Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock
Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Lurre on livennyt kuvioista, ja Neelan mielenkiinto kohdistuu nyt lehtikuvaajaan. Tao onkin kiinnostava, mutta Neelan on silti helppo kadota sivutielle tilaisuuden tullen. Öisellä kadulla vaanii kuolema.

Korjailin teatterissa väliajalla naispääosan esittäjän meikkiä ja olin hyvilläni, että nyt oli näytelmän viimeinen esitys. Arvon diiva oli hankala ihminen, yritti juoksuttaa ­minua kuin piikaa, ja siedin häntä vain, koska muu teatteriporukka oli mainio. 

Tänään väki oli menossa esityksen jälkeen loppukaronkkaan kantapubiinsa ja minut oli haas­tettu ­mukaan. Tavallisesti olisinkin mennyt, mutta olin sopinut tapaavani Taon. Hän veisi minut uuden viihdekylpylän avajaisiin vähän kaupungin ulkopuolelle.

– Menettelee, diiva tokaisi ynseänä, kun panin pensselit pois.

Hymyilin nätisti, ja nainen meni niskoja nakellen näyttämöä kohti. Istahdin hänen paikalleen ja arvioin tukkani väriä. Se kaipasi joko oranssia huuhtelua tai kokonaan uutta väriä. Kallistuin tuoreen värin puolelle, sillä olin kyllästynyt olemaan porkkana.

Sitä paitsi joulu hiipi alitajuntaan kaupoissa soivien reippaiden tonttulaulujen takia. Marraskuu oli jo puolivälissä, ja aikaiset linnut olivat viritelleet pyydyksiä asiakkaille ­Hopealähteenkadullakin. Nappikauppa ilmoitteli näyttävästi ikkunoissaan tulevista joulukortti- ja askartelukursseista. Koruliike ja antikvariaatti olivat panneet ikkunoihin värivaloja.

Meilläkin Peppi oli viimeksi ­tänään miettinyt, milloin alkaisimme taas tehdä töitä tonttulakki päässä ja pipariessu edessä. Olin katsonut häntä monttu auki, ja hän oli sanonut sen olevan Peppinan traditio. Iina oli nyökytellyt pontevasti ja kertonut heidän tarjoavan asiakkaille glögiä koko joulukuun ajan.

– Glögiplöröjä, Tuula oli iskenyt minulle silmää.

Plöröjä tai ei, odotin pikku­jouluaikaa, sillä asiakasmäärä lisääntyisi ja pääsisin tekemään hauskoja ja sävähdyttäviä kampauksia kokeilunhaluisille naisille. Nyt kohensin omia hiuksiani, meikkasin kleopatramaisesti, varmuuden vuoksi veden­pitävillä tuotteilla, jos vaikka plumpsahtaisin altaaseen jossain vaiheessa iltaa. Epäilin kyllä, ettei odotettavissa olisi hilpeää amerikkalaista kuteet päällä veteen hyppelyä, sillä kyseessä oli yksityistilaisuus kutsuvieraille, ja suurin osa heistä olisi kaupungin tärkeitä päättäjäpönöttäjiä.

Taolle tämä oli freelancer-keikka, paikallislehti jäisi nuolemaan näppejään. Minusta sen sivuuttaminen oli kuulostanut tylyltä, mutta Tao oli todennut, että jos ajattelin paikallislehden kulttuuriuutisten tasoa, näin kyllä syyn jutun epäämiseen. Valokuvanäyttelyn avajaiset olivat täyttäneet lehdessä peräti yhden koko sivun. Paljon Taon ottamia ­kuvia, jotka olivat olleet hyviä, ja ­vähän tekstiä tilkkeenä niiden ­välissä. Lähinnä henkilöiden nimiä, mutta yksi oli ollut joukosta poissa: valokuvaamon grand old lady Seija Santala. Tao oli sanonut ottaneensa hänestä kuvia, mutta toimittajan mukaan Santalan ilme oli ollut noita-akkamaisen ruma ja tämä olisi ­pilannut muuten säihkyvän kokonaisuuden. Bakar ja Pinda olivat sentään poseeranneet puisevina yhdessä kuvassa, samoin Pepe rumpuineen. Seinillä roikkuneet valokuvatkin olivat jääneet sivuseikoiksi asujen glamourin rinnalla.

Myös Max ja Moritz olivat puuttuneet kuvista, mikä oli varmasti harmittanut ainakin Maxia, sillä hän oli keikari niin arjessa kuin juhlassakin, aina rusetti kaulassa. He eivät olleet keskinäiseltä känältään edes ehtineet avajaisiin, ja jatkoilla olin ymmärtänyt heillä olevan parisuhdekriisi. Max oli viihtynyt tansanialaisten seurassa, ja tuon illan jälkeen olin vuokratuolini takaa nähnyt Pindan käyvän silloin tällöin antikvariaatissa. Kaksin he eivät olleet, sillä Moritz oli linnoittautunut nojatuoliinsa käsityökorin viereen virkaten ja neuloen joulupalloja. Triangelidraama leijui ilmassa, ja kadun mummot seurasivat sen etenemistä herkeämättä.

