Kuvitus Hannele Määttä
Kuvitus Hannele Määttä

Osa 7/8: Vuotkan mökki on kurjassa kunnossa. Isän mukaan rahat "kolmatta elämää varten" ovat kiven alla. Mitään ei löydy. Kreetan ja Aleksin leikki yltyy suuteluksi. Kotona Helsingissä Nalle kuuntelee Kreetan äänityksen, josta löytyy Bossen ja Aleksin tyrmistyttävä vuoropuhelu.

Seisoimme seuraavana aamuna puoli kahdeksalta lapsuudenkotini olohuoneessa, Nalle ja minä. En tiedä, millaisen vitsin olisin tällä kertaa tarvinnut kuulla osatakseni näytellä iloista ja huoletonta. Korvasin huonot näyttelijänlahjani touhukkuudella ja vuolaalla puhetulvalla.

Markkuun esitys upposi parhaiten. Hän alkoi etsiä autonsa avaimia ja tarjosi Nallelle lainaksi kameraansa, Nikon D ysikymppistä, jonka Nalle otti vastaan haituvaisin ilmein ja estellen.

– Kun pääsee luontoon tähän aikaan vuodesta, niin pitäähän se hienous tallentaa, Markku innosteli. Häntä itseään odotti työpäivä tietokoneen ääressä kellarimaisessa ideahautomossa, ja minua pisti sydämeen, kun näin miten hehkuvia katseita hän loi kameraansa.

Äiti kuunteli selostustani ovenpieleen nojaten, lempeänä niin kuin aina. Mutta kyllähän se näkyi: tapa, jolla hän tarkasteli Nallen olemusta, kuvasti epämääräistä pettymystä. Vaikka hän olisi saanut puhua suoraan ja kiertelemättä, hän ei olisi löytänyt oikeita sanoja, ei edes itseään varten.

Emmikin oli kiivennyt ylös alakerran huoneestaan. Nalle oli hänelle jo tuttu: he olivat tavanneet terapiakeskustelujen merkeissä kahdesti. Vaikka Emmin silmien alla oli tummat renkaat, hän oli kaunis kuin metsänneito. Olisin halunnut mennä ottamaan häntä kaulasta, vaikkei se mitään auttanut. Miksi se halaus olisi auttanut nyt, 236. kerralla, kun se ei ollut hyödyttänyt ennenkään. Saiid pysyisi haudassaan hautausmaan islamilaisella alueella, murheellisesti eräänä sen pioneereista.

Äitini luuli, että olimme menossa jonnekin vuokramökille. Että olimme vain käväisseet Vuotkassa parin ystävän seurassa, mutta eihän sinne ollut voinut jäädä edes yöksi, hyi! Kukaan ei kysynyt, minne opiskelukiireeni olivat kadonneet. Kai he uskoivat, että poika­ystävä oli sekoittanut kalenterini.

Saimme auton ja navigaattorin, ja läksimme saman tien ajamaan. Matkaan menisi rapiat kaksi tuntia. Onneksi Markun auto oli korkeapohjainen katumaasturi.

Nalle osasi pysytellä hiljaa moottoritiellä, mutta kun tie muuttui kapeammaksi, hän alkoi ihastella luontoa pelkääjän penkillään ja zoomailla kameralla. Itse ajoin sivuilleni vilkuilematta. Näin kyllä että kuivahtaneilla, auringon lämmittämillä pelloilla asteli lintuja, kurkia ja muita, ja hyvällä tuurilla olisi nähnyt haukan liitelevän vasten kirkasta taivasta. Vaikka kaunein aika vuodesta oli kaukana edessäpäin, nytkin näytti jo joltain.

Millaista olisi olla onnellisesti rakastunut näin keväällä? Millaista, jos viereisellä penkillä istuisi Aleksi, ja olisin kohdannut hänet jossain baarissa tai yliopistolla tai kadulla, emmekä olisi koskaan saaneet tietää – emmekä saisi – että meidät oli siittänyt sama mies?

Silloin olisin erottanut jokaisen sulan pelloilla ruokailevien lintujen höyhenistössä. Aurinko olisi hymyillyt, pilvillä olisi ollut sanoma! Elämä saisi jatkua niin kuin elämän kuului jatkua, niin että siihen tuli koko ajan jotain lisää!

Minulla elämä näytti kulkevan toiseen suuntaan: koko ajan otettiin jotain pois.

