Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock
Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Valokuvanäyttelyn avajaiset ovat edessä, ja koko kävelykatu on täpinässä etenkin jatkojen vuoksi. Niitä Neelakin odottaa, sillä paikalla on myös Lurre. Mies ­kutkuttaa Neelan uteliaisuutta, mutta onko tunne molemminpuolinen? Entä mitä sotkuja aiheuttaa Arja Ropo, joka tonkii ponnekkaasti menneisyyttään?

Seisoin peilin edessä ylläni mustaturkoosi korsetti ja musta pitsinen hame. Asukokonaisuus oli sähäkkä, ja olisi ollut omiaan minulle, jos olisin ollut menossa kaveriseurassa bilettämään. Valokuvanäyttelyn avajaisiin ja Nappikaupan jatkoille se oli liian dramaattinen.

Huokaisin ja käännyin katsomaan vintage-rekkejä. Millie’sin pomo, osapuilleen ikäiseni Anna-Sofia, esitteli pukukoruja parille naiselle. Olin käynyt liikkeessä silloin tällöin, hankkinutkin joskus jotain, ja sisarelleni Minkalle puoti oli taivas maan päällä. Minka rakasti goottityyliä ja kävi sovittamassa vaatteita tämän tästä. Minka oli jo ruinannut itselleen tet-harjoittelupaikan täältä, ja tiesin, että hänen seuraava tähtäimensä olisi kesätyö. Äitimme oli tietenkin hyvillään Minkan aloitteellisuudesta mutta toivoi kuitenkin, ettei Minka hurahtaisi täysin rätteihin.

– Sinä voisit vielä jatkaa keskeytyneitä opintojasi, äiti huomaut­teli minullekin silloin tällöin. – Vaikka etäopiskeluna.

Minulle oli omiaan oppia liike­taloutta kantapään kautta, mutta ­äiti olisi halunnut nähdä minut diplomiekonomina. Säälin jo etukäteen Minkaa, jota äiti tulisi patistelemaan akateemiselle alalle. Harjoittelu putiikissa ohjaisi Minkaa ilman muuta vaatetusalan ammattikoulutukseen.

Olin Minkan puheista ymmärtänyt, että Anna-Sofia oli koulutukseltaan pukuompelija, mutta tämä markkinoi itseään muodin ihmelapsena. Anna-Sofian mielikuvituksella ei ollut rajoja, ja sen näki hyvin mallikansioista, joita oli hyllykössä useita. Osa asuista oli Anna-Sofian ystävien suunnittelemia, mutta ne himmenivät hänen omien luomustensa rinnalla yksityiskohtien kekseliäisyydessä.

Suurin osa vaatteista oli jo alun perin tilaustöitä, ja puodissa oli esillä vain satunnaisia asuja. Kaikkia kansiossa olevia sai tilaamalla, mutta erikoisten asujen menekki ei kuitenkaan ollut niin suuri, että liike olisi pysynyt pystyssä pelkästään niillä. Anna-Sofian oli ollut pakko monipuolistaa valikoimaa. Hänellä olikin nykyisin hyvä tyylikkäiden asujen kokoelma, jonka uusimmat tuotteet olivat 1970-luvun loppupuolelta. Siinä meni yläraja, mutta alarajaa ei ollut. Vitriinin hyllyillä oli pitsisomisteisia alusasuja 1900-­luvun alkupuolelta, ja kun ihmettelin, kuka niitä osti, Anna-Sofia kertoi menekin olevan paras joulun alla. Nuoret aviomiehet mielsivät ne seksipöksyiksi ja panivat lahjapakettiin. Myös polttariporukat ­vetivät niitä jalkoihinsa ja vilauttelivat pitsejä kaupungilla.

Anna-Sofian asiakkaat poistuivat, ja hän tuli luokseni. Pepin ja Iinan mukaan hän oli ollut täysverinen gootti avatessaan liikkeen ja käyttänyt nimeä Nemi. Hänellä oli ollut korvissa renkaita kuin kierrevihkon selkämyksessä, ja reiät erottuivat vieläkin heikosti. Nyt hänellä kuitenkin oli vain pieni pyöreä helmikoru kummassakin korvanlehdessä ja kaulalla helminauha. Asu oli tyylikäs kotelomekko, meikki ja kampaus olivat hillittyjä. Hän vaikutti paljon aikuisemmalta kuin minä, mutta kun hän avasi suunsa, sieltä saattoi pärähtää mitä tahansa.

– Natkut naudat, hän luonnehti äskeisiä asiakkaita. – Muka kaksikymppiä liian paljon rintarossista. Teki mieli tunkea koru eukon perseeseen.

– Tämä asu on seksikäs, totesin kommentista hermostumatta.

– Herättäisi taatusti huomiota, mutta jotain muuta kumminkin.

