Kuvitus Hannele Määttä
Kuvitus Hannele Määttä

Osa 5/8: Kreeta Mikkonen, 28, on vasta saanut tietää, että hänellä on kaksi veljeä, Bosse ja Aleksi. Nyt kolmikko on ajautunut selvittämään edesmenneen isänsä sotkuja, sillä tämän serkku kiristää heitä. Tilannetta ei helpota se, että Kreeta tuntee Aleksiin outoa vetoa.

Millä täytetään muiston aukkopaikat? Keksimällä lisää omasta päästä? Vai myöntämällä, ettei muista? Keräämällä sen jälkeen jokainen muistettu yksityiskohta riviin eteensä kuin muinaiset luunsirut ja toteamalla: näillä on tultava toimeen?

Huomasin Bossen katseesta, että hän odotti minun jo menevän asiaan. Aleksi taas näytti kuuntelevan johdantoani kuin itse kertomus olisi jo alkanut. Ajattelin pöydän alle piilottamaani sanelulaitetta: Nalle ei saisi lupaa kirjoittaa ylös tätä tarinaa.

– Se oli heinäkuu 1997, ja minä olin kaksitoista ja puoli. Äitini sai kirjeen, jossa kerrottiin, että Rami Kaitakorpi on hoidettavana sairaalassa täällä Helsingissä ja että hän on vanki. Hänellä oli vakavia komplikaatioita, minkä vuoksi äitini ja minun pitäisi tulla vierailemaan hänen luonaan.

Olin edellisenä yönä miettinyt, mitä ja miten puhun. Kuvittelin, ettei­ mikään ollut tapahtunut minulle,­ että minä vain selostan tapahtumaa.­

– Isä ei ollut yrittänyt vankilassa itsemurhaa, hän halusi vain päästä sairaalaan. Hän oli nielaissut partakoneen terän, jonka ympärille oli puristellut saippuaa. Tarkoitus oli, että terä puhkaisee suolen ja hän pääsee leikkaukseen. Hän halusi ulos vankilasta keinolla millä hyvänsä.­ Terä oli niellessä juut­tunut kurkkuun ja viiltänyt ruokatorvea. Haava oli infektoitunut. "Sepsis", siellä sanottiin meille. Kun me menimme sairaalaan äidin kanssa, oli mahdollista, että isä kuolee.

Etenin kertomuksessani järjestelmällisesti sairaalan osastolle, jonka numeronkin muistin. Muistin myös miehen, joka istui vartiossa tuolilla isän huoneen ulkopuolella ja luki Suomen Kuvalehteä. Olin ajatellut: Ai, Suomen Kuiva­lehti. Äiti oli avannut oven, jossa oli suhteettoman kokoinen kahva, ja olimme astuneet sisään.

Ei ollut rehellistä väittää, ettenkö olisi kuvitellut isää mielessäni monta kertaa aikaisemmin. Kun näin miehen makaavan korkealla pinnasängyllä peitteenään sininen lakana, olin tajunnut, että olin ulkoisesti­ kuin äiti. Minulla oli äidin­ värit. Se mies oli vaalea, kapea­silmäinen, sänki ja suun ympäristö­ olivat tupakanväriset. Kaulassa hänellä oli sidos, josta tihkui läpi verta, tai ehkä jodia, mutta se haju... Se oli leijunut koko huoneessa. Pahentuneen veren haju, samanlainen kuin kerran liha­paketissa, kun äiti oli unohtanut naudan­lihapalan jääkaapin perukoille ja ryhtynyt tutkimaan sitä samalla kun minä tein läksyjä keittiössä selin ja pahaa aavistamatta. Imelä naamalle paiskautuva haju oli saanut minut kääntymään rajusti­ ympäri – sekä keittiössä että sairaalahuoneessa.

Huoneessa puuhaillut mies, hoitaja kai, oli ottanut meille tuolit. Ne olivat punaista keinonahkaa ja kellertäväksi lakattua puuta. Äiti oli osoittanut minulle tuolin isän pääpuolesta oikealta, itse hän oli istunut vasemmalle puolelle. Isä oli hehkunut kuumeesta ja veren bakteerikuormasta,­ mutta hänen suunsa oli virnuillut. Lääkkeiden takia tietenkin. Ja ehkä siksi, että sisään käveli nainen, jota isä oli aikoinaan­ halunnut kokonaiset kuusi viikkoa.

Äidillä oli ollut yllään hame ja sen alla pelkkä ruskettunut iho, ei sukkahousuja. Äiti rakasti tehdä kotona puutarhatöitä uimapuku yllään. Olin katsonut äidin polvea, joka oli äkkiä suoristunut, kun äiti oli pompannut tuolistaan: isä oli sipaissut hänen ihoaan, polvilumpiota ja säären kaarretta.

