Kuvitus Hannele Määttä
Kuvitus Hannele Määttä

Osa 8/8: Kreeta yllättää veljensä Vuotkan mökillä. Bosse selittää kaiken parhain päin ja epäilee, että rahat ovat lähteessä. Kreeta ja Aleksi rakastelevat, ja Kreeta ottaa jälkiehkäisytabletin. Hän saa kuulla äidiltään, että keväällä 1984, jolloin Aleksi on saanut alkunsa, Rami Kaitakorpi oli vankilassa. Aleksi ei voi olla Kreetan veli.

Minun isäni ei voinut olla Aleksin isä.

On asioita, joita ei pysty ajattelemaan, pitelemään mielessään ennen kuin on yksin ja makuullaan. Sitä ennen ajatus huuhtoo päätä kuin tuuli, joka lakaisee kaikki tunteet tieltään. Tunsin, miten koko bussimatkan ajan järkytys lepäsi päälaellani, eikä yksin se. Jokin minussa riemuitsi. Vaikka vielä ei ollut sen aika, jos koskaan olisi.

Muistin, mitä Aleksi oli sanonut isän hautajaiskuluista. Että me emme maksaisi niitä, sillä välissä oli liian monta juridista nollaa. Nyt päässäni oli liian monta emotionaalista nollaa, että olisin voinut keskittyä muuhun kuin kotiin suunnistamiseen.

Kun lopulta pääsin asunnolleni, näin silmissäni vain ne lumesta ja lähdevedestä tehdyt lasimaiset portaat, jotka johtivat sammaleisen siirtolohkareen laelle. Kuin portaat taivaaseen tai yhteiseen tulevaisuuteen. Miten minun isäni oli osannut olla niin ihana?

Ainakin yhden viikonlopun ajan hän oli ollut hellä ja rakastava.

En halunnut ajatella kiveä tai sitä, mitä sen juurelle oli ehkä piilotettu. Sieltä emme olleet kaivaneet, sillä se oli enemmänkin pala kalliota, ja isä oli puhunut kivestä. Niitä taas oli tontilla ainakin tuhat, isoja, lupaavan näköisiä murikoita, kuin raskaita aarrearkun kansia.

Oliko isä erehtynyt henkilöstä etsiessään kolmatta lastaan? Syöpä­sairaana, hädissään ja kuolemanpelossaan hän oli selvästi vihjannut: tulkaa jättämään minulle jäähyväiset. Ehkä Rami Kaitakorpi oli viime hetkillään tajunnut, että suurin kaikista oli rakkaus. Minä olin aivan varmasti hänen lapsensa. Ja Aleksi ei aivan varmasti ollut. Siitä, että isä oli kertonut Aleksin olevan hänen poikansa, oli vain ja ainoastaan Bossen sana.

Muistin, miten olin saanut kirjeen, jossa oli Bossen nimi ja puhelinnumero ja miten olin soittanut Bosselle. Hänelle isä oli jo aiemmin puhunut kadonneesta pojastaan mutta vasta viimeisessä kirjeessään antanut Aleksin nimen ja puhelinnumeron. Oliko isä saanut joltain väärän tiedon? Vai oliko Bosse väärentänyt saamansa kirjeen? Entä jos alkuperäisessä kirjeessä olikin puhuttu minusta, tyttärestä? Ja minulle vilauttamaansa kirjeeseen Bosse oli väärentänyt olennaisen osan.

Mutta miksi? Ja miksi hän oli vetänyt jonkun tuntemattoman Aleksi Niinivaaran mukaan tähän? Eihän meillä kummallakaan ollut rahaa, jos Bosse sitä tavoitteli. Jotain meillä kumminkin oli.

Minulla oli isän sairaalassa kuiskimat sanat. Entä jos Bosse oli tiennyt, että isän kätkö liittyi minuun? Entä jos isä oli sanonut, uhallaan: minä kerroin salaisuuden Kreeta Mikkoselle mutta sinullepa en kerro. Heidän välinsä olivat syystä tai toisesta tulehtuneet kauan ennen isän kuolemaa.

Mutta miksi Aleksi oli vedetty mukaan? Miksi Aleksi uskoi niin helposti, että oli Rami Kaitakorven biologinen lapsi? Siksikö, että Bosse oli niin vakuuttava? Ja myöhemmin, kun mahdollisuus ryöstösaaliiseen oli selvinnyt, Aleksi oli pysytellyt mukana jo silkan rahan toivossa?

