Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 1/8: Lissu, 42, palaa töistä ja huomaa uusien naapureiden muuttaneen. Musta maasturi on ilmestynyt entisten asukkaiden sitikan paikalle. Auto näyttää vieraalta ja uhkaavalta. Lissu tuntee epämiellyttävän väristyksen.

On maaliskuinen iltahetki, päivä painumassa mailleen. Valoisa aika on kuitenkin jo selvästi pidentynyt, minkä Lissu panee tyytyväisenä merkille askeltaessaan bussipysäkiltä kotia kohti. Hän tuntee pakastuvan ilman tuoksun, asvaltin jäinen pinta ritisee askelten alla. Päivällä oli jo useita lämpöasteita, kevät on tulollaan. Lissu katsahtaa somasti rinteeseen asettuneita taloja, kaikki samanlaista vaaleahkoa tiiltä ja punaiset katot, yhdessä taaimmaisista asustaa hän ja hänen perheensä. Näkymä on viehättävä, ja ajatus perheestä täyttää hänet mielihyvällä. Hetken hän tuntee suorastaan säädytöntä hyväosaisuutta.

Sitten mielessä käväisee Veera ja jonkinlainen huoli. Mitähän se tälläkin hetkellä puuhaa? Kenen kanssa chattailee? Lissu joutui ulos tyttärensä elämästä, kun he muuttivat tänne, tähän idylliin ja maanpäälliseen paratiisiin. Silloin kaksitoistavuotias Veera sulkeutui mielenosoituksellisesti huoneeseensa ja on siitä pitäen enimmäkseen pysytellyt siellä. Koulu on kuitenkin sujunut kohtuullisesti. Sitähän ne käskevät seuraamaan, asiantuntijat. Ja kaveritilannetta. Jälkimmäisestä Lissulla ei ole aavistustakaan. Mutta kukapa kuusitoistavuotias ei tuottaisi harmaita hiuksia vanhemmilleen.

Lissu muistaa unohtaneensa varata kampaaja-ajan. Hänellä tosiaan on jo harmaata – onko se normaalia? Onkohan minulla jokin tauti, hän pohtii. Hän on vasta muutaman vuoden päälle nelikymppinen, mutta jakauksen vasemmalla puolen kasvaa valkoinen hiussuortuva – eiväthän harmaat tosiasiassa mitään harmaita ole vaan vitivalkoisia kuolleita karvoja. Hän on ruskeaverikkö, suomalaisittain tumma sellainen, eivätkä valkoiset jouhimaiset karvat todellakaan sulaudu huomaamattomasti joukkoon. Lissu muistelee itseään nuorena leiskuvahiuksisena matematiikan opiskelijana – tyttönä, joka tietää numeroista kaiken muttei elämästä mitään. Niin kuin Mikko noihin aikoihin vitsaili. Paraskin, Lissu ajattelee hymyn hivuttautuessa väsyneille kasvoille – taisin olla hänen ensimmäinen vakavampi naissuhteensa, jos äitiä ei lasketa. Siitä on kaksikymmentä vuotta.

Mihin kaikki se aika katosi?

Pysäkiltä on kaksisataaviisitoista askelta kotiin. Kaksisataakahdeksankymmentäseitsemän korkokengissä ja lenkkareissa kaksisataakolme. Vaikka ostoskassia ei tarvitsekaan raahata – Mikko hoitaa heillä kaikki ruokaostokset – olkalaukku painaa vasenta hartiaa kasaan. Mitähän sielläkin oikein on, kun se tuntuu niin raskaalta? Kaikenlaista unohtunutta epäilemättä; jokin palauttamatta jäänyt kirjastokirja, mahdollisesti sveitsiläisen armeijan linkkuveitsi, jossa on kätevä kynsileikkuri, kärsinyt puuterirasia, kuiteista pullea lompakko, voimauttava matkaesite, kännykkä, taitettava sateenvarjo ja taskukalenteri – eihän puhelimen kalenteria voi käyttää samalla, kun puhuu puhelimeen, ja juuri silloin kalenteria eniten tarvitaan.

Lissu kohottaa katseensa: kajastaako Veeran ikkunassa valoa? Sitten hänen katseensa lähtee lipumaan pitkin punaisia tiilikattoja. Talot valmistuivat nelisen vuotta sitten, ja niihin kaikkiin muutettiin samoihin aikoihin. Vaihtuvuutta ei ole pahemmin ollut. Enimmäkseen lapsiperheitä, samanlaisia kuin hekin, useimpien lapset tosin vielä alle kouluikäisiä. Ensimmäisen rivin keskimmäisessä talossa asuu ainoa poikkeus, eläkeläispariskunta.