– Sinä et ole jatkojen keskipiste, Anna-Sofia täydensi. – En minäkään. Seija on, ja siksi me olemme sieviä ja siveitä.

– Olisiko tuossa haute couture -kokoelmassa jotain tilaisuuteen sopivaa? kysyin ja vilkaisin pari metriä pitkää tankoa, jonka asujen väriskaala oli hillitty.

– Olisi, mutta ne eivät mahdu ­sinulle, Anna-Sofia sanoi. – Sylvia oli nälkäkurki. Ai niin, sinä et ole tainnut tavatakaan häntä, Ebban siskoa, joka häipyi yöhön muutama vuosi sitten. Se oli outo ämmä.

– Minähän palasin takaisin tänne vasta reilu vuosi sitten, mutta en muista nähneeni häntä kakaranakaan, sanoin. – En minä näillä nurkilla kyllä koskaan pyörinytkään. Hän oli siis aivan erilainen kuin Ebba?

– Vain ranskalainen huippumuoti oli hänestä jotain, ja siihen hän oli satsannut silloin, kun napit vielä tekivät hyvin kauppansa. Hän pukeutui aina viimeisen päälle tyylikkäästi. Laman tultua vaihteli kuulemma nappeja asuihin tämän tästä, ettei esiintynyt koskaan tismalleen samanlaisena.

– Jopas jotakin, hönkäisin.

– Minä tapasin hänet ohimennen lähinnä silloin, kun vierailin ukin luona kouluikäisenä, Anna-Sofia jatkoi. – Olen tietenkin kuullut hänestä paljon ukilta.

Kun minä sitten muutin kaupunkiin ja päätin laajentaa vintage-puolelle, ukki muisti, että Sylvia oli jättänyt jälkeensä kaikki vaatteensa. Hän ja Ebba olivat aina jakaneet Nappikaupan yläkerran, lapsuudenkotinsa. Ero niille tuli kyllä tavallaan jo ennen Sylvian lähtöä, sillä Ebba tipahti tikkailta ja jalka kipsattiin. Silloin se asettui kaupan takaosan huoneisiin. Kun Sylvia häipyi, yläkerrasta tuli mausoleumi. Kukaan ei käynyt siellä kuukausiin.

– Aika rajua, totesin.

– Ikäneidon irtiotto, Anna-Sofia naurahti. – Sylvia vei mukanaan vain sen, mikä mahtui käsilaukkuun.

– Kuulostaa dekkarilta, sanoin. – Nainen katosi jättäen kaiken jälkeensä.

– Tilanne oli vähän kuin pottereissa, Anna-Sofia virnisti. – Tiedät kyllä kenen nimeä ei saanut mai­nita. Ukki alkoi lopulta vihjailla ­Ebballe, että Sylvian kuteet ja asusteet voisi panna kiertoon ja ylä­kerta kannattaisi kunnostaa vuokra-asunnoksi. Ebba oli aluksi vastaan, ei halunnut hävittää muistoja vanhemmistaan, joiden hankkimia pääosa yläkerran kamoista oli.

– Ehkä hän myös elätti toivoa, että Sylvia palaisi, arvelin.

– Ehkä, Anna-Sofia myönsi. – Pian ukin puheiden jälkeen kahvilassa kävi kuitenkin joku, joka oli tavannut Sylvian Marbellassa. Hän oli esittänyt Ebballe kuvan, jossa Sylvia oli rannalla kepeässä kesä­mekossa komean miehen käsipuolessa. Ebban käämit kärähtivät silloin. Hän nimitti Sylviaa hepsankeikaksi ja antoi ukille vapaat kädet hommata väkeä yläkerran remontointiin. Suurin osa huonekaluista ­meni kaatopaikalle, loput kierrätys­keskukseen. Minä sain Sylvian kuteet, kengät ja laukut kiitoksena ukin työn johtamisesta. Kaikki on hiton hyvässä kunnossa, ja ainoa ongelma on koko. Monessakaan vaatteessa ei ole suurentamisen varaa, mutta silloin tällöin sopiva kroppa kävelee tänne.

Anna-Sofian kännykkä hälytti, ja hän meni ikkunan ääreen puhumaan. Hylkäsin Sylvian kokoelman ja menin vintage-rekeille. Silmiini osui oranssinmusta vaate ja vedin sen esiin. Siinä oli jotain tuttua, ja kun vilkaisin seinälle, näin siellä olevissa julisteissa samantyylisiä mekkoja.

Minka oli valistanut minua, että liikkeen nimi tuli musikaalista ­Thoroughly Modern Millie, joka oli filmattu vuonna 1967 – pääosassa oli ollut Julie Andrews. Tarinan tapahtumat sijoittuivat vuoteen 1922 ja kertoivat Milliestä, joka ­tuli maalta kaupunkiin aikeenaan naida upporikas mies. Kuinka ollakaan, tyttö majoittui valkoista orjakauppaa harrastavan hotellinomistajan huomaan, tunki tietysti nenänsä talossa tapahtuviin outoihin asioihin, mutta lopussa rin­nalla seisoi rikas rakas. Taustalla filmissä soi charleston-musiikki, ja hippamekot olivat kunnon glitteriä heiluvine helmoineen.