Oliko Maxin ja Pindan välillä ­mitään sen kummempaa – en vaivannut sillä päätäni. Pindan käväisyt kaupassa saattoivat olla silkkaa ajantappoa, koska kuten jo aiemmin olin ajatellut, tekemisen keksiminen tulisi työlääksi.

Rumpunsa ansiosta Pepe oli saanut huomiota. Paikallinen hevibändi oli pyytänyt hänet mukaan keikalle, ja huhuttiin, että hän oli tuonut menoon uutta eloa. Nappikaupan Mollan poika, Erpo, oli mankunut Pepeä opettamaan häntä soittamaan rumpua, ja tietenkin Pepe oli suostunut. Nappikaupasta pari oli saanut häädön heti yhden kaistapäisen takomissession jälkeen, ja tätä nykyä tunti pidettiin suutarin asunnossa heti koulun jälkeen. 

Erpon lahjatoivelistalla oli jo aito afrikkalainen vuohennahkakalvoinen djembe-rumpu. Poika oli selittänyt minulle totisena, että rumpu sisälsi kolme henkeä – puun, nahkansa antaneen eläimen ja tekijän hengen – ja hän haluaisi safarille kaatamaan puun ja vuohen.

Toinen, joka oli kiinnostunut rummun soitosta, oli Minka. Hän oli sydämistynyt äidin raakalaismaisesta käytöksestä avajaisiltana ja vaatinut, että majoittaisin hänet luokseni tet-harjoittelun ajaksi. Hän halusi hajuraon äitiin, joka riepotti häntä kuin räsynukkea.

Olin ehdottomasti kieltäytynyt ottamasta häntä, sillä olin arvannut, että hän säntäisi heti töiden jälkeen kiehnäämään Pepen lähettyville. Hymyilisi avuttomasti ja pyytäisi Pepeä ohjaamaan käsistä pitäen, miten rumpua piti läpsiä. Kyllä minä siskoni tunsin, samoin olisin tuossa iässä tehnyt itsekin – istunut sylissä ja antanut pojan siirrellä kätösiä ties minne.

En ollut siskoni vartija, mutta en halunnut hänen aiheuttavan stressiä Bakarille ja Pindalle. Kahvilan jatkoilla olin nähnyt heissä vaivautuneisuutta, kun Tuula oli tyrkyttänyt itseään rinnat ja suu törössä. Samoin Anna-Sofian goottikumppaneiden provosoivat olemukset olivat jähmettäneet miesten ilmeitä, vaikka periaatteessa tytöt koristeineen olivat samaa kaliiberia kuin joidenkin heidän ottamiensa muotokuvien nuoret naiset kirjavissa asuissaan ja kasvomaalauksissaan.

Miesten tippaleipämäistä ajatusrihelmää oli vaikea ymmärtää joskus, monen kohdalla en edes yrittänyt.

– Liukas luikku, sanoin peili­kuvalleni. Noilla sanoilla Saskia ­Simonen oli luonnehtinut Lurrea, kun tämä oli lähtenyt vetämään kesken illan. Molla oli hymähtänyt siihen, että eihän tiikeri raidoistaan eroon päässyt. Ebba oli toppuutellut heitä olemaan hupsimatta, Lurre oli Lurre, ja sillä siisti. Mikä hän oli loppujen lopuksi, ei ollut selvinnyt minulle sinä iltana eikä sen jälkeenkään. Maa oli niellyt hänet.

Palauttaessani vuokramekon olin kysynyt Anna-Sofialta, millaista hämminkiä Lurre oli aiheuttanut vuosien varrella. Pelkkiä naisjuttujako vai jotain muuta?

– Se sähläsi jonkin rakennusfirman kanssa, Anna-Sofia oli muistellut. – Samoihin aikoihin, kun Sylvia häipyi. Ukki siitä puhui joskus, mutta mitä siihen oikein liittyi... Oliko niin, että se yritti ostaa kadun talot pilkkahintaan jollekin urakoitsijalle, ison välityspalkkion toivossa tietenkin. Kortteli olisi pantu kokonaan uusiksi, rakennettu hotelli ja kauppakeskus sun muuta.

– Ja asukit vaivaistaloon, olin täydentänyt.

– Jotain sellaista, mutta ehkä osa olisi myynytkin modernimman mörskän toivossa, Anna-Sofia oli arvellut. – Monet näistä taloista ovat purkukypsiä.

Se Lurren tekemisistä, olin ajatellut. Olin kuitenkin pannut Lurren hakuun netissä, ja hän oli yhdistynyt Star Mill -nimiseen firmaan. Sen kotisivut olivat vanhentuneet, joten en tiennyt, mitä se oli harjoittanut. Tähtimylly viittasi sekä leipomo- että viihdepuolelle. Tortun vääntäjäksi Lurrea oli vaikea kuvitella, mutta naisten käsittely sujui.