Lähestyessään omaa riviään Lissu tuntee vatsassaan lievän väristyksen. Ei pahan mutta tunnistettavan lihasjännityksen. Muutos. Vaikka miten hiljaa piilottelisi omassa lintukodossaan, ennemmin tai myöhemmin se osuu kohdalle. Lissu vainuaa muutoksen ja tuntee muutoksen vainuavan hänet. Niin kuin peto vainuaa saaliinsa. Hän vilkaisee aroniapensaiden suuntaan – aita reunustaa ulko-ovelta katsoen tontin oikeaa reunaa, eikö se ole fengshuissa juuri tiikerinpuoli? Vaaniva muutosten puoli – jos aita on vääränkorkuinen, muutos pääsee lymyämään rauhassa ja hyökkäämään ennalta varoittamatta.

Juuri kun kaikki oli solahtanut niin mukavasti uomiinsa, naapurit päättivät muuttaa pois. Ja he tulivat niin hyvin toimeen keskenään, lapsetkin. Hyvät naapurit, joista vähitellen tuli myös heidän ystäviään.

Viime viikonloppuna ne lähtivät. Ensin muuttofirman auto ja sitten täyteen pakattu farmarisitikka. Sen perä painoi niin, että hyvä, ettei helma iskenyt kipinää. Kävivät vetistelemässä ovella lasten istuessa autossa. Kaikki lupasivat pitää hirveästi yhteyttä. Mikäs etäisyys tämä nyt on – ei mikään. Halaillaan ja varmistetaan puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet, niin kuin ne olisivat muuksi muuttuneet. Hahmotellaan yhteisiä menoja, leffaa ja sen sellaista, vaikka jotenkin kaikki sydämessään tietävät, ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Hei, hei Taru ja Seppo, ja onnea uuteen elämään. Ja kun vaappuva muuttokuorma oli kaartanut pois näkyvistä, lankesi epävarmuus: uusien naapureiden odotus.

Mutta ehkä tämäkin muutos osoittaa vielä myönteiset puolensa. Lissu haluaa ajatella positiivisesti, sillä positiivinen elämänasenne edistää terveyttä ja hyvää tuuria. Amerikkalaisten tutkimusten mukaan ihmisen menestymistä selittää parhaiten elämänasenne. Huonosti pärjäävät kulkevat musta pilvi päänsä päällä. Ei ole olemassa huonoa tuuria, on vain vääriä asenteita.


Talot ovat tosiaan täsmälleen toistensa näköisiä. Lissu kuuli kerran koulun vanhempainillassa jonkun kutsuvan rinnettä kloonimäeksi. Hän hymähtää puoliääneen. On jo melkein perillä. Postilaatikot ovat nekin kuin toistensa kopioita, viisi valkoista peltipurkkia molempien talorivien päässä. Avaimella avattavia, palonkestäviä, eivät sentään pommin – uudenvuodenyönä poikavintiöt paukuttelivat muutaman mäsäksi. Samanlaisia ihmisiä samanlaisissa taloissaan. Samanlaista elämää elävien samanlaista tarkoin varjeltua yksityisyyttä. 

Lissu tuntee jonkin kylmän hipaisevan sisintään. Vaikka mistä sen tietää, mitä näennäisen samankaltaisuuden taakse kätkeytyy.

Hän poimii avaimen olkalaukun sivutaskusta ja työntää postilaatikon lukkoon. Toisinaan lukko jäätyy kiinni. Tällä kertaa avain kääntyy, lukonkieli siirtyy sivuun, ja ovi loksahtaa auki. Tytöt ovat ilmeisesti jo hakeneet postin, Lissu toteaa kohdatessaan laatikon valkoisen mutta alkavan illan kajossa harmaaksi himmenevän peräseinän. Hän sulkee luukun mutta ei laita avainta takaisin laukkuun, sillä sama avain sopii myös kotioveen – kätevää. Alkuun se tuntui epämiellyttävältä, aivan kuin talokin olisi pelkkä peltipurkki, jonka saa paperiveitsellä väännettyä auki.

Pukematta hansikasta käteensä hän lähtee avain paljaassa kourassa nousemaan loivaa mäkeä auto­katosten editse omalle pihalleen.

Kiristyvä pakkanen kylmää ihoa. Nousu hengästyttää. Jokaisen talon edustalla on katos ja katoksessa auto tai kaksi. Keittiöissä on valot. Myös heidän rajanaapurissaan, Lissu huomaa hätkähtäen. Ikkunassa on Salmeloiden jättämät kaihtimet mutta ei verhoja. Hän pysähtyy tuijottamaan sitä pitempään kuin muita – ne ovat siis muuttaneet. Jännitys kiihdyttää hengitystä; minkähänlaisia ihmisiä? Hän yrittää erottaa hahmoja ikkunassa mutta joutuu kääntämään katseensa, ettei tuijottaisi liian pitkään. Ettei jäisi kiinni. 

