Kuvitus Hannele Määttä
Kuvitus Hannele Määttä

Osa 1/8: Kreeta Mikkonen, 28, keskittyy sataprosenttisesti opintojensa loppuun saattamiseen. Hänen ainoana huolenaan on pikkusisar Emmi, joka ei tunnu pääsevän yli poikaystävänsä Saiidin kuolemasta. Omia murheita Kreetalla ei ole – ei tosin säpinääkään. Kunnes eräänä päivänä saapuu kirje, joka muuttaa kaiken...

Katsoisitko vähän Emmin perään, äiti pyysi minulta aamulla puhelimessa. – Hänellä on taas se vaihe menossa...

Mitäpä minä muuta voisin kuin suostua? Olin juuri lähdössä yliopistolle, arvoin kahden kaulahuivin välillä toinen jalka jo porraskäytävässä, kun puhelu jälleen kerran sekoitti päivän pakan. Ei sitten mentykään opiskelemaan. Ei kiirehditty seminaariin, jossa minun olisi pitänyt istua suorittaakseni hyväksyttävästi tentin, jonka läpäisemisestä riippui loppuvuoden opintotuki.

Äiti tulkitsi hiljaisuu­teni aivan oikein.

– Kreeta, hän sanoi lämpöisimmällä äänellään. – Rakas...

Joten pudotin täyteen pakatun reppuni eteisen lattialle ja istuuduin naulakon alle sen viereen. Äidin liikkeestä valittu yönsininen villakangastakki kutitteli naamaani. Me molemmat äidin kanssa tiesimme, mistä näissä uhrautumispäivissä oli kyse. Rahasta tietysti, sillä äidillä ja Markulla ei ollut ­varaa pitää liikettä kiinni eikä palkata sinne ketään vierasta, mutta ennen kaikkea oli kyse pikkusisa­reni elämästä. Ylimenovaiheesta. ­Sitä oli kestänyt jo kohta vuoden, mutta yhtä kaikki äitini uskoi ja toivoi, että se oli ohimenevää. Minä komppasin häntä siinä toivossa.

Liikkeeseen ei menty samoissa kamppeissa kuin yliopistolle. Kömmin ylös vaihtamaan ylleni kuviosukkahousut, lyhyen hameen ja puseron, jollaisen harva 28-vuotias vetäisee ylleen, paitsi bailatakseen itsensä takaisin teinivuosien henkiselle kivikaudelle. Avasin poninhäntäni ja lisäsin vessassa meikkiä. Kietaisin villakangastakin ylleni, otin repusta kukkaron, sujautin sen ja kännykän appelsiininväriseen merkkilaukkuun ja painoin oven jälkeeni kiinni.

Tätä oli tapahtunut tänä talvena ja keväänä luvattoman monta kertaa. Minut oli niin helppo pyytää sisareni kaitsijaksi, sillä asuin vain muutaman korttelin päässä liikkeestä. Joulun jälkeen äiti oli puhunut aina "parista tunnista", mutta käytäntö oli osoittanut, että minun piti hoitaa koko putiikki sulkemiseen saakka.

Astuin kevättalviselle kadulle, jossa tuuli äkäisesti. Jos tuuli olisi saatu värjättyä, niin kuin jokien ­vedet joskus ulkomailla, olisi saatu seurata todellista värimyrskyä. Minkä värinen oli maaliskuun tuuli? Joka pyyhki pitkin Suomenlahden jäätä ja jakautui siitä raivona kaduille, kuin veri verisuoniin, kiihtyvällä nopeudella.

Tajusin, että naamani alkoi muuttua punaiseksi ja silmistä ­norista vettä. Tuulen mukana tuli aina jotain bonusta, kovia mikro­skooppisia jäärakeita tai otsaan ­läsähteleviä vesiruikkuja. Jää oli polkeutunut kaduilla raiteiksi, ja yhtä sellaista minä seurasin päätyäkseni lopulta liikkeen ovelle.

Aikuisex. Joka kerta, kun näin ­nimen näyteikkunassa, minua ­hävetti ja nauratti. Kuka olikaan saanut keksiä nimen, kun äiti oli suunnitellut avaavansa – vain hiukan keskustasta sivuun – tasokkaan nuortenvaateputiikin. Kreeta, 13 vee, oli halunnut itse niin kovasti aikuisex, ja siksi hän oli maanitellut äidin ja Markun antamaan liikkeelle makean nimen.

Nimen herättämät mielleyhtymät olivat selkiytyneet hetikohta, kun lasin taakse oli alkanut pysähdellä epämääräisiä ukkeleita. "Nou fuck", luokkatoverinikin olivat nauraneet. "Se nimihän on siis ihan pornoo!"

