Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock
Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Kävelykadun elämä vilkastuu afrikkalaisvalokuvaajien näyttelyn ansiosta. Myös Neelan seuraelämään astelee uusi mies. Kuka on charmikas Lurre, jota kadun vanhat rouvat hemmottelevat?

Mies näytti pahanteosta yllätetyltä, ja kavahdin taaksepäin. Selkä seinää vasten kirosin sitä, ettei minulla ollut tonnin painoista käsilaukkua, jolla olisin voinut mätkäistä miestä, jos hän tulisi yhtään lähemmäs. Hänellä oli kädessä musta pitkä pamppu, johon silmäni nauliutuivat. Tietysti minun olisi pitänyt painaa hänen tuntomerkkinsä mieleeni, mutta tuskin muistaisin mitään pampun aiheuttaman aivotärähdyksen jäljiltä. Jos edes heräisin koomasta.

– Pepe, mies sanoi.

Katsoin häntä varoen, näin leveän hymyn kasvoilla ja tummissa silmissä ystävällisen katseen. Hän pyyteli englanniksi anteeksi, että oli säikäyttänyt minut. Hän kertoi olevansa yksi miehistä, jotka pystyttivät näyttelyä naapurintalon galleriaan. Hän ja hänen ystävänsä viipyisivät Suomessa sen ajan, kun kuvat olisivat esillä, ja miss Santala oli järjestänyt Kanarialla oleilevan kengäntekijän asunnon heidän majapaikakseen. 

Miehet olivat asettuneet taloon töissä oloni aikana ja aikoneet tulla esittäytymään virallisesti illemmalla. Heitä oli kolme, ja Pepe oli kotoisin Algeriasta, toiset Tansaniasta. En päässyt selville, miten he olivat päätyneet yhteen ja kulkeutuneet kaupunkiimme, sillä mies muisti olevansa kuvatötterön hakumatkalla, ja toiset odottivat saadakseen panna kuvat raameihin. Hän taputti vaarattomaksi osoittautunutta pamppua, sanoi see you later ja paineli raput alas.

Avasin oveni, menin ikkunan ääreen ja näin vastapäiset talot. Näyttelyn rakentaminen jatkui, ja omistaja, miss Santala kuten äskeinen mies oli sanonut, seisoi ikkunan ääressä selkä minuun päin. Tiesin, että hänellä oli kädessä pitkä imuke, jossa ohut ranskalainen savuke. Se hänellä oli aina, kun hän oli liikkeen puolella ja katseli kadun tapahtumia. Hän tervehti nyökkäämällä niitä, jotka kuuluivat kadun kalustoon, muista viis. Juuri nyt hän viittoili imukkeella miehille ohjeita kuvien järjestyksestä, kääntyi ykskaks ympäri, ja minä vetäydyin nopeasti ikkunan sivuun. Olin morsiuskamarin tyttö mutta en miehenkipeä.

Nappikaupan Ebba oli joskus maininnut, että katutason liikkeissä oli aikojen alussa ollut katupeilit, joiden avulla oli nähnyt koko kadun tapahtumat. Valvontakameran ja tositeeveen esiaste, Ebba oli nauranut. Olin ollut kysymysmerkki, ja Ebba oli kuvaillut juorupeilinäkin tunnetun kapineen telineeksi, jossa oli kaksi kaarevaa peiliä asetettuina niin, että sisällä olija näki kauempaa, mitä kummallakin suunnalla katua tapahtui.

Ebban mukaan peilien tehtävä oli ollut kertoa, milloin asiakas lähestyi ovea, ja myyjä ehti kahvikupposen äärestä tiskin taakse tai avaamaan oven. Minä uskoin enemmän tirkistelyyn ja juuri nyt myönsin, että sellainen peili olisi ollut kätevä kapistus. Olisin nähnyt, milloin Arja Ropo poistuisi kahvilasta tai liikkuisi muuten kadulla. Aivan, Arja ja hänen poikansa Ramu, ja varsinkin Ramu.

Menin työpöydän ääreen ja avasin sähköpostin. Ei tietenkään viestiä Ramulta, mutta useita mainos- ja tarjouskirjeitä kampaamoalan firmoilta. Siirryin Facebookin ja katsoin Ramun päivitykset. Ne eivät antaneet minulle juuri henkilökohtaista tietoa, sillä Ramu esitteli itsensä avoimesti kaikille naamakirjan käyttäjille body painting ja make up -artistina, ja ansioluettelo käsitti kymmeniä kuvia sekä listan lehdistä ja mainoksista, joiden mallit hän oli meikannut.

