Kuvitus Hannele Määttä
Kuvitus Hannele Määttä

Osa 2/8: 28-vuotiaan Kreeta Mikkosen opinnot Helsingin yliopistossa ovat loppusuoralla. Eräänä päivänä hän saa puhelinsoiton vankilasta: isä on kuollut. Ennen kuolemaansa kirjoittamassaan kirjeessä isä paljastaa, että Kreetalla on Ruotsissa syntynyt isoveli. Kreetan ex-poikaystävä Nalle suostuttelee tämän ottamaan veljeensä yhteyttä.

Puistossa Nalle osasi juuri oikealla hetkellä nostaa lämpimät sormensa niskalleni. En tiedä mistä hän oli sen oppinut, mutta jokin rauhoittumispiste siinä selvästi oli, heti kallonpohjan alapuolella.

– Hei, minun nimeni on Kreeta Mikkonen, sanoin puhelimeen.

– Soitan Helsingistä.

– Niin?

Bossen ääni oli puhelimessa neutraali, lukuun ottamatta hiukan ruotsalaista nuottia. Oliko ihan varmaa, että hän ylipäätään osasi suomea? Tarpeeksi?

– Minä sain eilen kirjeen Lietolahden vankilasta vangilta nimeltä Rami Kaitakorpi. 

Puhelimessa oli hiljaista. Kun siirsin katseeni Nalleen, aistin hänenkin tarkkaavaisuutensa. Se saattoi tosin olla ankaran tieteellistä mielenkiintoa: annoin hänen äänittää puhelun. Hän piti digitaalista äänityslaitetta kaiutintoiminnalle kytketyn puhelimeni vierellä.

– Jatka vain, Bosse Engström sanoi.

Hän siis tiesi isästä. Ja osasi suomea. Miltä hänestä mahtoi tuntua, kun hän tajusi, että puhelimessa oleva nainen oli hänen sisarpuolensa. Itse en totisesti käsittänyt puhuvani veljelleni, en ikimaa­ilmassa.

– Hän... Rami Kaitakorpi, kuoli viime yönä, sanoin.

– Minä tiedän.

Helpotuin niin, että lysähdin varmaan viisi senttiä.

– Sittenhän sinä tiedät kuka minä olen.

– Kreeta Mikkonen.

– Niin. Mutta kai sinä siis... tiedät minusta..?

– Siis... tiedän mitä?

– Että kuka minä olen. Sinulle.

– Minulle? För mig?

Kavahdin kauemmas Nallen mikrofonista, ja jos olisin voinut, olisin tipauttanut kännykän kädestäni niin kuin sen uumenista olisi lähtenyt ryömimään torakoita.

– Eikö Rami Kaitakorpi koskaan kertonut minusta? pakottauduin jatkamaan. Taas hiljaisuus. Kuulin, miten Bosse joutui hakemaan sanoja.

– Jos isälläni oli joku... kirjeenvaihtotoveri vankilassa, minä en voi siitä tietää. Anteeksi, mutta en tiedä.

Erehdyin vilkaisemaan Nalleen. Piru vie, häntä nauratti!

– En minä deittaillut Rami Kaitakorpea, sanoin turhankin terävästi. – Hän oli minun isäni.

Nyt hiljaisuus linjan toisessa päässä oli vielä äskeistäkin syvempää.

– Outoa, minulle isä sanoi, että minulla on veli, Bosse mutisi.

Katsoin tyrmistyneenä Nalleen. Hänen ilmeensä ja kädenliikkeensä kiihdyttivät sanojani.

– Sanoiko Rami Kaitakorpi, että sinulla on veli? Oletko sinä tavannut tämän veljen?

– En vielä. Mutta tapaan huomenna.

– Huomenna? hämmästyin.

– Isä mainitsi monta kertaa, että hänellä on minun lisäkseni jossain poika, mutta että hän ei tiennyt, missä poika on. Nyt eilen tuli kirje, jossa oli tämän henkilön puhelinnumero. En olisi soittanut hänelle, ellei isä olisi kuollut viime yönä. Soitin tunti sitten ja sovin tapaamisesta. Se oli vaikea puhelu.

– Uskon.

– Hän ei ollut tiennyt Ramista mitään, isästä siis.

– Oletko sinä tuntenut Rami Kaitakorven aina?