Katoksessa seisoo musta Honda-merkkinen maasturi. Se näyttää oudolta, vieraalta ja uhkaavalta, entisten naapureiden vanhan sitikan paikalla. Muistossa ailahtaa ikävä. Salmelat tahtoivat muuttaa lähemmäs kaupunkia. Nauroivat itsekin, että siinä missä muut vyöryvät kehäteiden yli kehyskuntiin, he tunkevat takaisin.

– Tällaisessa satelliittitaajamassa ei pärjää mitenkään yhdellä autolla, ja toisen hankkimiseen ja ylläpitoon meillä ei yksinkertaisesti ole varaa. Eikä se ole ekologistakaan.

– Pärjätäänhän mekin yhdellä autolla, Lissu huomautti.

– Joo, mutta sinä käyt töissä keskustassa. Sinne sentään pääsee jotenkin bussilla. Ja Mikko notkuu päivät kaupassaan! Pääkaupunkiseudun poikittaisliikenne on ihan onnetonta. Yritä päästä täältä julkisilla esimerkiksi Espooseen. Mission impossible. Ja meidän Joona on aloittanut jääkiekon. Sitä saakin sitten kyyditä pitkin pääkaupunkiseutua. 

– Eihän se mitään muuta, vaikka te asuisitte kaupungissa. Päinvastoin. Hallit on ripoteltu kaupungin rajoille.

– Periaatteessa. Mutta se helpottaa jo paljon, jos työmatkoja ei tarvitse tehdä omalla autolla.

Ja niin Salmelat myivät talonsa ja saivat rahoillaan irti yhdeksänkymmenen neliön kerrostalohuoneiston Helsingin Puotilasta ja lähestyvän putkiremontin kaupan päälle.

Lissusta tuntuu haikealta. Ihmiset eivät saisi tehdä noin vain päätöksiä, jotka muuttavat muidenkin elämän kysymättä ensin näiden mielipidettä. Taru oli hänen ystävänsä. Seppo ja Mikko kävivät silloin tällöin läiskimässä sulkapalloa. Lapset pelasivat krokettia pihalla. Vaihdettiin kakkureseptejä ja lainailtiin kirjoja ja lehtiä, joskus vaatteitakin. Idylli. Vaikka eihän asuinpaikalla ole mitään merkitystä nykyään, kun yhteydenpito on niin vaivatonta, on meilit ja facebookit, twitterit ja meset ja kaikki.

Uskoo ken tahtoo – Lissu on nähnyt kymmentä kilometriä vähäpätöisempienkin esteiden vieraannuttavan ihmiset toisistaan. Riittää, että siirtyy työpaikalla toiselle osastolle. Ei tarvitse kuin huonetta vaihtaa. Tai sermin paikkaa. Tai pöytää, jonka ääressä nauttii ruokalassa lounaansa.


– Moi!

Lissu pysähtyy kuulostelemaan tervehdyksensä vaikutuksia. Vilkaisee sitten eteisen kenkiä, laskee talvikengät ja toteaa Veeran olevan kotona. Yläkerrasta, jossa makuuhuoneet sijaitsevat, ei kuitenkaan kuulu hiiskahdustakaan.

– Onko Venla treeneissä?

Vaikka Lissu kajauttaa kysymyksensä suoraan katon läpi, sen takaa ei tule vastausta. Ehkä Veera kuuntelee musiikkia kännykästään.

Ennen vanhaan, hänen omassa nuoruudessaan, käytiin sisällissotia stereoiden volyyminappulasta. Hän huokaa. Laskee olkalaukun lipastolle vaatenaulakon viereen ja jatkaa keittiöön. Mikko pitää huolen siitä, että jääkaapista eivät lopu juustot eivätkä leikkeleet. Uhanalaisia, viimeisen päivän eineksiä on yleensä kolmea, neljää eri sorttia. Ruokalaskut ovat pienentyneet sen jälkeen, kun Mikosta tuli lähimarketin lihaosaston vastaava, toisaalta jonkun pitäisi joskus tehdä ihan oikeaakin ruokaa. Kaupparyhmän esitteissä suositellaan kyllä hienoja ateriakokonaisuuksia, lohimedaljonkeja, lampaankylkeä tai poronpaistia kantarellikastikkeessa uunijuuresten kera ja jälkiruuaksi lakkaparfait, mutta lihavastaavan kotona syödään Atria-valmispastaa ja Saarioisten laatikoita. Joskus juhlapyhinä saatetaan nähdä vähän enemmän vaivaa ja herkutella uunipaistilla tai kuharullilla, ja silloin harvoin kun on kutsuttu vieraita. Yhä harvemmin, Lissu tajuaa. Liian harvoin. Aivan kuin heiltä olisi Salmeloiden muuton myötä kadonnut yhteys ulkopuoliseen maailmaan. Onhan heillä hyvänen aika muitakin ystäviä.