Sitten isä oli katsonut minuun.

Ja minä olin ajatellut: nyt hän koskee minuun samalla tavalla. Hän oli taputtanut palleaansa, joka oli kuin sunnuntaibroilerin rintakupu. Äiti oli tehnyt minulle eleen, joka sanoi: Mene nyt. Mene kulta, niin päästään pois täältä!

Vastuu noiden kahden öistä oli äkkiä vieritetty minun päälleni. Minun­ piti totella kumpaakin, olla siinä keskellä kuuntelemassa, mitä asiaa oli sillä, joka oli pistänyt – niin ajattelin – kalunsa äidin sisään.

– No mitä hän sanoi? Bosse tiukkasi. Nostin kädet pöydälle, ja kun siirsin niitä, puupintaan jäi hikinen jälki.

Äkkiä Aleksi suuttui.

– Etkö sinä tajua mitään, Bosse?! Kreeta kertoo ainoasta kohtaamisestaan isänsä kanssa, ja sinä hoputat.­

– Haluaisin vain tietää, johtaako tämä palaveri mihinkään, Bosse puolustautui.

Ajattelin Nallea ja sitä, mitä hän sanoisi nauhaa kuunnellessaan. Että­ Bosse oli ylimielinen. Röyhkeä. Ehkä Nalle sanoisi pahemminkin.

– Hyvä on, sanoin.

– Minä toistan nyt sanasta sanaan,­ mitä isä sanoi tai mitä minä­ muistan hänen sanoneen. Eilisiltaan­ asti tulkitsin sen kaiken väärin. Luulin, että hän vain höpötti, puhui viinasta. Siihen liittyy eräs juttu, joka minun pitää kertoa, vaikka Bossella olisi kuinka kiire.

– Ei minulla kiire ole, Bosse sanoi.­

– Minä olen vain meistä ainut, joka on tavannut Eeron ja nähnyt, miten tosissaan se mies on.

– Mitä se tähän kuuluu, Aleksi sanoi.

Oliko tässä kehkeytymässä jokin veljesriita?

– Noin kuukautta ennen kuin menimme äidin kanssa sairaalaan isää katsomaan, minä pidin koti­bileet. Muutama tyttö ja pari poikaa. Joku ehdotti, ja minä hullu suostuin. Otin baarikaapista Finlandia-vodkapullon, ja me joimme sen illan aikana mehun kanssa. Se oli minun ensikännini. Enkä ole ikinä­ katunut mitään niin kovasti kuin sitä. En känniä, vaan sitä, että valehtelin Markulle, siis isäpuolelleni, että pikkusiskoni oli ottanut pullon leikkiinsä ja rikkonut sen. Se näytti aivan rosoiselta jäältä, se oli hieno pullo. Sisareni oli viisivuotias,­ eikä häntä uskottu. Siksi isäni puhe vodkasta oli kuin... yliluonnollista, pelottavaa. Ajattelin, että koska hän oli niin lähellä kuolemaa, rajaa, hän tiesi siitä litraisesta vodkapullosta, siitäkin, että minä olin valehdellut kotona. Pelkäsin hirveästi. Minun käteni aina muuttuvat jäisiksi kun...

Aleksi tarttui sormiini. Hänen kämmenensä olivat lämpimät ja levolliset, kun hän hieroi sormenpäitäni. Nousin hakemaan meille lisää kahvia.

Kun palasin paikalleni, olin valmis jatkamaan.

– Isä sanoi: Vuotkassa sinut on tehty. Ja muista tyttö, että siellä on isän rahat. Kun kolmas elämä alkaa,­ niin sieltä sitten kiven alta. Niin hän sanoi. Ja minä olin käynyt rikkomassa sen tyhjän vodkapullon kiveen meidän pihamaalla...

– Kolmas elämä, Bosse keskeytti.­

– Oletko varma, että hän sanoi "kolmas elämä"?

Bosse nousi kävelemään kädet pikkutakin taskussa.

– Mutta miten se vodkaan liittyy? hän sitten kysyi.

Käänsin äitini nuoruuskuvan nurin. Kuvan taakse oli kirjoitettu tyttömäisellä käsialalla: Vuotka, ­28. 2.1984.

Istuimme Nallen kanssa samalla puistonpenkillä, jolta olin soittanut Bosselle ensimmäisen puhelun. Kun ajattelin kaikkea, mikä sen jälkeen oli ehtinyt muuttua, olisin voinut puristaa vauhdissa penkin laidoista kiinni, ellei vasemman käden­ kipsi olisi estänyt.

Olin kyllästynyt kipsiin ja opinto­kiireisiin ja väsymykseen. Olin kyllästynyt ajattelemaan Aleksia ja ennen kaikkea sitä, miksi en saanut ajatella häntä. Olin niin kyllästynyt Eeron vihaamiseen!

