Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock
Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Neela ei pääse eroon ajatuksesta, että joku on käynyt hänen asunnossaan. Kävelykadun joulutapahtuma vie ajatukset hetkeksi muualle, mutta Arja Ropon läppäri kaihertaa Neelan mieltä. Vinskin kanssa suhde tuntuu lupaavalta. Jatkuuko mukava ilta aamuun asti?

Korokeistuimella nakotti totinen pikkupoika, ­jonka kasvoille maalasin tiikerin ilmettä. Olin kääntänyt tuolin takanojan peiliä päin, sillä muuten lapset olisivat koko ajan ilmeilleet itselleen tai alkaneet ladella lisä­toiveita. Vasta kun olin vetänyt viimeisen siveltimenvedon, pyöräytin lapsen kohti peiliä. Suurin osa oli iloisen yllättynyt hauskasta hahmostaan, mutta joukkoon mahtui aina joku nyrpeäkin. Minkä minä hörökorville ja isoille sieraimille voin? Niitä ei voinut maalata näkymättömiksi millään ihmepulverilla.

– Ihan hyvä, totinen poika sanoi, kun näki lopputuloksen.

Pojan äiti antoi kaksi euroa ja ­veti lapsen kadun hälinään. Koska jonossa ei ollut ketään, vedin takin ylleni ja menin kampaamon ulkopuolelle katsomaan menoa.

Kaikkien liikkeiden edessä oli myyntipöytiä – niillä oli enemmän tai vähemmän tuotteita. Kahvilan valikoima oli runsain, käsitti Saskia Simosen herkkuja sekä Ebban ja Mollan urakoimia käsitöitä ja leluja. Minka hääri myymässä ja näytti markkinoineen tilaisuutta hyvin koulussa, sillä nuoria par­veili hänen ympärillään.

Myös antikvariaatin kirjalaari oli monipuolinen. Peppi oli käynyt vilkaisemassa sitä ja arveli, että Max ja Moritz olivat säästäneet aiemman omistajan varastosta sopivia kirjoja nimenomaan tätä tapahtumaa varten. Pöydältä löytyi sotaa, rakkautta ja dekkareita, joita ei muuten näkynyt heidän hyllyillään. Lisäksi Moritz myi joulupallojaan ja jakoi ohjeita niiden tekemiseen.

Seppä Simonen oli tuonut myyntiin monenlaisia tuotteita takomostaan, ja olin ostanut yhden kynttelikön vanhemmilleni joululahjaksi. Suutariverstas tarjosi luistimien teroitusta ja kenkien liuku­esteitä sopuhintaan. Korujakin sai edullisesti, ja Hilkka oli pannut muutaman hatun poistomyyntiin ja kauppasi lisäksi irtokarkkeja pienissä pusseissa. Iinan mukaan yksi Hilkan miniöistä oli karkkitukussa ja lähetti anopille silloin tällöin ­paketin, jotta tämä sai panna suun makoisaksi. Hilkka taloudellisena naisena säästi vuoden paketit joulutapahtumaa varten.

Seija oli ainoa, joka ei kaupannut ­mitään. Valokuvanäyttely oli kuitenkin auki, ja Bakar ja Pinda esittelivät sitä komeissa afrikkalaisissa asuissa. He olivat olleet ensimmäiset asiakkaani ja tulleet valo­kuva mukanaan. Siinä näkyi heimolle ominainen kasvomaalaus, ja miehet olivat pyytäneet saada käyttää värejäni. Olin tarjoutunut tekemään koristelun, mutta Bakar oli sanonut heidän hoitavan homman itse. ­Jokin tabuasia, olin tajunnut ja vetäytynyt sivuun siksi, kun he maalasivat kasvonsa. En olisi halunnut ottaa heiltä maksua, mutta Bakarin arvokas ilme hänen pannessaan kolikot pöydälle oli pitänyt suuni kiinni.

Pepe rumpuineen oli valokuvaamon ikkunan edessä omana itsenään. Lähes kaikki seisahtuivat kuuntelemaan häntä hetkeksi. ­Pikkulapset alkoivat tanssia rummutuksen tahdissa, ja jotkut vanhemmatkin liikehtivät eloisasti. Osa ihmisistä näytti tuntevan ­Pepen. Arvelin sen johtuvan bändikeikoista, joita hänellä oli edelleen. En saanut mieleeni bändin nimeä, en muistanut nähneeni keikkamainosta ja päätin kysyä asiaa Minkalta. Voisin mennä paikalle Vinskin kanssa, se olisi vaihtelua kaupungin muuhun tarjontaan.

