Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock
Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Arja Ropon kuolema tyrmistyttää kadun väen. Yliajajaa ei tavoiteta, ja joulutunnelma uhkaa latistua. Miten Arjan poika Ramu ottaa tilanteen, tuleeko viimein Suomessa käymään?

 

Musiikki pauhasi ja suoritin konemaisesti aerobic-ohjaajan määräyksiä. Olin toivonut rajun jumpan saavan mieleni tyhjäksi, mutta öinen näky hälytysvaloineen ei kadonnut. Arja Ropo oli kuollut matkalla sairaalaan. Hän oli lyönyt päänsä mukulakiviin ilmalennon jälkeen, eikä ­poliisi ollut päässyt auton ja sen kuskin jäljille. Ainoa silminnäkijä oli Pilvi Kekkilä-Kolhonen, joka oli omien sanojensa mukaan kuullut auton lähestyvän moottori ulvoen, ja koska katu oli kävelykatu, hän oli närkästynyt öisestä ajelijasta ja päättänyt ottaa rekisterinumeron ylös valitusta varten. Auto oli kuitenkin tullut niin lujaa ja heittelehtinyt, ettei aie ollut onnistunut.

– Ja sitten Ropo rukka jo lensi ­ilmassa, Pilvi oli selittänyt virkavallalle.
Pilvi oli heti soittanut hälytyskeskukseen ja rientänyt kadulle, jonne oli alkanut ilmaantua muitakin. Arja Ropo oli maannut linkussa ja liikkumattomana, eikä kukaan ollut uskaltanut liikuttaa häntä.

Auton hurjastelu ei ollut ainutkertaista kadulla, mutta se herätti aina huomiota. Auton kova nopeus, heittelehtiminen ja pako rikospaikalta viittasivat monen mielestä rattijuoppoon tai huumeissa hurjastelijaan. Kuski ei ollut yrittänytkään jarruttaa vaan oli posauttanut suoraan päin Arjaa.

Kuskista Pilvi Kekkilä-Kolhonen ei ollut osannut sanoa mitään, hän oli katsonut tätä yläviistosta eikä ollut erottanut edes käsiä ratilla. ­Auto oli ollut tumma, pienehkö, mutta merkistä ei ollut käsitystä.

Pilvistä oli heti nähnyt, että hän olisi halunnut esiintyä tärkeänä tähtitodistajana ja olla huomion keskipiste. Hänellä oli ollut kuitenkin niin vähän kerrottavaa, että mielenkiinto häneen oli sammunut nopeasti. Pilvi oli siirtynyt muiden kadun asukkaiden perässä Nappikauppaan, ja tilanteen puimista oli jatkettu siellä. Myös Tao ja minä olimme menneet mukana, ja pian kauppaan oli tullut paikallislehden toimittaja, jonka Tao oli hälyttänyt paikalle. Tao oli tietenkin kaivanut kameran pomppansa taskusta heti tilanteen tajuttuaan ja ottanut ­kuvia ambulanssin lähdöstä ja kadun hässäkästä. Toimittajalle ei ollut irronnut kovin paljon, sillä kukaan ei ollut juuri sillä hetkellä ollut katupeilin ääressä, vaikka muut pelaajat olivat edelleen olleet talossa.

– Meillä oli peli-ilta, Ebba oli selittänyt poliiseille. – Bridgeä ja pokeria, seiskaa ja sököä. Tavallinen ­porukka paikalla.

Seija, Hilkka ja Olavi olivat nyökytelleet Ebban puheille. Arja oli ollut uusin tulokas mutta jo hyvä tuttu. – Vähän tokajia ja leivoksia, pieniä suolapaloja, Ebba oli kertonut takellellen. Hilkka oli kyynelehtinyt siinä kuin Ebba, Olavi ja Seija olivat olleet synkän vakavia. Seijan suupielessä oli ollut imuke, ja pari kertaa kuulustelun aikana hän oli ollut sytyttää savukkeen.

Jankkaavaahan se oli ollut, varsinkin Ebban voivottelu, että jonkun olisi pitänyt lähteä saattamaan Arjaa edes vähän matkaa. – Pois varjoiselta kujalta, Ebba oli pyyskähtänyt. Hän oli tarkoittanut seurueen ainoaa miestä, mutta Olavi ei ollut ottanut siitä paineita. Arja oli muihin verrattuna nuori ja oli vakuuttanut selviävänsä kotiin. Hän ei ollut juonut kuin pari pientä lasillista viiniä, oli ollut vielä matkasta väsynyt ja halunnut ajoissa nukkumaan, jotta olisi aamulla kassalla skarppina.

– Älä vatvo, Seija oli lopulta ­napauttanut Ebballe. – Hänen päivänsä olivat luetut, ja jos hän olisi varjeltunut täällä, auto olisi törmännyt häneen jossain muualla.

– Sellainen sekopääkuski, Hilkka oli myötäillyt. – Kiersi varmaan ­ympäri kaupunkia etsimässä ihmisiä, joita säikytellä.

