Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock
Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Kävelykadun joulutapahtumat alkavat valmistua. Neela on sopinut treffeistä Vinskin, Nappikaupan kahvilan omistajan veljen, kanssa. Hän odottaa illalta paljon eikä pety. Pinnan alla kuitenkin kytee koko ajan, ja kotiin palatessa Neelalle tulee tunne, ettei kaikki ole aivan kohdallaan.

Vinski päätti viedä minut illalliselle ­Sir Arthur's -nimiseen ­ravintolaan torin laidalle. Olin käynyt siellä kerran aiemmin parin teatterilaisen kanssa, ja se oli ollut vaivaannuttava kokemus. ­Sisustuksessa oli tavoiteltu englantilaista linnatyyliä kuningas Arthurin hovin ajoilta, seinillä oli ollut vaakunoita ja villieläinten päitä ja sarvia. Katossa oli roikkunut kärrynpyöriä, joihin oli kiinnitetty sähkökynttilät. Niiden sydämet värisivät, mutta minulle ne eivät olleet tuoneet mieleen liekkejä vaan oiko­sulun. Pöydät olivat olleet jykevät samoin kuin istuimet.

Paikalla oli ollut muutamia pariskuntia, arvokkaita ja tukevasti keski-ikäisiä, sekä kovaääninen ukko­seurue, joka oli muistellut lintumetsällä käyntiään. Minua ja ystäviäni oli katsottu alentuvasti, tarjoilijakin oli palvellut meitä hidastetusti. Olimme olleet tavallisissa arkivaatteissa, ei mitenkään provosoivissa, mutta ravintolan kirjoittamaton sääntö taisi pitää sisällään solmiopakon ja siistit kengät.

Ravintolan menu oli ollut monipuolinen ja riistavoittoinen mutta melko kallis meidän näkökulmastamme. Olimme lopulta tyytyneet vain lämpimiin voileipiin ja tuopillisiin ja siirtyneet jatkoille muualle.

Tuosta käynnistä oli aikaa, mutta koska ravintolan nimi ei ollut vaihtunut, tuskin tyylikään oli. Vinski ulkopaikkakuntalaisena ei ehkä tiennyt viihtyisämpää paikkaa eikä ollut älynnyt kysyä sisareltaan vinkkiä.

Astuimme sisään, ja näin samat puitteet kuin viime kerralla. Jätimme ulkovaatteet naulakkoon, jossa oli ennestään vain pari takkia.

– Heijastimet unohtuivat, keiju, Vinski hymyili katsoessaan mustaa asukokonaisuuttani.

– Tässä valaistuksessa ne olisivat olleet tarpeen, myönsin.

Kattokyntteliköissä vain osa lampuista paloi. Ehkä tarkoitus oli peittää nuhjuisuus, sillä taso oli laskenut. Tuntui, ettei paikkoja ollut aikoihin kunnostettu.

Tarjoilija vääntäytyi luoksemme, käski valita pöydän, ja kun istuimme, hän lätkäisi menut eteemme ja kysyi, mitä joisimme.

– Aluksi lasilliset samppanjaa, Vinski tilasi.

– Kuohuviinissä löytyy, tarjoilija töksäytti.

Vinski kysyi juoman merkkiä, ja tarjoilija laahusti hakemaan pullon nähtäväksi. Vinski ei kelpuuttanut juomaa vaan pyysi viinilistan. Se i­hme kyllä löytyi, mutta tarjoilija yrmähti, ettei kaikkia laatuja ollut enää. Hän otti paidan rintataskusta kynän ja veti ruksin niiden harvojen viininimien viereen, joita oli vielä varastossa. Vinskin ilme oli surkuhupaisa, enkä olisi ihmetellyt, jos hän olisi päättänyt vaihtaa paikkaa.

– Onkohan täällä menossa loppusembalot? kysyin Vinskiltä tarjoilijan mentyä odottelemaan, että tekisimme päätökset ruuasta.

– Tämä on myynnissä, Vinski vahvisti. – Saskia on kiinnostunut, ja minä tulin haistelemaan tilannetta. Jouduit koehiireksi, keiju.

– Minä kestän sen uljaasti, lupasin.

Vinski hymyili ja näytti syötävän puoleensavetävältä. Hän oli pukeutunut rennosti mutta siististi suoriin tummin housuihin ja harmaamustajuovaiseen takkiin. Vaalean paidan kaulan ympärillä ei ollut solmiota eikä rusettia, eikä onneksi huiviakaan, sillä niitä en sietänyt. Huivit olivat muka huolettomasti puettuja asusteita mutta tosiasiassa ainakin minun mielestäni puhtaasti tärkeileviä kapistuksia. Huomatkaa nyt, miten elegantisti tämä riepu on kaulassani! Se on aito Dee!

– Sopiiko sinulle, että tilataan aivan eri annokset? Vinski kysyi. ­– Testataan kokkia.

– Onko hänelle jatkopesti vai ei, ymmärsin. – Totta kai sopii. Saat vapaasti päättää, mitä haluat koemaistattaa minulla.