Uskottavampi selitys oli kylmäävämpi. Että Bosse ja Aleksi tunsivat toisensa jo entuudestaan. "Esitä sinä minun veljeäni", Bosse oli ehkä yllyttänyt. "Niin meillä on tuplamahdollisuus löytää rahat".

En tiennyt kumpaan minun pitäisi keskittyä: siihenkö, että olin vapaa syyllisyydestä, enkä ollutkaan maannut veljeni kanssa vaan miehen, joka oli esitelty veljenäni. Vaiko siihen, että he kaksi käyttivät minua törkeästi hyväkseen. He olivat antaneet minun löytää heidät. Ehkä koko aarteenetsintä olisi käynnistetty vasta kesällä, ellei isältä minulle tullut kirje olisi laittanut asioihin turhankin paljon vauhtia. Ja isän sydänkohtaus niin pian kirjeen tulon jälkeen... Oliko se pakottanut Bossen toimimaan puolivalmiin suunnitelman mukaan? Olisiko Aleksin rooli ollut toinen, jos en olisi heti soittanut Bosselle? Ehkä Aleksista oli ollut tarkoitus tulla poikaystäväni.

Siitäkö miesten välinen kireys oli johtunut? Bosse oli sanonut salanauhalla: "Ja sinä siinä, pysyt ruodussa, muista."

Mitä he nyt mahtoivat puhua? Minun tietoni eivät olleet auttaneet heitä löytämään rahoja. Tai niitä pieniä näppäriä kultaharkkoja, jollaisia säilytettiin asiakkaiden puolesta holveissa.

Yksi asia oli varmaa: isän Eero-serkun kiristysjuttu oli pelkkää sepitettä. Aivan niin kuin sekin, että veljekset olivat säästäneet sisaren vaivoja tullessaan Vuotkan mökille kaksin. Jos he olisivat löytäneet Ramin kätkön, en ehkä olisi kuullut kummastakaan sen jälkeen. Ehkä Aleksi oli valehdellut kertoessaan kieliopinnoistaan, ehkä hän olikin pelkkä surffailija, niitä jotka läksivät maailman toiselle laidalle huvittelemaan ja jäivät sinne. Ehkä Aleksi oli tullut Suomeen pelkästään tätä juttua varten. Ehkä Bosse oli luvannut hänelle rahaa, vaikkapa 10 000 euroa. Se oli hyvä hinta muutamasta viikosta kylmässä Suomessa ja jokusesta lämpimästä katseesta ja halauksesta.

Sängynpohja houkutteli kaivautumaan kunnolla peiton alle suremaan, mutta minä en antanut periksi. Kävin suihkussa, vaihdoin vaatteet ja meikkasin. Soitin Markulle, että olen tulossa. Sitten läksin, astuin ulos keväiselle kadulle ja nousin bussiin jo kolmatta kertaa sinä päivänä.

It-firma, jossa Markku oli osakkaana, oli aloittanut komeasti. Siitä oli yhä muistona kellarissa sijaitseva toimisto, jossa riitti teknologiaa ja värivaloja. Väki oli vuosien aikana vähentynyt, ja tätä nykyä "madonreikää" etsi Markun lisäksi kolme miestä. Yksi heistä, Petja, oli ollut jo kauan ihastunut Emmiin, mutta tämä oli nähnyt vain Saiidin.

Markku keitti kapselikahvia ja katseli minua mietteissään. Petja oli pyydetty samoille kahveille varsinaisena velhona, joka löysi netistä vaikka kummin kaiman kengännumeron, jos sitä tarvittiin. Olin pyytänyt Markulta paljon, ja hän kai mietti, miten paljon voi uhrata puolestani.

Tiesin jo vastauksen, olin aina tiennyt. Hän napsautti luunapin leukaani, mikä oli meidän perheessämme nopein tapa sanoa, kuinka paljon sinua rakastan. Teeskentelin kipua, kuten leikkiin kuului ja katsoin, kun Markku ja Petja asettuivat asemiinsa tietokoneiden ääreen.

Googlesta ei ollut juuri apua, olin itse kokeillut ajat sitten.