Samalla kun minua harmitti, liikkeen näkeminen herätti minussa aina – myös tänä aamuna – ylpeyden ja ilon tunteen. Äiti oli onnistunut siinä, missä kukaan ei olisi uskonut hänen onnistuvan, silloin kun me vielä olimme eläneet kahdestaan ja kaikessa äidin ostamassa ruuassa oli ollut neonpunainen leima. Olin luullut, että sellainen kuuluu olla kaikissa kaupan ruokapakkauksissa ja olin nolannut itseni kauppaleikeissä.

Sitten äiti oli tavannut Markun, joka oli omistanut perityn maatilan Turun lähellä. Äiti ei ollut voinut kuvitella itseään varsinaissuomalaiseksi maatilan emännäksi, eikä Markku itseään emännättömäksi isännäksi, joten kolmihenkinen uusperheemme oli jäänyt Helsinkiin. Äidille oli perustettu myöhemmin maatilan myyntirahoilla Aikuisex, ja Markku oli ryhtynyt osakkaaksi it-yritykseen, jossa sai tuijottaa tietokoneita päivät pitkät ja etsiä "tietä kohti ihmisaivojen ­madonreikää".

Liikkeen oven kellonkilahdus toi mieleen joulun, vaikka koristeet ja tunnelmat oli purettu ajat sitten. Liike oli sisustettu aistikkaasti, mutta tarkkasilmäinen saattoi havaita, että omistajaa nakersi pienoinen rahapula: valikoimat olivat viime aikoina pienentyneet. Vaatteet hehkuivat valospoteissa rekeillä, mutta Emmiä ei näkynyt missään.

Kunnes tajusin, että hän kyyhötti näyteikkunan nurkassa viirivehkan takana. Suru ja murhe olivat taas iskeneet häneen kesken töitten aloittelun. Mexx-kyltti lojui ­kumollaan hänen vieressään, ja kun katsoin kyltin kuvaa, tajusin missä mentiin.

Jossain hiivatissa laaditun kiiltävän mainoksen poikamalli muistutti Saiidia, Emmin kymmenen kuukautta sitten kuollutta poika­ystävää. Tummat, jumalaisen komeat kasvot ja ilme, joka oli ­jotain itkuun purskahtamisen, halveksunnan ja himon välimailta.

Tartuin mainoskylttiin ja kiikutin sen piiloon tiskin taakse. Sitten ­istuuduin sisareni vierelle kiiltävien vihreiden lehtien taakse ja pakotin hänet ­ottamaan vastaan haleja ihmiseltä, joka ei ollut kuollut ­rakastettu eikä edes miespuolinen, mutta joka rakasti häntä niin, että oli valmis vaarantamaan maineensa Kelan opintotukiviranomaisten edessä.

Ilta on aamua viisaampi, sanottiin. Ainakin se oli jälleen yksi päivä, jolloin oli saanut oppia jotain lisää surusta, rakkauden haavoittavasta vaikutuksesta, yrittäjän arjesta, myymälävarkaiden tempuista. Sekä seksiä etsivien miehenkuvatusten sitkeydestä: Eekö tämä sittä ookkaa seksikaappa...?

Kun nousin kotiportaita kolmanteen kerrokseen, jalkani tuntuivat pölkyiltä. Inhosin korkeita korkoja, mutta en halunnut tapittaa kiilakantateinejä näiden solisluidenkaan tasolta. Kerrostasanteelle päästyäni riisuin kengät ­jalastani ja raplasin asuntoni oven auki.

Postikasa romahti väliovea vasten ja luiskahti osittain käytävän puolelle. Poimin muoviin käärityn Cosmopolitanin, jota äiti kestotilasi minulle, ja paksun nivaskan mainoksia. Niiden alla oli kirje, jonka kouraisin käteeni samalla kun sytytin eteisen valot ja lukitsin oven varmuusketjulla.

Minun on aina pestävä kädet ­kotiin tultuani, ennen kuin teen ­mitään muuta. Kirje hampaissani saippuoin sormiani ja tarkastelin itseäni vessan peilistä. Olin sitä tyyppiä, joka muuttui meikillä, näyttävillä korvakoruilla ja kampauksella nopeasti ja rajusti. Äidissä oli sama ominaisuus: me olimme hyviä huijaamaan miehiä. Kun olin keksinyt sen asian 13-vuotiaana käytettyäni ensi kertaa ripsiväriä ja kajalia, olin sanonut siitä äidille silkkaa viattomuuttani. Äiti oli ­pahastunut.

Mutta totta se oli. Sen olivat huomanneet ystävänikin. Kun ilmaannuin jonnekin erikoisen laitettuna, leuat loksahtivat. Olin kuulemma järkyttävän erilainen ennen ja jälkeen puunautumisen. Mikä kaunotar! Mikä beibe!

