Kolmikymppinen Elina panee laihdutuskuurin myötä elämäänsä uusiksi, mutta kaikki ei mene ihan putkeen. Treffit kollegan kanssa päättyvät katastrofiin. Saamansa ylennyksen takia Ellu puolestaan pilaa parhaan ystävänsä polttarit. Nyt välit Terhiin ovat katkolla, paino on ponkaissut takaisin lähtölukemiin eikä kesäromanssia näy mailla halmeilla. Ja sitten ex-mies tekstaa...

Shutterstock

Raotan silmiäni erittäin varovasti. Viikonlopun krapulapäänsärky on ilmeisesti poissa, mutta... nyt on edessä jotain pahempaa.

Vasemman silmän eteen piirtyy musta yöpöytä. Oikean silmän raosta näkyy seinällä vähän vinossa roikkuva peili.

Ja... jonkun käsi kiskaisee peittoa yltä niin tutulla tavalla, että kaikki elämä pakenee vatsanpohjaa pitkin varpaisiin asti.

Voi luoja sentään. Tämä on Vellun kämppä! Minä tein sen taas!

Yritän muistella, mitä tapahtui: olin siis kotona, kun sain tekstiviestin Vellulta. Huvittaisko nähdä?

Minulla oli viikonlopun polttarien ja Terhin kanssa käydyn riidan jälkeen pohjattoman huono olo. Olin syönyt aika läjän kiinalaista – ja taisin korkata yhden oluenkin.

Olisin voinut vastata kieltävästi Vellun viestiin, mutta jostain syystä minä aloin tekstailla hänen kanssaan. Se tuntui niin... tutulta. Jokainen merkkiääni hiveli itsetuntoani ja samalla lämmitti sieltä soukasta, jossa olen aina yksin.

Nettideittimiesten kanssa flirttaaminen on ollut toisenlaista kuin Vellun lämmittely. On pitänyt huitoa osumia pimeään ja jännittää, osuiko vai menikö ohi. Vellun kanssa tiesin osuvani.

Kolmannella viestillä jo taidettiin sopia, että lähtisin hänen luokseen.

Voi hemmetti. Totta kai tiesin, mitä olisi edessä. Tavalliset koukerot: pari lasia vinkkua, vähän lähentymistä sohvalla, ja sitten – hups vain – minulta katosivatkin rintsikat jonnekin patterin taakse, eikö niin?

Vilkaisen vaivihkaa kohti patteria. Jep... siellä ne ovat. Kuuma huuma kulkee nyt rinnasta päälakeen. Siellä se kiehuu kuin häpeä omassa padassaan ja korventaa minua sihinällään.

Käännyn selälleni ja tuijotan paneelikattoa.

– Ei enää koskaan, kuiskaan.

– EI. ENÄÄ. KOSKAAN.

Vilkaisen kelloa: puoli viisi. Ehdin ennen töitä vielä kotiin suihkuun pesemään tämän... yäk... tämän inhotuksen, jonka nimeä en viitsi ajatellakaan.

Tempaisen itseni pystyyn sängystä.

– Mitä nyt? Vellu älähtää ja hätkähtää pystyyn.

– Mä lähden! minä kiljaisen. – Enkä tule enää koskaan takaisin!

Vellu tuijottaa minua pullein, verestävin silmin lakana vyötäröllään.

– Älä enää ikinä soita mulle! mekastan samalla kun vedän puseroa päälleni. – Et lähetä tekstareita, et pyydä käymään, etkä etenkään ole missään yhteydessä heikolla hetkellä! Minä en halua enää koskaan herätä täältä kämpiltä ja tuntea itseäni näin... näin...

– Läskiksi? Vellu auttaa pilkallisella äänensävyllä. – Siltähän susta aina kuulemma tuntuu.

Minä melkein sylkäisen hänen päälleen.

– ... alhaiseksi ja kyvyttömäksi, jatkan lauseeni loppuun. – Tämä oli viimeinen kerta. Säälipano!

En tiedä, kumpi säälii ja ketä, mutta minä ainakin ryntään eteiseen, kiskon kesäsandaalit jalkaan ja pakenen rappukäytävään.

Kotiin talsiessani päästän pahimmat höyryt ulos. Kesäaamuun heräävä kaupunki suutelee minua niskaan niin hellästi, että alan antaa itselleni anteeksi. Minulla oli siis heikko hetki, mutta eikö niitä tule kaikille? No, oli aika monta heikkoa hetkeä. Mutta eikö tärkeintä ole, että nousee taas pystyyn kaaduttuaan rähmälleen?