– Engström, Bosse, sanoin Markulle. – Minua kaksi tai kolme tai neljä vuotta vanhempi. Ehkä. Puhelinnumero 050 887 6611.

Sitten käännyin Petjan puoleen, joka alkoi naputella ylös Aleksin tietoja. Niitä oli enemmän, peräti tarkka syntymäaika.

– Tässä voi sitten mennä hetki, Petja sanoi. Hänellä oli nopeat, siniset silmät, kapeat kasvot ja herkkä suu, jonka ympärillä oli haituvaista partaa. Hänen kaulansa oli kummallisen pitkä, mutta kehossa oli omanlaistaan voimaa, vaikka hän istui luolassaan päivät pitkät.

Eihän hän Saiidin rinnalla ollut paljon mitään, ei ainakaan kiihkeän nuoren tytön silmissä. Saiid oli ollut komein, kaunein koskaan näkemäni poika. Lempeä, huumorintajuinen, rakastettava. Mutta hän oli kuollut eikä tulisi enää koskaan takaisin. Tajusin, että vielä sinä päivänä antaisin Petjalle Emmin puhelinnumeron. Vaikka lahjoisin hänet soittamaan sisarelleni.

Markku löysi jotain.

– Bosse Engström on näköjään valmistunut ravintolakoulusta Tukholmasta vuonna 2001. Katsotaanpa verotietoja. Vuonna 2011 verotettavaa tuloa Suomeen 9 078 euroa, ei pääomatuloja. Autosta leasing-sopimus toiminimelle K. Kainulainen. Joka harjoittaa – pitopalvelutoimintaa.

– Aleksi Niinivaara kirjoitti ylioppilaaksi Vantaalta vuonna 2004, Petja sanoi väliin. – Isä on Jukka Tapani, äiti Merja Tuulikki, sisaret Tanja Eliisa ja Eeva Vanessa.

– Mistä ne tytöt on adoptoitu? kysyin.

Petja mutristi hauskasti huuliaan ja naputteli näppäimistöä käsittämättömällä nopeudella.

– Syntyneet molemmat ihan täällä Suomessa, Petja sanoi ja käänsi ruudun minuun päin. Ruutu oli näppärästi jaettu: kaksi ylioppilastyttöä lakit hiuksillaan. Vatsaani nipisti: he olivat ilmiselvästi Aleksin biologisia sisaria. Pyysin nähtäväkseni Aleksin isän kuvan.

Minun tarvitsi katsoa sitä vain muutama sekunti.

Tell me lies, tell me sweet little lies, tell me lies.

Markku polkaisi tuolinsa lähemmäs.

– Mitäs se tytykkä nyt itkee..? Kreeta...

– Ei tässä mitään, sanoin.

Ei mitään. Aleksin isä vain oli niin samannäköinen kuin Aleksi. Olin vihainen ja loukkaantunut ja suruissani.

Tietoja alkoi tippua, ja jos minulla olisi ollut jokin väittämien lista, olisin saanut ehtimiseen yliviivata niitä punakynällä. Tuo oli valhe, ja tuo. Se ei ollut, että Aleksin passia oli käytetty pitkälle matkalle Australiaan, ja että hän oli tullut Suomeen pari vuotta sitten. Piipahduksia Suomeen oli tehty Australian-oleskelun aikana ainakin neljä tai viisi. Kallista. Ajattelin, että rahaa oli palanut lentolippuihin varmaankin tyttöystävän takia.

Bosse ei ollut ikinä työskennellyt mainostoimistoissa, ei edes "nomadina". Hänet oli kahteen kertaan tuomittu sakkoihin lievästä huumausainerikoksesta ja kerran maksuvälinepetoksesta. Aleksilla ei ollut rikosrekisteriä.

– Mitä muuta laitetaan, Petja sanoi lopuksi itsekin tyytyväisenä esiin kaivetun tiedon määrään. Raapustin paperiin Emmin puhelinnumeron.

– Aleksi Niinivaaran osoite, sanoin ja ojensin Petjalle paperilappusen.

En tiedä miksi odotin iltaan asti. Ehkä siksi, että vasta pimenevässä illassa saattaisin kävellä Helsingin kaduilla kasvot paljaina. Sillä kasvoilleni oli juuttunut ilme, joka toi mieleen isän, hänen viimeisiksi luullut hetkensä sairaalassa: silmäni olivat vetäytyneet viiruiksi ja poskissani näkyivät tahattomat hymykuopat. Vasta nyt ymmärsin, että sillä tavalla isä oli itkenyt.