Siinä missä 20-vuotias sisarpuoleni oli luonnonkaunis, minä olin feikki. Nyt näytin hemaisevalta, totta, mutta kunhan kävisin suihkussa ja istuutuisin läppäri sylissäni, yöpaidassa, telkkarin ääreen, olisin oikea jokatyttö. Vedin suupieleni irveeseen ja tarkastelin ­purukalustoni värisävyä, kun huomasin, että kirje hampaitteni välissä olikin oikea kirje, ei mikään kutsu opiskelijarientoihin tai pienyrittäjien jälkeläisten luontoretkelle.

Kirjeen lähettäjä oli peilin kautta luettuna Iwar...

Kuivasin nopeasti käteni. Rin­taani puristi, ja pakotus yltyi, kun käänsin kirjeen. Laskin kannen pytyn suojaksi ja istuuduin sille. Tutkin kirjettä, sen lähettäjäksi mustekynällä tekstattua nimeä ja omaa nimeäni.

Mistä hemmetistä hän oli saanut osoitteen?!

Rami Kaitakorpi. Yhtään häpeämättä perässä vankilan osoite. Postileimana oli pelkkä viaton ­lähimmän postikonttorin leima. Äiti oli vuosia sitten saanut samanlaisen kirjeen ja mennyt avaamaan sen. Katunut raskaasti sen jälkeen, mutta ei Markun kuullen, eikä tietenkään Emmin, eihän se asia ­Emmille edes kuulunut.

– Eikö niissä kirjekuorissa pitäisi olla isolla varoitusleimat, että tämä posti sitten tulee vankilasta! äiti oli huudahtanut minulle autossa, joka oli seissyt pihassa ja jonka ei ollut tarkoituskaan liikkua mihinkään – sen piti vain toimia äänivallina muuta maailmaa vastaan.

Jos äiti olisi voinut, hän olisi nauranut vankilassa vaihdetulle sukunimelle: Kaitakorpi. Mutta miten niin tekopyhälle nimelle voisi ryhtyä nauramaan, kun tuntui, että ­sydämen tilalla rinnassa oli äkkiä verinen, kylmä maksa. Niin äiti oli minulle kuvaillut kädet ratilla, juuri niin hyytävästi. Ja minä olin katsonut äidin ja Markun omakoti­talon seinää ja ajatellut, että minun isäni nimi on Rami Kaitakorpi ja että kaikkein eniten hänen ole massaolonsa liittyi minuun. Se tummanruskea salainen möykky oli eniten minun asiani. Minussa kohisi sama paha veri.

Nyt vuosien jälkeen se mies oli lähettänyt kirjeen minulle.

Kuivasin käteni uudelleen; ne tuntuivat äkkiä hikisiltä. Kävelin keittokomeroon ja ujutin sakset kuoren ja sisällä rapisevan kirje­paperin väliin. Äiti puhkoi sillä ­tavalla pieniä kaloja, kun perkasi niitä paistamista varten. Laskin puoliksi avatun kuoren tiskipöydälle sekä sakset: päänsärky teki tuloaan. Ryömin pitkälleni vuoteelle, josta näin sekä keittonurkkauksen että mykän, keittiökaapiston kuvaa heijastavan ikkunan. En en en!

Entä jos menisin ja leikkaisin avaamattoman kirjeen saksilla kahtia, niin kuin tehtiin vanhentuneille tai liian kalliiksi käyneille luottokorteille? Kirje oli tuntunut ohuelta, ei muuta kuin naks yhdellä saksien puraisulla. Vuosia sitten äiti ja minut oli pakotettu menemään vierailulle sairaalaan, sillä se mies oli – kirjeen mukaan – kuolemassa. Olin kestänyt tapaamisen ajattelemalla, että se olisi paitsi ­ensimmäinen myös varmasti viimeinen kerta. Vähänpä minä silloin tiesin.

Olin vältellyt mieheen katsomista, mutta olemus oli piirtynyt mieleeni. Rami Kaitakorpi oli käheästi naurava mies, jonka poskiin olivat kovertuneet samanlaiset hymy­uurteet kuin minulla. Hänen hampaansa olivat näyttäneet inhottavilta, keltaisilta, ja siksi hän oli sivellyt niitä koko ajan piiloon kielenkärjellään niin, että leuka oli noussut ja suipistunut. Hänen silmänsä olivat olleet vaaleansiniset, vetiset ja viirumaiset ja kaikki pään, kasvojen ja käsien karvat kullankeltaiset. Silmäripsetkin, kuin kullanväristä maskaraa olisi sivelty niille.