Minulla ei ollut elokuvasta mitään tietoa ennen Minkan luentoa, se oli paljon ennen syntymääni filmattu, eikä nähtävästi ollut jäänyt sen kummemmin elämään. Kuka Julie Andrew? olin myös ihmetellyt. Minka oli katsonut minua säälivästi ja todennut aivojeni hapertuneen sitten lapsuuden.

Prinsessapäiväkirjojen kuningatar? Ei mitään mielikuvaa.

Maija Poppanen, Minka oli sanonut epätoivoisena. Katsoessani nyt Millien mainosjulistetta tunnistin mustavalkoruutuinen patahattu päässä olevan naisen Poppaseksi.

– Oletko sinä nähnyt tuon elo­kuvan? kysyin, kun Anna-Sofia liittyi seuraani.

– Metsästän sitä koko ajan, hän sanoi. – Minä törmäsin siihen, kun etsin netistä tietoja charleston-­mekoista. Millie's tuntui heti nasevalta nimeltä liikkeelle. Muitakin vaihtoehtoja toki oli. Gilda, My Fair Lady ja Sabrina olivat myös vahvoilla.

Nyökyttelin muka tietävänä, mutta vanhat elokuvat ei olleet vahvin lajini. Anna-Sofia sanoi ­hurahtaneensa Millien ansiosta ­kepeisiin mekkoihin ja laittautui goottityyliin enää erityistilaisuuksissa.

– Raha puhuu myös, hän hymähti. – Hillitty charmi vetää paremmin asiakkaita sisään kuin hyökkäävä varustus.

Sama päti myös kampaamoalalla. Liian erikoinen kampaus työntekijällä saattoi johtaa siihen, että asiakas halusi vastaavan käsittelyn, mutta auta armias, jos tulos ei näyttänytkään samalta hiusten kunnon tai vähäisyyden takia. Urani alkuaikoina olin saanut pari kertaa kovat tupenrapinat, kun asiakas ei ollut nuorentunut silmissä vaan masentunut epäsopivasta mallista.

Karkotin ikävät muistot mielestäni ja menin sovituskoppiin. Anna- Sofian mukaan mekko oli tyypillinen lajinsa edustaja, ei alkuperäiseltä ajalta, mutta kuitenkin aitoa vintagea. Se oli hihaton, kaula-aukko oli pyöreä muttei syvä. Suorassa yläosassa oli mustia paljetteja, ja lanteilta alkava alaosa koostui kimaltavista oransseista hapsuista, joita oli kahdessa kerroksessa. Helma oli vähän polvien yläpuolella, ja kokonaisuuteen kuului vielä musta paljettipanta, johon oli kiinnitetty oranssi höyhentupsu.

– Oranssi plyymi olisi makea, Anna-Sofia totesi, kun tepastelin kaupassa.

En kaivannut plyymiä enkä puuhkaa, en myöskään imuketta, jollainen oli ollut monen tytön somistus charlestonin kulta-aikoina. Imukkeen yksinoikeus kuului Seija Santalalle, jatkojen juhlakalulle.

Kysyin asun hintaa, ja Anna-­Sofia tiedusteli, halusinko ostaa vai vuokrata sen.

Tuttujen kanssa hän harrasti myös vuokrausta, mutta peri tietenkin täyden hinnan, jos puku ei olisi palautettaessa hyvässä kunnossa. Päädyin vuokraamaan, koska en uskonut, että minulla olisi asulle kovinkaan paljon käyttöä. Eri asia, jos olisin pian matkalla Lontooseen, mutta en ollut.

– Ihme hurumummo, Anna-­Sofia tokaisi. – Et sinä, hän lisäsi nopeasti huomatessaan hämmästyneen ilmeeni.

Hän tarkoitti sen hemmetin Ramun äitiä. Arja Ropo oli seisahtunut näyteikkunan ääreen ja tarkasteli esillä olevia hattuja. Tuula oli leikannut aamulla hänen hiuksensa ja tehnyt vaaleita raitoja.

Minusta lopputulos oli onnistunut. Arja näytti kuitenkin vierastavan lasista heijastuvaa itseään, suki hiuksiaan kuin olisi halunnut raitojen haihtuvan, mutta hän ei kuitenkaan tullut sovittelemaan hattuja. Anna-Sofia huokaisi helpotuksesta ja sanoi kyllästyneensä naisen uteluihin.

