Kuvitus Hannele Määttä
Kuvitus Hannele Määttä

Osa 3/8: Kreeta saa kuulla yllätysveljeltään Bosselta, että heidän vankilassa kuolleella isällään on kolmaskin lapsi. Ensitapaaminen Aleksi-veljen kanssa on järkyttävä: veli on kuin lihaksi tullut unelma. Ex-poikaystävä Nalle suostuttelee Kreetan äänittämään tapaamiset. Viedessään äänityksiä Nallelle Kreeta takertuu tähän noloin seurauksin.

Kuka meistä oli alun perin ehdottanut, että menisimme isän hautajaisiin? En voinut muistaa.

Olisin saanut sen selville, jos olisin ottanut yhteyttä Nalleen – hän oli varmasti kolmessa päivässä ehtinyt litteroida yhden ravintolaillan kulun.

Minun tarvitsisi vain pyytää häneltä muistitikkua. Se olin nimittäin luultavasti ollut minä, jota oli syyttäminen.

Mutta Nallelle en soittaisi. Sillä vaikka tilannetta ei ollut päästetty yhtä pitkälle kuin muinoin, fiaskomme oli toistunut. Vaatteet olivat tällä kertaa pysyneet päällä, mutta muuten olin menettänyt kaiken arvostelukykyni. Tuntui, että murenin häpeästä muistaessani Nallen hienovaraiset estely-yritykset ja oman naukumiseni.

Miten Nalle olikaan sanonut noustessaan viereltäni. Hän oli kysynyt, miksi minä halusin loukata häntä. Minähän olin loukannut. Yrittänyt vongata miestä, joka oli jo kerran uskoutunut minulle "sen elämänalueen ongelmistaan", ja joka oli sen jälkeen ylennetty tai alennettu, kuinka vain, pelkäksi ystäväksi. Se ei riittänyt syyksi, että olin juonut, eikä sekään, mitä en ikinä paljastaisi hänelle.

Jos olisin mies, oikea tapa olisi kai lähettää kukkia nätin anteeksipyynnön kera. Toisaalta, miksen tekisi niin?

Ajattelin ensin tilata ruusuja netistä, mutta sitten puin päälleni ja läksin ulos. Talvi oli palannut, ja rutikuiva lumi kiisi tuulen mukana pitkin katuja kuin junalastillinen ruisjauhoja olisi kipattu jonnekin. Matkalla Nallen asunnolle kohdalle osui sopivasti Aikuisex. Astuin sisään liikkeen rakkaudella rakennettuun keinomaailmaan.

Emmi palveli tiskillä kahta nuorta naista, joiden kiiltäviä kynsiä ja niiden välissä välähtelevää luottokorttia kelpasi katsella. Kun naiset olivat lähteneet ja oven kilikello vaimentunut, rutistin Emmiä pitkään.

En koskaan lakkaisi tuntemasta kahdeksan vuoden ikäeroamme, enkä pääsisi siitä tunteesta, että olin Emmistä vastuussa. Emmi oli vasta 20-vuotias, mutta se ei totisesti näkynyt hänen silmistään.

Sen jälkeen kun Emmin poika­ystävä Saiid oli kuollut moottoripyöräonnettomuudessa lähellä Järvenpäätä, äiti oli sanonut, että Emmin silmät olivat kuin merelle ajautuneet soutuveneet, ja se näky pelotti häntä joka ikinen päivä. Siksi Emmin seurassa oltiin aina pirteitä ja iloisia, aivan kuin ulkoa tuleva energia riittäisi kiskomaan Emmin ylös Saiidin haudasta.

– Annapa minulle kaikkein isoin miesten t-paita, sanoin itseänikin ärsyttävällä äänellä.

Sujahtelinkin rekkien välissä kuin jokin touhukas hamsteri. Emmi kyykistyi pähkinäpuiselle hyllylle ja poimi sieltä leveän mustan printtipaidan.

– Minä olen myynyt näitä raskaana oleville naisille, Emmi aloitti.

– Se tuleekin yhdelle pullukalle.

Emmi paketoi paidan hienosti. Minun olisi kai pitänyt jäädä liikkeeseen vaanimaan sitä hetkeä, jolloin Emmiin saisi taas syvemmän kontaktin. Hän kyllä huolehti liikkeestä ja ulkoasustaan, mutta tajusin, että todellista kehitystä ei ollut tapahtunut: Emmi oli sama sileäihoinen zombi kuin ennenkin. Zombi, jolla oli erehdyttävästi luonnollista jäljittelevä keinohymy.