Pidätellyt itkua ja yrittänyt muuttaa sen väkisin hymyksi, ja siitä se kauhea, minua pelottanut ilme oli syntynyt.

Asunnoltani oli matkaa Aleksin asunnolle kolme kilometriä. Vaikka ilta oli lämmin, oli pimeää. Taivas oli menossa pilveen, ja olin tuntevinani kasvoillani pientä tihkua. Minulla ei ollut sateenvarjoa, mitä väliä.

Aleksi asui kerrostalossa, jonka alakerrassa oli kauppoja likaisine ikkunoineen. Seisoskelin hetken ulkorapun syvennyksessä, ennen kuin soitin summeria. Se oli pelkkä mikrofoniton summeri, ja kun se soi, vedin oven auki ja astuin rappuun.

Ovitaulusta näin, että Aleksi asui neljännessä kerroksessa. Menin hissillä. Vaikka Petja olikin nähnyt tietokoneeltaan, että Aleksi asui yksin, en voinut luottaa mihinkään. Aleksi odotti ovenraossa, kun astuin hissistä.

Minua hän ei ollut odottanut. Ehkä Bossea? Jotain naista?

– Hei, sanoin ilmeettömästi. Aleksilla oli vaikeuksia päättää, ollako pelästynyt vai vain yllättynyt. Hän avasi oven ja päästi minut sisään asuntoon, jossa ei voinut olla enemmän neliöitä kuin minulla. Me olimme oikeita pikkuruisten tiloja eksperttejä, ajattelin.

Aleksi auttoi minulta takin yltä. Siisteys hänen kämpässään oli jotain omani ja Nallen väliltä. Hän oli kai ollut hommissa, sillä työpöydällä oli auki erilaisia teknisiä kaavioita ja tekstisivuja telineellä, jollaisia olin nähnyt kuvissa Harry Potterin kääntäjällä. Ruudullinen lukulamppu teki huoneesta melkein kodikkaan.

Istuuduin sängyn laidalle työpöydän viereen. Aleksi rapsutti korvaansa ja kaulaansa ja kysyi, otanko kahvia. Hänellä oli kittana valkoinen t-paita ja farkut, paljaat jalat. Minulla oli sama asu kuin silloin, kun olimme tavanneet: osaltani ympyrä oli sulkeutumassa.

– Tulin ehdottamaan sinulle parempaa diiliä kuin Bosse, sanoin. Aleksi raotti huuliaan mutta ei saanut sanotuksi mitään.

– Paljonko hän lupasi siitä Ramin ryöstösaaliista? kysyin.

Aleksi katsoi minuun. Hän oli kuin jokin antiikin patsas, jolle mainosmies on laittanut halventavasti vaatteet päälle.

– Ei taatusti puolia, Bosse on siihen liian ahne, sanoin. – Ja olipa se mitä tahansa, minun ehdotukseni on parempi.

Aleksi istui nojatuoliin. Tunnistin häpeän värin hänen naamallaan: olin itsekin tuijottanut sitä liian usein omilta kasvoiltani.

– Minä lupaan olla vihamaatta sinua ja ilmiantamatta, sanoin.

– Se on se maksu, jonka voin tarjota sinulle. Jos kerrot minulle kaiken, ja tarkoitan kaiken, Aleksi Jukanpoika Niinivaara, minä lupaan, että en vihaa sinua elämäni loppuun asti.

Aleksi hieroi kasvojaan. Mikään ilmaan puhaltelu ja henkäily ei nyt auttanut. Lopulta hän alkoi kertoa minuun katsomatta.