Lurresta muistin toisen vipeltäjän, Ramun, josta en ollut kuullut sitten viimeisten härskien viestien. Myös Arja oli matkoilla, Ebba oli eilen kahvilassa esitellyt häneltä saamaansa korttia. Olin heti kateellisena ajatellut Arjan painuneen Meksikoon, mutta hän oli lähettänyt Ebballe ja muille mummoille kortin Tampereelta.

Kännykän pärähdys havahdutti minut ajatuksistani. Taotao, ystävien kesken Tao, odotti minua teatterin edessä. Riisuin ison lököttävän villapuseron ja jätin sen naulakkoon. Avajaisia varten olin pukenut ylleni lyhyen mustan hameen ja kultamustaraidallisen topin. Tyyliin olisi sopinut musta minkkiturkki, mutta sen korvasi tumma toppatakki. Mietin, sulautuisinko juhlajoukkoon vai näyttäisinkö hoviin eksyneeltä bilehörhöltä. ­Mitä jos joku tiukkaisi kutsukorttia? No, supliikkimiehenä Tao junailisi ­minut sisään, ja jos meno ei miellyttäisi, voisin jossain vaiheessa ­iltaa livistää kuin Tuhkimo.

Nappikaupan jatkoilta oli lähtenyt iso joukko vielä yökerhoon. Tao ja minä olimme heti olleet kuin vanhat kaverit. Hänellä oli hyvä huumorintaju ja sopivan itseironinen elämänasenne. Hän oli kertonut tulleensa kaupunkiin jokin vuosi sitten paikallislehden kesäkuvaajaksi. Hänelle oli käynyt klassisesti, hän oli rakastunut ja jäänyt, kun oli saanut vakinaisen paikan. Tyttö oli aikanaan valmistunut sairaanhoitajaksi, ottanut paikan toiselta puolelta Suomea, ja suhde oli sitä myöten soromnoo.

– Minä hölmistyin, Tao oli kuvaillut tunteitaan. – Että miten tässä näin kävi, että se häipyi noin vain. Vähitellen kumminkin tajusin, että hiilet eivät olleet enää aikoihin hehkuneet pesässä. Meillä oli omia ­menoja ja kavereita, oltiin enemmän kämppikset kuin pari. Sellaista sattuu.

Taolla oli hessuhopomainen asenne elämään. Mitä tapahtui, se tapahtui, eikä sille mitään voinut. Yleensä kaikki kumminkin kääntyi hyväksi. Välillä hän mietti hakeutuvansa muualle, mutta koska hän viihtyi kaupungissa, aie oli jäänyt. Työnsä puolesta Tao tapasi koko ajan uusia ihmisiä, liikkui monenlaisissa porukoissa, ja koska itsekin olin samalla lailla seurallinen, meidän oli helppo olla yhdessä. Mitään syvempää en tältä suhteelta ainakaan toistaiseksi odottanut. Suudelmat olivat kyllä lupaavia, mutta olisiko hän hyvä pano, sitä emmin vielä. Hänessä ei ollut sellaista karismaa kuin Lurressa.

– Olet nätti, Tao totesi ja avasi minulle taksin oven.

Niinpä, jokin tunne puuttui, sillä kehaisu ei saanut minussa heräämään odotusta yhteisestä hekumallisesta yöstä. Kommentti oli hyväntahtoinen, isovelimäinen, ja rusehtavissa silmissä oli lähinnä koiramainen, emännän paluusta ilahtunut katse. Kohta tulisi murkinaa kuppiin!

Tänään Tao oli sentään nähnyt vähän vaivaa ulkonäkönsä suhteen, sammarien tilalla oli mustat farkut, ruutupaidan päällä nahkaliivi. Plussaa, mutta edelleen melko kotikutoista. Oli tietysti osoitus hyvästä itsetunnosta, että hän ei välittänyt miellyttää ketään vaan oli oma itsensä. Olin kumminkin odottanut vähän isompaa satsausta. No, ilta oli nuori, ja parin viinilasillisen jälkeen hän voisi näyttää himoitta­valta. Ehkä.

– Onko katupeilin takana tungosta? Tao kysyi.

– Kyllä sitä kuulemma moni käy vilkaisemassa uteliaisuuttaan, naurahdin.

– Sepälle sataa pian tilauksia, Tao ennusti. – Meidän kaikkien sisällä asuu pieni tirkistelijä. Simosella on muuten oma pajatakomo tässä matkan varrella ja myymälä sen ­yhteydessä.

– Olen kuullut, mutta en ole ­vielä käynyt siellä, tunnustin. – Jotenkin minulle tulee siitä mieleen hevosenkengät, eikä minulla ole käyttöä niille.