Nalle asui vanhassa, vihreässä, valkoisin stukkokoristein somennetussa kerrostalossa. Hänellä oli siellä ahdas, varmaan edellisen kerran 60-luvulla remontoitu kaksio. Olin arvannut oikein: hän oli jo lähtenyt yliopistolla sijaitsevalle tutkijanhuoneelleen tai kirjastoon. Otin repusta kynän ja paperia, ja kirjoitin paketin mukaan viestin: anteeksi anoen Kretuliinisi. Pakotin pehmeän paketin postiluukusta sisään.

Seisoin kauhuromanttisessa hississä matkalla alas, kun puhelimeni soi. Numero oli tuntematon.

– Kreeta Mikkonen.

Vatsassani jysähti muukin kuin hissin pysähtyminen alatasanteelle. Soittaja oli Aleksi. Hän halusi puhua hautajaisista. Hän oli miettinyt, ja tullut miettiessään yhä epävarmemmaksi. Hänestä ajatus hautajaisiin osallistumisesta ei sittenkään ollut hyvä. Tuijotin kuvaani hissin peilistä.

– Oletko puhunut Bossen kanssa? sain kysyttyä. Aleksi puhui niin hiljaa, että jouduin pinnistelemään kuuloani.

– Bossekin on sitä mieltä, että kannattaisi pitää matalaa profiilia.

Olin yllättynyt, sillä ravintolassa Bosse oli pitänyt hautajaisiin menoa korrektina. Työnnyin ulos hissistä tuuliselle kadulle.

– Tehdään niin kuin te haluatte, sanoin. Pysähdyin rännin viereen, jonka suuaukolle vesi oli jähmettynyt kuin pitkäksi rääksi. Minulle tuli vastustamaton halu potkaista kevyesti jääpuikot rikki, olin tehnyt niin aina lapsenakin. Otin vapaalla kädellä tukea seinästä ja kumautin kengänkärjelläni ränniin.

Seuraavassa hetkessä makasin kadulla reppuni päällä, kännykkä viiden metrin päähän ajoradalle luiskahtaneena. Kankussani tuntui kipu, joka pani minut ponnistamaan istualleni kuin tervassa.

Vasta silloin tajusin, että vasen ranteeni oli jotenkin outo, siitä säteili mustaa, salmiakinmakuista kipua. Kun yritin oikaista kämmentäni, sattui niin, että kiljahdin.

Jostain syöksyi polkupyöräilijä, joka hyppäsi pyörältään ja juoksi hakemaan kännykkäni. Muutaman sekunnin päästä ohijyristävä bussi olisi rusentanut sen. Paikalle kertyi muutakin yleisöä, vanha rouva, joka puhui minulle vihaisella äänellä, tai niin luulin. Hän sättikin huolto­yhtiötä, joka säästeli hiekkaa, niin kuin se muka tästä maailmasta loppuisi. Pyöräilijä puhdisti kännykän ja ojensi sen minulle.

Puhelu ei ollut katkennut.

– Kreeta, mitä siellä tapahtuu..?

Purin huultani, etten olisi alkanut pillittää.

– Minä liukastuin. Pitää varmaan mennä sairaalaan.

– Missä sinä olet?

Kerroin katuosoitteen käsi jumalattoman kipeänä. Polku­pyöräilijä auttoi minut ylös, ja vanha rouva sivalteli minua kipeästi pepulle puhdistaessaan takkiani lumesta.

– Miehesi on siis tulossa, pyöräilijä sanoi. – Pärjäätkö?

Nyökkäsin. Yritin seisoa suorassa, vaikka se oli vaikeaa. Pää oli täynnä mylläkkää: en ollut koskaan ennen satuttanut itseäni. Vanhan rouvan puheet sekoittivat lisää.

– Todistan, miten lensit ilmassa, ja kaupungin hiekkapoikien laiskottelun takia, en paremmin sano!

Sain kuulla miten naisen käly oli kaatunut samassa paikassa neljäkymmentäviisi vuotta sitten. Pyöräilijä lähti jatkamaan matkaansa. Nilkutin nojaamaan talon seinään käpälä surkeasti riippuen.

Pitkältä tuntuvan ajan kuluttua kohdalle pysähtyi taksi, josta Aleksi nousi. Ajattelin että näytin juuri niin kurjalta kuin miltä minusta tuntui, sillä minulla ei ollut ripaustakaan meikkiä ja ylläni oli kulunut tummanvihreä parkatakki.

– Vaimoltanne oli henki lähteä, rouva maalaili Aleksille.