Hän oli tavannut Bosse Engströmin Australiassa keväällä 2008. Rahat olivat olleet vähissä, sillä sukellusyrittäjä oli jättänyt maksamatta hänelle palkkoja, ja eteläisen pallonpuoliskon talvikausi oli alkamassa. Bosse oli ehdottanut, että Aleksi veisi Suomeen pienen paketin, joka oli saapunut Thaimaasta. Aleksi oli arvannut, että paketti ei sisältäisi matkamuistonorsua. Kun Bosse oli tarpeeksi pitkään puhunut omista helsinkiläisistä mainostoimistokavereistaan, jotka odottivat kesäkauden bileisiinsä terästystä ja kaupanteon liukastusta, Aleksi oli suostunut. Kaikki, mitä paketissa oli, menisi ehdottomasti tyypeille, jotka kyllä käsittivät, mitä aine oli ja mitä tekivät sillä itselleen. Sitä ei myytäisi grammaakaan eteenpäin, se olisi pelkkä pienen kermaisen porukan viikonloppuhuvi. Korvaus Aleksille olisi niin hyvä, että hän saattaisi paitsi sukuloida kotimaassa myös palata Sydneyyn valitsemaan seuraavaksi talveksi luotettavamman työnantajan.

– Montako kertaa sinä sellaisen reissun teit? kysyin.

Aleksi mietti.

– Neljä, eikö niin, sanoin.

Aleksi sulki silmänsä ja nousi ikkunan luo. Häntä pelotti. Nyt häntä ihan oikeasti pelotti.

– Kuka sinulle kertoi, Bosseko?

– Bosse taisi kiristää sinua, sanoin. Aleksi nyökkäsi otsa ikkunalasia vasten.

– Minä en tajua, miten minä olen voinut tehdä sellaista vain muutama vuosi sitten. Minä halusin uskoa, että se aine meni niille Bossen kavereille. Pintaporukalle. Mutta ehkä se ei mennytkään.

– Koska Bosse oli pelkkä välittäjä, eikö niin? Koska ei hän ainakaan mainostoimistossa ole töissä.

– Se selvisi minulle vasta pari vuotta sitten. Niillä tyypeillä on catering-firma, jota ilmeisesti parhaillaan tarkkaillaan. Siksi Bossella on rahaongelmia. Kun hän sai kirjeen isältään, ja siinä kerrottiin sinusta, hän... Hän oli luullut, että Rami oli puhunut aina piloillaan ja kiusallaan, että hänellä oli tytär ja että hän oli kertonut tälle tytölle rahoista, joita on laittanut sivuun. Me melkein tappelimme, kun se kirje tuli. Minä en olisi halunnut mukaan enää mihinkään, mikä liittyi Bosseen, ja yritin estää Bosseakin soittamasta sinulle. Kun sinä soitit, minä olin Bossen asunnolla, yritin puhua itseäni vapaaksi tästä.

– Sanoiko hän, että jos isän rahat löytyvät, hän unohtaa sinut?

– Eikä ota enää koskaan yhteyttä, kyllä.

– Ja sitten te keksitte, että sinäkin olet minun veljeni, että meitä lapsia on kolme.

– Mitä muuta minä olisin voinut? Bosse on ollut aivan raivoissaan, kun rahat eivät löydy. Tai kulta tai mikä paska tahansa. En tiedä, ehkä minun on pakko ilmoittautua poliisille, kertoa niistä huume­jutuista.

– Ja joutua vankilaan?

– Bosse ei anna muuten periksi, minä kuule tunnen hänet.

Aleksi sieppasi tuolilta ruutupaidan ja alkoi pukea sitä ylleen. En halunnut että hän lähtee, en vaikka se olisi ollut juridisesti oikein. Ja eettisesti ja niin poispäin.

– Aleksi, sanoin. – Etsitään ne rahat Bosselle.

– Eihän niitä ole!

– Minä saatan tietää, missä ne ovat, sanoin. – Sinun pitää nyt vain luottaa minuun.

Seuraavana aamuna varhain vuokrasin meille auton. Olin jo lähettänyt Vuotkan mökin avaimen kirjekuoressa pois, mutta "emmehän me lomailemaan menisi vaan kaivamaan".

Minua pelotti. Päättäväisyyden ja tarmonkin alla ihmistä saattoi pelottaa. Sillä Aleksi oli kertonut Bossesta asioita, joita en olisi muissa oloissa halunnut tietää. Bosse oli hyväksikäyttäjä, liukas kuin ankerias ja pärjännyt maailmassa pitkälti patologisella kyvyllään valehdella ja tyylikkäällä ulkomuodollaan. Hän oli saanut aikoinaan Aleksin uskomaan itseensä ja nyt minut.

Isän rahojen puhallusta hän oli kuitenkin tekemässä yksin ja omaan laskuunsa. Salaa catering-firman tyypeiltä, siitä Aleksi oli aivan varma. Se oli hyvä tieto.