– Saskia ei voi itse tulla tänne, hänet tunnetaan, Vinski puheli.

– Minä olen joskus aikoja sitten piipahtanut täällä, mutta sen jälkeen väki on vaihtunut.

– Sinä ja Saskia olettekin täysin erinäköisiä, ei teitä osaa noin vain yhdistää, totesin.

Tarjoilija palasi, ja Vinski antoi tilauksemme. Nainen näytti sekä hämmästyneeltä että pahastuneelta valinnoistamme. Kaksi samanlaista annosta olisi ollut helpompi ja nopeampi valmistaa kuin kuusi eri juttua.

Sitten hän kasvoilleen levisi ahaa-ilme. Samppanjatoive – tietenkin kihlajaiset tai häät! Musta korsettini ja häijynkurinen meikkini lakastuttivat kuitenkin hänen hetkellisen palveluintonsa. Saimme odottaa pitkään vesikannua ja leipiä.

Silmäilin muita asiakkaita, ja muumiomaisuudesta päätellen he olivat odottaneet annoksiaan useamman päivän.

– Tämä on hyvällä paikalla, ­sanoin. – Aika iso imagonmuutos tälle kyllä pitää tehdä, että nuo­rempi väki löytää tänne.

– Saskia on kyllä valmis, Vinski vakuutti. – Hän on kärsivällisesti odottanut tämän ravintolan alasajoa ja aikoo panna kaiken uuteen uskoon. Sellaiseksi kuin olisi vuosia sitten halunnut panna.

Katsoin Vinskiä kysyvänä, ja hän alkoi kertoa ravintolan historiaa. Saskian silloinen miesystävä, monen tähden kokki, oli ostanut paikan ja aikonut luoda Michelinin tähtien arvoisen ravintolan. Saskialla oli kylmäkön ja kondiittorin koulutus, ja mies oli puhunut hänet mukaansa maalailemalla kuvia menestyksestä ja maailman maineesta. Saskia oli aluksi ollut innoissaan päästessään toteuttamaan itseään. Vähitellen oli kuitenkin käynyt ilmi, että mies oli haukannut liian suuren suupalan. Taloudenpito oli ollut hänen heikko alueensa.

– Saskia ei nostanut palkkaa ­välillä ollenkaan, Vinski huokaisi. – Teki pitkää päivää, raatoi sen miehen eteen. Hän sieti kaltoinkohtelua turhan kauan. Viimeinen niitti kärsivällisyydelle oli, kun mies palkkasi taloudenhoitajaksi naisen, jonka kanssa hänellä oli vispilänkauppaa. Se nainen alkoi myllertää kuvioita, ja Saskia otti hatkat.

Vinski nauroi paljastaessaan, että heidän vanhempansa ja hän itse olivat olleet melkoisella hämmästyksellä lyötyjä, kun Saskia oli pestautunut Nappikaupan myyjättäreksi. Saskia olisi voinut koska tahansa tulla laajan perheyrityksen hommiin mutta oli halunnut osoittaa pärjäävänsä omin nokin.

– Kai Saskia halusi näyttää lähinnä Artulle, että luo tyhjästä menestyvän yrityksen toisin kuin mies itse, Vinski arveli. – Minkä hän tekikin, siskolikka on mainio tapaus. Arttu varmaan katkeroitui pikkuhiljaa Saskiaa kohtaan, koska oli luottanut siihen, että meidän perhe auttaisi ravintolan rahaongelmissa ja takaisi lainoja. Isä ja äiti eivät kuitenkaan höllää kukkaronnyörejä ennen kuin ovat varmoja, että se kannattaa. Artusta he eivät pitäneet koskaan. Hän oli heidän mielestään omahyväinen pyrkyri ja ihan liian vanha Saskialle. Niin kuin olikin.

– Onko tämä Arttu edelleen keittiön puolella? kysyin ja vilkaisin sinne päin uteliaana.

– Hän omistaa vielä ravintolan mutta on liki vuosi sitten palannut pääkaupunkiseudulle ja opettaa ­ravintolakoulussa, Vinski virnisti. – Opetti aikoinaan Saskiaakin eli on parempi siinä kuin yrityksen johdossa. Se talousihme, Karita, on yhä tämän tappiollisen paikan johdossa ja sille on kitkerä hetki, jos ja kun tämä siirtyy Saskian omistukseen.

– Kallis projekti, totesin. – Tässä on aika paljon neliöitä kunnostet­ta­vana.

– Meidän liki satavuotias isomummomme menehtyi viime vuonna, ja Saskia sijoittaa perintöosuutensa tähän, Vinski selitti avoimesti. – Mummokin oli nimeltään Saskia ja kannusti kaimaansa luomaan Nappikaupasta kunnon bisneksen sen jälkeen, kun Ebban sisar häipyi. Saskia on varma, että tulevalla kaupalla on mummon siunaus. Minä saatan ryhtyä osakkaaksi, jos se helpottaa Saskian toimia.

