Osa 5/7: Kolmikymppinen Elina on päättänyt laittaa elämänsä uusiksi. Ellu pani ensin järjestykseen ex-miehensä sekä määräilevän siskonsa – nyt on aika remontoida rakkauselämä. Treffit kollegan kanssa päättyivät katastrofiin, mutta voisiko nettideitti-ilmoitus poikia kesäromanssin? Samalla työelämässä järisee.

Shutterstock

Enää kolme viikkoa Terhin häihin! Miten se on mahdollista? Miten minulla onkin näin paljon tekemistä jäljellä?

Järjestelyjen piti olla hyvässä vaiheessa: kutsut oli lähetetty, puku valittu, koekampaus varattu, ruokalistatkin selvät ja kaason puhe valmisteilla. Olin jopa ehtinyt tehdä morsiamen hommia hänen puolestaan.

Mutta sitten tuli tämä pomotuuri. Esimieheni Maria lähti lomalle puolitoista viikkoa sitten ja pyysi minua sijaistamaan.

– Pärjäät varmasti tosi hyvin! Maria sanoi viimeisenä iltapäivänä. Sitten hän pudotti ison kansionipun pöydälleni.

–Katsothan nämä sitten myös, en millään ehtinyt...

Maria hymyili anteeksipyytävästi. En enää tiennyt, oliko tuuraus suosionosoitus vai kettuilua. Katselin vain esimiehen keikkuvaa
poninhäntää, kun hän purjehti toimiston kaikkien työpisteiden halki ja toivotti ihanaa kesälomaa jokaiselle.

Minä katselin kansiopinoa ja tunsin itseni erittäin pieneksi.

Pieneksi tunnen itseni edelleen. Olin ehtinyt unohtaa vastuun huonot puolet: iltauutisiin asti venyvät työpäivät, näyttöruudun tuijottamisen aiheuttaman vihlovan päänsäryn, hikiset öiset paniikkikohtaukset, kun pelkää nukkuneensa pommiin. Aina on jotain, jota pitäisi tehdä – ja useimmiten vielä jotain muuta.

Selaan kalenterin ohuita lehtiä uudelleen ja uudelleen. Kolme viikkoa, ei se siitä muutu.

Juuri silloin ovenraosta sisään putkahtavat Terhin pälyilevät kasvot.

– Onko paha paikka?

Mieleni tekisi huokaista oikein syvään. Aina on paha paikka.

– Ei ollenkaan, valehtelen kuitenkin. – Onko jo lounasaika?

Terhin kulmakarvat kääntyvät kummalliseen mutruun.

– Lounasaika oli kaksi tuntia sitten.

Leukani loksahtaa auki. Oho! Minun pitää ilmeisesti hankkia kello ylennykseni kunniaksi.

– Tulin vaan kysymään, että kai meidän deitti pitää edelleen? Terhi sanoo kysyvällä mutta kepeällä äänensävyllä. – Puoli kuudelta meillä?

Aivot alkavat raksuttaa melkein ääneen. Meidän deitti?

Yritän vaivihkaa vilkaista äsken selaamaani kalenteria, mutta en ole kirjoittanut sinne mitään tämän päivän kohdalle.

– Sä oot unohtanut, Terhi sanoo kylmästi. Hänen silmissään salamoi.

– En! huudahdan niin kiivaasti, että vieraampikin huomaisi minun valehtelevan.

Terhi tuijottaa minua haastavasti.

– Mutta... minä alan sopertaa.

– Kun on ollut niin paljon kaikkia töitä...

Terhi huokaisee terävästi.

– Meidän pitää askarrella paikkakortteja. Mä olen hankkinut kaikki materiaalit jo. Se istumajärjestyskin on vielä kesken.

Niinpä niin. Muistankin Terhin puhuneen siitä jollain lounaalla. Minulla oli kiire takaisin sähköpostille. Yritin hotkia salaattia, jota on niin onnettoman hidasta syödä.

Kun Terhi vaati tekemään kalenterimerkinnän, taisin sanoa, että joo joo... Kehoni painuu kasaan kuin tyhjä säkki.

– Anteeksi, vikisen mahanpohjastani. – En millään ehdi. Mulla menee ainakin puoli kasiin asti täällä...

En uskalla katsoa suoraan Terhiin. Sivusilmällä näen hänen niskansa köyristyvän ja kaikkien hiuskarvojen pörhistyvän päälaella.