– En, Bosse sanoi. – Vasta viisitoista vuotta sitten sain kuulla äidiltä, että minun isäni onkin vielä elossa. Minä olen nyt asunut Helsingissä neljä vuotta, sitä ennen kaksi vuotta Tammisaaressa. Opettelin suomen kielen kunnolla vasta täällä.

Olin hämmentynyt: millainen valehtelija Rami Kaitakorpi oli ollut! Ennen kaikkea hän oli loukannut syvästi äitiäni jättämällä kertomatta hänestä.

– Minä taas en tiennyt sinusta enkä siitä toisesta veljestä, sanoin. – Minä olen nähnyt isääni vain yhden ainoan kerran.

– Oj då. Ja nyt sait kuulla, että sinulla on kaksi veljeä. Mutta kuule, tule huomenna tapaamaan minua ja tätä kolmatta, joka on varmasti eniten hämillään. Ja saanko Kreeta kysyä, milloin sinä synnyit?

– Marraskuussa 1984.

– Minä olen sinua kolme vuotta vanhempi. Lilla syster...

Kasvoni vääntyivät, mutta vain Nallea varten. Kysyin Bosselta, minkä ikäinen oli se kolmas.

– Aleksi on syntynyt maaliskuussa 1985.

Tajusin heti, tai ainakin epäilin vahvasti: kevät 1984, minua odottava äitini oksentamassa puun taakse Kaisaniemen puistossa, ja Rami – silloinen Nenonen – uusi tyttö käsipuolessaan. Kaikki natsasi. Isäni oli luultavasti hylännyt äidin sen uuden tytön takia, joka oli myös alkanut odottaa lasta, Aleksia, ja jonka isä oli hylännyt...

– Onkohan meitä enemmänkin? puuskahdin äkkiä.

Olisiko minun pitänyt olla iloinen siitä, että Nalle halusi tukea minua? Vai saiko minua myös ottaa pattiin se huolenpito, joka sai minut tuntemaan itseni koekaniiniksi?

Sillä sitähän minä Nallelle olin: äkisti ja ihanasti eteen poksahtanut emotionaalisesti kuormittavien kohtaamisten elävä tutkimus­laboratorio. Päätyisin väitöskirjaan. Into suorastaan hehkui Nallen silmissä.

Mutta nyt oli kyse minun elämästäni. Joku saattaisi hyvinkin nimittää kriisiksi tätä tilannetta, johon yksi ainoa kirje oli minut suistanut. Tai puhelinsoitto. Jos Nalle ei olisi ollut yllyttämässä, en olisi soittanut Bosse Engströmille, eikä minulla nyt olisi kahta veljeä, joilla en kummallakaan tehnyt mitään.

Sillä oikeasti – mitä 28-vuotias, kiivaasti maisterinpapereitaan metsästävä, elämäänsä ihan tyytyväinen nainen muka teki kahdella yllätysveljellä?! Ihminen, jolla oli ihan tarpeeksi tekemistä sisarpuolensa kanssa. Sillä äiti soitti minulle taas aamulla, nyt vain aiempaa huolestuneemmin.

– Kulta-Kreeta, menisitkö hoitamaan tänään liikkeen? Emmi itkeskeli koko illan, ja minusta tuntuu, että se tyttö on taas ottanut niitä Imovaneja.

Melkein tärisin puhelimessa: olin nukkunut tuskin silmäystäkään – jo peräkkäin toisena yönä – ja minua kramppasi ajatus illasta tuntemattoman Bossen ja vielä tuntemattomamman Aleksin seurassa.

– Okei, sanoin, kun en muutakaan jaksanut. Tällä kertaa en lähtenyt mukaan siihen Imovane-päivittelyyn, johon olimme äidin kanssa juuttuneet. Emmi oli Saiidin kuoleman jälkeen saanut lääkäriltä nukahtamislääkereseptin, ja napsi tabletteja äidin urkintojen perusteella neljä kappaletta kerrallaan. En viitsinyt sanoa äidille, että toinen tyttösi nukkuu nähdäkseen unta kuolleesta rakastetustaan, mutta toinen valvoo sinun muinaisen poikaystäväsi holtittoman seksikäyttäytymisen takia! Lähellä sen sanominen tosin oli.