Rakastava veli, katsoin Vinskiä lämpimästi. Olisipa minullakin sellainen. Häni iski minulle silmää veijarimaisesti ja ymmärsin heti, että kaikenlaista jäynää oli noidenkin sisarusten välillä, kuten Minkan ja minun.

Tarjoilija keskeytti juttelumme tuoden alkuruuat ja viinin. Hän avasi pullon, pani korkin taskuunsa ja näytti närkästyneeltä, kun Vinski vaati sitä haisteltavaksi. Vinskin nenän värähdys kertoi, ettei tuoksu ollut täydellinen. Hän kuitenkin nyökkäsi, ja tarjoilija lorautti saman tien molempiin laseihin kunnon annokset.

Vinski pudisti päätään naisen kiirehtiessä pois, joten arvasin, ­ettei häntä pestattaisi uuteen ravintolaan. Nostimme lasit ja toivotimme toisillemme hyvää ruokahalua. ­Viini maistui ummehtuneelta ja oli liian lämmintä. Maistelimme kala- ja mereneläväannoksiamme, ja kyllä niissä yritystä oli, mutta kokonaisuus oli kuitenkin valju. Vinski jätti katkaravut varmuuden vuoksi lautaselle puraistuaan yhtä.

– Joko sisarellasi on nimi valmiina uudelle ravintolalle? kysyin odotellessamme pääruokaa.

– Harkinnassa, Vinski sanoi.

– Isomummo oli sukujuuriltaan hollantilainen ja hänen tyttö­nimensä oli van Meerdammer. J­okin versio siitä.

– Mitä se tarkoittaa? kysyin ja käsitin, miksi Vinski toi mieleeni eteläafrikkalaiset buurit. Tuollaisia hollantilaisten jälkeläiset olivat siinä maassa ainakin kuvissa. – Meer, meri?

– Niin kaikki päättelee, mutta se on yllättäen järvi. Verbi dammen tarkoittaa pelata tammea, joten tuo nimi on järvitammenpelaaja tai jotain muuta outoa.

– Leipäkivenheittäjä, virnistin. – Puhutko sinä sujuvasti hollantia?

– Ymmärrän melko hyvin, mutta puhe takkuilee. Saskia puhuu paljon paremmin, hän vietti kakarana enemmän aikaa isomummon kanssa kuin minä. Vanha tuttu kuvio siis, kiireiset vanhemmat ja penskat lähisukulaisille.

– Isoäiti ja isoisä eivät olleet ­kuvioissa ollenkaan? kysäisin.

– Olemassa mutta ei juuri kuvioissa. Mummi on luulosairas, ei kestänyt lapsia.

Tajusin tonkineeni reippaasti Vinskin taustoja, ja jotta hän ei ­pitäisi minua epähienona, aloin kertoa omasta perheestäni. Hän sanoi tavanneensa Minkan ja kehui tätä idearikkaaksi tytöksi. Kysäisin, mitä Vinski piti afrikkalaisten valokuvista, ja hän kohautti olkiaan.

– Hyviä muttei erinomaisia, hän luonnehti. – Seija on paljon parempi kuvaaja, mutta hän panee enää valitettavan harvoin esille omia vanhoja otoksiaan. Saskia esitteli minut hänelle pian Nappikaupan palvelukseen astuttuaan, ja Seija otti ­heti meistä yhdessä ja erikseen karuja mustavalkoisia muotokuvia. Meidän olemusten kontrastivärit kiehtoivat häntä. Sen jälkeen hän ei ole tainnut kuvata ketään. Vahinko. Ne kuvat ovat upeita.

Vinskin ääni oli aidon ihaileva, hän koki mallina olon kunniana. Minä en ollut niinkään varma, olisinko halunnut asettua Seijan kuvattavaksi. Olisi Seija tietysti saanut minustakin karun kuvan ilme jähmeänä, mutta tuskin olisin pitänyt siitä.

Pääruoka työnsi Seijan taka-alalle, kun sahasin vimmaisesti sitkeää pihviä. Vinski nyppi kalastaan isoja ruotoja ja katsoi minua anteeksipyytävästi. Jälkiruokabruleet eivät kohottaneet tasoa, ja kahvi oli kitkerää levyllä mujunutta tahmaa. Masentava ravintola ja menu, enkä hätkähtänyt, kun erään pöydän asiakas alkoi ykskaks kakoa vimmaisesti. Kaikki muut kääntyivät katsomaan häntä kaulat pitkinä kuin olisimme olleet tositeeveen ääressä. Mies selvisi ja marssi keittiöön naama punaisena. Sieltä alkoi kantautua kovia ääniä. Astioitakin heiteltiin.

– Manan majoilla ollaan, sanoin synkeänä.

– Ei kauan, Vinski lupasi.

Vinski maksoi laskun, ja poistuimme hengissä. Matala, sinisenkiiltävä auto jäi ravintolan eteen ja kävelimme torin poikki sivukadulle, jonka varrella oli uudehko ketjuhotelli. Sen ravintolassa nautimme hyvää viiniä ja jumalaiset pastrami–halloum-salaatit. Niin Sir Arthur’sin ­pöperöiden maku pyyhkiytyi suusta. Viini oli nielun ja sielun ravintoa.