– Hän tiukkasi kerran ukista, että missä kaikkialla Suomessa se on asunut ja mitä työtä tehnyt. Vanhasta Simosestakin se urkki joskus ja samoin antikvariaatin Heimosta, että missä se nykyään on, Anna-Sofia selitti. – Sen suu meni mopsin persreiäksi, kun minä sanoin, että Heimo on jo kuopattu.

Mopsi oli saavutus, kun kyseessä oli Arja Ropo. Muistin Arjan sukututkimusinnon, joka oli tuonut ­hänet tänne. Oliko tuntematon isä asunut muka tällä kadulla? Siinä tapauksessa ymmärsin hänen pettymyksensä yhden mahdollisen isäkandidaatin tiputtua pois pelistä. Hakuammunnalta Arjan toiminta tuntui, mutta en vaivannut sillä päätäni. Sen kyllä tarkistin Anna-Sofialta, oliko Lurren sukulaismies tosiaan manan majoilla, sillä olin ymmärtänyt talon olevan yhä hänen nimissään.

– Lurren eno on kuopattu vuode­osastolle maatumaan elävältä, ­Anna-Sofia vahvistikin. – Mitä muuta sellaiset paikat on?

Hän otti pankkikorttini ja tui­jotti sitä hetken. Arvasin, että hän ­kysyisi nimestäni. Myös Minka oli hänestä erikoinen.

– Äidillä oli ennen minun syntymääni päiväkotiryhmiä, joissa oli neljä Jennaa, kolme Oonaa, kolme Juusoa, kaksi Jereä ja useita muitakin samannimisiä lapsia, luettelin. – Hän päätti silloin, että jos hän joskus saa lapsia, niistä ei tule Jenna kolmosta tai Oona opossumia tai Juuso palikkaa tai Jere jarruvaunua. Siksi Minka ja Neela, eikä kaimoja ole tullut vastaan.

– Minun nimeni lyheni koulussa Ansuksi, enkä tykännyt siitä yhtään, Anna-Sofia irvisti.

– Sinä et ole Ansu, myönsin. ­

– Ansu on tömäkkä täti.

Anna-Sofia hymyili, rahasti ja laskosti mekon muovikassiin. Hän saattoi minut ovelle ja lukitsi sen samalla. Pujahdin talojen välistä suutarin takapihalle ja kohtasin ­Pepen, joka oli menossa valokuvaamoon. Häntä ympäröi tuoksupilvi, joka mainoksen mukaan saisi ­enkelitkin lankeamaan. Toivoin, ­että vahvin tuoksu haihtuisi ennen tilaisuuden alkua, sillä olisi hankalaa, jossa mummoja tömähtelisi ketarat levällään lattialle.

Pepen yllä oli tiukat mustat housut, valkoinen ihonmyötäinen t-paita ja nahkatakki. Kaulan ympärillä kimalteli kaksi leveää kultaketjua, ja myös ranteet sekä sormet olivat saaneet rinkulansa. Minka kuolaisi, kun näkisi hänet. Makea hän oli ­minustakin, mutta en osannut ajatella häntä sen kummemmin kiinnostavana, koska tiesin miesten lähtevän maasta näyttelyn päätyttyä.

Oikeastaan oli vähän kummallista, että he jäivät tänne tappamaan aikaa viikoiksi. Eihän eläminen ilmaista olisi, ja eikö aika tulisi pitkäksi? Saattaisivat he toki rientää kamera kourassa pitkin kaupunkia ja kuvata suomalaista elämänmenoa tai painua Lappiin luonnon pariin, mutta jotenkin molemmat vaihtoehdot tuntuivat Pepen kohdalla väärältä. Hän ei vaikuttanut valokuvaajalta, vaan oli – mikä? Toyboy?

– Mitä täällä voi tehdä iltaisin? hän kysyikin ja katsoi minua tii­viisti mustilla silmillään.

– Laulaa karaokea, käydä kuntosalilla, opiskella suomea, luettelin hymyillen.

– Mina rakasta sinuu, hän ­väläytti taitoaan.

– Siitä se alkaa, vakuutin.

Pepe pani suunsa töröön ja muiskautti ilmavasti. Hän saisi sukat pyörimään naisten jaloissa tänään, se oli selvä. Siitä muistinkin, että mekon kanssa pitäisi olla tyyliin ­sopivat sukat.

Pepe unohtui, kun pengoin kotona laatikoita. Löysin mustat verkkosukkikset, nakkasin ne alkovin vuoteelle mekon seuraksi ja juuri, kun olin menossa suihkuun, Minka ­koputti ovelle. Hän katsoi minua uhmakkaana, enkä sanonut mitään hänen Lolita-­kokonaisuudestaan. Vaaleanpunainen lapsenomainen röyhelömekko ja iso rusetti pää­laella saivat hänet näyttämään ­oikeasti 12-vuotiaalta, ja mieles­säni huokaisin helpotuksesta. Tuo tyyli ei tehoaisi Pepeen.