En tietenkään syyttänyt äitiä. Menin vain ja avasin Aikuisex-liikkeen. Palvelin koko päivän laatuvaatteita etsiskeleviä 16–25-vuotiaita, ja kun kello tuli kuusi, suljin putiikin. Minua väsytti niin, etten jaksanut enää reagoida mahan mouruamiseen, vaan vaelsin kotimatkalla kaupan ohi. Kävin pikasuihkussa ja seisoin pitkään eteisessä kaksi putelia kädessäni: toisessa oli Tigiä ja toisessa Sisley no 1:stä.

Kumpaa niistä suihkutettiinkaan hiuksiin?

Joka tapauksessa kello 19 astuin ulos taksista tapaamisravintolan edessä. Päässäni kohisi "kahden vuorokauden univelka" -niminen alkudrinkki, tujakka sellainen. Korot tuntuivat korkeammilta kuin koskaan, ja kun näin kuvajaiseni ravintolan ikkunassa, en tunnistanut sitä naista. Olin täydellisessä valepuvussa: tukka hyvin, meikki moitteeton, korvissa roikkuivat äidiltä ja Markulta kandilahjaksi saamani timanttiriipukset. Sora ja jää rahisivat lohenpunaisten kengänpohjieni alla, kun kävelin ravintolan ovelle ja napsautin laukussani olevan nauhurin päälle. Nalle oli antanut sen minulle ja sanonut tulevansa hakemaan sen illalla, kunhan sisarustapaaminen olisi ohi. Olin yrittänyt estellä häntä, mutta hän oli ollut ehdoton: jos hän ei saisi herkkunauhaa tuoreeltaan kuunneltavakseen, tilanteen flow katoaisi ja hän poika menettäisi jotain.

Nalle oli jopa kehdannut ehdottaa, että hän tulisi tapaamiseen mukaan.

– Ja missähän ominaisuudessa? olin kysynyt. Nalle oli huomannut, miten olin silmännyt hänen nukkavierua villapusero-kauluspaidanlinttana-yhdistelmäänsä, hänen ajelematonta leukaansa ja tukkaa, josta parturin ajatus oli ajat sitten kadonnut.

– Ai juu, Nalle oli todennut hyväntuulisesti. – Sinun on kai tarkoitus esittää rikasta naista.

Olin hätkähtänyt hänen sanojaan: miten oikein hän oli arvannut.

Kun astuin sisään lämpimään, miedosti valkosipulilta tuoksuvaan ravintolaan, ajattelin, että tähän minulla sentään oli oikeus: suojautumiseen, valepuvussa esiintymiseen.

Kun näin Bossen, uni valkosmokkisesta possu-Bossesta hälveni lopullisesti. Tarjoilija saattoi minut viihtyisän loosin ääreen, vastapäätä uutta veljeäni.

Hän oli laiha, tyylikäs tavalla, jolla vain pieni osa helsinkiläismiehistä osasi olla. Hänen ruskea laineikas tukkansa kaartui korvan taakse, ja kun hän kohottautui kättelemään minua, tunsin miten hyvältä hän tuoksui. Hänellä oli rento, mutta täydellisesti istuva pikkutakki ja kalliit farkut, valkoinen kauluspaita. Tummat kulmakarvat, leveä, hymyilevä suu. Kallis kello. Karvainen luiseva ranne. Ilmeeni luultavasti vavahti, sillä Bosse tarttui kättelevään kouraani kaksin käsin.

En voinut sanoa hänelle, että minulla oli vain hirveä nälkä. Kuvottava, mahan pohjaa raapiva nälänpalo. Bosse pyysi ohikulkevalta tarjoilijalta vettä.

Juodessani näin miten mies katsoi minuun. Kuvittelin, miten Nalle myöhemmin kuuntelisi nauhaa eikä millään voisi arvata, mitä se kahina ja pitkään jatkuva kurnutus merkitsi. Mikseivät ne jo ala puhua, tilannehan oli pakahduttava.

– Hei Kreeta, Bosse Engström sanoi kun laskin lopulta lasini pöydälle. Vastasin samalla tavalla: Hei Bosse. Välissämme sekunnit kuluivat, mutta nyt tunsin miten ne hetket olivat jo samettipäällysteisiä ja jotenkin lupailivat hyvää.

Kun tarjoilija toi leipäkorin pöytään, tartuin vaaleaan viipaleeseen ja aloin repiä siitä sormillani suupaloja. Nolotti, mutta verensokeri oli saatava nousemaan. Bosse sanoi tarjoilijalle, että odotamme erästä henkilöä ja että otamme odotellessamme Bellinit.

