Kuvitus Hannele Määttä
Kuvitus Hannele Määttä

Osa 6/8: Kreeta tunnustaa Nallelle, että on rakastunut Aleksiin. Veljilleen hän paljastaa, mitä isä mutisi hänelle sairaalassa. Löytyneen valokuvan ansiosta isän sanat saavat uuden merkityksen. Kreetan äiti selittää, että Vuotka on mökki, jossa Kreeta sai alkunsa. Kreeta, Bosse ja Aleksi lähtevät kohti metsästysmajaa.

"Mökki on sitten tosi huonossa kunnossa", Oona oli  sanonut. Olin ajatellut, että ehkä vain hänen himo­sisustajan näkö­kulmastaan.

Varoitus pitikin paikkansa. Pysähdyimme mökin edustalle, Bosse, Aleksi ja minä. Auto oli pitänyt jättää puolen kilometrin päähän, kun renkaat olivat jo toistamiseen uhanneet jämähtää liejuun. Bosse laski kantamuksensa lähimmälle kivelle ja jäi tasaannuttamaan hengitystään.

Vuotkan mökin tunnisti valo­kuvasta. Poronsarvet olivat yhä oven päällä, mutta nyt niistä oli jäljellä pelkkä kauhtunut luu. Ulko­seinät olivat muuttuneet harmaiksi, ja ikkunapielissäkin vaaleaa maalia hilseili enää siellä täällä.

– No, kiviähän tänne tultiin kääntelemään eikä lomailemaan, Aleksi sanoi.

Annoin hänelle avaimen. Ovi oli juuttunut kiinni ja tuskin kesti liitoksissaan, kun Aleksi ravisutti sitä varovasti auki.

Sisäilma tuoksahti tunkkaiselta. Tölli oli selvästi rakennettu joskus ennen sotia, eikä se ollut varmaan ikinä palvellut kesämökkinä. Varoin astumassa hiirenpapanoiden päälle ja suojasin vaistomaisesti kaulahuivilla suutani, kun menimme sisään.

Sisätila muistutti enemmän aittaa kuin mökkiä. Seinille oli rakennettu makuulavitsat kuudelle hengelle. Rautainen kamiina jökötti nurkassa, ja ikkunan ääressä näkyi ainoa irtohuonekalu, pieni pöytä neljä tuolia ympärillään.

– Tämä on varmaan ollut metsäkämppänä, Bosse sanoi. – Katsokaa tuota kahvipannua.

Kaminan juurella seisoi surullisen huonosti kohdeltu valtaisa pannu, noesta musta. Ikkunat olivat ihme kyllä ehjät. Aleksi töni peräseinällä näkyvää matalaa ovea auki. Lautalattia oli pölystä ja papanoista inhottavan kirjava.

Ovi aukeni pienenpieneen kamariin. Se oli hiukan leikki­mökkiä suurempi, ja sinnekin oli ahdettu kerrossänky. Nurkassa oli kolmikulmainen kaappi, jonka oveen oli kömpelöllä kädellä maalailtu ruiskukkia.

– Jaha, tämän lähemmäksi alkuräjähdystä ei taideta päästä, Bosse sanoi olkani yli.

Jos se tarkoitettu vitsiksi, se ei ollut hauska. Aleksikin katsahti Bosseen mitään sanomatta.

Minun oli mahdoton kuvitella äitini tänne. 19-vuotiaana, keskelleä talvea, veljensä metsämökissä Rami Nenosen kanssa. Äiti oli viettänyt tässä huoneessa hetkiä, joiden latausta en osannut enkä edes halunnut kuvitella. Olivatko he nukkuneet ylä- vai alapetillä? Hiipikö talviöinen kylmyys ensin ylös vai alas? Mökistä oli joka tapauksessa romantiikka kaukana.

Bosse tunkeutui ohitseni pikkuruisen akkunan ääreen. Maisemassa näkyi puiden lisäksi pelkkiä sammaloituneita, toistensa lomaan tuhansia vuosia sitten kolahtaneita kivenlohkareita, joita kenelläkään ei ollut ollut syytä siirrellä. Näki, miten Bossea harmitti.

Olisin halunnut raskaan ruokarepun kantamisen jälkeen istuutua jonnekin, mutta kaikkialla vallitsi sama saastaisuus. Eikös myyräkuumeen saanut juuri jyrsijöiden jätöksiä siivotessaan?

