Kolmikymppisen Elinan uuden elämän ratkaisevat hetket ovat koittaneet. Hänen piti pudottaa seitsemän kiloa seitsemässä viikossa ja panna samalla kuntoon niin rakkauselämä, asema töissä kuin äidin ja isän perheriitakin. Sen sijaan Ellu onnistui sotkemaan välinsä niin ihastukseensa, ex-mieheensä kuin parhaaseen ystäväänsäkin. Onko hän sittenkään onnistunut muuttumaan uudeksi naiseksi?

Shutterstock

Kiiruhtaessani toimistolta kohti kantista pääni on pyörällä kaikesta päivän aikana tapahtuneesta. Mitä tarkoitti se piiiitkä, mukaansatempaava suudelma Samun kanssa? Hänen silmänsä olivat sen jälkeen niin kovin hämmentyneet. Hiukset valahtivat otsalle, sormet puristuivat nyrkkiin. Samun ääni haparoi sanat:

– Tarkoittaako tämä, että me voitaisiin tavata kesällä...?

Keho hyrisee varpaisiin asti sitä muistellessa.

Mutta ehdin pohtia sitä myöhemmin. Pakotan mieleen päällimmäiseksi Terhin kanssa tekemäni sovinnon sekä parhaan ystäväni sydänsurut.
Entä, jos Mikko todella onkin pettänyt Terhiä? Jos he eivät menekään naimisiin?

Terhi sanoi, ettei ole vielä päättänyt häiden kohtalosta. Hän oli niin epävarma, vain varjokuva itsestään: ääriviivat näkyivät mutta kaikki mikä tekee Terhistä Terhin, oli poissa. Hän tuntui niin heikolta.

Epäilen, ettei Terhi ole edes kysynyt Mikolta, ovatko hänen epäilyksensä totta. Sellainen tuntuu hieman nynnyltä.

Oikeastaan – se kuulostaa aivan entiseltä minulta. Odotin monta vuotta varmistaakseni, miltä Vellun kanssa oleminen tuntuu, vaikka tiesin suhteen olevan ohi. Päätin haluavani erota, ja pian aloin taas epäillä päätöstäni. Selviytyisinkö yksin vai kuolisinko ikävään ja hiipisin takaisin?

Enkä edes löytänyt vastausta. Se löytyi vain kokeilemalla: yrittämällä ja totta puhuen välillä erehtymälläkin takaisin Vellun sänkyyn.

Mutta nyt minä tiedän, että pärjään yksin. Minulla on jopa hauskaa yksin enkä kaipaa elämää kenenkään kanssa. Tai ehkä Samun kanssa? Pari suukkoa lisää, pehmeitä huulia ja silkkistä kosketusta... Ei, nyt en voi ajatella sitä!

Kantiksen terassi pyöreine pöytineen odottaa. Kohta autan Terhiä löytämään oikeat vastaukset – mitä ne sitten ovatkin. Sitä vartenhan ystävät ovat olemassa.

Lämpimän terassi-ilman leyhytellessä puseronhelmaa Terhi kertaa tilanteen.

Häitä ei tosiaankaan ole toistaiseksi peruttu, mutta toisaalta Terhi ei ole saanut tehtyä niiden eteenkään mitään. Ne ovat siis nollatilassa, kuten Terhi ilmaisee.

Eikä hän todellakaan ole uskaltanut kysyä Mikolta, koska on
pelännyt hajoavansa palasiksi.

– Enhän minä voinut hajota ilman sua, Terhi nyyhkäisee.

Kyynelten tulon hän estää siemaisemalla viinilasista.

– Kuka mut olisi kasannut taas kokonaiseksi?

Minä puristan Terhiä kädestä.

– Haluatko sä vielä mennä Mikon kanssa naimisiin?

Terhin silmät käyvät mietteliäiksi.

– Mun on niin vaikea päättää sitä, Terhi kuiskaa. – Miten voisin mennä Mikon kanssa naimisiin, kun mä en pysty edes kysymään siltä tällaista?

Annan katseeni painua pöydän tasoon. Tuijotan vierekkäisiä viinilasejamme, kuivuneita huulipunanjälkiä niiden reunassa.

Jokin ajatus on tuloillaan, mutta se ei pääse aivan pintaan.

– Mä olen tajunnut jotain ihmissuhteista, Terhi sanoo syvästi.

– Että vaikka suhde on aina kahden ihmisen välinen, on siinä paljon muitakin...

Siitä se sitten tulee. Ajatus.

– Anteeksi, pitää käydä vessassa! minä sanon.