Kun tarjoilija oli mennyt, Bosse otti taskustaan valokuvan. Siinä Rami Kaitakorpi istui sotkuisessa keittiössä nuori poika vierellään. Poika oli Bosse, vielä kaitakasvoisempana, hiukset olkapäille asti kihartuen. Pöydällä oli sikin sokin laseja ja viinipulloja, tupakka-askeja ja rasvaisia lautasia. Isäni – isämme – silmät harottivat humalasta, pupillit kuin sammumaisillaan olevat kekäleet.

– Siinä näkyy isän lempiharrastus, Bosse sanoi ja otti kuvan takaisin povitaskuunsa. – Hän joi aina, kun ei ollut vankilassa. Siksi minä en pitänyt häneen kovin paljon yhteyttä. Äitini ei halunnut sitä.

– Onko sinun äitisi elossa?

Bosse puisti päätään.

– Entä sinun?

– On, mutta ei hän tiedä. Enkä minä halua, että hän tietääkään. Ei tämä liity häneen mitenkään.

– Ei, Bossekin totesi kun Bellinit tuotiin pöytään. – Isä ei koskaan maininnut sanallakaan sinua eikä äitiäsi.

Maistoin persikan makuista juomaa. Olinko minä loukannut Bossea? Vai johtuiko hänen sanojensa töykeähkö piilomerkitys siitä, että suomi oli hänelle kakkoskieli?

– Onko sinulla muita sisaruksia? Bosse kysyi.

– On, sisarpuoli, minua kahdeksan vuotta nuorempi.

– Minä taas olen kasvanut yksin, Bosse sanoi. – Siksi tämä kaikki tuntuu kuin unelta. Kun kirje tuli, luulin ensin, että kyseessä oli jokin pila. Ramilla oli joskus erikoinen huumorintaju.

Bosse näytti minulle kirjettä, joka oli samankaltainen kuin minulle lähetetty. Yhtä paljon kirjoitusvirheitä. Vain sillä erolla, että Bossen saamassa kirjeessä puhuttiin veljestä, Aleksi Niinivaarasta. Kirje oli postitettu samana päivänä kuin minunkin kirjeeni.

– Miksi sinä epäilit, että tämä olisi pilaa? kysyin. Bosse laski sormensa kirjeen päälle ja käänsi sen näppärästi itseensä päin tarkastellakseen sitä. Hänellä ei ollut sormusta.

– En tiedä, ehkä kirjoitusvirheiden takia. Mutta käsiala on Ramin. Hän lähetti minulle joskus joulukortin ja syntymäpäiväksi kirjeen.

Kirpaisi oudosti rinnasta. En kai minä ollut pikkuisen kateellinen?

Johtuiko se äidistäni, ettei isä ollut kertonut minusta Bosselle? Vai johtuiko se minusta? Oliko isäni aistinut sen vastentahtoisuuden, jolla olin painautunut hänen rintakehäänsä vasten sairaalassa? Johtuiko se siitä, että minä olin tyttö?

– Kuinka usein sinä näit häntä loppuaikoina? kysyin.

– En oikeastaan ollenkaan. Meillä menivät roolit vähän sekaisin.

Bosse kertoi, että hän oli joutunut lainaamaan isälle rahaa. Jatkuvasti, ja joka kerta kun tämä pääsi linnasta vaikka vain lomalle. Puhuttiin jo viisinumeroisesta velkasummasta. Minua kylmäsi ajatella, että Rami Kaitakorpi olisi alkanut tehdä samaa äidilleni. Äidillä oli kaksi vaateliikettä, joista toinen, aivan uusi vauvanvaateliike Ulrika oli vasta avattu Espoossa.

Tai mistä minä tiesin, jos hän oli yrittänytkin saada äidiltä rahaa? Vonkunut puhelimessa, ja äiti oli salannut sen minulta. Etteivät minun opintoni kärsisi.

– Niinpä minä en enää tuoreimman tuomion aikana käynyt katsomassa häntä, Bosse sanoi. – Aloin tajuta, että minä taisin olla hänelle enemmän Otto kuin Bosse.

– Otto? Onko vielä joku...

– Ei, tarkoitan Otto-automaattia, Bosse naurahti. Hymyilin vaimeasti: olin jo ehtinyt säikähtää.

