Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock
Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock

Neela Naakka toimii vuokratuolikampaajana kotikaupungissaan. Hän asuu yhdessä kävelykadun vanhoista puutaloista. Läheinen Cafe Nappikauppa on eloisa yhteisö, ja siellä Neela kuulee olevansa morsiuskamarin tyttö. Onko se kirous, vai tuoko asunto onnea?

Asiakkaan päälaki näytti taistelukentältä: polkuja ja piikkipuskia, lakoontuneita heiniä ja takkuisia köysipötköjä. Mitä hänen hiuksilleen oli ikinä tehty, siitä oli kauan. Sen jälkeen hän oli antanut niiden rehottaa vapaasti. 

Asiakkaani katsoi minua toiveikkaana peilin kautta ja uskoi ihmeeseen. Jotain söpöä ja naisellista, hän oli sanonut istuessaan tuoliin, jotain jolla herättäisi miesten huomion. Niin kuin hän ei olisi tehnyt sitä jo nyt, mutta miesten laadussa ei ollut kehumista. Hän oli niitä naisia, joilla oli pakonomainen tarve selittää perin pohjin elämänvaiheitaan kampaajalle. Hän oli jo ehtinyt pulputtaa saaneensa työpaikan tuttavan grillikioskissa ja oli varma, että kohtaisi siellä öisin hilpeitä herrasmiehiä, joiden sydämiin tie veisi kuuman koiran avulla.

– Tuollaisia namusia miehiä, hän hihkaisi ja osoitti kadulle.

Vilkaisin ulos ja pidin ilmeeni kurissa. Miehet, Max ja Moritz, olivat parturi-kampaamoa vastapäätä olevan antikvariaatin omistajat. He olivat tyylikäs kaksikko, jota moni nainen katseli kaihoten. Turhaan, sillä miehet elivät parisuhteessa. He seisahtuivat käveltyään hetken ja mulkoilivat toisiaan äkeinä. Kädet elehtivät kiivaasti, ja asiakkaani seurasi tilannetta henkeään pidätellen.

– Tämä on aika jännä katu, nainen jatkoi miesten kadottua. – Vähän kuin viime vuosisadan alkupuolelta. Mukulakiviä ja vanhoja puutaloja. Erikoisia liikkeitä. Yksi minun kaveri osti upean jakkupuvun tuosta naapurikaupasta.

Millie’s oli aivan seinän takana, vintagea ja goottiasuja sulassa sovussa. Asiakkaani kertoi piipahtaneensa sinne etsien jotain tyylikästä, mutta kaikki vanhat vaatteet olivat olleet hänelle liian pieniä. Goottivalikoimasta olisi voinut tilata mittojen mukaan, mutta hän oli malttamaton.

Ulos astuessaan hän oli sitten huomannut kampaamomme Salon Peppinan ja poikennut hetken mielijohteesta sisään. Minä olin ollut jo lopettelemassa päivän urakkaa, siistimässä työpistettäni, mutta omistajan pyytävä ilme oli saanut minut jäämään. Peppi ei ollut halunnut iskeä käsiään tämän naisen kammottavaan pehkoon, mutta vuokratuolin työntekijänä minä en voinut nirsoilla. Olin istuttanut naisen peilipöydän eteen ja silmäillyt sekalaisia haituvia. Helpointa olisi ollut vetää koneella kaikki pois, mutta hänen kallonsa muoto oli laatikkomainen. Lopputulos olisi ollut kaikkea muuta kuin söpö.

Napsin ylipitkät heinät ja köysipötköt pois, ja nainen selitti vuolaasti olleensa pitkään työttömänä ja uskonut jo jämähtäneensä huonojen tähtien alle. Viime viikon horoskooppi oli kuitenkin luvannut suuren elämänmuutoksen, ja pian tuttava oli kysynyt häntä töihin.

– Horoskoopit, taivaanmerkit, nyökkäsin. – Minä voisin muotoilla hiuksista spiraalimaisen kuvion.

– Spiraaligalaksi! nainen huudahti. – Se ilmentäisi upeasti minun henkistä maailmaani.

Huokaisin helpotuksesta löydettyäni ratkaisun naisen pulmaan, ja Peppi iski minulle silmää oman asiakkaansa selän takaa. Hänen käsiteltävänään oleva nainen oli syventynyt naistenlehteen. Minun asiakkaani ei piitannut lukemisesta. Hän halusi tietää mikä olin eläinradan, kiinalaisessa, druidien ja suomalaisten eläinten horoskoopissa.

– Minä olen mäyrä-ilves, hän paljasti. – Vaaka ja apina ja pihtakuusi myös.