Onhan? Asialle pitäisi tehdä jotain. Entisiä opiskelukavereita on nähty viimeksi milloin? Lissu ei edes muista. Tietävätköhän ne edes Mikon, humanistin ja kieli-ihmisen, päätyneen marketin lihaosastolle? Tuskin. Heidän reaktionsa kuvitteleminen nostaa Lissun suupielet hymyyn.

Hänen katseensa etsiytyy ikkunaan. Naapurin mustan maasturin kylki loistaa katoksen valoissa.

Kuka tietää, ehkä näistä uusista ihmisistä tulee heille edeltäjiensä veroiset naapurit. Onkohan näillä lapsia? Talo vaikuttaa hiljaiselta. Lissu yrittää muistella, mitä Taru kertoi ostajista – vähän heitä vanhempia, niinkö se oli? Ja sitten oli jotain puhetta pojista. Hän pudistaa päätään itselleen, koska on taas ollut niin keskittynyt johonkin muuhun, ettei tullut painaneeksi mieleensä mitään, hyvä jos toisella korvalla kuunteli. Mutta katseen hän muistaa, sen minkä Seppo loi Mikkoon, kun puhe kääntyi heidän talonsa ostajiin. Se oli merkitsevä katse, vähän kuin silmänisku: sittenpähän näet. Yhdessä Sepon vinon hymyn kanssa se jätti Lissulle jotenkin inhottavan, nihkeän huolestuneen olon.

Hän poimii jääkaapista makkara­paketin ja pussillisen karjalanpiirakoita, joiden parasta ennen päivämäärä meni umpeen eilen. Lätkäisee makkarasiivun piirakalle ja sihauttaa lyhyeksi jäävän sisäisen taiston päätteeksi oluttölkin auki – syyllisyydentuntein, mikä tuhoaa ainakin puolet nautinnosta, mutta toinen puoli jää vielä hänelle. Juu, ei pitäisi. Turvottaa ja viettelee turmioon.

Haluaisikohan Veera, että laittaisin hänelle jotain syötävää, Lissu miettii. Hän katsahtaa vaistomaisesti kattoon, ajattelee sitten: ei se kuitenkaan halua. Ei se koskaan halua. Mutta Lissu tuntee yhtä kaikki syyllisyyttä, koska ei kysy. Koska tietää, ettei oikeastaan edes tahdo kysyä, koska tietää sisimmässään tahtovansa nauttia oluensa yksin. Hetken hengähdys uuvuttavan työpäivän päätteeksi. Eikö hän ole ansainnut sitä? Omaa hetkeä?

Hän huokaisee syvään, luovuttaen, ja kailottaa sitten kovalla äänellä, koska ei jaksa lähteä kapuamaan portaita yläkertaan.

– Veera, otatko jotain syötävää? Tahdotko, että laitan sinulle vähän karjalanpiirakkaa ja vaikka juustoa sen kanssa?

Ei vastausta.

Lissua alkaa tympäistä. Voisi tyttö sentään vaivautua vastaamaan. Mikä siihen on mennyt?

Hän purkaa turhautumisensa, ehkä siinä on vähän kiukkuakin seassa, karjaisemalla kysymyksensä uudestaan. Kun hän vaikenee, kaikki on ennallaan, paitsi että kurkkuun sattuu. Korvien huminan lakattua hiljaisuus on yhtä rikkumaton kuin hetkeä aiemmin. Vain kodinkoneiden ja ilmanvaihdon hurina kertoo elämän jatkuvan.

Ehkä sillä on kuulokkeet korvissa.

Juon vain tämän oluen ja menen sitten katsomaan, mitä se tyttö oikein tekee, Lissu päättää. Olisi niin houkuttelevan helppoa antaa sen vain vajota hiljaisuuteensa, hänen itsensä omaansa. Mutta rakkaus vaatii puuttumaan, olemaan antamatta periksi.

Hän vaeltaa pullo kädessään ruokailutilan puolelle. Ruokailuhuoneen – tila on erotettu keittiöstä vitriinikaapein – ikkunasta näkee naapuritalon olohuoneenpuoleisen seinän pystyikkunan ja tietysti takapihalle.