Kotiin tultuani marssin oikopäätä jääkaapin ovelle, jossa on edelleen seitsemän kilon haastelista. Haastoin itseni hoitamaan kuntoon työhommat, sukuriidat ja ulkonäön – mutta ennen kaikkea rakkauselämän! Ja nyt se tehdään!

Punaisella tussilla viivaan nelinkertaisesti yli Vellun nimen, niin ettei sitä enää erota tuhrujen alta. Tilalle kirjoitan kissankokoisin kirjaimin: UUSI RAKKAUS.

Soronoo, Vellu!

Samalla syöksähdän tietokoneelle ja kirjoitan deittisivuston Kidelle lyhyen viestin.

Olipa railakas polttariviikonloppu... En ehtinyt viestittää, kun revittiin joka puolelle. Sori! Menevän naisen on tehtävä, mitä menevän naisen on tehtävä! Mutta ensi viikonloppuna ehkä olen yksin sun?

Suihkun ja synkän aamuteekupillisen aikana ehdin piristyä. Listaan itselleni hyviä asioita tulevalla viikolla: Edessä on viimeinen työviikko ennen lomaa. Paperipino on aika pieni. Deitti-Kiden kanssa on asiat kesken ja ehkä illanviettoa viikonloppuna. Ja... myönnetään... työpaikan Samuakin on taas mukava katsella sen treffikatastrofin jälkeen. Eiköhän se tästä?

Työmatkalla tuuli pyyhkii paljaita sääriä lämpimin henkäyksin. Mahanpohjassa kutittaa lupaavasti. Kaikki on tosi jees, eikö!

Toimiston ala-aulassa en tosin voi enää valehdella itselleni, sillä satun astumaan sisään samaan aikaan Terhin kanssa. Hänen kesäkengissään on kovat korot, jotka kopsahtelevat hissin lattiaan.

– Huomenta, minä nikottelen ja yritän hymyillä. Suupielet tuntuvat jäykiltä.

Terhi vilkaisee minuun laiskanpuoleisesti.

– Huomenta, hän virkkoo kuin tekisi suurenkin palveluksen.

Hiki alkaa kihota kainaloihin. Paperipino on ehkä pieni ja lomakin aivan nurkalla, mutta elämäni tärkein ihmissuhde on kuralla. Paras ystäväni ei puhu minulle.

Hän on tuossa vieressäni, hengittää samaa ilmaa, mutta jokainen henkäys tuntuu puristavan minua pienemmäksi ja pienemmäksi. Huomaan yhtäkkiä hyvin selkeästi Terhin olevan puoli päätä minua pidempi. Onko hän ollut aina noin pitkä, kaikkien näiden vuosien ajan?

Kuuden kerroksen hissimatkan ollessa lopuillaan minä tuijotan teräksistä seinää ja kuuntelen hiljaisuutta. On pakko rikkoa se jollain. Sano jotain!

– Aika nätti ilma, saan soperretuksi, kun hissi jysähtää meidän kerrokseemme.

Terhi pureskelee huuliaan.

– Ihan paska, hän sanoo ovien avautuessa hitaasti kuin rautaesirippu. – Ihan läpipaska.

Ennen kuin ehdin kommentoida, Terhi on jo kopistellut matkoihinsa. Minusta tuntuu siltä kuin olisin mätä sisältä, rinnastani pahentunut.

– Onko kaikki ok?

Kysymys tulee lähimmästä pöydästä, jonka takana Samu istuu piintyneenä osana toimistoa, kuin kärpäsenä katossa.

Pakotan kankeat suupielet kaartumaan ylössuin.

– Totta kai, yritän heläyttää huolettomalla äänellä. Kuulostaa kai lähinnä raakunnalta. – Tosi hyvin!

Samun silmissä välähtää jotain erikoista. Huolta? Minustako? Välittääkö hän sittenkin?

Iltapäivään mennessä mikään ei ole muuttunut. Deitti-Kideltä ei ole tullut vastausta. Kun menen Terhin ohi, hän katsoo aina vastakkaiseen suuntaan. Samukin kyräilee kulmiensa takaa.

Minä yritän olla ajattelematta Deitti-Kideä ja katsomatta Terhiä, saati Samua. Mutta... pieni kumpuileva tunne sikiää mahanpohjassa aina huomatessani Samun tarkkailevan tilanteita. Poissa on alkukesän alentuva flirttailu – jep, myönnän, että siinä oli alentuva tuntu. Samu tiesi olevansa vallankahvassa ja heitteli suloisia sanojaan minulle niin kuin armopaloja nälkiintyneelle. Ja minähän hotkin jokaisen suuhuni täyttääkseni typötyhjän vatsani, joka kaipasi rakkautta niin paljon, ettei erottanut sitä kilteistä huomionosoituksista.