Ehkä, ehkä ei.

Minä olin ollut kauhistunut ja ­surullinen. Olin muistanut Ramun ja tiennyt, että tämä olisi sokki hänelle. En ollut pitänyt Arjasta sen kummemmin, mutta ei hänelle olisi ­pitänyt käydä näin. Nuorihan hän vielä oli ollut, täynnä energiaa. 

Poliisit olivat kyselleet, oliko ­kukaan havainnut kadulla mitään poikkeavaa aiemmin illalla. Ebban mukaan kaikki liikkeet olivat sulkeutuneet kuudelta, ja suurin osa työntekijöistä oli lähtenyt koteihinsa. Kahvila pantiin kiinni kahdeksalta, ja antikvariaatin miehet olivat poikenneet vähän ennen sulkeutumista ostamassa sämpylöitä. Kultasepänliikkeessä oli somistettu ikkunaa joulutunnelmaiseksi, ja Molla lapsineen oli ollut miehensä apuna. Sitten katu oli hiljennyt, ja Arja Ropo oli istunut korttipöydän ääressä puoli yhdentoista tienoille.

Poliisit olivat tehneet listan ­kadulla vakituisesti asuvista ja lähteneet heti afrikkalaisista kuul­tuaan kysymään näiltä, olivatko nämä nähneet jotain. Jonkin ajan kuluttua Bakar oli sännännyt sekopäisen oloisena kahvilaan ja halunnut tietää, mitä oikein oli tekeillä. Hän, Pinda ja Pepe olivat olleet nukkumassa, kun summeri oli pirissyt ja alaovea oli taottu lujaa. He olivat olleet kauhuissaan, eikä tilannetta ollut yhtään huojentanut se, että he olivat ikkunasta nähneet poliisin olevan oven takana. Lopulta Bakar oli laskeutunut avaamaan ja poliisit olivat työntyneet yläkertaan. Afrikkalaiset olivat joutuneet esittämään passinsa, myös ajokorttia oli tivattu sekä esitetty tiukkoja kysymyksiä tekemisistä. Seija oli selittänyt Arjan turman, ja Bakar oli ollut avoimen järkyttynyt. Minua oli vähän ihmetyttänyt se, ettei ­Seija ollut soittanut Bakarille ja kertonut poliisien tulosta, mutta ehkä hän oli ollut tyynen pintansa alla sokissa siinä kuin me toisetkin.

Ebba oli jossain välissä soittanut kultasepälle yläkertaan ja kertonut, mitä oli meneillään. Mies olikin tullut alakertaan ja sanonut poliiseille, että Molla ja lapset olivat olleet unten mailla, kun turma oli tapahtunut. Hän itse oli katsellut toimintaleffaa kuulokkeet korvilla ja havahtunut Ebban soittoon, kun valo oli alkanut välkkyä pöydällä olleessa kännykässä.

Bakarin tultua väki oli alkanut vähentyä. Tao oli huomaamattani häipynyt jossain välissä kuvineen toimitukseen. Pitsinen alusasu oli jäänyt käyttämättä, mutta seksi oli viimeinen asia, jota ajattelin sinä yönä. Sen sijaan mielessäni oli alkanut takoa lause, jonka Ebba oli päivällä sanonut: "Hänellä on jokin tärkeä uutinen kerrottavanaan."

Mitä Arja oli kertonut? Ei, ei se asia voinut olla yliajon syy, olin ­vakuutellut itselleni. Kaikki uutisen kuulleet olivat todistettavasti jääneet Nappikauppaan Arjan lähdettyä, kukaan ei ollut voinut kaahata hänen ylitseen. Oliko kellään edes autoa? Oli tai ei, kukaan paikalla olleista ei ollut syypää Arjan kohtaloon. Oliko Arja edes paljastanut uutistaan?

Afrikkalaisista kenelläkään ei ollut ajokorttia. Sökösakista vain Olavilla oli ollut kortti, mutta se oli kadonnut kauan sitten, eikä hän ollut hakenut uutta vaan oli myynyt pakunsa. Koska katu oli kävelykatu, sillä ajoi päiväsaikaan harvakseltaan vain tavarantoimittajia. Kadun asukkaat ja autolla töissä käyvät joutuivat jättämään kulkupelinsä sivukaduille tai parin korttelin päähän parkkitaloon, sillä takapihoillakaan ei ollut tilaa ­autoille. Olin monesti kuullut Pepin kiroilevan pysäköintipaikan löytymisen olleen kiven takana.

Virkavalta oli käynyt kaikki kadun ihmisille kuuluvat autot läpi. Yksikään ei ollut vastannut Kekkilä-Kolhosen kuvausta, eikä merkkejä törmäyksestä ollut löytynyt.

– Että tämän piti tapahtua juuri joulun alla, Ebba oli huokaissut pari päivää tapahtuneen jälkeen. – En minä tietenkään moiti Arjaa, hän oli lisännyt syyllisen näköisenä.