Talojen välissä kulkee mainittu aronia-aita, jonka yli heillä Tarun kanssa oli tapana vaihtaa naapuruston kuulumiset ja jonka lehdetön oksisto ei anna talvella kunnon näkösuojaa. Salmelat näkyvät jättäneen entiselle pihalle puukeinun. Mitäpä he sillä kerrostalossa tekisivätkään.

Naapurin kaihtimet ovat auki. Mutta ikkuna on niin kapea, ettei siitä pysty seuraamaan mitä sisällä tapahtuu. Silloin tällöin ikkunassa läikähtää varjo. Salmeloilla oli ikkunan kohdalla jalkalamppu. Sen varjostimen läpi kuultava keltainen valo lankesi kodikkaana hangelle. Nämä uudet eivät varmaan ole vielä saaneet laitettua tavaroita paikoilleen.

Lissu istahtaa ruokailuryhmän valkoiselle tuolille. Se on maalattua koivua, ja siinä on leikkauksin koristeltu selkänoja. Hän pitää siitä vieläkin, vaikka hankinnasta on jo kulunut vuosia. Joihinkin kalusteisiin kyllästyy nopeasti. Ehkä Lissu tunsi itsensä jo kyllin hyvin kaluston valitessaan. Tiesi olevansa romantikko. Oli jo oppinut hyväksymään olevansa. Pitkään hän yritti esittää jonkinlaista matemaatikon stereotyyppiä – kurinalaista, kuivaa ja järkevää, loppuun asti loogista.

Kun on hyvä matikassa, ei saa olla tyhmä. Lissusta tuntuu, että häneltä vietiin jo ala-asteella oikeus vapauttavaan tyhmyyteen. Piti aina harkita sanansa, ajatella, ajatella, ajatella, antaa jäsenneltyjä, vakavia vastauksia. Hänestä piti tulla opettaja. Ei rimssuvaatteissa voi opettaa uskottavasti derivaatoista ja logaritmeista, kolmannen asteen yhtälöistä ja avaruusgeometriasta. Vai voiko? Onko sukupuolten tasa-arvo saavutettu sinä päivänä, kun uskottavuus ei enää kärsi ruseteista ja röyhelöistä?

Mutta ei hänestä opettajaa tullutkaan. Vaan aktuaari, hän hymähtää, melkein hörähtää.

Kukapa olisi uskonut. Vakuutus­aktuaari. Se kuulostaa matikanmaikkaakin kamalammalta. Itse asiassa, se kuulostaa ihan mieheltä.

Hän silittää ajatuksissaan pöydän maalaamatonta, vahattua pintaa. Pöytää peittää kaitaliina.

Samaan sarjaan kuuluvat myös tabletit, mutta ne eivät ole nyt käytössä, kuten ei ruokailutilan pöytäkään useimmiten. He tapaavat hotkaista valmisateriansa pienen keittiönpöydän ääressä kuka mihinkin aikaan. Sellainen tuhoaa asiantuntijoiden mukaan perhe­yhteyden ja johtaa syömishäiriöihin.

Olut on juotu, eikä naapurin ikkuna suostu paljastamaan taakseen kätkeytyvästä elämästä kuin häälyviä varjoja. Jotta olohuoneiden isoista ikkunoista näkisi sisään, olisi mentävä ulos patiolle – ja silloin hän vasta hullulta vaikuttaisi. Vaikka mieli tekisi, siis päästä näkemään naapuriin. Eikö se ole normaali looginen mieliteko? Moniin täysin luonnollisiin asioihin suhtaudutaan tuomitsevasti. Tai aletaan epäillä, etteivät kaikki ruuvit ole enää tallella siinä päässä. Ja jos jotain, ihmisen on varottava viimeiseen asti vaikuttamasta hullulta.

Lissu nousee, vie tyhjän pullon tiskipöydälle, pysähtyy hetkeksi keräämään voimia ja lähtee sitten leuka määrätietoisen tiukkana, mutta katse neuvottomana nousemaan yläkertaan. Ylätasanteelle ehdittyään hän kuulee ovikellon, katsoo Veeran huoneen suljettua ovea ja kääntyy sitten takaisin. 

– Tullaan, tullaan, hän vastaa ovikellolle, joka kilkuttaa jälleen.