– Tulevatko äiti ja isä avajaisiin? kysyin häneltä.

– Äiti ehkä, Minka nyrpisti ­nenäänsä. – Toivottavasti ei.

Minä puolestani toivoin äidin tulevan, sillä hän veisi Minkan pois hyvissä ajoin ennen jatkoja. En ­halunnut heitä sinne kuokka­vieraiksi. Iske nyt miestä, kun äiti on käden ulottuvilla. Ei kiitos.

Minka pani pienen possulta näyttävän käsilaukun sohvapöydälle ja selasi tv-kanavia. Kun tulin suihkusta, olohuone raikui indiepoppia. Minkan tanssahdellessa föönasin itselleni polkkatukan charleston-tyyliin, meikkasin ja pukeuduin. Minkan mielestä näytin hauskalta, ja varsinkin panta höyhentupsuineen oli hänestä ­söpö. Seisoimme vierekkäin peilin ääressä: olimme kuin yö- ja päiväperhonen.

– Me ollaan kuin naamiaisiin menossa, Minka totesi. – Puuttuu vain naamiot. Olisi aikaa vinkeää, jos kaikilla mummoilla olisi sellaiset tänään.

Mielikuva sai minut nauramaan. Naamiossa oli kielletyn leikin maku ja viehätys, ja oli vaikea ajatella, ­että mummoilla olisi salaisia leikkejä naamion takana. Muistin ­samassa naisen, jonka nimeä ei saanut mainita, ja jolla oli ollut salaisuuksia. No, Sylvia oli ollut poikkeus. Tänään odotettavissa oli hauska korttelitapahtuma, ja jos päätyisin Lurren kanssa yökerhoon, se olisi vain tervetullutta vaihtelua arkeen.

– Sun kännykkä piippasi, Minka sanoi.

Kaivoin kapineen laukusta, avasin sen ja yllätyin. Viesti oli Ramulta: Ota ilo irti maasai-miesten kanssa! Tiedät kyllä miksi ;)
Arjalla oli kerkeä kieli, ja Ramulla likainen mieli. Siispä vastasin: Käykö kateeksi?

Valokuvaamo oli täynnä ihmisiä, joiden sekaan Minka ja minä jouduimme työntymään. Kauempaa tulleiden päällysvaatteita oli iso keko yhdessä nurkassa, ja näytti siltä, ­että läjä leviäisi pikkuhiljaa taideteokseksi liikkeen lattialle.

Minka lipesi heti seurastani, ­enkä ollut siitä pahoillani. Hän ­alkoi kiertää Pepeä kuin kissa kuumaa puuroa, ja minä yritin saada jonkinlaisen käsityksen kuvista. Oli kuitenkin vaikea nähdä niitä kunnolla, joku peitti aina osan. Se kävi kuitenkin selväksi, että ne olivat Bakarin ja Pindan ottamia. Aihekirjo oli laaja. Esillä oli paljon mustavalkoisia muotokuvia, erilaisia tansanialaisia ihmisiä sekä tietenkin ylväitä miehiä soturiasuissa.

Sivuseinällä oli eksoottisia luontokuvia. Lähempi tarkastelu paljasti, että muutamien kuvien ruohonkorsien ja puiden lehtien seassa vaani jokin eläin.

Salaperäisiä silmiä, luonto naamiona. Pidin varsinkin luontokuvista, mutta niiden tasoa en osannut arvioida. Kuulin ihmisten kehuvan töitä niin suomeksi kuin englanniksikin, mutta sehän oli pelin henki avajaisissa. Huomisessa lehdessä voisi lukea jotain aivan muuta.

– Makea mekko, tuntematon nainen sanoi minulle. – Taotao, ota hänestä kuva.

Taotao? Odotin melkein lapsuusaikojeni piirroselokuvien Tao Tao -nimisen pandan lyllertävän eteeni, mutta kyse olikin ruskeisiin samettihousuihin ja ruutupaitaan pukeutuneesta nuorehkosta miehestä.

– Turo Aaro Olavi Sopanen, mies virnisti minulle. – Paikallislehdestä, päivää.

– Sinä olet? nainen kysyi ja kirjoitti nimeni lehtiöön. – Entä mekko?

Miehen napsiessa kuvia yritin keksiä nopeasti myös jonkin hyvän kommentin näyttelyn annista, mutta sitä toimittaja ei halunnut tietää. Pian hän äkkäsi toisen erikoisen vaatteen ja kiirehti sitä kohti. Kuvaaja antoi minulle käyntikorttinsa ties mistä syystä. Siinä oli panda. Sujautin kortin laukkuun ja ajauduin ikkunan ääressä olevan virvokepöydän ääreen. Boolin väri oli kelmeä, ja sen pinnalla kellui tähdenmallisia hedelmäsiivuja. Suurella tarjottimella oli neliöiksi leikattuja kakunpaloja, jotka olivat alun perin muodostaneet viidakkomaiseman. Cafen leivosten perusteella tämäkin kakku oli ollut taideteos. Otin cocktailtikun ja iskin sen palaan, jossa oli omena.