Ja juuri siihen ei ollut varaa kyllästyä.

Nalle oli kuunnellut uudet nauhat kahteen kertaan. Hän oli ajat sitten jättänyt tieteellisen ja tutkimuksellisen mielenkiintonsa ja keskittynyt "arvoitukseen". Mitä isäni oli tarkoittanut? Oliko jossain "Vuotkassa" oikeasti rahaa jemmassa?

– Älytöntä ja epäloogista, sanoin painokkaasti.

Vaikka oli kevät, tuuli sai aikaan kumman viluntunteen. Osa minusta seisoi 19-vuotiaan äitini rinnalla hangessa. Jos olisin voinut, olisin tiuskaissut valokuvan ottaneelle Rami Kaitakorvelle: kuvaa sitä mökkiä laajemmalti! Onko siellä takana tuntureita, kun poronsarvetkin on? Anna nyt jokin vihje!

– Ei se niin mene, että pankkiryöstäjä olisi aina persaukinen ryöstön tehdessään, Nalle mietti ääneen.

– Mutta ei se mene niinkään, että lomille tullessaan isä kinusi rahaa­ Bosselta, vaikka hänellä muka­ oli jossain kymppitonneja kiven­ alla! Se on epäloogista.

– Says who? Meillähän on vain Bossen sana niistä vipeistä.

Vilkaisin Nallea.

– Ja minulla on isän sanoista vain omat muistikuvani.

– Mutta sinut minä tunnen, ja siksi uskon sinua tarinasi. Sinä olet maailman luotettavimpia ihmisiä.

– Minä olen luotettava kuin... kettu, sanoin. Olin taas nukkunut yöllä neljä tuntia viisitoista minuuttia,­ ja tätä menoa olisin kohta kerjäämässä Emmiltä nukahtamislääkkeitä.­ Nalle taputti minua selkään lapojen väliin, vaikka tiesi, että se alkoi aina kutittaa minua kurkusta.

Osa minusta halusi painautua hänen rintaansa vasten. Itkeä kuin ostoskierroksesta väsynyt lapsi, joka­ vollottaa pahalla äänellä ilman­ kyyneleitä. Osa taas halusi nousta ylös, suoristaa ruodon ja...

– Arvaa, mitä minä olen myös ajatellut, sanoin. Keväinen lintujen laulu alkoi jo muistuttaa autojen melua. Ja autojen humina niiden lintujen ravinnon pörinää.

– Minä voisin myydä asuntoni. Siitä saisi rahat sille paskiaiselle.

Nallen käsi pysähtyi selälleni. Tunsin, miten hän kiihtyi, hitaasti, mutta niin kiihdyin vastaavasti minäkin.­ Aloimme puhua päällekkäin, mutta minä ilkesin nostaa ääneni kipakammaksi.

– Se on minun asuntoni! Minä päätän siitä!

Nallen silmät olivat levinneet lautasen kokoisiksi.

– Ja minä kerron sinun äidillesi!

Nalle näki reaktioni ilmeestäni. Hän oli viisas ja nousi penkiltä.

Hän oli liian syvällä mukana: olin antanut hänen kuunnella kaiken, aivan kuin hän olisi istunut olallani marakattina. Sanoin, että nyt se oli loppu. Avasin laukkuni ja ojensin sanelukoneen häntä kohti. Nalle nosti käsiään ylös ja perääntyi kauemmas. Puistokäytävää pitkin välistämme juoksi kaksi verryttelyasuista naista.

Minulla ei ollut mitään pidäkkeitä, olisin voinut viskata sanelu­laitteen kaaressa puiden väliin jonkin koirankakkakikkareen päälle. Väsymys ja huoli olivat sortaneet jokaisen soluni alleen. Nalle kääntyi selin, aivan kuin selin seisovaa ei muka voisi paiskata nauhurilla.

– Minä olen rakastunut häneen! parkaisin.

Nalle seisoi hievahtamatta aloillaan. Taivuin penkillä polvieni päälle.­ Hiekka rahisi, kun Nalle istuutui viereeni. Istuimme siinä varmaan minuutteja. 

– Aleksiin?

Nimi sai vartaloni kouristumaan. Nalle henkäisi ja päästi ilmaa­ suustaan kuin kreikkalainen tuulten jumala.

– Jaaha. Sitten minulla onkin kaksi saman perheen jäsentä terapoitavana.

Tuntui hullulta ajatella, millaisten pikkuseikkojen takia olin joskus aiemmin hermoillut. Saanko tentistä nelosen vai ilkeääkö inhokki­proffa antaa taas kolmosen? Oliko minussa jokin vika, kun en ollut vielä koskaan tosissani seurustellut? Tuliko tehtyä virhe, kun en huolinut minulle edullisesti tarjottua lapinkoiran pentua?