Aleksi kysyi vain, olinko satuttanut pääni. Vanhuksen höpinä oikeudenkäynnistä taloyhtiötä ja kaupunkia vastaan alkoi jo harmittaa minua, sillä ranteen kipu oli sietämätön.

– Ei hän ole minun mieheni, vaan veljeni, sanoin lopulta naiselle. En tiennyt missä asennossa ahtautuisin taksiin, sillä liikkuminen sattui. Taksikuski kiskoi etupenkkiä taemmas. Silmissäni näkyi tähtiä, kun pääsin istualleni. Aleksi istuutui reppuni kanssa taakse.

– Asutko sinä tuossa talossa? Aleksi kysyi. – Kuulin puhelimeen, kun tulit hissistä.

– Poikaystäväni asuu, sanoin.

– Haluatko soittaa hänelle? Onko sinun kännykkäsi repussa?

– Ei tarvitse, ei hän ole kotona, sanoin.

Oloni oli epätodellinen. Olin menossa sairaalan päivystykseen, minä, jolla oli sairaalakammo.

Äkkiä tunsin miten Aleksi laski kätensä olkapäälleni.

Mitähän hän ajatteli ja tunsi? Ei ainakaan samaa kuin minä.

Lyhyt taksimatkakin kipeytti takalistoani lisää. Jos olisin sairaalan sijasta ollut kotona, olisin könkännyt peilin eteen ja kiskonut housuja alas. Mustelma oli varmaan Afrikan kokoinen.

Aleksi tuki minua kainalosta, ja hyvä olikin, sillä minua alkoi etoa jo polin ovella. Oltiin samassa sairaalassa, jossa isä oli maannut kurkku puhjenneena vuosia sitten. Kun Saiid oli kuollut, olin vienyt Emmin Töölön sairaalan ruumishuoneelle, mutta se oli eri asia.

Minulle siitä ei jäänyt traumaa, ei kuolemasta jää. Isää katsoessa taas kaikki oli heittänyt tuhatta volttia.

Hoitaja toi minulle särkylääkettä ja varoitti, että odotusaika röntgeniin oli pitkä, kaksi tuntia ellei enemmän. Minä en ollut sen aamupäivän ainoa liukastumispotilas.

– Sinun pitää päästä takaisin töihin, sanoin Aleksille odotusaulassa.

– Minulla on liukuvat ajat, hän vain sanoi. Harmitti luovuttaa takkini hänelle, sillä olin kuvitellut, etten joudu riisumaan sitä käydessäni Nallen ovella ja ehkä laitoksella, ja siksi minulla oli ylläni nyppyiseksi kulahtanut poolopusero.

Ranne oli turvoksissa ja sisä­sivultaan tummanpuhuva kuin luumu. Pelkkä kosketus sattui siihen.

Katseeni osui väkisinkin Aleksin jalkoihin ja polviin: tiukkaa, hoikkaa lihasta. Olin jostain syystä heikkona urheilullisiin miehiin, vaikka en ehkä jaksaisi olla sellaisen kanssa, jolla oli kehoonsa yli­rakastava suhde. Aleksin aiheuttamissa äänissäkin oli jotain vetävää, hänen vaatteidensa kahinassa, hänen pienissä rykäisyissään, henkäyksissä, naurahteluissa. Olisin mieluiten puristanut silmäni kiinni ja keskittynyt sen ymmärtämiseen, että mies vierellä oli minun velipuoleni. Meidät oli siittänyt sama mies. Olimme sisar ja veli.

Niin että ei yhtään sellaista ajatusta tai tunnetta enää.

– Haluatko jotain? Aleksi kysyi. Lähellä oli jukeboksimainen automaatti, jonka kyljissä loiskui kokonainen colatsunami. Sanoin, että ottaisin kahvin.

Tyttö, joka istui muutaman penkin päässä, alkoi tuijottaa Aleksia kun tämä syötti kolikoita koneeseen. Tytöllä oli hemaiseva oljenkeltainen tukka, musta nahkatakki, ja housut, jotka kaartuivat trimmattujen reisien myötäisesti.

Tytön tekokynsissä oli Amerikan lipun värit ja kimalletta. Tajusin, että Aleksin tyyppinen mies kiinnosti kaikkia naisia, niitäkin, jotka pamisuttivat purkkaa ja odottivat kyytiä poikafrendeiltään, joilla oli sänki ja pelottava ruho. "Aleksi on toivevävy", ajattelin.

Silloin se idea leimahti.

Ajatus teki juuri niin kipeää kuin sen oli tarkoituskin tehdä.