Kun hän oli maannut sairaalavuoteessaan kuumeessa ja heikkona, kurkku vahvasti teipattuna, ­hänen kätensä oli yrittänyt tavoittaa äidin jalkaa. Äiti oli ponnahtanut seisomaan samalla tavalla kuin kerran, kun pihalta oli löytynyt kuollut rotta. Minun sen sijaan oli pitänyt ottaa vastaan hänen "siunauksensa". Minun oli täytynyt painautua hänen rintakehäänsä vasten ja kuunnella sekavaa kuiskutusta ja ottaa sen jälkeen käteeni suklaalevy, jonka kylkeen oli teipattuna suuri kellertävä seteli. Sata euroa. Se oli haissut ihan tupakalta.

– Joko sinulla on poikakavereita ollut? hän oli kysynyt minulta ­ääneen.

Kun nyt muistin sanat ja raakkuvan, kumiankkamaisesti vinkuvan hengitysäänen, minua puistatti sängylläni.

Äiti oli kertonut minulle Ramin luonteenpiirteistä: tämä oli viettelijä, valehtelija, manipuloija. Armoton silmänkääntäjä, petturi.

Tarkoittivatkohan ne kaikki täsmälleen samaa? Ainakaan muuta mainittavaa äiti ei keksinyt.

Tiesin, että minut oli saatettu alkuun hetken huumassa. Äiti oli ollut vitseille kikattava tyttö, 19-vuotias, altis liehakoinnille ja komealle naamalle ja vielä jollekin fyysiselle taidolle, josta en välittänyt tarkemmin kuulla. Ei äiti tyhmä ollut ollut: hän oli kyllä käsittänyt, että jos treffien alla tytön edellisistä kuukautisista oli kymmenisen päivää, oli käsillä vaarallinen aika ja että vaikka vuonna 1984 kaupat olivat kiinni sunnuntaisin, olisi kannattanut sittenkin vaivautua etsimään päivystävää apteekkia – kun kerran edellisiltana ravintolavessasta ostetut kaksi kondomia oli jo yön aikana käytetty.

"Silloin oli niin kaunista, pakkas­aurinko paistoi ja henget hehkuivat", oli positiivisinta, mitä äitini oli saattanut siitä viikonlopusta kertoa. Yhteistä repaleista taivalta oli kestänyt vielä neljä viikkoa, aina äidin hankkimaan raskaustestiin saakka.

And that's it. Ennen kuin äiti oli ehtinyt kuivata kyyneleensä tumman kemikaalirenkaan ilmestyttyä testiputken pohjalle, Rami oli jo ­ollut tiessään. Kun äiti oli seuraavan kerran nähnyt tulevan lapsensa isän, tämä oli pussaillut uuden naisen kanssa keväisessä Kaisa­niemenpuistossa. Äiti oli mennyt puun taakse oksentamaan koirankasojen ja serpentiinien päälle.

Ja nyt se mies, jolla ei ollut siittämishetken jälkeen ollut minun kanssani mitään tekemistä, ilkesi ottaa yhteyttä.

Olikohan hän kirjoittanut äidillekin..?!

Ajatus sai minut nousemaan ja hakemaan puhelimen laukustani. Sydän nakutti kaulakuopassani kuin itsepäinen tikka olisi takonut kovaa puuta.

Kun äiti vastasi, hänen äänensä oli tavallisen lämmin ja nuotti nouseva: No, miten päivä meni minun tytöilläni?

Mitä kauemmin puhelu kesti, sitä varmempi olin, että herra Kaitakorpi oli lähestynyt vain minua.

Hyvä. Nyt suuttumukseni ei sentään laajentunut huoleksi äidin mielialasta. Nyt tämä asia oli vain minun ja Ramin välinen. Minä en enää ollut mikään arka, sairaalaa pelkäävä varhaisteini, vaan nainen, joka saattaisi napauttaa vanhaa vankilakundia ikävästikin.

Sillä jos minulla oli koskaan ­ollut mitään tarvetta isähahmoon, Markku oli täyttänyt sen tehtävän loistavasti, kiitos vain. Hän oli äitiä viisi vuotta nuorempi, vasta nelikymppinen, ja meillä oli mahtavan hyvät kaverivälit. En tiennyt, millainen isä oli niillä, jotka puhuivat isästään yhtä lämpimästi kuin ­äidistään, mutta tiesin, mitä on tykätä itseään riittävän paljon vanhemmasta mieshenkilöstä. Joka oli sitä paitsi sisarpuoleni rakastava isä.

Pistin sakset pois ja otin leipäveitsen esiin. Viilsin sillä kirjeen mahan auki.

Kirje oli lyhyt, kehnolla käsialalla raapustettu.

Mutta voi luoja, mitä siinä ­sanottiin.