Olimme käyneet illalla Nallen kanssa strategiaa läpi, sikäli mikäli nyt mistään suunnitelmasta saattoi puhua. Odottaisimme Bossea ja Aleksia, aiheuttaisimme heille epämiellyttävän yllätyksen. Minä tekisin tilini selviksi heidän kanssaan, ja Nallekin hyötyisi: hän saisi väitöskirjaansa mahtavan äänityksen, oikean emotionaalisesti kuormittavien kohtaamisten äidin.

Illan aikana olin lakannut uskomasta Eeroon. Nalle sen oli ensiksi keksinyt.

– Kuka sanoo, että Eero kiristää teitä? Bosse. Kuka on ainoa, joka on tavannut Eeron? Bosse. Epäilemättä Eero on olemassa, mutta ehkä se haudalla näkemäsi mieshenkilö on täysin tietämätön tästä siskotytön vedätysyrityksestä.

– Älä sano noin, olin pyytänyt Nallea, mutta hän oli saanut vain lisäpontta.

– Sehän tämä on: siskotytön vedätys. Sinä kerroit ahneille veljillesi, että isänne oli paljastanut sinulle ryöstösaaliidensa kätköpaikan.

Sinulle, koska Bosse ei ollut siihen aikaan vielä edes tiennyt, kuka hänen isänsä oli. Muuten olisitte seisseet siinä yhdessä sairaalasängyn äärellä jakamassa salaisuutta, ja äitinne olisivat mulkoilleet taustalla toisiaan. Sinä olit ainoa lapsi, ainoa, jonka äidin kanssa isälläsi oli mitään yhteyttä. Kun Bosse kuuli Vuotkasta, hän osasi yhdistää palaset toisiinsa, koska hän tunsi isänne. Hänellä oli jo kauan ollut aavistus, että isänne oli jemmannut rahaa.

– Mutta miksi hän sitten otti kumppanikseen Aleksin, miksei hän huijannut meitä molempia?

– Se olisi ollut vaikeampaa. Kun Aleksikin näytteli mukana, sinulle ei herännyt epäilyksiä. Sinä saatoit pitää sen prinsessaroolin, jonka Bosse oli sinulle varannut.

Navigaattoriääni opasti meitä kääntymään tielle, jonka muistin ja jota ajaessani tunsin ahdistuvani. Kello oli pian kymmenen. Entä jos he olisivat jo siellä kankiensa kanssa, kuin jossain Edelfeltin maalauksessa, otsa raivaajan hiessä?

Näin hiekkatiellä kohdan, jossa olimme työntäneet Bossen autoa liejusta. Vaikka siitä oli aikaa alle vuorokausi, muta oli kovettunut ja kuivumassa. Siksi ajoin mateluvauhtia pysäyttääkseni heti, jos Bossen auto erottuisi mäntyjen ja kuusten lomassa.

– Jätetään auto tuonne, Nalle sanoi ja osoitti isoa tukkipinoa.

Matkaa mökille oli kolmisensataa metriä. Ajoin auton piiloon puu­pinon taakse. Nalle kävi keräämässä havuja ja asetteli niitä auton katolle ja sivuille naamioimaan sen kirsikanpunaista peltiä. Heitin repun selkääni ja yritin olla ajattelematta saksalaisdekkareita, joita äitini ja Markku tuijottivat aina televisiosta. Niissä moni murha­tapaus oli alkanut juuri näin. Puut vain olivat siellä korkeampia ja metsäpohja paljaampi.

Kun kuljimme rinnakkain kohti harmaata mökkiä, tuntui että kuljin kohti kohtaloani. Jollain epämääräisellä tavalla olisin halunnut väistää sen. Olisin kai halunnut vain odottaa kotona, että minulle soitetaan, ja sovitaan jotain kivaa sisarusten kesken, päivällinen, illanvietto... Ja koko ajan tietäisin, että veljet ovat käyneet mökillä möyrimässä maata ja etsimässä aarretta, rikollisesti anastettuja rahoja. Jos ne löytyisivät, minulle saatettaisiin ehkä säälistä piffata ravintolassa.

Piffata oli vanha sana, ihan yhtä hyvä kuin itse keksimäni tanakantiheä. Mutta nyt minua ei huvittanut ajatella Nallea eikä hänen tanakantiheää lohtusyliään. Aivan niin kuin Emmi ei saanut lohtua minun kehostani, minä en saisi lohtua Nallelta.

Pahinta oli Aleksin petos. Hänen avuton, vetelä, surkea hiljaisuutensa, kun Bosse oli sanonut, että "muija on saatava pois pelistä". Aleksin huokailu oli kuulostanut inhottavalta. Mitä se kertoi miehestä?