Bosse vilkaisi kelloaan, ja minä arvasin, että häntä jännitti yhtä paljon kuin minuakin. Nyt kun meillä kahdella oli jo jonkinlainen yhteys, ajatus kolmannesta, tuikituntemattomasta, pyöri kummankin mielessä.

– Miten Aleksi tunnistaa meidät? kysyin.

– Minä lähetin hänelle kännykkään valokuvani.

Bellinit juotiin loppuun, ja tarjoilija kävi päättäväisesti tuomassa meille ruokalistat. Aleksi oli jo reilusti myöhässä.

– Mitä sinä tiedät Aleksista? kysyin. Siirsin laukkuani ja tarkistin samalla vaivihkaa, että nauhurin valo paloi. Omituista kyllä, se loi minuun pientä turvallisuudentunnetta. Nalle oli tukenani.

– Hänet on adoptoitu. Hän ei ollut koskaan kuullut biologisista vanhemmistaan ennen kuin... Olihan minun soittoni tietysti järkytys hänelle. Rami oli ilmeisesti saanut vain vähän ennen kuolemaansa selville Aleksin nimen. Tiesitkö muuten, että Ramin syöpä oli lähtöisin kaulan alueelta? Häneltä meni puhekyky leikkauksen takia jo ainakin vuosi sitten. Siksi hän ei voinut edes soittaa kenellekään meistä.

Muistin isän verenhajuisen, teipatun kaulan itseaiheutetun vamman jäljiltä. Oliko hän toivonut, että me kolme olisimme vielä ehtineet tulla hänen kuolinvuoteensa äärelle? Bosse ja minä olimme sentään tavanneet hänet, mutta Aleksi...

Näin paikaltani huonosti ulko-ovelle. Sen sijaan meidän editsemme kuljettiin vessaan. Kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota, ja jos joku olisi katsonutkin, olisi vain ajatellut, että me olimme pariskunta, nuori pari viettämässä mukavaa iltaa.

Meidän oli Bossen kanssa pakko tilata. Tarjoilijan mentyä ruokalistojen kanssa ehätin kysymään Bosselta, mitä tämä teki työkseen. Sillä sen käsittäminen, että nuorin veljemme ei ehkä tulisi, että hän ei ollut tarpeeksi kiinnostunut tapaamaan Bossea, veljeään, tuntui kaikesta huolimatta hämmentävältä. Minustahan Aleksi-parka ei tiennyt mitään.

– Minä olen nomadi, nykyajan paimentolainen, Bosse sanoi.

– Kuljen mainostoimistosta toiseen tekemässä projekteja siellä täällä, ja välillä Tukholmassa. Entä sinä, min lilla syster?

– Opiskelen. Vielä muutama kuukausi maisteriksi.

Vessassa ravaajien määrä alkoi häiritä minua. Etusaliin oli selvästi pölähtänyt iso joukko ihmisiä, luultavasti työkavereita, naiset ja miehet bilevaatteissa, iso osa bisnespukeutujia. Ajattelin, että huomenna, kun taas palaisin omaan elämääni, ja jos Emmi pääsisi hoitamaan työnsä liikkeessä, sulautuisin valtavaan massaan ponnaripäisiä nuoria naisia, jotka kulkivat kaupungilla reppu selässä tai lastenvaunuja lykkien tai kantaen jotain kylttiä eduskuntatalon edessä.

Samastuin huomattavasti enemmän Kampissa ohikulkijoita pysäytteleviin feissareihin kuin niihin, jotka söivät tämmöisissä paikoissa ja nojailivat käsiään leuka­luihin, joiden vierellä kimalsivat sirot äidiltä ja isäpuolelta saadut timanttiriipukset.

Porukka oli kieltämättä menevää ja hyvännäköistä. Ohi miestenhuoneeseen kulki järkyttävästi Heath Ledger -vainaan näköinen mies, enkä voinut olla ajattelematta sitä naista, joka a) odotti että mies tulee yöksi kotiin firman juhlista eikä jää jonnekin naispuolisen työkaverin luo, tai b) odotti pöydässä armastaan. Muisto Brokeback Mountain -elokuvasta sai minut nielaisemaan. Olin ensi-illan aikaan vuonna 2005 ollut nippa nappa parikymppinen, ja surullista loppua itkiessäni itkenyt samalla omaa elämääni. Sitä etten koskaan saa kokea sellaista rakkautta kuin elokuvassa, enkä koskaan kohtaa päähenkilöiden tapaisia ihania miehiä, enkä pääse ikinä sisään yliopistoon, ja että edessäni preerian lailla avautuva elämä pelotti niin kovasti.