Viimeinen testamentini

Kreeta, tyttäreni. En ole olut isä sinule, mutta viimeisenä tahtonanani haluan, että annat anteksietkä kanna kaunaa. Minulla on sinule uutinen, sinulla on veli. Hänet tein ruotsissa naisele jonka tunsin ennen sinun äitiä. Olen pahoillnni että et ole saanut tavata häntä. Hänen ­nimensä on Bosse Engström, puhelin 0508876611. Minula on syöpä pesäke vaiheesa, tupakkamiehiä näin sitte käy. Anna anteek huonolle isälle.
Kunniottavasti Rami Kaitakorpi

Ensimmäinen ajatus oli soittaa äidille. Juosta äidin syliin! Samalla tavalla kuin vuosia sitten, kun olin joutunut painamaan pääni vieraan miehen rintakuvulle, lähelle tahraista kurkkulaastaria. Äiti oli seissyt siinä turvana, ja poski vasten miehen sairaalapyjamaa olin riistäytyä irti ja paeta äitiä vasten.

Veli. "Hänet tein ruotsissa naisele jonka tunsin ennen sinun ­äitiä."

Jätin kirjeen sängylle ja avasin ikkunan: tuntui että oli saatava happea. Emmi oli väittänyt pienenä, että kevättalven ilma tuoksui mehujäälle. Nyt olisin halunnut tuntea sen raikkaan tuoksun, sillä minua kuvotti: haistoin nenässäni verisen kangaslaastarin, muistin yhä sen metallisen ja lämpimän ja mädän hajun. Veren haju oli inhottanut minua siitä lähtien. Jopa niin, etten ollut katsonut yhtäkään jaksoa True Bloodista, jossa imettiin­ ja kulauteltiin verta pulloista. Minä pysyttelin aina hiirenhiljaa, kun muut vaahtosivat sarjasta. Vampyyreistä. Seksin ja pelon kiintoisasta suhteesta.

Minulla oli veli.

Kun Emmi oli ollut aivan pieni, olin askarrellut hänelle taikasilmälasit. Olin irrottanut vanhasta vappunaamarista mustat muovipokat ja pingottanut niihin elmukelmua. Sitten olin asettanut ne jännittyneenä odottavan Emmin silmille.

Nyt minussa itsessäni oli monta kerrosta elmukelmua. En tuntenut mitään, veli-sana ei merkannut, ei edes paleltanut, vaikka jäinen tuuli puhalsi sisään yksiööni.

Oli niin herttaisen yhdentekevää, että jossain oli veli ja isä, joka oli nyt ilmeisen tosissaan kuolemassa – toisin kuin edellisellä kerralla. Silloin hän oli vain tehnyt vanhan linnatempun: nielaissut palan saippuaa, jonka sisälle oli upotettu partakoneenterä. Jokin oli silloin mennyt vikaan ja lähtö oli ollut lähellä. Ruokatorvi oli viiltynyt puhki läheltä aataminomenaa. Hän ei ollut päässytkään mahaleikkaukseen ja karkuun vaan melkein päätynyt ­arkuun.

Rami Kaitakorvella täytyi olla paha lukihäiriö.

Ei, äidille en voinut kertoa. Emmikin oli poissa laskuista: hänellä oli oma painava murheensa, eikä hän edes ollut sitä tyyppiä, jonka kanssa saattaisi jakaa tällaisen asian.

Ja miksi se ylipäänsä pitäisi ­jakaa kenenkään kanssa? Miksi en vain taittelisi kirjettä kokoon ja työntäisi sitä jonnekin asiapapereiden joukkoon? Sinne, missä oli ylioppilastodistukseni ja todistus ­filosofian kandidaatin tutkinnon suorittamisesta ja kasa lehtileik­keitä Saiidin kuolemasta.

Eihän tämä kenellekään muulle kuulunut kuin yksin minulle.

Oli toivotonta yrittää nukahtaa. Makasin yhä nuhjuisemmiksi käyvissä lakanoissa ja napsauttelin välillä pöytälamppua päälle. Öinen kerrostalo hurisi kuin vanha mökkijääkaappi. Koetin ajatella aamua, sitä miten vääntäytyisin yhdek­säksi kirjastoon lukemaan ja miten hirveästi lukusalissa alkaisi väsyttää, miten hiekkaiselta tuntuisi silmämunissa...

Kuvittelin tyypit, jotka istuivat samoissa saleissa läppäriensä ja kirjojensa äärellä – kaikilla sama ­kepeä sulkeutuneisuus kasvoillaan. Olin laiminlyönyt kaverisuhteiden ylläpidon, enkä oikein edes kaivannut ketään. Pitkästyminen ja seurankipeys olivat eri asia. Kun nousin lukutyöni ääreltä laitoksella tai kirjastolla ja halusin mennä jonkun kanssa kahville, se oli vain halua vähän rupatella ja todistella itselleen, että hei, olihan minullakin elämä. Istuin sentään nokakkain muiden ihmisolentojen kanssa. Joista jotkut olivat ystäviäni. Ei tietenkään sellaisia kuin elokuvissa, joissa ikäiseni naiset seurustelivat jo viidettä kertaa vakavasti ja joiden ympärillä parveili kauniita ja pitkäraajaisia ystävättäriä, joille voi kertoa kaikesta, mitä päässä liikkuu ja jotka uskoutuvat takaisin vähintään yhtä avomielisinä. Sellaisia ihmisiä minulla ei ollut.