– Leijona, muista en tiedä, naurahdin.

– Kannattaa ottaa selville, nainen kehotti. – Oppii paljon luonteestaan, kun vertailee eri lajeja. Mäyrä-ilvekselle on tyypillistä, että hänen ajatuskuvioitaan eivät ymmärrä muut kuin hän itse.

Diivakin nainen kertoi olevansa. Hän jatkoi jaaritteluaan horoskoopeista, ja pidin kasvoillani kiinnostuneen ilmeen ja hämmästelin sopivissa kohdissa. Lopuksi raakkasin spiraalin karvattomat osat veitsellä, ja sen ajan naisen suu pysyi tiukasti kiinni. Näytin peilin avulla, millainen päälaki oli ylhäältä katsottuna, ja hän oli tyytyväinen tulokseen. Paras mahdollinen spiraali se ei ollut, mutta kuten nainen suurpiirteisesti totesi, tähtisumu oli rakoilevaa. Spiraalin kuosissa pitäminen vaatisi säännöllistä siistimistä, mutta epäilin alkuperäisen sotatantereen perusteella, että nainen palaisi nopeasti entiseen rehottavaan tyyliinsä.

– Cafe Nappikauppa, hän totesi kassalla. – Erikoinen nimi kahvilalle.

– Se oli ennen pelkästään nappikauppa, kerroin hänelle kadun toisella puolella olevasta paikasta. – Mielenkiintoinen liike, sillä seinillä on yhä vanhat nappilaatikkohyllyköt ja niissä nappeja joka lähtöön.

– Enemmän siellä on kyllä askartelutarvikkeita nykyisin, Peppi puuttui puheeseen. – Ja kahvion puolelta saa ostaa leipomuksia mukaan. Myös mahtavia salaattiannoksia on tarjolla.

– Suussa sulavia leivoksia, Pepin asiakas lisäsi huulet maiskahtaen.

Kun Mäyrä-ilves lähti, odotin hänen painuvan kadun yli kahville. Hän kuitenkin seisahtui puhumaan kännykkään, ja kun olin saanut lakaistua lattian hänen jäljiltään, hän oli jo menossa torin suuntaan. Itse mietin, hakisinko kahvilasta salaatin iltapalaksi, mutta samassa Nappikauppaa kohti kiirehti ruututakkinen nainen, jota en tänään halunnut tavata. Hän ei ollut vastenmielinen, mutta niitä naisia, jotka puhuivat kerkeästi mistä tahansa asiasta, joka jotenkin liippasi heitä läheltä. Tämän naisen lempiaihe oli hänen poikansa Ramu, jota hän kehui ja ylisti kuin tämä olisi ollut maailman ihme.

Toki Ramu oli alansa huipputekijä, olin monesti itsekin sanonut sen hänelle, mutta minua kyrsi kuulla hänen tekemisistään äitinsä kautta. Hänelle Ramu meilaili ja soitteli säännöllisesti, mutta minulle vain silloin tällöin. Ramu ei ollut edes varoittanut minua äitinsä muutosta kaupunkiin, vaan olin törmännyt Arja Ropoon keväällä torilla täysin yllättäen. Olimme katsoneet toisiamme hölmistyneinä, tienneet kohdanneemme tutun, mutta kenestä olikaan kyse?

– Ramu? Arja oli viimein varovasti ehdottanut.

– Opiskeluaikainen ystävä, olin vahvistanut.

– Kävit varmaan joskus Ramun matkassa minun luona Tuusulassa, Arja oli vihjannut. – Odotas nyt, sinulla oli linnun nimi. Varis?

– Neela Naakka, olin naurahtanut.

– Kaksi erikoista nimeä, Arja oli jupissut. – Mitä sinulle kuuluu?

– Kiitos, ihan hyvää, olin vastannut. – Tämä on minun kotikaupunkini ja palasin tänne kyllästyttyäni Helsingin pieniin piireihin.

– Ramu on Lontoossa, Arja oli kehaissut.

Kyllähän minä olin sen tiennyt, mutta koska Ramu ei ollut kertonut äidilleen, että pidimme yhä yhteyttä, en minäkään ollut katsonut aiheelliseksi mainita siitä. Vielä tuolloin olin työskennellyt kaupungin suurimmassa ja kalleimmassa parturi-kampaamossa, mutta se tieto ei ollut tehnyt Arjaan vaikutusta. Tukan käsittelijä ei ollut mitään verrattuna hänen Make Up Artist -poikaansa, joka teki taidetta ihmiskeholle Lontoon hektisessä mainos-, teatteri- ja showmaailmassa. Arja oli kuvaillut varttitunnin Ramun viimeisimpiä saavutuksia, ja olin nuolaissut liian aikaisin luullessani, että hän oli vain läpikulkumatkalla.