Katsoin tuoreimmat uutiset ja luin, että hän oli pari kuukautta sitten sijoittunut ykköseksi avaruusaiheisessa vartalon maalauskisassa. Sadat ihmiset nostivat hänelle peukkua, ja kommenttejakin oli paljon. Ramu ei ollut hetkeen kirjoittanut sinne kuulumisiaan, nähtävästi työkiireitä, ja ajatus herätti minussa toivon. Hän voisi olla avun tarpeessa ja kutsuisi minut luokseen tältä istumalta. Ramun oikea käsi, miss Neela. Mikä sen upeampaa, hymyilin autuaana. Otin kännykän esiin ja painoin pikanäppäintä numero yksi. Reipas naisääni ilmoitti, ettei soittamaani numeroon saatu juuri nyt yhteyttä.

– Riivatun Ropo, älähdin.

Kirjoitin sähköpostin ja kysyin mille päivälle ostaisin menolipun Lontooseen. Melkein odotin, että se olisi tullut bumerangina takaisin, mutta tätä osoitetta ihailijat eivät olleet vielä löytäneet. Pari aiempaa oli mennyt tukkoon, mutta silloin Ramu sentään oli pitänyt kännykän auki ja viestin oli voinut jättää vastaajaan.
Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt työntyä Ebban asuntoon ja antaa Arjan kertoa Ramun viime kuulumiset, ja sen jälkeen olisin voinut vaikka lähteä baariin pörrötukkaisen Lurren kanssa. No, ehkä kolmessa oli vara parempi, ajattelin, kun muistin uudet naapurini. Jos kaikki olivat naimattomia, kämppää voisi kutsua sulhaskamariksi.

Avasin kirjanpito-ohjelman ja aloin täyttää sarakkeita. Vuokratuoli tarkoitti samaa kuin yksityisyrittäjä, ja lain mukaan minun oli kirjattava tuloni, laskettava alvit ja maksettava yrittäjäeläke. Kaikenlaista säätöä, jonka olin joutunut omaksumaan. Äitini, joka oli päiväkodin johtaja, oli opastanut minua alussa ja sanonut, että olisi järkevintä kirjata kaikki ylös heti työpäivän jälkeen, jotta kuitit päätyisivät järjestyksessä arkistoon. Verottaja rakasti siistejä mappeja.

Olin ollut melkoinen huithapeli kouluaikoina, eikä liiketalouden perustutkintoajaltakaan ollut jäänyt mieleen paljon. Sen opiskelun olin jättänyt kesken parin vuoden jälkeen, kun se oli alkanut tuntua tervanjuonnilta. Olin nähnyt lehdessä yksityisen kampaamokoulun mainoksen, "vuodessa ammattiin" se oli julistanut, ja sisimmässäni oli syttynyt lamppu. Sinne minä olin tahtonut. Tiivis päiväopiskelu sopisi minulle.

Olin painanut vuoden verran töitä R-kioskilla, siivonnut päiväkodeissa, asunut vanhempieni luona ja elänyt nuukasti. Olin saanut kasaan koulun lukuvuosimaksun, liki kymppitonnin, ja jonkin verran asuntoa ja elämistä varten. Myös omat työkalut ja leikkauspäät olin joutunut hankkimaan. Menoja oli ollut opiskeluvuoden aikana melko paljon, mutta ärrän iltavuorojen ansiosta olin selvinnyt niistä, ja tonnikalalla ja nuudeleilla olin pysynyt hengissä.

– Sinulla on sisua, kun niin haluat, äiti oli sanonut minulle. – Parempi puoli tuntia päivässä tilastoja kuin hankala veroselvitys viranomaisten kanssa.

Mikä minun, yksineläjän, oli hoidella kirjanpitoni päivittäin. Joinakin päivinä tehtävää oli enemmän, joskus selvisin muutamassa minuutissa. Täysin tyhjiä päiviä ei ollut tullut eteen kertaakaan. Moni aiemman työpaikkani asiakkaista oli löytänyt minut Peppinasta, sillä olin tietenkin satsannut mainostamalla pari kertaa paikallis- ja ilmaisjakelulehdessä tekstillä: "Naakka on lentänyt Peppinaan." Kuvassa hymyilin leveästi ja yhdellä kädellä pitelin omaa hiustupsua pystyssä, ja toisessa olivat sakset menossa sitä kohti.

Aikavaraukset tehtiin Peppinan numeroon, ja aluksi olin kytännyt, sainko asiakkaista vain rippeitä ja hankalia tapauksia, mutta Peppi ja Iina olivat osoittautuneet reiluiksi. Heillä oli vakioasiakkaansa, mutta uusia ripoteltiin tasapuolisesti kaikille, eivätkä he koskaan olleet yrittäneet omia minun vanhoja asiakkaitani, vaikka selvästi muutama silmäätekevä virkanainen olisi heidän mielestään kuulunut alalla pitempään olleiden käsiin.