– Aito Eeva, Lurre sanoi takanani.

Käännyin ja ojensin palan häntä kohti. Hän nappasi sen suuhunsa ja ojensi minulle muovipikarin, jossa kupli jalompi juoma kuin boolimaljassa. Kilistin hänen kanssaan, ja sitten hän valitsi minulle kakusta palan, jossa näkyi villikissan poski pitkine viiksineen.

– Tänään pistän sut poskehen, hän hyräili, ja katse lipui pitkin vartaloani.

Myös Lurre oli syötävän näköinen tukan huolimattomuutta ­lukuun ottamatta. Olin pikkusieluinen, myönsin, mutta minun seuralaiseni kampaus ei saanut näyttää siltä, että sen oli silponut sokea saksikäsihirviö.

– Tapa se, hän kuiskasi.

Hätkähdin ja tajusin tuijottaneeni hänen korvallistaan kuin transsissa. Hymyilin, maistoin lasista ja mietin, missä hän suunnitteli viettelevänsä minut. Missä hän asui? Taannoin kahvilassa olin ymmärtänyt hänen olleen kauan poissa, mutta oliko hänellä kuitenkin asunto täällä? Vai punkkasiko hän antikvariaatin yläkerrassa? Max ja Moritz eivät olleet vuokranneet ­sitä, vaan huoneet olivat olleet ­pimeinä koko sen ajan, kun olin asunut täällä. Viime päivinäkään en ollut pannut merkille, että siellä ­olisi syttynyt valo ja liikkunut joku. Jonkinlainen mausoleumi varmaan sekin, ja kumma, ettei Arja Ropo ­ollut hankkiutunut sinne. Ehkä hän oli tivannut Anna-Sofialta omistajan tietoja juuri siksi, että pääsisi isäepäillyn katon alle penkomaan paikkoja. Hetkinen, miksi minä ­annoin Arjan tunkea ajatuksiini?

– Aivan, Meksikossa, Arja sanoi juuri silloin painokkaasti.

Hänen äänensä oli sorissut taustalla, kiusannut minua kuin ärhäkkä hyönteinen. Vilkaisin olkani yli ja näin Arjan, Anna-Sofian ja tämän ukin. Oli oiva tilaisuus verrata kolmikkoa, enkä nähnyt Arjan ulko­näössä yhtäläisyyksiä heihin. Arja oli viisissäkymmenissä, joten iän puolesta Olavi olisi voinut olla hänen isänsä.

– Minkä ikäinen se sinun enosi Heimo on? kysäisin Lurrelta.

– Vanhassa ei ole aina vara parempi, Lurre sanoi. – Heimo pelkää naisia. On vielä viaton seiskavitonen. Kuolisi kopeloinnista.

– Siinä olisi haastetta, sanoin ja löin kädet yhteen innostuneena.

Lurre totesi minun olevan veikeä kapistus. Hän olisi sanonut jotain muutakin, mutta ääni katosi rummutuksen alle. Pepe istui vaate­keon vieressä iso pikarin muotoinen puinen rumpu jalkojensa välissä. Hän hakkasi sitä paljain käsin silmät kiinni, ja Minka toljotti häntä jumaloiden. Juuri silloin äitimme tuli paikalle ja noteerasi tilanteen. Hänen suunsa tiukkeni, mutta hän ei mennyt heti palauttamaan Minkan maan päälle. Hän kierteli ihmisten seassa, vaihtoi kuulumisia tuttujen kanssa ja jutteli Bakarin ja Pindan kanssa eläinkuvista. Sormen viittoilusta päättelin äidin ­kyselevän, kenelle viidakossa vaanivat silmät kuuluivat. Lopulta hän päätyi minun luokseni ja paheksui niin lattialla olevaa vaatekekoa kuin Minkan asua ja käytöstäkin.

– Kumma, ettei omistaja antanut ihmisten viedä takkeja takahuoneeseen, äiti puuskahti.

– Seija on tarkka yksityisyydestään, Lurre sanoi. – Varsinkin pimiö oli tarkasti varjeltu luola, kun minä olin pikkupoika ja pyörin kaikkien jaloissa. Siihen aikaan Seija otti joskus muotokuvia ja kehitti ja val­misti kuvat itse.

– Minä muistan, äiti nyökkäsi ja silmät pälyilivät Minkaa. – Hän otti minun isäni kuusikymmenvuotiskuvan. Äitini inhoaa sitä, sillä isä on siinä oma itsensä.

– Ukki on tylyn bulldogin näköinen, selvensin Lurrelle.

– Seija ei kaunistele, Lurre ­hymyili.