Mutta nyt jokin on toisin.

– Mitäs tänään illalla ohjelmassa? Samu kysäisee vaivihkaa kopiokoneen luona.

Katsahdan hänen olemustaan armelias säihke silmissäni. Hän näyttää luimukorvaiselta koiralta. Selkä on aavistuksen köyryssä, kädet anteeksipyytävästi sivulla.

– Saa nähdä, kommentoin välinpitämättömästi.

Samu avaa suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta minä nostan pääni pystyyn ja ehdin ensin: – Älä sitten unohda sitä viikkoraporttia, se on jo myöhässä.

Samu painaa huulensa yhteen ja nyökkää nöyränä.

Minä piilotan voitonriemuni. Tältäkö se tuntuu? Määräysvalta, voima, itsevarmuus?

Marssin kopiokoneelta kohti omaa huonettani rinta rottingilla. Jokaisella askeleella tunnen täyttyväni jollain salaperäisellä voimalla, jota voi kummuta vain naiseen, joka ennen salli tulla tallotuksi. Aurinko helottaa suoraan kasvoilleni, ja minä ihan tosissani uskon sen korostavan poskipäitä eikä silmäpusseja.
Sähköpostilaatikossa odottaa uusi viesti. Se on deitti-Kideltä.

Mahaa kiristää. Lanteita kuumottaa. Silmät siristyvät.

No, sori nyt. Katosit johonkin koko saakutin viikonlopuksi etkä totta puhuen vaikuttanut kovin kiinnostuneelta. Mä etsin sitten uutta seuraa. Sori... että katotaan ehkä sit joskus tulevaisuudessa, jos tämä hoito ei pelitä.

Tuijotan ruutua niin kuin se olisi lyönyt minulta ilmat pihalle.

Jahas. Ahneelle sontainen loppu ja nuolaisut ennen tipahdusta!


Seuraavina päivinä
aurinko ei enää paista. Samulla on pää näytössä, eikä deittisivustolta tule enää uusia vastauksia. Terhi oli oikeassa – kaikki on ihan syvältä.

Terhi itsekin jatkaa valitsemallaan tiellä: suu on supussa ja katse kohti kattoa. Joka päivä hänen elkeensä käyvät kopeammiksi, vihansa kiteytyy kouriintuntuvammaksi ja vaikeammaksi väistellä.

Tapaamme toisemme vain palavereissa, joissa minä yritän epätoivoisesti päästä takaisin Terhin suosioon. Sipsuttelen hänen ympärillään ja pidän huolta, että kysyn Terhiltä täsmällisen mielipiteen jokaiseen asiaan.

Ja aina hänen puhuessaan mietin, mitkä sanat voisivat palauttaa meidän ystävyytemme ennalleen.

Olin ajattelematon. Tiedän, etten voi pyyhkiä tekemääni pois, mutta...

Niin, mitä sitten? Miten ne lauseet jatkuvat? Sitä mietin jokaisen kokouksen päätteeksi ja iltapäivällä, kun Terhi pakkaa laukkunsa ja lähtee kotiin.

Iltalenkillä ehkä keksin lauseille jatkon ja kirjoitan sen tekstiviestiin – ja pyyhin pois. Tirautan pari kyyneltä. Katselen kaapinovia ja pohdin, löytyisikö niistä tonkimalla edes yksi terveysvimmalta säästynyt suklaapisara, domino tai digestiivi.

Katselen taas puhelintani, pyörittelen sormea Terhin nimen kohdalla. Kirjoitan taas: On niin kurjaa olla riidoissa.

Sitten pyyhin kirjaimet pois. Sanat tuntuvat yhtaikaa liialta ja liian vähältä. Välillä jo alan suuttuakin, sillä kyse on kuitenkin vain yksistä polttareista, ja vain kahden viikon mittaisesta esimiehen sijaisuudesta. Miten Terhi kehtaakin vihoitella näistä asioista elämänikuiselle ystävälleen?

Ja pian taas kurkkua kuristaa ja hävettää. Millainen ystävä minä oikein olen?

Miten käy häiden? Tulenko minä niihin? Olenko vielä kaaso?

Torstai-iltana pyörittelen taas kännykkää sormissani ja katselen Terhin nimen digitaalisia kirjaimia. Valitsen sopivia pyöreitä kirjaimia toistensa perään, enkä taaskaan saa mitään aikaiseksi.

Yhtäkkiä puhelin pärähtääkin soimaan. Katson ruutua melkein kauhuissani. Terhikö? Samuko? Vai Vellu? Muut ihmiset tuntuvat kadonneen maailmasta kokonaan, enkä oikein ole ymmärtää ruudussa lukevaa nimeä: Minna. Vai niin!