Aleksi oli mennyt ulos. Kuulimme, kuinka hän huusi meitä.

Ulkona oli melkein lämpimämpää kuin mökissä, ja raikkaampaa. Laskin repun roikkumaan ovenkahvaan ja yritin olla ajattelematta, että pian pitäisi käydä pissalla.

– Tulkaa tänne!

Aleksin pää pilkisti valtavan siirtolohkareen takaa.

– Löysitkö jo rahat? Bosse huusi vastaan vain puoliksi leikillään, kun taiteilimme kivien päällä kohti Aleksia. Tajusin, että jos Aleksi oli löytänyt huussin, ei sinne pimeän tullen kuljettu tätä reittiä pitkin.

Kiven takaa paljastui pyöröhirsinen sauna. Tuijotimme ruskeaksi petsattua saunarakennusta sanattomina. Bosse kokeili ovea, joka oli tiukasti lukossa. Hän kiersi katsomaan ikkunasta sisään.

– Tulkaahan kurkistamaan.

Menimme Aleksin kanssa peräperää. Ikkuna oli ulkoa likainen, mutta sen takaa erotti pienen saunakamarin. Kaksi patjallista sänkyä, joiden väliin jäi tuolin verran tilaa. Toisesta ikkunasta näkyi itse saunaan.

– Jossain täytyy siis olla kaivo tai lähde, Aleksi sanoi. – Tuolla on kylvetty hyvässä lykyssä viime kesänä.

Aleksi kävi hakemassa vanhan mökin avaimen, mutta se ei sopinut lukkoon. Bosse tunnusteli hirsiä oven ja ikkunoiden päältä – ei mitään.

– Helvete! Bosse tiuskahti.

Minä etsiskelin katseellani huussin­tapaista. Aleksi tajusi sen.

– Tämä on varmaan ollut jonkun eräporukan sauna. Vanhan mökin huussi on hävitetty, eikä mies­porukka ole ehkä viitsinyt laittaa kuin riu'un. Käy tuolla jossain...

Metsässä? Ympärillämme oli kivikkoista umpimetsää.

– Tämä on varmaan kesäisin itikkahelvetti, sanoin. – Siksi kai Pasikaan ei ole tätä pitänyt kunnossa. Ja talvellahan tänne ei edes pääse.

– Sitten me tulimme tänne juuri oikeaan aikaan, Aleksi hymyili.

Missähän äiti oli käynyt asioillaan? Oliko hän vain kahlannut lumessa ja kyykistynyt jonnekin talviauringon paisteessa tai tähtitaivaan alla?

– Minä lähden etsimään avainta vanhasta mökistä. Bosse saa luvan etsiä lähteen, pakkohan täällä on jossain vettä olla.

Bosse oli sillä välin sytyttänyt pikkusikarin. Hän seisoi auringossa silmät kiinni, ja minä ajattelin, että hän oli ehdottomasti vihaisin ja totisin meistä. Hän halusi vain löytää Rami Kaitakorven rahakätkön ja ajaa takaisin Helsinkiin. Vaikken minä ollut mikään mestarisopeutuja, tunsin silti miten metsä pelotti mutta myös rauhoitti minua. Jos meillä menisi aikaa isän kätkön löytymiseen, niin sittenpähän menisi. Olihan meillä makuupussit ja ruokaa vaikka susille syöttää.

Hiljaisuuden huomasi vasta, kun lintujen laulu hiipui iltaa kohti. Vähän yli yhdeksän, kun aurinko laski ja tuli hämärää, ilma oli äkkiä niin kuulas ja puhdas, että hengityksemme erottui ulkoilmassa.

Aleksi ähisikin kauniisti; hän tunki väsymättä kankea kivien väliin samalla, kun minä haparoin työkäsine kädessäni maata kiven alta. Bossen ponnistelu taas oli kiivasta ja puuskittaista, aivan kuin jokainen käännettävä kivi olisi jävla jävla satans viimeinen siltä päivältä.

Jos joku olisi nähnyt meidät, hän olisi luultavasti pysähtynyt katsomaan osaamatta edes esittää oikeaa kysymystä. Sillä olihan se kummallista ja lumoavaa: molemmat veljeni kankesivat kiviä paikoiltaan, ja minä ikään kuin pyyhkäisin tomuja niiden alta.