Se kertoi sen, että hän oli myynyt minut ryöstösaaliin puolikkaasta.

– No eipä ole hääppöinen lemmenmaja, Nalle sanoi, kun tulimme perille. En ollut vielä palauttanut avainta Oonalle, mutta ei tullut mieleenkään mennä sisään poronsarvien alta. Ellemme sitten...

– Ei mennäkään saunalle, sanoin Nallelle. Hämähäkin oli hyvä saada näköyhteys, viis hiirenkikkaroista. Avasin päämökin oven ja toivotin Nallen tervetulleeksi.

– Kamiinaa ei voi sytyttää, ettei savu paljasta meitä, sanoin. Nalle kävi tutkimassa takakamaria. Hänkin ajatteli samaa kuin me olimme ajatelleet: siellä minun elämänlankani oli sytytetty. Istuuduin tuolille ikkunan ääreen hajareisin odottamaan kuin jokin lännenmies. Puuttui vain Winchester-kivääri seinää vasten nojaamassa.

Nalle kaivoi olkalaukustaan rapisevaan muoviin pakatun kerrosvoileivän. Tikka Masalan mausteinen haju teki nyt pahaa. Otin vastaan vain omenan, eikä sekään maistunut.

Kello 11.57 mökille johtavalla tiellä näkyi liikettä. Toivoin äkkiä, että se olisi Oona ja hänen miehensä. Kuka tahansa muu! Mutta tulijat olivat Bosse ja Aleksi. Tunsin Nallen hengityksen takaani ja hänen kämmeniensä rohkaisevan puristuksen hartioillani.

Bossella ja Aleksilla oli molemmilla raskaat kantamukset. Aleksi roikotti perämoottorin näköistä laitetta, jonka hän laski käsistään maahan. Heillä ei ollut avainta vanhaan mökkiin, eikä siksi mitään syytä tähyillä sinne päin, mistä minä tuijotin heitä. Kun Bosse riisui hanskansa, näin että kämmenen poikki kulki siisti side. Mietin, kuka sen oli laittanut. Pikkuvelikö?

Aleksin eleissä oli jotain alistunutta kun Bosse viittoili kohti isoa siirtolohkaretta ja sen takana lymyävää saunaa. Nousin ylös ja menin ovelle. Sitten työnsin oven auki ja astuin ulos.

He säikähtivät kuin jänikset. Bosse suorastaan hypähti ilmaan, vaikkei minulla ollut edes sitä Winchesteriä. Kukaan ei hallinnut mitään siinä hetkessä.

Ilmeet kuin puhaltuivat yksi toisensa perään Bossen kasvoille. Siinä me olimme vastakkain: kaksi kilpailevaa joukkuetta. Tai niin Bosse luuli. Aleksi tuijotti jonnekin metsään, leuka vähän väliä painuen, jäykkänä ja nolostuneena. Bosse puolestaan näytti kaksoistornien iskun yllättämältä George W. Bushilta.

– Oho, sanoin provosoivasti, käsiäni levittäen.

Aika seisoi. Bosse yritti niin vimmatusti keksiä selitystä.

– Miten sinä täällä olet, Bosse sai lopulta sanottua. Kanki oli hänen kädessään kuin sauva patikoijalla.

– Me tulimme lemmenlomalle, sanoin ja viittasin Nalleen. Aleksi näytti siltä, että halusi vain paeta.

– Te tulitte näköjään toisiin ajatuksiin, sanoin Bosselle. – Tulitte etsimään isän ryöstösaalista.

– Niin, minulle tuli mieleen yksi mahdollinen paikka, Bosse sanoi ja raapi takaraivoaan. – Eikä sinua kannattanut häiritä sen takia, Kreeta, sinullahan on niitä opiskelukiireitä. Minä nimittäin rupesin ajattelemaan tuota lähdettä. Vaikka täällä kaikki muuttuisi, niin lähde on ja pysyy. Isä olisi voinut löytää sen milloin vain halutessaan. Mutta se oli vain idea. Ei ollut mitään järkeä ryhtyä etsimään sitä kolmisin, kun vessaolotkin ovat täällä tytölle mitkä ovat.

Näin, miten Bosse vilkastui, miten hän alkoi uskoa omiin sanoihinsa. Jokainen lause ruokki hänen itseluottamustaan ja tarinaa, jota hän noin vain sepitteli silmieni edessä. Ja minä...