Juttelimme Nappikaupasta ja sen naapureista, joita Vinski oli ­tavannut käydessään tervehtimässä Saskiaa. Parhaiten hän tunsi ­Ebban ja Mollan perheen, ja Ebban mainitessaan hän huokaisi työlääntyneesti.

– Ebba on niin pohjattoman kiinnostunut nuorten naimakaupoista, Vinski sanoi. –

Hän haluaa nähdä kaikkien lisääntyvän, jotta saa neuloa ja virkata töppösiä ja muuta tuiki tarpeellista.

– Minä olen ymmärtänyt, ettei hänen sukunsa jatku enää, sanoin.

– Sylvia Halme karkasi parikymmentä vuotta liian myöhään, Vinski nyökkäsi. – Saskia sanoi joskus, että heillä on ollut useita virta­hepoja olohuoneessa vanhem­mista alkaen. Läheisriippuvuutta puolin ja toisin.

Minua eivät kiinnostaneet Ebban vanhat kuviot. Hän vaikutti nyt tyytyväiseltä elämäänsä, ja Vinskin mukaan hän oli nauttinut täysin siemauksin Arjan muistotilaisuudesta. Leivokset olivat tehneet kauppansa tokajin kera, ja tunnelma oli ollut katossa.

– Kummallinen tapaus, Vinski totesi. – Että sen naisen piti tulla tänne kuolemaan. Eikös hänellä ­ollut täysi elämä jossain muualla ennen muuttoa?

– Niin minunkin tietääkseni, ­sanoin ympäripyöreästi.

Emme jatkaneet aiheesta, vaan Vinski ehdotti, että siirtyisimme yökerhon puolelle. Sinne mennessämme mietin hänen sanojaan ja minustakin tuntui, että kohtalo oli tehnyt Arjalle kummallisen kuprun. Ja taas mielessäni alkoi kiertää kysymys, oliko kohtalo sittenkin ­joku, jolle Arja oli ollut uhka?

Tällä vatvomisella minä yllättäisin itseni jonakin päivänä selaamasta Arjan tiedostoja häpeän ­puna poskilla. Järkevintä olisi tietysti kysyä Ramulta lupa tutkia niitä, ja sen päätin tehdä. Omatunnon kitinä vaimeni, ja hymyilin häikäisevästi ympärilleni. Maailma oli oikeastaan aika siedettävä paikka, varsinkin upean miehen seurassa.

Yökerhon tiskijukka soitti sekalaista musiikkia hevistä humppaan, sillä asiakaskunta koostui parikymppisistä vaareihin. Kaupunki oli sen verran pieni, että aina törmäsi ystäviin tai asiakkaisiin. Tällä kertaa näin entisen työpaik­kani omistajan lellipojan aneemisen näköisen tytön seurassa.

Mies loi minuun töykeän katseen, ei tervehtinyt, enkä minä häntä. Keskityin Vinskiin. Meidän askelemme sopivat hyvin yhteen. Hän oli liki parimetrinen, mutta minulla oli korkeat korot saappaissani. Bailasimme riemukkaasti, ja jostain syystä minulla oli kansainvälinen olo valojen välkkeessä.

Vinskissä oli maailmanmiehen varmuutta, ja vaikken tiennyt, mitä kaikkea hänen työhönsä kuului, olin varma, että hän oli asunut viiden tähden hotelleissa joka maanosassa. Hän ei nyhrännyt kylpy­löissä eikä sekoillut viidakossa niin kuin jotkut muut...

Hitaan kappaleen aikana painauduin häntä vasten ja katsoin kiinteästi silmiin. Aistin, ettei hän ehdottaisi yhteistä yötä hotellissa tai muualla, enkä minäkään aikonut sitä tehdä. Hän oli mies, jonka kanssa täytyi hitaasti ja harkiten luoda jännite ja sen jälkeen pitää sitä jonkin aikaa yllä kutkuttavasti. Vasta sitten sukellettaisiin seksin suohon. Pelkkä ajatus kiihotti minua, ja suljin silmäni, jottei hän näkisi mielitekoani.

– Neela, keiju, hän sanoi hiljaa.

Odotin enemmän, mutta hän ei jatkanut. Kuulin äkkiä nuuskauksia ja kun avasin silmäni, näin hänen ilmeensä terhistyneen. Oliko ilmassa palaneen hajua?

Säikähdin. Ei, ei ollut, vaan lähellämme tanssi Mäyrä-ilves tynnyrimäisen miespätkän kanssa. Miehen silmät kiiluivat, ja hän nuoli kiihkeästi naisen korvallista.

– Jokin erikoinen parfyymi, Vinski totesi parin livuttua kauemmas.

Hän katsoi pitkään parin perään ja yritti keksiä sopivan kuvauksen. Minua nauratti, mutta en paljas­tanut salaisuutta. Höyrymakkara, ­sinappi tai lihamureke tehosivat todella. Ehkä sipaisisin jokaista vartalolleni, kun olisi suohon sukelluksen aika. Varmuuden vuoksi.