Saimme alkuruuat. Puheensorina ravintolassa oli voimistunut, ja ennen kuin kävin kampasimpukoitteni kimppuun, tarkistin vielä kerran, ettei nauhuri ollut sujahtanut jonnekin Michael Kors -laukkuni vuorien uumeniin.

Heathin kaksoisolento astui ulos miestenhuoneesta. Bellini lämmitti aivojeni poimuissa. Tunsin miten hiukseni olivat, ja miten korvikseni ja huulipunani, ja – anteeksi vaimo tai tyttöystävä – päästin kasvoilleni hienoisen hymyn. Vatsanpohjaani vihlaisi, suloisesti ja tiukasti. Milloin oli viimeksi tuntunut tältä? Ei ainakaan yliopistolla eikä kirjastolla. Siellä olin vain Kreeta tai Kretuliini, mutta täällä olin nainen, joka uskalsi katsoa vierasta, muutaman hetken mittaiseen katsekontaktiin antautuvaa miestä.

Nauhuri nauhoitti yhä. Keskityin taas Bosseen, mutta hän oli nostanut katseensa johonkuhun pöytämme viereen pysähtyneeseen.

– Bosse Engström?

Bosse otti lautasliinan sylistään ja nousi hitaasti.

– Minä olen Aleksi, Heath Ledgerin näköinen mies sanoi ja puristi Bossen ojennettua kättä.

Tunsin, miten suuni jäi auki.

Pakokauhu lähti nousemaan kurkkuun ja silmiin samasta paikasta, jossa minulla oli äsken leimunnut ties mikä.

– Älä älä älä...!

Nalle ymmärsi olla kommentoimatta. Hän oli kummastunut äkäisyydestäni, mutta en minä voinut sitä peittääkään.

Mikä häpeä! Istuin nojatuolissani ja potkin kantapäilläni rytmikkäästi matonreunaa. Kämmenet leipoivat ripsivärin varmasti ympäri silmiä, sillä jostain syystä minulta tuli myös kyyneleitä.

Kello oli yksi yöllä. Olin vähän juovuksissa mutta en niin paljon, ettenkö olisi tuntenut oman hengitykseni alkoholinlöyhkää. Kun ajattelin kulunutta iltaa, olisin voinut ulvoa.

Nalle istui sänkyni laidalla ja yritti tehdä läppäriinsä muistiin­panoja. Hän kelasi nauhuriaan ja soitti ääniä illasta, joka oli päättynyt jo kymmeneltä – virallisesti – mutta jota olin yksin jäätyäni rynnännyt jatkamaan kohdalle osuneeseen baariin. Olin mennyt muiden ikäisteni joukkoon, rupatellutkin parin tutun kanssa, mutta ennen kaikkea lipittänyt karvaita ja makeita ja karvaanmakeita paukkuja, kunnes nilkkani oli muljahtanut korkokengässä.

Koko illan minulla oli ollut olo, kuin olisin vahingossa syönyt raa'an chilinpalon. Inhottava, määrittelemätön polte rinnassa. Olimme Aleksin kanssa tuskin katsoneet toisiimme koko päivällisen aikana. Mitä hittoa minä oikein olin ajatellut? Sitä kuumaa, nyt niin limaiselta tuntuvaa katsetta, jolla olin nuollut häntä, ennen kuin tiesin kuka hän on, ei saisi ikinä takaisin! Matto ei lähtenyt potkimallakaan rullalle, koska päällä oli liian painava sohvapöytä.

– Kreeta, nuo sinun reaktiosi ovat mielenkiintoisia, Nalle sanoi sanansa varovasti asetellen. – Mutta en silti ihan ymmärrä. Onko tämä sinun emootiosi... katumista?

Päästelin suustani naurua merkitseviä äänteitä. Kattolampusta kuvastui huone, jossa oli mustat notkeat nurkat. Tajusin, että meikit olivat juuri siellä asti, minne olin ne hieronut.

– Jatketaan, sanoin Nallelle. – Mihin me jäimme?

Nalle alkoi touhuta helpottuneena, ja minä odotin, kun hän kelasi nauhurin siihen kohtaan, jossa Aleksi puhui vanhemmistaan.

