Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock
Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Joulumyyjäisten valmistelu on täydessä käynnissä. Neela yrittää päästä selville kahvilassa tapaamastaan miehestä, joka on vienyt häneltä lähes jalat alta pelkällä olemassaolollaan. Ramun Neela on päättänyt poistaa kokonaan mielestään, mutta Arjan kohtalo vaivaa häntä. Se unohtuu, kun elämään tulee bling blingiä.

Matkalla kylpylään Tao muisti, etten ollut käynyt Simosen taidetakomossa, ja ajoi sen kautta. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä toivoin tapaavani Saskia Simosen veljen. Miehen, joka oli nimittänyt minua heijastinkeijuksi.

Saskian veli kutkutti uteliaisuuttani, mutta olin saanut hänestä selville valitettavan vähän eilisen aikana. Tietotoimisto Ebba oli lähtenyt marttojen järjestämälle koko päivän taideretkelle Hilkan seuraksi, ja Olavi oli ollut omilla menoillaan. Anna-Sofia ja Peppinan naiset olivat tavanneet miehen joskus ohimennen, lähinnä juuri näin jouluaikoina, kun tämä oli käynyt seuraamassa katutapahtumia. Nimeä kukaan ei ollut muistanut. Ville tai jotain, Iina oli ehdottanut. Oli myös hämärän peitossa, millä alalla mies toimi. Hän ei siis asunut kaupungissa, ja järkeni oli käskenyt heivata hänet mielestä.

Olin kuitenkin vielä piipahtanut valokuvaamossa ihastelemassa ­Bakarin ja Pindan kuvia muka kaikessa rauhassa. Seija Santala oli ollut yksin paikalla, ja olin kerännyt rohkeutta kysyä häneltä suoraan, mikä Saskian veli oli miehiään. ­Nimenomaan kerännyt, sillä Seijassa oli jotain niin ylvään torjuvaa, ettei tehnyt mieli udella tyhmiä.

Etsiessäni puheenaihetta Pilvi Kekkilä-Kolhonen oli mennyt ikkunan ohi, ja Seijan ilme oli entisestään kivettynyt. Olin aprikoinut, ettei hän pitänyt tunkeilijoista katukuvassa, ja koska itsekin olin sellainen, olin poistunut vähin äänin.

Keskustaan kävellessäni olin kohdannut Pindan, ja hän oli väistänyt minua kadun toiselle puolelle. Olin kuitenkin ehtinyt nähdä Alkon kassin, ja koska hän yritti peitellä sitä, minussa oli herännyt epäilys, että se oli menossa Seijalle.

Tokajitypykkä olikin viinin ja ehkä myös väkevien vetäjä, ja kohmettunut olemus krapulan aikaansaannos. Ehkä, varma en toki voinut olla.

Mitä seuraavaksi? Kuka paljastuisi rietastelijaksi?

Tao ajoi päätieltä pitkän rakennuksen eteen ja nousin autosta uteliaana.

Seinän vierustalla oli vanhoja rekiä ja kelkkoja, kärrynpyöriä ja rattaita. Tao otti niistä kuvia, sillä hänen mukaansa koskaan ei tiennyt, mitä voisi huomenna tarvita. Rakennuksen toisessa päässä oli myymälä, ja suuntasimme sinne. Kauempana näin kaksikerroksinen asuintalon, jonka edessä juoksenteli suomenpystykorva. Se haukkui meitä mutta pysyi reviirillään.

Myymälässä Tao esitteli itsensä hyllyjä siistivälle naiselle ja kysyi, voisimmeko käydä pajan puolella katsomassa työskentelyä. Nainen sanoi Simosen olevan paikalla ja toivotti meidät tervetulleiksi. ­Jatkoimme pajaan, missä uunien ääressä huhki kolme miestä. Simonen itse neuvoi ja opasti heitä, ehti hetken kuluttua luoksemme, ja Tao kyseli kuulumisia.

Menetin pian mielenkiintoni, ­sillä Saskian veli ei tietenkään ollut Simosen oppipoika. Palasin myymälään ja tarkastelin esineitä joululahjamielessä. Päädyin pariin kynttelikköön, jotka voisin ostaa, mikäli ne olisivat tarjoushinnalla katutapahtumassa. 

Tao viipyi, ja menin odottelemaan ulos. Istuin autoon ja manailin Taon kupeksimista. Hän tuntui unohtaneen minut täysin. En enää ihmetellyt, etteivät hiilet olleet hehkuneet hänen aiemmassa suhteessaan. Hän nollasi naisen pois mielestään, kun jotain kiinnostavaa tuli eteen. Etusivu uusiksi! taisi olla oikeasti hänen johtotähtensä.