Myönsin toki, että toiset hallitsivat monet asiat paremmin kuin minä, mutta kehityin koko ajan, kävin koulutuksissa, ja minulla oli oma persoonallinen tyyli, kun sain täysin vapaat kädet luoda asiakkaalle uusi ilme. Nämä kädet Ramu oli nyt täydellisesti unohtanut. Se paskiainen!

Palautin mieleeni, milloin olin viimeksi nähnyt Ramun ja yllätyin, että siitä oli liki vuosi aikaa. Hän oli ollut kauneusalan messuilla Helsingissä esittelemässä englantilaisen firman meikkejä ja oli myös ehostanut vieraita. Minä olin tuolloin kerännyt uusinta tietoa hiusten pidennyksistä ja hankkinut erilaisia nuudeli- ja sulkapakkauksia sekä kuiturastoja teatteritöitäni varten. Olin seissyt lisäkkeiden kiinnitystä varten tehty kolvi kädessäni ja miettinyt, raaskisinko ostaa sen, kun Ramu oli sanonut selkäni takana "pöö", ja olin ollut säikähdyksissäni tökätä häntä kolvilla korvaan.

Olin tiennyt, että hän oli paikalla, mutta meidän oli ollut määrä tavata vasta messujen sulkeuduttua. Olin kuvitellut, että menisimme syömään johonkin intiimiin ravintolaan ja ehkä viettäisimme yön yhdessä hänen hotellihuoneessaan, sillä totta kai iso firma kustantaisi hänelle ylläpidon.

Juttelisimme ja haaveilisimme niin kuin ennen. Pettymyksekseni Ramu oli vienyt minut saman tien messukeskuksen italialaiseen ravintolaan, ja sen metelissä hän oli pahoitellut, ettei ehtisikään tavata minua myöhemmin, sillä hänen piti sponsoroida tuotteita tärkeille asiakkaille illallisella. Olin ollut avoimen pettynyt, ja Ramu oli vannonut, että seuraavalla Suomen-vierailulla hän tulisi yökylään.

– Olisi kyllä käytännöllisempää, jos asuisit Helsingissä, hän oli huomauttanut. – Minkä ihmeen takia sinun piti palata sinne peräkylään?

Kun en uskaltanut lähteä suin päin sinun perääsi, olin ajatellut. Ääneen olin sanonut, että olin kyllästynyt koppaviin salonkeihin, joissa asiakkaita hoideltiin liukuhihnalla kulloisenkin muotivirtauksen mukaan. Yksilöllisyys unohdettiin ja hukattiin ihmisen persoona, kaikki näyttivät samanlaisilta poistuessaan. Ramu oli hymähdellyt puheilleni, myöntänyt kyllä, että joskus jokin suuntaus otti vallan, mutta sama leikkaus näytti täysin erilaiselta iso- kuin pienikorvaisella, nenästä ja silmien muodosta puhumattakaan.

Ramulla oli silloin ollut vitivalkoinen tukka, jossa oli ollut mustan- ja kullankirjavia sulkia. Lumitiikeri, hän oli selittänyt kuosiaan. Hän oli ollut puoleensavetävä niin kuin aina, ja olin kiristellyt hampaitani, kun hauskanpito oli jäänyt väliin. Hän oli ennen eroamistamme kehottanut minua palaamaan Helsingin maisemiin. Olin lukenut rivien välistä, ettei minulla olisi hänen mielestään mahdollisuuksia Lontoossa, jos en kestänyt pienen pääkaupunkimme menoa. Tuolloin olin kuitenkin ollut nousukiidossa isossa kampaamossa, nauttinut haastavasta työstä, ja oli ollut helppo hymyillä Ramun puheille. Kusi oli noussut hänen päähänsä, meikkiesittelijällä, olin jopa ajatellut ylimielisesti. Hän oli meistä kuitenkin se, joka oli matkalla tähtiin.