Kun Aleksi palasi pahvisten pikakahvien kanssa, häntä odotti penkillä vapautunut ja erilainen Kreeta. Sellainen joka katsoi Aleksia silmiin, eikä skipannut katsettaan muualle naama ruusunpunaisena, niin kuin oli ennen tehnyt.

Veljeni ei jättänyt minua, vaikka röntgenvuoroni koitti vasta kahdelta iltapäivällä. Diagnoosin saatuani – värttinäluun siisti murtuma ja jänteiden venähdys – läksimme syömään. Kädessäni takin alla oli hennonpunainen kipsi, jonka toinen reuna ulottui kyynärtaipeeseeni.

Kerroin Aleksille isästä minkä tiesin. Tai en sitä, että äitini oli itkeskellyt Kaisaniemen puistossa samalla, kun isä oli ulkoiluttanut uutta sussuaan, joka luultavasti oli Aleksin biologinen äiti.

Tyydyimme lähimpään ravintolaan, jossa vielä tarjottiin lounasta. Aleksin seurassa kovettunut muussi ja pehmeät, kurttuiset silakkapihvitkin maistuivat taivaallisilta. Istuimme nahkalooshissa, ja minä tunsin olevani pirteä kuin Papu, Pipa ja Poppana yhdessä. Kun Emmi oli ollut pieni, olimme katsoneet Tehotyttöjä, minulla sylissäni aina jokin lukion oppikirja.

– Pitäisikö sinun soittaa poika­ystävällesi? Aleksi kysyi.

– En halua häiritä häntä, sanoin.

Aleksi oli kuin hiljaa virtaava vesi, jonka solinan tuskin kuuli. Hänen puheessaan ei ollut ryöpsähdyksiä eikä putouksia, mutta tylsä hän ei ollut. Pikemmin arvoituksellinen. Hillitty. Surumielinenkin.

Juuri kun olin aikeissa ottaa puheeksi sisareni Emmin, Aleksi siirtyi hautajaisasiaan.

– Bosse soitti Ramin tädille, hän aloitti. Kumpikin hyväksyimme sen, että nimitimme isää Ramiksi. Aleksille muu olisi ollut luonnotonta: hänellä oli oma adoptioisänsä.

– Täti on 89-vuotias eikä tiennyt, mistä puhutaan, Aleksi sanoi.

– Tädin poika hoitaa hautajaiset, ja kun Bosse oli soittanut tälle pojalle, ilmapiiri oli enemmän kuin nuiva. Puhelussa väläyteltiin hautajais­kulujen tasaamista.

Aleksi näki reaktiostani, mitä ajattelin. Hän nosti kyynärpäänsä lautasen viereen ja nojasi käsiään leukaan. Ravintolan ikkunalasin läpi viistosti paistava iltapäivä­aurinko sai hänen silmänsä näyttämään läpikuultavilta ja kulmakarvat kiiltäviltä kuin minkinkarva.

– En minäkään ole valmis maksamaan Ramin hautajaisia, Aleksi totesi. – Jotenkin tässä on liian monta juridista nollaa välissä.

– Jos äitini tietäisi mitä minä puuhaan, hän järkyttyisi, sanoin Aleksin sormia katsellen. Miten hänellä olikin niin kauniit kädet.

– Tiedätkö mitä Bosse ehdotti? Aleksi jatkoi. – Hän sanoi, että kukaan ei tunne meitä. Kukaan hautajaisseurueesta, keitä siellä sitten onkin, ei ole nähnyt meitä. Ja hautausmaa on julkinen paikka.

– Tarkoitatko, että kyykkisimme siellä sivussa, niin kuin amerikkalaisissa sarjoissa, puiden takana?

– Voihan siellä seisoskella. Kun me nyt kumminkin...

– Olemme vainajan lapsia, sanoin.

Katsoimme Aleksin kanssa toisiimme. Minussa jokin parkui: auttakaa! Opettakaa minua ihan alusta asti: millaista on, kun on veli? Jos Aleksin jalka olisi pöydän alla osunut omaani, olisin varmasti... mokannut. Ulvaissut. Nyyhkäissyt.

Vaikka olimme puhelimessa, vaistosin miten harmissaan Nalle oli.

– Minä hommaan sinulle oman nauhurin, hän sanoi. – Hiisi, sinä menet tutustumaan veljeesi oikein kunnolla, eikä nauhuri ole mukana!