Kahden pienen lapsen äiti soittaa torstai-iltana ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta sinkkupikkusiskolleen, jolle tällä ei ikinä muulloin ole aikaa. Haistan palaneen käryn aina heidän kivitaloja vilisevältä asuntoalueeltaan asti, vaikka sinne onkin puolen kaupungin matka.

Vastaan silti kohtalaisen heleästi.

– Ellu. Moi!

– No minä tässä, Minna sirkuttaa korkealla äänellä niin kuin pikkulintu, joka piilottelee mustaa pyrstöään. – Mitäs sulle kuuluu?

Kelaan nopeasti päässäni viimeisen viikon tapahtumia: yö Vellun luona (hyi!), deitti-Kiden pakit, Samun kanssa vaihdetut silmäykset (nam!), pitkät ja turhat iltalenkit (paino ei nimittäin ole pudonnut grammaakaan) sekä tietysti vihamielisyyden välttely Terhin kanssa.

– Kaikenlaista... änkytän Minnalle pähkinänkuoreen puserrettuna versiona. – Aika kova viikko on ollut.

Mieleen häivähtää lempeä tunne siitä, miten mukavaa olisikin, jos voisin todella kertoa Minnalle elämäni tapahtumista. Meillä oli sellaista vain muutama vuosi, mutta toinen elinikä sitten. Kaipaako Minna sitä? Kuoharilasillisia ihan vaan keskiviikon vuoksi ja kotitekoisia manikyyreja hänen keskustakaksiossaan. Kaipaako hän kikattelua kerrossängyssä mökillä,salaisuuspussia leikkimökissä, yhteistä päiväkirjaa 90210-tyynyn alla?

Hetken mietin, voisiko Minnasta tulla minulle vielä joskus uusi Terhi. Ja sitten...

– No kuule, niin on täälläkin! Minna pamauttaa äänellä, josta lujuus pusertuu läpi pehmeän pinnan. – Töitä on kuule korviin asti, ja toi vauva vaan valvottaa kaikki yöt...

Minna suoltaa muutamia yhtä yhdentekeviä sanoja, ja minä annan niiden valua korvistani sisään. Työ, mies, perhe, yritys, kivitalo, sisustusliike. Kaikki nämä sanat lausutaan äänensävyllä, joka merkitsee, että ethän sinä näistä mitään ymmärrä.

Niinpä. Enhän minä mitenkään voi tietää, miten vaikeaa oikea elämä voi olla.

Odottelenkin vain loppukaneettia. Tiedän sen olevan tulossa, kun Minnan ääni alkaa yllättäen keventyä, kaartua somille mutkille ja kiemuroille.

– Mutta hei, mulla oli kyllä asiaakin, Minna sanoo viestittäen, ettei hän nyt mitenkään turhan päiten ehtisi soittaakaan.

–Meillä olis lauantaina yhden kaverin nelikymppiset, niin että voisitko sä tulla illalla vahtimaan lapsia?

Minnan lopettaessa lauseensa huomaan kokovartalopeilistä virnistävän naisen. Se olen minä. Ehkä ensimmäinen hymy koko viikolla? Ja vain siksi, että arvasin melkein sanasta sanaan, mitä siskoni minusta haluaa.

– En minä oikein tiedä, vastaan jokaista äännettä venyttäen. Teen sen tahtomattani, mutta tajuan nauttivani Minnassa herättämästäni hämmästyksestä. – Kun mulla on oikeasti ollut aika rankka viikko.

– Ai, Minna kommentoi lyhyesti ja jäyhästi. – Miten niin?

Minnan äänessä häivähtää juuri sen verran mielenkiintoa, että tartun hänen heittämäänsä pelastusrenkaaseen.

– Mä tein yhden ihan hirveän virheen, tai oikeastaan kaksi, yhden...

Mietin hetken, voisinko paljastaa Vellun nimen. Minna ei koskaan pitänyt Vellusta enkä ikinä saisi hetken rauhaa, jos sanoisin meidän sovitelleen taas sarviamme toisiinsa. Niinpä jatkan:

– … yhden miehen kanssa, niin ja toisenkin, ja sitten Terhin kanssa meillä on...

Minna huokaisee sietämättömän kovalla äänellä.

– Hei ihan oikeesti, mun on nyt pakko mennä, hän sanoo. Taustalta kuuluu kolahduksia kuin vahvistukseksi Minnan sanoille. – Jos sullakaan ei ole aikaa mun lapsille, niin eipä mullakaan ole sun...