Miksi hitossa en ollut palannut Helsinkiin, kun tilanne meni täällä umpisolmuun? Hiusmuotoilukoulusta valmistuneilla oli kysyntää, minua oli varsinkin täällä oloni alkuaikoina houkuteltu palaamaan aiempiin paikkoihin. Miksi en ollut ottanut yhteyttä tuttuihin, kun tilanne meni umpisolmuun lellipojun takia? Siksi, kun en ollut halunnut luikkia kotimaisemista taas pois häntä koipien välissä. Se äitini mainostama sisu oli pitänyt minut täällä. Halusin näyttää aiemmalle työnantajalle, etten ollut heittopussi. Loisin upean uran pienessä salongissa, ja kun sitten suosioni huipulla karistaisin viimeiset hiukset kapasta, asiakkaat anelisivat minua sanomaan ei maailman houkutuksille. Tällä hetkellä minusta tosin vaikutti pahasti siltä, että tuona päivänä lähtisin eläkkeelle.

Miksi Ramu ei vastannut? Minulla oli levoton olo, kaipasin epämääräisesti jotain räväkkää elämääni. Paikan vaihdoksen tai uuden ihmissuhteen. Se safiirisilmäinen Lurreko tämän aiheutti?

Ovelle koputettiin, katsahdin valokuvaamoa ja näin, ettei siellä ollut enää ketään. Odottivatko uudet naapurini seipäinä oven takana, ihmettelin, sillä olisi luullut kolmesta miehestä lähtevän edes jotain ääntä.

Menin ovelle huulet leveässä tervetulohymyssä, mutta se lerpahti, kun näin sisareni Minkan. Hän työntyi ohitseni ja heittäytyi sohvalle kasvoillaan murjottava ilme niin kuin yleensä. Minka oli perheen iltatähti, minua liki kymmenen vuotta nuorempi, yläkoulun ysillä, ja tunteet kuohahtelivat päivittäin laidasta laitaan.

En sanonut mitään, annoin hänen rauhoittua. Hän puhkuisi ja puhisisi aikansa, mutta kertoisi sitten, mitä älytöntä ja sairasta äiti oli taas keksinyt hänen elämänsä hankaloittamiseksi. Minka ja äiti olivat jatkuvasti sotajalalla, ja minulle äiti huokaili Minkan selän takana, että olin ollut helppo murrosikäinen Minkaan verrattuna. Ailahtelevainen kyllä, mutta en ollut tehnyt älyttömiä temppuja.

Minä tietenkin nyökyttelin äidin puheille, enkä korjannut ajan parantamia muistoja. Melkoinen riiviö minäkin olin jossain välissä ollut, ehkä osin siksi, että uhmaikäinen Minka oli saanut pääosan vanhempien huomiosta. Hän oli ollut pienestä pitäen ärhäkkä tyttö. Mutta olin toki ollut hyvilläni, että hän oli vetänyt vanhempien kiinnostuksen pois minun tekemisistäni. Äiti oli joskus siunaillut, että Minkan suhteen päti vanha viisaus siitä, ettei suutarin lapsilla ollut kenkiä, eikä päiväkodin johtajan lapsella tapoja.

– Minka oppii tavoille viimeistään lukiossa, olin vakuutellut äidille sormet ristissä selän takana.

Painoin kaukosäädintä summamutikassa, ja kanavalla meni jokin lukemattomista kokkiohjelmista. Minka nappasi säätimen ja selasi kunnes löysi musiikkiohjelman. Palasin työpöydän ääreen ja tsekkasin sähköpostin. Ramu vaikeni edelleen. Otin lehtiön ja aloin piirrellä eläin- ja satuhahmoja.

Päiväkotiryhmien ja lastenkerhojen vetäjistä koostuva harrastajateatteriryhmä oli pyytänyt minua suunnittelemaan maskeeraukset esitykseen, joka pidettäisiin seurakunnan salissa muutamana viikonloppuna ennen joulua. Äidillä tietenkin oli näppinsä pelissä tässäkin asiassa. Hän ei itse näytellyt mutta oli kantava voima taustajoukoissa. Minulla ei ollut mitään vaihtelua vastaan, ja syvennyin luonnosteluun niin, että tajusin jonkun olevan ovella vasta, kun Minka meni avaamaan.

– Varmaan jotain sananjulistajia, Minka kääntyi hölmistyneenä minuun päin.

– Kolme itämaan tietäjää, virnistin. – Päästä heidät peremmälle, he ovat uudet väliaikaiset naapurit.

Minkan murjottava ilme oli poispyyhkäisty. Hän säteili erityisesti Pepelle, trion nuorimmalle. Tansanialaiset olivat pitkiä ja hoikkia miehiä, ja kuvaus Lumikista, mustasta kuin eebenpuu, nousi mieleeni. Nämä miehet eivät olleet mitään satuhahmoja vaan väkevästi olemassa. Heillä oli karun komeat kasvonpiirteet, ja lyhyt sänkitukka toi kallon kauniin muodon esille. Kummankin yllä oli suorat tummat housut ja tunikamainen sinimustakuvioinen paita. He olivat kohteliaan arvokkaita, jotenkin iättömiä, mutta arvelin ainakin toisen täyttäneen kolmekymmentä joitakin vuosia sitten.