Tao pudisti päätään tietämättömyydelleni ja selosti valikoimaan kuuluvan kaikenlaista rautaporteista kynttelikköihin ja muihin koriste-esineisiin. Hän itse olisi ­halun­nut Simosen tekemät saappaat, mutta suutarin ammattia ­Simonen ehti harjoittaa vain satunnaisesti.

– Eikö oppipoika osaa? kysyin ja tarkoitin kaveria, joka ahersi alakerran myymälässä.

Tao pudisti uudelleen päätään ja vastasi kännykkään. Hän selitti olevansa matkalla, aikataulu pitäisi kyllä. Tilaaja tuntui kertaavan yksityiskohtia, sillä Tao katsoi minua surkuhupaisena ja toisti sanoja ­'aivan niin, muistan kyllä, en unohda'. Minä katselin tien vieriä, valaistu talo vilahti ohi silloin tällöin. Täällä katupeiliin olisi autojen ­lisäksi osunut vain ohi loikkivia metsän eläimiä. Missä ihmeen korvessa se kylpylä oli ja miksen ollut kuullut sitä mitään aiemmin?

Rakentaminen oli toki aloitettu ennen tänne paluutani, mutta olisi luullut jonkun puhuvan siitä – edes isäni, joka oli taatusti nähnyt rakennuksen tiekaavoitukset. Minusta tuntui, että selkäni ­takana tapahtui ties mitä. Minulta ei kysytty ­lupaa mihinkään!

– Tämä peli ei vetele, sanoin Taolle totisena, kun hän sulki puhe­limen.

– Kyllä tämä perille asti vetelee, taksikuski vakuutti.

Virnistin taksikuskille, ja ­samassa saavuimme pieneen taajamaan. Muistin ykskaks alakoululuokkani tehneen sinne retken, olimme käyneet jossain vanhassa kartanossa ihmettelemässä perinnetyökaluja. Sen ­saman kartanon luokse päädyimme nytkin. Se oli osa kylpyläkompleksia, käsitti vastaanottotilat ja hoitolahuoneita. Jatkoksi oli rakennettu palikkamainen lisäsiipi, jossa oli hotellihuoneita kolmessa kerroksessa, ja sen takana kohosi lasinen kupoli, joka välkehti valoja. Poissa olivat vanhat rukit ja kangaspuut, sisällä kaikki oli pantu uusiksi. Sääli ailahti mielessäni aulaan astuttuani, olisi nyt johonkin nurkkaan voitu jättää kirnu sateenvarjotelineeksi. Vastaanoton nainen otti takkimme ja ohjasi meidät seremoniamestarin luokse.

– Minä näytän strategiset paikat, sliipattu mies hymyili lipevästi Taolle.

– Kiitos ei, Tao sanoi tyrmistyneenä.

Minä pärskähdin, ja johtaja katsoi meitä kärsimättömänä. Fingerporilainen kielioppi ei ollut hänen lajinsa. Hän uhkui moitetta, ja seurasimme häntä kiltisti kylpylän puolelle. Kutsuvieraita alkaisi tulla vajaan tunnin kuluttua, ja mies ­selitteli heistä vuolaasti ja ehdotti Taolle kuvakulmia, jotta taustalla näkyisi kylpylän parhaita puolia. Hän oli rasittavan touhukas, ja näin Taon sulkevan pian korvansa hänen puheilta. Lopulta joku toinen kaipasi miestä, ja huokaisimme helpotuksesta.

Suurimman altaan reunoille oli tuotu pöytiä, joille oli katettu monenlaisia cocktailpaloja. Allasalueen baarin lisäksi oli pari irrallista juomapistettä. Menimme lähimpään ja otimme viinilasit. Kiertelimme katsomassa paikkoja, ja päätin tulla hemmottelemaan itseäni pore­altaisiin lähiaikoina. Kylpylän kauneussalonkipuoli kiinnosti minua, mutta en yhyttänyt ketään, jolta olisin kysellyt sen miehityksestä.

Kun musiikki alkoi soida, Tao jätti minut kuljeskelemaan yksin. Hän meni kuvaamaan ovensuuhun, jossa pomot kättelivät yhteistyökumppaneitaan ja muita silmäätekeviä. Orkesteri oli minulle tuntematon, soitti hillittyä tanssi musiikkia, ja minä keinahtelin sen tahdissa palmurykelmän katveessa. Muistin äkkiä valokuvanäyttelyn viidakkokuvat ja melkein näin silmiä puiden lomassa. Ihoani alkoi äkkiä kihelmöidä, mutta se ei johtunut mielikuvasta, vaan ilmassa oli sähköä. Sen saattoi aiheuttaa vain yksi mies:

– Katkarapu, hymyilin Lurrelle.

– Maastosilmä, hän vastasi.