Emme paljon puhelleet matkan aikana. Aleksi istui vierelläni kuin jokin palkattu päivätyöläinen ja katseli alistuneesti autonikkunasta ulos. Tajusin, että hän ei odottanut mitään tältä päivältä. Pelkkää turhanaikaista lapionheilutusta.

Miksi minä olin äkkiä alkanut niin luottaa isäni sanoihin? Isä oli ollut samanlainen valehtelija kuin Bosse, vankilanimeltäänkin paroni Münchhausen. Vaikka hän olisikin kurkku auki viiltyneenä puhunut minulle totta, hän oli saattanut vuosien varrella käydä tyhjentämässä piilonsa. Saunan perustusten kaivajat eivät olleet löytäneet mitään: eikö se jo todistanut, että siirtolohkareen alla oli pelkkää maata?

Kirjeessäänkään isä ei ollut maininnut rahoista. Jos ne olivat yhä siellä, miksei hän ollut muistuttanut niistä?

Siksikö, että olisin kertonut niistä Bosselle? Niin olisin kertonutkin – ja niin kerroinkin. Ajatteliko isä, että olin jo käynyt kaivamassa rahat ylös? Siitäkö oli kyse?

Uskoni oli omituista lapsen­uskoa. Minulla oli luottavainen, lähestulkoon rauhallinen olo. Se sai minut ajamaan eteenpäin ja ohjaamaan auton perille asti. Sanan­mukaisesti: ajoin Vuotkan mökin pihaan saakka kuin jokin liikkeiltään hidastettu rallikuski.

Yöllinen sade oli tullut alas keveänä kuin sumutepullosta. Nyt metsän päällä lepäsi ohuenohut maitomainen sumu, jonka läpi aurinko paistoi. Nousimme autosta ja menimme takakontille, jossa oli lapioita ja muuta Ikeasta edellispäivänä hankittua. Otin lapion käteeni ja rukkaset.

Ei enää prinsessatouhuja.

Läksin kävelemään kiviä pitkin lähteelle. Näin jo kaukaa, miten hirvittävän teon olimme tehneet: maan sisällä pulpunnut vesisuoni oli tuonut auki kaivettuun painanteeseen uutta vettä, mutta runneltu savipohja oli sekoittunut veteen, ja nyt kuoppa oli täynnä sameaa liejua. Menin lähteen kuraiselle reunalle seisomaan ja käännyin niin, että saunan takaa pilkottava siirtolohkare oli suoraan edessäni.

Kuvittelin että oli talvi. Pienimmät kivet jäivät silloin lumen peittoon, ja vain isoimmat erottuivat sen alta kuin selkänsä köyristäneet karhut. Kun isä oli rakentanut jääportaat äidille, hän oli kantanut vettä suorinta reittiä, kuinkas muutenkaan.

Yksi ainoa kulma jäi saunan takaa vapaaksi. Astelin sinne ja kun pääsin kiven luo, painoi lapion kärjen maahan.

– Tässä, sanoin Aleksille, joka oli tullut lapion kanssa perässäni. Hän näytti mykän hölmistyneeltä.

Ajattelin äitiä, joka oli vuosien jälkeen tuntenut jotain positiivista isää kohtaan muistellessaan jääportaita. Yöllä olin keksinyt äidin hyräilemän kappaleenkin: Stairway to heaven.

– Miksi se tässä kohti olisi?

Aleksi kysyi.

– Koska isän lempibändi oli Led Zeppelin, sanoin sisäänpäin hymyillen.

Vaikka routa oli sulanut, kaivaminen oli raskasta. Aleksi ei antanut minun kipsikäsineni kaivaa, joten tyydyin pitämään jätesäkin suuta auki. Teimme kuin arkeologit; ei ollut järkeä siirtää maata muutamaa kymmentä senttiä mahdollisen uuden kaivauksen päälle. Aleksi iski lapion aivan kiven juureen, niin että yhdeltä kulmalta alkoi näyttää kuin kiveä olisi kannatellut ilmapatja.

– Sanohan, onko tämä osa kostoa? Aleksi huohotti hiki valuen.

– Siitäkö, millaisia tunnonvaivoja ja suoranaisia psyykkisiä ongelmia minulla oli, kun olin maannut oman veljeni kanssa?

– Niin ja lisäksi pettänyt poikaystävääsi.