– Joulu on niin tärkeä asia meille tällä kadulla ja on vain ikävää, että sen ylle lankeaa varjo.

Nähtävästi Ebba olisi lapsen lailla halunnut pyyhkiä taulun puhtaaksi huonoista kuvista ja piirtää uusia ja iloisia. Olin ollut ostamassa viinereitä, sillä Tao oli luvannut tulla iltakahville, ja olin nähnyt ­Ebban – harvinaista kyllä – aivan yksin nappikassalla. Olin kiirehtinyt ­jututtamaan häntä ja kautta rantain johdatellut puheen Arjan tärkeään uutiseen. Ebba oli näyttänyt hetken täysin pöllämystyneeltä.

– Ai niin, se, hän oli ähkäissyt.

– Arja sanoi selvittäneensä isänsä salaisuuden.

– Ja? olin kannustanut.

– Ei siinä sen kummempaa, E­bba oli katsonut minua silmät killillään. – Joku sanoi, oliko se nyt Olavi, että nostetaan isälle malja, ja niinhän me nostettiin. Mitä muuta siinä olisi voinut tehdä? Ebba oli ihmetellyt.

Kysyä, kuka se pirun isä oli! Mutta he eivät olleet kysyneet, joku toinen oli alkanut selostaa erakoituneesta sukulaisestaan, ja puhe oli polveillut serkun kummin kaimoissa. Olin katkaissut Ebban vuodatuksen kysymällä suoraan, oliko Arja aikonut esitellä isänsä uusille ystävilleen.

– Jotain hän siitä mainitsi, Ebba oli kurtistanut otsansa miettimisryppyihin. – Odotapas nyt... Yllätyspommiko hän sanoi? Ei, ei se voinut olla se. Yllätysjuhlasta hän varmaankin puhui. – Voi voi sentään. Kamalaa isälle menettää tytär saman tien, hän sitten huokaillut.

Mikäli isä tiesi tyttärestä, olin ajatellut. Jos Arja todella oli käyttänyt sanaa yllätyspommi, se viittasi ­minusta siihen, että hän oli vasta aikeissa paljastaa olemassaolonsa isälleen ja ykskaks päin naamaa. Hän oli kuollut sopivasti ennen ­salaisuuden ilmituloa, sisäinen ­neiti Marpleni huomautti heti. Se voisi tarkoittaa, että isä oli jotain kautta päässyt selville Arjan aikeista ja sulkenut hänen suunsa. Simonen Kanarialla se ei voinut olla, ei myöskään vuodeosastolla muumioituva antikvariaatin Heimo, eikä ainoana paikalla naisseurassa ollut Olavi. Kaikki isäehdokkaat oli poissuljettu, joten oli aika minunkin sulkea mappi. Todistettavasti syyllistä ei ollut tarjolla kätevästi kuin television poliisisarjoissa. Silti asia jäi kaihertamaan mieltäni.

– Olisi luullut, että sekopäinen kuski olisi hylännyt sen auton, Tao oli tuuminut illalla luonani. – Jättänyt liudan sormenjälkiä ympä­riinsä ja muita johtolankoja myös. ­Pasauttanut päin puuta tai seinää.

Olin ollut samaa mieltä, mutta autosta ei ollut mitään ­havaintoa. Poliisi oli kyllä kiertänyt ­pysäköinti­alueet ja -hallit, haravoinut lähiseutuja, pysäyttänyt ratsiassa vastaavan näköisiä ajoneuvoja, mutta kala ei ollut uinut pyydykseen.

Minä olin antanut Ramun kännykkänumeron poliisille heti tapahtumapaikalla, ja olin myöhemmin pannut hänelle osanottoviestin. Ramu ei ollut reagoinut mitenkään siihen, mutta Ebba oli viikolla kuullut hänen olleen yhteydessä hautaustoimistoon. Ebballa oli yhteyksiä joka alalle.

Olla yhteydessä oli eri asia kuin olla läsnä, olin heti käsittänyt. ­Ramu ja Arja olivat olleet läheisiä ja perillä toistensa tekemisistä, mutta milloin he olivat viimeksi ­tavanneet? Tuskin edes silloin, kun me kaksi tapasimme kauneusmessuilla. Jos Ramu skippaisi Arjan hautajaiset, sitä en nielisi vaan haukkuisin hänet maanrakoon. ­Arja oli ollut palvova äiti, ja olisi väärin, jos Ramu ei tulisi osoittamaan hänelle kunnioitustaan. ­Neela-täti oli puhunut, mutta eri asia, mitä Ramu tekisi.

Viinerit olivat tehneet kauppansa Taolle sinä iltana, mutta muuten tunnelma ei ollut ilakoitunut. Pitsiasu oli siirtynyt tyynyn alta kaappiin odottelemaan eroottisempia aikoja, mutta näillä näkymin sellaisia ei ollut edessä. Tao tuntui taas väljähtyneeltä, ja Lurre, jota en kaivannut, oli tiessään.