Lurren safiirisilmät tuikkivat, ja kun hän ojensi kätensä ja sipaisi kasvojani, tuntui kuin hän olisi silittänyt sydäntäni. Halusin hänet, ­halusin! Hän katsoi minua, ja näin halun hänenkin kasvoillaan. Hän veti minut palmurykelmän taakse ja suutelimme. Olin tulessa, ja hänkin oli. Hän tarttui käteeni ja johdatti minut kiemuraisia käytäviä pitkin hotellin puolelle. Tietenkin hänellä oli huone yöksi, ja revimme vaatteita toistemme yltä heti ovesta astuttuamme. Minun oli miehen nälkä, ja hän oli valmis tyydyttämään sen. Minä olisin halunnut jatkaa aamuun asti, mutta hän tuotti minulle vain huikean nautinnon ja ­vetäytyi sylistäni pian lauettuaan.

– Velvollisuudet kutsuvat, hän hymyili pahoittelevasti.

– Hiiteen velvollisuudet, sanoin ja suutelin häntä intohimoisesti.

Lurre vastasi suudelmaan, liu'utti sitten kielensä hitaasti jalkoväliini, ja minä aloin sykkiä. Hän ei kuitenkaan antanut minun enää koskea itseensä vaan meni kylpyhuoneeseen. Hän palasi pukeissa, avasi minulle baarikaapista kuohuviinin, kaatoi muutaman pisaran napaani ja lipaisi ne pois.

– Ensi kerralla ajan kanssa, hän sanoi. – Minun on pakko palata vieraiden pariin.

Hän meni, join hitaasti lasin tyhjäksi ja kävin peseytymässä. Kun astuin vartin kuluttua kylpylän hälinään, näin Lurren seksikkään, tumman naisen seurassa. Tapa, jolla hän piti kättä naisen pakaralla, kertoi tämän olevan hänen sen illan deittinsä. Minä olin ollut alkupala.

Sellaista sattuu, lainasin Taon filosofiaa, mutta ei olisi kyllä tarvinnut sattua näin nopeasti. Helvetin Hulivili.

Viimeistelin asiakkaan kampauksen hiuskiinnitteellä, ja hän katseli kuvaansa maireana. Riisuin häneltä kapan ja sudin niskan puhtaaksi. Maksaessaan hän varasi ajan itsenäisyyspäivän aatoksi, vihjaisi olevansa menossa kaupungin vastaanotolle, joten kampauksen pitäisi olla tilaisuuden arvoinen. Hymyilin kuin olisin saanut kunniatehtävän – ja paskat – ja ääneen vakuutin miettiväni mallia hyvissä ajoin etukäteen.

Nainen pukeutui piisamiturkkiinsa, sitaisi kevyen huivin kampauksen suojaksi ja asteli tyyriinä suoraan Cafe Nappikauppaan leivoskahville. Peppinan automaattisumppi ei ollut kelvannut hänelle, vaikka keittimessä oli monia lajivaihtoehtoja. Tuskin hän glögiäkään olisi juonut, vaikka sitä olisi jo ollut tarjolla.

Olin pannut naisen kovaäänisen naurunkotkotuksen merkille kylpylän avajaisissa, hän oli ollut kuin röyhistelevä kalkkuna. Olin osunut naisen kanssa baaritiskille, missä hän oli pyytänyt gin tonicin ja ihastellut sitten tukkani väriä. Olin kertonut Peppinasta, mutta en ollut maininnut sen olevan työpaikkani. En ollut uskonut, että hän varaisi ajan, mutta niin hän oli tehnyt ja joutunut sattumalta minun listalleni. Hän ei ollut tunnistanut minua enää, sillä olin sitten avajaisten ­antanut Iinan värjätä tukkani mustaksi ja kiinnittää siihen renkailla turkoosin sävyisiä sulkia. Lähempänä joulua vaihtaisin sulat punaisiksi.

Ovisummeri pirahti, ja Minka ­pyrähti sisään. Hänellä oli meneillään työharjoitteluviikko Mil­lie'sis­sä, ja ruokatunnilla hän kävi katsomassa, lähtisinkö syömään hänen kanssaan Nappikauppaan. Anna-Sofia oli varustanut alaisensa lounaslipuilla, mutta hän itse ei poistunut liikkeestä yleensä päivän aikana – asiakas saattoi kävellä kadulla ja katsella liikkeiden näyteikkunoita juuri sillä hetkellä, kun hän olisi pannut lapun oveen ja piipahtanut postiin tai syömään. Satunnainen kulkija ei tulisi takaisin vartin tai puolen tunnin kuluttua, siitä hän oli täysin varma. Ei, vaikka näkisi elämänsä vaatteen ikkunassa.

Anna-Sofialla oli siis oma logiikkansa liikkeen pidossa, ja Minkalle oli ollut yllätys, ettei hän saanut ­pukeutua joka päivä eri goottiasuun. Oma hame tai farkut ja puhdas paita olivat Anna-Sofian vaatimus. Minka oli tainnut kuvitella työskentelyä jonkinlaiseksi pukuleikiksi ja oli siksi vähän pettynyt. Asiakkaatkaan eivät olleet hänen makuunsa, tärkeitä vanhoja akkoja lähinnä, ja vain harvoin alle kaksikymppisiä, joiden kanssa saattoi lätistä nuorisomuodista.