Eikö siis elämään olisi mahtunut yksi ihmissuhde lisää? Velipuoli.

Bosse.

Sen kuvittelemiseksi huoneen ympärilläni piti olla hiilenmusta. Tuijotin pimeän läpi kattoon ja näin, miten paksuposkinen sän­kinen Bosse-poika, ikä 30 ja risat, lähestyi minua.

Hänellä oli valkoinen smokki ja suupielessä tupakka, josta nouseva kirvelevä savu sai hänen kasvonsa vääntymään muotopuoliksi, kuin vanhoissa elokuvissa. Sitten hän tarttui savukkeeseen ja puhalsi ­savun suoraan minua päin, hymyili poskien keskelle piirretyllä sydämenmuotoisella suulla. Hänelle kasvoivat siankorvat, hänellä oli samanlainen ääni kuin isällä, vinkuva ja säröinen, tulehtunut. Ja jossain taustalla soi jazz...

Heräsin siihen, että puhelimeni parahti soimaan. Huoneessa oli jo harmaata, enkä ollut tajuta, että olin nukkunut. Kännykän näyttöön ilmestynyt numerosarja näytti yhdeltä sotkulta.

– Kreeta, vastasin.

Nimeni sorahti luontevasti vastaheränneenäkin, toisin kuin sisarellani, joka aina kuulosti siltä kuin mutisisi "eemmä".

Käsitin miesäänen virallisen ­sävyn ennen kuin ymmärsin, mistä hän puhuu.

– ... menehtyi viime yönä puoli neljältä vankilan sairasosastolla. Hänet oli tarkoitus siirtää myöhemmin tässä kuussa terminaalihoitoon, mutta sydän petti ennen kuin siirtotoimet ehdittiin aloittaa. Esitän surunvalitteluni.

Jokin kolisi vankilan päässä, ja kuvittelin, että se oli jykevä kalteri, joka jysähti paikoilleen. Minua häiritsi, etten tiennyt paljonko kello oli. Nousin seisomaan osaamatta lähteä mihinkään suuntaan.

– Anteeksi, mutta miksi minulle ilmoitetaan? kysyin kankeasti.

– Kaitakorpi pyysi soittamaan teille ja kertomaan.

– Soitatteko te muillekin?

Pitkä hiljaisuus kertoi sen, minkä tiesin itsekin.

– Ei minulla ole valtuuksia sitä sanoa. Tämä on varsin suppea lista.

Niin varmaan oli. Emme juuri milloinkaan puhuneet äidin kanssa Rami Kaitakorvesta, mutta sen tiesin, että isäni oli viettänyt reilusti yli puolet elämästään kiven sisällä. Puhelun jälkeen menin keitto­komeroon ja istuuduin baarijakkaralle. Jos olisin sytyttänyt valot, ­minut olisi nähnyt kokonainen ­vastapäinen kerrostalo. Mutta kun istuin pimeässä, sain puolestani seurata, miten kakkos- ja kolmoskerroksessa oli herätty ja miten kolmosessa mies kulki alkkarit ­jalassa, hammasharja suussa ja rapsutteli rintaansa. Hän ja minä olimme maanneet unen turvaisassa satamassa samaan aikaan kun mies, joka oli osallinen olemassaolooni, oli kuollut hirvittävien kipujen kourissa vuorokauden synkimpään aikaan.

Ikkunan mies ojensi kätensä, ja näin, miten hänen alapuolellaan jokin pörröinen vaalea mytty liikkui, pysähtyi miehen kohdalle ja jatkoi sitten matkaansa. Lapsi oli herännyt, ja isä silittänyt ohimennen lapsen haituvaisia hiuksia.

Oliko Bosselle kerrottu? Kysymyksestä ei päässyt yli eikä ympäri. Vaikkei Bosse Engström kiinnostanut minua vähääkään, vaikken tarvinnut häntä mihinkään, hän kumminkin kuului niiden listalle, joiden piti tietää, että Rami on kuollut. Kuka kertoisi Bosselle?

Olin kuin jonkin puolihilpeän näytelmän näyttelijä, joka ei ole vaivautunut lukemaan käsikirjoitusta läpi ja joka ajattelee pärjäävänsä omilla irtorepliikeillään. Näyttelijän tapauksessa se oli henkistä laiskuutta, mutta mitä se ­minun tilanteessani oli?