– Minä tulen joskus sinun kammattavaksesi, Arja oli ilmoittanut iloisesti erotessamme. – Tukka kaipaa uutta kuosia.

– Sinä olet muuttanut tänne, olin tajunnut kauhukseni.

– Vaihtelu virkistää, Arja oli sanonut sirkeästi. – Ihmisellä pitää olla uusia virikkeitä, ei saa kangistua aloilleen.

Hänelle oli ykskaks tullut kiire jonnekin, ja minä olin jatkanut turtuneena matkaa vuokrakämppääni. Olin ollut varma, että Arja takertuisi minuun jatkuvasti milloin missäkin avuntarpeessa.

Olin heti pannut Ramulle viestin, että mitä hemmettiä hänen äitinsä teki pikkukaupungissa kaukana Tuusulasta ja miksei hän ollut varoittanut tästä. Oliko yhteisessä menneisyydessämme asioita, joista en saisi pihahtaakaan Arjalle? Ramu oli soittanut samana iltana ja nauranut leveästi tuohtumukselleni.

– Äiti sai tarpeekseen vanhasta omakotitalosta, pani sen myyntiin ja aikoi muuttaa kerrostaloon, Ramu kertoi. – Tavaroita lajitellessaan hän löysi oman äitinsä jäljiltä kirjeitä ja muistivihkoja. Hän on ollut pitkään kiinnostunut sukututkimuksesta, lähinnä mummini puolelta, koska sieltä löytyy tietoja. Minun ukkini sen sijaan on täysi arvoitus. Mister Nimetön.

– Ja nyt äitisi on paikantanut hänet tänne?

– Omien sanojensa mukaan on jäljillä kuin verikoira, Ramu vahvisti.

Ramu oli vielä vakuutellut, ettei äidistä tulisi minulle riesaa eikä tämä ripustautuisi minuun. Arja oli vähän hössö mutta ei tippaakaan avuton. Toritapaamisen jälkeen en ollutkaan nähnyt häntä aikoihin. Vasta, kun olin vaihtanut työpaikkaa ja muuttanut Hopealähteenkadulle kampaamon vieressä olevaan taloon, olin kohdannut Arjan usein mukulakivikadulla tai jossain kadun putiikeista.

Lähikaupassakin hänet saattoi tavata viikon varrella, sillä hän teki kassasijaisuuksia. Tuusulassa hän oli ollut päätoiminen K-kaupan kassa, Ramun mukaan hyvin pidetty, ja ymmärsin sen kyllä, kun näin hänen porisevan asiakkaiden kanssa. Monelle iäkkäälle ja yksinäiselle se oli päivän ainoa juttutuokio.

Tarpeen tullen Arja oli myös nopea kassa, hän aisti heti, kenelle ei kannattanut haastella. Minulle hän muisti aina kertoa Ramun kuulumiset, mutta omaa sukututkimustaan hän ei ollut maininnut kertaakaan. Olin alkanut epäillä hänen unohtaneen koko asian, sillä hänellä tuntui riittävän tekemisiä. Peppi oli kertonut Arjan liittyneen kadun vanhojen rouvien korttirinkiin, osallistuneen askartelukerhojen toimintaan ja pitäneen lukupiiriä Maxin ja Moritzin antikvariaatissa. Hän ei asunut kadun varrella vaan torin liepeillä, ja arvelin työn tuoneen hänet minun kulmilleni.

Mielessäni välähti, että ehkä Arja kyttäsi vapautuvia asuntoja liiketilojen yläkerrasta. Minä luopuisin heti omastani, jos saisin kutsun Lontooseen Ramun siipien alle. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan ollut todennäköistä, sillä Ramu tuntui täysin unohtaneen, että olimme joskus haaveilleet perustavamme yhteisen kauneusalan yrityksen. Maailma oli vienyt hänet sen vanhan iskelmän mestari Miikkulaisen morsion tapaan, ja minä jäin uikuttamaan harmiani kuin naakka-norppa – äskeisen spiraalinaisen eläinhoroskoopissa oli taatusti sellainenkin sekasikiö.

Havahduin ajatuksistani Pepin asiakkaan poistumiseen. Samassa ovenavauksessa sisään tuli Pepin nuorempi sisar Iina. Eriväriset tukat ja kampaukset eivät hämänneet ketään, heidät tunnisti sisaruksiksi kasvojen muodosta ja vähän kippuraisesta nenästä. Peppi oli kahden alakouluikäisen äiti, Iinalla ei ollut lapsia, ja kummankin mies oli kuljetusalalla. Pepin mies oli bussikuski, ja Iinan ajoi taksia.