Nalle halusi, että aloitamme heti.­ Oli parempi hoitaa tämä alta, sillä raaemmat asiat odottivat jo: olisimme jälleen kerran kokoon­tumassa­ sisarusten kesken, tällä kertaa toimintasuunnitelmien kera.

Mutta sitä ennen: minun suhteeni Aleksiin. Paikka: koti, mikäpä muukaan.

Nalle tuli puoli yhdeksältä. Nyt ei syötäisi pizzaa eikä tiskailtaisi halaillen. Nalle kokosi tyynyt vuoteelle pesäksi ja raahasi nojatuolin vuoteen jalkopäähän. Herra Freudilla­ oli tuttu villapusero ja sen alla ohueksi nirhautunut sininen kauluspaita. Kynä, lehtiö. Minulla flanellipyjama, ei meikkiä. Jalkopäässä oleva korkea nenäliina­pakkaus näytti vähän kaksimie­liseltä. Nalle sääti valot himmeiksi ja asettui tuoliin. Minä kömmin pesään­ valmiina heruttamaan ensimmäisen kyyneleen.

Sitten Nalle alkoi kysellä. Vastailin hitaanlaisesti, sillä tilanne oli kankea tai ehkä tahaton. "Mitä tunsit, kun näit Aleksin ensi kerran?" "Mitä tuntemuksia Heath Ledgerin poismeno sinussa aiheutti?"

Kerroin kaiken. Aina ensimmäisestä hetkestä lähtien, siitä kun Aleksi oli kulkenut ravintola­pöydän ohitse miestenhuoneeseen. Hänen vartalostaan ja vaatteistaan, juuri oikeanlaisesta pituudesta, hiuksista, silmistä. Omasta jännityksestäni uuden elämän­tilanteen kynnyksellä.

Nalle antoi minun puhua niin, että aloin unohtaa hänen läsnäolonsa. Annoin ääneni nousta pillitykseen, enkä välittänyt, vaikka nenäni meni niin tukkoon, että se daksahteli.

Ulkona ikkunan takana tuli pimeää.­

Kun Nalle sitten alkoi puhua, hän puhui järkevästi. Kauniisti ja silittävästi. Hän kertoi, miten sisarus­suhde solmiutuu, miten kiintymys syntyy lapsuudessa ja yhdessä elämisen yhteydessä ja miten­ se oli kulttuurisesti yleis­pätevää ympäri maapallon. Insesti­tabu oli meissä luontaisesti, kulttuuris-biologisesti. Minä ja Aleksi, me olimme tavanneet aikuisina. Meiltä oli jäänyt yhdessä varttumisen arki väliin, me emme olleet kasvin­kumppaneita. Se, että tunsin voimakasta syyllisyyttä ensimmäisistä flirttaavista silmäyksistä oli Nallen mielestä ymmärrettävää, mutta turhaa: eihän Aleksin otsaan ollut tatuoitu varoituksena "Kreeta Mikkosen velipuoli". Olin vain nähnyt – äärimmäisen herkässä mielentilassa ollessani – hyvännäköisen miehen. Kuka tahansa minun tilanteessani olisi tuntenut niin: ensin viehtymyksen, sitten häpeän. Mitä voimakkaampana ensin mainittu oli esiintynyt, sitä voimakkaampi oli häpeä.

– Ei tämä enää ole häpeää, sanoin.­

– Minä inhoan itseäni niin, etten voi enää nukkua enkä aloittaa gradua.­ Minä näen hirveitä seksi­unia.

– Ei unilleen mitään voi, ne kumpuavat...

– Ja päiväunia, sanoin.

– Minä makaan tässä sängyllä keskellä päivää ja palan!

Katsoin Nallea, hän istui kasvot pimennossa. Mitä hän ajatteli? Että minä olen jotenkin juurimutia myöten viallinen? Sillä minähän tiesin!

– Sinulla on nyt jokin fiksaatio. Sinä tunnet ikäisesi miehet joko ystävinä­ tai rakastettuina, sellaisista sinulla on kokemusta, etkä osaa mieltää itseäsi sisarena.

– Bosse on minulle veli, minä keskeytin. ­

– Sinun teoriasi ei siis toimi. Bosse on minulle ihan samaa kuin monelle ystävälleni veljet ovat, jotenkin... ­neutraaleja. Ärsyttä­viäkin. Miksi minä sitten häneen osaan suhtautua kuin veljeen?

– Koska sinä tunnet Aleksin omaksi kaksoseksesi. Teidän äitinnehän olivat yhtä aikaa raskaana samalle miehelle. Siksi sinusta tuntuu tuolta.

– Sairas tunne.