– Selvä, Terhi virkkoo napakasti. – Mä hoidan ne yksin.

Sitten hän astelee kannat kopisten ulos ovesta.

Minä jään istumaan johtajan rullatuoliin pienempänä kuin koskaan.

Kiireellä on suora yhteys laihduttamiseen. Paino kyllä putoaa, kun ei lounasta ehdi syödä, mutta toisaalta ruokatunnin unohtuminen voi kostautua iltapäivällä kahviautomaatilla.

Suklaapatukat tuntuvat suorastaan huutavan päästäkseen minun kielelleni. Katselen pitkään vanhoja ystäviäni Marsia ja Twixiä. Oi voi, vielä joskus...

Mutta ei nyt.

Huokaisten tilaan vain kahvia, sillä seitsemän kilon haasteesta on takana vasta neljä.

Kahviautomaatilta palatessani ohitan Samun. Hän istuu pää syvälle tietokoneen näytön ääreen painuneena. Poikamaiset posket alkavat taas hehkua helakanpunaisina.

Hah!

Voisin olla häpeissäni viimeviikkoisesta ravintolapaosta, johon sorruin Samun paljastettua haluavansa vain hyötyä kontakteistani. Mutta muutaman teeskennellyn sairaspäivän ja määräaikaisen esimiesasemaan ylennyksen jälkeen silloinen nöyryytys ei tunnukaan enää niin pahalta.

Minä vain leikin, ettei Samua ole olemassakaan. Ohitettuani Samun tosin olen huomaavinani hänen vilkaisevan minua.

Työhuoneessa kilahtaa taas sähköpostin merkkiääni. Maria on ystävällisesti ohjannut myös mailinsa minulle luettavaksi.

Useimmissa viesteissä ei tosin ole mitään minua koskevaa asiaa, aiheuttavatpa vain merkkiäänellään verenpaineen kohoamista.

Uusista viesteistä kuitenkin yksi on osoitettu poikkeuksellisesti suoraan minulle.

Älä enää kiertele vaan tartu tilaisuuteen: tänään mä tarjoan. Drinksut ja jos natsaa, niin jotain muuta. Eikö lähdetä?

Viesti on tullut deittinetin kautta nimimerkiltä Kide. Hän on kysellyt samaa aiemminkin, ensin kautta rantain, sitten suorasanaisemmin: perjantaina ulos.

En ole saanut aikaiseksi vastata, sillä perjantaina eli tänään minun pitäisi olla puuhaamassa hiki hatussa Terhin polttareita. Oikeastaan niitä olisi pitänyt olla puuhaamassa eilen, toissapäivänä ja joka päivä ennen sitä.

No, olen paikannut karsimalla vähän tekemisiä. Ei sitten syödä tuulihattuja piknikillä, eikä sitten lueta leikekirjaa meidän nuoruudesta. Puhutaan enemmän. Siitä tulee kivaa, eikö?

Mutta tätä iltaa en voi uhrata.

Kuulostaa... mielenkiintoiselta, runoilen nimimerkille Kide. Tänään ei ikävä kyllä käy, mutta... mä palaan asiaan.

Kide ei vastaa enää loppupäivänä. Kahden palaverin välissä ehdin miettiä, loukkaantuiko hän. Vellu ainakin loukkaantui, ellen ollut aina saatavilla. Hän jaksoi läähättää perässä vähän aikaa, mutta kun pinna katkesi, se sitten katkesi pingahtaen: seurasi huutoa, kettuilua ja kiukkuilua. Sellainenko Kide olisi? Sellainenko Samu olisi, jos hänet suututtaisin?

Lähden kotiin vähän ennen kahdeksaa. Allapäin ajattelen Terhiä fuksianväristen pöytäkorttien keskellä ja mietin, kenet hän mahtaa istuttaa minun viereeni.

Tekisi mieli soittaa. Kaivan jo puhelimenkin laukusta esiin, mutta en vain saa aikaiseksi.

– Äh, sanon vaimeasti ja työnnän puhelimen takaisin laukkuun.

Totta kai polttarit hävettävät: purkkaratkaisuja purkkaratkaisun perään. Ymmärtääköhän Terhi sen? Haistaako palaneen käryn, ruumiin hajun kuin verikoira?

Tänä iltana kerään ainakin vanhoja valokuvia kansioon. Teen sen ihan takuulla.

Lauantaiaamuna herään tunnin myöhemmin kuin piti.