– Moi! Erpo hihkaisi ja katsoi kasvomaalauskylttiä oven vieressä.

Erpon matkassa oli kaksi poikaa, ja he nyökkäsivät toisilleen. Tämä kolmikko ei haluaisi söpöjä eläinkasvoja vaan jotain rajua. He työntyivät nahistellen ovesta ja seurasin heitä. Minulla oli useita kasvomaalausoppaita ja annoin ne poikien selailtaviksi. Hirviöt, zombit ja vampyyrit kiehtoivat heitä suuresti, mutta päätöksenteko oli vaikeaa.

Poikia katsellessani mietin ­Ramua. Hän oli ollut koko päivän mielessäni ja olin tuntenut olevani vahvasti hänen jalanjäljillään luodessani taidetta ihmiskeholle. No, kasvoille, myönsin, mutta kyllä ­koko kropankin käsittely olisi onnistunut. Varsinkin Vinskin olisin ilomielin sivellyt syötävillä väreillä.

Vinski, Vincent, soikkeli kutkutti uteliaisuuttani lähes sietämättömästi. Jännite välillämme oli suuri, ja sen oli pakko purkautua lähi­aikoina. Tai muuten... Niin, mitä? Lössähtäisikö koko juttu kasaan? Ei, niin ei saanut käydä. Minä halusin häntä kipeästi, ja tänään hänen pitäisi palata kaupunkiin. Hän oli mennyt Helsinkiin perheyhtiön ­kokoukseen, jossa hän edusti itseään ja Saskiaa.

Parin päivän ero hänestä tuntui elinkautiselta. Hän ei ollut soittanut, enkä minä tietenkään häirinnyt hänen liiketoimiaan kyselemällä, joko hän oli kotimatkalla. Hänestä aisti, ettei hän halunnut naisen ­takertuvan itseensä avuttomana pupusena tai roikkuvan käsipuolessa kaupungilla. Naisellinen toki piti olla mutta ei hilloaivo.

Miksi hän ei ollut vakiintunut, ­sitä olin tietenkin miettinyt. Naisia oli varmasti ollut hänen elämässään enemmän tai vähemmän, mutta ­kukaan ei ollut kolahtanut kunnolla. Miksi minä olisin poikkeus?

– Tuollainen konenaama, Erpo osoitti kuvaa, jossa puolet kasvoista oli normaali ja loput robottia.

Otin Erpon käsittelyyn ja maalatessani häntä Ramu valtasi taas mieleni. Ramu oli soittanut toissa­iltana ja kertonut palanneensa Lontooseen. Samaan hengenvetoon hän oli valitellut, että juuri nyt oli niin kiire, ettei hän ehtisi hakea uurnaa. Laatikon hän oli unohtanut kokonaan, ja olin muistuttanut siitä.

– Minä avasin sen, kun tuli pirun kova ikävä sinua, olin lepertänyt hänelle. – Nostin pöydälle sinun kuvasi raameissa ja selailin albumejakin.

– Olen otettu, Ramu oli sanonut kunnioittaen.

– Etsin paljastavia kuvia läppäriltäkin, mutta siellä ei ollut mitään, olin jatkanut.

– Neela Neulanen, Ramu oli kauhistellut. – Sinä tunkeuduit äidin intiimille alueelle! Mitä jos olisit löytänyt hänestä ronskeja sadomasokistisia kuvia? Olisitko kertonut minulle?

– Olisin kiristänyt sinua, olin ­sihissyt. – Uhannut myydä kuvat jollekin juorulehdelle otsikolla tunnetun ihotaitelijan äiti esittelee omaa ihoaan.

Ramu oli nauranut puheilleni ­eikä ollut nähnyt mitään outoa siinä, että läppäri oli tyhjä. Kuten olin arvellutkin, hän oli olettanut Arjan kyllästyneen sukuarkistoihin ja pyyhkineen itse tiedot pois. Ramu oli kertonut Arjan olleen joskus ­innostunut pasianssien pelaamisesta ja ristisanojen ratkomisesta ja laatimisesta netissä, mutta heti kun niistä ei enää ollut irronnut iloa, Arja oli hävittänyt kaikki aiheeseen liittyvät opukset ja tiedot.