Taksi vei meidät pikkutunneilla Hopealähteenkadun päähän, ja Vinski saattoi minut pihaovelle. Suudelma sai pienet tiu’ut soimaan päässäni, ja olin jo rikkoa päätökseni ja ehdottaa, että hän tulisi suulliselle vettä tai mettä. Läheltä kuuluva rykäys sai meidät erillemme. Erotimme pimeydessä Bakarin hahmon. Hän mutisi vaivautuneena hyvän yön toivotuksen ja pani avaimen lukkoon.

Musta enkeli pilasi hetken, ajattelin harmistuneena, mutta ehkä hyvä niin. Tartuin oveen ennen sen kiinni menoa ja toivotin Vinskille kauniita unia.

– Ja oman kullan kuvia, hän täydensi nauraen. – Samaa sinulle, keiju.

Leijailin raput ylös enkä nähnyt enää Bakaria. Mietin, oliko tämä jonkinlainen omahoitaja Seijalle ja päässyt kotiin vasta nyt, Seijan ehkä sammuttua.

Viis Seijasta, viis kenestäkään muusta, vain Vinski oli tärkeä. Rutistin itseäni miehen puutteessa ja aloin sitten riisua.

Yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että jokin oli vinossa. Eri lailla kuin tavallisesti. Jäin seisomaan korsettimekko käsivarsillani ja katselin tikkana ympärilleni. Mikä minua häiritsi? Kaikki vaikutti ihan normaalilta...

Verhot! Ne olivat ikkunan edessä olohuoneessa. Lähtiessäni en taatusti ollut vetänyt niitä eteen. En juuri koskaan vetänyt toisin kuin makuuhuoneen.

Sydäntäni kylmäsi, ja katselin epäluuloisena paikkoja, minne joku voisi piiloutua. Niitä ei juuri ollut. Kylpyhuone oli tyhjä, sängyn alla ei ketään. Kaappeihin ei mahtunut kuin kääpiö.

Hourinko minä? Kuka täällä ­muka olisi käynyt ja millä konstilla? Vanhemmillani oli vara-avain, mutta he eivät toimisi selkäni takana. Minka? Hän olisi tietysti voinut vierailla nimenomaisella avaimella, mutta miksi? Oliko hän sopinut tapaamisen jonkun pojan kanssa? Pepen vaikka? Äh, kaukaa haettua. Eihän Minka enää ollut piipahdellut naapurissa, eikä hän ollut edes tiennyt minun olevan poissa juuri tänä iltana.

Riipaisin päiväpeiton pois, ja ­petaus näytti tavanomaiselta. Kaipasin poliisisarjojen lamppuja, joiden sinisen valon loisteessa olisi näkynyt tuoreita tahroja. Hikeä, verta ja spermaa!

Mielikuvitukseni alkoi laukata lujaa. Toppuuttelin sitä läpsimällä itseäni poskille. Minä varmasti muistin verhoasian yksinkertaisesti väärin. Olin ollut niin innoissani treffeistä, että olin saattanut tehdä mitä ­tahansa tajuamatta sitä. Niin sen täytyi olla.

Vai oliko?

Seuraavana aamuna kaikki näytti valoisammalta, sillä maan peitti ohut lumikerros. Olin nukkunut huonosti, säpsähtänyt ääniä ja ­kuvitellut sydän kurkussa jonkin rapinan merkitsevän lukon tiirikointia. Lähtiessäni töihin tutkin oven tarkkaan mutta en erottanut siinä ­enkä lukossa naarmuja. Olin käynyt yöllä ylikierroksilla, näköjään treffit buurin kanssa olivat panneet pääni hyrskynmyrskyn.

Asiakkaiden luona unohdin ­tapahtuneen, mutta kun olin yksin takahuoneessa, verhot alkoivat kummitella mielessäni. Jos joku ­ulkopuolinen oli vetänyt ne eteen, hän ei tietenkään ollut halunnut tulla tunnistetuksi, mutta mitä hän oli tehnyt asunnossani?

Minka nousi taas mieleeni, mutta oli toinenkin vaihtoehto. Tunkeilija oli etsinyt jotain erityistä, ja hallussani oleva banaanilaatikko tavaroineen oli ainoa asia, joka voisi kiinnostaa jotakuta. Oliko jälkipeijaisiin toimittamani Arjan valokuva herättänyt jonkun epäilyn, olinko tehnyt homman liian nopeasti kenties? Vai oliko epäilyn aiheuttanut jo lipsahdukseni laatikosta korttiporukan kuullen? Olinko ollut alun alkaenkin läpinäkyvä Arjaa koskevissa asioissa? Se läppäri. Voi vuitton, manasin, jos sen tiedostoissa oli ollut jotain tulenarkaa Arjan isästä, se oli taatusti pyyhitty pois. Ehkä koko kapine oli anastettu...