– Perkele, lausun oikein sydämeni pohjasta.

En sitten illalla jaksanutkaan pujottaa niitä kuvia kansioon, mutta aivan varmasti säädin illalla herätyksen, jotta ehtisin tehdä sen aamulla.

– Pirun vehje, sanon puhelimelle, joka ei pukahdakaan.

Ei sitten ole leikekirjaa, ei ole valokuvia kansiossa, ei edes hätäkollaasia.

Kroppaa särkee silkasta syyllisyydentunnosta niin paljon, että päätän rankaista itseäni ylimääräisellä punnituksella. Vedän vaa'an esiin kaapiston alta, ja se varmistaa minulle päivän tunnelmat: 72 kiloa. Samat miinus neljä kuin eilenkin.

Kiitos vaan.

Olemme Terhin ja Mikon ovella puoli yhdeltätoista. Muut vieraat hihittävät ja supisevat, joku on jo korkannut kuoharipullonkin.

Minua kourii mahanpohjasta. Ovikellon sointi tuntuu kaikuvan pään sisällä kuin kalloni olisi jokin soitin.

Kun ovi avautuu, kutsuvieraat kiljahtavat yhtenä rintamana:

– Yllätys! Huomenta!

Terhin kapoiset kasvot kääntyvät vaivalloisesti hymyyn. Posket punehtuvat ja pullistuvat.

– Ai nytkö te tulitte, hän huoahtaa ja kohdistaa sanansa minulle: – Meillä kun olisi tänään se viimeinen tanssitunti. Unohdit ilmeisesti?

Minä nielaisen kurkkua kutittavan syyllisyyden. Teeskentelen, etten kuullut.

Onneksi kutsuvieraat rynnistävät ohitseni halaamaan ja onnittelemaan Terhiä. Terhi antautuu heidän käsivarsilleen.

– Ellu! joku heistä kiljahtaa. – Annetaan Terhille sen vaatteet!

Terhi vilkaisee hätäisesti minuun. Minä painan pääni ja kaivan laukusta morsiamelle varatun valkoisen kotelomekon.

– Ettei kukaan erehdy päivänsankarista, sanon selittävästi, kun ojennan asun Terhille.

Terhin suu mutristuu. Samalla hetkellä kun hän tarttuu mekkoon, muistan Terhin sanoneen, että hän ei missään nimessä haluaisi mitään roolivaatteita.

Kämmeneni kouristuu mekon liukkaan kankaan ympärille. Hetken ajan me käymme kissanhännänvetoa valkeasta pitsiunelmasta.

– Anna tänne se nyt, Terhi kivahtaa lopulta.

Minä irrotan otteeni mekosta.

– Kruunu kans! komentaa joku vieraista. Hän on varmaan juuri se tyyppi, joka suunnitteluprosessin aikana ehdotti valkoista mekkoa ja kruunua päivän prinsessalle.

Surkeana ojennan Terhille myös hopeisen Tiimarin tiaran. Äänettömästi yritän viestiä: anteeksi.

Mutta Terhi ei sitä huomaa. Hänen katseensa kipinät estävät hahmottamasta huulten liikkeet.

– Tästä tulee varmaan hieno päivä, Terhi kivahtaa ja marssii makuuhuoneeseen vaihtamaan roolivaatteensa.

Ei siitä tule ollenkaan hieno. Puoli päivää kuluu hampaita kiristellen ja katseita väistellen. Terhin silmät tuntuvat mustenevan aina, kun minä pääsen ääneen.

Surkean voileipäpiknikin sekä juhlakalun vanhat koulut kattaneen kierroksen jälkeen Terhi ei tunnu kovinkaan tyytyväiseltä. Hän ei sano minulle juuri mitään, puhuu vain muille ohitseni. Minä taas jututan ihmisiä, joita en oikeastaan tunne, ja teeskentelen olevani iloinen.

Piknikin jälkeen ilmoitan ohjelmassa olevan suklaanmaistajaiset.

– Niitähän sä joskus toivoit? minä varmistan sydän kurkussa väpättäen.

Terhi hymähtää.

– Muistit sentään.

En osaa tuoreeltaan tulkita Terhin äänensävyä. Mitä pidempään mietin, sitä surkeammalta tuntuu.

Ihanan syntisissä suklaanmaistajaisissa sorrun konvehtiin toisensa jälkeen. Anteeksi nyt, mutta ne ovat tosi hyviä. Suupalat käytännössä sulavat kielelle.