Minä niin halusin uskoa. Aivan kuin suuttumuksen näkymätön linnake olisi alkanut murentua, kivi kiveltä. Tell me lies, tell me sweet little lies. Äiti oli aina kuunnellut sitä levyä, muistin sen äkkiä. Fleetwood Mac. Olimme istuneet autossa äidin kanssa ennen kuin äiti oli löytänyt rinnalleen Markun. Muistin cd-levyn kannen sormissani, miten olin lauleskellut äidin mukana ajomatkan aikana, tapaillut vieraskielisiä sanoja, me kaksi kahden tässä maailmassa.

Bosse laski kangen kädestään maahan, tuli lähemmäs ja ojensi kätensä Nallelle, aivan kuin mitään kammottavaa yllätystä ei olisi ollutkaan. Kuin veljeni vain olisivat sattumoisin eksyneet kanssamme samaan paikkaan.

Bosse esittäytyi Nallelle, joka minun laillani tiesi. "Vittu tuo muija on saatava täältä." Katsoin Aleksia, jota selvästi riuhtoi jokin. Aivan kuin koira olisi äkkiä saanut ihmisen järjen, sillä koirahan hän Bosselle oli. Tottelevainen piski, joka antoi korviensa ja häntänsä roikkua mutta tuli, kun isäntä vihelsi. En väistänyt; Aleksi joutui kiertämään minut kätellessään vuorostaan Nallen.

Hänen läsnäolonsa ja läheisyytensä salpasi silti minulta hengen.

Tältäkö äidistäkin oli tuntunut? Hänen oli täytynyt vaistota Ramin epäluotettavuus ja silti olla hänen kanssaan. Roikkua miehessä kiinni, jopa kytätä tätä, kun tämä jo kuherteli seuraavan valloituksensa kanssa. Paitsi että minuun ja Aleksiin verrattuna se oli ollut reilua peliä, normaalia, säälittävää, hullua rakkautta. Meidän välillämme mikään ei ollut normaalia, säälittävää ja hullua kylläkin. Osa minusta olisi voinut taipua ja taipua, kunnes huuleni olisivat kohdanneet Aleksin korvan: leikitäänkö...?

– Kreeta on siis kertonut sinulle, mitä me etsimme? Bosse sanoi Nallelle. – Eihän tämä ihan laillista ole. Kertoiko Kreeta myös, miksi me tämän teemme?

– Isänne serkku painostaa teitä talokauppahuijauksen vuoksi, Nalle sanoi.

– Voi sanoa, että likaisen velan voi maksaa tässä tapauksessa vain likaisella rahalla, Bosse naurahti.

– Ja sinä ajattelit, että isä on kätkenyt rahat metsän kosteimpaan paikkaan, sanoin. Bosse alkoi ällistyksekseni hymyillä. Hän laski kätensä olkapäilleni, ja sitten, odottamatta, suuteli minua otsalle.

– Lilla syster, hän sanoi. – Du har rätt. Isä oli fiksumpi kuin lapsensa!

Bosse astui kauemmas ja nosti kätensä puuskaan. Hänellä näytti olevan ilmoitettavaa.

– Kuka sanoo, että isän ryöstösaalis koostui seteleistä? Me olemme olleet pelkkien lehtiuutisten varassa, ja vaillinaisen mielikuvituksen. Isä ryösti pankkeja kahden kaverinsa kanssa. Mitähän muuta pankin holveissa on ja oli yli kymmenen vuotta sitten, paitsi setelirahaa ja kolikoita ja arvopapereita?

Katsoin Bossea.

– Kultaa, sanoin.

– Kultaa. Kultaa on vaikea käydä kaivamassa piilosta ja kiikuttaa alkon kassalle maksuksi muutamasta viinapullosta, kun tekee mieli. Siksi sen piti olla kultaa, se minkä isä kätki kolmatta elämäänsä varten. Siksi kultaa, että sen vaihtaminen rahaksi vaatii vaivaa, päättäväisyyttä! Kultaa ei voi jäljittää, setelit ehkä voi. Olemmeko me olleet tosiaan näin tyhmiä?

Käännyin katsomaan Aleksia. Hän nyökkäsi mutta vaisusti.

Ajattelin, että hän oli kaiken aikaa vaisu, paitsi minun kanssani. Silloin häneen tuli eloa ja leikkisyyttä ja hurjuutta. Aivan kuin Bosse kahlitsisi häntä ja saisi hänet pysymään jonkin ikeen alla.

Tai sitten se oli Eero ja isän jättämä kunniavelka.

Laite, jota olin luullut perämoottoriksi, oli polttomoottorilla varustettu pumppu. Veljet aikoivat tyhjentää lähteen. Bosse ei vaivautunut selittämään minulle yksityiskohtia, sen sijaan Nalle sai kuulla seikkaperäisen suunnitelman hetteikkölähteen kuivatuksesta. Aleksin ja minun katseet yhtyivät.