Kieritin jätesäkin suuta niin, että sain sidottua sen kiinni.

– Luuletko, etten minä osaa valehdella? kysyin.

– En minä sitä epäile, Aleksi sanoi otsa punaisena. – Siitäkin minä otan täyden vastuun. Olen perhanan pahoillani Nallenkin takia.

– Ei, vaan minä olen valehdellut sinulle, sanoin.

Aleksi lakkasi kaivamasta ja tasaannutti hengitystään.

– Ei Nalle ole minun poikaystäväni. Hän on pelkkä ystävä. Terapeutti hänestä tuli sen jälkeen, kun minä luulin, että olin syyllistynyt insestiin.

Aleksi laski lapion maahan ja polkaisi sen terän syvemmälle nojatakseen siihen.

Kuulimme molemmat sen. Typäkän kolahduksen mullan alta.

– Kivi varmaankin, sanoin. Aleksi nosti lapion ja iski sen uudelleen maahan. Varsi tärähti hänen kämmentään vasten.

Mustan maan alta pilkisti jotain hopeista, kuin vanha naarmuinen tarjotin. Aleksi lapioi vielä, kunnes näimme: se oli pienen matkalaukun kansi.

Aleksi kyykistyi ja alkoi huiskia maata pois hanskoillaan. Hän sai esiin kahvan ja sitten sivuja vetelemällä laukun ääriviivat. Hän katsahti ylös minuun. Olimme molemmat sanattomia.

– Odota, sanoin ja laskeuduin polvilleni. Riisuin hanskan ja otin esiin kännykkäni. Napsaisin kuvan montusta ja toisen kivestä, mutta niin, että Aleksi ei tullut kuvaan.

Päämme olivat melkein samalla tasolla. Katsoimme Aleksin kanssa toisiimme.

– Mitä sinä toivot? kysyin.

Aleksi ei väistänyt katsettani.

– Minä toivon, että me olisimme tavanneet sinä iltana sattumalta, eikä Bosse olisi ollut kuvioissa. Toivon, että sinä et olisi saanut isältäsi sitä kirjettä. Toivon, että me olisimme hemmetin kaukana täältä, ja etenkin tämän laukun ääreltä.

– Minä taas toivon, että laukussa olisi rahaa, sanoin. – Niin paljon rahaa, että me voimme ostaa sinut vapaaksi. Ymmärräthän, että se mitä tuolla on, on maailman silmissä enää pelkkää paperia. Se ryöstö on jo historiaa pankille ja vakuutusyhtiölle, ja tileissä se näkyy enää merkintänä, pois kuoletettuna tappiona. Jos me viemme nämä rahat poliisille, joudumme kertomaan kaiken. Siihen sekoitetaan minun äitini, sillä äidin kertomus paljasti näiden rahojen kätköpaikan, vaikkei hän itse sitä tiedä. Tähän sekoitetaan isäni syytön serkkuparka. Ja sinut.

– En minä ainakaan aio näitä rahoja pitää, et kai sinä sitä...

– Me annamme nämä Bosselle, sanoin. – Ja minä pidän siitä huolta, että hän päästää sinusta irti.

– Entä jos täällä ei ole rahaa vaan murtovälineitä ja ase, Aleksi sanoi.

Se ei ollut käväissyt mielessäni. Kiskoimme yhdessä laukun ylös. Se oli vanhanaikainen salvoilla suljettava metallinen matkalaukku, jossa ei ollut numerolukkoa. Aleksi pyyhkäisi kasvojaan hiestä ennen kuin tarttui kanteen.

Olin varannut meille saman pöydän, jossa olimme istuneet ensimmäisellä kerralla. Ravintola oli ennallaan, samat pehmeät värit, sama mieto valkosipulin tuoksu, sama tarjoilija. Hän ojensi minulle ja Aleksille ruokalistat, mutta sanoin, että me odotamme erästä henkilöä. Odotellessamme tilasimme Bellinit.

Minulla oli appelsiininvärinen laukkuni ja sen lisäksi Stockmannin muovikassi. Timanttikorva­koruni värisivät ja tuntuivat viileiltä kaulani ihoa vasten. Aleksia jännitti niin, että hän nojasi nyrkkeihinsä silmät kiinni.