Merkillinen metsän siivous oli käynnissä. Valitsimme käännettäviksi vain kivet, jotka yksi mies olisi saanut kangettua sivuun. Bosse oli varma, että vaikka isä oli ryöstellyt rahoja kolmen kimpassa, hän oli kätkenyt ne tänne yksin.

Olimme puhuneet siitä syödessämme kuuden maissa. Spriikeittimellä oli valmistunut ateria, joka ei olisi voinut maistua paremmalta: pastaa, katkarapuja, purkki simpukoita. Olin toistanut isän sanoja: sieltä sitten kiven alta, kun kolmas elämä alkaa, ja Bosse oli jankannut ties monettako kertaa, innokkaana, että isä oli puhunut hänellekin "kolmannesta elämästä". Bosse vain oli kuvitellut, että isä oli tarkoittanut taivaselämää tai jotain sellaista, eikä ollut siksi kysellyt enempää.

– Mutta miksi hän lainaili sinulta rahaa, jos niitä oli kätkettynä tänne jonnekin? olin kysynyt.

– Kolmas elämä tarkoitti hänelle jotain puhdasta, uutta alkua. Sen jälkeen ei enää rikoksen rikosta! Kuvitelkaa, miltä se tieto on tuntunut: kun into ja jännitys rikokseen on mennyt ja hävinnyt ja sielu on viimein saanut rauhan, ei tarvitse alentua jonnekin Heikki Hurstin soppajonoon. Tai Kelan luukulle.

– Tämä paikka on liian keskellä metsää, että täällä tarvitsisi pelätä raivaustraktoreita, Aleksi oli sanonut. – Täällä kaikki on saanut rauhassa rämettyä.

– Isä ei ehkä koskaan tiennyt tuosta saunasta, olin huomauttanut siihen. Ajatus oli saanut Bossen rypistämään otsaansa.

Olimme jakaneet ja merkanneet metsäisen tienoon sektoreihin. Kun aurinko laski, olimme saaneet käytyä läpi kymmenestä sektorista vaivaiset kolme. Jos minä tunsin itseni hikiseksi ja uupuneeksi, Bossesta ja Aleksista mahtoi tuntua vielä likaisemmalta.

Olimme löytäneet lähteen kahdenkymmenen metrin päässä saunasta. Se oli pienen kaivon kokoinen lammikko, joka oli kauan sitten ympäröity kivillä. Bosse oli todennut, ettei ääliökään kätkisi seteli­rahoja niin märkään paikkaan.

– Minä nukun ensi yönä varmaan kymmenen tuntia, Bosse huokaisi, kun lopetimme siltä päivältä. – En tiedä teistä, mutta minä en jaksa lämmittää saunaa. Täytyy vielä hakea autosta tavaroita.

– Minä lämmitän, sanoin. – Jos vain joku murtautuu ensin sisään...

Aleksi noukki kiven käteensä. Seisoin turvallisen matkan päässä hänestä, kun hän napautti oven pienemmän ruudun rikki. Hän työnsi varoavasti kätensä sisään ja koukki lukon sisäpuolelta auki.

Se ei ollut mikään luksussauna. Joltain oli jäänyt harmahtava pyyhe naulaan, ja pukusopen lattiaa peittivät kuivuneet koivunlehdet. Nurkassa oli sentään puita. Jos olisin ollut siellä kenenkään muun kuin Aleksin seurassa, olisin masentunut ja alkanut kiukutella: kiukaan vesisäiliö oli täynnä ruosteista, limaista vettä, jota roiskahti jaloilleni, kun käänsin kitisevää hanaa. Epäilyttävän näköinen muovisanko lojui kumollaan lauteiden alla.

– Sytytä sinä puut, minä haen vettä, Aleksi sanoi.

– Millä?

– Autossa on sanko, Citymarketista kaksi yhdeksänkymmentä.

Tunsin kylmäksi muuttuneen illan tunkevan sisään raollaan olevasta ovesta.

– Onko sinun pakko mennä? kysyin. – Tuntuu kurjalta jäädä tänne yksin.

– Pelottaako?

Katsoin Aleksia silmiin; se oli helppoa, sillä oli hämärää, ja olin liian nääntynyt angstaillakseni.

Aleksi siirtyi lähemmäs ja otti minusta kiinni. En empinyt vaan kiersin omat käteni hänen ympärilleen. Olimme halanneet näin ennenkin, hautausmaalla, ja nytkin se tuntui niin käsittämättömältä. Ei ihmisiä halattu ihan näin. Ainakaan minä en yleensä tuntenut halaillessa pientä iloa suurempaa.