Niinpä, ajatukseni pyörivät pientä kehää. Ovessa oli yksinkertainen Abloy-lukko, jonka ammattimies osaisi taatusti avata. Tai nainen. Mutta kuka? Muistin Anna Sofian joskus maininneen, että Olavilla oli ollut rautakaupan tapainen, ennen kuin hän oli ottanut tilan haltuunsa. Sen valikoimaan oli varmasti kuulunut monenlaisia pihtejä ja tonkeja, ja Olavi oli niiden asiantuntija. Ehkä Anna-Sofia oli harjoitellut pikkutyttönä lukkojen avaamista pinseteillä.

Yliajajakin hän voisi olla, vaikkei hänellä ollut autoa. Äkkiähän sellaisen sai lainaan joltakulta. Vaikka niiltä goottiystäviltä. Palautin mieleeni Ebban kertomuksen onnettomuusillasta. Olavi oli ehdottanut tyynenä maljaa Arjan löytyneelle isälle, niin muistelin. Maljan noston jälkeen hän oli käynyt soittamassa Anna-Sofialle ja sanonut kiinteistön olevan vaarassa.

– Ei taivas, parahdin ääneen. – Ei se noin voinut mennä.

– Mikä? Tuula kysyi. – Onko aukkoja yössä?

Tuula pani mukin automaatin ­hanan alle ja painoi cappuccino-nappia. Hän avasi salaattirasian ja killitti minua uteliaana. Treffini olivat olleet Peppinan naisten tiedossa, sillä Anna-Sofia oli eilen piipahtanut kampaamossa ja tuonut minulle mustat stay up -sauma­sukat, jotka minun piti ehdottomasti pukea täydentämään uutta viettelevää asuani. Minun oli ollut pakko kertoa, kenen kanssa olin lähdössä ulos, ja Iina oli sanonut kadehtivansa minua. Hänet valtasi aina pikkujouluaikaan syrjähyppykuume. Peppi ja Tuula olivat ­jutisseet yhteen ääneen, että tiedetään, tiedetään.

– Minä en ole kuitenkaan koskaan langennut, Iina oli väittänyt käsi sydämellä.

Ehkä hän ei ollut, mutta he neljä olivat tienneet minun olevan eilis­illan poissa. Muilla ei ollut väliä, mutta Anna-Sofialle perinnön­tavoittelija oli ollut uhka.

– Sukat ovat makeat myös sen valkoisen alusasukokonaisuuden kanssa, Anna-Sofia oli vinkannut.

Ei, ajattelin nyt. Anna-Sofia ei voinut olla kutsumaton vieras, koska pidin hänestä, mutta niin pidin muistakin kadun ihmisistä Kekkilä-Kolhosta lukuun ottamatta. Kuka oli susi lampaan vaatteissa?

Voisiko se olla hän? Ohimoani alkoi kiristää, ja aloin selittää Tuulalle illallista Sir Arthur'sissa.

– Ne yritti jossain vaiheessa ­karaokeakin, mutta se ei ottanut tulta, Tuula hymähti. – Ne seinillä toljottavat kuolleet eläimet jähmettivät lauluhalun. Tuli tunne, että jos menee pieleen, saa naulan kieleen.

– Ankean kankea paikka, vahvistin. – Yökerhossa oli sitten paljon sähäkämpää.

– Et kumminkaan saanut tai ­antanut, Tuula totesi. – Et hehku sillä lailla.

Mitäpä siihen olisin sanonut. Tuula hörppäsi kahvia ja tuumasi, että täpinä oli hyvä tapa pitää mielenkiintoa yllä. Hän olisi varmasti jatkanut elämänfilosofiaansa, mutta Peppi työntyi sisään villakoira sylissään. Peppi oli äkeissään, ja syy oli Iinassa, joka ei ollut käynyt läpi tuotteita, joita voisi panna myyntiin katutapahtumassa. Paljon niitä ei ollut, joitakin sampoita ja hiuslisäkkeitä.

Peppi alkoi neuvotella Tuulan kanssa, millä hinnalla tarjottaisiin miesten tukanleikkuu ja hieronta. Minulle Peppi selvensi, että hulinapäivänä oli turha kuvitella, että naiset piipahtaisivat laitattamassa hiuksiaan, mutta moni mies näki parturin keitaana, jonne pääsi karkuun vaimoa, joka tiukkasi mieli­piteitä käsitöistä.

– Minä voisin tehdä lapsille kasvomaalauksia, ehdotin. – Minä olen hyvä siinä. 

Päiväkoti- ja kerhoväen lastennäytelmän ensi-ilta oli ollut viikonvaihteessa, ja olin pannut siitä tekstarin Taolle. Hän oli käväissyt kuvaamassa, ja toimittaja oli hyväksynyt tapahtuman kulttuuri­sivulle. Nainen oli kehunut esitystä ja varsinkin ilmeikkäitä eläimiä, vaikkei ollut paikalla käynytkään. Olin näyttänyt kuvat töissä ja saanut kehuja kaikilta.

Peppi kannatti ajatustani. Voisin meikata lapset vuokratuolissani. Se tekisi tilanteesta jännittävän, ja varsinkin ­tytöt tuntisivat olevansa oikeasti meikattavina.