Hän hymyili, pienesti, melkein pelkillä silmillään. Tunsin miten veri nousi kaulalleni ja siitä poskiin. Salaisuus oli kuin hyvin vaimeaa musiikkia, jonka me kaksi kuulimme. Musiikista saattoi muiden seurassa olla välittämättä mutta silti sen kuuli, joka hetki. Omat kasvonsa tunsi eri lailla, ja sen, miten piti huuliaan ja miten käänteli päätään. Näin koko ajan Aleksin, ja hänen kehonkielensä paljasti, että hän näki minut.

Mitä väliä.

Se ajatus puski mieleeni samalla tavalla kuin häveliäisyys väistyy kostean biletysillan aikana: mitä väliä millään säännöillä, kun elämä oli siinä, kun kevät tuoksui! Tuijotimme kaikki mustaan lähteeseen, jonka pohjasta kukaan ei osannut sanoa mitään varmaa. Linnut lauloivat yläpuolellamme, aivan kuin ne kertoisivat toisilleen pesäpuunsa värin ja kaarnan ja neulasten määrän. Annoin katseeni kulkea Aleksin keholla. Suojakuori välissämme oli jo mennyt rikki.

Miehet asensivat pumppua paikoilleen ja hakivat tavaroita autolta. Kun Nalle ja minä jäimme hetkeksi kahden, tajusin että Nallekin oli saanut tartunnan aarteenetsinnästä. Hän oli kuin sammakko, joka odotti että jokin, ehkä prinssin ja prinsessan välimuoto, nousisi lähteen vedestä ja suutelisi häntä. Kaikki oli tässä metsässä nurin­kurin nurinniskoin. Nalle upotti kätensä veteen ja maistoi sitä.

– Ennen kuin ruvetaan sekoittamaan koko ekosysteemiä, otetaan käyttövesi, Aleksi sanoi ja kyykistyi upottamaan muovisangon lähteeseen. Näytti kuin sanko hukkuisi hiljalleen. Bosse kantoi paikalle bensakanisterin, ja ryhtyi tunnustelemaan ja potkimaan kiviä lähteen ympärillä. Kiville ei yritettäisikään tehdä mitään, ennen kuin vettä olisi pumpattu vähemmäksi.

– Minä kai keitän kahvia, sanoin. "Prinsessarooli", Nalle oli analysoinut minun asemaani. Bossen maailmassa se tarkoitti jotain hyvin perinteistä, syrjään sysättävää.

Sitäkö hän oli sanoillaan tarkoittanut? Sitäkö vain ne salaa nauhalle tarttuneet sanat tarkoittivat?

– Minä kannan sinulle vedet, Aleksi sanoi.

Läksimme peräperää kohti mökkiä. Pääsimme saunan kohdalle, kun kuulin miten Aleksin kumisaapas lipesi kiveltä niin, että vettä loiskahti maahan. Häneltä pääsi hassusti "hhu". Käännyin enkä mahtanut sille mitään, että hymyilin. Aleksin toinen lahje oli litimärkä polveen asti.

Aleksi laski sankot hetkeksi saunan oven edustalle ja riisui kumisaappaansa. Kun hän käänsi saappaan ylösalaisin, sieltä lorisi vettä. Saatoin liiankin hyvin kuvitella hänet jonnekin turkoosille surffausrannalle yllään pitkälahkeiset shortsit, bikiniasuisia tyttöjä ympärillään. Sellaisia, joilla oli aurinkorasvasta kiiltävät muovitissit ja vaaleat, pitkät hiukset.

Tulin vasta nyt ajatelleeksi, että Aleksi luuli minun paitsi rikkoneen tabua hänen kanssaan, myös pettäneen poikaystävääni. Jos kieltä kastettiin toisen suussa, se oli kai jonkin asteista pettämistä.

Nojasin saunan seinään Aleksin lähelle. Sangoissa vedenpinta tasaantui kohti rasvatyyntä. Aleksi veti kumisaappaan takaisin jalkaansa. Sitten vain seisoimme kasvot auringossa, linnunlaulussa, puun ja pian puhkeavien silmujen tuoksussa. Lähteeltä kuului keskustelua, siellä neuvoteltiin siitä, kuinka pumppu asennetaan.