Pepen kanssa juttelin silloin tällöin. Arjan kuoleman jälkeisenä päivänä hän oli lyönyt rumpua kymmenisen minuuttia hitaasti ja raskaasti niin, että koko katu oli kuullut muistorummutuksen avoimen ikkunan kautta. Se oli ollut hiljentävä hetki, mutta vaikutus oli mennyt pian ohi. Hyvin nopeasti kaikki kadun varrella olivat omaksuneet poliisin linjan ja pitivät ­tapahtumaa surullisena onnettomuutena. Tutkimukset jatkuivat yhä, mutta läpimurtoa ei ollut odotettavissa.

Erpo kavereineen oli innostunut mysteeristä ja he aikoivat löytää yliajajan. He olivat etsineet netistä sopivan näköisen auton kuvan Kekkilä-Kolhosen antamien tuntomerkkien avulla ja partioivat lähikaduilla koulun jälkeen. Erpo uskoi, kiitos salapoliisi Mikki Hiiren, että rikollinen palaisi aina rikospaikalle. Miksi muka? Minä ainoana taisin vatvoa aivan muita vaihtoehtoja mielessäni ja elätin toivoa, että ­Ramu tulisi ja häneltä selviäisi jotain ­Arjan Tampereen-matkasta.

Musiikki vaimeni ja tömähdin nykyhetkeen. Viimeisten rentouttavien venytysten jälkeen aerobic-ryhmä hajaantui. Osa jatkoi laitteilla, mutta minä menin suihkuun.

Iina oli jättänyt tämän illan väliin. Olisin mielelläni mennyt hänen kanssaan istumaan hetkeksi baariin juttelemaan niitä näitä. Mietin, piipahtaisinko vanhempieni luona, mutta he olisivat taatusti vatkanneet kävelykadun vaarallisuutta. Isä oli viimeksi tavatessamme ­jupissut, että kadunpäihin pitäisi saada betoniporsaita niin, ettei kaahailu onnistuisi. Äiti taas oli ­antanut minulle kymmenen muumiheijastinta, jotka minun piti kiinnittää ulkotakkiin. "Miksi? Että olisin parempi maali?" oli mieleni tehnyt kysyä, mutta äiti oli ollut niin huolestuneen oloinen, että olin ­luvannut totella. Vanhemmat eivät sentään olleet ehdottaneet, että muuttaisin takaisin kodin turvaan.

Piipahdin matkan varrella kioskilla ja ostin pari englannin- ja saksankielistä joululehteä. Aatto vaani jo nurkan takana.

Ebban pelko joulutunnelman latistumisesta ei toteutunut. Nappikaupan ikkunaan koottiin uutta kalenteria ja valmisteltiin vimmaisesti luukkujen yllätyksiä. Minka suunnitteli lasten askartelukerhoja ­Ebban ja Mollan kanssa, ja minä viimeistelin päiväkoti- ja kerhoväen lastennäytelmän maskeeraukset.

Kaupunginteatterin seuraava ensi-ilta vuoden alussa olisi Huomenna hän tulee, ja sen neljä roolihahmoa kehittelisin nopeasti. Inhosin näytelmää, olin käynyt katsomassa sen Helsingissä erään työpaikan porukan kanssa. Se oli ollut salongin omistajan käsitys kivasta pikkujoulusta, mutta näännyttävän pitkä, tylsä ja hidas Godot’in odotus oli ajanut meidät mielenhäiriön partaalle. Yleisössä oli ollut pari yläkoululuokkaa, ja oppilaat olivat koko näytelmän ajan tekstailleet ja surfailleet kännyköillään. Valon­välähdykset siellä täällä olivat olleet kuin naulan iskuja otsaan. Väliajalla olimme syöksyneet baariin ja kumonneet monta terävää. Toinen puoliaika olikin jäänyt väliin.

Nyt olin vihjannut ohjaajalle, että hän nopeuttaisi näytelmää ­vähän, mutta hän vannoi jalon klassikon nimiin. Minun ei auttaisi kuin tehdä niin pitävä maski, ettei sitä tarvitsisi korjailla väliajalla, ja pääsisin pakoon ennen esiripun nousua.

Kiireet täyttivät minunkin päi­väni kuun vaihtuessa, ja siksi Ramu pääsi yllättämään minut. Hän soitti minulle reilu viikko Arjan kuoleman jälkeen ja sanoi seisovansa pihallani. Kiirehdin avaamaan alaoven, katsoin häntä ja silmäni sumenivat. Hän kahmaisi minut syliinsä ja halasimme pitkään.

– Ei sen näin pitänyt mennä, hän sanoi tukahtuneesti.

– Milloin sinä tulit, kauanko olet? kysyin ja johdatin hänet peremmälle.

– Eilen Helsinkiin, tänään tänne ja takaisin ylihuomenna, hän lateli.