Äiti nyökkäsi epämääräisesti ja lähti Minkaa kohti. Minka oli niin Pepen lumoissa, ettei aistinut vaaraa. Käänsin heille selkäni, sillä en halunnut nähdä Minkan nöyryytystä. Lurre kysyi, halusinko vielä viipyä galleriassa vai lähtisimmekö jo Nappikaupan puolelle. Rummutus ja koko ajan kohoavat puheäänet riittivätkin minulle.

Kun astuimme ovesta, Peppinan loput naiset nousivat taksista talon edessä. Lurre tarjoutui ottamaan heidän takkinsa ja ripustamaan ne kahvilan naulaan, jotta ne säästyisivät likaantumiselta. Naiset suostuivat ja kihersivät Lurren auttaessa takit yltä. He olivat selvästi käyneet baarissa ennen tänne tuloa.

– Tänä yönä, onni suosii rohkeaa, Tuula lauleli.

– Hysss! Peppi ja Iina suhisivat.

Valokuvaamo nielaisi heidät, ja me kannoimme takit turvaan. Kahvilan ovessa oli yksityistilaisuus-lappu ja paikalla kahden Lulu-­tarjoilijan lisäksi Ebba. He tekivät pöytärykelmiä, ja Lurre kiirehti ­heti avuksi. Ebba ilahtui tulostamme ja kehotti minua pukemaan keittiössä essun asuni suojaksi. Mietin hölmönä, miksi minun pitäisi tehdä niin, mutta asia valkeni, kun menin keittiöön. Sain essun lisäksi käsiini ­korin aniliininsinipunertavia hedelmiä, veitsen ja lusikan, ja minun käskettiin puolittaa minikäpykakun näköiset pötkylät ja kaivaa sisus mahdollisimman kokonaisena irti.

– Leikkuulauta on tuolla, Saskia Simonen osoitti sivupöytää. – Pane hedelmäliha kulhoon, se kuutioidaan myöhemmin salaattiin.

Toinen nainen oli punatukkainen, pitkällä raskaana, ja tiesin ­hänet kultasepänliikkeen omistajan vaimoksi. Lisäksi keittiössä oli kolme lasta.

Kouluikäinen vaalea poika luki akkaria, ja kaksi arviolta parivuotiasta tyttöä istui leikki­kehässä kuvakirjojen ja lelujen ­seassa. Tummatukkaisen lapsen arvelin olevan Saskian jälkeläinen, hennosti punertavahiuksisen oletin olevan toisen naisen lapsi. Ison pojankin panin punatukkaisen piikkiin, sillä hänellä oli kasvoilla pisamia.

– Minä olen Molla, punatukkainen hymyili minulle. – Saskia unohtaa kiireessä tavat.

Sanoin nimeni, työpaikkani ja tulleeni Lurren kanssa. Naiset vaihtoivat nopean katseen, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan: taas yksi tyttö Lurren pitkässä seuralaisketjussa. En piitannut siitä, sillä näin mikä Lurre oli: hyvä pano. Sellaista tyttö oli joskus vailla ilman sen kummempia jatkosuunnitelmia. Punnitsin tyynenä hedelmää kädessäni, asetin sen laudalle ja ­iskin halki. Sisus oli dalmatialainen, mustia pisteitä valkoisessa mössössä.

– Pitahaya, Molla sanoi ja nosti itkuun purskahtaneen vaalean ­tytön leikkikehästä syliinsä.

– Erikoinen nimi, ilahduin.

– Ei tyttö, vaan se kaktushedelmä, Molla virnisti. – Tämä itkupiika on Marikki, ja Saskian tytär on ­Josefina.

– Mä olen Erpo, akkarin lukija ilmoitti. – Ja toivottavasti masu­asukki on poika, että mä saan leikkikaverin, joka ymmärtää prätkiä.

– Millainen näyttely on? Saskia kysyi. – Me mennään katsomaan se lasten kanssa sitten, kun sinne ei ole tungosta.

– Mä kävin siellä jo, Erpo ilmoitti.

Toinen Lurre, arvasin. Poika toi mieleen Kissankulman Eemelin, joka ehti kaikkialle. Se oli yksi ­monista kirjoista, joita vanhempamme olivat lukeneet ääneen niin minulle kuin Minkallekin ennen koulun alkamista ja minun kohdallani vielä alaluokkien aikana. Kerroin naisille pitäneeni viidakko­kuvista, ja Erpo sanoi heti löytäneensä niistä kahdenkymmenenkolmen eläimen silmät. Mykistyin tiedosta, sillä en ollut havainnut kuin muutaman.

Keskityin dalmatialaisiin, ja naiset alkoivat jutella omiaan. Höristin korviani, kun kuulin Saskian mainitsevan Arja Ropon.

– Ebba kertoi, että Hilkka oli kiusaantunut, Saskia sanoi. – Arja oli korttipöydässä udellut siltä siekailematta, millainen sen mies oli ­ollut ja mitä se oli tehnyt työkseen.