Siinä pähkäillessäni näin auton lähtevän asuintalon takaa. Pystykorva juoksi räksyttäen sen perään. Auto oli matala, kiiltävän sininen, ja kun se suhahti ohi, näin vaalean miehen ratissa. Hän ei varmaankaan pannut merkille autoa myymälän luona – asiakas mikä asiakas – ja harmittelin, etten ollut jäänyt liftaamaan tien reunaan.

– Hehkuvaa hommaa, Tao totesi vartin kuluttua. – Päiväni pätsissä.

– Menoksi, murmeli, kehotin.

– On kalsea olo.

Tao virnisti ja käynnisti auton. Hän ei pahoitellut viipymistään, ei tajunnut minun pyöritelleen peukaloitani iät ja ajat. Näin selkeästi, ettei tällä suhteella ollut tulevaisuutta. Hän oli mukava mies, lompusteli elämässään hyväntahtoi­sena ja skarppasi vain kameran takana. Minä halusin mieheltä enemmän. Seikkailijan, joka toisi elämään yllättävää säihkettä.

Kaksi oli kuvioissani piipahtanutkin morsiuskamariin muutettuani, Ramu ja Lurre, mutta molemmilla oli ollut itsekäs syy olla kanssani. Ehkä minä olinkin kadun rietastelija? Siveetön morsian Neela Naakka, asiakkaiden kesken Neulanen.

Kolmas kerta toden sanoisi, väitti sananlasku, mutta kolmas oli ­tänään molahtanut ohitseni kuin norppa avantoon. Katumyyjäisissä olisin hereillä.

– Metka tuo Simosen suku, Tao puheli. – Raamatullisia nimiä täynnä. Simonen itse on Ukko Nooa, veli Jaakob ja sen pojissa on ainakin Rulle, Simo, Leevi ja Jude.

– Selittää Josefinan tyttären nimenä, naurahdin.

Tao nyökkäsi ja keplotteli auton kahden maasturin väliin. Kylpylässä oli vilkasta, mutta tietenkin törmäsin heti tuttuun ihmiseen saunassa. Alemmalle lauteelle tömähti istumaan nainen, jonka tukka närästi minua. Mäyrä-ilves, apina, pihtakuusi, mitä kaikkea hän olikaan. Nainen, jolle olin muotoillut spiraalin. Nyt kasvu oli siinä vaiheessa, että vierekkäin kiemurteli kaksi erikorkuista karvaista polkua. Korkeampaa oli yritetty kotikutoisesti värjätä tummaksi, ja lopputulos oli läikikäs kynnysmatto. Olin hyvilläni, että oma värini oli täysin toinen kuin tavatessamme, mutta hän tunnisti minut silti.

– Eikö ole makea vaihe menossa, hän sanoi minulle ja nyppi hiuk­siaan. – Kohta nämä pitemmät voi muotoilla pyramidiketjuksi.

Mutisin jotain myöntelevää, ­eikä hän vastausta odottanutkaan. Hän kertoi olevansa yhä töissä nakkikioskilla ja viihtyvänsä hyvin. Elämänsä miestä hän ei ollut vielä ­tavannut, mutta hänellä oli pettämätön konsti löytää sellainen. Makkarahuuruissa hän oli nähnyt himon ja halun miesten kasvoilla, ja kun hän seuraavan kerran lähtisi baariin, miestä vietäisiin.

– Vähän höyrymakkaran rasvaa tai lihamureketta korvan taakse ja rintavakoon, hän neuvoi minua.

– Sinappikin tehoaa.

Kiitin opastuksesta, ja Mäyrä-­ilves lupasi tulla kertomaan tulokset lähiaikoina. Pyramidien rakenta­minen edessä, ymmärsin vihjeen. ­Kokeiluintoa häneltä ei puuttunut, mutta kunpa hän vain olisi sopinut haluamiinsa malleihin paremmin. Hän ei ollut niitä lopputuloksia, jotka kuvasin ja liitin työkansiooni.

Mäyrä-ilves meni pukeutumaan, ja hetken lihamureketta mietittyäni astelin allaspuolelle. Ylläni olivat turkoosit bikinit, joiden sisältöä muutaman murrosikäisen pojan ryhmä arvioi silmät viiruina. Jokainen ohi kulkeva nainen pisteytettiin, mutta lähempää tuttavuutta pojat eivät uskaltaneet tehdä.

Kahlasin aaltoaltaan päätä kohti ja olin jo unohtanut Taon, kun hän äkkiä päsäytti alas liukumäkeä ja lotjahti eteeni kuin mursu. Hänellä oli hillittömän hauskaa ja hän kiskoi minut mukaansa mäkeen. Jonotus vei aikansa, ja kun viimein olin luukulla, iho oli kananlihalla. Hetken hurma ja plumps! Tao ­mäjähti lähes päälleni ja painuin tönäisystä umpisukkeloon. Hän kauhaisi minut ylös kainaloista ja nosti korkealle ilmaan.

– Kahjo murmeli! kiljaisin.