Molemmat olivat miellyttäviä ja fiksuja naisia. Olin tutustunut Iinaan keväällä kuntosalilla, jossa olimme olleet samassa step aerobic -ryh-mässä. Ammatti oli tietenkin yhdistänyt meitä, ja puheenaiheita oli riittänyt, kun olimme joskus piipahtaneet baarissa rääkin jälkeen. Olin tietenkin valittanut Iinalle, kun eteeni oli tullut hankaluuksia silloisessa työpaikassani.

Välini omistajaan olivat tulehtuneet kiitos hänen poikansa, joka olisi halunnut muhinoida kanssani väen väkisin. Minua ei ollut kiinnostanut suhde tyhmään ja ylimieliseen lellipojuun, mitä hänen äitinsä ei tietenkään voinut käsittää. Ja kun en kerran ollut ymmärtänyt hyvän päälle, sain tuta sen nahoissani. Minulla oli ollut paljon kanta-asiakkaita niin naisissa kuin miehissäkin, mutta omistaja oli siirtänyt minut pelkkiin parturin hommiin, lähinnä ajamaan koneella iäkkäiden miesten tukan ja parran sekä tekemään heille pään syvähoidon, johon kuului hieronta.

Kaikki sinänsä ihan kunniallisia töitä, mutta joidenkin ukkojen kasvoille hieronnan aikana levinnyt rasvainen hymy oli vihjannut siihen, että kapan alla kädet kopeloivat haaroväliä. Niillä hetkillä sisäinen dominani olisi halunnut iskeä kynnet syvälle miehen päänahkaan, mutta koska se olisi voinut vain lisätä nautintoa, olin tyytynyt levittämään haudehoidon etuajassa ja jättänyt miehen telakalle niin pitkäksi aikaa, että himo oli nuutunut.

– Tule meille, Iina oli ehdottanut kuultuaan pervopapoista. – Meidän toinen vuokratuoli vapautuu kesäkuun puolivälissä äitiysvapaalle siirtymisen takia.

Iina oli heittänyt ehdotuksen huolettomasti, enkä aluksi ollut innostunut. Olin ajatellut, että omistajan poika iskisi silmänsä johonkin toiseen ja saisin pikkuhiljaa asiakkaani takaisin. Tilanne töissä oli kuitenkin mennyt entistä kireämmäksi, sillä omistaja oli alkanut syynätä varastoja ja vihjaillut hävikistä. Nimiä ei ollut mainittu, ja vaikka tiesin, etteivät muut työntekijät uskoneet minun syyllistyneen mihinkään muuhun kuin pojan torjumiseen, katsoin parhaaksi irtisanoutua.

Se oli ollut tietenkin iso sokki vanhemmilleni, jotka olivat otettuja siitä, että työskentelin kaupungin parhaassa salongissa. Onneksi olin saattanut ilmoittaa asian heille kertomalla siirtymisestä Peppinaan, ja onneksi Peppi oli hyväksynyt minut, sillä hän oli se, joka sanoi viimeisen sanan firmassa. Vuokratuolissa oli omat menonsa mutta joustavampi aikataulu kuin aiemmassa paikassa.

Olin jo kouluaikoina ollut mukana ilmaisutaito- ja teatteriryhmissä, meikannut ja kammannut kavereita näyttelemisen lisäksi, ja olin kotipuoleen palattuani hakeutunut entisiin piireihin ja löytänyt muutamia vanhoja tuttuja. Yksi heistä oli kaupunginteatterin ohjaaja, ja tätä nykyä toimin siellä parina iltana viikossa tarpeen mukaan joko maskeeraajana, puvustajana tai kampaajana.

– Uusia varauksia huomiselle? Iina selasi vastaanottotiskillä olevaa varauskirjaa. – Voi kamala, taasko tuo hiton reksi tulee minulle! Peppi, se oli sinun vuoro!

Tiesin reksin, teräsvillatukkaisen naisen, ja olin ollut hyvilläni, kun olin vastannut puhelimeen hänen soittaessaan ja saanut hänet Iinan listalle.

Reksi halusi aina tietyn ajan, ja huomiselle meillä kaikilla oli ollut tyhjää sillä kohdalla. Peppi ja minä olimme pitäneet peukkuja, että saisimme samalle kellonlyömälle omat asiakkaat ja pienellä aikojen manipuloinnilla se oli onnistunut. Kirkkain silmin vakuutimme Iinalle, että reksi oli soittanut vasta vähän aikaa sitten.