– Aika aikaa kutakin, Ramu oli tiivistänyt. – Äiti varmaan törmäsi jalkapuuhun tuomittuun rikolliseen ja päätti, ettei halua löytää ­mitään pahempaa.

Ehkä niin, mutta olin kuitenkin pyytänyt, että Ramu kävisi viimeisimmät äitinsä lähettämät viestit läpi. Mistä sitä koskaan tiesi, jos ­perintö odotti kulman takana. Ykskaks olin muistanut, että Arja oli päätynyt näille kulmille löydettyään oman äitinsä tavaroista kirjeitä ja muistivihkoja. Niitä ei laatikossa ollut.

– En muista nähneeni sellaisia, Ramu oli sanonut hetken mietit­tyään. – Äidillä ei ollut mappeja, jonne hän olisi säilönyt dokumentteja. Hänellä oli netti hyvin hallussa, ja hän olisi skannannut paperit, jos olisi halunnut tietojen säilyvän.

Käytännöllinen Arja, olin harmitellut ja ollut tietysti huojentunut, että koneen tyhjyydelle oli järkevä selitys. Kukaan ei ollut käynyt tonkimassa sängynalustaani, olin todellakin nyhjännyt pelonaiheen tyhjästä. Mutta hävittää nyt ihan kaikki dokumentit, järkeni oli jurnuttanut Ramun kertoessa laveasti Meksikon-tekemisistään.

Minusta tuntui, että pari sivua oli liimaantunut yhteen Arjan vaiheissa. Tampere, se kaihersi minua, samoin Arjan mahtipontinen ­ilmoitus isän löytymisestä. Oliko isä löytynyt Tampereelta mullan alta? Se sopisi kyllä pisteeksi etsinnälle.

Olin havahtunut Ramun jorinaan, Meksikko ei ollut kiinnostanut minua, mutta olin ynähdellyt ihastelevasti. Lopuksi Ramu oli ­sanonut, että hänelläkin oli välillä kova ikävä ja ehkä hän piipahtaisi Suomessa lähiaikoina.

– Sinun luonasi, hän oli luvannut ääni täynnä tenhoa.

– Ja viet mukanasi? olin täydentänyt.

– Voisin viedäkin, hän oli yllätyksekseni sanonut.

Olin ollut hyvilläni, ettei meillä ollut Skype-yhteyttä. Hänen näkemisensä olisi voinut saada sydämeni nyrjähtämään. Meillä oli viimeksi sujunut sängyssä suloisesti, ja muutenkin meillä synkkasi hyvin. Paitsi sekopäisillä hetkillä, kun hän teki jotain täysin yllättävää kuten jätti minulle äitivainaansa.

– Mä tahdon ihmissuden naaman, toinen poika sanoi Erpon valmistuttua.

Keskityin poikiin ja tein heistä kamalat. He olivat innoissaan ja ­sanoivat, että saisin tuunata heidät myös luokan pikkujouluun. Lupasin olla käytettävissä, ja he hihkuivat innosta. Sitten Erpon naama kurtistui. Hän kysyi huolestuneena, paljonko siitä kerrasta pitäisi maksaa.

– Saatte kaksi maskia yhden hinnalla, lupasin. – Mutta vain te kolme.

Pojat nyökkäsivät juhlallisina. Viimeisin poika halusi haavoja, ­rupia ja paiseita, ja kun he olivat valmiit, Tuula ja Peppi parahtelivat kauhistuneina. Pojat lähtivät ylen tyytyväisinä kadulle, ja minäkin menin haukkaamaan raitista ilmaa.

Näin Taon kulkevan pöytien ­lomassa kaksi kameraa kaulalla ja ottavan kuvia tämän tästä. Hän ­äkkäsi pojat irvistelemässä vastaantulijoille ja meni ikuistamaan heidät. Erpo viittoili Peppinaa ­kohti. Tao oli tainnut kysyä, kenen käsialaa ehostus oli, vaikka varmaan arvasikin tekijän. Hän vil­kutti minulle, mutta ei ehtinyt juttelemaan.

Katselin vilinää ja arvelin pikkulapsiperheiden lähteneen syömään, sillä juuri nyt pääosa väestä oli aikuisia. Otin muutaman askelen ja tutkin Millie'sin tarjontaa. Anna-Sofian goottiystävät olivat tuoneet ulkomyyntiin koruja ja asusteita, lähinnä nahkaa ja niit­tejä. Minä kokeilin mustaa kaulapantaa, jossa oli pieniä teräksisiä pyramideja. Ei puuttunut kuin sipaisu ­sinappia korvan taakse.