Lähden kohti vessaa käsilaukun kanssa niin, että tuoli kolisee. Askel hieman huojuu, mutta menen silti pää pystyssä. En kuitenkaan mene saniteettitiloihin asti, vaan pysähdyn niiden eteen ja kaivan puhelimeni esiin. Etsin sieltä nimen, jonka tallensin keväällä siltä varalta, että tulisi tarve käyttää sitä. Aki – Mikon bestman – löytyy listan alusta.

Muutaman hälytysäänen jälkeen linja avautuu toisessa päässä.

– No Aki, vastaa hilpeä ääni, varmaan lomanalustunnelmissa.

– Moi! minä sanon yllättävän määrätietoisena. – Tässä on Elina. Terhin kaaso. Muistatko?

Pieni tauko. Sitten:

– Ai Elina! Joo, no joo, tottakai mä muistan... Mitäs sulle?

Akin ääni on ohut mutta notkea. Hän ihmettelee, miksi soitan, mutta hoitaa tilanteen kuin pelimies ainakin. Yhtäkkiä muistankin, millainen tyyppi Aki on. Sellainen jokapaikanpartanen, joka uskoo pitelevänsä kaikkia naruja käsissään. Pieni yökötysreaktio pullahtaa suuhun etäältäkin, mutta kerään itseni ja muistan päämäärän, jonka eteen lähdin taistelemaan.

– Mulla ois sinulle vähän kysyttävää, minä jatkan puhelimeen.
– Mikosta. Ja polttareista.

Aki on vaiti mutta tuntuu kuuntelevan. Vedän syvään henkeä,
varaudun kaikkiin vastauksiin, ja kysyn suoraan:

– Mikä homma sillä on menossa ja kenen naisen kanssa?

Koko maailma hiljenee yhtäkkiä.

– Siis mitä vit... Aki aloittaa.

Minä puutun asiaan ennen kuin hän ehtii kieltää:

– Me tiedetään, että Mikolla on joku nainen. Oliko se siellä polttareissa?

Aki on hiljaa. Kuulostaa siltä kuin hän valikoisi sopivinta valhetta, joten minä hoputan:

– Antaa kuulua nyt vaan! Totuus pöytään!

– Odota nyt hetki, Aki sanoo sovittelevammin. – Siis mistä naisesta sä nyt puhut?

Minäkin suostun rauhoittumaan. Selitän Akille kaiken, mitä olen Terhiltä kuullut: Mikosta on tullut etäinen eikä tämä enää suostu edes näyttäytymään alasti Terhin edessä, sänkyhommista puhumattakaan. Sanoja sanoessani tulee mieleen, ettei Terhi ehkä haluaisi minun kertovan näitä asioita miehensä kaverille, mutta sitä on nyt jo myöhäistä miettiä.

Sanottavani sanottuani puristan huulet yhteen. Vessaan kulkeva mies vilkuilee minua kummastuneena, kun polkaisen kenkää maahan ja puhisen.

Toisessa päässä linjaa Aki alkaa höristä kummallisesti. Hitaasti alan tunnistaa äänen nauruksi.

– Voihan..., Aki sanoo tikahtuneesti. – Siis voihan... Ei sillä
mitään naista ole. Me ajettiin sen munakarvat!

Minä tuijotan eteeni enkä voi uskoa kuulemaani.

– Siis... mitä?

– Niin niin, me ajettiin Mikko polttareissa posliiniksi! Sehän oli meille aamulla siitä oikein vihainenkin, mut sitten me annettiin sille lisää viinaa!

Aki räkättää kepposelle niin, ettei jää epäselväksi, kenen idea se on ollut. Minä nieleskelen jotain klimppiä, jossa on sekaisin hämmennystä, huvittuneisuutta ja kiukkua. Miten kaikki miehet voivat olla tällaisia ääliöitä?

Olen juuri lyödä luurin Akin korvaan, kun hän selvittelee vielä kurkkuaan. Jään sittenkin odottamaan: ehkä tulossa on anteeksipyyntö kaikesta Terhille aiheutetusta huolesta.

– Kiva kun kuitenkin soitit, Aki sanoo. – Mun onkin pitänyt kysyä, että lähdettäiskö drinksuille? Eikö olis bestmanin velvollisuus vähän...

Suljen puhelimen kesken lauseen. En! En todellakaan halua!
Mutta jos Aki kysyy myöhemmin, väitän akun loppuneen. Hah.

Luovin tieni takaisin pöytään, jossa Terhi odottaa murtuneena. Hän on puristanut silmänsä viiruiksi, aivan kuin ei haluaisi katsella maailmaa sellaisena kuin sen luulee olevan. Viiruissa kiiltelee tuska, joka särkee sydäntäni.

– Mä olen niin heikko, Terhi vikisee. – Kun en kuitenkaan haluaisi erota...