Tao nakkasi minut aaltoihin, ­enkä voinut kuin nauraa hänen penikkamaisuudelleen. Hän rynnisti taas mäen rappuihin, ja minä valitsin porealtaan. Veikkailin, ­miten pian Tao unohtaisi olevansa täällä kanssani ja lähtisi yksin kotiin. En kumminkaan aikonut vahtia häntä, linja-auto kulki tunnin välein, ja taksilla pääsi aina.

Poreet rentouttivat ja ummistin silmäni. Havahduin horteesta hipelöintiin. Vieraat sormet hypähtelivät poskellani! Joku niistä pikku­jätkistäkö? Räväytin silmät auki ja kohtasin safiirisinisen katseen. Lurre, kukas muukaan. ­Hänellä oli yllään helmenharmaa kylpytakki ja hän ehdotti, että lähtisin lasilliselle allasbaariin.

– Tänään tukka on Kleopatraa, mutta meikki ei, hän hymyili minulle.

– Hyvin tunnistettu, totesin.

– Vähän nuo bikinit vaikeuttivat, hän sanoi.

Yritin tönäistä hänet altaaseen, mutta hän väisti. Istuimme baariin, ja hän tilasi juomat huoneensa laskuun. Tarjoilija ei kysynyt huoneen numeroa, Lurre oli tuttu täällä. Maistoin viiniä ja odotin hänen seuraavaa siirtoaan. Pikapano vai upea illallinen?

– Tunsitko sinä sen naisen, joka jäi auton alle? hän kysyi.

– Ohimennen vain, vastasin yllättyneenä aiheesta. – Miten niin?

– Ei nyt sen kummemmin. Mietin vaan, missä mielentilassa kadun ikätytöt on, kun viikate viilsi vierestä.

– Sinä olet kamala, puuskahdin.

Lurre katsoi minua pää kallellaan tavalla, joka oli aina hellyttänyt naisia ikään katsomatta. Minäkään en voinut olla sulamatta ja vakuutin ikätyttöjen ahertavan myyjäistuotteiden parissa. Lurre maiskautti suutaan ja sanoi odottavansa Nappikaupan joululeivonnaisia.

– Kerran Saskia teki poronpapanoita perunaleivostäytteellä, hän muisteli autuaana.

– Olipa omaperäistä, hymähdin ja tyhjensin lasini.

Minun alkoi tulla vilu isojen ikkunoiden ääressä, ja Lurre tarjosi ­minulle kylpytakkiaan ja rommi­totia. Vilkaisin altaalle ja näin Taon mätkähtävän liukurista veteen. Ei mikään kiire vielä. Tao oli vieteri­lelu, joka veti itsensä käyntiin kerta toisensa perään. Lurre asetteli takin ylleni ja painoi minut hetkeksi itseään vasten. Istuin ja katsoin häntä kaulasta alaspäin.

– Uimapuku tosiaan vaikeuttaa tunnistamista, myönsin.

– Otanko housut pois?

– Ota, usutin, mutta siihen hänen pokkansa ei sentään riittänyt.

Lipitimme rommitotit, ja kun mukit olivat tyhjät, lähdimme baarista. Riisuin takin miesten saunan oven kohdalla. Lurre asetti sen käsivarrelleen, kumarsi ja kiitti suloisesta seurasta.

Tässäkö kaikki? ajattelin, ja pieni pettymys ailahti mielessäni. Sisäinen kauneus ei totisesti ollut valttia, vain Kleopatran silmin olisin sytyttänyt hänet liekkeihin. Toivotin hyvää illan jatkoa ja jatkoin matkaa. 

Muutaman askelen jälkeen kuulin hänen sanovan: – Hei, Naakka-norppa...

Käännyin. Siinä hän oli vetäen minut syliinsä.

– Sinussa on taikaa, hän katsoi minua tiiviisti silmiin. – Minä en ymmärrä, mitä minun pitäisi tehdä sinun kanssasi.

Se oli oudosti sanottu, mutta päti myös toisin päin. Suudelma oli sähköä, ja vastoin kaikkea järkeni ääntä olisin lähtenyt minne tahansa hänen kanssaan. Mutta:

– Aika lähteä, Neela-neitonen! Tao sanoi remakasti ja vei minut mukanaan.

Mitä Lurre ajatteli naisenryöstöstä, sitä en nähnyt. Ehkä nauroi, ehkä katsoi harmistuneena perääni. Naisten saunan kohdalla Tao irrotti otteensa ja sanoi odottavansa minua autolla vartin kuluttua.

– Kai se riittää tukan tupsutukseen? hän kysyi.