Käännyin ja menin saunan ovelle. Työnsin oikean käteni rikotusta ikkunasta sisään ja avasin lukon. Menin sisään ja riisuin kumisaappaani. Avasin saunakamarin oven ja istuuduin laverisängyn reunalle. Ikkunan takana puolentoista metrin päässä odotti saunarakennuksen kokoinen kivi, kuin sammalseinä. Kuulin miten sangot nostettiin saunakamarin lattialle ja miten ovi vedettiin lukkoon.

Aleksi ilmestyi oviaukkoon. Hän oli niin lähellä, että sain nostaa kasvojanikin enkä vain katsettani. Hän riisui mitään sanomatta takkinsa, jonka alla oli isosilmukkainen neule ja sen alla printtikuvioinen t-paita. Minä vedin hupparini vetoketjun auki ja vapautin jo tottuneesti itseni siitä ulos aina kipsikättä myöten. Riisuin poolopaitani ja harmaat urheilurintsikat. Laskeuduin sängylle ja ehdin saada housujeni napin ja vetoketjun auki ennen kuin Aleksi tuli apuun.

Samalla kun hän veti housujani jalasta, hinasin itseäni niin että päälakeni melkein kosketti seinää.

Aleksi kömpi suoraan päälleni. Emme tuhlanneet aikaa edes silmien sulkemiseen vaan suutelimme silmät auki. Jännitys ja halu saivat minut levittämään ja nostamaan jalkani yhtaikaa, ja Aleksi painoi toisen polveni seinää vasten ja tarttui toisella kädellään kipsattuun possunpunaiseen ranteeseeni.

Ilman sanoja hän työntyi sisääni. Patja kuin poltteli allamme, ja siksi piti vaihtaa asentoa, hengittämättä, ettemme paljastuisi. Sillä me kuulimme hirsiseinien läpi Bossen ja Nallen puheen, naurun, mutta he eivät saaneet kuulla meitä. Käännyin mahalleni, suu patjaa vasten, ja Aleksi liikkui tiukasti selässäni. Hänen kasvonsa olivat hiusteni seassa ja hänen suunsa tarrasi niskaani, kun...

Ymmärsin kyllä, mutta en silti ymmärtänyt. Pysyttelin auki häntä vasten loppuun asti, ja vielä senkin jälkeen. Aleksi suuteli korvaani ja olkapäätäni ja lapaluutani, ja minä tunsin, miten meidän lihamme pehmenivät ja sulivat toisiinsa ja miten Aleksikaan ei halunnut vetäytyä pois. Käännyimme varoen kyljellemme seinään päin. Aleksi hyväili rintojani, nyt vasta. Jos olisimme olleet missä tahansa muualla, olisimme toisistamme erkanematta aloittaneet kaiken uudelleen, tuskallisen hitaasti.

Aleksin täytyi vetää yhä puolijäykkä elimensä minusta. Katsoin, miten hän rinta nousten ja laskien pujotti t-paidan päälleen. Kuuntelimme ääniä ulkoa: miten kauan me olimme viipyneet saunakamarissa? Halusin häntä niin, että nousin vuoteen laidalle ja kiersin käteni hänen vyötäisilleen. Suutelin hänen napaansa ja tartuin häneen kiinni. Jokainen sekunti oli riski, ja me tiesimme sen. Aleksi paremmin kuin minä. Hän veti alushousut jalkaansa ja yritti vetää farkutkin, vaikka eivät ne edes mahtuneet kiinni. Puolet minusta halusi syöksyä päin helvetin tulta tukka liehuen, puolet taas oli täysin hereillä ja kauhuissaan.

Aleksi oli tullut syvälle sisääni, ja jo nyt hänen siittiönsä olivat päässeet kohtuun asti. Minulla olisi pitänyt olla peili: olisin halunnut nähdä, eikö se järkytys todellakaan paistanut kasvoiltani, sillä Aleksi vain hoki, että olin kaunis. Tunsinkin itseni kauniiksi! Olin silti jäykkä pelosta. Kun otin vaatteet lattialta ja aloin pukea, aistin miten märkä olin. Ja pikkuisen kipeä.

Aleksi odotti, kun puin ylleni. Suutelimme ulko-ovella kuin viimeistä suupalaa hotkien, ennen kuin Aleksi raotti ovea ja kurkisti ulos. Tie oli selvä. Hän otti sangot, ja taakseen vilkaisematta lähti kantamaan niitä vanhalle mökille.