Hän riisui pitkän nahkatakin ja saappaat, istui sohvalle ja suki lyijynharmaita hiuksiaan. Silmät olivat samansävyiset ja synkän väsyneet. Tarjosin kahvia ja ruokaa, ja hän kysyi, oliko minulla olutta. Mäyräkoira, jonka olin varannut Taon ja minun pitsipöksyillalle, oli yhä koskematon. Avasin hänelle pullon ja hän hörppäsi ahneesti.

– Kaikenlaisia asioita piti hoitaa, hän huokaisi. – Hyvä leikkaus ja väri sinullakin, hän jatkoi hetken kuluttua ja onnistui hymyilemään.

Kireys alkoi haihtua hänestä pikkuhiljaa, ja nautin hänen katselemisestaan. Hän oli oma taideteoksensa, ihmiskameleontti. Olisin halunnut heti tietää kaiken Meksikon-projektista, mutta summeri soi päässäni. Hän oli sanonut palaavansa sinne jo ylihuomenna. Miten hautajaiset?

– Ne on jo hoidettu, Ramu sanoi. – Äiti tuhkattiin. Minä toimitan ­hänet myöhemmin sukuhautaan.

Hoidettu milloin? Oloni kylmeni, sillä selvästikään hän ei ollut vaivautunut paikalle, vaan alan yritys oli hoitanut peijaiset. Hän myönsi noin käyneen mutta pani sen kiireen syyksi.

– Sinun kiireesi, tokaisin. – Hänen uudet ystävänsä olisivat halunneet paikalle.

– Mitkä ystävät? Ramu ihmetteli. – Äiti ei koskaan maininnut kuin satunnaisia tuttuja.

– Hän oli monessa mukana, ­minä aloitin.

Ramu haukotteli ja valitti aikaeron vaivaavan vielä. Hän ei olisi halunnut puida Arjaa, mutta kysyin, miten pitkälle Arja oli päässyt ­sukuselvityksessään ja mitä tämä mahdollisesti oli löytänyt Tampereelta.

– Tampereelta? Ramu toisti.

– Mitään tietoa, että hän on käynyt siellä. Minä olen tosin ollut viime ajat sellaisessa katveessa, ettei ­mikään yhteys ole toiminut kunnolla. Jotain on voinut kadota matkalla. Viimeisessä minun lukemassani viestissä äiti ilmoitti, että ­perintö oli odotettavissa.

– Meni sinulta ohi suun, huomautin.

– Muori höprehti, Ramu virnisti. – Äitinsäkin puolelta hän toivoi ­koko ajan löytävänsä jonkun aatelisen, jolta voisi mennä vaatimaan läänitystä. Voinko minä olla yötä täällä? Ei tee mieli punkata äidin kamojen seassa.

Totta kai halusin hänet viereeni ja kuulla Meksikon kuvioista. Hän oli tuonut mukanaan pullon punaviiniä, ja sen vajuessa hän kuvaili Meksikon raunioiden ja kallioiden seinämaalauksia ja taidetta ihmiskehoille, suurta spektaakkelia, jossa oli mukana kymmeniä ihmisiä eri maista ja josta tehtäisiin dokumentti. Hän puhui pääni pyörälle, luetteli ihmisten ja paikkojen nimiä, ja minä säihkyin ihastuksesta, päihdyin pelkistä sanoista. Janosin raunioiden ääreen ja janosin häntä, vajosin hänen syliinsä ja sukelsin nautintoon. Ylihuomenna hän ottaisi minut mukaansa, ja Godot ja kaikki muut jäisivät unholaan.

Aamulla alkovissa katsoin ­Ramua hellästi. Minun upea mieheni, raju rakastajani. Hän oli yöllä juuri ennen nukahtamistamme kuiskannut, että pyytäisi minulta jotain tänään. Kysyisi mukaansa, olin tiennyt ja halunnut huutaa TAHDON! Hän oli kuitenkin painanut sormen huulilleni ja hyssyttänyt uneen.  

Jätin hänet nukkumaan ja hörppäsin vain mehua. Toisin Nappikaupan lämpimiä leipomuksia ­yhteiselle brunssille reilun tunnin kuluttua, kun minulla olisi tauko kahden asiakkaan välissä. Sitten iltapäivän lopuksi ilmoittaisin ­Pepille luopuvani vuokratuolista ja lähteväni Meksikoon. Pikkuseik­koja, kuten tekojeni seuraamuksia, en välit­tänyt pohtia, sillä maailma odotti ­minua.

Maailma ehkä, mutta Ramu ei. Hän oli häipynyt, kun tulin takaisin. Olohuoneen pöydällä oli avain­nippu ja paperilappu, jossa luki: Neela muru, pakko kiirehtiä junalle. Ole kiltti ja hae tällä viikolla äidin asunnosta pahvilaatikko, johon olen ­pakannut muutaman henk.kohtaisen kapineen. Pane säilöön johonkin, kerron myöhemmin osoitteen, mihin sen voi toimittaa. Muut kamat hakee kierrätyskeskus. Olet kulta, Neulanen.