Nyökkäsin, ja kun katsoin hänen peräänsä, en nähnyt enää Lurrea. Lauteilla mietin Lurren sanoja ja sitä, miksi hän vaikutti minuun niin vahvasti. Kai se johtui siitä, että hän oli tällä hetkellä elämässäni ainoa mies, jossa oli runsaasti sitä jotain. Hän oli cocktail, iso annos hurmuria ja maailmanmiestä, oliivina roima pisara pikkupoikaa. Mies, jota oli vaikea vastustaa, vaikka tiesin olevani vain yksi hänen suupaloistaan. Sen hän oli totisesti tehnyt selväksi kylpylän avajaisissa.  

Nyt aloin kuitenkin miettiä, ­miksi hän oli tehnyt sen niin näyttävästi. Minun vai itsensä vuoksi? Oliko tarkoitus ollut osoittaa, ettei hän sekoilisi oman kadun tytön kanssa kuin kerran? Selvästi hän piti yhä katua omanaan, vaikka ­hänen enonsa ei enää asunutkaan siellä. Vai oliko hän halunnut varmistaa, että vetäisin herneen nenääni kertakäytöstä, enkä tahtoisi enää koskaan olla tekemisissä hänen kanssaan. Jos niin, silloin voisi ajatella, että hän suojeli itseään. Pelkäsi ihastuvansa minuun. Se oli mielenkiintoinen ajatuskuvio, mutta sen pyöritteleminen jäi, sillä kiirehdin peseytymään.

Olin sovitusti parkkipaikalla, mutta Tao ei. Palasin kylpylän vastaanottoaulaan ja harkitsin, kuuluttaisinko hänen peräänsä: Tao Tao, kauniit kukat kuiskailee, aika kotiin mennä on!

Empiessäni selailin esitettä kylpylän tarjoamista kauneuspalveluista ja mietin, millaista täällä olisi olla töissä. Kuvissa työntekijöillä oli yllään sinertävänhopeiset asut, ja jokainen hymyili ylitsevuotavan palvelualttiisti. Asiakaskunta oli vaihtelevaa, monet kokeilivat hoitoja vain kerran. Kampaamossa ­tavallinen kylpijä tuskin kävisi, se oli enemmän hotellissa yöpyvien tarpeeseen kuten meikkaus ja kynsihoitokin. Pitkästyisin täällä, se oli selvää.

Seuraavaksi tutustuin linja-­autojen aikatauluun ja olin juuri aikeissa mennä pysäkille, kun Tao suvaitsi saapua.

– Onko nälkä? hän tiedusteli.

– Minulla kurnii mahassa turka­sesti. Poiketaanko hiukopalalla?

Nyökkäsin, sillä viini ja rommi­toti eivät olleet kunnon apetta. Veikkasin mielessäni, että päätyisimme toisen luokan kuppilaan, se sopisi Taon Forrest Gump -tyyliin. Enkä erehtynyt, sillä pian olimme taajamassa, joka koostui muutamasta talosta. Yhden könöllään olevan r­akennuksen seinässä luki värjyvin valoin: SAPUSKAA.

Astuimme peremmälle, ja olin valmis kääntymään kannoillani, jos haistaisin lian ja eltaantuneen rasvan. Siltä säästyin, mutta paikka ei ollut kaksinen. Ruokalista käsitti pyttipannun, lihapullat ja pari muuta perusmättöä. Tao tilasi mielipidettäni kysymättä pyttipannut ja isot lasit maitoa.

– Vettä! vinkaisin.

Paksu partasuinen mies nyökkäsi ja ojensi meille aterimet lautasliinan sisällä. Olimme ainoat asiakkaat. Tao mätkähti lähimpään pöytään. Hän pyyhkäisi pölyt toiselta tuolilta ja kertoi löytäneensä paikan ollessaan kuvausmatkalla läheisellä turkistarhalla. Istuin seuraksi ja kuuntelin hajamielisenä hänen muistojaan minkeistä.

Olin varma, että pyttipannu olisi pakasteesta sulatettu mauton ­annos, jonka päälle olisi ripoteltu kauhalla mausteita ja yrttejä. Mies käväisi tuomassa meille isot tuopilliset maitoa ja vettä, ja Tao kulautti heti puolet tuopin sisällöstä. Minun vedessäni kellui pari limeviipaletta ja jääpalaa, mikä nosti paikan pisteitä huimasti.

– Se mies on kiero kettu.

– Kuka? kysyin hölmistyneenä.

– Launonen, Tao sanoi ja pyyhkäisi maitorannun ylähuulesta kämmenensä reunaan.

– Lurre, tajusin. – Miten niin kiero kettu?

– Monessa mukana, eikä aina ihan puhtain purjein, Tao selvensi. – Yhden kaverin sisko takasi jonkin sen kaupan ja hävisi rahansa. Mitään mustaa valkoisella ei ollut. Launonen oli vain pahoitellut, että joskus riski ei kannattanut. Naiselta meni sydän sekä rahat.

– Sinä tarkoitat, että Lurre on jonkin asteen Auervaara? Eikö joku kuuluisa naistennaurattaja ja ­hyväksikäyttäjä ollut sen niminen? muistelin.