En pysty kuuntelemaan loppuun vaan tartun Terhiä käsivarresta ja keskeytän:

– Ei teidän tarvitse erota, sanon lujasti. – Tosin kun kuulet, mitä
minulla on kerrottavana, et ehkä ikinä enää halua olla yhdenkään miessukupuolen edustajan kanssa...

Terhin silmät kirkastuvat salamannopeasti uuteen loistoon. Hän tahtoo luottaa tulevaan. Minulla taitaa olla vielä paljon opittavaa häneltä.

Seuraavat kaksi viikkoa kuluvat kuin siivillä: aamulla lenkille, päivä morsiusliikkeissä, ilta Terhin parvekkeella askarrellen hääohjelmia, paikkakortteja ja helmikoristeita. Mikkokin osallistuu valmisteluihin liimaamalla kirjaimia suunta-viittoihin.
Terhi suukottaa häntä nenänpäälle.

– Aivan kamalaa, hän tosin supisee Mikon lähdettyä hakemaan
sisältä lisää liimaa. – Siis ne munakarvat. Ne kutisee aivan törkeästi kun – no, tiedäthän...

Minä nauran tukahtuneesti ja punastun korvia myöten.

– Tiedänhän minä.

Tai ainakin muistelen. Minun lakanoissani kun ei ole käynyt vieraita sitten Vellun. Samun kanssa vaihdamme päivittäin tekstiviestejä, ja toisinaan hän soittaa minulle, mutta minä en oikein ehdi aloittaa suhdetta hänen kanssaan.

Joka aamu alistun odottamaan Samun jo luovuttaneen, mutta aina vain puhelin piippaa uudelleen. Mitäs neiti puuhaa? hän kirjoittaa. Tai kysyy: Illalla yhdelle? Kahdelle?

Vastaan jos ehdin. Ja ellen ehdi, hän viestittää silti uudelleen.

– Se haluaa sut tosissaan, Terhi vannottaa minulle kerta toisensa jälkeen.

Minusta se tuntuu uskomattomalta. Pudistelen päätäni, hörppään vähän lisää viiniä ja liimaan vähän lisää vaaleanpunaisia koristeita. Noinkohan on?

Lopulta se on edessä: tuomiopäivä. Ei pitäisi puhua tuomiopäivästä, kun kyse on parhaan ystäväni hääpäivästä. Olen Terhin puolesta oikein onnellinen, mutta minulle tämä on silti tuomiopäivä.

Tähän päivään mennessä minun piti nimittäin olla seitsemän kiloa kevyempi uusi Ellu.

Näen haastelistan jääkaapin ovessa heti, kun saan silmäni aamulla auki. Sen punaiset ympyrät – kilo kussakin – vaativat huomiotani kirkkaalta auringonpaisteelta.

Täsmälleen seitsemän viikkoa sitten kirjoitin listan, kiinnitin sen kaapinoveen ja päätin hankkia itselleni paremman elämän. Seitsemän kiloa, seitsemän haastetta: uusi rakkaus, parempi työ, hyvä kunto ja sopuisa perhe-elämä.

Ja ennen kaikkea ne seitsemän saakutin kiloa. Viime viikkoina en ole juurikaan ehtinyt käydä vaa’alla. Olen jäänyt usein yöksi Terhin luo, joten en oikeastaan ole edes voinut mennä aamupunnitukseen.

Myönnän, että on tullut kumottua vähän useampia viinilasillisia kuin piti. Masu taas on tullut täytettyä lähinnä noutoruoalla, mutta jälkiruoasta olen kieltäytynyt. Hyvä minä!

Hipsin vaa’an luo silmät puoliummessa, totuus puoliksi peitossa. Riisun yltäni kaiken muun paitsi pikkuhousut ja mietin, putosikohan toissapäiväisellä kampaajakäynnillä edes muutama sata grammaa.

Varvas kerrallaan astun vaa’alle. Katson hetken itseäni vielä kasvopeilistä ja arvaan, mitä vaaka voisi näyttää. Seitsemän viikkoa sitten painoin 78 kiloa. Nyt ehkä... 72? 74,5? 77?

– Onko sillä väliä? kysyn peilikuvaltani.

Hitaasti nainen peilissä hymyilee ja pudistaa päätään. Katson varpaideni väliin. 74.

No niin. Ei pudonnut seitsemää kiloa vaan neljä... mutta silti tuo nainen peilissä hymyilee.

Koko aamun ajan huomaan silti merkkejä uudesta naisesta. Askel tuntuu kevyemmältä kuin seitsemän viikkoa sitten. Kädet liikkuvat joutuisammin ja suu pyöristyy aina vain hymyyn. Neljä kiloa kumminkin!

Ja lihashan painaa enemmän kuin läski, eikö? Joten oikeasti olen ehkä laihtunut enemmänkin kuin neljä kiloa.