Oli pökerryttävää astua ulos auringonpaisteeseen. Jokin, jota olin luullut pelkäksi peloksi, levitti siipensä minussa. Tunne oli silkkaa tuskaa, sellaista, joka olisi pitänyt saada oksentaa ulos itsestään. Minä olin maannut oman veljeni kanssa. Solumme, joiden ei olisi kuulunut joutua toistensa lähellekään, olivat kenties yhtymässä, järjettöminä ja sokeina. Minulla oli pala kurkussani, kun kävelin mökkiin ja aloin keittää kahvia. Ovi oli auki ulos asti, mutta Aleksi ei saanut lähdettyä. Hän tuli taakseni, eikä minulla ollut voimia estellä, kun hän veti minut syliinsä. Halasimme, mutta emme enää uskaltaneet suudella. Hän tuoksui minulta, ja minä häneltä.

Sain pöydän katettua, mutta olin kilometrin päässä itsestäni, kun Bosse ja Nalle ja Aleksi puolen tunnin päästä tulivat kahville. Siinä ajassa olin ehtinyt ajatella, mutta vain yhtä asiaa.

Heti, kun pääsisin kaupunkiin, hankkisin katumuspillerin. Mitä voimallista sitten sisälläni olikaan tapahtumassa, se estettäisiin.


Lähteen tutkiminen oli hyödytöntä. Vähän ennen auringonlaskua pakkasimme tavarat ja läksimme mökiltä peräkkäin kahdella autolla. Sata kilometriä ennen Helsinkiä kurvasin pois Bossen auton takaa ja ajoin ABC-asemalle. Kävelin 
oikopäätä vessaan oksentamaan. Kun olin huuhtonut pytyn, istuuduin pesemään itseäni käsisuihkulla. Miten äitini oli selvinnyt? Ehkä sen vuoksi, että hänelle oli tulossa rakkauslapsi. Minä kannoin sisälläni myrkkyä, kuin jotain inhottavaa alienia limaisine kitoineen.

Siitä huolimatta, kaikesta katumuksesta ja pelosta ja itseinhosta huolimatta tajusin, että rakastin Aleksia kuin hullu. Kun tulin ulos vessakopista peilin luo, näin peilistä ruusuisen ihon ja kuumeisen, melkein viettelevän katseen.

Aamulla laittamastani meikistä oli jäljellä enää tuhruinen, musta utu ripsien juuressa. Puolet oli hankautunut Vuotkan saunamökin patjaan ja loput sulivat nyt Aleksin vatsassa, jota hän kuljetti kohti kotiaan Bossen kyydissä.

Miten minä ilkesin hymyillä ajatukselle?!

Aamulla kävin apteekissa ostamassa jälkiehkäisytabletin. Otin sen veden kanssa jo apteekissa.

Istuin sen jälkeen puistonpenkillä ennen kuin kävelin Markun autolle ja ajoin sen hänen työpaikalleen. Sieltä otin bussin Espooseen.

Lastenvaateliike Ulrika sijaitsi kauppakeskuksessa, jossa ei siihen aikaan aamupäivästä liikkunut paljon asiakkaita. Äiti ilahtui kun tulin, ja kun halasimme, olisin halunnut kutistua niin, että äiti olisi ollut taas suuri ja kaikkivoipa.

Olisiko äiti ottanut saman tabletin, jollaisen olin itse juuri pakottanut alas kurkustani, jos niitä tabletteja olisi ollut 29 vuotta sitten? Ajatus pakahdutti minua niin, ettei äiti voinut olla huomaamatta sitä.

– Mikä nyt on, kulta?

Äiti otti minua hartioista kiinni ja istutti takahuoneen puolelle. Puistin päätäni ja kieltäydyin nenäliinasta. Katsoin kattoon ja vain ravistin päätäni kyynelien kuivumisen ajan: tiesin, että olin oppinut sen tavan äidiltä.

– Tämä on ihan typerää, aloitin. – En ole kertonut sinulle yhtä asiaa.

Äiti istuutui itsekin ja sipaisi huolestuneena sormiani, jotka pilkistivät kipsin reunasta.

– Rami Kaitakorpi kuoli maaliskuun lopulla, sanoin. – Minulle soitettiin vankilasta.

Äiti huokaisi syvään. Hän nojasi takaraivoaan seinään ja sulki silmänsä. Annoin hänen olla hetken omissa ajatuksissaan.

Sitten alkoi vaikea osuus. Kaiken tämän keskellä minun olisi oltava äidille epärehellinen. Tai kerrottava vain osa totuudesta, miten vain.

– Äiti, ethän suutu jos minä haluan kysyä paria asiaa, sanoin.

Äiti katsoi minuun kuivin silmin.