– Sopii sinun imagoon, toinen tytöistä totesi.

Olin vaihtanut tukkani tyylin, ja Iina oli lyhentänyt hiuksiani reippaasti. Leikkaus oli tuoreen alan lehden mukaan viimeistä huutoa, epätasainen ja helposti jännittäväksi muotoiltavissa. Väri oli edelleen musta, mutta piristyksenä oli sateenkaarenvärisiä kolmioita. Pyramideja nekin, mutta en ollut ajatellut Mäyrä-ilvestä muotoillessani niitä geelin avulla. Kunhan omaksi iloksi, ja koska panta sopi niihin, ostin sen.

Anna-Sofia oli sisällä. Hän vilkutti minulle ja esitteli parille naiselle pitsikauluksia. Sopisiko sellainen pannan alle? Yhdistettynä vanhanaikaiseen kerrastoon ja saumasukkiin? Vinski olisi tyrmätty, jos ottaisin hänet vastaan siinä asussa.

– Arvaa kuka?

Kädet painautuivat silmilleni, ja unohdin kauluksen. Ei Vinski, ei edes Tao, ei valitettavasti kumpikaan heistä.

– Tähtimylläri, sanoin.

Lurre nauroi, otti kädet pois ja käänsi minut puoleensa. Safiirit säihkyivät silmissä, ja hän uhkui itsetuntoa. Hänen hyväntuulisuutensa oli aseistariisuvaa. Hymyilin ja mietin, tottelisiko hän, jos panisin pannan hänen kaulaansa ja ottaisin käteeni piiskan. Se leikki voisi olla hänen mieleensä, mutta minulta voisivat palaa näpit. Pois tuollaiset ajatukset ja sassiin!

Lurre ehdotti minulle, että jättäisimme markkinahässäkän ja menisimme kahvilan pöydän ääreen nauttimaan kupposet kuumaa.

– Minä päivystän kasvomaalauksissa, osoitin mainosta. – Mutta jos tulet parturoitavaksi, minä tarjoan sinulle hottia nestettä. Meidän kahviautomaatissa on juomia joka lähtöön.

– Automaatti, Lurre älähti. – Se on kirosana, kun kyse on kahvista. Pane taukolappu tuohon mainokseen ja mennään Nappikauppaan.

Pudistin päätäni. Järki käski pysyä kaukana Lurresta, vaikka kahvit­telu oli periaatteessa täysin viaton tuttujen tapaaminen. Lurrella ei kuitenkaan ollut periaatteita. Hän katsoi minua maanittelevasti, mutta olin vankkumaton.

– Okei, minä istun tuoliin, hän sanoi.

Ei tämän näin pitänyt mennä, ­parahdin mielessäni. Lurre avasi Peppinan oven ja päästi minut edellään sisään. Tuulalla oli asiakas, Peppi oli takahuoneessa ja ­puhui kännykkään. Tuulan olemus ryhdistyi, kun hän näki Lurren.

– Joudut odottamaan hetken, Tuula ottaa sinut seuraavaksi, ­sanoin Lurrelle.

– Tuula ei ota, Lurre pudisti päätään. – Minä uskon kutrini vain ­sinun kätösiisi. Koko hoito, norppaseni.

Tuula pyrskähti, ja minä loin Lurreen mustan katseen. Hän ei mitään koko hoitoa saisi.

– Vuitton sinun kanssasi, sihahdin hänelle ja siirsin lasten korokkeen pöydälle.

– Minä jo luulin, että pitää kököttää polvet hampaissa, hän sanoi huojentuneena.

Tuula hohotti hänen puheilleen, ja Lurre kehaisi hänen olevan upea aikuinen nainen.

– Se on yksi minun karaoke­suosikeista, mistä arvasitkin, Tuula päivitteli.

Kukapa ei olisi arvannut, ajattelin ja kampasin äkein vedoin Lurren tukkaa. Ainakin sen ärsyttävän korvallistupsun leikkaisin pois.

– Eikö yleensä käytetä saksia, Lurre vihjaisi, kun kampaan irtosi muutama hius juurineen.

– Yleensä, myönsin. – Millin sänki vai mitä sinä haluat?