Katsastan itseäni jopa kokovartalopeilistä pukeutumisen lomassa. En minä niin kamalalta näytä vaan ihan tavalliselta suomalaiselta naisevalta. Vähän pyllyvältä, vähän rintavalta – mutta on tuossa vyötärö, näkyy vähän solisluita, ja lantioonkin on ilmaantunut jonkinlainen linja.

Käsivarsista ja reisistä voisi kyllä leikata vähän ylimääräisiä.
Tempaisen jääkaapin ovesta vanhan haastelistan kiloineen. Viivaan yli vanhat aikeeni ja niiden alle listaan alle kirkkain kirjaimin: Ensi kesään mennessä allit pois ja reisistä viisi senttiä.
Sitten tarkastelen omia kirjaimiani, pyöreitä ja herkullisia. Niin kuin minä.

Ennen kuin huomaankaan, olen yhtäkkiä rutannut koko listan. Pudotan sen samaan roskakoriin, johon seitsemän viikkoa sitten heitin pullapussit, kahvipaketin ja palasokerin. Nyt on loma! Katsotaan niitä haasteita taas sitten syksympänä!

Aamukymmenen maissa hankkiudun Terhille. Lähetän Mikon matkoihinsa ja vien Terhin mukanani. Sitten kampaajalle, meikkaajalle, äkkiä pikaista lounaspalaa – jota Terhi ei pysty syömään enkä minäkään ehdi. Lopulta autoon, jossa Terhiltä katkeaa kynsi, mutta onneksi minulla on kynsiviila.

– On minusta sentään jotain hyötyä, sanon ja huomaan, että mahasta kouraisee.

Kun valkotiilinen kirkko alkaa erottua puiden katveesta, Terhi
puristaa minua kädestä.

– Nyt mennään eikä meinata, hän hyrisee heiveröisellä äänellä.

Sitten Terhi hymyilee leveästi punatuilla huulillaan ja näyttää siltä, ettei malttaisi odottaa.

Minä kiirehdin paikalleni alttarin reunalle vasta silloin, kun Prinsessa Ruususen häämarssi alkaa jo kajahdella kirkossa. Vasta silloin ehdin pysähtyä ensimmäistä kertaa sitten aamuteeni.

Yhtäkkiä huomaan nieleskeleväni tunteita, jotka kiipeävät kurkun seinämiä pitkin kohti suuta, nenää ja kurkkua. Pään läpi hurahtavat vuodet, jotka ovat kuluneet siitä, kun minä harpoin noita samoja askelia. Vellu odotti alttarilla näyttäen puku yllään aivan toiselta mieheltä kuin se, jonka olin edellisiltana jättänyt kämpille. Alttarille kävellessäni minä mietin pelkästään sitä, näyttääkö takapuoleni kyllin hyvältä koko hääseurueen katsellessa sitä takaapäin.

Nyt en mieti sitä. Senkö eron viisi vuotta on tehnyt? Tai ehkä ratkaisevaa oli neljän kilon pudotus. Tiedän, että kaasonasuni näyttää – no, haluaisin sanoa upealta, mutta en sentään.
Sanotaan näin: näytän sen verran nätiltä, ettei minua haittaa seistä kirkossa perä satahenkiseen vierasjoukkoon päin. Ei sittenkään, vaikka tiedän Vellun nuoleskelevan huuliaan muun hääväen joukossa. Häneen en enää sorru. En ikimaailmassa.

– Onnea, minä kuiskaan Terhille, kun hän kävelee ohitseni.

– Kaikki on hyvin.

Vielä eilisiltana surkuttelin Terhille hääseuralaisen puutetta. Tunsin itseni jonkinlaiseksi hylkiöksi, joka astuu Lemmenlaivaan katkerana sinkkuna.

Terhi vain hymyili ovelasti eikä vastannut mitään. Minä mutristin suutani. Ihan pikkuriikkisen verran olin toivonut hänen sanovan, että sinun on pyydettävä joku – jotta olisin voinut kutsua Samun seurakseni.

Mutta nyt ymmärrän Terhin ovelan hymyn. Ei kaaso kenenkään kanssa ehdi seurustella!

– Kuule, kuiskaa yksi tarjoilijoista kesken ruoan. – Keittiöstä sanottiin, että maidoton kastike loppuu ihan kohta. Haittaakohan se?

– Anteeksi, kysyy samaan aikaan punakuvioiseen jakkuun pukeutunut rouva. – Sinulleko saa antaa nämä häälahjat?

Kun samaan syssyyn tulee vielä rikkoutunut jääkaappi, sulhasen kadonnut puhe sekä vauvojen kadonneet syöttötuolit, minulla on kädet täynnä töitä koko iltapäivän ajan.