– Tutustumaan! huudahdin. Istuin vuoteeni laidalla tukka poolon riisumisesta sähköisenä. Kädessäni oli kipsi, enkä helkkari soikoon keksinyt, miten saan rintaliivit yltäni! Sanoin sen Nallelle, eikä tietenkään olisi pitänyt. Kun vähänkin tarjoutui tilaisuus vitsailuun, hän otti kiinni kuin kala lihavaan mato-onkeen.

– Voinhan minä tulla avittamaan, hän sanoi.

Irvistelin äänettömästi. En voinut pitää puhelinta kipsatussa vasemmassa kädessä ja rämpsytellä oikealla liivejä takaa niin, että saisin hakasen paikaltaan. Ja entä aamulla? Pitäisikö minun kulkea liiveittä neljä–viisi viikkoa?

– Tehdäänpä seuraavasti, Nalle sanoi. – Minä tuon oman nauhurini sinulle ja ostan huomenna uuden. Katsos Kretuliini, minua kiinnostaa tämä homma ihan aidosti.

– Meidän feikkiseurustelummeko?

– Väitös. Jossa muuten sinä olet tapausnumero 14. Nainen, joka saa 28-vuotiaana tietää, että hänellä on kaksi velipuolta.

"Joista toiseen hän on palavasti ihastunut", ajattelin lisätä. Mitähän Nalle-parka olisi siihen sanonut. Hän ei olisi ikinä päästänyt minua näpeistään. Ehkä olisin poikinut hänelle aiheen post doc -tutkimukseen: "Kinky sisters".

– Tule vasta huomenna, sanoin. – Tänä iltana minä tarvitsen sellaista seuraa, jossa minä olen se henkisesti vahvempi osapuoli.

Lopetin puhelun ja soitin heti perään Emmille. Hän asui kotona mutta sulkeutui äidin mukaan heti kotiin tultuaan omaan huoneeseensa. Kun minä olin asunut vielä äidin ja Markun talossa, olin pitänyt hallussani talon alakerrassa olevaa huonetta, josta oli oma sisäänkäynti. Emmi oli puhunut pienestä asti sinne muuttamisesta "heti kun Kreeta lähtee ylioppilaaksi". Emmille se pieni äänieristetty soppi oli esimurkkuna merkinnyt paikkaa, jossa voi huudattaa musiikkia, ja kun Saiid ilmaantui kuvioihin, äänieristyksellä oli ollut vielä suurempi merkitys.

Emmi vastasi unisella äänellä, vaikka kello oli vasta yhdeksän illalla. Palleaani kouristi tutulla tavalla.

– Eihän sinulla ole tänä iltana mitään menoa enää? kysyin tekopirteästi. Emmin mutina kuulosti huolestuttavalta.

– Miten niin?

– Minä olisin tarvinnut sinulta urheiluliivejä lainaksi.

– Osta omat, hölmö.

– En minä ole jumppaan menossa. Minulla on ranne murtunut. Luu poikki. Kaaduin pahasti.

Kuului miten Emmi kömpi pystyyn. Sitten kuulin television ääntä, eikä Emmillä ollut huoneessaan telkkaria.

– Äiti! Kreetalla on luita poikki!

Voi ei. Kuului nopeita askeleita ja päivittelyä, sitten äitini tempaisi puhelimen itselleen. Taustalla Emmi selosti isälleen puheluani.

– Älä sätkyile, äiti, sanoin harmissani. – Värttinäluu vain vähän meni, kun otin maakosketuksen yhdellä kädellä. Mitätön juttu.

Kerroin äidille ja koko perheelle, mitä oli tapahtunut. Vain sillä erotuksella, että saksin tarkasti kuvasta pois Aleksin. Olin ollut sankarillisen yksin koko päivän.

– Tulossa ollaan!

En ehtinyt estellä, kun äiti jo katkaisi puhelun. Aloin siivota yhdellä kädellä, täyttää astianpesukonetta ja kiskoa ylleni yöpaitaa. Kohta ovikello jo soi, ja koko kolmikko työntyi sisään yksiööni.

Markulla oli mukanaan valtaisa perhepizza. Kun kansi avattiin, näin että siinä oli sardelleja. Minä rakastin niitä, kaikki muut inhosivat. Tuli hirveä tarve halata kaikkia, mutta tyydyin vain painamaan päätäni Markun poskea vasten ja nuohoamaan äidin kaulaa leuallani. Kipsiäni sääliteltiin mutta sen lohenväriä ihailtiin. Vaihdoimme äidin kanssa paljonpuhuvan, onnellisuutta hipovan katseen:

Emmi oli melkein oma itsensä. Ei ollut ottanut unilääkkeitä ja jopa touhusi. Hän oli touhunnut paljon Saiidin eläessä, leiponut, järjestänyt pieniä bileitä omassa huoneessaan, saanut äitiä ja Markkua ihastuttaneita ja vihastuttaneita siivouspuuskia.