– Sinä vaihdat minun kanssani, Iina katsoi Peppiä tuikeana. – Minä en kestä sitä muijaa, se alkaa taas piruuttaan puhua minulle ruotsia.

He molemmat olivat olleet reksin yläasteella, ja kirpeitä muistoja löytyi. Peppi oli ollut parempi oppilas, mutta hänellekin reksi kuittaili på svenska. Minä olin onneksi käynyt toista yläastetta, eikä sen opettajia ollut vielä päätynyt asiakkaikseni.

– Teatteria tänään? Iina kysyi minulta.

– Näytös vasta ylihuomenna, vastasin.

Teatteri oli pieni, vakituista henkilökuntaa vain muutama ja harvakseltaan niitä näytöksiä, joissa minun taitojani tarvittiin. Tarpeellinen henkireikä minulle ilman muuta, mutta en suinkaan ollut mukana miehen takia niin kuin Iina kuvitteli. Ohjaajatuttuni oli miellyttävä, samoin miesnäyttelijät, mutta he olivat minulle vain massaa, jota muovasin roolien näköisiksi.

Ramuun verrattuina he olivat kesyjä, mutta Ramua oli turha ajatella. Olin saanut häneltä meilin viimeksi pari viikkoa sitten. En ikävöinyt häntä miehenä, sillä vaikka olimme pari kertaa päätyneet sänkyyn baarikierroksen jälkeen, emme olleet sen kummemmin ihastuneet toisiimme. Kemiamme toimivat, ja meistä oli ollut hauska haaveilla maailmanvalloituksesta. Hän olikin repäissyt itsensä irti tutuista kuvioista, minä sen sijaan olin pelannut varman päälle ja jäänyt jatkamaan opintojani.

Ramu oli jo koulussa herättänyt huomiota upeilla ihomaalauksillaan, ja minä olin aikonut seurata hänen viitoittamallaan tiellä hankittuani ensin työkokemusta. Kyllä minäkin oppisin loihtimaan ihon eläväksi viidakoksi tai villieläimeksi, miksi tahansa! Jotenkin se vain oli jäänyt, ja olin koomassa kotikulmilla.

Minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni, käsitin selkeästi. Nappikauppa naapureineen oli kuin jonkin englantilaisen päivittäissaippuan miljöö, missä elämä pyöri pienissä ympyröissä. Kotona panisin Ramulle e-mailin, jossa kysyisin suoraan, majoittaisiko hän minut siksi aikaa, että löytäisin Lontoosta töitä. Parempi tietenkin olisi, jos työpaikka olisi valmiina, kun astuisin koneesta. Ajatus piristi minua, ja lähdin sittenkin Cafe Nappikaupan kautta kotiin.

Kahvilassa sorisi puhe ja leivostiskin ääressä seisoi kaksi miestä, joille valinta näytti tuottavan ongelmia. Myyjä, tummatukkainen tyttö, vastaili ensin kärsivällisesti heidän kysymyksiinsä leivosten sisällöstä, mutta sitten hymy alkoi pingottua. Viileässä hyllykössä oli salaatteja ja valmiita tanskalaistyylisiä voileipiä, ja menin sen ääreen katsomaan, saisinko mukaani savuporoleivän piparjuurikreemillä ja muilla kirpakoilla lisäkkeillä. Yksi oli jäljellä, ja suuni vettyi heti.

Palasin leivosten luokse, mutta jonon ensimmäinen mies jahkasi yhä. Myyjällä oli yllään tummansininen paita ja farkut ja niiden peittona vanhanaikainen röyhelöinen essu. Hän oli yksi kolmesta tytöstä, jotka työskentelivät kahvilassa. Jokaisen rintapielen nimikyltissä luki Lulu. Se oli herättänyt minussa ensin hämmennystä, mutta olin pian käsittänyt, että tytöt olivat harjoittelijoita. He tulivat koulun jälkeen opettelemaan asiakaspalvelua, ja kaikki tuntemani Lulut olivat olleetkin näppäriä. Essu ei varmaankaan miellyttänyt jokaista, mutta se sopi nappihyllyjen luomaan vanhanaikaiseen tunnelmaan.

– Muitakin asiakkaita on, Lulu vihjaisi jahkaajalle.

– Joutaa odottaa, mies tokaisi vilkaistuaan minua. – Valinta on taidetta. Minä haluaisin jotain, joka sulaa suussa hitaasti.