Nyt me lepäsimme toisiamme vasten. Kaikki jännitys ja kivien kankeamisen uupumus katosi. Tiesin ja tunsin, että Aleksi ei irrottaisi otettaan, ja siksi saatoin sovittaa pääni vielä paremmin ja mukavammin hänen olkapäälleen.

Hänen kämmenensä siveli ihan hiljaa selkääni, ja minä annoin oikean käteni sormien hyväillä hänen niskahiuksiaan.

Sitten se vain tuntui liian kiihottavalta. Naamioin sen hyvin: henkäisin "kai tässä täytyy ryhtyä sauna­tontuksi" ja erkanin hänestä. Aleksi jäi vielä saunaan, kun minä menin oven toiselle puolelle ja aloin pinota kuivia, tikkuisia puita kipsikäteni varaan.

Sauna oli surkea, löyly pahan­hajuista ja kosteaa. Minä kylvin ensin, ja kun Bosse ja Aleksi menivät vuorollaan saunaan, asettelin makkaroita foliovuokaan vanhan mökin puolella. Kamina paloi ja humisi ja lämmitti, mutta muuten emme kiviä metsässä käännellessämme olleet miettineet yötä – ja nukkumista.

Ongelma oli se, että saunakamarissa, saunan lämmittämän seinän takana, oli makuusijat vain kahdelle. En halunnut ajatella oikein mitään vaihtoehtoa. Jos veljet nukkuisivat saunakamarissa, minäkö makaisin täällä hiirenpaskan seassa? Tai jos minä ja Bosse nukkuisimme patjojen päällä, sekin olisi...

Aivan varmaa oli, että en halunnut nukkua yksin.

Jos olisin saanut päättää, Bosse olisi viettänyt yön päämökin laverilla, ja Aleksi ja minä jakaisimme saunakamarin. Olihan siinä tuoli vuoteiden välissä.

Kun miehet tulivat saunasta, makkarat ja oluet olivat valmiina. Olin asettanut muutakin syötävää pöydälle, jonka olin ensin vuorannut talouspaperilla. Huomasin, että he eivät näyttäneet iloisilta.

– Täällä ei ole kännykälle kenttää, Bosse sanoi. – Persläpi koko paikka! Minun pitää lähteä jonnekin soittamaan.

– Nytkö? ällistyin. Kello oli pian puoli kaksitoista, ja oli pimeää kuin säkissä.

– Onhan minulla navigaattori autossa, Bosse sanoi ja alkoi täyttää kertakäyttölautastaan. – Ajan sen verran kuin on tarvis. Voi olla, että muutama kilometri riittää.

Bosse oli kai äkeillyt Aleksille saunassa, sillä tämä oli vaitelias ja outo. En ollut itse edes ajatellut kännykkääni. Totta puhuen en ollut muistanut, että Vuotkan ulkopuolista maailma olikaan.

Söimme hiljaisuuden vallitessa. Bosse heitti käytetyn lautasensa kamiinaan hiilloksen päälle.

– Älkää turhaan odottako minua, älkääkä ainakaan häiriintykö, kun minä kömmin nukkumaan. Hitto, kun väsyttää...

Katsoin hämmentyneenä ympärilleni. Tyhjät lavitsat odottivat seinustoilla kuin jossain Auschwitzissa. Nyt se assosiaatio tuli, vaikka olin torjunut sen aiemmin.

– Saunakamariin tehdään siskonpeti, Bosse selitti minulle jotenkin epäystävällisesti. – Me kävimme jo siirtämässä sängyt yhteen Aleksin kanssa. Vai luuleeko neiti Mikkonen saavansa saunakamarin yksinään?

– Bosse!

Katsoin Aleksia. Hänen äänensä oli ollut varoitusmerkki. Bosse hieroi kasvojaan ja silmiään, kuin kaivaisi silmäkuopistaan selityksen.

– Anteeksi, rakkaat, hän mutisi sitten. – Vanhin äpärälapsista pyytää nöyrimmästi anteeksi.

Oli outoa maata makuupussissa vain puolen metrin päässä Aleksista. Makasin seinän vierellä, tuolilla nurkassa paloi kynttilä. Oli niin hiljaista, että sulavan steariinin äänen kuuli.