– Bakar, hän esittäytyikin ensiksi.

– Pinda, toinen sanoi.

Kumpikaan ei ojentanut kättään, joten minäkään en tyrkyttänyt omaani. Kerroin nimeni ja selitin Minkan olevan sisareni, joka oli vain käymässä. Miehet nyökkäsivät hänelle, ja kysyin, milloin näyttelyn avajaiset olisivat. Bakar selitti sujuvalla englannilla töiden olevan yleisön nähtävillä lauantaina. Olisin tervetullut paikalle, samoin sisareni.

– Pientä tarjoilua, Bakar kertoi. – Cafen valmistamia afrikkalaisaiheisia leivoksia ja virvokkeita.

– Musiikkia, Pepe sanoi ja takoi ilmarumpuja.

Minka oli myyty, huomasin ja harmittelin, että hän oli osunut paikalle juuri nyt. Toki hän olisi tavannut miehet myöhemminkin, mutta oli eri asia kohdata samojen neliöiden sisällä kuin julkisella paikalla. Hän alkoi kysellä, soittiko Pepe jossain bändissä ja millaisesta musiikista tämä piti. Bakar ja Pinda vaihtoivat pikaisen katseen, jonka myös Pepe huomasi, eikä hän alkanut selitellä Minkalle mieltymyksiään. Bakar oli pomo, tuli heti selväksi.

– Meillä on vielä asioita hoidettavana, hän sanoi. – Halusimme vain käydä näyttäytymässä, ettet pelästy meitä talon liepeillä ja soita poliisille.

Sen olisin kyllä voinut tehdä, jos olisin nähnyt jonkun heistä livahtavan suutarin taloon noin vain. Bakar totesi näkevänsä meidät lauantaina, ja miehet poistuivat. Minka huokaisi syvään ja tiukkasi sitten minulta, tiesinkö heistä jotain enemmän.

– Pepen iho oli kuin maitokahvia, hän sanoi ja lipaisi huuliaan.

– Silmät kuin salmiakkia.

– Älä unta näe, kivahdin.

– Älä emoile, Minka tokaisi.

Murjottava ilme palasi, ja hetken kuluttua syykin selvisi. Äiti oli evännyt joidenkin syyssaapikkaiden oston ja ehdottanut pari sataa halvempia mummokenkiä.

Tuttu virsi, eikä minulta löytynyt myötätuntoa saati rahallista avustusta. Koska kerjuu ei onnistunut, Minka painui ulos paukauttaen oven lujaa kiinni.

Pepeä hän ei missään tapauksessa unohtaisi, ja uumoilin vaikeuksia lähiaikoina. Minka voisi hyvinkin yrittää näyttää äidille jotain hypettämällä Pepestä. Hänellä oli ollut sekalaisia poikakavereita, vähän pahojen poikien maineessa oleviakin, jotka eivät kuitenkaan olleet harmaannuttaneet vanhempiemme hiuksia. En kuitenkaan uskonut, että Pepe lähtisi Minkan leikkiin mukaan, mutta olisi kiusallista nähdä oman sisaren vonkaavan. Karkotin Minkan mielestäni ja tuijotin läppäriä. Avatako sähköposti vai ei?

Tietenkin avasin, ja hihkaisin nähdessäni viestin Ramulta. Menolippu, menolippu, mulla kauas menolippu on! Viestin luettuani oloni oli sumea.

Neela-muru, olen mukana laajassa taideprojektissa Meksikossa, menee monta viikkoa. Kerron kaiken palattuani. t. Viidakko-Ramon.

Viidakko-Ramon? Kusipää se jätkä oli, ja tämä oli viimeinen kerta, kun vetosin häneen missään mielessä. Nielköön viidakko hänet ihomaalauksineen, minä heittelisin tästä lähtien verkkoja uusille tahoille. Ramu Ropon deletoisin kaikilta listoilta.

Sivelin väriainetta asiakkaan hiusten tyviin ja kuuntelin peilin toisella puolella olevan Tuulan jutustelua kanta-asiakkaansa kanssa. Tuula oli toinen vuokratuolityöntekijä, rempseä nelivitonen, jolla oli kirjava menneisyys. Hän oli ollut neljästi naimisissa, seilannut laivakokkina vuosia merillä, ollut baarimikkona pubissa ja selänpesijänä yleisessä saunassa.