– Minä luulen, että se menee ohi. Sitä paitsi, ajatukset ovat vain ajatuksia.

– Minäpä en halua tällaisia ajatuksia.

– Ajatusten kanssa on jokaisen kestettävä. Ihmisen ei kuitenkaan tarvitse toimia impulssiensa mukaan.­ Vai oletko sinä aikonut kertoa hänelle tunteistasi?

Olin jo hetken ajan tajunnut, että­ Nallen ääni oli muuttunut. Oliko hän mustasukkainen? Samalla tavalla kuin minä olin ollut, kun hän oli kirjaston kahviossa kertonut haluavansa hienot häät.

Katsoin Nallen hahmoa nojatuolissa. Ehkä hän tunsi minua kohtaan pettymystä, jota tunnetaan läheisen ystävän ilmoittaessa muutosta toiselle paikkakunnalle.

– Minä vaihtaisin tunteen kohdetta milloin tahansa, sanoin.

– Ottaisin vaikka kuinka hullun rakkauden kohteen, vaikka kuinka ongelmaisen suhteen, jos vain pääsisin Aleksin ajattelemisesta. Ennemmin­ olisin rakastunut vaikka sinuun!

Nalle pudotti kynän lattialle.

Ei, en ollut imarrellut häntä, turha toivokaan.

– Mutta sinä taidat olla kiinnostuneempi miehistä. Sinä pelleilet sillä asialla, mutta tottahan se on, sanoin.

Nalle poimi kynän ja nosti sen poikittain suuhunsa samalla, kun selaili lehtiötään. Aavistin, että hänessä­ taistelivat ammatti-­ihminen ja yksityishenkilö. Yksityishenkilö hänessä loukkaantui, mutta tutkijalle ja terapeutille tämä­ oli askel oikeaan suuntaan: hän oli saanut minut hetken ajan, vaikka vain pienen, kuvittelemaan kiinnostukseni kohteeksi jonkun muun kuin Aleksin.

Maailma on kuitenkin rakentunut niin, että hädän ja uhan hetkellä rakkauspulmat työnnetään sivuun. Oli kyse siitä, joutuisiko esikoinen liemeen biologisen isänsä takia. Bossella oli hieno auto ja arvatenkin muutakin omaisuutta, mutta myös velkaa. Ja keskimmäinen lapsista taas tekisi ihan mitä tahansa, että äidin nimi yrittäjänä pysyisi puhtaana. Jos äidille tapahtuisi jotain, myös Emmin elämältä putoaisi­ pohja. Sillä ei kukaan vieras työnantaja palkkaisi tyttöä, joka­ välillä linnoittautui rätti­liikkeen takahuoneeseen itkemään. Dingdong sanoi ovikello usein Aikuisex-liikkeessä, ja turhan huhuilun jälkeen uudelleen dingdong. Äiti ja minä olimme nähneet valvontanauhalta senkin, että Emmin surressa vessakopissa sylillinen­ vaatteita lähti varkaiden mukaan.

Bossella ja minulla oli siis "korkea motivaatio" tyydyttää Eeron rahanhimo. Aleksilla ei ollut.

– Miksi sinä teet tämän? Bosse kysyi Aleksilta, kun istuimme Bossen autossa.

Olimme ajaneet meren­ rannalle strategiapalaveriin, mikä minusta oli vähän hassua. Suomenlahti ei ollut mikään Atlantti­ tai Tyynimeri, jonka aaltoja katsellessa hurjimmatkin ideat tuntuivat toteuttamiskelpoisilta. Ja sellaisiinhan tässä oli pian turvauduttava. Eero oli tarkentanut vaatimustaan, eikä Bosse saanut tingittyä sitä enää alemmas: 90 000 euroa.

Melkein satatuhatta euroa yhteisvastuullista­ velkaa.

– Eikö meitä muka ole kolme? Aleksi kysyi. Hän istui takapenkillä, mutta oli taipunut niin lähelle penkkiäni, että aistin hänen hen­gityksensä ja kehon lämmön.

Bosse ojensi kätensä ja pörrötti Aleksin hiuksia. Aleksi ei pitänyt siitä eleestä, enkä minäkään: Bosse otti kummallisesti isämiehen roolin. Nalle oli sanonut samaa. Enemmänkin: Nallen mielestä Bosse manipuloi­ meitä. Olin sanonut hänelle,­ että hän teki johtopäätöksensä pelkän äänen perusteella näkemättä Bossen muuta olemusta. Bosse oli luotettava ja isoveli­mäinen.