– Parikymmentä minuuttia ­aikaa, sanoin Minkalle.

Tuula pyysi minua tuomaan fetasämpylän, ja lupasin tehdä niin. Peppi ja Iina olivat vähähiilihydraattisella ruokavaliolla ja varustautuneet omin eväin. He selittivät, että ennen joulua piti saada pari kolme kiloa pois, jotta pyhinä saattoi mässäillä kaloreja laskematta. Yksi Peppinan traditioita sekin, mutta siihen leikkiin minä ja Tuula emme alkaneet.

Kiirehdin Minkan perässä kadun yli kahvilaan, ja Ebba tervehti meitä iloisena. Hän oli tuonut nappipuolen tiskin taakse nojatuolin, jossa oli lokoisaa istua ja seurata tapahtumia katupeilistä. Hänellä oli toki aina jokin käsityö esillä, mutta se ei hämännyt ketään. Hän nautti tositeeveestään, eikä ollut ainoa. Hattukaupan Hilkka ja Anna-Sofian ukki pitivät hänelle usein seuraa iltapäivisin, kun lounasruuhka oli hiljentynyt.

– Miten työt ovat sujuneet? ­Ebba kysyi Minkalta.

– Ihan kivasti, Minka vastasi.

Minka meni valitsemaan ruokaa, ja Ebba katsoi mietteliäänä hänen peräänsä. Koska minulla oli tiukka aikataulu, en kiinnittänyt Ebban ilmeeseen se kummemmin huomiota. Hain itselleni kanacaesar-annoksen kylmävitriinistä ja istuin pöytään. Minka liittyi seuraani saatuaan kebabhampurilaisensa, ja haukattuaan pari isoa palaa hän huikkasi Ebballe: – Tuleeko tänäkin vuonna kalenteri ikkunaan?

– Ilman muuta, Ebba vakuutti leveästi hymyillen.

Katsoin Minkaa kysyvästi, ja hän kertoi jo useana vuonna käyneensä kaverien kanssa katsomassa, mitä kalenteriluukuista löytyi. Ebba konkkasi luoksemme ja sanoi ensimmäinen ikkunakalenterin olleen musta ikkunaseinä, ja joka luukun takana oli ollut nappeihin liittyvä lelu tai askartelutyö. Minka muisti heti joitakin tavaroita, joiden mallin mukaan oli sitten väkertänyt lahjoja läheisille.

– Se meikkipussi, älysin. – Siinä oli sinikeltainen nappikukka.

– Me ostettiin pusseja, joissa oli sekalaisia nappeja, Minka kertoi. – Ommeltiin niitä vaikka mihin. Isä sai nappisolmion.

Senkin muistin ja pidättelin naurua. Isä ei ollut rehellisesti ilahtunut, kun Minka oli tuunannut yhden hänen lempisolmioistaan uusiksi kymmenillä pienillä sateenkaaren värisillä napeilla.

Minka ja Ebba muistelivat muitakin jouluja, mutta koska en ollut käynyt paikan päällä edes viime vuonna, kuuntelin hajamielisesti ja seurasin kadun tapahtumia. Bakar ilmestyi äkkiä valokuvaamoon ja avasi ulko-oven. Näyttely aukesi ­vähän miten Seija Santalaa sattui huvittamaan mutta puoliltapäivin viimeistään. Bakar oli tullut takahuoneesta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, mutta aloin miettiä, asuiko hän osittain Seijan luona. Viime päivinä olin kohdannut vain Pindan ja Pepen suutarin puolella. Oliko Seija puuma ja Bakar hänen nuori miehensä? Seija oli kadun vanhoista rouvista iäkkäin, reippaasti yli seitsemänkymmentä, mutta eihän se ollut ikä eikä mikään, jos himot vielä hyrräsivät. Rakas­taja oli ilman muuta mielekkäämpi suojatti kuin lapsenlapsi. 

Viis Seijan tekemisistä. Lurren kusipäisyys nousi mieleeni, kun kuulin nuoren naisasiakkaan kysyvän kassan Lululta, oliko Lurrea näkynyt. Taas yksi alku-, pää- tai jälkiruoka, joka ei ymmärtänyt, ettei Lurren perään kannattanut huudella.

Kylpylässä Lurre oli iskenyt minulle silmää pyöritellessään tummaa kaunotarta tanssilattialla. Tunnelma oli pikkuhiljaa riehaantunut, ja jossain välissä mies oli kadonnut myös seniltaisen hoitonsa kanssa. Ei tosin lopullisesti, sillä hän oli palannut juhlaväen pariin ennen puoltayötä, tarttunut mik­kiin ja kuuluttanut esiin vähäpukeisen tanssityttöryhmän.