Neulanen. Vanha lempinimi kurssiajoilta. Neulaseksi tunsin ­itseni, olisin halunnut pistää ketä tahansa. Kameleontti oli taas ­hämännyt minut. Eikä siinä kaikki. Näin ikkunalaudalla toisen viestin. Se oli violettikultaisen erikoisen maljan alla, ja vedin sen varoen pois. Pidä äiskästä huolta jonkin ­aikaa, haen hänet Meksikon jälkeen. Pusipusi, Neulanen!

Voi jumalauta. Sen ymmärsin, että Pepillä oli muutaman rakkaan edesmenneen villakoiran uurna ­takanreunustalla, mutta että minulla oli isänmetsästäjä ikkunalau­dalla... Se oli härskiä hyötykäyttöä! Ajattelematonta ja julmaa Ramulta. Vedin verhot kiinni ja auki, toivoin uurnan katoavan, mutta mitä vielä. Vedin ja avasin uudelleen, ja vielä kerran, mutta siinä se nakotti. Huomasin parin miehen seisahtuneen kadulle ja katsovan ikkunaani. Se tästä puuttuikin, että minun luultiin lähettävän verhoilla tie on selvä -merkkejä seksinostajille. Vilkutin miehille kuninkaallisesti ja käänsin selän Arjalle. Minne panisin uurnan? Entä se laatikko, antaisinko kierrätyskeskuksen viedä senkin? En ollut luvannut mitään Ramulle, en, mutta tiesin, ettei ­minusta olisi jättämään laatikkoa ja Arjaa heitteille.

Sijoitin uurnan lopulta styroksiseen kylmälaukkuun keittiön ­komeroon. Paremmin se olisi sopinut vaikka Nappikaupan tai anti­kvariaatin hyllyille, miksei Peppinan kissapatsaidenkin seuraan tai koruliikkeen ikkunaan, seurallinen ihminenhän Arja oli ollut. Epäilin kuitenkin, että minua pidettäisiin kieroutuneena, jos tyrkyttäisin ­minulle uskottua uurnaa muille. 

Manasin Ramua moneen otteeseen hänen käyntinsä jälkeisinä päivinä ja pitkitin laatikon hakua. Ramu oli arvannut sen, koska Arjan vuokranantaja soitti viikon lopussa ja sanoi, että asunto oli muuten tyhjä, mutta se loota. Hakisinko vai nakkaisiko hän sen jäteastiaan? Hainhan minä. Narulla sidotun ­banaanilaatikon, jossa päällimmäisenä oli taiteltu sanomalehti.

Kotona ujutin lehden pois narujen alta ja näin Ramun henkilökohtaisiksi luokittelemat tavarat. Läppäri, Ramun valokuva kehyksissä, pari kulunutta albumia ja nahka­kotelo. Siinä kaikki. Pieneen mahtui yhden ihmisen elämä. Muistin Arjan vetäneen lukupiiriä, mutta Ramu ei ollut kelpuuttanut yhtäkään kirjaa muistoksi. Hän oli tainnut lappaa suruttomasti menemään kaiken, ja miksei olisi, sillä mitä hän olisi tehnyt Arjan irtaimistolla lennellessään ympäri maailmaa.

Sukututkimusaineistoakaan ei laatikossa ollut, varmaan sen tiedot olivat läppärin uumenissa. Pieni uteliaisuus orasti mielessäni, mutta Minkan hoilotus rapuissa sai ­minut sullomaan sanomalehden takaisin laatikon päälle ja lykkäämään sen alkovin sängyn alle.

Yhteyteni Ramuun oli ihme kyllä pysynyt Arjan kielenkantojen takana, sillä kukaan kadun mummoista ei ollut kysellyt hänestä. Nähtävästi olin ollut Arjan mielestä liian mitätön hehkutettavaksi hänen poikansa ystävänä. Mitäpä tuosta, minulla ei ollut mitään halua puhua kenenkään kanssa Ramusta. Hän oli minulle menneisyyttä.

– Mustaa ja valkoista nuudelia, Minka hihkaisi ensisanoikseen.

– Ei löydy kuin spagettia, ilmoitin.

– Tukkaan, Minka katsoi minua toivottomana. – Sekaisin mustia ja valkoisia nuudelikuituja. Paljonko ne maksaa?

– Vähän päälle kympin per paketti, ja koko päähän tarvitaan ehkä viisi, arvioin. – Miksi?

– En mä tiedä, dalmatialaisolo jotenkin, Minka pöyhi otsatukkaansa. – Kuusikymppiä koko hoito?

– Riistäjä, huokaisin. – Työkin maksaa.

Minka ei kuunnellut vaan höristi korvia rapun tapahtumille. Ylinnä erottui pojan ääni, ja se sai minut ärtymään. Olin sopinut Pepen kanssa, ettei hän harjoittelisi Erpon kanssa iltaisin. Kuulin myös parin muun pojan selittävän rummuista ja arvasin Erpon aikovan esittää heille taitojaan. Ymmärsin pojan innon, piti päteä kun oli aihetta, mutta kolme kakaraa läpyttämässä vuohivainaata oli minulle liikaa. Alaoven avaimen varapiilopaikan alkoi tietää turhan moni, olisi aika vaihtaa se.