– Kymmenen pisteen Auervaara, Tao vahvisti. – Muistakin vastaavista jutuista on liikkunut huhuja, eikä ne synny tyhjästä.

Tao ei jatkanut enempää Lurresta. Hän oli varoittanut minua, ja jos en ottanut onkeeni, ei olisi hänen vikansa, jos uikuttaisin jonakin päivänä rahojeni perään. Vaan minullapa ei ollut omaisuutta, jota Lurre voisi uhata. Ei perintöä odotettavissa, ei mitään. Minuun ei kannattanut satsata sen kummemmin, ja siinä taisi olla se ongelma, johon Lurre oli tänään vihjannut. Mitä tehdä tytöllä, jolla ei ollut euro­kekoa? Ei mitään, vaikka tyttö kiehtoisi enemmän kuin pelkkä alku­pala.

Mutta ongelma oli Lurren, minä en vaivaisi sillä päätäni. Voisin jatkossakin pitää hauskaa hänen kanssaan, mutta vakiintumisesta en elättäisi toiveita. Mihin kulkukolli tavoistaan pääsisi.

Parrakas mies toi valtavat pyttipannuannokset, jotka olivat ehtaa perunaa ja pekonia lisukkeineen. Jaksoin syödä puolet, ja Tao ahmi loput oman lautasellisensa lisäksi. Olin ähkynä koko loppumatkan ja pyysin Taon jättämään minut parin korttelin päähän kotoa. Lyllersin pienessä pakkasessa kävelykatua kohti ja päästyäni sen alkuun näin monen metrin korkuisen kuusen Nappikaupan edustalla. Siinä oli jo kynttilöitä, mutta muut koristeet puuttuivat vielä. Oi kuusipuu, soi mielessäni, ja olin myyty.

– Eikö ole komea kuusi! Ebba ­ilmaantui kaupan ovelle. – Ukko Nooa toi sen ja ripusti valot.

– Tuoksuu tuoreelle metsälle, kehuin.

Seija Santala työntyi Ebban ohi kadulle ja sytytti savukkeen. Myös Hilkka ja Olavi olivat paikalla ja ­tulivat tervehtimään ovensuuhun. Ebba kertoi heidän viettävän Arjan muistotilaisuutta parin päivän ­kuluttua, ja he kaipasivat tämän valokuvaa.

– Minä ajattelin, että kun sinä tunnet Arjan pojan, niin saisitko sitä kautta jonkinlaisen kuvan? ­Ebba katsoi minua vetoavasti.

– Eiköhän siinä laatikossa... ­

Siis totta kai minä otan yhteyttä ­Ramuun, jatkoin nopeasti. – Hän skannaa varmasti sopivan kuvan.

Ebba kiitteli, ja nelikko vetäytyi talon uumeniin. Olin puhunut melkein ohi suuni, sillä eiväthän he tienneet, että Ramu oli toimittanut minulle Arjan tavaroita ja uurnan. Minut olisi luokiteltu selän takana toimijaksi siinä kuin Ramukin, ja sitä en ­halunnut. Tämä pieni ihmispiiri kiehtoi minua, ehkä siinä oli jotain sairasta, mutta ainakin hetken ­aioin pyöriä mukana. Lurren lisäksi Saskia Simosen veli kutkutti uteliaisuuttani. Hypähtelin kuusen ympäri ja muumiheijastimet tanssivat kanssani.

Pikkujoulusesonki jatkui, ja työpäiväni olivat täysiä. Moni asiakas halusi myös uuteen kampaukseen ja juhla-asuun sopivan meikin, ja oli piristävää suunnitella kokonaisuuksia. Huomasin, että maineeni alkoi kiiriä, sillä osa Pepin ja Iinan vakioasiakkaista tilasi meikin ­minulta. Joku olisi varmaan halunnut minun tekevän kampauksenkin, mutta ei onneksi alkanut vaihtaa vuoroja. Se olisi herättänyt ­pahaa verta Pepissä ja Iinassa, ja ­Pepin pinna oli kireällä muutenkin, sillä hiilihydraatiton dieetti kävi voimille. Epäilin, että Iina mässäili kotona iltaisin, sillä hän oli heistä hoikempi ja taisi vain Pepin tueksi noudattaa tämän ruokaohjeita päivän ajan. Ainakin eilisen aerobicin jälkeen Iina oli ravinnut itseään suklaapatukalla ja iskenyt minulle silmää, ettei tästä puhuttaisi Pepille.

– Minä vaihdoin kallonkutis­tajaa.

Tunnistin äänestä, että Tuulan asiakkaana oli sama heppu, joka oli halunnut lääkäriltä toisenkin mielipiteen tilastaan. Pyöritin asiakkaan hiuksia permanenttirullille ja höristin korviani.

– Onko hänestä ollut apua? Tuula tiedusteli. – Freudin, Jungin vai kenen koulukuntaa?