– Lapsenomaisesti kumminkin, sanoin. – Minä en kannata pikkutyttöjen missikisoja.

Minka ilmaantui samassa ovelle, näki koiran ja alkoi leperrellä sille. Hänen kasvoillaan oli hillitty meikki ja kun hän avasi takin vetoketjun, näin hänellä lyhyen vekkihameen ja kaulan ympärillä pitkiä helminauhoja. Moderni Millie siis.

Pepin ja Tuulan palattua asiakaspuolelle Minka nosti koiran syliinsä ja likisteli sitä. Kysyin, oliko hänellä ollut eilen askartelukerho tai muuta tekemistä Nappikaupassa.

– Miten niin? Minka katsoi minua vinosti.

– Ettei ole liikaa hommia, ettei koulu kärsi, selitin epämääräisen tätimäisesti.

– Pöljä, Minka tokaisikin. – Missä itse olit?

– Kävit koputtelemassa ovea, päättelin.

– Etkä avannut, Minka äsähti.

– Sulla oli siellä taatusti mies.

– Mies?

– Minä erotin kadulla valon verhojen välistä, Minka selitti. – Sä et halunnut minun näkevän sängynlämmittäjää.

– Just joo, päsähdin. – Minä olin ulkona. Monen maissa sinä oikein kävit?

– Mikä ristikuulustelu tämä on? Minka ihmetteli. – Kahdeksan tienoilla varmaan. Silloinhan kahvila meni kiinni. Minä autoin Lulua siivoamaan pöytiä, kun viimeiset asiakkaat olivat lähteneet. Se Lurre on sitten hauska äijä. Harmi, että niin vanha.

– Oliko Lurre sumpilla? kysäisin keveästi.

– Lähti vähän ennen minua, ­puhui jotain Maxista ja Moritzista, mutta siellä oli jo hiljaista, kun ­minä poikkesin sinun luona. Että sinä olet söpö palleropullero, pusumussukka.

Villakoira inahteli Minkalle, ja jätin heidät seurustelemaan. Seuraavan asiakkaan hiuksia leikatessani sovitin syyllisen viittaa Lurren ylle. Hän oli saattanut kuulla Arjan isän etsinnästä Ebbalta tai keneltä tahansa. Hän ei ollut kahvilassa onnettomuusiltana, mutta olihan Arja voinut ottaa häneen suoraan yhteyttä ja vaatia tapaamista pelin jälkeen saadakseen selville Heimon olinpaikan. 

Lurre oli varmasti kykenevä ­mihin tahansa oman etunsa puolesta. ­Tahallinen yliajo tuntui kuitenkin vähän liialta. Hän olisi palkannut jonkun tekemään likaisen työn puolestaan. Niinpä niin, mutta ­kenet? Näppäräsormisen lukon avaajan?

Minusta alkoi tuntua, etten ollut tänään penaalin terävin kynä. Ajatukset muodostivat täysin epä­uskottavia kuvioita ja päässä sakkasi.

Valo olohuoneessa, sähköistyin äkkiä. Minka oli sanonut nähneensä sen kadulta kahdeksan tienoilla. Siis puoli tuntia lähtöni jälkeen, mutta kun palasin yöllä, asunto olikin pimeä. Ei helvetti... Joku oli sittenkin käynyt asunnossani.

Pysyin jotenkin kasassa päivän loppuun ja viimeisen asiakkaan lähdettyä juoksin kotiin. Tempaisin laatikon sängyn alta ja katsoin sen sisältöä. Se näytti äkkiseltään samalta kuin aiemmin ja nostin varovasti päällimmäisenä olevan sanomalehden pois.

Läppäri oli sen alla kuten pitikin, mutta olivatko muut tavarat eri järjestyksessä? Sitä oli mahdoton sanoa. En ollut käynyt läpi kaikkea, sillä valokuva oli löytynyt päällimmäisestä albumista.

Nyt levitin tavarat sängyn päälle. Pieni nahkarasia kiinnosti minua läppärin sisällön lisäksi. Avasin sen, ja muutaman korun lisäksi siellä oli kaksi muistikorttia. Kytkin läppärin päälle. Ruutuun aukesi yleiskuva Hopealähteenkadusta. Sala­sanaa ei kysytty, miksi yksin asuva Arja olisi sellaista asettanutkaan.

Painoin ensimmäiseksi sähköpostin kuvaketta ja sekin aukeni vaivatta. Tyhjää, tyhjää. Jäljellä oli vain yksi viesti, joka oli tullut tänään: Toivottavasti minusta oli apua :) ­­

Oli kiva tavata ja jutella vanhoista ajoista!

Lähettäjä oli Kirsi Himanen hotmailin kautta. Syväkurkku Tampereelta? Tuijotin viestiä ja mietin, vastaisinko ja kertoisin, mitä oli ­tapahtunut.