Esitys oli ollut näyttävä, ja joku väitti ryhmän olevan Pariisista ja aito revyykokoonpano. Ehkä niin, mutta ilta oli valaissut muutenkin Star Mill -yhtiön toimenkuvaa. Olin kuullut ihmisten ihastelevan Lurren monia bisneksiä ja menestystä maailmalla. Joku oli maininnut viinitilan, ja se oli tietenkin selittänyt Nappikaupan jatkoilla olleet pullot.

Esityksen jälkeen Lurre oli valinnut itselleen ryhmästä jälkiruuan ja minä olin miettinyt, toimiko hän viagran voimalla vai ihan omaa ­viriiliyttään. Sumeilematon ja häikäilemätön olivat sanat, joilla luonnehdin häntä nyt. Mies, joka otti ja jätti, mutta piti varansa, ettei tullut jätetyksi. Sellainen mies ei kiintynyt aidosti kehenkään.

Tuon tilaisuuden jälkeen en ­ollut nähnyt Lurrea, enkä kaivannutkaan häntä. Minulla oli Tao, jonka kanssa en tosin ollut vieläkään ­rakastellut. Olimme lähteneet kylpylän avajaisista revyyn jälkeen ja päätyneet yökerhon kautta hänen asuntoonsa. Hän oli nukahtanut ennen kuin olin ehtinyt päättää, antaisinko vai en. Jotenkin minulla oli ollut inha narttumainen olo Lurren takia. Aamulla Tao oli jäänyt koisimaan, kun olin kiirehtinyt töihin.

Tänään olin menossa hänen kanssaan elokuviin ja toivoin, että laimeus välillämme katoaisi.

– Korttirinki kokoontuu tänä ­iltana, havahduin Ebban ääneen. – Arjakin on mukana tällä kertaa. Hänellä on jokin tärkeä uutinen kerrottavanaan.

– Kihlaus? Minka innostui.

– Arjalle sopisi yksi aivan ihana violetti kukkamekko vintage-valikoimasta.

– Ei nyt sentään, Ebba nauroi.

– Arja on tehnyt sukututkimustyötä, ja minä veikkaan, että hän on löytänyt suvustaan kuninkaallisen.

– Mikä tärkeä asia se muka on, Minka sanoi pettyneenä.

– Juuret on aina, Ebba sanoi, ja suru häivähti hänen kasvoillaan.

Anna-Sofia oli kertonut, ettei ­Ebba ollut astunut hänen liikkeeseensä sen jälkeen, kun hän oli pannut esille Sylvian haute couture -asut. Muisto sisaresta näytti tekevän vieläkin kipeää, ja Arjan hössötys omasta suvustaan voisi lisätä Ebban tuskaa.

Mitä Arja oli mahtanut saada selville kotiseutumatkallaan, ­mietin Ebban mentyä palvelemaan erikoisnappeja haluavaa asiakasta. Toivottavasti Tampereen arkistot, tai mitä hän sitten olikin ollut ­tutkimassa, olivat vieneet Arjan ihan uusille jäljille, eikä hän enää vaivaisi kadun ihmisiä uteluillaan. Se vielä puuttuisi, että hän alkaisi hiillostaa minua bulldoggimaisesta ukistani, joka oli nuorena rekkakuskina ajanut pitkin Suomea. Minua nauratti ajatus Ramusta serkkupuolena, siinä olisi ilman muuta keino päästä hänen assistentikseen. Sukua ei sorsita!

Ajatuskupla posahti, kun näin tutun asiakkaan menevän Peppinaan. Kiirehdin kadun yli ja istutin hänet tuoliin. Pilvi Kekkilä-Kolhonen, joka oli Tuulan käsittelyssä, katsoi minua yrmeänä ja sanoi nuorten holtittoman ajankäytön olevan vitsaus.

– Kännykkä on paholainen, hän julisti. – Ennen oppilaat sai keskittymään tunnilla, mutta nyt lähes jokainen näplää jotain vekotinta ja 'voivee' pääsee tämän tästä jonkun suusta.

– Voivee. Rasvavagina, Tuula ­hörähti. – Se kuulostaisi säädyllisemmältä.

Pilvi kavahti kauemmas ja katsoi Tuulaa inhoten. Olin varma, että Tuula oli ärsyttänyt häntä tahallaan, koska oli kyllästynyt hänen väninäänsä. Pilvi olikin hetken hiljaa mutta jatkoi sitten paholaisteemaa väittämällä katupeilin olevan piru. Hänestä oli epämiellyttävää, että kuka tahansa kahvilassa voi nähdä hänen kulkevan kadulla ja vetää hänen liikkeistään vääriä johtopäätöksiä. 

Niin kuin mitä? ihmettelin lyhentäessäni asiakkaani tukkaa. Mihin Kolho-Kekkilä olisi halunnut livahtaa kenenkään huomaamatta?

– Ne afrikkalaiset, Pilvi puus­kahti. – Kaikenlaista teerenpeliä, hyi olkoon!