Bosse ilmaantui paikalle ajoissa. Tervehtimättä hän istuutui minua vastapäätä. Hänen ilmeensä lupaili hyvää tälle illalle.

Sillä koskaan en ollut nähnyt miestä, joka oli yhtä aikaa niin silmittömän vihainen ja niin nöyrä. Olin jo puhelimessa esittänyt hänelle vaihtoehdot: joko hän ottaisi rahat ja unohtaisi milloinkaan tavanneensa Aleksin ja minut, tai sitten veisimme rahat poliisille. Jälkimmäisessä tapauksessa häviäjiä olisivat kaikki.

Se, mikä oli saanut Bossen hermostumaan, oli tieto, että olin äänittänyt kaiken. Aivan kaiken, aina hänen ja Aleksin vuoropuheluja myöten. Olin puhelimessa soittanut Bosselle muka satunnaisen kohdan nauhalta, jossa hän sanoi Vuotkan mökillä: "Vittu tuo muija on saatava pois." Näyte riitti, meni täydestä. Nallesta ja hänen väitöskirjastaan en ollut lausunut halaistua sanaa.

Ehtona kaikelle oli, että äänittäisin tapaamisemme. Bosse kertoisi omin sanoin, miten hän oli kietonut verkkoihinsa ensin Aleksin ja sitten minut. Palkintona olisi iso läjä rahaa. Emme olleet laskeneet Aleksin kanssa seteleitä, mutta kyllä siinä ainakin satatuhatta oli.

Nostin Stockmannin muovikassin näkyvälle paikalle pöydälle ja asetin sen viereen Nallen nauhurin. Kerroin Bosselle mitä tekisin nauhoilla: toimittaisin ne henkilöille, jotka tallentaisivat ne puolestani sellaiseen paikkaan bittiavaruudessa, että Bosse Engström etsisi äänitteitä lopun ikäänsä eikä löytäisi. Annoin myös sisaren sanani, etten koskaan käyttäisi tietoja veljeäni vastaan. Ellei hän sitten ottaisi yhteyttä minuun tai Aleksiin tai läheisiimme. Sen kaiken Bosse hyväksyi.

Mutta koville se otti. Hän tuijotti muovikassia koko alkuruuan ajan ja kertoi samalla, kuinka oli tullut aloittaneeksi freelance-uransa huumekauppiaana. Hän halusi bisneksestä eroon ja siksi oli niin kiihkeästi etsinyt tietä siitä ulos.

– Sittenhän tämä on sinulle palvelus, sanoin kun pääruoka tuotiin pöytään.

Veljeni ei jäänyt jälkiruualle.

Heti kun tunnustus oli purkissa, hän tarttui kaksin käsin Stockmannin muovikassiin. Vilkaisu kassiin sai hänet paljastamaan minulle välähdyksenomaisesti jotain siitä, miten tosissaan hän oli ollut kertoessaan, että halusi ulos huume­kuvioista.

– Bosse, sanoin kun hän oli nousemassa. Tiesin, ettei hänellä ollut minua kohtaan kovin veljellisiä tunteita.

– Isä ei saanut koskaan aloitettua sitä kolmatta elämäänsä, sanoin. – Tee sinä se hänenkin puolestaan.

Katseemme vain hipaisivat toisiaan ennen kuin Bosse häipyi muovikassi tiukkana pakettina kainalossaan.

Olimme Aleksin kanssa kauan puhumatta. Jälkiruoka tuotiin: kylmä, raikas, hedelmäinen. Lusikoidessani sitä katsoin Aleksiin, ja hän minuun.

– Lähdetään.

Aleksi kutsui tarjoilijan eikä huolinut minulta laskun maksuun senttiäkään. Olinkin hiukan vähissä rahoissa: kesäopintotuesta oli lohjennut aikamoinen siivu auton vuokraan.

Kadulla ilta-aurinko hopeoi kostean asfaltin pintaa. Parin tunnin päästä olisi sillä tavalla hämärää, jollaista kevätiltoina on juuri kesän korvalla, isossa kaupungissa.

Aleksi otti minua kädestä ja puristi.

– Teille vai meille? hän kysyi.

– Meille, sanoin. Sanan kaksoismerkitys jäi leijumaan ilmaan. Kun läksimme kävelemään, tarkistin, että laukussani oleva nauhuri oli sammutettu.

Lue myös! Münchhausenin lasten aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.