Kun pojat olivat tasanteella, Minka työntyi käytävään ja sujahti heidän vanavedessään mukaan.

Minä katsoin pimeään iltaan, mustaa ­katua, ja toivoin, että olisi alkanut sataa lunta. Hanget, korkeat nietokset olisivat karkottaneet viimeiset muiston yössä kaahaavasta autosta.

Se muistolaatikko. Mietin siinä olevaa läppäriä ja olin jo menossa ottamaan sen esiin, kun rumpu­läiske alkoi. Happihyppely oli paikallaan, ja hetken mielijohteesta kiinnitin kaikki muumiheijastimet tummansiniseen toppatakkiini. Kävelin ensin keskustaan ja tapasin kaksi aiemmasta työpaikasta tuttua tyttöä kenkäliikkeen ikkunan ääressä. Lähellä oli pubi, ja menimme sinne vaihtamaan kuulumisia. Minun ei tullut ikävä takaisin siihen salonkiin, sillä omistajan poika oli edelleen kuvioissa ja entistä vaikeampi.

– Kampeaa äitiään sivuun, Sikke kertoi. – Haluaa paikalle seksikkäämmän ilmeen. Niin kuin meidän asiakaskunnasta saisi seksikästä kirveelläkään.

– Suurimmasta osasta ei saisi, Viivi vahvisti.

Olin samaa mieltä, myös siitä, että olin kuorinut kermaa kakun päältä viemällä mukanani joitakin tärkeitä asiakkaita. Siksi olin myös liittynyt siihen ihmislajiin, jonka nimeä ei saanut mainita.

Sikke oli melko kyllästynyt salongin ilma­piiriin ja kysyi, mikä oli Peppinan ­tilanne. Lupasin ilmoittaa hänelle, jos vuokratuoli vapautuisi. Tytöt kertoivat vielä salongin joulukampanjasta, jossa luvattiin monenlaista hoitoa edulliseen pakettihintaan. Asiakkaille oli postitettu prameita mainoskirjeitä, mutta varauksia oli tullut vähän.

– Siinä uudessa kylpylässä voisi olla kiva työskennellä, Sikke tuumi. – Ihanan tasokas paikka.

Kylpylän nimi oli Hopeinen Kuu, ja usea Peppinan asiakas oli jo kiitellyt sen altaita ja hoitopalveluja. Ravintolan hintoja joku oli sanonut korkeiksi laatuun verrattuna mutta arvellut alkuahneuden menevän ohi. Paikallisissa lehdissä kylpylää oli mainostettu paljon, ja revyy­ryhmä esiintyisi vielä pari viikkoa. Sen jälkeen tulisi karibialainen ­orkesteri tanssijoineen.

Sikke ja Viivi olivat viettäneet kylpylässä hemmottelupäivän, ja he hymyilivät autuaina muistellessaan sitä. Minun alkoi heti tehdä mieli kokeilla samaa ja naisista erottuani aloin pohtia, kenet pyytäisin seurakseni. Jonkun teatterilta vai Iinan tai Anna-Sofian? Miestä ei matkassa tarvittu, sillä miehen kanssa ei lötkötetty vierekkäisillä tuoleilla kauneusnaamioiden peitossa ja pohdittu, millaiset rakennekynnet tällä kertaa. Mies varaisi pöydän ravintolasta ja tarjoaisi illallisen. Tao oli vankka vaihtoehto pisteeksi iin päälle, joten seisahduin hattuateljeen eteen soittamaan hänelle.

– Kumiankkana luokses pompin, Tao lupasi nauraen. – Mennään yhdessä kylpyyn, mennään porealtaaseen!

Ei sen ihan näin pitänyt mennä, mutta samapa tuo. Sovimme sunnuntaista – hän hakisi minut kahden maissa. Pannessani puhelimen pois huomasin hattukaupan seinällä kuvan itsestäni. Minä ja kavaljeeri vanhojen tanssiasuissa. Ai, että rubiininpunainen iltapukuni oli upea, kampaus ja meikki tietenkin myös. Poika oli vähän totinen tattikorva, enkä ollut selvillä, minne hän oli kirjoitusten jälkeen kadonnut. Vastaan hän ei ollut enää tullut, kuten ei moni muukaan lukiokavereista. En ollut aiemmin huomannut meidän kuvaamme lukuisten muiden joukosta, Hilkka oli varmaan kohteliaisuuttaan etsinyt sen arkistoistaan.

Kuva taisi sisältyä puvun vuokran hintaan, tajusin, mutta eri asia, ketkä pääsivät kunniapaikoille. Tattikorva pääsi, kiitos minun.