Aleksin ääni ei muistuttanut Heath Ledgerin ääntä, se ei ollut yhtään puuroinen ja käheä. Aleksilla, veljelläni, oli kaunis selkeä ääni, hiljaisenpuoleinen, pehmeä. Peitin taas kasvoni, kun hävetti.

Koko sisaruspäivällisen ajan olin tuntenut Aleksin vetovoiman. Nalle piti valitustani vain humalaisen, henkisesti koville joutuneen naisen tirinänä, enkä ikinä kertoisi hänelle enkä kenellekään, miten sairas minun täytyi olla. Sillä minun olisi kuulunut tuntea enää uteliaisuutta ja lämpöä ja onnea, sillä molemmat veljeni olivat aivan käsittämättömiä: niin kuin heidät olisi käsin valikoitu jostain sisarussuklaaunelmien konvehtirasiasta.

Aleksi kertoi nauhalla, että hän oli tiennyt nelivuotiaasta, että hänet oli adoptoitu. Kun hän oli ollut teini, hän oli kerran huutanut isälleen, ettet sinä ole minun faijani, mutta siinä kaikki. Joskus raskaana olevia naisia katsoessaan hän oli miettinyt naista, joka oli synnyttänyt hänet. Ajatus oli ollut laimea, ei mitenkään erityinen, ei kovinkaan utelias. Hänellä oli hyvät vanhemmat ja kaksi sisarta, jotka heidätkin oli adoptoitu, molemmat ulkomailta.

– Sinä et kysele veljiltäsi paljoakaan, varsinkaan Aleksilta, Nalle totesi läppäriä naputellessaan.

– En ollut kyselytuulella.

– Olisi pitänyt ottaa valokuva, Nalle mutisi sormet yhä näppäimiä takoen.

– Ai sinulleko?

– En minä olisi sitä tutkimukseen liittänyt. Ihan vain omia mieli­kuviani varten. Sinä et ole kertonut, miltä he näyttävät.

– Tavallisilta, sanoin uhmallani. – Samanlaisilta möttösiltä kuin minä.

– Sinähän olisit kaunotar ilman noita pelottavia pandansilmiä. Ja villisti korvis vain toisessa korvassa, se on kyllä omaperäistä...

Tartuin korvanlehtiini: vasen korvis puuttui. Nousin nojatuolista vain laskeutuakseni takaisin kontalleni lattialle. Työnsin sormeni tuuheaan villalankamattoon ja aloin könytä polvillani.

– Älä hätäile, minä nostin sen kynnykseltä eteisen pöydälle, Nalle sanoi. – Mutta minun puolestani jatka vain konttaamista, ei se näky minua häiritse.

Se oli hänestä hauskaa. Käperryin matolle ja vedin jalkani kippuraan. Oli omituista makoilla oman kotinsa lattialla. Haisi villamatolta ja pölyltä, ja näin miten Nallen toisen sukan pohjassa oli pyöreä reikä. Hänellä oli kauheat vaaleanharmaat collegehousut. Ajattelin, että niissä sitä mahtui kaikessa rauhassa lihomaan.

Aleksin vaimea ääni sai minut peittämään kasvoni. Kuulin nauhalta omankin ääneni, se oli miellyttävä pieni ääni, naurettavan tyttömäinen: kiits voinottaa vähäviiniä... Bosse puhui eniten, hän oli sisarusparvemme puheenjohtaja. Vanhin. Mainosmies.

– Hän ei kerro, mitä tekee, sanoin. Kohottauduin käsivarteni varaan.

– Aleksi ei kertonut, mitä hän tekee työkseen, sanoin uudestaan. – Eikä Bossekaan sitä kysynyt.

Nalle rapsutti leukaansa ja mietti. Näkyi, miten hänen tulevan väitöskirjansa käsitteet ja teoriat risteilivät ilmassa kuin lasersäteet.

– Ehkä hänellä oli ammatti­sormus.

– Hä?

– Joidenkin ammattien edustajilla on. Diplomi-insinöörin erottaa kilometrin päähän lehväsormuksesta. Lääkäreillä on omansa ja...

– Ei hänellä ollut sormuksia.

– Sitten Bosse on kysynyt sitä jo puhelimessa. Sinä et vaikuttanut kovin kiinnostuvan tästä nuoremmasta herrasta.

Minulta pääsi itkuhuokaus, se joka pääsee jonkin aikaa itkun lopettamisen jälkeen. Kuin puolikas hikka. Nalle katsoi minuun korkeuksistaan sängyn laidalta.