Lulu nyökkäsi, otti lautasen ja nosti sille pihdeillä jääpalan. Hän ojensi lautasen hölmistyneelle miehelle, katsoi toista miestä suloisesti ja kysyi: – Sinulle varmaan pakastekatkarapu?

Rapumies purskahti nauruun, ja minä yhdyin siihen. Jääpala sen sijaan marssi äkeänä ulos. Jäljelle jäänyt pyysi nopeasti läppärileivoksen, kääntyi sitten puoleeni ja kysyi, voisiko tarjota minulle jotain korvaukseksi jonotuksesta. Jonkin asteen juppi, arvioin häntä, tyylikäs kallis puku ja ranteessa aito Rolex. Ilman muuta hän saisi ilon maksaa leipäni sekä vesimeloni-smoothien.

– Sinulla on metkan väriset silmät, tuovat mieleen maastokuvion, mies sanoi, kun istuimme pöytään ikkunan ääreen.

Suoraa toimintaa, ripeää ja reipasta. Mies, jolla oli vankka itseluottamus ja joka oli tottunut saamaan naisen kuin naisen. Hän oli minua hieman vanhempi, kolmissakymmenissä, tukka vaalea ja pörröinen, silmät kuin siniset safiirit. Tukka, siihen katseeni iskeytyi. Se oli huoleton mutta huolimaton. Tyylirikko.

– Älä katso noin tuimana, mies pyysi ja kehitti kasvoilleen pikkupojan anelevan ilmeen. – Maasto on kiehtova ja salaperäinen. Kuka sinä olet?

– Eläinhoroskoopissa naakka-norppa, paljastin hänelle.

– Ajatella, hän tuumasi, pani kyynärpäät pöydälle ja kämmenet leuan alle.

Me paistoimme särkeä kaiken hälinän keskellä, ja minä hallitsin tuijottelun teatteriharrastusten ansiosta. Jäi epäselväksi, kumpi olisi kisan voittanut, sillä peräseinän yksityistiloihin vievä ovi avautui, ja sieltä asteli kankeasti nappimaailman kuningatar Ebba.

– Pojankoltiainen! Ebba huudahti ja levitti kätensä.

Mies virnisti ja kapsahti ylös. Hän kiirehti Ebban luokse, nosti tämän ilmaan ja pyöritteli ympäri kahvilaa. Ebba nauraa kikersi ja pyysi laskemaan alas, ja mies istutti hänet nappipuolen tiskille ison romuluisen kassakoneen viereen. Ebba otti miestä korvista kiinni ja ravisteli lempeästi. Hänen suunsa kävi, mutta en kuullut, mistä he puhuivat. Mies silitti Ebban tukkaa, ja Ebba nyökkäsi minua kohti. Minä mutustin rauhassa voileipää ja imin pillillä smoothieta. Miehen henkilöllisyys selviäisi minulle pikapuolin samoin kuin minun hänelle, sillä mikään ei pysynyt Ebban kielenkantojen takana.

Ebba Halme oli lempeän isoäidin näköinen, tanakka nainen. Pari viikkoa sitten olin leikannut häneltä karitsankikkaran permanentin jäänteet pois, muotoillut ja värjännyt tukan violetinsävyiseksi, eikä Ebba ollut tuntea itseään peilissä. Hän oli sanonut minun nuorentaneen häntä vuosia, ja jos lonkat eivät olisi vaivanneet, hän olisi lähtenyt päivätansseihin.

Ebba oli sydämellinen ihminen ja asunut ikänsä tässä talossa. Peppi oli kertonut Nappikaupan neitejä olleen alun perin kaksi, mutta toinen oli nelisen vuotta sitten mennyt ykskaks salassa naimisiin ja muuttanut Espanjan Aurinkorannikolle. Ebba oli joutunut hankalaan asemaan, sillä sisar oli halunnut osuutensa talosta ja muustakin omaisuudesta.

Tämä oli tapahtunut ennen kuin Peppi ja Iina olivat perustaneet kampaamon huoneistoon, jossa oli ollut videovuokraamo. He eivät olleet täysin selvillä, miten kuviot olivat menneet, mutta lopputulos oli ollut, että kaupassa myyjänä työskennellyt nainen oli ostanut sisaren osuuden ja uudistanut kaiken toiminnan Ebban siunauksella. Olin olettanut, että nainen olisi tukevasti keski-ikäinen, mutta Saskia Simonen oli osoittautunut kolmenkymmenen hujakoilla olevaksi pitkäksi naiseksi, jolla oli aina jalassa tyköistuvat upeat jalkineet – aviomiehen designia, Iina paljasti.