– Hyvä on. Me olemme yhtä mieltä siitä, että jotain täytyy tehdä ja pian. Minä haluaisin jo päästä elämään siinä ajatuksessa, että te olette siinä, että minulla on sisar ja veli. Tuntuu, että kukaan ei oikein pääse sisään toisen elämään ennen kuin me olemme vapaita, Bosse sanoi.­

– Minustakin tuntuu siltä. Sinä et selvästikään aio kutsua meitä kylään,­ ennen kuin se yhdeksänkymmentätuhatta on maksettu, Aleksi sanoi.

Bosse katsoi pitkään Aleksia.

– Ajatellaan tätä perintöriitana. Monet sisarukset riitaantuvat keskenään, kun pitää tapella tauluista ja autonrotiskosta ja mökistä. Niinhän se menee, enemmän tai vähemmän kaikilla. Meille tämä tuli eteen niin sanotusti esityslistan alussa. Lupaan kutsua teidät kotiin ja konttoriin heti, kun painajainen on ohi. Koska painajainenhan tämä on, eikö olekin? Bosse sanoi.

Siitä ei vallinnut erimielisyyttä. Bosse kaivoi miniläppärin han­sikaslokerostaan ja alkoi naputella sitä. Katseeni osui Aleksin silmiin.

Pikainen hymyni meni sisarel­lisuuden piikkiin, mutta itse tiesin, että lehahdin sisältä aivan kuumaksi.

– No niin, minä olen tehnyt hakuja­ vaikka minkälaisia, eikä täällä ole yhtään Vuotkaa. Sen täytyy siis olla yksittäinen talo tai tila. Poronsarvet Kreetan äidin pään yläpuolella viittaavat Lappiin, mutta kuten Kreeta sanoi, hänen äitinsä ei ollut käynyt Lapissa ennen vuotta 2000, jolloin koko perhe vietti siellä talviloman, Bosse sanoi.

Olin kysynyt sitä äidiltä puhelimessa, eikä se ollut ollut aivan helppoa. Yli kymmenen vuoden takaisen­ Lapin-matkan muisteleminen oli tapahtunut kankeasti. "Tiedätkö äiti yhtään muuta paikkaa Lapissa kuin Ylläs, jossa oltiin silloin laskettelemassa? Jotain, jossa Nalle ja minä voisimme asua vaikka hirsimökissä?"

– Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kysyä asiaa suoraan. Kreeta, sinun on kysyttävä äidiltäsi, missä tämä Vuotka on, Bosse sanoi.

– En pysty.

– Eihän sinun tarvitse olla tietävinäsi, että se liittyy isääsi. Näytät sitä albumia ja kysyt, missä kuva on otettu.

– Äiti ei halua puhua niistä ajoista. Jos hän haluaisi, hän kyllä puhuisi.­ Silloin oli kaunista ja kylmää, pakkashanget hohtivat, se on ainut, mitä äiti on koskaan kertonut siitä ajasta.

– Kuulehan systeri. Rami oli sanonut­ Eerolle, ettei hän pääse rahoihin­ käsiksi ennen kevättä. Miksei? Koska ne rahat on varmasti haudattu maahan. Ja sinulle Rami­ sanoi, että ne ovat kiven alla siinä paikassa, missä sinut pantiin alulle. Äitisi puhui kimaltavista hangista ja tuskinpa tarkoitti jotain Seurasaarta. He olivat kuksimassa siellä hirsimökissä, tarpeeksi kaukana muusta asutuksesta, ja vain äitisi tietää missä se jävla stugan är... Emmekö me ole tiimi, Kreeta?!

– Minä en voi kysyä tuollaista.

– Voithan. Sanot, että albumin päälle kaatui jotain ja jouduit irrottamaan kuvat, koska teet uuden albumin. Maitokahvi kaatui. Poika­ystäväsi oli käymässä, joi maitokahvia ja kävi vahinko.

Mietin. Tuulilasin takana Suomenlahti oli vapautunut paksusta jäästään, vaikka vappuun oli vielä aikaa. Vesi näytti kylmältä piripintaan täytetyltä haudalta.

– Soita nyt. Me olemme ihan hiljaa, Bosse sanoi.

Sydämeni alkoi takoa silkasta ajatuksesta. Tiesin, miten vastenmielistä kaikki isään liittyvä oli äidille.­ Muistin, miten hän oli tuskitellut autossa, kun olimme istuneet talon pihalla ja äidillä oli ollut kädessään vankilasta lähetetty kirje. Vain pakon edessä äiti oli vienyt minut tapaamaan isää, kuolevan ihmisen viimeisenä tahtona. Kun isä ei kuollutkaan, äiti oli sulkeu­tunut kuin simpukka. Vaikka hän oli puhunut minulle lempeästi odotuksestaan ja synnytyksestä, raskaaksi tulosta olin saanut tietää vain raskaustestin tuloksen aiheuttaman järkytyksen ja sen, miten isä oli lähtenyt livohkaan ennen kuin äiti ehti heittää testiputken roskiin.