Muistin äkkiä, miltä hän oli näyttänyt purkautuessaan minulle ainoan yhteisen yömme aikana. Sanallinen purkaus olikin ollut ainoa, joka oli saatu aikaan. Olin katsonut häntä peittoon kääriytyneenä, miten voimattomasti alaston ja murheellinen Nalle oli ollut. Hän oli ollut siihen aikaan hoikempi kuin nyt, mutta hänen mahansa oli jo silloin tehnyt komean mutkan rinnan ja reisien väliin. Muistin hänen hermostuneet sormensa, jotka olivat alkuyöstä yrittäneet väkertää kumia päälle johonkin, joka oli niiaten kieltäytynyt kunniasta. Ihmeellistä, että sen jälkeen meidän ystävyytemme oli vain lujittunut. Vaikka emme tavanneet usein, lähinnä vain kirjaston kahviossa, hänen kanssaan oli aina niin helppo ja hyvä olla.

– Naallle, sanoin ja nousin.

Menin hänen viereensä istumaan. Vaikka tilaa oli, hän tuntui siirtyvän vähän. Nostin käteni hänen olkavarrelleen, joka oli villapaidan alla tanakantiheä. Ajattelin sitä sanaa ja koetin painaa sen mieleeni. Sitten laskin poskeni hänen olkaansa vasten.

– Minähän kerroin sinulle, että me kolme sovimme menevämme isän hautajaisiin. Minulla olisi sinulle pyyntö.

Nuuhkin Nallen villapuseron hihaa. Ihminen tuoksui sen läpi, ripaus kainalohikeä, jota oli yritetty taltuttaa deodorantilla silloin, kun oli muistettu.

– Lähde minun tuekseni sinne hautajaisiin, sanoin. – Saat äänittää kaiken.

Olkapää alkoi elää. Se siirtyi edestäni ja kulkeutui selkäni taakse. Nyt ihmisenhaju tuntui vielä voimakkaammin.

– Kiitos, Nalle sanoi. Kasvomme olivat ihan lähekkäin. Lämpöä henkivä läppäri oli kuin kuuma hella Nallen ja minun välissä.

– Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta tekisitkö jotain vähän erikoista, pyysin.

– Kuulostaa houkuttelevalta.

– Voisitko... kun me menemme sinne hautajaisiin, niin voisitko esiintyä siellä minun poikaystävänäni?

Nalle katsoi minua niin läheltä, että silmäni tuntuivat menevän ristiin. Hänellä oli virheetön iho, jos sen huokosista työntyviä vahvoja sänkikarvoja ei otettu huomioon. Ajattelin nuoremman veljeni ajeltua leukaa ja ylähuulta, joka oli välillä jännittynyt niin, että amorin­kaari oli vähällä kadota.

– Miksi? Nalle kysyi.

Tajusin kyllä, että Nalle oli nyt enemmän tutkija kuin mitään muuta: hän oli kiinnostunut siitä, millaisin keinoin yrittäisin selvitä elämäni haastavimmista kohtaamisista. Mutta koska olin yhä sekaisin illasta, sivuutin sen faktan.

Nallella oli pulleat huulet, joita peitti sileä ja ohuenohut iho. Katsoin niitä ja kostutin omiani.

– Kylläpä neiti haisee viinalta, Nalle sanoi.

Hän sanoi sen vähän hengästyneesti.

Jos olisi ollut elämäni mikä tahansa muu ilta, olisin istunut nojatuolissa pähkäilemässä sitä, miten ihmeellinen asia minulle oli juuri tapahtunut.

Mutta minä olin kuin sotkussa, suttuisesti onneton. Halusin lohdukseni yhden suudelman, jonka aikana, jonka hyöy'yssä surffata kaiken tänä iltana tapahtuneen harjalle ja sieltä takaisin. Silloin muinoin, ennen niiailua, suudelmamme Nallen kanssa olivat olleet ihania, tajuttomaksi lyöviä.

Tartuin Nallen poskeen ja taivutin hänen päätään vielä enemmän itseeni päin. Nallen niskoja kiristi kuin itsepintainen vaijeri.

Manhattan minussa alkoi puhua, Margarita rallattaa. Caipiroska...! Höpisin jotain samalla, kun laskeuduin selälleni vuoteelle ja vedin Nallea mukaani.

Lue myös! Münchhausenin lasten aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.