Lurre sanoi haluavansa vain siistimisen. Otin sakset ja aloin napsia tukkaa toiveen mukaan. Niin selviäisin hänestä nopeimmin. Vain sen tupsun teloitin, ja kun Lurre ­näki sen olkapäällään, hän sanoi tienneensä, että olin sitä vailla.

– Olisit vain pyytänyt, hän katsoi minua peilin kautta lempeästi.

– On kunnia olla niittien ympärillä sinun kaulallasi, naakkanainen. Voit aina ikävän iskiessä nokkia hiuksiani.

Tuula oli revetä nahoistaan, ja minunkin pokkani rakoili. Teki silti mieli leipoa Lurren poskia kovakouraisesti. Kehotin hänet kassalle, mutta hän meni pesualtaalle ja muistutti, että tahtoi syväkäsittelyn. Pesu, hieronta ja haudehoito. Hän halusi olla freesi illalla, kun kylpylähotellissa alkaisi uusi Star Millin tuottama show.

Tuore menu tiedossa, ymmärsin ja kiedoin kapan hänen suojakseen. Hän sulki silmänsä ja antautui käsittelyyni. Tuulan asiakas lähti, ja samassa ovenavauksessa sisään astui Pilvi Kekkilä-Kolhonen. Hän halusi parturoinnin tarjoushinnalla.

– Sinä et ole mies, Tuula tokaisi hölmistyneenä.

– Mitä väliä, Pilvi äsähti.

Tuula kohautti olkiaan, ja Pilvi riisui takkinsa. Vanhan villan ja hien haju lemahti hänestä, ja Lurre raotti silmiään nähdäkseen, kenestä se lähti. Hän sulki ne saman tien. Pujotin hanskat käsiin, vaahdotin hänen tukkansa ja aloin hieroa.

– Kulta, oi, ah, Lurre alkoi ähkiä. – Sinä rakas raatelija, ooh, uuh, ­aaahh... Seksipupu!

Pilvi tuijotti meitä silmät suurina, ja Tuulankin ilme oli hölmistynyt. Hymyilin heille, että tämmöinen teho minulla nyt vain oli miehiin. Pilvin kasvot alkoivat kukertaa pahoinvoivasti Lurren jatkaessa ölinäänsä, ja Tuulan kädet tärisivät niin, että Pilvin tukka lyheni todella miesmäiseksi.

– Kohta, kohta, ihan kohta... ­aijaijaijaijai! Älä vaan lopeta, älä älä älä! Sinulla on taikasormet, naakkanainen... Ooooooiiii, nyt mälli lähtee!

Pilvi karkasi Tuulan tuolista, kiskaisi takin kainaloonsa ja syöksyi ulos. Käskin Lurren vaieta, ja kun hän avasi silmänsä, Tuula taputti käsiä yhteen.

– Ei se ollut teatteria, Lurre väitti.

Valelin hänen päätään jääkylmällä vedellä, joten nyt hän ulisi aidosti ja kysyi, yritinkö pakastaa hänen aivonsa. Hän kampesi itsensä ylös ja meni Tuulan luokse turvaan. Tuula otti hiustenkuivaajan, ja minä hain takahuoneesta espresson, jonka Lurre otti epäluuloisena vastaan.

– Tyrmäystipoilla terästettyä, hän arveli.

Kun nyökkäsin viekkaana, hän ­sanoi pitävänsä sumeilematto­masta tyylistäni. Tuula muotoili hänen hiuksiaan, ja minä seurasin sen ­aikaa kadun tapahtumia. Meno ­alkoi hiljentyä vähitellen. Missä Vinski viipyi?

– Sinä olet aikamoinen pakkaus, Lurre sanoi minulle.

Hän oli antanut Tuulalle setelin, jonka jakaisimme. Tuula oli mennyt takahuoneeseen, jossa Peppi yhä jatkoi puheluaan. Alkoi olla ­aika lopetella, ajattelin ja aioin toivottaa Lurrelle hyvää iltaa ja show’lle menestystä. Kun hän sulki suuni suudelmalla, vartalossani ­heräsi luja ikävä taas kerran. Hän oli kuin herpes, kerran vereen uinut, aina siellä valmiina heräämään toimintaan.