– Puliveivari se mies on. Marxin heimoa, mies örähti. – Enkä minä tarkoita Karlia vaan niitä veljeksiä, jotka kohelsivat vanhoissa elokuvissa. Harpo ja mitä ne nyt olivatkaan? No kumminkin, äijä kysyi minulta ensimmäiseksi, millä minä tyhjentäisin vettä täynnä olevan kylpyammeen. Lusikalla, kupilla vai ämpärillä?

– Ämpärillä tietenkin, Tuula ­tokaisi.

– Niin minäkin sanoin, mies kertoi. – Saat jakaa käytävän päässä olevan huoneen minun kanssani, Tuula. Järkevä ihminenhän vetää tulpan pois.

– Se ei ollut vaihtoehto, Tuula huomautti.

– Järkevä ihminen ymmärtää, että ammeeseen oli hukutettu koira, mies myhäili.

Tuula nauroi raikuvasti ja alkoi kysellä miehen joulunviettosuunnitelmia. Vedin hupun asiakkaani ­papiljottien suojaksi ja kysyin, ­halusiko hän glögiä. Hän nyökkäsi, ja hain mukillisen. Sen jälkeen kiirehdin antikvariaattiin, sillä Max oli pannut minulle viestin, että ­tilaamani kirja oli saapunut. Minka oli tehnyt listan käsityö- ja askartelu­opuksista, joita toivoi joululah­joiksi. Olin näyttänyt sen Maxille, ja pari kirjaa oli ollut heidän varastossaan. Hän oli tiedustellut alan tutuiltaan muita opuksia, ja yksi niistä olikin löytynyt hyvässä kunnossa. Minkan lahjat olivat selvät, äitiä ja isää miettisin myöhemmin. 

Edessä oli perhejoulu kuten vuosi sittenkin. Viihdyin kyllä aatto­illan heidän seurassaan perinteisen joulupöydän ääressä, mutta olin hyvilläni, kun pääsin siitä tohinasta omiin oloihini. Opiskeluaikojen joulut olivat kuluneet kaveriporukoissa hyvin erilaisissa tunnelmissa. Niitä en kaivannut, mutta jonkun komistuksen ottaisin ilolla s­ulostuttamaan elämääni pyhien ajaksi. Max ei sellainen köllerö ­ollut, vielä vähemmän Moritz.

– Mainio kirja, Max kehui tilaustani ja käänteli sen sivuja.

– Paljon virheitä ohjeissa, Moritz murahti nojatuolistaan.

– Luukku umpeen, puppeli, Max älähti.

Antikvariaatissa ei ollut muita asiakkaita, joten miehet leukailivat toisilleen avoimesti. Jatkuiko parisuhdekriisi yhä vai oliko tämä normaalia keskustelua, sitä en osannut sanoa. Moritz virkkasi vaalean­punaisesta langasta jotain, ja kysyin, oliko tekeillä joulukoriste.

– Possun värinen peniksenlämmitin, Max sanoi. – Ettei kalu kuihdu käytön puutteessa.

– Parempi penis pivossa kuin maasain muklutettavana, Moritz letkautti.

– Vedä kerään! Max kivahti. ­

– Pinda ja minä olemme sielun­veljet, siinä kaikki.

Miesten äänet kohosivat, ja varmaan he olisivat kohta olleet tukkanuottasilla. Onneksi ovi kävi ja ­sisään astui mies, joka sai silmäni välkkymään heijastimien lailla. Maxkin kohensi rusettia kaulassaan, hymyili miehelle leveästi ja meni kysymään, miten voisi auttaa.

– Turha toivo, Moritz mutisi.

Mies nyökkäsi minulle ja sanoi katselevansa vain. Max seurasi ­hänen samoiluaan hyllyjen välissä ja malttoi hätinä ottaa minulta maksun. Kun lähdin, mies poistui samalla ovenavauksella. Vilkaisin kelloa, vielä kymmenisen minuuttia ennen kuin asiakkaan permanentti menisi yli. Joulukuusen luona seisahduimme ja ihastelimme sen koristelua.

– Vinski, mies sanoi ja ojensi ­kätensä.

– Neela, esittäydyin ja puristin lämmintä kättä.

Katselimme toisiamme, ja meitä nauratti. Vinski sanoi tuoneensa juuri lähetyksen Ebballe. Tänään olisi Arjan muisteloilta, ja Saskia oli aamupäivän ajan väkertänyt tilaisuuteen sopivia leivoksia.

– Ei arkkuja kumminkaan, Vinski virnisti. – Kukkavihkoja.

– Ne olisi kiva nähdä, sanoin ­rehellisesti.

Olin löytänyt banaanilaatikon albumeista melko tuoreen kuvan Arjasta, kopioinut ja vienyt sen ­Ebballe. Hän oli ollut tyytyväinen eikä ollut kysellyt, mitä Ramulle kuului tai oliko tämä kenties välittänyt terveisiä heille, jotka olivat jääneet paitsi peijaisia.