– Kaduttaako sinua? kysyin äkkiä. Aleksi käänsi päätään makuupussissa. Minua pelotti: hän näytti niin Heath Ledgeriltä, että sisälläni vavahteli.

– En minä sinun tapaamistasi kadu, Aleksi sanoi. – Bosse vain ottaa välillä päähän.

– Ei kukaan voi valita sisaruksiaan, sanoin. Ajattelin Emmiäni, mutta pelkästään lämpimästi.

– Minulla on nyt yksi puolisisko ja kaksi puoliveljeä, totesin. – Ei yhtään täyssisarusta.

– Se on kai nyt muotia, Aleksi sanoi. – Minulla on sisarpuoli ja velipuoli ja kaksi adoptiosisarta.

– Sinä varmaan rakastat adoptiosisariasi kovasti.

– Niin rakastan, Aleksi sanoi kattoon katsellen.

Ajattelin, että tällaisia makuuhuonekeskusteluja kuului käydä lapsena, ei enää tässä iässä.

– En minä odotakaan, että sinä rakastat minua koskaan samalla tavalla, sanoin.

Aleksi katsoi minuun.

– Se olisikin aika vaikeaa.

Hänen ei olisi pitänyt sanoa sitä. Piilotin kasvoni makuupussiin. Mutta en siksi, miksi hän luuli.

– Et kai sinä loukkaantunut? Aleksi kysyi huolestuneena.

Tulin esiin puistamaan päätäni. Olin kuvitellut hänen sanoihinsa kaikuja siitä, mitä itse tunsin, mutta minä olinkin idiootti. Friikki.

– Meillä ei ole ollut yhteistä lapsuutta, sanoin. – Oikea sisarusrakkaus syntyy siitä, että jaetaan yhteinen koti ja vanhemmat ja samat kokemukset.

– Ei koskaan ole myöhäistä saada yhteinen lapsuus, Aleksi sanoi.

– Onnellinen lapsuus, korjasin. – Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Se on Ben Furmanin kirjan nimi.

– Ei kun yhteinen, Aleksi sanoi. – Sen kun vain ollaan yhdessä lapsia. Onhan tänään jo etsitty onkimatojakin.

Naurahdin. Aleksikin nauroi ja siirtyi pussissaan lähemmäs. Olimme kumpikin kädettömiä ja jalattomia, ja siksi Aleksi töykkäsi minua kevyesti otsallaan.

Vedin jalkani kippuraan ja ponnistin häntä vasten. Aleksi joutui tekemään pussissaan rajun korjausliikkeen, ettei olisi pudonnut pediltä. Hän matki kuvitteellisen äidin korkeaa ääntä, eipä lapset riekuta siellä, kynttilä kaatuu ja mökki palaa! Painoin selkäni ja niskani lämmintä seinää vasten ja aloin työntää Aleksia lattialle. Hän mutkelsi ylemmäs, tyynyjen paikalle, ja alkoi puolestaan töniä minua kohti jalkopäätä. Könysin suurella vaivalla polvilleni, ja kun hän muksautti minua kengurupussillaan, köllähdin seinää vasten hänen viereensä. Kiljaisin, kun hän tyhjensi keuhkoni rusentumalla minua vasten. Ponnistelin päästäkseni kierimään pakoon, mutta hän nousi kaarelle kuin ongenkoukussa ja sai pidettyä minut satimessa. Huohotimme ja nauroimme, ja jossain vaiheessa Aleksi iski hampaansa poninhäntääni. Hiuksia irtosi hänen suuhunsa, ja kun hän taisteli yskänkohtausta vastaan, pääsin könyämään hänen päälleen. Lukitsin hänet alleni – häviäjäksi – mutta liian aikaisin, sillä seuraavassa hetkessä makasin itse alimmaisena. Tunsin, kuinka hän levitti pussin sisällä raajojaan niin, etten päässyt liikahtamaankaan.

Nenämme olivat vastakkain, sitten ylähuulten kaaret. Hengitin hänen hampaitaan vasten, kunnes hänen alahuulensa oli siinä, ja kieli.