Kadun kaupat olivat jo menneet kiinni. Rummutusta ei enää kuulunut, rauha oli maassa. Näin Maxin ja Moritzin sämplivän pienen kuusen kanssa. Toinen kantoi sen ikkunan ääreen, toinen siirsi sen heti tiskille. Molempien kädet huitoivat, ja äkkiä Moritzilla keitti. Hän alkoi nakella Maxia joulupalloilla. Max väisteli virkattuja ja neulottuja pommeja ja pakeni takahuoneeseen. Moritz juoksi perässä, ja hiljaisuus laskeutui puotiin.

Valokuvaamossa Seija Santala seisoi ikkunan ääressä hämärässä. Takaovi raottui, valojuova lankesi huoneeseen, ja sitä pitkin käveli ­Bakar. Hän kietoi käden Seijan vyötärön ympäri ja johdatti tämän pois. Niinpä.

Minun ei tehnyt jostain syystä mieli olla yksin ja menin Cafe Nappikauppaan. Paikalla oli muutama asiakas ja Lulu, joka jutteli kassan ääressä vaalean pörrötukkaisen miehen kanssa. Sisimmässäni jysähti ja olin saman tien tulenpalavan vihainen itselleni. Lurre oli ketku vaikka voissa paistaisi. Samassa mies kääntyi, ja taas sisälläni notkahti. Mies ei ollut Lurre vaan täysin tuntematon. Pitkä, raamikas, komea ja ruskettunut. Gigolo mikä gigolo, oli ensimmäinen ajatukseni. Miehen lemmikkisilmät olivat kuitenkin asialliset ja ystävälliset. Hän nyökkäsi minulle, ja minä hymyilin ­hänelle. Olin aikeissa mennä ostamaan suklaakahvin, mutta Ebba puuttui peliin.

– Voitko sinä kuvitella, Neela, ­että se Arjan poika on tuhkannut Arjan meidän selän takana? Ebba puuskutti tuohtuneena. – Että näin hävyttömiä jotkut ovat. – Kai hänellä oli syynsä. Meksikosta ei noin vain piipahdeta, tyynnyttelin.

– Ihmisellä on yksi äiti, Ebba s­anoi musertavasti. – Äitiä ei hylätä. Meidän täytyy järjestää Arjalle muistojuhla omin voimin.

Purin huultani, etten olisi pärskähtänyt. Siihen tilaisuuteen minulla olisi yllätysvieras. Ebba pudisteli päätään suu viivana, sitten ykskaks hänen silmänsä iskeytyivät minuun kovina kuin vauvansiniset posliinipallot.

– Sinä annoit poliisille sen pojan yhteystiedot, Ebba sanoi.

Upsista. Sen tilanteen olin täysin unohtanut. Sanoin nopeasti, että olimme opiskelleet monta vuotta sitten samassa kauneusalan laitoksessa ja meilailimme silloin tällöin. Rukoilin mielessäni, ettei kukaan ollut nähnyt Ramun tulevan tai lähtevän luotani alkuviikolla. Tämä toiveeni toteutui, sillä Ebba tyytyi vain varmistamaan, etten ollut tiennyt pojan ­aikeista Arjan suhteen. Siihen saatoin vilpittömästi vastata, että asia tuli minulle täytenä yllätyksenä. Lähes vilpittömästi, sillä oikeasti minun olisi pitänyt käyttää pluskvamperfektiä vai mikä hitto se aikamuoto oli. Mitä pirua sekoilin, ­missä ajatukseni seila­sivat?

Aivan, viikinkimäisen komeassa karjussa kassalla. Saskia Simonen tuli juuri keittiön puolelta ja lykkäsi miehelle kasan muovilaatikoita. Hän tervehti minua, ja Ebba totesi hajamielisesti, että siinä oli sisaruspari kuin kaksi täysin eri marjaa. Sitten hänen päähänsä pälkähti uusi huolenaihe.

– Se Arjan asunto. Onkohan se poika älynnyt järjestää sen tyhjentämisen? Pitää ottaa selvää. Eihän se käy, että tavarat nakataan roskiin.

Voi helvetti, että minua koeteltiin. Pinnistin kasvoilleni kiltin ­ilmeen ja kerroin Ramun huolehtineen asiasta. Ebban valahtaneet kasvot kertoivat, että hän ymmärsi, miten se oli tapahtunut.

– Eikö se jättänyt mitään muistoksi? Ebba kysyi silmät kyynelissä.

– Vain laatikollisen tärkeimpiä esineitä, valokuvia ja sellaista.

Ebba huokaisi ja mutisi, että hyvä kun jotain sentään. Hän menetti kiinnostuksensa jäämistöön ja ­meni selittämään Saskialle, että ­tämä saisi suunnitella hautajaispaakelsit. Näin mielessäni arkun muotoisen leivoksen kukkalaitteineen, ja kun samassa kohtasin Saskian veljen katseen, näin naurun pilkahtelevan hänenkin silmissään. Mustan huumorin mies, ilman muuta tutustumisen arvoinen.

– Näkemiin, heijastinkeiju, mies sanoi mennessään ohitseni muovilaatikkoineen.

Heijastin? Ne muumit...

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.