En kuitenkaan vastannut suudelmaan, astuin taaksepäin eroon hänestä, ja hänen silmänsä välähtivät. Olin antanut hänelle haasteen, mutta hän ei ehtinyt reagoida siihen mitenkään, sillä ovi aukeni ja Vinski astui sisään. Ei helvetti, ehtikö Vinski nähdä suudelman? Mehän olimme kuin tarjottimella siinä ikkunan ääressä. Ei, minulla ei saanut olla näin huono tuuri!

– Miten on päivä sujunut? Vinski kysyi ja katsoi hyväntuulisena ­uutta tukkaani.

Kiitos, taivas, kiitos, siunasin mielessäni ja kerroin lapsia piisanneen. Lurre lähti, ja Vinski tiedusteli, pääsisinkö pian pois. Hän aikoi mennä ystävänsä kehuman irlantilaisyhtyeen pubikeikalle lähikaupunkiin ja kysyi, kiinnostiko minua lähteä seuraksi.

– Heti valmis, vakuutin hänelle.

Ennen keikalle lähtöä Vinski meni selittämään sisarelleen kokouksen kulun. Minä lupasin tulla kahvilaan vaihdettuani sopivammat vaatteet. Kävin suihkussa ja kaipasin saunaa, joka olisi tehnyt minut syväpuhtaaksi. Kävelykadun sisäpihoilla oli ollut erillisiä saunoja, mutta niiden kiukaat olivat Olavin mukaan kylmenneet aikaa sitten. Rapistuneet rakennukset oli joko purettu tai toimivat varastoina.

Silloin tällöin kävin vanhempieni luona saunomassa, mutta viime käynnistä oli jo aikaa. Joulusauna viimeistään, ajattelin vetäessäni silmiin mustat rajaukset ja niittien väristä luomiväriä. Irlantilaistunnelmiin sopi rähäkkä tyyli, ja heijastimilla varustetun takin sijaan puin mustan, kirpparilta ostamani nahkatakin. Sen selkäpuolella oli jonkin minulle tuntemattoman prätkä­jengin tunnuskuvio, iso punainen pedon pää kita auki ja veri hampaiden välistä valuen. Tänään en ollut keiju, vaan silkkaa dynamiittia – seksiä kihisevä noitanainen.

Kahvilassa Vinski ja Saskia istuivat vastakkain pöydän ääressä tarkastellen yhä papereita. Arvelin, että kyse oli Sir Arthur's -ravintolan ostamisesta ja menin juttelemaan Ebban kanssa. Hän alkoi siunailla, miten hienosti kaikki oli tänään onnistunut. Saskian kaikki leivokset ja piparkakut olivat menneet kaupaksi, eikä käsitöitäkään ollut juuri jäänyt jäljelle.

– Viikko aikaa valmistella uusia myyntituotteita, Ebba sanoi touhukkaana.

Ebba nosti kassatiskille korin, jossa oli lukuisia kesken olevia neuleita. Sukkia, lapasia, töppösiä ja ties mitä. Hän alkoi viimeistellä vaaleansinistä sukkaa ja sanoi ­aikoneensa sen Mollan tulevalle vauvalle, mutta hän ehtisi kyllä tehdä tälle kaikenlaista myöhemminkin. Tärkeintä oli, että toisessakin katutapahtumassa oli paljon myytävää.

Ebba oli hengästyttävän energinen, muisti kehaista Erpon ja kaverien kauhunaamoja ja kertoi, että Seijaa oli etonut katsoa niitä.

– Hänessä heräsi varmaan jotain vanhoja muistoja Afrikan-ajoilta, Ebba sanoi. – Hänellä oli välillä rankkaa siellä. Nainen retkikun­nassa oli tuohon aikaan vielä melko outo lintu.

Näin katupeilissä kyseisen korppikotkan lähestyvän Olavin seurassa. Ebbakin havaitsi heidät ja sanoi heidän käyneen kioskilla ostamassa tupakkaa.

– Seija ei mielellään kävele ­yksin liukkailla kaduilla, Ebba lausahti selittävästi.

– Ei ole leikin asia, jos lankeaa ja lonkka tai polvi vaurioituu, hän huokaisi. – Minä tiedän kokemuksesta. Seija on niin hauras, että tokeneminen veisi kauan.