Sitten puhelu katkeaa, enkä minä saa tietää, mikä sana Minnan suusta karkasi viimeisenä.

Muutaman minuutin kuluttua puhelin soi uudelleen. Nyt se on äiti.

– Etkö sinä nyt muka millään ehdi siskoa edes auttamaan, hän huudahtaa ensi töikseen. – Niin kun me olemme sinun tukenasi olleet!

Puraisen kieltäni vahingossa. Minun tukenani? Kerrottuani minun ja Vellun erosta äiti soitti itkien Vellun äidille ja harmitteli, kun se meidän Elina nyt on tuollainen. Työpaikan menetettyäni Minna huomautti, että sähän oletkin aina yrittänyt mennä siitä, missä aita on matalin.

Terhi minun tukenani oli. Hän vei minut kantikseemme, työnsi tuopin käteen ja ilmoitti, että tästä lähdet vasta, kun on hyvä mieli. Hän ei arvostellut eikä arvaillut vaan avasi sylinsä, johon minä sain syöksyä.

Kuuntelen hetken äidin porinaa, joka tyypilliseen tapaansa vain kiihtyy kiihtymistään. Sitten sanon: – Kuule, pakko mennä! Soitellaan myöhemmin!

Painan punaista luurin kuvaa ja hengitän syvään. Tunnen oloni aivan toiseksi naiseksi: uudeksi Elluksi, joka aikoo huomenna
selvittää välinsä parhaan ystävänsä kanssa. Ihan takuulla!

Tik tok. Ensin se on 10:15, sitten 11:27, 12:02 ja nyt jo pian yksi.

On viimeinen työpäivä ennen lomia, enkä vieläkään ole saanut puhuttua Terhin kanssa.

Hän on vielä omalla työpisteellään ja minä omallani tässä oven takana, mutta en vain ole ehtinyt. Kammoamani paperipino oli jotenkin viikon aikana ehtinyt kasvaa, ja olen käynyt läpi niin sitä, sähköpostilaatikkoa kuin automaattisia vikalistauksiakin ennen lomalle lähtöä.

Klikkaan taas auki uuden vikaraportin. Erään asiakkaan henkilötietojärjestelmän osassa 4 on vika kohdassa 7. Vika näkyy vain tietyntyyppisille käyttäjille: ikäluokkaan 45–49 sijoittuvalle naishenkilölle, jolla on neljä lasta.

Pohdin, voisinko lykätä vikakorjausta yli lomien. Kuinka suurella todennäköisyydellä järjestelmää käyttää juuri tuollainen nainen? Jos nimittäin käyttää, hänen kaikki tietonsa häviävät järjestelmästä sillä sekunnilla, kun hän ilmoittaa lapsilukunsa.
Ja sitten hän ottaa puhelimen käteensä ja soittaa meille kiukkuisen puhelun.

Huokaan. Onhan vika korjattava. Kyse on varmasti jostain pilkkuvirheestä jossain kohdassa koodia.

Niinpä kirjoitan taas uuden korjauspyynnön toimiston yleisosoitteeseen, josta työpyynnön saa korjata ensimmäinen ehtiväinen. Viesti ehtii tuskin lähteä, kun jo tulee kuittaus käyttäjältä Samu Ahola: Mä hoidan sun pulman. Ei hätää.

Kurtistan kulmiani. Mitä se oli tarkoittavinaan?

Samassa puhelin soi. En tunnista numeroa.

– Iltapäivää, kuuluu toisesta päästä pelottavan pirteällä äänellä. – Täältä kartanolta soittelen!

Valpastun. Laanisen kartano on se valkea pitkänomainen rakennus kukkaistutusten keskellä, jossa Terhin häät pidetään. Ajatus kartanosta tuntuu vieraalta, kuin ne omat vanhat vaatteet, jotka löysin kaapin perältä laihdutusprojektin alussa: omia, tuttuja, mutta nykypäivässä jotenkin uusia. En ole ajatellut kartanoa pitkään aikaan.

– Hei, vastaan puhelimeen kankeasti ja jään odottamaan jatkoa.

– Minä soitin niistä istumajärjestyksistä, pirteä ääni jatkaa. – Että pannaanko iso pöytä vai niitä pienempiä? Ollaan tässä sommiteltu, ja kyllä se iso pöytä vain onnistuu, jos tahdotte!

Aivot kelaavat suristen pari viikkoa taaksepäin. Taannoisessa kutsujen askartelupalaverissa me saimme päähämme soittaa kartanolle ja kysyä, voisiko koko hääväki istua pienten pöytäkuntien sijaan yhdessä jättimäisessä pöydässä, joka kiemurtelisi juhlatilassa. Se tuntui ihanan yhteisölliseltä ja tuoreelta idealta.