Parturin ammatin Tuula oli opiskellut jossain elämänsä vaiheessa ja harjoittanut sitä satunnaisesti avioliiton auvossa. Liiton päättyessä hän oli aina palannut liikekannalle, ja vasta viimeisen miehen heitettyä veivinsä hän oli huomannut kodin olevan kullan kallis. Siihen oli epäilemättä vaikuttanut se, että mies oli kuollut tapaturmaisesti ja Tuulan saama henkivakuutuskorvaus oli ollut suuri. Hän ei ollut yllättäen joutunutkaan puille paljaille kuten aiemmissa liitoissa, mutta täysin toimettomana hän ei toki halunnut olla.

– Hän on kunnon vanhanajan parturi, Peppi oli kuvaillut Tuulaa minulle. – Antaa sanan sanasta ja panee hetkessä känisevät ukot ruotuun.

Tuulan asiakaskunta koostuikin pääosin miehistä, ja näiden joukkoon mahtui niin virkamiehiä kuin elämän laitapuolen kulkijoitakin. Tuulalla oli hyvän hierojan maine ja myös partojen käsittely vaahdolla ja veitsellä oli hänen bravuurinsa. Moni mies kävi parikin kertaa viikossa raakkauttamassa karvansa hänen tuolissaan.

Naisasiakkaitakin Tuulalla oli, mutta lähinnä iäkkäämpiä, jotka luottivat siihen, että hän osasi tehdä permanentin niin kuin se oli tehty jo heidän äideilleen. Ehkä se oli suurin syy, mutta varmaan valinnassa painoi sekin, että Tuula peri vähäosaisilta pienemmän palkkion kuin selvästi maksukykyisiltä. Hänellä oli välittävä sydän, ja pidin hänestä paljon.

Juuri nyt Tuulalla oli viininpunainen kihara tukka, ja sama väri oli myös huulilla sekä yllä olevassa paidassa. Hän oli ulkoasun puolesta valmis menemään töiden jälkeen pubiin laulamaan karaokea, joka oli hänen lempiajanvietteensä. Myös kuppeja hän kumosi, mutta ei viikolla koskaan niin monta, että veitsikäsi olisi aamulla vapissut.

– Jos hän ei löydä pian aviomies numero viittä, hän lähtee, Iina oli sanonut pian töihin tuloni jälkeen. – Hänellä on levottomat jalat.

Toistaiseksi Tuulalla ei tuntunut olevan ahtaan paikan kammoa kotonaan. Hän röhähti samassa nauruun asiakkaan puheille ja käski tämän olla hupsimatta.

– Se lääkäri sanoi ihan suoraan, että minä olen seinähullu idiootti, karheaääninen mies vakuutti.

– Minä tietysti vastasin, että haluan toisenkin mielipiteen itsestäni.

– Mitä lekuri siihen sanoi? Tuula kysyi.

– Hetken harkittuaan hän lausui, että minä olen myös ruma ja liian lihava.

Kohtasin peilissä värihoitoni katseen, ja meidän molempien posket pullistuivat pidätetystä naurusta. Onneksi Tuulan alkoi hohottaa, ja me myötähyreksimme miehen kohtalolle. Tuula johdatti asiakkaan kassalle ja kehotti tätä jättämään lääkärin horinat omaan arvoonsa.

– Sinä olet rouhea mies, Tuula vakuutti. – Lippu korkealle!

Mies poistui hyväntuulisen näköisenä, ja Tuula meni takahuoneeseen kahville. Kytkin päälle lämpökuvun tehostamaan värin imeytymistä asiakkaan hiuksiin ja liityin Tuulan seuraan. Peppi ja Iina aloittaisivat vasta tunnin kuluttua, oli aamun hiljainen hetki.

Tuula oli ostanut torilta piirakoita ja kehotti ottamaan kahvin särpimeksi. Hän selaili kampausalan lehtiä ja mietti, mikä tukanväri olisi seuraavana vuorossa. Hänen oma värinsä oli rotanruskea, tätimäinen, kuten hän sävyä luonnehti.

Minun hiukseni olivat tällä hetkellä oranssit ja ylettyivät olkapäille. Alkuperäinen väri oli vaalea hiekka, mutta siitä oli aikaa, kun olin antanut sen olla hallitseva. Oranssin olin valinnut siksi, että se oli Peppinan asiakastuolien istuimien väri. Tuolien rungot, pesualtaat, pöydät ja vastaanottotiski olivat mustat. Sen värin vaihtaisin tukkaan jossain vaiheessa, ja Iina saisi kiinnittää hiusten sekaan oransseja sulkia tai nuudelikuituja.