Olavi tömisti sisään, näytti isolta huolekkaalta koiralta korvaläpällisessä lentäjänlakissaan ja totesi pakkasen kiristyvän. Seija jäi polttamaan tupakan kuusen ääreen, ja mietin, oliko Bakarilla vapaailta. Olin lähtiessäni erottanut ylä­a­ulassa hänen ja Pindan äänet, ja puheen kiivaasta sävystä päätellen heillä oli ollut erimielisyyttä. En ­ihmetellyt, minullakin olisi pinna ­kireällä, jos olisin viikkotolkulla vieraassa maassa juuri mitään ­tekemättä.

– Vinskin kanssa rimpsalle ­menossa? Olavi iski minulle silmää.

– Baariin, myönsin.

– Minka oli tänään suureksi avuksi, Ebba sanoi.

Äkillinen puheenaiheen vaihto oli vähän outo, mutta ehkä Ebba vain ykskaks muisti sisareni olleen myyjänä. Tai sitten hän ei sulattanut tämäniltaista olemustani, mutta minulle oli yksi hailee, mitä hän ajatteli minusta ja kelvollisuudestani Vinskille. Seija liittyi seuraamme ja hieroi palelevia käsiään yhteen.

– Vanha jengi koossa taas, Seija totesi, kun Hilkkakin tuli paksu huivi olkapäillään takahuoneen puolelta. – Meidän jälkeemme ­vedenpaisumus.

– Mitä hupsit, Ebba hörähti.

– Kortit esiin ja totilasit pöytään.

Ebba pani käsityökorin pois, ja vanha jengi siirtyi Ebban puolelle. Seijan lause ilmaisi selkeästi, mikä oli ollut Arjan asema. Satunnainen vierailija, ei osa jengiä. Melkoisen sisäänpäin lämpiävä nelikko, ­mutta vedenpaisumusta sen oli turha toivoa. Kadulla oli vireää liiketoimintaa, uusia tuulia, joista kaikista he eivät ehkä pitäneet, mutta joita heidän oli pakko sietää.

Katsoin Vinskiä ja Saskiaa. He olivat kokoamassa papereita – Saskia näytti tyytyväiseltä. Hänen katseensa osui minuun, ja jokin hänen suunsa nytkähdyksessä paljasti, ettei läsnäoloni miellyttänyt häntä. Hän ei halunnut veljensä lähtevän kanssani. Miksi ei? Oliko hän nähnyt Lurren ja minut lähekkäin tänään? Kuka tahansa kampaamon lähettyvillä ollut tai ohi mennyt oli voinut panna meidät merkille. Olin ollut huojentunut ainoastaan siitä, ettei Vinski tuntunut nähneen. Mutta yhtä paha oli, jos Saskia oli todistaja.

Malttaisiko Saskia olla kertomatta veljelleen? Asian ei tietenkään pitäisi merkitä hänelle mitään, mutta jospa vanha suola oli alkanut poltella haavoissa. Tuulako oli kerran sanonut, että Lurre oli yrittänyt myös Saskiaa? Lurren kohdalla tiesin nyt, ettei se missään nimessä ollut jäänyt pelkäksi yritykseksi. Saskia oli ollut välipala siinä kuin minä. Mielenkiintoista.

Mustasukkaisuuteen en uskonut – se ei kannattanut Lurren yhteydessä – mutta jonkinlaiseen Sas­kian varoitushaluun kyllä. Lurren jämä ei olisi kyllin hyvä hänen veljelleen, hän voisi väittää. Tosin silloin hänen olisi pitänyt myöntää, että sama päti häneen itseensä seppä Simosen suhteen. Ristiriitainen tilanne, mutta ainakin nyt Saskia oli pitänyt suunsa supussa, sillä Vinski nousi ja tuli hymyilevänä luokseni.

Naapurikaupunkiin oli muutama kymmenen kilometriä. Vinski ­sanoi meidän ehtivän käydä syömässä jossain. Reitti kulki kylpylän ohi, ja yritin paikantaa risteyksen, josta olisi päässyt Sapuskaan. Se paikka olisi voinut tehdä Vinskiin lähtemättömän vaikutuksen. En ollut kumminkaan tarkkaillut tietä Taon kyydissä, joten en osannut vuorenvarmana käskeä Vinskiä kääntymään. Olisi ollut noloa eksyä ja myöhästyä tapahtumasta. Veisin hänet sinne joskus toiste.

– Kylpylä mainostaa uutta ohjelmaa, Vinski totesi ohitettuamme paikan. – Glamouria elämään.

– Glamour tekee aina hyvää, ­vakuutin.