Vähitellen olin ymmärtänyt, että suutarin talon, jonka yläkerrassa asuin, omisti Saskian mies setänsä kanssa. Yläkerta oli jaettu kahdeksi kaksioksi, joista minulla oli suurempi. Vanha suutari punkkasi toisessa, kun oli Suomessa. Hänellä oli vuokra-asunto Teneriffalla, ja hän oli viettänyt täällä kesällä vain kuukauden. Hän oli ollut hiljainen naapuri, oleskellut suurimman osan ajasta alakerran verstaassa tekemässä sekalaisia puhdetöitä omaksi huvikseen.

Nappikaupan yläkerrassa taas asui sitä vastapäätä olevan koruliikkeen omistaja perheineen. Millie’s-putiikin nuoren muotigurun isoisä, Olavi Turpeinen, omisti koko talon ja oli jakanut yläkerran kahtia samoin kuin suutari. Olavi oli heti tullut parturoitavakseni, kun olin aloittanut työt. Hän oli ensimmäiseksi kysynyt, olinko sukua tieinsinööri Naakalle, joka oli Destian palveluksessa. Kun olin myöntänyt insinöörin olevan isäni, hän oli myhäillyt ja sanonut isäni olevan mies paikallaan, ja minä olin selvästi tullut sukuuni.

Olavi oli mukava ukkeli ja palvoi Ebbaa avoimesti. Häntä vastapäätä asuva yläkerran vuokralainen oli sen sijaan nuivan ikävä nainen, joka hätinä tervehti ketään. Mitä tarkemmin olin päässyt perille ihmisten välisistä suhteista, sitä vakuuttuneempi olin, että kadun asukkaat olivat kuin pelikorttien hullunkurisista perheistä. Minulla ei ollut aikomustakaan solahtaa joukkoon.

Muistin taas päätökseni patistaa Ramua, nousin pöydästä mutta ennen kuin ehdin ulos, Ebba huusi:

– Neela, tule tutustumaan Lurreen!

Lurre? Sen täytyi olla lempinimi, mutta mistä? Lauri, Ludvig? Mies ojensi kätensä minulle ja Ebba esitteli meidät: – Neela Naakka ja Lurre Launonen, meidän kadun oma poika.

Ebban ääni oli ylpeä ja rakastava, ja Lurre säteili. Ebba huolehti, oliko Lurrella nälkä ja missä tämä oikein oli viipertänyt, kun ei ollut aikoihin käynyt tervehtimässä vanhoja tuttuja.

– Antikvariaatti oli aiemmin Lurren enon omistuksessa, Ebba selitti minulle. – Pari vuotta sitten Heimo sai infarktin ja halvaantui. Hän ei enää kuntoutunut niin, että olisi tullut toimeen omillaan.

– Heimon liike oli melkoinen vanhojen kirjojen hautausmaa, Lurre huokaisi. – Kauppa ei juuri käynyt.

– Onneksi ne kaksi komeaa miestä olivat kiinnostuneita ja vuokrasivat sen, Ebba jatkoi.

– Uudistivat valikoiman kannattavaksi, Lurre lisäsi. – Matka- ja taidekirjojen määrä ja laatu on hyvä, samoin käsityökirjojen.

Olin käväissyt harvoin Maxin ja Moritzin liikkeessä, sillä koin tarjonnan enemmän selailukirjoina kuin pitkän työpäivän jälkeisenä viihdykkeenä. Olisin kaivannut hyllyille dekkareita ja sarjakuvia, chick litiäkin. Olin kerran ostanut silkasta kohteliaisuudesta kirjan Helene Schjerfbeckistä ja keskustellut hänen töistään jonkin aikaa Maxin kanssa. Olin ollut Helsingissä tapaamassa tuttuja, kun taiteilijan juhlanäyttely oli ollut esillä Ateneumin taidemuseossa.

Max ja minä olimme vaihtaneet vilkkaasti mielipiteitä töistä, ja varsinkin toisen maalauksen alle ommellusta taulusta, jonka herkkä nainen ja lapsi olivat olleet sensaatiolöytö. Max oli kallistunut museoväen puolelle ja uskonut, että taiteilija oli kyllästynyt tummiin väreihin. Minä taas olin arvellut, että kyse oli ollut äitiyden unelmien lopullisesta hautaamisesta miehen hylättyä Helenen. Hän oli tiennyt, ettei koskaan saisi painaa heidän yhteistä lastaan rintaansa vasten niin kuin maalauksen nainen. Kuva oli tehnyt hänelle kipeää niin fyysisesti kuin henkisestikin. Max oli myönnellyt, että saatoin olla oikeassa. Keskustelumme jälkeen hän oli kohdatessamme aina tervehtinyt minua ja kysellyt kuulumisia.