Katsoin sisartani, kun hän poimi lautasia kaapista pizzaa varten. Hän asetti huolellisesti pöydälle pienen törkylautasen, jolle muu perhe nostelisi inhoamiaan "suolaisia karvaretlakkeita".

Emmi kattoi hyräillen – viisi lautasta. Etsi viidet aterimet. Viisi juomalasia. Äiti katsoi minuun äkkiä alahuuli hampaiden välissä.

Silloin soi ovikello.

Tajusin, että äiti säikähti. Se vain tuli jostain, puistatus, aivan kuin oven takana ei voisi olla kukaan muu kuin haudasta noussut Saiid – jolle oli jo katettu lautanenkin.

– Ehkä naapuri, sanoin. Yöpaita sai nyt kelvata ovenavaamisasuksi.

Porraskäytävässä seisoi Nalle. Hän veti kasvoilleen pilailuhymynsä, kunnes tunsi pizzan tuoksun. Hänellä oli kämmenellään minulle jo liiankin tutuksi tullut nauhuri.

Perheeni kokoontui taakseni. Olimme hetken kaikki sanattomia.

Näin Nallen ulkopuolisen silmin, äidin ja Markun ja Emmin. Nallella oli avoin takki, olkapäiden yli leikillisen taiteellisesti heilautettu kaulahuivi, sänkisen ruokkoamaton naamavärkki – ja yllään se musta paita, jonka olin hänelle aamulla tunkenut postiluukusta.

– Tule sisään, sanoin kykenemättä täysin peittämään vaivautuneisuuttani. Nalle riisui takkinsa, ja Markku otti sen pidättyväisen kohteliaana vastaan. Kerrankin Nalle oli unohtanut villapaita-lituskakauluspaita-kombonsa ja sonnustautunut johonkin muuhun.

– Tässä on Nalle, esittelin kankeasti paitaa silmäillen. – Ystäväni, tuota... p... ystäväni. Nallen paidassa luki: And I was soooo fucked!

Oli selvää, että perhe lähti ennen "p...ystävää". Odotin, että hissin ovi oli sulkeutunut, ennen kuin päästin syvän, paljonpuhuvan huokauksen.

Nalle ei ollut kuulevinaankaan, vaan pisteli poskeensa törkylautasella hengettöminä makaavia sardelleja. Pizzaa syödessämme Emmi oli ollut poissaoleva. Äiti ja minä ja Markku olimme kärsineet kaikessa hiljaisuudessa Emmin vähittäisestä vetäytymisestä. Oliko hän todella odottanut Saiidia? Ajatus oli liian ahdistava mietittäväksi juuri nyt.

Kylpyhuoneessa, kun Emmi oli auttanut minua riisuutumisessa ja olimme kokeilleet, miten saisin hänen tuomansa urheilurintsikat ylleni, hän oli vaikuttanut aivan normaalilta.

– Senkin meijeristi, hän oli sanonut minulle kymmenen vuoden takaista itseään imitoiden. Hän oli aikoinaan kadehtinut vartaloani ikäeron takia, ja kun olin siirtynyt lukiossa c-kuppiin, leimuavasilmäinen litteä pikkusiskoni oli singonnut sen sanan silmilleni. Olimme myöhemmin nauraneet muistolle, ja nytkin se oli saanut minut siirtymään takaisin onnen aikaan.

– Siskosi on kaunis, Nalle sanoi.

– Eikö olekin, vastasin hajamielisesti. Nalle olisi jo saanut lähteä, olisin halunnut nukkumaan.

– Voisin yrittää auttaa häntä.

– Oikeastiko? kysyin. En osannut pitää Nallea minään psykologian asiantuntijana, minulle hän oli vain Nalle.

– Hänessä on jotain... hän tarvitsee nyt apua.

Huokaisin. Kättäni oli alkanut särkeä. Nousin ottamaan särkylääkkeen ja vettä. Yöpaidassa olinkin jo valmiiksi. Menin makuulleni vuoteelle. Pizzan haju tuntui yhä leijuvan kaiken päällä kuin jokin nostalginen pilvi. Lyhyen hetken minulla oli samalla tavalla ikävä perhettäni kuin silloin, kun olin muuttanut kotoa pois päästyäni viimein yliopistoon.

– Saanko minä jäädä tänne yöksi? Nalle kysyi.