Vinski virnisti minulle, ja aloin heti miettiä, millaisen asun vuokraisin Anna-Sofialta tuota iltaa varten. Elämä hymyili minulle.Kun päädyimme kaupungissa pizzeriaan, tunne vain vahvistui. ­Istuimme kuin piirrosleffan Kaunotar ja Kulkuri ison spagetti­annoksen ääressä ja pyörittelimme haarukoita sen uumenissa. Välillä seivästimme pieniä lihapullia haarukan piikkeihin ja tarjosimme toisillemme. Pizzerian omistaja huokaili mamma mia ja loi meihin lempeitä katseita.

Minä aloin olla varma, että tänä yönä voisin verhoutua antiikkiseen alusasuuni. Karkotin mielestäni sen, että Vinski oli oikeasti jonkin asteen kulkuri. En tiennyt, missä hän virallisesti asui, miten kauan olisi täällä – mutta nyt hän oli, ja halusin hänet.

Irlantilaisten ohjelma alkoi puoli kymmeneltä, ja olimme paikalla hyvissä ajoin. Vinski tyytyi ykkös­olueeseen, koska oli kuski, ja minä otin tuopin Quinnessia, koska sitä oli kaikilla muillakin paria tuoremehun lipittäjää lukuun ottamatta. Bändi oli sekoitus kansanmusiikkia ja heviä, tarttuva meininki nosti ilon kattoon. Rivitanssikin bändiltä sujui, ja aloin pohtia, oliko työväen­opistolla rivitanssiryhmiä. Tanssi näytti yhtä kurinalaiselta kuin ­aerobic, ja vaihtelu virkistäisi ­ilman muuta.

Iso tuoppi teki tehtävänsä illan kuluessa, joten minun oli pakko lähteä käymään vessassa. Pujottelin yleisön lomitse eteiseen. Sieltä lähti käytävä, jonka päässä häämöttivät kukon ja kanan kuvalla varustetut ovet. Jouduin jonottamaan hetken ja kun palasin, näin narikassa pari nuorta miestä, jotka lymysivät tak­kien välissä. Kun he huomasivat minut, he katsoivat minua toivottomina. Takkeja oli päällekkäin, ilta oli houkutellut paljon väkeä, eikä vahtimestaria ollut paikalla. Vinski ja minä emme ­olleet jättäneet ­narikkaan mitään, omalla vastuulla ei kannattanut.

Olivatko nämä kaksi oikealla vai väärällä asialla, sitä oli mahdoton sanoa. Jotain sutkia heissä oli, mutta kun vilkaisin salin ovella taakseni, he olivat vetäneet ylleen tummanvihreät maiharit ja olivat menossa ulos. Asia kunnossa, ajattelin ja unohdin heidät, sillä osa bändistä oli vaihtanut soittimia ja haitarit venyivät käsissä. Ilta jatkui yli puolenyön, ja kun kävelimme Vinskin autolle, musiikki soi päässä ja jalat hypähtelivät rivitanssin tapaisesti.

– Mennään kokeilemaan, miten tämä steppaus toimii yökerhossa, Vinski ehdotti. 

Täälläkö? Ja jäisimme hotelliin yöksi? Minä innostuin. Vinski tarkoitti kuitenkin oman kaupunkimme yöbaaria, joka olisi neljään auki. Parempi niin, sillä en ollut varautunut meikin puhdistukseen ja näyttäisin aamulla surkealta pesukarhulta.

Kuu tuli pilven takaa, kirkas puolikuu, ja katselimme sitä kaulat ­sojossa. Kun Vinski sitten suuteli minua, varpaitani kipristeli silkasta ­himosta. Kadun varrella näkyi ­hotelli, viis aamusta!

Harmikseni Vinski otti avaimen esiin ja naksautti auton lukon auki.

Lähituntumaan oli pysäköity auto vähän huolimattomasti vinoon, ja kun menin ohi, katsahdin jostain syystä sen sisään.

Etuistuimella oli vihreä takki, ­samantapainen kuin niillä narikkaa tutkineilla pojilla oli ollut. Takapenkillä pötkötti rumpu, eikä se ollut mikä tahansa rumpu. Se oli Pepen djembe, tunnistin kuvion ­sataprosenttisesti. Pepen djembe pienessä tummassa autossa...

Jatkokertomuksen viimeinen osa julkaistaan netissä 3.1.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.