Tonkiessani laatikkoa olin katsonut läppäriä pitkään, avannut kannen, mutta en sittenkään ollut nostanut konetta pöydälle. Ehkä Arja kertoi siellä isänsä nimen, mutta sen löytäminen kuului Ramulle. Olisi hänen päätettävissään ryhtyä toimenpiteisiin, jos nimi liittyisi ­jotenkin tämän kadun ihmisiin. Tuskin niin oli, luotin omaan eliminointiini tässä asiassa.

Olin työntänyt laatikon takaisin sängyn alle, ja siellä se saisi pölyttyä siihen saakka, kunnes Ramu kertoisi, minne se pitäisi lähettää. Hamaan tappiin siis, olin varma.

– Minä näytän ne leivokset sinulle, Vinski lupasi. – Ehditkö nyt heti?

Seurasin häntä kahvilan takahuoneeseen, ja hän nosti ison laatikon kannen. Näin vierekkäin neljä erilaista kämmenen kokoista kukkavihkoa, kauniita kuin posliini-esineet. Lisäksi Saskia oli tehnyt Raamatun ja uurnan.

– Aika hyvin, ihastelin. – Oikeassakin on violettia ja kultaa.

Vinski ei huomannut sanoissani mitään kummaa – mitä hänelle ­Arjan uurna kuului – mutta vilkaisin varmuuden vuoksi ympärilleni. Tällä talolla oli korvat katupeilin silmien lisäksi, mutta en nähnyt häivähdystäkään Ebbasta. Aloin veikkailla, mikä vihko oli kenenkin. Ebba oli valinnut ilman muuta isänmaallisia sinisiä ja valkoisia kukkia, liljoja ja iiriksiä. Hilkalla oli naisellisia vaaleanpunaisia ruusuja ja valkoisia neilikoita. Muista arvelin keltaruusuisen olevan Olavin ja kallojen Seijan toive. Ne menivät kuitenkin päinvastoin.

– Olavilla on makua, Vinski totesi. – Tyylikkäin tekele.

– Tekele, tuhahdin. – Nämä kaikki ovat upeita miniatyyreja.

– Saskian tytär toivoo jouluksi nukkekotia, jonka voi syödä, Vinski naurahti.

Palasimme kahvilan puolelle, ja koska aikaa oli vielä pari minuuttia, ihastelin ikkunan täyttävää kalenteria. Tänä jouluna se oli ruskeasta pahvista muotoiltu piparkakkutalo ikkunaluukkuineen. Samassa älysin nappipuolen tiskin takana miehen, joka sai ihoni kananlihalle. Ihmisen kokoinen mies, joka oli peitetty napeilla. Silmät olivat isot kristallit ja päässä oli leveälierinen punainen hattu, jossa oli valkoinen karvareunus. Se oli huvittava mutta jotenkin myös iljettävä.

– Mikä tuon terminaattorin idea on? kysyin Vinskiltä.

– En minä oikein tiedä. Kai Saskialla ja Mollalla meni joskus vähän heikosti miessuhteissa, ja ne tuunasivat tuon mallinuken silmänilokseen. Se on esillä vain joulun alla. Jotkut naiset käyvät kuulemma hiplaamassa sitä siinä toivossa, että oikea mies tipahtaisi taivaasta, eikä tarvitsisi mennä nettiin tai pikadeiteille etsimään, Vinski selitti.

– Erikoinen pyhimys, naurahdin. – Oli kiva tavata, mutta nyt on pakko mennä. Muuten asiakkaan kutrit kärähtää ikisäkkäröiksi.

– Milloin tavataan uudelleen?

Katsoin Vinskiä ja tajusin, ettei hänellä äsken ollut mitään asiaa antikvariaattiin. Hän oli peilissä nähnyt minun menevän sinne ja tullut perässä. Siunattu peili sittenkin!

Kysyin, mitä hän ehdotti, ja hän vastasi, että milloin vain. Hän oleskelisi Simosilla toistaiseksi liike­asioiden takia ja pystyi irrottautumaan niistä halunsa mukaan.

Liikeasiat. Mielessäni käväisi, oliko tässä sittenkin toinen Lurre, piinkova liikemies mukavan kuoren sisällä. Etsikö hänkin näiltä kulmilta vain rattotyttöä iltojen iloksi? Vinskin lemmikinsiniset silmät olivat kuitenkin luotettavammat kuin Lurren safiirit. Niin ainakin halusin uskoa. Minä olin morsiuskamarin tyttö, enkä mikään yön säädytön harakka. Vinskin kanssa en tekisi suin päin mitään vaan perusteellisesti harkiten.

– Miten olisi huomenna? kysyin häneltä.