Vähän kärsimättömänä ja hiukan harmistuneena Lissu tepsuttaa nopein askelin alas porrasaskelmat ja ajattelee: se on kuitenkin Venla, joka on taas hukannut avaimensa. Venla on kuin elohopea, aina liikkeessä, aina jotain tekeillä, useampia juttuja yhtä aikaa, ja aina tavarat kateissa. Huoneensa oveen hän on kiinnittänyt kyltin: Friends welcome, relatives only by appointment. Huumorityttöjä. Toisin kuin Veera, jonka olemus tuo mieleen läpitunkemattoman marraskuisen korpimetsän.


Ajatuksissaan, valmiina nuhtelemaan avaimen unohtamisesta 
– toivottavasti se ei tällä kerralla ole kadonnut, neiti saa sitten maksaa viikkorahoistaan lukkojen uusimisen – Lissu avaa oven ja säpsähtää nähdessään rapullaan ventovieraan ihmisen. Kestää tovin ennen kuin hän saa äidillisen ilmeensä karistettua kasvoiltaan ja sitten äimistyksensä, ja silloin vieras on jo ehtinyt esittäytyä. 

– Päivää. Olen tuosta pensas­aidan toiselta puolelta. Naapurista. Olemme juuri muuttaneet. Jätin mieheni naputtelemaan tauluja seiniin. Ajattelin itse pitää pienen paussin, muuttolaatikoista ei tunnu tulevan loppua, luoja sitä roinan määrää, ja tulla esittäytymään.

Tässä vaiheessa nainen on jo ojentanut oikean kätensä, vasemmassa hän kannattelee jotain, ja toteaa: – Telma. Lindahl.

Lissu tarttuu aikaillen tarjottuun käteen.

– Sanotaan, ettei koskaan pitäisi kätellä kynnyksen yli, Telma huomauttaa. – Se tietää epäsopua.

– Totta kai, Lissu sokeltaa.

– Tule sisäpuolelle.

Mutta eteistä pitemmälle hän ei peräänny. Niin he jäävät seisomaan nokikkain kenkäeteiseen, kuten Koponen-Venttisillä tuulikaappia kutsutaan, epämukavasti lähekkäin ja kättelevät sitten uudestaan. Käsivarret eivät pääse edes kunnolla ojentumaan.

– Lissu.

– Niin kuin Liisa vai?

– Ei kun Lissu. Tai oikeastaan Karoliina. Niin kuin kana siinä sadussa, siis Karoliina-kana. En tiedä, tunnetko. Taidat olla liian nuori. Vaikka itse asiassa minut kastettiin Hannaksi. Mutta se on pitkä tarina. Joten lyhyesti Lissu vaan.

Lissu kuuntelee hämmästyneenä, mitä hänen oma suunsa suoltaa. Jokin tässä naisessa, hänen uudessa naapurissaan – tässä Telmassa – saa hänet tolaltaan. Sepon merkitsevä katse; sitä se siis oli.

Ja Telma – mikä nimi se muka on? Englantilaisittain h:lla vai ilman h:ta? Lissu ei kysy. Hänen luokallaan oli niin monta Hannaa, että hän päätti elämänsä toisena koulupäivänä vapaaehtoisesti luopua omastaan ja ottaa käyttöön toisen nimensä. Luokan ilkeä tyttökolmikko alkoi kuitenkin hetimiten nimitellä häntä satukirjan mukaan Karoliina-kanaksi. Ja häpeän kasvaessa Karoliina kutistui, ja lopulta hänestä tuli näiden jatkuvan räkätyksen myötä pelkkä Lissu. Aina silloin tällöin hän suunnittelee siirtyvänsä takaisin vanhaan toiseen nimeensä. Koska se kuulostaa kivalta ja rimmaa mukavasti hänen sukunimensä kanssa: Karoliina Koponen. Ja koska uusien satu­kirjojen invaasio on sysännyt Karoliina-kanan pois maailmankartalta.

– Muutitte siis tänään?

Telma pyöräyttää silmiään.

– Edellisestä muutosta on vierähtänyt sen verran aikaa, että olin kokonaan unohtanut, miten kamalaa se on.

Tuulikaapissa on hämärää, mutta eteisen – aulan, kuten sitä hivenen suurellisesti Koponen-Venttisillä kutsutaan – kattofondin lempeä valo laskeutuu Lissun olan yli valaisemaan Telman kasvot. Ne ovat kauniit kasvot. Upeat kasvot. Taitavasti ehostetut, mutta ne olisivat kauniit ilman ehostustakin, Lissu ajattelee.

