu ehdottaa.

Mikko nyökkää kuin kielensä kadottaneena, mykistyneenä siitä, että hänen oma tyttärensä viettää aikaa näillä kulahtaneilla kulmilla. Hän pysäköi auton läheisen seurakuntatalon pihaan, koska puiston vieressä ei ole parkkipaikkoja. Lissu avaa oven – vastaan hyökyy kirpeä pakkasilma. Kylmyys kihelmöi sieraimissa ja nostaa silmiin vettä.

– Olisi pitänyt laittaa paksummat kengät, Mikko mutisee.

Matalapohjaiset mustat nauhakengät näyttävät orvoilta kuuran kuorruttamalla hiekalla. Avaruuden pimeästä heijaa alas yksittäisiä, eksyneitä jäähileitä.

– Veera on Venlan mukaan liikkeellä tennareissa.

Mikko luo Lissuun kärsivän katseen, ei sano mitään.

Jäätynyt maa ritisee jalkojen alla. Hengitys huuruaa. Puisto ei ole suuri, puolen hehtaarin nurmelle rauhoitettu ala, jolle on vuosien saatossa lisätty istutuksia muutaman vanhan, paikalla kasvaneen tammen ehostukseksi. Sen vasemmalla puolella kohoaa punatiilinen kirjastorakennus ja oikealla rapattu kunnantalo. Puistokaistale rehottaa näiden välissä kuin karva kainalossa. Rehotus on tosin talven jäljiltä lakastunut värittömyydeksi, lehdettömyydeksi ja huurteeksi. Siellä täällä erottuu lumisia kohtia, nekin sateiden mustiksi nokeamia. Katulyhtyjä on siroteltu säästeliäästi – valokeilojen väliin jää pimeitä katveita. Vähäiset penkit ovat graffitien ja puista lentäneiden roskien peitossa. Joistain on irrotettu lautoja. 

– Tämä on kuulemma nuorison suosiossa, Lissu sanoo kuin selittääkseen itselleenkin, mitä he oikein tekevät siellä. 

– Eikö seurakunta voisi järjestää niille jotain lämmintä tilaa?

– Ehkä ne eivät halua seurakunnan tilaan.

Kauempaa kantautuvia satunnaisia kiljahduksia, kolahduksia tai moottorin ulvaisuja lukuun ottamatta on hiljaista. Askelten ja hengityksen kohina ja rahina peittävät alleen muut äänet.

– Ei täällä ketään näy, Mikko sanoo lopulta.

Lissu pujottaa palelevan kätensä miehensä kainaloon. – Muistatko, kun opiskeluaikoina kuljeksittiin Kaisaniemen puistossa. Ja Tähtitornin mäellä. Mentiin kerran observatorioonkin. Muistatko?

Mikko nyökkää.

– Oltiin rakastuneita.

Lissu säpsähtää. Eikö enää olla?

– Tuntuu kuin se olisi ollut eilen, hän sanoo ääneen.

– Enpä tiedä. Juuri tällä hetkellä minusta tuntuu, että siitä on ikuisuus. Hei, onko tuolla leikkipaikalla jotain porukkaa?

Puiston taaimmaiseen kulmaukseen sijoitetulla leikkipaikalla näkyy liikettä. Leikkipaikka on aidattu, mutta aita on niin matala, että aikuinen pääsee helposti loikkaamalla sen yli. Keinut on poistettu talveksi, mutta kiipeilyteline on paikallaan, samoin jousien varassa notkuvat puuhevoset.

Kitisevillä hevosilla keikkuu kaksi tyttöä, seurueen kolmas jäsen, poika, värjöttelee vieressä hartiat korvissa kaulustensa keskellä.

Tytöt kihertävät ja vilkuilevat toisiaan Lissun ja Mikon lähestyessä heitä.

– Moi. Oletteko te nähneet Veeraa? Lissu päättää mennä suoraan asiaan. Nuoret vaikuttavat suurin piirtein Veeran ikäisiltä.

– Ketä Veeraa? Tunnetsä jotain Veeraa? tytöt kyselevät toisiltaan, kohauttelevat olkiaan ja pudistavat päätään. Poika ei sano mitään, katsoo poispäin kohdatessaan Lissun katseen.

– Venttisen Veera. Ajattelin, että voisitte olla samalla luokalla, Lissu jatkaa.

Tytöt mutristelevat suutaan silmät suurina.

– Ei sano mitään, sanooks sulle?

Esitys päättyy toisen pään­pudistukseen.

– Ihan miten vaan. Tiedättekö, minä en yhtään usko teitä. Ja mitähän teillä mahtaa olla noissa kasseissa, Lissu nyökkää maassa lojuviin laukkuihin. – Poliisiakin saattaisi kiinnostaa.

Mikko vaihtaa jalkaa ja puhaltelee kämmeniinsä sen näköisenä, että haluaisi olla jossain muualla. – Eiköhän lähdetä, hän sanoo matalasti.

Tytöt tuijottavat mustin kipunoivin silmin. Lissu huokaa ja kääntää heille selkänsä.

– Perkele, kun suoraan päin naamaa valehdellaan, hän äsähtää, kun he kävelevät leikkipaikalta pois.

– Ei se mitään auta, että me näiden lasten kanssa tapellaan. Ei ainakaan Veeraa. Etkä sinä voi varmasti sanoa, valehtelivatko ne.

– Taatusti. Näkihän sen. Missä sulla on silmät.

– Joo, ehkä ne tuntee Veeran. Mutta kuvittelevat suojelevansa sitä tai jotain.

– Suojelevansa? Sen omilta vanhemmilta?

– Niin. Kuvittelevat varmaan olevansa samalla puolella. Nuoret vastaan vanhemmat.

Lissu naputtaa niiskuttaen kännykkänsä näppäimiä.

– Ei saada juuri nyt yhteyttä, hän toistaa sitten ja laskee puhelimen korvaltaan. – Ajattele, jos se makaa kohmeessa jossain. Paleltuu kuoliaaksi, ellei me löydetä sitä ajoissa.

Lissu tuntee äkkiä olevansa ihan poikki. Hän lysähtää istumaan polunvarteen. Kylmyys tunkeutuu silmänräpäyksessä farkkujen läpi. Niin kuin paha maailma. Hän ei jaksa ottaa enää askeltakaan.


Lue myös! Noiduttu-jatkiksen aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Muut osat

Noiduttu, osa 1

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.