Jossain vaiheessa Terhi tarraa minua käsivarresta.

– Mun täytyy päästä vessaan, hän supisee. – Mä tarvitsen sun apua helman pitämisessä.

Näen Terhin kasvoilta, että hänen ihan tosiaan tarvitsee päästä. Yritän hymyillä hermostuneena vieraskirja toisessa kädessä, synkistelevä bändin solisti takanani. Hän haluaa minun korjaavan äänentoistojärjestelmän.

– Mennään ihan kohta, lupaan Terhille ja tarkkailen kuplaa hänen otsassaan.

Kun yli puoli tuntia myöhemmin pääsen viemään Terhiä vessaan, hän kiljahtelee matkalla. Kopin oven hän ehtii vaivoin lukita. Sen läpi Terhi toteaa:

– On sulla kuule Ellu kunto kohonnut, kun olet jaksanut juosta koko päivän ympäriinsä.

Minä vilkaisen itseäni vaistomaisesti vessan jättipeilistä. Odotan takaisin katsovan hiestä punaisen naaman ja hapsottavat hiukset, mutten näekään mitään sellaista. Peilissä on vain kovin onnelliselta näyttävä nainen.

– No, jos on tullut juostua, niin oon kyllä syönytkin tänään sen edestä, minä hymähdän.

– Mutta nyt onkin meidän elämämme paras päivä, Terhi sanoo ja nyyhkäisee. Hän on ollut varsin liikuttuneella tuulella aamusta
pitäen.

– Sitä paitsi... Terhi jatkaa ja avaa vessan oven. – ... hyvä että sä syöt, kun minunkin pitää siihen alkaa. Oikein kahden edestä.
Siirrän hitaasti katseeni peilistä Terhiin. Hän seisoo kopin ovella norjana kuten aina.

– Tein aamulla testin, hän sanoo säteillen. – En kertonut vielä
Mikollekaan.

Tunnen poskieni pakahtuvan. Syöksähdän halaamaan Terhiä.

– Ihanaa! minä kiljaisen ja rutistan.

– Niin että nyt minusta tulee sitten läski, Terhi nauraa itkunsekaisesti.

Hymyilen hänelle.

– Minä en sitten ainakaan sano mitään, vaikka susta tulisi valaan kokoinen!

Pyyhittyäni muutamat ilonkyyneleet – ja paranneltuani vähän meidän molempien tuhriintunutta meikkiä – me lähdemme käsikynkässä vessasta ja palaamme juhlahumuun. Terhi vedetään oitis jonkun kumminkaiman onniteltavaksi vasemmalle.

– Voi että, nyt se on sitten totta! hihkuu joku mamma, joka saattaa olla Terhin täti.

Minä hymyilen salaa. Ei hän tiedäkään vielä, mikä muukin on totta. Itse ehdin tuskin kahta askelta ottaa, kun terävä käsiote tarraa minuunkin.

– Mitä se taas on oikein ajatellut, suhahtaa tuttuakin tutumpi ääni.

Äiti. Hän puristaa luisevilla sormillaan minua kyynärpäästä.

– Sillä on ne tennissukat! Tennissukat! Mustan puvun kanssa!

Äidin lakattu etusormen kynsi osoittaa jonnekin baaritiskin lähelle, missä arvatenkin isä purjehtii onnellisen tietämättömänä häneen suunnattavasta kuolemanvakavasta kritiikistä.

– Minä olen sille sanonut ja sanonut, joka juhlissa, aina saa
pelätä. Tennissukat!

Äiti huokaisee kiihkeästi ja pyyhkäisee olkapäälleen Marja Kurjen huivia. Minä katselen äitiä uskomatta edelleenkään näkemääni. Äiti, sinkkunainen.

– Miksi sinä lähdit isän luota? huomaan kysyväni ääneen. – Sinustakaan isä ei pärjää ilman sinua, ja kuitenkin koko ajan mietit sitä. Mikset menisi takaisin kotiin?

Äidin silmissä käväisee syvä lämpö, ehkä häivähdys kaipausta. Hetken hän hengittää kevyemmin, kunnes taas alkaa puuskuttaa.

– Mitä sinä... hän änkyttää. – Minäkö taas kotiin! Eihän... eihän sellaista. Minähän olen vapaa nainen!

Äiti nuolaisee kuivahtaneita huuliaan, tiiraa taas baaritiskille ja huokaisee lyhyesti. Sitten hän lysähtää kasaan ja näyttää siltä, ettei todellakaan ole tilannut tätä, mitä on saanut.

– Tule.

Tartun äitiä kädestä ja vedän mukanani kirjavan ihmisjoukon läpi. Äiti ei vastustele vaan antaa minun viedä. Hetki hetkeltä uskon enemmän hänen itsensäkin tahtovan sitä, mitä ei uskalla sanoa.