Tunsin, miten "Rami" ja "Bosse" paisuivat välillä niminä ilmapalloiksi, välillä taas surkastuivat ja unohtuivat mielestä.

Läksin kirjastolle tekemään kaikkea sitä, mitä muinakin päivinä mutta puhti loppui ennen kahtatoista. Silloin näin vanhan ystäväni, jonka kanssa olin joskus vuonna yksi ja kaksi yrittänyt seurustella.

Siitä oli kuukausia, kun olin nähnyt Nallea viimeksi. Hänellä oli tuttuun tapaan villapusero ja sen alla linttaantunut kauluspaita. Vaikken välttämättä olisi tahtonut, muistin sen silti ja muistaisin aina: kun hän ainoan kertamme edellä oli riisuutunut, hän oli pujottanut villa­paita–kauluspaita-viritelmän yltään v­arovasti kuin kondomin. Epäilin, ettei hän pessyt neuleen alle muovautunutta paitaa kovinkaan usein. Minun oli käynyt häntä sääliksi silloin ja kävi sääliksi nyt. Mutta hellällä tavalla, vailla inhoa ja pilkkaa.

Nalle oli ihminen, joka ilahtui suunnattomasti, kun hänen taakseen tultiin ja hänen silmänsä peitettiin. Aistin leveän hymyn sormieni alla. Ja kovan sängen – hän ei ollut pyykinpesupuuhien tapaan kovinkaan kiinnostunut jokapäiväisestä parranajosta.

– Kretuliini, Nalle sanoi ja pyörähti ympäri läppärinsä ääreltä.

– Ssh, minä sihisin, mutta Nalle nauroi ääneen halatessaan minua, ähki niin kuin ähkitään, kun saadaan pitkästä aikaa syleillä vanhaa kamua.

Nalle oli minun kamuni, ei ystävä vaan kamu, ja lämpö meidän välissämme oli pitkäaikaista, hyvin säilyvää lajia, aivan kuin sitä säilytettäisiin väliajat jossain varaston hyllyllä termospullossa.

Luoja, miten hyvältä hänen pehmeä sylinsä tuntui! Ei se ollut tuntunut pahalta edes silloin, kun se ainut kertamme oli perinteisessä mielessä epäonnistunut, ja Nalle oli pettymystä ja häpeää purkaessaan tullut tunnustaneeksi minulle enemmän kuin oli itselleenkään koskaan tunnustanut.

Nalle oli tukevoitunut, ja kun läksimme kuin yhteisestä sopimuksesta hipsimään kohti alakerran kahviota, tajusin, että hänen feminiiniset piirteensä olivat pääsemässä valtaan. Vaikka hän oli vankka mies, eleet kertoivat, ettei hänestä ehkä koskaan tulisi perheenisää. Hän halusi kantaa reppuni, ja kun seisoimme kahvijonossa, hän sipaisi hiuksiani ja sanoi, että ne olivat ihanat näin pitkinä.

Siksi en malttanut odottaa kunnolla pöytään asti, kun jo aloin ­puhua. Kun olin yrittänyt Nallen kanssa käynnistää seurustelua, olin kertonut hänelle, ettei minulla ollut isää. Nyt näin, miten hänellä oli täysi työ syödä munkkiaan karistelematta kaikkea sokeria päälleen ja kuunnella samalla, miten Rami Kaitakorpi – omaa sukua Nenonen – oli menehtynyt kahdeksan tuntia aiemmin ja mitä hänen lähettämässään kirjeessä oli kerrottu.

– Siis hetkinen, Nalle sanoi ja siemaisi kahvia, tulista ja laihaa.

– Hyi hiippana kun pahaa... Siis sinun soukoold isäsi ­ilmoittaa poikansa puhelinnumeronkin, ja sinä epäilet, ettei poikarukka ole saanut tietoa? Kyllä varmaan on saanut.

Tuijotin Nallea: hän oli oikeassa. Bosse oli varmaan "listalla" korkeammalla kuin minä. Ehkä vankilasta oli soitettu Bosselle jo yöllä.

– Te tapaatte sitten viimeistään hautajaisissa, Nalle sanoi.

– En takuulla mene mihinkään hautajaisiin!

– Totta kai sinä menet, Kretuliini, älä nyt ole pentu. Pitäähän sinun käydä iskemässä seiväs ukon sydämen läpi...

– Heh heh, vastasin nauramatta.

– Älä aliarvioi rituaalien ja riittien merkitystä ihmiselämässä, Nalle jatkoi. – Häät ja hautajaiset ja ristiäiset ja rippijuhlat ja viisikymmentävuotispäivät ovat pyhäpäiviä ihmisen arjessa. Onko niitä muka ikinä liikaa? Minä aion pitää isot juhlat.