Minusta oli hauskaa kokeilla niin erilaisia värejä kuin kampauksiakin omaan tukkaani, ja myös Minka oli aulis koe-eläin. Äitinikin tukasta pidin huolta, mutta hän oli pidättyväinen mallien valinnassa. Lapset säikähtäisivät, jos hän näyttäisi ykskaks jöröjukalta tai peikolta.

– Minä törmäsin yhteen sinun uusista naapureista illalla ärrällä, Tuula kertoi. – Osti tupakkaa ja kokista. Komea mies. Tumma kuin aavikon yö.

Bakar ja Pinda olivat parissa päivässä herättäneet suurta kiinnostusta kadun asukkaissa. Mitä mielikuvituksellisimpia juttuja oli liikkeellä. Tuula oli eilen aamupäivällä käynyt lähikaupassa hakemassa mikroaterian välipalakseen ja jäänyt kassalla suustaan kiinni Arja Ropon kanssa. Arja oli kuullut jonkun veikkailevan, mahtoiko jompi kumpi tansanialaisista olla Seija Santalan lapsenlapsi. Seijahan oli reissannut pitkin Afrikkaa ja kuvannut varsinkin maasaita. Moni oli kuullut hänen ylistävän maasaisotureita ja näiden mieskuntoa. Mikä ettei Seija olisi voinut tulla raskaaksi ja olisi joutunut jättämään lapsensa heimon hoidettavaksi.

Mikä ettei, myönsin, mutta jotenkin oli vaikea uskoa, että Seija Santalan kaltainen ylväs nainen olisi hankkiutunut pulaan. Jokin yhteys hänellä ilman muuta oli joko Bakariin tai Pindaan, mutta sukulaisuus? Tuskin sentään. Arja oli nähnyt miehet asioimassa antikvariaatissa, ja Tuulan mukaan Arja oli selvästi epäillyt, että kadulle oli kehittymässä iloinen gay-yhteisö.

– Hän vakuutti, ettei hänellä ole mitään sellaisia miehiä vastaan, Tuula oli kertonut. – Tosin vähempikin riittäisi.

Arja oli oman sorttisensa, mutta koska olin pyyhkinyt Ramun mielestäni, hänen ajatuksensa eivät kiinnostaneet minua. Tuula odotti näyttelyn avajaisia, hän halusi tutustua miehiin lähemmin ja viedä nämä vaikka karaokeiltaan. Myös Peppi ja Iina aikoivat käydä paikalla. Olin varma, että koko katu olisi liikekannalla, ja muita uteliaita olisi myös, sillä paikallislehden kulttuurisivu oli vinkannut tapahtumasta menopalstallaan.

Puhelin soi, ja Tuula kävi vastaamassa. Minä palasin juorulehteä ahmivan asiakkaani luokse, siirsin kuvun sivuun ja nostelin hiuksia. Jätin hänet vielä hetkeksi lämmön alle ja menin selailemaan varauskirjaa kassatiskin ääreen. Sieltä näki hyvin kadulle, mutta juuri nyt oli hiljaista. Kahvilaan oli tuotu tuoreet tuotteet aamutuimaan, ja vasta lounasaikana sen pöydät täyttyisivät aterioijista.

Mietin, hakisinko sieltä taas salaatin, sillä minulla oli tänään teatteri-ilta, enkä ehtisi kokkailla kummempia töiden jälkeen.

Siinä pähkäillessäni näin, että ikkunan ääreen seisahtui nainen. Hän oli Peppinan yläkerran vuokralainen, Tuulan mukaan narisevan kuiva ja kälpäkkä nainen. Jätetty kahdesti, ensin oli lähtenyt mies nuoremman perään ja sitten liki aikuiset lapset olivat muuttaneet isänsä uusperheen hoiviin. Naisen suupielet olivat aina alaspäin, ja hän pukeutui ikäviin nuuskan tai tunkkaisen vihreisiin asuihin, useimmiten liivihameeseen ja paitapuseroon. Jaloissa oli yleensä vauvan ruikun väriset sukat ja kömpelöt kävelykengät. Ulkotakki oli kasariluvun viritys olkatoppauksineen, ja kaulan ympärille oli kiedottu neulehuivi, jonka kukerrus viittasi siihen, että se oli tehty kerien lopuista.

En ihmetellyt, että mies ja lapset olivat lykänneet hänet komeroon. Pilvi Kekkilä-Kolhonen, muistin hänen nimensä. Minä olisin jättänyt jälkiosan pois tai vaihtanut koko nimen, mutta ehkä hän elätti vielä toivoa, että mies palaisi hänen luokseen. 