Otin kielenkärjen syvälle omaan suuhuni. Sitten päästin sen liukumaan ulos ja koetin kääntää kasvojani pois, mutta Aleksi painoi huulensa kaulalleni ja kipusi hampaankärkiensä avulla suuni päälle. Teimme sitä uudelleen. Nauru teki siitä leikkiä, kielenkalastamisleikkiä, päänpyöritysleikkiä, imemisleikkiä. Paksut makuupussit estivät meitä olemasta aikuisia. Meillä ei ollut vartaloita; oli vain raskaina toisiaan hankaavat toukanruumiit. Tyttötoukka tunsi miten poikatoukan kehossa oli kova kohta keskellä, ja miten se kova etsiytyi tyttötoukan pehmeää vasten, ja miten hyvältä tuntui liikahdella tiukassa syleilyssä, kun ulkoa kuului äkkiä askeleita.

Poikatoukka ehti juuri ja juuri puhaltaa kynttilän sammuksiin, ennen kuin ovi narahti auki.

Seuraava aamu oli kylmä ja hiljainen. Olin nukkunut tuskin lainkaan, hengittänyt vain pimeässä jäähtyvää seinää vasten. Bosse oli kuorsannut keskellä, ja Aleksikin nukkunut. Jos en olisi puristanut silmiäni kiinni, ne olisivat revähtäneet vähän väliä auki. Mitä oli tapahtumassa?

Yön muisto kirveli mielessäni. En katsonut Aleksia, eikä hänkään viihtynyt lähelläni. Kävimme aamukahvin jälkeen kääntelemään kiviä, mutta vailla uteliaisuutta ja iloa. Puoleen päivään mennessä tunnelma alkoi olla turhautunut.

Bossen kanki lipsahti niin, että hän menetti tasapainonsa ja tärskähti maahan takapuolelleen. Hän kiroili ruotsiksi, ja ehkä minua olisi salaa naurattanut, ellei hän olisi liukastuessaan satuttanut rystysiään. Mustanpuhuva veri täytti ruhjeen ja alkoi valua kohti kapeaa rannetta. Bosse tuijotti hetken kättään ja nosti sitten rystysensä suutaan vasten. Kuulin, kuinka hän...

Minulta pääsi yökkäys: Bosse joi omaa vertaan. Puhdistaakseen haavaa, mutta silti. Käännyin selin tunnustelemaan taskujani. Löysin nenäliinan nauhurin vierestä. Olin aamulla laittanut sen päälle, miettimättä tarkkaan syytä. Tai kyllähän minä tiesin, miksi: nauhuri olisi emotionaalinen henkivakuutukseni. Kun se kulkisi mukana koko ajan, mitään viime yön kaltaista ei enää pääsisi tapahtumaan, ei ikinä.

Minulla oli äkkiä kuuma. Sysäsin nenäliinan Bosselle. Riisuin takkini ja heitin sen lähimmälle kivelle ja sanoin hakevani laastaria. Meillä oli jossain sidetarpeita. En odottanut kiitosta tai mitään vaan läksin kiirehtimään kohti mökkiä.

Kun palasin, miehet istuivat kivellä. Bosse poltteli, Aleksi nousi ja käveli vähän syvemmälle metsään. Ajattelin, että hän käy puun takana. Otin puhdistuspyyhkeen ja pyysin urheasti Bossea näyttämään haavaansa. Hän ojensi verestä punaista kättään, ja minä ryhdyin paikkailemaan häntä kuin jokin järjettömän pelkonsa kanssa taisteleva sairaanhoitaja.

– Tämä taitaa olla tässä, Bosse sanoi.

– Ei se niin paha ollutkaan, vastasin laastari hyppysissäni.

– Tarkoitan tämä etsintä. Me lähdemme kotiin.

Katsoin Bossea. Hiki oli kiharruttanut hänen otsahiuksensa ja saanut ihon kiiltämään.

– Ei täällä mitään ole, Bosse sanoi. – Ei varmaan ole ikinä ollutkaan! Naurettavan pentumainen idea tulla tänne. Minun pitäisi olla suunnittelemassa kiinteistömainontaa eikä kykkiä korvessa jonkin mielikuvitustarinan perässä.

Jähmetyin.

– Väitätkö, että minä keksin isän sanat omasta päästäni?

Bosse tumppasi pikkusikarin kiveen polviensa väliin.

– Minä en ole tainnut kertoa isän lempinimestä, Bosse sanoi.

Kuulin, kuinka Aleksi palasi ja jäi parin metrin päähän seisomaan.