Baaritiskillä pelmahdamme isän kasvojen eteen. Hänen harmaantuneet kulmakarvansa kaartuvat hölmistyneiksi puolikuiksi.

– Minä toin sulle häälahjan, töksäytän ja kiskaisen äitiä kädestä. – Tässä. Pidä hyvänä, parempana kuin ennen.

Vilkaisen äitiä.

– Ja sinä... kuuntele itseäsi, niin huomaat, miten hyvä isä sinulle on.

Sitten marssin takaisin takavasemmalle. Mennessäni huomaan sydämeni hakkaavan melkein polvet alta. Taivas varjele,
todellako minä tein sen: komensin vanhempani yhteen? Kädet tärisevät, hengitys katkoilee ja korvissa suhisee. Silti kuulen takaani tuttujen, toisiinsa kiinni kuluneiden äänien sananvaihdon.

– Sinulla on niin kaunis asu, isä sanoo. – Pukeuduit samanväriseen meidän kihlajaisissa.

Pieni tauko. Voin kuvitella ujon hymynkareen kipuavan äidin poskille.

– Sinäkin olet komea, äiti sitten vastaa eikä hiiskahdakaan tennissukista.

Puoli kymmeneltä minä ehdin vihdoin hengähtää. Otan käteeni kuoharilasillisen ja käyn hakemassa lautasellisen iltapalapöydästä.

Niin ja toisen keittiöstä. Jälkiruokia, joita en ehtinyt maistaa jääkaappikriisin vuoksi. Takana ovat nyt kaikki kaason tehtävät aina kutsukorteista helmankannatteluun. Hääleikit on leikitty ja kaason puhe pidetty. Sain jopa sanottua muutamia spontaaneja sanoja ystävyyden merkityksestä ihmissuhteessa. Olen aika ylpeä itsestäni.

Kuohuviini on sopivan makeaa, eikä mikään ruoka ole koskaan maistunut yhtä hyvältä. Minusta tuntuu siltä kuin olisin juossut maratonin ja ansaitsisin nyt vähän hemmottelua.

– No mutta, kuuluu yhtäkkiä oikealta puoleltani. – Eikö nyt yksi tanssi...?

Tunnistan Vellun melkein jo tuoksusta, joka saa nyrpistämään nenää.

Katsahtaessani Velluun huomaan hänen näyttävän jotenkin väsyneeltä. Ehkä turvonneelta. Hänen leukansa on alkanut kaartua samanlaiseen kaksoisleukaan kuin anopilla, otsalle painua muutamia ryppyjä, samalla tavalla enkelinkaarelle kuin anopilla.

Muistan ex-anoppini hehkutuksen siitä, miten ihana miniä minä olisin, ja tulen ajatelleeksi, että ehkä hän olisi halunnut lausua ne sanat pojalleen. Hymyilen Vellulle armeliaasti.

– Kai se sopii.

Mikä ettei, kerta kiellon päälle? Lautanenkin on tyhjä.

Hääbändi aloittaa Kultaisen nuoruuden. Naurunhekotus muhii rinnassani, mutten päästä sitä karkaamaan huulille. Kultainen nuoruus sopii Vellun ja minun yhteiseen hetkeen kuin nenä päähän.

Vellu likistää minut valssiasentoon epäinhimillisen lähelle, ja
tunnen hänen lantionsa pyörivän omaani vasten. Jos ummistan silmäni, kultainen nuoruus voisi kaapata minut hävyttömästi mukaansa, kuiskutella suloisia valheita siitä, että tulevakin voi olla tällaista unelmaa.

– Oot hoitanut hommasi hienosti, Vellu rykäisee minun korvaani. – Enpä uskonut, että pystyt.

En tiedä, onko se kohteliaisuus. Hörähdän silti kiitokset. Vellu jatkaa keinuvia tanssiliikkeitä. Hitaasti hänen kätensä seilaa pitkin selkääni ja tunnen sen tavoittavan pakaran. En ole aivan varma, mitä siitä ajattelisin.

– Mites... Vellu aloittaa, kurottaa sitten suutaan korvani viereen.
–... jatkot?

Lämmin hengitys kutittaa korvaa ja tuntuu reisissä asti. Se kutsuu menneeseen, vanhaan tuttuun: pizzalaatikoita sängyssä, pullia muovipussista sohvanpohjalla, siideripullollisia tunnelman kohottamiseksi. Kolmetuhatta kaloria vain, jotta jaksaisimme toisiamme.

Hetken harkitsen sitä. Vain vanhasta tottumuksesta. Sitten ravistan itseni nykypäivään ja sanon:

– Kyllä se laiva on jo seilannut.