– Sinulla on vain muutaman korttelin kotimatka. Kävely tekisi sinulle hyvää.

– Väsyttää ihan oikeasti.

– Tule sitten vähäksi aikaa. Saat kyllä mennä sen jälkeen.

Nalle kallistui viereeni selälleen. Makasimme mitään puhumatta, kattoon katsellen. Kipsi kädessäni tuntui oudolta, enkä ollut varma ymmärsinkö, että sitä täytyi tosiaan pitää melkein kesään asti.

Viereltäni alkoi kuulua kouhottavaa ääntä. Nalle makasi silmät kiinni, suu raollaan. Käännyin varoen kyljelleni katsomaan häntä.

Pulleiden huulien välistä virtasi ilmaa vailla mitään kontrollia. Miltähän minä näytin nukkuessani? Miltä kuulostin? Nousin hiljaa ylös ja hain nauhurin. Käynnistin sen ja laskin sen tyynylle Nallen kasvojen viereen. Massuttaja. Korahtelija. Nauhurin punainen kaninsilmä hehkui. Kierähdin omalle puolelleni seinän viereen ja nukahdin.

Bosse soitti pahaan aikaan: olin juuri istahtanut alas seminaarissa, jossa minun piti ehdottomasti olla läsnä ja loistaa. Hän halusi puhua kanssani tärkeästä asiasta.

– Tavataan kolmen tunnin kuluttua, sanoin hiljaa puhelimeen. 

Bosse sanoi hakevansa minut.

Olin seminaarissa luvattoman hajamielinen, mutten murehtinut sitä enää kiirehtiessäni kadulla odottavaan autoon. Bossella oli viininpunainen Volvo, uusi ja kiiltävä, luultavasti ihan sopiva "vaeltavalle mainosmiehelle". Rintaani levisi lämpö, joka oli minulle uutta ja miellyttävää, ja joka ehdottomasti liittyi vain Bosseen. Olin niin onnellinen hänestä!

– Onko sinulla nälkä? Bosse kysyi. Vaistosin, että hänellä oli kiire. Hän olisi mielellään tavannut minut jo aamulla, ja ehkä hänellä oli myöhemmin lounastapaaminen tai jotain. Siksi valehtelin, että olin juuri syönyt, vaikka mahani kurisi.

– Hyvä. Sitten, jos sinulle sopii, voidaan vähän ajella.

Pidin järjettömästi Bossen nuotista. Hän puhui vähän hassusti, äänsi sanoja pikkuisen lapsekkaasti, niin kuin Ruotsissa asuneet tekivät. Hänen äitinsä oli puhunut hänelle suomea vain hyvällä tuulella ollessaan ja halutessaan näyttää muille olevansa hyvä äiti.

Maassa oli kuoppapaikoissa yhä lumenhärmettä, mutta aurinko sulatti sitä kovaa vauhtia. Ajoimme kohti merta ja valmistumassa olevaa Kalasatamaa. Tajusin, että vaikka Bosse osoitteli minulle paikkoja ja kertoi, että hän oli mukana parissakin projektissa, joka markkinoi uutta aluetta, hänen mieltään painoi jokin. Ajoimme rakennustyömaiden ja graffitiseinien ohi paikkaan, jossa tulevaisuudessa sijaitsisi kenties Bossen oma yritys. Nousimme ylös autosta, ja Bosse sytytti pikkusikarin. Tuulen takia olin iloinen, että minulla oli karvareunuksinen parkatakki ylläni.

– Vaikka ihminen elinaikanaan koettaisi laistaa vastuunsa suunnilleen kaikesta, se tulee lopulta maksuun kuin aasinpotku, Bosse sanoi.

– Isä ei välittänyt meistä, totesin hänen laillaan merelle katsellen.

– En ymmärrä, miten ihminen voi tehdä kolme lasta tunnustamatta heistä yhtäkään.

– Se oli Ramin toimintatapa muissakin asioissa.

– Ei kai hän muuten olisi vankilassa istunutkaan, sanoin. – Taparikollinen.

Se kuulosti vieraalta minun suussani, mutta se olikin suora lainaus lehtijutusta, jota olin lukenut joskus koululaisena. Isä oli ollut yksi niistä, jotka olivat "häikäilemättömästi" ryöstelleet rahalaitoksia 2000-luvun taitteessa.

– Ei olisi pitänyt ottaa yhteyttä siihen Eeroon, Bosse mutisi.

– Keneen?

– Ramin serkkuun. Isän kuolema ja kirje ja te kaksi. Ei pitäisi tulla liian tunteelliseksi. Varomattomaksi.