Moritz oli etäisempi, eikä minun tehnyt mieli piipahtaa kaupassa, jos hän oli yksin paikalla. Hänellä oli käsityökirjahyllykön edessä iso laiskanlinna, ja olin kuvitellut se olevan asiakkaita ja kirjojen selailua varten. Tuolin vieressä oli kuitekin kori, joka ei ollutkaan rekvisiittaa, vaan hiljaisina hetkinä Moritz neuloi, virkkasi tai nypläsi. Minä olin näppärä käsistäni, mutta langat eivät olleet alaani. Moritzilla ja minulla tuskin olisi puhuttavaa keskenämme.

– Pojat remontoivat koko liiketilan ja saivat jopa vanhan pinttyneen kahvin hajun katoamaan, Ebba nauroi. – Heimolla tirisi aina musta tervakerros keittimen pohjalla. Neela on muuten töissä tuossa Peppinassa.

– Teit Ebban tukasta taideteoksen, Lurre kehui.

– Ja Neela asuu morsiuskamarissa, Ebba tirskahti.

Katsoin Ebbaa ymmälläni, ja Lurre iski minulle silmää. Ebba selvensi sanojaan kertomalla, että suutari oli vuokrannut tällä vuosituhannella asunnon kolmelle nuorelle sinkkunaiselle, ja jokainen oli löytänyt onnensa näiltä kulmilta ja lähtenyt miehen matkaan.

Ebba olisi varmasti kertonut tarkemmin, mutta häntä huudettiin takahuoneen puolelta. Tunnistin Ramun äidin äänen ja kiitin nopeasti Lurrea tarjoilusta. Hän olisi selvästi mielinyt paeta kanssani, mutta Ebba kiskoi häntä tutustumaan toiseen uuteen ihmiseen. Lurre vilkaisi minua olkansa yli surkuhupaisana, ja suu muodosti sanat "joku toinen kerta".

Kenties kohtaisimme, jos hänellä oli tapana käydä katsomassa, pitivätkö vuokralaiset paikat kunnossa. Minä olisin myynyt koko talon liiketiloineen, mutta ehkä Max ja Moritz halusivat ensin nähdä, kannattiko myymälä. Tai sitten Lurren suku oli riitainen, eikä myynti ollut onnistunut.

Miksi pahuksessa minä tuollaista pohdin? Tämä katu herätti epäterveitä tarpeita miettiä muiden asioita, ja morsiuskamari muka! Minulle ei ollut tarjolla sulhasehdokkaita lähikulmilla, sillä ainoa vapaa mies oli suutarin liikkeessä työskentelevä pisamakasvoinen nuorukainen, joka vaikutti tuskin täysikäiseltä.

Nappikaupan naapuritalossa oli valokuvaamo, ja näin siellä liikehdintää. Omistaja oli iäkäs nainen, joka antoi silloin tällöin nuorten lupaavien valokuvaajien ripustaa töitään liikkeen seinille. Peppi oli ostanut pari villakoirakuvaa yhdestä esillepanosta. Hänellä oli itsellään kolme kääpiövillakoiraa, joiden turkki oli aina viimeisen päälle. Kuvien koirillakin oli, ja ne koristivat pesupaikan seinää. Iina taas oli kissaihminen, ja hänen jäljiltään kampaamon etuikkunan somisteina kekotti kolme isoa kissapatsasta.

Yritin erottaa, millaisia aiheita oli nyt vuorossa, mutta kuvapuolet olivat seinää vasten. Yksi paikalla olevista miehistä oli tummaihoinen, ja muistin kuulleeni joskus, että liikkeen omistaja oli aikoinaan reissannut ja kuvannut paljon Afrikassa. Tämä olisi ensimmäinen näyttely sinä aikana, kun olin asunut täällä, mutta tuskin kävisin katsomassa sitä. En kaivannut seinilleni valokuvia. Mitä vähemmän tavaraa, sen helpompi lähteä maailmalle suin päin.

Kiersin suutarin talon takapihalle, josta oli käynti yläkertaan. Portaat nitisivät, ja olin varma, että jos joskus pimeänä syysmyrskyisenä yönä kuulisin niiden äänen, minua lähestyisi salamurhaaja eikä salarakas. Silloin kaipaisin vanhaa suutaria avukseni, mutta hän ei huutoani kuulisi.

Otin tasanteella avaimen esille taskusta ja kun panin sen lukkoon, lattia narahti takanani. Kurkkuani kuristi, käännyin varovasti katsomaan ja näin uppo-oudon miehen lyömäase kädessään...

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.