Vellun huokaus saa hänen koko kehonsa löystymään. Lantio karkaa alta ja kädet luovuttavat.

Me jatkamme hiljaista huojuntaa, kunnes tunnen Vellun taas valpastuvan. Hänen päänsä alkaa karkailla olaltani, kaulajänteet pullistuvat voimiinsa.

Laulajan venyttäessä viimeisen sävelen Vellu jo sysää minut sylistään.

– Moikka, hän sanoo ja laukkaa matkoihinsa kuin nuori varsa.

Uteliaisuudesta kurkistan Vellun perään. Näen hänen päänsä keikkuvan muiden seassa ja pysähtyvän vaalean naisen eteen.
Vellu pokkaa, tarjoaa kankeaa kättään. Epäilemättä hän seuraavaksi lohkaisee parhaat kaskunsa siitä, miten aloitti talouskoulussa näillä samoilla sanoilla.

Hymähdän itselleni.

– Sika mikä sika.

Keskiyön lähestyessä väki alkaa silminnähden vähentyä. Bändi soittaa enemmän hitaita, Terhi ja Mikko huojuvat toisiinsa nojaten tanssilattialla.

Mikonkin kasvot loistavat. Ehkä Terhi on kertonut hänelle pikku
salaisuutensa.

– Anteeksi, sanoo vihkipappi vierelläni. Hän on arviolta nelikymppinen mies, jolla on hieman liian pitkä otsatukka. Ja vihkisormus.

Hymyilen papille, joka vastaa hymyyn valoisasti niin kuin kirkonmies konsanaan.

– Olen tästä nyt lähdössä, mutta halusin sinuakin kiittää juhlista. En tiedä, muistatko minua... hän sanoo kummallisesti soperrellen.

– Tapasimme siskosi vauvan ristiäisissä.

Silmäni laajenevat kauhusta. Niin, tosiaan: sama mies seurasi, kun minä sain hermoromahduksen Minnan komennellessa. Höpötin kovaan ääneen jotain siitä, etten ole enää hyllyvä Lellu, ja Minnakin tirautti pari kyyneltä.

– Jäit mieleeni siellä, pappi sanoo.

Tiesinhän minä, että hän halusi parantaa minut nähtyään hermarini!

– Olit jotenkin niin valtavan... elinvoimainen, pappi jatkaa henkäisten. – Sinusta voisi moni suomalainen ottaa mallia, sanoa suoraan, miltä tuntuu!

Jään katsomaan miehen perään suu auki. Minustako esimerkkiä?

Samassa eteeni pelmahtaa jättimäinen Marja Kurjen huivi, jonka takaa paljastuvat äidin kuumottavat kasvot.

– No niin! Kiitos nyt sitten! hän touhottaa. – Oli hienot juhlat!

Isä seuraa äitiä pää painuksissa kuin teuraalle kulkevalla lampaalla. Suupielessä kuitenkin karehtii onnellinen virne.

– Kotiinko menette? kysyn toiveikkaana.

Äiti pudistaa päätään.

– Lupasin mennä Minnalle avuksi. Mutta isä tulee nyt mukaan. Yhteisiä lapsenlapsiahan ne ovat!

Rypistän kulmiani.

– Minnalle avuksi?

– Niin, siellä on nyt kiirettä, äiti huokaisee. – Kai kuulit, että Minna on päättänyt myydä firman? Ei kuulemma yksi nainen voi olla toimitusjohtaja, äiti ja vaimo yhtaikaa.

En ole varma, kuulostaako äiti pettyneeltä vai ei. Isä ainakin taputtaa minua olkapäälle.

– Sinä sen tiesit, Ellu, hän sanoo. – Elämässä pitää olla onnellinen eikä juosta suunapäänä.

Huomaan kulmieni kohoavan hämmästyneinä. Oliko se kettuilua vai arvonantoa minulle Minnan sijaan?

Äiti ja isä eivät enää ehdi vastata. Tuskin he edes huomaavat
minua enää, niin syvälle painavat päätään toistensa siipiin.
Minä päätän soittaa huomenna Minnalle ja tarjota lapsenhoitoapua. Ehkä hänkään ei ole niin vahva kuin antaa ymmärtää. Ehkä kukaan meistä ei ole.

Kesäyö ei pimene koskaan, mutta sen hämärimpänä hetkenä Terhi ja Mikko viimein pääsevät siirtymään juhlista kohti hääautoa. Suurin osa vieraista on jo lähtenyt, matka autolle kestää silti hillittömän pitkään jokaisen halutessa onnitella vielä kerran. Minäkin haluan.

Odotan jonon hännänhuippuna aivan auton vieressä, kumminkaimojen tuolla puolen.

– Tästä se nyt sitten alkaa, he kukin vuorollaan henkäisevät.