Huomaan nielaisevani. Häihin on enää kaksi viikkoa aikaa! Enkä minä ole puhunut Terhin kanssa aikoihin muuta kuin murahduksia ja p-alkuisia sanoja.

– Kuule, sanon pirtsakalle tytölle langanpäässä. – Sopiiko, jos soitan vielä tänä iltapäivänä ja varmistan?

– Totta kai se sopii!

Nyt tai ei koskaan.

Ovi narahtaa varoittavasti työntäessäni sitä auki. Korvat vihlovat äkillistä huumaavaa hiljaisuutta ennen myrskyä.

Ovenraosta avautuu näkymä toimistoon, jossa Terhi istuu työpisteellään ehkä hieman veltompana kuin odotin. Avotoimiston puolella rullatuolin pyörät nirskahtelevat muovilattiaa vasten. Minun sydämeni sykkii rinnassa hätääntyneenä. Selvitän kurkkuani varovasti ja vakuutan itselleni, että pystyn siihen kyllä.

– Terhi, minä sanon ovelta.

Ääneni on hiljaisempi kuin odotin.

Terhi säpsähtää ajatuksistaan hereille, kohentaa olkapäitään ja kääntyy puoleeni.

– Tulisitko hetkeksi tänne? minä jatkan. Yritän näyttää samalta kuin aina ennenkin, mutta varmasti kasvojeni lihakset värisevät jännityksestä. En ole koskaan tehnyt mitään tällaista. Ja tarkoitan, etten ole koskaan suututtanut Terhiä – enkä koskaan ole joutunut sovittelemaan hänen kanssaan.

No, joskus pms-aikaan Terhi on kiukustunut jostain pikkuasiasta ja häipynyt kengänkannat vilkkuen, mutta hän on aina soittanut itse viimeistään tunnin kuluttua ja pyytänyt anteeksi kiehahtamistaan.

Nyt on toisin. Terhi näyttää edelleen mustanpuhuvalta. Hän tulee kyllä huoneeseen mutta kietoo kätensä puuskaan ja nostaa leukansa pystyyn heti, kun suljen oven hänen takanaan.

– No? Terhin ääni on kova ja malttamaton.

Tajuan yhtäkkiä, etten tiedä yhtään, mitä sanoa. En miettinyt tätä ollenkaan, en tehnyt mitään suunnitelmaa, eikä minulla ole valmiita repliikkejä.

Kun riitelin Vellun kanssa, valmistelin sovinnon aina hyvin. Tiesin täsmälleen, mistä häntä syytin ja mitä häneltä odotin, jotta voisimme sopia. Mutta... vika oli silloin aina hänessä. Tiesin sen hyvin.

Enkä totta puhuen silloin oikein välittänyt siitä, mitä tapahtuisi. En välittänyt siitä, että Vellu saattaisi lähteä ja minun avioliittoni saattaisi loppua.

Nyt välitän. Yhtäkkiä sen tajuan: ystävyys Terhin kanssa todella on elämäni tärkein ihmissuhde. Vellu oli ohikiitävä purjehdus jollain villillä merellä, jolle en aio palata, ja sellaisia tulevat olemaan muutkin miessuhteet. Mutta Terhiä minä en halua menettää.

Ja niin se vain purkautuu ulos.

– Meidän on selvitettävä nyt meidän välit, sanon niin nopeasti, että sanat kaatuilevat toisiaan päin. – Minä en kestä tätä enää. Olen tosi pahoillani, että mokasin ne polttarit. Se oli hirveää, mutta en tarkoittanut sitä! Anteeksi polttareista ja siitä, että sain tämän ylennyksen. Muttei tämä ole mikään oikea ylennys vaan väliaikainen – ja sitä paitsi tämä on helvettiä, koko ajan töitä! Ja sitä paitsi minä paisun niin kuin pullataikina, oon lihonut takaisin kaikki neljä kiloa, vaikken ehdi edes syödä! Ja sitten sinä et edes puhu minulle! Mä rakastan sinua, anna anteeksi, haluan taas olla sun ystävä!

Polveni ovat käyneet veteliksi, mahanpohjassa kiertää ja kädet vispaavat ilmassa kuin hyrrät. Minä olen antanut kaikkeni.

Ja Terhi – voi, Terhi...

Hänen kasvonsa ovat yhä mustat. Itse asiassa vähän harmaat. Ja yhtäkkiä suupielet valahtavat alaspäin, kun Terhi purskahtaa itkuun ja kyynelet alkavat tippua hänen luomiensa välistä noroina kuin keväiset vesipisarat.

– Ei sun tarvitse pyytää anteeksi vaan minun, Terhi puuskahtaa.