– Mitä sinä tarkoitat?

Bosse nojasi autonsa kattoon ja imi sikariaan silmät kiinni. Tuuli pelmutti hänen hiuksiaan kuin niitä huuhdeltaisiin pesukoneessa.

– Eikö Aleksi kertonut, että soitin Ramin tädille? Luulin, että hän oli ainoa elossa oleva sukulainen. Hän olikin aivan dementoitunut. Sitten soitin tädin pojalle Eerolle. Ja siinä taisin tehdä virheen.

– Sanoiko hän jotain sellaista, että meidän kolmen kuuluisi osallistua hautajaiskustannuksiin?

– Aluksi. Mutta sitten hän soitti minulle eilen illalla uudelleen.

Olin äkkiä huolestunut.

– Vuonna 2009, kun isä oli edellisen kerran vapaana vankilasta, hän oli ostanut Eerolta taloa, Bosse sanoi. – Älä kysy millä rahoilla. Tai arvaat varmaan. Siis sen, että Eerolle tuli heti mieleen sama kuin meille nyt.

– Että isällä oli rahaa piilossa? Mutta ryöstösaaliithan saatiin pois.

– Joka tapauksessa isä oli antanut Eeron aavistaa samaa kuin me. Tämä Eero on ahne, oikein tosi­ahne, niin ymmärsin. Hän oli luottanut serkkuunsa, kun tämä oli kertonut, että pääsisi rahoihin käsiksi keväällä. Silloin kun kauppaa hierottiin, oli marraskuu. Eero oli kyllä pelännyt, että Rami joutuu uudelleen vankilaan, ainahan sillä oli jotain käräjille menossa. Joka tapauksessa kauppakirja tehtiin, ja hinta kuitattiin maksetuksi. Ennen kuin Eero älysi huolestua, Rami oli jo myynyt talon edelleen. Ja järjettömään alihintaan, muka home­talona. Rami sai ihan kunnossa olevasta rakennuksesta 68 000 euroa puhdasta rahaa, jotka hupenivat muutamassa viikossa. Ja kun kevät tuli, Rami istui jo turvallisesti kiven sisällä Eeron ulottumattomissa.

– Eikö Eero tehnyt rikosilmoitusta? kysyin.

Bosse hymähti ja polki pikku­sikarinsa maahan.

– Minkä tarinan Eero olisi voinut esittää poliisille? Että hän oli myynyt talon pennittömälle rikolliselle, joka oli tuomittu pankkiryöstöistä?

Eeron tilanne oli ollut toivoton: hänen talokaupassa vastaanottamansa raha olisi ollut ryöstettyä rahaa. Bosse rummutti sormenpäillään autonsa kattoon.

– Ja sitten ilmaannuimme me, Bosse sanoi.

– Eihän meillä ole mitään juridista vastuuta isän tekemisistä!

– Ei ehkä juridista, Bosse sanoi. – Mutta Eerolla on muitakin väyliä hankkia rahansa takaisin.

Bosse astui äkkiä lähemmäs ja halasi minua. Huolestuttava aavistus kaihersi minua niin, että seisoin hänen lähellään osaamatta edes vastata halaukseen.

Sillä jotenkin arvasin, mistä oli kyse. Bosse siveli hiuksiani kuin kunnon isoveli ainakin.

– Minä yritän puhua hänelle vielä. Sovin tapaamisen heti hautajaisten jälkeen.

Kun istuimme takaisin autoon ja Bosse käynnisti Volvon, ajattelin miltä tuntuisi joutua roskalehden jutunaiheeksi, vaikka vain pieneksikin. "Kuolleen pankkiryöstäjän jäljet: salatut lapset!"

Muistin sen kahdensadan euron setelin, jonka isäni oli teipannut suklaalevyn kylkeen. Puistatti.

Äidille jo isän nimen mainitseminen oli tabu. Mietin, voisiko joku huijattu hölmö noin vain aiheuttaa perheillemme mielipahaa.

– Kaikkein pahimmassa tapauksessa poliisi tai ainakin verottaja kiinnostuu meistä lapsista, yhdessä ja erikseen, Bosse sanoi ajaessaan.

Joka puolella ympärillämme näkyi kylttejä, joihin oli kuvattu tulevaisuuden kaupunginosa, unelmia, kalliita hankkeita, lasia ja betonia. Suunnattomia omaisuusmassoja, mutkikkaita rahoitus­järjestelyjä. Rahaa. Lainarahaa.

Lue myös! Münchhausenin lasten aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.