– Moneltako minä haen sinut? hän hymyili minulle,

Sovimme ajan, ja pingoin vapauttamaan asiakkaan papiljoteista. Miten pukeutuisin, mietin loppupäivän ja panin Anna-Sofialle viestin, että olin sopinut huomiselle pikatreffit Saskian veljen kanssa ja tulisin katsomaan jotain kivaa töiden jälkeen, jos hänelle sopisi. Hän vastasi pitävänsä kaupan auki kahdeksaan, koska pikkujoulut vilkastuttivat myyntiä.

Menin Millie’sin puolelle vähän yli seitsemän, ja kun kävin läpi goottiasusteita, Anna-Sofia hih­kaisi minut ikkunan ääreen. Nappikaupasta oli juuri lähdössä tumma-asuinen, arvokas seurue. Neljän hengen hautajaissaatto, jokaisella kynttilälyhty kädessä. Ebba ja Hilkka rinnan, Olavi ja Seija parina perässä. He astelivat hitaasti onnettomuuspaikalle ja panivat lyhdyt maahan. Minun kurkkuani kuristi, ensimmäisen kerran tajusin kunnolla, miten lopullinen öinen tapahtuma oli ollut. Suretti niin Arjan kuin Ramunkin puolesta.

Ovi aukeni, ja erotimme vaimeaa virren laulua.

– Minua ei pyydetty, tulija tivahti.

Pilvi Kekkilä-Kolhonen oli täynnä vihaa. Hänet silminnäkijänä ja ambulanssin hälyttäjänä olisi pitänyt ottaa mukaan. Hän olisi voinut olla pelastusenkeli, jos Arja ei olisi loukannut itseään niin pahoin.

Pilvin pyöreät silmälasit vetäytyivät huuruun kaupan lämmössä. Hän nappasi ne äkäisenä pois ja hinkkasi linssejä nenäliinaan. Anna-Sofian ilme kertoi saman, mitä minä mietin. Eukko jouti jorpakkoon.

Palasin goottirekille ja valitsin pari asua sovitettavaksi. Pilvi sai näkönsä takaisin ja valitti, ettei Anna-Sofialla ollut mitään säädyllistä myytävää sen kummemmin tason kuin hinnankaan puolesta.

– Villa se ihmisen terveenä piti, Pilvi toitotti. Hän oli neulonut perheelle kaikenlaista vuosikaudet. Vieläkin hän teki eksälleen sukat jouluksi, sillä eihän se uusi hempukka osannut mitään.

– Kyllä sitä sieppaa, kun mies ­vetää minun tekemät pässinpökkimät jalkoihinsa aattona ja ähisee tyytyväisyydestä, Pilvi sanoi omahyväisenä. – Ne ovat tismalleen oikean kokoiset ja pitävät jalat lämpiminä. Siinä se mies istuu autuaana sohvalla ja kipristelee varpaitaan.

Anna-Sofia ja minä vaihdoimme vahingoniloisen katseen. Ne sukkapaketit eivät taatusti koskaan päätyneet kuusen alle.

Anna-Sofia kysyi, tulisivatko Pilvin lapset käymään pyhinä tai kävisikö hän heidän luonaan. Pilvi sanoi happamana, että nuorilla oli omia menoja, eivät tuoneet avokumppaneitaan nähtäväksi, vaikka hän oli monesti pyytänyt. Eksän uusi oli myrkyttänyt lasten mielen häntä vastaan.

– Neulo sukkia Pepelle ja tansanialaisille, Anna-Sofia ehdotti.

– Heillä käy varmasti kylmä käpäliin.

– En minä heille, Pilviä puistatti. – Moraalittomille.

Minä en ollut viime aikoina pannut merkille mitään erityistä, mutta enpä ollut heitä vahtinutkaan kuten Pilvi. Rumpukin oli ollut hiljaa pitkään, sillä Erpo oli menettänyt siihen mielenkiintonsa sen jälkeen, kun Pepe oli sanonut, ettei vuohta voisi korvata porolla.

Pilvi selvästi toivoi, että kysyisimme yksityiskohtia moraalittomuuksista, mutta siihen emme langenneet. Pari uutta asiakasta pyöräytti hänet sivuun kuin hän olisi ollut hyrrä. Hän odotti turhaan ­anteeksipyyntöjä, yritti tappaa naiset katseella ja poistui viimein jättäen jälkeensä tunkkaisen villan ja hien hajun. Näin hänen menevän Nappikauppaan siinä toivossa, että pääsisi edes jatkoille, mutta Ebban yksityispuolen ovi pysyi kiinni.

Karkotin nuivikon mielestäni ja keskityin vaatteisiin. Valitsin dramaattisen mustan korsettimekon ja siihen sopivan läpikuultavan paidan. Minulla ei ollut aavistustakaan, minne Vinski veisi minut, mutta tässä asussa olin valmis ­mihin tahansa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.