– Mä olen purkanut suhun aivan kaiken. Et sinä ole tehnyt väärin – ne polttaritkin oli tosi hienot...

Terhi seisoo keskellä lainatoimistoani ulisten kuin pikkutyttö, polkien jalkaa ja ravistellen päätään. Ja minä istun häkeltyneenä pöydänkulmalla.

– Tämä johtuu Mikosta, Terhi sanoo yhtäkkiä leuka vapisten. – Se on ollut sen omista polttareista lähtien tosi outo.

Kurtistan kulmiani. Mikko? Terhin sulhanen? Mikolla oli tosiaan polttarit viikkoa ennen Terhiä. Terhi pyysi minua istumaan iltaa, mutta kieltäydyin. Menin Minnan tytön ristiäisiin. Ja tosiaan – silloinhan Terhistä tulikin outo, juuri sinä maanantaina töihin palattuani.

– Millä lailla outo? minä kysyn jokaista sanankäännettä varoen. Terhin kasvot vääntyvät uuteen purkaukseen. – Se ei halua mennä enää sänkyyn mun kanssa, Terhi vollottaa ja rutistaa käsiään.  – Eikä se suostu olemaan alasti mun kanssa. Se on alkanut käyttää kalsareitakin nukkuessa, ettei vaan vahingossakaan tapahdu mitään!

Huomaan silmieni laajenevan reunoiltaan. Mitä ihmettä?

– Sillä on varmasti joku toinen nainen, Terhi ulahtaa. – Tai se on pannut jotain stripparia niissä polttareissa!

Ajatuksia risteilee päässäni kuin suurkaupungin pahimmassa ruuhkassa. Mikko? Pettänyt? Terhiä?

Ei se voi olla totta. Mikko on ihan oikeasti maailman suloisin mies. Mikko kuiskuttelee Terhin korvaan rakastuneena ja muistaa aina tämän syntymäpäivät, nimipäivät, vuosijuhlat. Mikko järjestää Terhille parin kuukauden välein yllätysillallisia, risteilyjä, hierontailtoja.

En ole koskaan nähnyt Mikon edes vilkaisevan ketään muuta. Voiko muka sellainenkin uskollisuus olla niin katoavaista?

Terhi nyyhkii edelleen keskellä työhuonettani. Hänen kova kuorensa on säpäleinä lattialla, ja niin minä näen taas vanhan rakkaan ystäväni kuoren alla. Hiivin kiertämään käteni Terhin ympärille, eikä hän sitä estä vaan vavahtelee sylissäni – niin kuin minä silloin, kun panin oman elämäni uusiksi.

Hetken ajan tunnen valtavaa huojennusta. Minä olen saanut Terhin takaisin. Sitten taas huolestun. Mikko muka pettänyt?

Huomaan aivojeni alkavan raksuttaa. Mitä tämä tarkoittaa: onko häät peruttu? Onkohan Terhi kysynyt Mikolta asiasta?

Juuri silloin – tietysti – puhelin pirahtaa. Eikä se ole minun oma tyhjänpäiväinen kännykkäni, johon soittavat lähinnä äiti ja Vellu, vaan esimiehen lankalinja, jolle toimitetaan vain Erittäin Tärkeitä Puheluja.

Katson puhelinta vaikeana. Terhi irrottaa otteensa.

– Vastaa vaan, hän sanoo. – Pakkohan sun on, kun olet pomo.

Hän hymyilee vaikeasti vinoa hymyä ja pyyhkii silmiään. Vilpittömältä Terhi kuitenkin näyttää.

– Mulla on ehdotus, sanon nopeasti. Puhelimen pirahdukset käyvät aina vain vaativammiksi. – Lähde sinä nyt kotiin. Olet tehnyt ihan tarpeeksi töitä tälle viikolle. Mä teen omat hommani loppuun ja mennään sitten suoraan kantikseen. Puhutaan tästä ja mietitään mitä tehdään jatkossa. Eikö?

Terhi nyökkää hitaasti. Minun tekisi mieli taputtaa häntä poskelle kannustavasti ja sanoa: kyllä se vielä tästä. Kyllä asiat vielä lutviutuvat.

En tosin ole ollenkaan varma, uskonko siihen itse, mutta ainakin meillä on taas toisemme.

Sopu Terhin kanssa saa tuulta siipieni alle: suorastaan lennän vikalistan läpi kohta kohdalta. Delegoin eteenpäin ne tehtävät, jotka vielä voin – niille onnettomille, joiden loma alkaa vasta heinäkuussa, hah! Jäljelle jäävät korjaan itse kuin vettä vain. Ihmettelen itsekin, miten päähäni voi mahtua niin paljon tietoutta järjestelmän toiminnasta. Tajuan entistä selvemmin, kuinka hukkaan kaikki osaamiseni on mennyt viimeisen vuoden aikana, kun olen pyöritellyt peukaloita kahvinkeittohommien kanssa.