Laskin mielessäni.

– Kolmekymppisetkö? kysyin.

– Siihenhän on vielä ainakin kaksi vuotta.

– Häät.

– Häät? sanoin ja tunsin, miten sisälläni vihlaisi, kunnes tajusin.

– Ai niin, miehen kanssa?

– Juu, sen ihanan miehen, joka tälläkin hetkellä odottaa minua jossain. Jonain päivänä me vielä kohtaamme. Otetaanko sille?

Nalle kohotti vesilasinsa. Olin vain aavistuksen hämmentynyt ­kilauttaessani lasiani hänen lasiaan vasten. Mutta siitä häkellyin tosissani, kun Nalle katsoi minua syvälle silmiin ja alkoi ­hitaasti ­hymyillä.

– Menit lankaan, hän sanoi.

– Ai minkä suhteen?

– Sinä uskot liian herkästi eleisiin. Katsos niitäkin voi manipuloida. Äsken minä vedin kliseisen ­homovaihteen päälle, ja heti sinä teit johtopäätöksiä, joita minä halusinkin sinun tekevän.

Nalle muuttui silmieni edessä, ei enää hymyillyt samalla tavalla. Hän nosti kätensä puuskaan ja katseli minua pää kallellaan, arvioivasti. Hänen äänensäkin oli aavistuksen matalampi kuin vielä äsken.

– Sinä tarvitset koutsin. C-o-a-t-c-h. Valmentajan. Esimerkki: kun adoptoitu ihminen tapaa ensimmäisen kerran biologisen vanhempansa, hän ei saa olla yksin. Se on eräs ­minun teeseistäni tulevassa väikkärissä. Ihmisen, joka kohtaa menetettyjen mahdollisuuksien maailman, tulee olla kuin valtionpäämies, tai stara! Ei sellainen matkusta yksin. Sinulle jäi selvästi trauma isäsi tapaamisesta sairaalassa, sinä tunsit, että olit hänen armoillaan, eikö vain. Ja olithan sinä. Nyt olet sitä samalla tavalla, vaikka olet jo iso tyttö. Isotkin ihmiset voivat saada traumoja, pahoja, usko minua. Siksi sinun ei pidä olla yksin, kun tapaat tämän Bossen.

– En minä ole vielä päättänyt, tapaanko minä, sanoin.

– Kyllä sinä olet. Et sinä muuten olisi puhunut siitä.

– En minä ole muille puhunutkaan kuin sinulle.

– Minulle, joka sattumoisin tutkin juuri tällaisia emotionaalisesti kuormittavia kohtaamisia...

Taivuin lähemmäs Nallea. Kahvilan melu oli voimistumassa.

– Minä en edes muistanut, mitä sinä tutkit. Ajattelin sinua vain ystävänä. Minä halusin vain... jakaa.

Nalle nosti molemmat peukkunsa pystyyn ja virnisti. Kun katsoi hänen isoja, lihakkaita käsiään, ei ollut vaikea ymmärtää, miksi häntä oli aina sanottu Nalleksi. 

– Eikä siitä meidän muinaisesta rakkausseikkailustamme tainnut olla tässä asiassa mitään haittaakaan, Kretu?

– Älä viitsi, sanoin.

Nalle taputti minua rauhoittavasti kädelle. Hän maiskutteli huuliaan samalla kun pyyhki niiltä ­sokeria munkinrippeiden jäljiltä. Katsoin hänen suutaan ja muistin, millaisia suudelmamme olivat ­olleet. Järkyttävän erilaisia kuin se kamala "tositoimien" yö, kun mikään ei ollut mennyt putkeen, niin sanotusti.

– No, milloin soitetaan Bosselle? Nalle kysyi.


En olisi halunnut sitä. Tai jos olin halunnut, olin kuvitellut, että kaikki on erilaista, kun se hetki koittaa.

Istuimme puistonpenkillä, jonka Nalle oli hangannut puhtaaksi kahviosta vohkituilla lautasliinoilla. Jos olisin ollut yksin, olisin soittanut kotoa, luultavasti viltin alta. Nalle oli jyrkästi eri mieltä: jännityksen sai parhaiten kuriin meluisassa ympäristössä, jossa aivoille oli muitakin virikkeitä kuin puhekumppanin ääni ja oman pumpun jumputus.

Bosse vastasi aivan liian pian.

– Engström.

Nopea, lähes riikinruotsalainen nuotti, häviävän pehmeä ärrä. Tuijotin kangistuneesti edessä avautuvaan puistoon, jossa koiranomistajat yrittivät voimakeinoin estää lemmikkejään parittelemasta.

Lue myös! Münchhausenin lasten aiemmin ilmestyneet osat ja Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.