Silmät ovat lämpimän ruskeat, meripihkaan vivahtavat, valkuaiset hätkähdyttävän valkoiset, ripset kauniisti kaareutuvat, pitkät mutta näyttävät omilta eivätkä istutetuilta. Katse miellyttävä, kiinnostunut, sillä tavoin kuin hyvin itsevarmoilla ihmisillä usein on, ihmisillä, jotka voivat keskittyä muihin, koska heidän ei tarvitse kantaa huolta omasta olemuksestaan. Lissun sellainen intensiivisyys saa sekaisin. Kuin seisoisi parrasvaloissa. Tuomariston edessä. Runonlausuntakilpailussa koulun juhlasalin näyttämöllä. Hän haroo hiuksiaan, koska hänestä tuntuu, että nekin ovat sekaisin, lipoo alahuultaan ja kompuroi sanoissaan.

"Siinä vasta onkin kaunis nainen." Sitä se Sepon katse merkitsi. Mehukas muija. Miesten kesken. Ei voi sanoa ääneen, kun vaimoja on läsnä. Lissu harhailee ajatuksissaan. Miksei Taru varoittanut häntä? Vaikka Taru ei kyllä aina omalta sisäiseltä luomumaailmaltaan näe todellisuutta ympärillään. Pitää Seppoa immuunina naiskauneudelle, koska uskoo tämän jakavan hänen intomielensä ilmastonmuutoksen hillintään ja kehitysmaiden lasten auttamiseen, ja tuon intomielen puolestaan varjelevan tätä miehisiltä heikkouksilta. Telman takki on auki, ja alta näkyy kermanvärinen jumpperi. Rintojen täyteläiset kummut venyttävät jumpperin etumusta. Lissusta tuntuu, että pienestä eteisestä loppuu happi.

– Olin aivan unohtaa, Telma sanoo.

Lissu katsoo ensin purkkia, sitten Telmaa.

– Vähän hunajaa, tämä selittää. – Uuden naapuruuden kunniaksi. Veljeni kasvattaa mehiläisiä. Tämä on hänen tilaltaan. Hunaja on tavattoman terveellistä. Estää flunssia ja raikastaa ihon. Monet eivät tiedä, että se käy myös haavavoiteeksi. Tappaa bakteereita.

Telma kannattelee purkkia nyt molemmin käsin. Ojentaa Lissua kohti.

Heidän katseensa kohtaavat. Hetki jatkuu ikuisuuden, muuttuu liimaksi johon jumittuu. Koko sen ajan Lissu joutuu katsomaan Telmaa hiukan yläviistoon. Kun hän vihdoin pääsee katseesta irti, hän tarkistaa tämän kenkien korkeuden – matalat ovat, mokkaiset turkiskengät, arvelee ne UGGeiksi.

Telma on siis pitempi.

...kin. Pitempikin. 

Lissu tarttuu kömpelösti hunaja­purkkiin ja mumisee kiitokset. Kääntelee ajatuksissaan purkkia, rekisteröi hämärästi jotain apilan ja mehiläisen hahmoja. Lindahlin hunajatila. Nimi on siis tyttönimi.

– Olette kuitenkin naimisissa keskenänne? hän tulee puhuneeksi ääneen.

– Ai kuinka? Miten…? Ai, siis nimen takia! Joo, ollaan kyllä. Ihan papin aamenella, nainen nauraa. – Entä te? Huomasin postilaatikossa kaksi nimeä.

– Sama juttu. Koponen olen minä. Venttinen mieheni Mikko. Onko teillä lapsia? 

Lissu punastuu tajutessaan tenttaavansa naapuriaan, toivovansa, että näillä olisi ainakin puolitusinaa alle kouluikäistä. Jotenkin se tekisi hänen olonsa turvallisemmaksi. Telman kaltainen nainen ei saisi kulkea vapaana lapsiperheiden asuinalueella. Raskausarpiensa ja riippurintojensa kanssa kamppailevien äitien asuinalueella. Lasten ja vaimojen valitukseen kyllästyneiden miesten silmissä.

– Ajattelin, kun ollaan naapureita, ja meillä on kaksi tyttöä… Jos heistä olisi sitten vaikka seuraa toisilleen.

– Miehelläni on kaksi poikaa. Mutta enimmäkseen he oleilevat äitinsä luona.

Äitinsä? He ovat siis eronneet, Lissu ajattelee ja nielaisee. Kurkku tuntuu kuivalta. Hän huomaa punovansa jo tapahtumakulkua mielessään: mies retkahtaa hunaja­pupuun ja jättää hetken huumassa vaimonsa kahdenkymmenen aviovuoden jälkeen eikä välitä edes yhteishuoltajuudesta, koska näin hänellä jäisi enemmän aikaa telmiä uuden terhakan vaimonsa kanssa. Telmiä Telman kanssa.

– Minkä ikäisiä?

– Nuorempi on kuudentoista, vanhempi täyttää jo kahdeksantoista. Ville ja Waltteri. Tai siis toisinpäin, nuorempi on Waltteri. Kaksoisveellä.