Nainen tarkasteli ikkunassa olevia kissapatsaita ja näin vastenmielisyyden hänen kasvoillaan. Hän oli ehkä aikeissa tulla sisään ja kysyä aikaa Tuulalle.

Naisella oli lyhyt piikkisuora maantienvärinen tukka, jota hän kävi säännöllisesti siistimässä tinkien aina maksusta. Tuula sääli häntä, sanoi köyhän naisen Lennoniksi tämän pyöreiden rillien takia ja antoi yleensä kaupantekijäisiksi jonkin näytepullon.

Tällä kertaa sisääntulon esti kadun yli harppova mies, jonka tieltä kolho Pilvi kiirehti pois. Mies oli Lurre, ja hän vilkutti minulle ja astui sitten sisään. Tuula kohensi heti ryhtiään ja viittoili tuoliaan, mutta Lurre ei istunut siihen.

– Minä hieron hekumallisesti, Tuula vakuutti.

– Minä uskon sen, mutta äiti sanoo, ettei yli kolmekymppiset saa kajota minuun, Lurre hymyili Tuulalle. – Sinulla menee nippanappa yli.

Tuula nauroi miehen puheille, ja minä katsoin häntä kysyvästi. Voisin panna hänet iltapäivän listalle, mutta hän ei ollut vailla käsittelyä. Hän halusi tietää, tulisimmeko näyttelyn avajaisiin ja jatkoille niiden jälkeen.

– Missä jatkot pidetään? kysyin.

– Nappikaupassa tietenkin, Lurre sanoi. – Ikätytöt ei lähde pitemmälle. Paikalla on Seija suojatteineen ja muiden kadun puotien väki. Sisäpiirin bileet. Saskia loihtii pötyä pöytään ja minä hommaan juomat.
– Onko siellä karaoke? Tuula kysäisi.
Lurre pudisti päätään, mutta en uskonut sen puutteen vaikuttavan Tuulan tuloon. Hän oli utelias Bakarin ja Pindan suhteen. Muistelin, että toinen hänen aviomiehistään oli ollut afrikkalainen matruusi, ja ehkä Tuula toivoi voivansa verestää muistoja. Lupasimme tulla paikalle, ja Lurre jatkoi Millie’sin puolelle.

– Varsinainen Hulivili, Tuula totesi. – Piiritti aikoinaan Nappikaupan Saskiaakin, mutta seppä vei voiton. Tällä kadulla sattuu ja tapahtuu. Pidä varasi, Neela!

Lupasin pitää, vaikka en tuntenut minkään uhkaavan minua. Vein asiakkaan pesupaikalle ja siinä läträtessäni mietin, oliko pilke Lurren silmissä ollut merkki siitä, että hän oli kiinnostunut minusta, vai oliko se vain hänen tavaramerkkinsä.

Ovisummeri pirahti, ja sisään työntyi Arja Ropo. Hän nyökkäsi minulle, mutta halusi varata ajan Tuulalle. Avajaisia varten tietenkin, hän selitti ja toivoi kampaukseensa jotain piristystä. Raitoja vaikka, hän lisäsi, ja arvasin Tuulan irvistävän sisäisesti. Näpertely raitahupun kanssa ei ollut hänen mieleensä, ja hän yrittikin ohjata Arjan minulle. Arja vilkaisi oranssia tukkaani ja värähti. Hän ei ottanut riskiä, että sotkisin hänen kuontalonsa riemunkirjavaksi, joten Tuulan oli pakko panna hänet omalle listalleen.

Peppi ja Iina tulivat töihin odotellessani uutta asiakasta, ja Pepillä oli sylissä villakoira. Sillä oli alkanut juoksuaika, ja hän oli tuonut sen turvaan uroskoiriltaan. Hän vei sen takahuoneeseen ja toimitti samalla Lurresta, jonka he olivat kohdanneet kadulla.

– Ilman muuta jatkoille, Peppi kailotti vaihtaessaan vaatteita.

– Yökerhoon vielä sen jälkeen!

– Makea kundi, Iina arvioi Lurren. – Jos minä olisin vapaa, yrittäisin sitä.

– Yrität sinä kumminkin, Peppi hymähti. – Mutta ei se kiinnostu sinusta, siskopieni. Se on utelias Neelasta. Kysyi, onko Neelalla kundikaveri.

– Me sanottiin, että joka sormelle, Iina härnäsi.

Peppi iski minulle silmää, ja aloin miettiä, mitä pukisin ylleni avajaisiin. Minulla oli tuolloin selvästi epäviralliset treffit Lurren kanssa, ilta täynnä bling blingiä.

Olinko valmis? Olin.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.