Lupaan itselleni, että en tule sietämään sitä enää syksyllä. Haluan haasteita. Juuri tätä!

Vaikka minä olen lennossa, kello raksuttaa eteenpäin. Yksi kerrallaan työkaverit käyvät kurkkaamassa ovesta sisään.

– Mä lähden nyt, sanoo ensimmäinen. – Hyviä lomia!

– Älä ota liikaa aurinkoa, sanoo toinen.

– Nähdään elokuussa! huikkaa kolmas.

Minä vastaan heille kaikille aurinkoisella mutta ohikiitävällä hymyllä. Sitten painan pääni takaisin näytön ja näppäimistön ääreen.

Kello 18.13 totean, että sähkö­postilaatikkoni on tosiaankin tyhjä eikä vikalistalla ole enää mitään korjattavaa. Työpöydän paperipino on pienempi kuin aloittaessani sijaisuuden. Ei ole mitään tehtävää enää.

Paitsi pari pikkujuttua, kuten hääjärjestelyt. Jos niitä häitä siis ylipäänsä pidetään.

Nousen pöydän äärestä ja kirjoitan Terhille tekstiviestin, jossa ilmoitan olevani valmis ja pian matkalla kantikseen. Jäsenet ovat notkeat, vaikka olenkin jököttänyt koko iltapäivän samassa asennossa pöydän ääressä. Ne haistavat ihanan Suomen kesän, joka on nyt aivan käsillä. Avotoimiston puolella totean, etten olekaan yksin.

Samu.

Pörrötukkainen Samu on tekemässä lähtöä aivan kuten minäkin. Hänen olkapäänsä keinuvat lähtevien liikkeiden tahdissa, suupielet pyöristyvät ylös ja alas. Minä katselen Samun koko olemusta ja huomaan mahanpohjassa kurnivan nälän. Deitti-Kide on mennyttä, Vellu on taaksejäänyttä elämää – mutta minulla on kamala nälkä!

Kolautan oven perässäni kiinni. Samu hätkähtää.

– Sinäkin olit vielä täällä, sanon vapautuneesti. – Mutta nyt lomalle!

Samu näyttää surkealta.

– Mun loma alkaa vasta ensi viikolla, Samu mutisee. – Tai työ oikeastaan loppuu silloin.

Nipistän suuni kiinni. Tiedän sen varsin hyvin, sillä juuri sen takia Samu halusi, että olisin hankkinut hänelle jatkohommia Minnan yrityksessä.

– No! sanon iloisesti ja virnistän paljastavasti. – Ehkä me vielä joskus tavataan. Hyviä jatkoja!

Saapastelen Samun ohi hissille. Hän näyttää hiukan hölmistyneeltä, ja minä suorastaan paisun voitonriemusta. Siitäs sait!

Hissin tulo vain kestää iäisyyden, minä aikana Samu ehtii ilmestyä vierelleni.

– Millaisia lomasuunnitelmia sulla on? Samu kysyy kirkkaalla äänellä, juuri niin nuorella kuin hän on.

Päätän armeliaasti suostua keskustelemaan vielä hänen kanssaan.

– Ei mitään ihmeellistä, minä vastaan. – Kesäjuttuja. Häitä ja sen sellasta.

Huomaan Samun katsovan minua typertyneenä. – Häitä...

– Ei mun omia, vastaan hieman liian nopeasti.

Hissi tultua me sulloudumme sisään. Aivan liian lähekkäin. Aivan liian lähekkäin!

Yritän hillitä ajatuksiani, mutta kysymyksiä nousee silti mieleeni: Mitä sitten, jos hän on nuori? Mitä sitten, jos hän halusi vain hyötyä suhteistani Minnaan? Enkö minä voisin vain haluta hyötyä hänen suhteistaan... minuun?

Lähes tunnen Samun käsivarren ihon. Kuulen hänen hengityksensä. Haistan Samun oman tuoksun sekoittuvan hänen käyttämäänsä partaveteen.

Hän vetää minua luokseen kuin magneetti. Olen lähempänä, lähempänä ja lähempänä.

Sitten vilkaisen häntä ja hän samaan aikaan minua. Enkä enää käännykään pois vaan yhtäkkiä suljen silmäni ja tunnen, miten huuleni painuvat kiinni Samun huuliin. Hän maistuu makealta kuin suomalainen kesä.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.