Tuula ja minä odotimme lisäpaljastuksia, mutta Pilvi oli sanansa sanonut. Hän pani pyöreät silmä­lasit päähänsä ja tarkasti suu viivana Tuulan työn. Hän vinkui taas alennusta, mutta tällä kertaa Tuula ei antanut edes näytepulloa. Näin Minkan syöksyvän tien yli töihin, ja mieleeni juolahti, oliko Pilvi havainnut hänet kuhertelemassa Pepen kanssa. Minka piipahteli yhä iltaisin luonani Pepen tapaamisen toivossa, mutta into oli onneksi laantunut vähän.

Föönasin asiakkaan tukan ja ­menin sitten takahuoneeseen, jossa Tuula söi tuomaani fetasämpylää.

– Pahansuopa ja hankala nainen, Tuula jupisi. – Itsensä hapattaja. Minäkin näppäilisin teksta­reita sen tunneilla.

– Elävä juorupeili, nyökkäsin. ­

– Vahtii verhojen takana kadun elämää samalla kun hapattaa itsensä sisäisesti.

Kännykkäni hälytti, ja Tao ilmoitti tapaavansa minut elokuvateatterin edessä liput kourassa. Hihkaisin haluavani poppareita ja mässyä, ja Tao lupasi hankkia jättiannokset.

Tuula hymyili innostukselleni, ja hetken luulin, että hän tunkisi ­mukaan. Hän oli muutamaan otteeseen maininnut, että karaokebaariin oli jostain siunaantunut tympeitä jollottajia, jotka eivät halunneet luovuttaa mikkiä muille. Iina oli tulkinnut valituksen levottomuuden ensioireiksi ja oli varma, että Tuula katoaisi merille tai muille maille vuoden vaihduttua. Tuulan vuokratuolisopimus päättyisi silloin, eikä hän ollut puhunut sen uudistamisesta. Iina ei selvästikään surisi Tuulan lähtöä, mutta Peppi oli käskenyt hänen pitää mieli­piteensä ominaan. Tuula oli omiaan äijille ja sillä siisti.

Hetken mielijohteesta poikkesin Millie'sissä töiden jälkeen. Minka oli jo lähtenyt, ja saatoin rauhassa tutkia vanhojen alusvaatteiden valikoimaa. Pitkälahkeiset pitsipöksyt ja siveä paita voisivat stimu­loida Taon karkaamaan remakasti kimppuuni.

– Ebba pyysi Minkaa jouluaskarteluryhmän vetäjäksi, Anna-Sofia kertoi. – Mollan pitää ottaa rauhallisesti, ettei synnytys käynnisty ­ennen aikojaan. Lekurin käsky. Hänen oli määrä ohjata pari lasteniltaa.

– Minka innostuu helposti, mutta osaamisen laita on niin ja näin, hymähdin. – Minä olisin Ebbana pyytänyt yhden Luluista. Tai jommankumman sinun kavereistasi.

– Lulut bailaa illat, ja minun kumppanit eivät askartelusta perusta. En minäkään, hän lisäsi nopeasti.

Uumoilin, että lastenryhmissä meno olisi villiä. Onneksi Ebba ei kysynyt minua avuksi. Ostin putiikista sievät pitsipöksyt sekä paidan ja kotona totesin, että niitä oli mahdoton sovittaa tiukkojen vaatteiden alle. Laskostaisin ne valmiiksi sänkyyn, ja sitten kotiini tultuamme vetäytyisin säädyllisesti pukeutumaan kylppäriin. Yllättäisin Taon kainona morsiuskamarin tyttönä.

Ilta ei kuitenkaan päättynyt toivomallani tavalla. Leffassa kaikki vaikutti vielä menevän mukavasti, syötimme toisillemme herkkuja, pussailimme ja nauroimme filmin älyttömyyksille. Sen päätyttyä sanoin kadulla kaulaillessamme Taolle, ­että olin ostanut kotiin hodari­ainekset ja mäyräkoiran ja halusin tarjota hänelle koiraa koiralla. Hän haukahteli rakkimaisesti, rutisti minut syliinsä ja pyörähtelimme tanssahdellen torin poikki.

Tunnelma lässähti, kun käännyimme Hopealähteenkadulle. Siniset valot välkkyivät, ja keskellä korttelia oli sekä poliisiauto että ambulanssi.

Jähmetyimme paikoillemme ja näimme, miten joku nostettiin paareilla ambulanssiin. Se lähti ­sireeni soiden sairaalaan.

Poliisien lisäksi paikalla oli useita ihmisiä, ja kun menimme lähemmäs, kuulimme kauhistuneita päivittelyjä. Näin Ebban vääntelevän käsiään kyynelten valuessa hänen poskilleen. Ei herrajumala! parahdin mielessäni, ei joku niistä lapsista! Ebba näki kalvenneet kasvoni ja kauhistuneen katseeni. Hän kohotti kätensä avuttomasti minua ­kohti ja sanoi tukahtuneesti: – Arja, se on Arja. Joku ajoi sen yli...

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.