Hengitin syvään. Aleksi painoi olkaani, ensin parilla sormella, sitten rohkaisevasti koko kämmenellä. Bosse liittyi leikkiin ja muiskautti poskelleni suukon. Toisen vielä hiusrajaan korvan juuren.

– Snälla, hän kuiskasi ruotsiksi. Kopeloin kännykän laukustani varoen koskettamasta äänityslaitetta. Etsin valikosta äidin kuvan: hän hymyili siinä niin lämpimästi.

– Kertokaa minulle vitsi, sanoin.

Bosse tajusi: minun piti saada äitini puhelua varten muka hyvät fiilikset.

– Ruotsalainen huomasi tuulettimen ja totesi: jaa jaa, niin se vaan aika rientää.

Painoin äidin kuvaa, ja kun hän vastasi, ääneni oli täynnä pidäkkeetöntä naurua. Liiaksikin. Nousin autosta ja tajusin, ettei vitsi sentään niin kikattavan hauska ollut.

– Mikä ihmeen paikka on Vuotka, kysyin hyväntuulisesti äidiltä. Tuuli tuiversi hiukseni avoimeen suuhun ja pitkin kasvoja.

– Miksi sinä sitä kysyt?

– Nalle kaatoi maitokahvia vanhan valokuva-albumin päälle, ja nyt irrottelen tässä kuvia.

– Se on vain yksi paikka. Meillä on muuten täällä ylimääräinen albumi,­ sinä voisit saada sen, äiti sanoi.

– Mutta missä sellainen Vuotka on?

Äiti oli hetken hiljaa.

– Enosi kesämökin lähellä. Eikä se ole mikään erityinen paikka, vanha mökki vain. Tarvitsetko sinä sen albumin?

Kun lopetin puhelun, olin sellaisen tunnemyrskyn vallassa, etten halunnut heti palata autoon. Minun­ piti saada ajatella.

Äidin vanhin veli, Pasi, oli kuollut reilu vuosi sitten. Hänellä oli ollut­ kesämökki, jossa olimme käyneet kolme tai neljä kertaa, kun olin ollut lapsi. Muistin sen kerran, kun äiti oli odottanut Emmiä ja minä­ olin nukkunut Pasin tyttären kanssa mökin aitassa. Oikeastaan mökki oli Pasin vaimon, hänen vanhempiensa peruja. Aitassa oli ollut kaksi vuodetta ja niissä maailman ihanimmat petivaatteet, muhkeat höyhentyynyt ja peitot. Vaikka serkkuni oli ollut ihan mukava, olin ollut hänelle salaa kateellinen. Hänkin oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja nyt meille oli tulossa vauva, joku uusi, jota äiti rakastaisi vain minulle varatulla aurinkoisuudella. Itse mökkirakennus oli vanha maalaistalo, jonka Pasin vaimo oli sisustanut­ romanttisesti.

Minulla ei ollut mitään muistikuvaa lähistöllä sijainneesta hirsimökistä. 

Mutta ehkä äiti ei olisi päästänytkään minua sinne...

Serkkuni, Oona, asui Tampereella. Olin tavannut hänet viimeksi Pasin hautajaisissa. Hänen miehensä oli yrittäjä, vaalea, silmä­lasipäinen insinööri. Oonan täytyi omistaa puolet kesämökistä­ tätä nykyä, elleivät Pasi­ ja hänen vaimonsa olleet luopuneet siitä jo aiemmin. En ollut ajatellut Oonaa pitkään aikaan. Palasin­ autoon ja kerroin veljille lyhyesti, mitä äitini oli sanonut ja mitä­ itse muistin.

Tuntui epämääräisen pahalta, kun näin Bossen kirjoittavan nimiä ylös. Aivan kuin olisin pannut myyntiin jotain, joka ei ollut minun.­

– Nyt tehdään seuraavasti, Bosse sanoi.

– Hemmetin hyvä muuten, ettet ole ollut tekemisissä tämän Oonan kanssa. Niinpä hän ei tiedä, mitä sinun elämääsi kuuluu, hän jatkoi.

– Mitä minun elämääni sitten kuuluu? kysyin.

– Sinä haluat poikaystäväsi kanssa vuokrata tiluksiin kuuluvan Vuotkan mökin muutamaksi päiväksi. Tuskin äitisi olisi siellä majaillut­ kolmekymmentä vuotta sitten ilman isoveljensä lupaa. Jos se mökki on vielä pystyssä, Oona päättää siitä.

– Minä en sotke Nallea tähän.

– Ei tarvitsekaan, Bosse mutisi.

– Aleksi saa esittää sinun nalleasi,­ systeri.