– Isää sanottiin vankilassa paroni Münchhauseniksi. Paroni Münchhausenhan kertoili sotamuistojaan 1700-luvulla, ja vastuu oli raskaasti kuulijalla. Hän esimerkiksi nosti itsensä suosta tarttumalla omaan tukkaansa ja lensi tykinkuulalla ja sitä rataa. Minä kuvittelin, että se nimi tarkoitti vain satujen kertomista naisille. Mutta jospa hän valehteli kaikille? Lapsilleenkin. Ei hän minullekaan maksanut takaisin. Ja selityksiä piisasi.

– En minä olisi hänen sanoihinsa uskonut, ellei Eeron kertomus olisi tukenut sitä tarinaa, sanoin. – Ja ellei olisi ollut tätä mökkiä.

– Täällä nyt ei kumminkaan mitään ole! Kiviä vain helvetisti.

– Minä ehdotan, että etsitään vielä, Aleksi sanoi sivusta.

– Ja siinä meillä on toinen tyhjäntoimittaja. Wannabe-opiskelija ja surffikoulun ninja. 

Bosse tarttui kankeensa ja käveli ohitseni niin läheltä, että tunsin hänen vihaisen kyynärpäänsä. Puin takin päälleni ja poimin maasta hanskan, jolla olin turhaan painellut märkää turvetta kivien alta.

Läksimme kiireellä kuin sotaevakot. Bosse hoputti minua koko ajan, ja lopulta hermostuin niin, että tungin keittiötarvikkeet sikin sokin reppuun. Kokosin jätteet biopussiin ja kun olin laskenut sen käsistäni oven juureen odottamaan viimeistä silmäystä mökkiin, Bosse kulki ohi ja viskasi vaaleanvihreän biojätepussin kaaressa metsään.

No, sinne kai se kuuluikin, mätänemään kuusen juurelle kuin jokin ylikasvanut, limainen tatti.

Kävellessäni reppu selässä veljieni perässä tajusin ikävöiväni Emmiä, Nallea, äitiä, Markkua, yliopistoa, asuntoani, kaikkea sitä, mitä minulla oli ollut ennen tätä sotkua. Kunpa isä ei olisi kirjoittanut minulle, tai ei, kunpa minä en olisi avannut sitä kirjettä! Bosse ei olisi saanut tietää minusta, eikä Aleksi.

Käteni ei olisi murtunut. Bosse ei olisi huutanut minulle. Aleksi ei olisi ikinä suudellut minua, enkä minä häntä. En olisi joutunut Nallen tutkimukseen tapausnumeroksi 14. Enkä olisi koskaan joutunut näkemään sitä murheellista paikkaa, jossa minut oli pantu alulle.

Talsiessani pehmyttä metsätietä pitkin kohti Bossen autoa olisin voinut itkeä äidin takia. Vuotkan mökki ei ollut ikinä ollut kaunis, ei varmasti edes hankien hohtaessa sokerinvalkoisina ja kuun paistaessa mustien kuusenkärkien takaa. Äiti oli romantisoinut miehen, joka olisi ensilemmen sijaan ansainnut turpatällin! Sterilisaation! Kun pääsimme autolle, ajatus isästä kuvotti enemmän kuin koskaan.

Nalle tajusi ensisilmäyksellä, missä mentiin. Että olin sekä lohtuhalauksen tarpeessa että myrkyllinen. Siksi hän pysähtyi avuttoman oloisena seisomaan, kun heittäydyin sängylleni kuin koskeen tönäisty tukki. Mahalleni, poski patjaa vasten.

– Nauhuri on pöydällä, sanoin.

Saatoin sängylleni asti aistia Nallen mukanaan kuljettaman ulkoilman tuoksun. Miten täällä kaupungissa tuoksui niin keväiseltä, kun maalla oli tuoksunut pelkkä maa ja laho lauta ja hapan sammal? Aistin Nallen tuoksussa jopa auringon. Sen täytyi olla eri aurinko kuin Vuotkan metsässä, jossa olimme Aleksin kanssa työntäneet Bossen autoa ulos kurakuopista. Se aurinko oli ollut kuuma ja valo rumaa kuin sovituskopissa. 

Kuulin, miten Nalle laski läppärinsä pöydälle.

– Keitänkö minä teetä tai kaakota? hän kysyi.

– Keitä maitoa nokkamukiin. No en kai minä lapsi ole! Kahvia!

– Ajattelin vain, kun sinä kuulostat nuhaiselta.

– En kai.