Lopulta he ovat minun edessäni. Mikon kravattineula on kadonnut, Terhiltä pudonnut suortuvia kampauksesta. Silti heistä pursuaa elinvoimaa.

Mikko halaa minua ensin.

– Kiitos, hän sanoo rohisevalla äänellä. – Terhi kertoi, mitä teit. Soitit Akille... selvitit asiat.

Mikko katsoo minua rehellisin, syvin silmin.

– En voi kiittää kylliksi, hän jatkaa ja nielaisee tunteet, jotka olivat tiristä pintaan. – Sano vaan, jos voin tehdä jotain vastapalvelukseksi...

Vaikka yritän olla katsomatta, näen silti vaaksan päässä virnuilevan Akin. Mikko huomaa katseeni ja kohottaa kulmiaan kysyvästi.

– Ei! minä huudahdan. – Mulla on asiat ihan hyvin!

Mikko hymähtää. Hän taitaa ymmärtää. Mennessään ainakin näyttää raapaisevan vähän nivusiaan. Terhi halaa minua vielä pidempään.

– En aio sanoa mitään, hän kuiskaa. – Sinä tiedät kyllä.

Minä nyökkään monta kertaa aivan hervottomasti. Pidättelen kyyneliä, jotka pyrkivät taas kipuamaan pitkin nenänvartta. Yksi
pisara pääsee livahtamaan poskelle, ja Terhi pyyhkäisee sen kuivaksi.

– Soitan huomenna, Terhi sanoo pehmeästi. – On vaikka mitä
puhuttavaa. Näitkö sä vaikka sen teidän äidin hillittömän huivin?

Minua hymyilyttää. Työnnän Terhin kohti autoa, jonka moottori hurahtaa käyntiin.

Auton ikkunasta nähtynä Terhi näyttää etäiseltä mutta samalla
tutummalta kuin koskaan ennen. Olen ylpeä saatuani nähdä hänet sekä pahimmillaan että parhaimmillaan. Sitä ystävyys juuri on, hyviä ja huonoja osia, iloja, suruja, onnea ja murhetta. Sitä kaikkea eikä ainoatakaan turhaa kysymystä.

Limusiini kaasuttaa matkoihinsa. Takaikkunassa on meidän
yhdessä askartelemamme sydän ja sen sisällä kiemuraisin kirjaimin teksti: AINA YHDESSÄ.

Samassa kännykkä piipahtaa laukussa. Kaivan puhelimen esiin. Viesti on Samulta. Nappasitko morsiuskimpun?

Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta jäljelle jäi silti sotku. Sadan hengen hääväki jättää jälkeensä paperinenäliinoja, irronneita paljetteja, litistyneitä hääkarkkeja ja puoliksi syötyjä kakkupaloja. Ja siivoojakin on selviö: vanha kunnon Ellu.

Bestman-Aki nimittäin livisti häämobiilin perässä matkoihinsa. Ellen väärin nähnyt, Akin kainalossa kikatteli juuri se blondi, jota Vellu yritti lähestyä. Talouskouluvitsit eivät tainneet purra toiseen hölmöön, vaikka ne minut aikanaan hurmasivatkin.

– Niinpä niin, virkon itsekseni ja jynssään baaritiskiltä kuivahtanutta siideritahraa.

Olisin voinut pysäyttää Akin ja vaatia seurakseni siivoamaan – mutta sitten olisin joutunut sietämään häntä. Hän olisi ehkä yrittänyt vokotella mukaansa ja minä olisin... no, olisin ehkä suostunut.

Olen toki uusi nainen, mutta ennen kaikkea olen tässä uuden elämäni aikana oppinut tuntemaan itseni vähän paremmin. Tiedän olevani houkutuksille perso. Minun pitää vain oppia elämään sen totuuden kanssa.

Joku selvittelee kurkkuaan takanani.

– Krhm.

Viskaan rätin tiskille ja käännyn ympäri. Siinä hän on, kaikki 185 senttiään lököverkkareissa ja keskikesän syömänä.

– Ajattelin kysyä, kelpaisiko sulle siivousapu?

Samu suihkauttaa pullosta tolua tiskille. Minä tuijotan häntä suu auki loksahtaneena.

– Siivousapu, toistan hämmästyneenä.

– Pelkkä siivousapu tietysti, Samu kiirehtii sanomaan tuikkivin silmin. – Et varmaankaan haluaisi esimerkiksi rentouttavaa hierontaa puhtaissa lakanoissa, jotka juuri vaihdoin mun sänkyyn.

Minä riistän tolupullon Samun kädestä. Puserran huuleni yhteen ja painan ne Samun suulle, emmekä me taida enää tänä yönä siivota. Niin, enkös minä juuri sanonut, että olen luonnostani houkutuksille perso!

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.