Soitin serkulleni Oonalle kynnet kipsin reunaan pureutuneena. Hävetti niin. Piti teeskennellä ja kysellä­ kuulumisia, kertoa omista opinnoistaan ilmavan iloisena. Oona­ mietti selvästi koko ajan, mitä oli tapahtunut ja mistä tuulee.

– Kuule, sanoin ja yritin olla ähkäisemättä.­

– Minä muistelen, että isäsi ja äitisi­ mökin lähellä on sellainen maja, Vuotka tai jotain sinne päin...

– Niin, Oonan ääni sanoi varovasti. Sain pakottaa itseni eteenpäin.

– Kun minä ja minun poikaystäväni etsimme jotain oikein syrjässä olevaa mökkiä, jossa voisimme viettää muutaman päivän.

– Se on ihan hoitamaton se paikka.­

Nostin peukaloni, ja Bosse jysäytti­ nyrkkinsä ilmaan voiton merkiksi. Mökkiä ei ollut purettu eikä myyty. Kuuntelin, miten Oona kierteli, ei hänkään tuntenut oloaan luontevaksi. Varmasti hän ihmetteli,­ miksemme me vuokranneet mökkiä mistä muualta tahansa.

– Voi, se olisi unelmien täyt­tymys. Nalle on seikkailija, vähän sellainen extreme-lajien harrastaja. Minä en niinkään, nyt kun minulla käsi kipsissä, mutta... Olisiko mitenkään­ mahdollista saada vuokrata sitä Vuotkan mökkiä? sanoin­ puhelimeen.

– No...

Aavistin, miten Oona ilmehti miehelleen tai äidilleen, väänsi kasvojaan minulle kiusallisiin ilmeisiin. Mikä sillä Kreetalla on...? Päättäminen kesti kauan.

– Milloin te ajattelitte...

– Nyt heti. Tai siis huomenna.

– No, huomenna iltapäivällä käy. Annanko minä sinulle osoitteeni?

Kirjoitin osoitteen ylös. Sovimme myös sadanviidenkympin vuokrasta. Rahan pyytäminen oli selvä osoitus siitä, että älkää tulko toiste.

Kun nöyryytys oli ohi, Bosse otti minua kaulasta kiinni. Minulle juolahti mieleen ihmetellä, miksei hän itse esiintynyt Nallena.

Oona asui omakotitalossa, joka sijaitsi kymmenen kilometriä Tampereelta. Kun näin talon pihan ja ovikoristeet, ajattelin, että Oona oli perinyt äitinsä maalaisromanttisen maun. Itse seisoin ovella parka­takissani, farkuissa ja villajumpperissa. Aleksilla oli muhkea toppatakki ja vaelluskengät. Kun ovi avautui ja näin Oonan, kauniin koiran hänen jaloissaan ja tyylikkään huulipunalookin, nolostuin kaksin verroin. Oona taipui puoleeni poskisuudelmaa varten, mutta huomattavan viileänä.

Hän oli lähdössä pilatekseen, joten­ sopiko, että vaihtaisimme osoitteita ja avaimia pikaisesti siinä kynnyksellä? Se kävi minulle. Hän kertoi Vuotkan osoitteen, ja minä annoin hänelle kolme viidenkymmenen euron seteliä, jotka autossa takapenkillä odottava Bosse oli nostanut automaatista. En ollut tyrkyttänyt Bosselle omia rahojani; riitti että serkku – ja häpeä – olivat minun.

Ajo-ohjeet saatuamme läksimme matkaan. Takakontissa oli ruuan­ lisäksi lapioita ja muita kaivamiseen tarvittavia välineitä, tasku­lamppuja, spriikeitin. Mukana oli myös kolme makuupussia, jotka kaikki olivat Aleksin. Mietin puolet matkasta, mikä näky meitä perillä odottaisi ja oliko siellä kunnollista huussia. Miten tekisin tarpeeni, jos rapistuneen mökin ympärillä­ oli pelkkä synkeä metsä?

Ajoimme kauan, lopulta yhä vain kapenevia teitä. Kevään ­heräämisen totisesti näki; joka puolella lumien sulapaikoista työntyi esiin vihertävää kortta ja leskenlehteä. Tienpientareet olivat ponnistautumassa loan ja viimeisten lumenrippeiden alta, ja talvirenkaiden rapina tietä vasten kuulosti hysteerisen hyvältä. Autoradiosta tuli musiikkia, Bossella oli huippustereot. Kun Eva Dahlgrenin kappale Vem tänder stjärnorna alkoi soida, Bosse yhtyi lauluun.

Aleksin käsi pujahti takaa olkapäälleni. Merkitsi se mitä tahansa, painoin musiikin herkistämänä poskeni kättä vasten, sydän täynnä kiitollisuutta.

Lue myös! Münchhausenin lasten aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.