– Eikös Hilkan mies ollut vähän viinaanmenevä, Molla muisteli. ­

– Katosi välillä moneksi päiväksi omille teilleen.

– Siksi Hilkka ei piittaa muistella sitä, Saskia nyökkäsi. – Miehen kuvakaan ei ole esillä missään.

Oliko Hilkka eronnut vai mies kuollut? Sen olisin halunnut tietää, mutta toisen tytön puheenpulputus kiinnitti naisten huomion. Hilkan tiesin, hän omisti hattuateljeen korttelin alkupäässä. Hatut olivat komeita, mutta suurin osa epämuodikkaita. Nainen ei ollut vuosi­kausiin tehnyt niillä kauppaa vaan oli vuokrannut vanhojen tansseihin poikien asukokonaisuuksia. Tuolloin minunkin kavaljeerini oli hakenut frakkinsa sieltä.

Mutta vieläkö Hilkka harjoitti toimintaansa? Hän oli pyylevä rintava nainen, ­aina simpsakasti pukeutunut ja meikattu, mutta saattoihan kuori kätkeä iän tuomia vaivoja. Joka tapauksessa Arja oli ottanut hänenkin miehensä isäehdokkaaksi, ja otteet näyttivät ronskistuneen. Arja ei totisesti ollut mikään hienostunut neiti Marple, ja mietin, pitäisikö minun vihjata Ramulle, että käskisi äitinsä rauhoittua vähän.

Kahvilan puolelta alkoi kantautua äänten sorinaa, ja Saskia jakoi meille komentoja. Pilkoin dalmatialaiset ja lisäsin ne kylmiöstä otettuun salaattiin. Kannoimme tarjottimia pöydille, ja Lurre lastasi nappipuolen kassatiskille viinipulloja sekä -laseja.

Arja saapui paikalle, ja hänen olemukseensa tuli vainukoiraa, kun hän äkkäsi Lurren. Hän kiirehti ­jututtamaan tätä, mutta Lurren ­onneksi samassa työntyi paljon muitakin vieraita hakemaan juomia. En olisi hämmästynyt, jos olisin nähnyt Arjan panevan Lurren ojentaman lasin vaivihkaa laukkuunsa dna-tutkimuksia varten.

Vein essun keittiöön ja käväisin vessassa tarkistamassa ulkonäköni. Olin tyytyväinen itseeni, maastokuosiset silmäni olivat valmiit pilkahtelemaan Lurrelle ja huulillani helmeili houkutteleva hymy. "Tänä yönä", teki minunkin mieli hyräillä.

Palasin väentungokseen ja näin ikkunan edessä kadulla ison miehen, jolla oli pitkänomainen käärö käsissään. Äkkiseltään hän vaikutti vaaralliselta jättiläiseltä, joka löisi ikkunat sisään, ja olin jo varoittaa hänestä, kun Ebba huusi: – Nytkö se on valmis?!

Ebba kiirehti ikkunan eteen, ja mies virnisti hänelle leveästi. Hän avasi käärön, ja hetken kuluttua ­ikkunapieleen oli asennettu katupeili. Kaikki hönkäisivät hämmästyksestä ja ihastuksesta ja alkoivat tiirailla kadun tapahtumia. Siitä todella näkyi selkeästi jokainen kulkija, tosin vielä niitä ei juuri ­ollut liikkeellä.

Muut menettivät pian mielenkiintonsa, mutta minä seurasin vielä hetken tapahtumia. Seija Santala, Bakar ja Pinda lähtivät jatkoille, ­Pepe harppoi heidän peräänsä rumpu kainalossaan. Vähän heidän jälkeensä Max ja Mortiz kiirehtivät keskustasta kahvilaa kohti, ja erotin miesten äkäilevän toisilleen. Sisään astuessaan he hymyilivät säteilevästi. Huomasin myös nuivan Pilvi Kekkilä-Kolhosen luimivan kadun viertä. Hän vilkaisi kahvilaa, ja aistin hänestä leviävän inhon.

Käänsin selkäni ulkomaailmalle ja katsoin Lurrea. Hän puhui kännykkään, ja näin huolekkaan hyvittelevästä ilmeestä heti, että hän ei pistäisi minua tänään poskeensa. Joku toinen oli vetänyt välistä. Sellaista elämä oli, enkä jäänyt sormi suussa suremaan. Otin laukusta ­aiemmin tänään saamani käyntikortin ja soitin Taotaolle.

– Etusivu uusiksi! huudahdin ­hänen vastattuaan. – Erikoisreportteri Naakka paljastaa, että ­Nappikauppa on vakoilukeskus. Tänne on juuri asennettu juorupeili!

– Minä tulen salamana, Taotao hönkäisi.

Mies minun mieleeni ilman muuta.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.