– Kysy mitä haluat. Mutta sitä ennen sanon vaikka ajattelisit minusta mitä, että minä en sure. En osaa surra sitä miestä, Kreeta. Ei kuolema saa olla mitään kulta­pölyä, minä en sellaiseen lähde. Se mies oli narsisti, vasta nyt minä olen sen käsittänyt, kun siitä on puhuttu joka paikassa. Siihen aikaan sellainen sana tarkoitti ihan eri asiaa. Mutta Rami oli puhdaspiirteinen narsisti.

– Tiedän, sanoin. – Enkä minä halua puhua hänestä enää. Vain pari kysymystä.

– Anna tulla.

– Kun te olitte siellä Vuotkassa, niin oliko siellä silloin jotain erityistä paikkaa, joka oli teille tärkeä?

Äiti mietti. Näki, että hän kävi mielessään läpi koko talvisen maiseman. Siellä ei ollut valosaastetta, ja jokainen tähti oli erottunut.

– Rami pelleili koko ajan, äiti sanoi. – Hän oli sellainen apina, kerjäsi huomiota ja nauruja. Hän rakensi minulle rappuset lumesta, ja jäädytti ne yön aikana. En ole ikinä nähnyt kenenkään muun rakentavan mitään niin kaunista. Aamulla ne olivat kuin lasia.

Äkkiä äiti alkoi nauraa. Se tuntui ihanalta, merkillisen onnelliselta.

– Rami ei yhtään ajatellut, millaista olisi kävellä niin liukkaita portaita sille kivelle, sehän oli hengenvaarallista! Ja silti me kiipesimme ne portaat, olihan niitä sentään tehty tunteja ja ne olivat aamuauringossa ihanat. On sitä nuorena hullu, ei osaa pelätä mitään.

– Missä ne portaat oli? kysyin.

– Sellaisella valtavalla siirtolohkareella. Siinä lähellä oli lähde, joka oli talvellakin sula, Rami haki sieltä vettä. Se kivi oli ainakin kaksi tai kolme metriä korkea. Sellaiseen hullutteluun minä hänessä ihastuin.

Äiti hymähti ja vaipui ajatuksiinsa. Ajattelin siirtolohkaretta, jonka juurelle oli rakennettu sauna. Miksei se suurin kivi ollut tullut mieleen? Ajattelin, että saunan perustuksia tehtäessä maata oli täytynyt kaivaa pois isolta alueelta.

– Tunsitko sinä isän serkun, Eeron?

Äiti puisti päätään.

– En tuntenut ketään hänen sukulaistaan. Onko joku ottanut sinuun yhteyttä?

– Ei.

– Koska juuri siksi minä olin huojentunut, kun kuulin, että Rami on kuollut. Minä pelkäsin, kulta, että kun sinä jonain päivänä menet naimisiin, isäsi ilmestyy häihin. Ja sitä minä en olisi sietänyt!

Äiti vilkaisi liikkeen puolelle. Aikaa ei ollut enää paljon.

– Äiti. Muistatko, kun kerroit, että oksensit vappuna Kaisaniemenpuistossa puun taakse, kun isä käveli uuden tyttönsä kanssa ohi.

– Sen kun unohtaisi.

– Kuka se nainen oli?

Toivoin, ettei äiti katsoisi minuun ja ihmettelisi, kertoisi vain. Minulla voisi olla Aleksille tietoa hänen biologisesta äidistään.

– No voin minä sen sanoa. Jääskeläisen Ritva.

– Onko hänellä lapsia?

– On yksi poika. Miten niin?

– Minkä ikäinen poika?

– Sinähän kyselet outoja.

– Sinä lupasit kertoa!

– No Pasi Palmen. Olithan sinä Pasin lakkiaisissa.

Tuijotin äitiä suu auki: Pasi oli kirjoittanut kaksi vuotta myöhemmin kuin minä. He olivat meidän perhetuttujamme! Ritva Palmen.

– Eikö isä sitten seurustellut kauemmin Ritvan kanssa?

– Höpsistä, Ritva oli pelkkä vappuheila. Isäsihän joutui vankilaan silloin toukokuun puolivälissä.

– Milloin hän pääsi sieltä pois?

– Jouluksi.

– Oliko isä vankilassa toukokuusta joulukuuhun?

Aleksi oli syntynyt maaliskuun 17. päivä, olin nähnyt hänen ajokorttinsa. Hänen oli täytynyt saada alkunsa kesäkuussa.

– Kävikö isä juhannuslomilla? kysyin nopeasti. Suuni oli kuiva.

– Ei varmasti käynyt. Tuomiot istuttiin silloin päivästä päivään.

Lue myös! Münchhausenin lasten aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.