Jätin ajatuksen vielä toistaiseksi, olisi inhimillisempää välittää tieto jotenkin muuten. Vaikka kasvotusten. Äh, mitä oikein mietin. Siirryin Wordin puolelle, ja tyhjyys löi vastaan. Ei yhtäkään tiedostoa. Panin muistikortit vuorotellen koneeseen, ja sama tulos. Kaikki oli pyyhitty pois. Ramu oli tietysti voinut hävittää tiedot ennen kuin luovutti laatikon minulle, mutta miksi hän olisi ryhtynyt sellaiseen revohkaan? Olin varma, että hän oli vain nakellut tavarat laatikkoon.

Yritin löytää koneelta osoite­listan, mutta sekin oli poissa. Asiantuntija saattaisi paikantaa jälkiä bittiavaruudesta, mutta se toimeksianto kuuluisi Ramun tehtäviin. Epäilin, ettei hän innostuisi asiasta vaan panisi tyhjän koneen Arjan kyllästymisen piikkiin. Arja oli saanut tarpeekseen sukunsa tonkimisesta ja putsannut koneen. Hän oli aloittanut jonkin muun harrastuksen mutta ei ollut ehtinyt tallettaa siitä mitään.

Kuulin korvissani Ramun äänen, erotin huvittuneisuutta ja vähät­telyä. Minä höperehdin ajankuluk­seni kaikenmaailman dekkarimummojen jalanjäljillä. Sitä tänne peräkylään hautautuminen aiheutti.

Ehkä niin, mutta minun oli vaikea uskoa, että Arja oli hävittänyt laajat selvitykset äitinsä puolen ­suvusta. Järjetöntähän se olisi.

Entä olinko itse vaarassa? Ajatus oli kammottava, mutta jos Arjan osalta ei ollut kyse onnettomuudesta, joku oli ollut tosissaan ja peittelisi tekoaan kaikin keinoin. Tiesinkö jotain liikaa? En, sillä kaikki oli mennyt koneen nollauksen myötä. Mutta tiesikö tekijä, etten ollut ­ehtinyt lukea Arjan tiedostoja?

– Minä olen kusessa, sihahdin näytölle.

Tai sitten haudoin olemattomia ja olin kypsä tyhjentämään kylpyammetta lusikalla. Kummin vain, halusin ulos näiden seinien sisältä. Vedin verhot eteen ja jätin valon palamaan. Tarkistaisin, oliko Minka oikeasti voinut erottaa valojuovan.

Puin toppatakin, ja yhtä aikaa kanssani oli lähdössä Pepe rumpuineen. Hän toivotti leveästi hymyillen hyvää iltaa ja sanoi odottavansa suomalaista joulua traditioineen. Ebba ystävineen järjestäisi heille sellaisen. Lumi oli hänestä jotain aivan erityistä.

Pepen pulina rentoutti, ja hänestä erottuani tuijotin kadulla ikkunaani. Verhot olivat paksut ja tummansiniset, niiden läpi ei kuultanut valoa. Siristin silmiä, mutta en erottanut valojuovaa niiden keskellä. Olinko vetänyt verhot liian tiiviisti yhteen? En ollut painanut tarkkaan mieleeni, miten ne olivat yöllä olleet.

Oloni kuitenkin huojeni suuresti. Minka oli vain testannut, oliko ­minulla jotain salaista menossa jonkun miehen kanssa. Olin tehnyt kärpäsestä härkäsen.

Kierrettyäni kepein askelin kunnon lenkin menin kahvilaan hieman hemmottelemaan itseäni. Siellä oli ­meneillään joulukortti-­ilta, ja Ebba sekä Molla vetivät ryhmää toimistotilassa.

Ostin Lululta kuuman kaakaon ja lapasenmallisen, suklaanapeilla koristellun leivoksen. Näin peilissä Pilvi Kekkilä-Kolhosen kävelevän niska kyyryssä seinänviertä ja harmittelin, ettei hän asunut toisella puolella katua. Hän olisi taatusti nähnyt, jos joku oli käynyt luonani.

Ei, ei enää ajatuksia siihen suuntaan, ja samassa sainkin uuden mielenkiinnon kohteen. Vinski ­lähestyi Nappikauppaa pitkin askelin. Muutama metri hänen perässään asteli Lurre. Minulle välittyi kuva, etteivät miehet piitanneet ­olla tekemisissä keskenään. Vinski astui kahvilaan, Lurre meni ohi. Hyvä niin.

– Keiju, Vinski tuli luokseni ja katsoi minua hyväillen. – Mitäs ­tänään?

– Pannaan napit vastakkain, virnistin ja ojensin häntä kohti peukkua, jonka päässä oli suklaanappi. Hänen silmissään välähti, hän tarttui käteeni ja imaisi napin suuhunsa.

Ushhh, se hetki oli täynnä alkuräjähdystä. Hän veti minut seisaalleni ja kävelimme ulos lumisateeseen. Hiutaleita tulvillaan oli talvi-ilta, ja minusta oli ihana tanssia tämän miehen kanssa kadulla heijastimet välkehtien. Ilmassa oli vakavan ihastumisen tuntua.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.