Nalle tajusi vasta nyt, että olin itkenyt. Olin nojannut suihkunurkkauksessa seinää vasten ja itkenyt asioita, jotka olivat lipuneet mieleen kuin junavaunut. Se, että olin loukkaantunut Bossen sanoista, "tyhjäntoimittajista", ei ollut murheista suurin, ei läheskään.

Nousin kahville. En ollut käynyt kaupassa mutta etsin repustani leipää ja valmiita juustoviipaleita.

Näkyi, että Nallen teki mieli alkaa kuunnella äänitystäni. Hän pettyisi, sillä sitä oli vain parin kolmen tunnin ajalta.

Hiljaisuutta autossa ei ollut paljon kannattanut taltioida.

– Tee vaan töitäsi, sanoin.

Nalle odotti hetken ja pisti sitten napit korviinsa.

Jollain merkillisellä tavalla olisin halunnut kuunnella itsekin. Miltä me olimme kuulostaneet käännellessämme kiviä? Oliko kommunikointi ollut sitoutunutta aina siihen asti, kun Bosse oli liukastunut kiveltä? Olimmeko olleet kuin kolme pientä aarteenetsijää, vaiko kolme pakkoraossa olevaa kiristyksen uhria? Siirsin tuolini lähemmäs Nallea, joka naputteli läppäriään, ja nyppäsin toisen korvakuulokkeista omaan korvaani.

Oikeastaan se tuntui hyvältä: kuunnella aamun tapahtumia kuin kuunnelmaa radiosta. Painoin pääni Nallen olkaa vasten, tuttua villapuseroa ja tuoksua. Lihas ja läski villapaidan alla liikkuivat kivasti kirjoittamisen tahtiin.

Kuulin nauhalta miten Bosse huudahti pudotessaan persuuksilleen. Kerroin siitä Nallelle. Kuulin oman veriyökkäykseni ja raapaisin Nallen kättä, kun hän soitti kiusallaan kurahdusta useaan otteeseen. Sitten kuului, miten sanoin hakevani ensiaputarvikkeet. Hetken oli hiljaista, metsän ääniä ja vaatteiden kahinaa. Sitten Bosse puhui.

– Vittu tuo muija on saatava pois.

Oli kuin minua olisi potkaistu. Nalle pysäytti nauhurin. Laskin kupin pöydälle ja nousin ylös.

Muija? Saatava pois?!

– Anna sen tulla kajarista, sanoin. Nalle ei liikahtanutkaan.

– Minä haluan tietää, mitä ne puhuvat minusta!

– Tämän menee jo pikkuisen epäeettiseksi, Nalle sanoi. Hän uskoi vasta, kun olin ryöstää nauhurin hänen kädestään. En kai muistanut enää hengittääkään.

Bosse halusi minut "ulos pelistä". Aleksi esteli mutta vaisusti ja voimattomasti. Tuntui, että oksennan.

Sitten:

– Sen on pakko olla jossain täällä, ihan pakko! Nyt lähdetään himaan ja huomenna tullaan uudestaan. Minä sanon sille, ettei täällä mitään ole. Ja sinä siinä, pysyt ruodussa, muista. Nyt se tulee tuolta...

Kuulin nauhalta omat askeleeni ja sen, kun Aleksi yskäisi loitontuessaan jonnekin puiden taa.

– Mikä idiootti, sanoin ja tarkoitin sillä itseäni. Nauhalla Bosse sanoi, että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Nalle katkaisi kuuntelun ja nosti kätensä miettiväisesti puuskaan. Häntä sai rauhassa harmittaa äänityksen eettinen probleema, salakuuntelu, minua se ei kiinnostanut. Olin niin järkyttynyt.

– Pojat aikovat sitten etsiä isukin ryöstösaaliin kahteen pekkaan, Nalle sanoi.

Tunsin sydämeni takomisen nilkoissa asti. Miten minä en ollut huomannut mitään? Olin niin keskittynyt himoitsemaan pikkuveljeäni ja kärsimään tunnontuskia siitä, etten ollut hoksannut, kuinka minua käytettiin hyväksi.

– Millaiset ihmiset voivat tehdä tuollaista? Nalle puuskahti.

– Sellaiset, joiden on liian myöhäistä saada yhteinen lapsuus.

Kävelin ikkunaan. Kevät oli, aurinko paistoi, maailma jatkoi olemistaan ja elämä kulkuaan.

– Nalle. Mitä jos me lähtisimme huomenna pienelle retkelle?

Lue myös! Münchhausenin lasten aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.