– Sepäs sattui! Meidän tytöt kun ovat Veera ja Venla. Kuudentoista ja neljäntoista.

Nauru pyrähtää eteisessä mutta hiipuu nopeasti entistä vaivautuneemman hiljaisuuden tieltä.

– Mutta teillä ei siis ole lapsia? Tarkoitan, että sinulla ei siis ole omia lapsia?

Telma pudistaa hymyillen päätään, vähän kuin anteeksipyytäen – on varmaan opetellut ilmeen herättääkseen myötätuntoa kanssa­ihmisissään, suitsiakseen toisten kateutta. Hän seisoo paino toisella jalalla, vähän vinottain, niin että hiukset laskeutuvat paksuna laineena oikealle olkapäälle. Hiukset ovat tummanvaaleat. Aavistuksen punertavat. Hunajanväriset, Lissu oivaltaa. Niin kuin Telman ihokin – sekin häivähtää pehmeälle hunajalle. Eikä kasvoissa ole juonteita. Ne siliävät hymyistä ja hämmästyksistä kuin nuoren ihmisen kasvot. Telma ei voi olla paljon päälle kolmenkymmenen, Lissu arvioi. Miehen täytyy olla häntä huomattavasti vanhempi, jos tällä kerran on jo melkein täysi-ikäisiä poikia.

Ovikello.


Naiset katsahtavat kulmat 
koholla toisiinsa. 

– Varmaan Venla, Lissu toteaa sitten ja kurottaa Telman ohi avatakseen oven.

Ovi ehtii tuskin kunnolla aueta, kun Venla jo tunkee eteiseen välittämättä siellä seisovista ihmisistä.

– Kauhee kusihätä, tyttö selittää ja rymistää naisten välistä aulaan. Onnistuu jotenkin potkimaan kengät jalastaan siinä matkalla.

– Nuorempi tyttäreni Venla, Lissu esittelee Venlan kadottua vessaan.

– Ai moi, sä taidat olla meidän uusi naapuri vai? Venla huikkaa oven läpi. WC sijaitsee aivan eteisen vieressä. Lorina ja huuhtelun kohina kantautuvat vaivatta kenkä­eteiseen.

– No niin, minä taidankin tästä lähteä, Telma toteaa. – Muuttolaatikot odottavat. Oli todella miellyttävä tavata. Uskon, että meistä tulee mitä parhaimmat naapurit.

Hän suo Lissulle lämpimän hymyn ja kääntyy sitten avatakseen oven. Vasta nyt Lissun katse liukuu naisen vartalolle. Tällä on yllään lyhyt kullanvärinen toppatakki ja hiekkapestyt farkut. Ja jalkineet osoittautuvat UGGeiksi, kuten Lissu arvelikin. Pitkä solakka hyvämuotoinen nainen. Hiukset kuin Rita Hayworthilla. Tasaiset valkoiset hampaat, rento hymy. Huulet, jotka pysyvät hymyillessäkin täyteläisinä. Lissu luuli, ettei sellaisia ole oikeassa elämässä.

Ja nuori.

Sepon katse. Miten miehet iskivät silmää toisilleen.

Lissu seisoo naisen mentyä eteisessä hunajapurkki kädessään. Muutoksen vasaran tainnuttamana. Venla ilmestyy ovelle ja kysyy mikä hänen oikein on, miksei hän puhu mitään, miksi hän vain seistä töllöttää siinä paikallaan purkki kädessä. Haloo! Ja mikä purkki se sitä paitsi on?

– Hunajaa, Lissu vastaa. – Tappaa bakteereita.

Hänen äänensä kuulostaa puutuneelta. Hän tuijottaa purkkia, tavaa sen kannesta "Lindahl". Linda hl. Samat kirjaimet kuin yhdellä häntä kanaksi pilkanneista kiusanhengistä. Linda Hannele Lipponen. Hän oli luullut unohtaneensa nimen.

– Mikä sen naapurin nimi on?

Venlan toistettua kysymyksen Lissu havahtuu viimein hereille järkytyksen horteesta. Katsoo tytärtään kuin hämmästyen, että tämä seisoo siinä, että siinä seisoo joku.

– Telma.

– Telma?

Venla alkaa nauraa hekottaa.

– Yritätsä sanoa, että te ootte niin kuin Telma ja Lissu. Tajuutsä? Niin kuin siinä leffassa, joka me katottiin viikonloppuna. Ne, jotka ajoivat sillä autolla rotkoon.

Thelma ja Louise, Lissu muistaa. Häntä ei naurata yhtään.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.