Konvehtien voimalla saan itseni ajattelemaan illan jatkoa. Seuraavaksi meidän olisi määrä suunnata Lohjalle, josta olen varannut hienon mökin porealtaineen, pihapaljuineen, rantalaitureineen. Matkalla pitää käväistä kaupan kautta ja ostaa aamiaistarvikkeet.

Sen pidemmälle en ehdi illan kulkua miettiäkään, kun puhelimeni alkaa soida.

– Elina, vastaan kepeästi suu täynnä suklaata.

Langan toisessa päässä on paikan vuokralle luvannut mies.

– Odota ihan pikku hetki, sanon luuriin ja hipsin hieman syrjemmäksi puhumaan. – Niiden avainten noutamisesta varmaan soitit!

Mies rykäisee. Muiden tyttöjen kikatus rytmittää hänen sanojaan.

– Ei ole tulemista ilman takuumaksua, mies ilmoittaa.

Minua alkaa kylmätä.

– Mitä takuumaksua?

– Sitä, minkä olet saanut sähköpostina etkä ole maksanut, jyrisee mies puhelimen toisessa päässä.

– Ei rahaa, ei mökkiä!

Nyt kylmät väreet kulkevat joka puolella kehoani. Niin tosiaan. Se sähköposti tuli kesken deittiviestittelyn. Samana päivänä Maria kutsui minut kehityskeskusteluun, sitten tuli se korkea kansiopino, ja sitten Samu...

Voi. Voi ei, ei, ei.

– Anteeksi ihan hirveästi, alan sopottaa puhelimeen. – On ollut kauhean rankka viikko, pari miesjuttua, ja siis töissä ihan hirveä kiire, et usko, piti sijaistaa esimiestä, sitten näiden polttarien järjestelyt ja laiharikin...

Mies langan toisessa päässä hengittää raskaasti. Mitään hän ei sano, mutta ainakin hän kuuntelee.

Tartun tilaisuuteeni.

– Eikö me voitaisi kuitenkin tulla, kun kaikki on suunniteltu? ehdotan.

Hän kuuntelee yhä.

– Mulla ei nyt ole rahaa, mutta lupaan maksaa heti palkkapäivänä...

Klik. Tuut, tuut, tuut.

Ei, ei, ei!

Yritän tietysti soittaa heti takaisin, mutta hän ei enää vastaa.

Kyyneleet kihoavat silmiin ja sormet alkavat täristä kauhusta.

Minä olen pilannut rakkaimman ystäväni polttarit. Olen tehnyt kaiken väärin: roolivaatteet, hirvittävä muovinen kruunu, ei leikekirjaa, ei tuulihattuja. Koulukierroskin jäi surkeaksi nysäksi, koska en muistanut tai ehtinyt pyytää yhtään vanhaa opettajaa paikalle. Sitä paitsi lukion pihassa alkoi sataa.

Ja nyt vielä tämä.

Siinä suklaapuodin eteisessä minä harkitsen romahtamista. Mutta en voi. En voi murtua – en ole se Ellu, en se itkevä, murehtiva nainen. Minä olen uusi ihminen.

Toimin nopeasti ja tartun ensimmäiseen mielijohteeseeni. Terhin äiti vastaa heti.

– No Ellu tässä moi, sanon rytmikkäästi. – Kuule, mulla olisi yksi ehdotus. Tiedäthän, että me ollaan nyt näissä polttareissa...

Neljä tuntia myöhemmin lösähdän sohvalle Terhin lapsuudenkodissa. Kellastuneiden Lundia-hyllyjen ja halpojen itämaisten mattojen jäljitelmien keskellä tunnen olevani elämäni lähtöpisteessä niin kuin 15 vuotta sitten tällä samalla nahkasohvalla. Kaikki vuosien aikana mukanani kuljettamat langat vain ovat sotkeutuneet yhdeksi sotkumytyksi.

Terhin äiti tarjoaa minulle lasillista Amarettoa.

– Sinä näytät väsyneeltä. Jospa tämä piristäisi!

Minä hymyilen uupuneesti.

– Kiitos. Pitkä päivä takana.

Ääneni helisee särkyneenä, mutta Terhin äiti ei huomaa sitä vaan purjehtii takaisin muun polttariporukan luo hieman hoippuvin askelin. Hän on itsekin ottanut vähän Amarettoa.

Minä siemaisen lasista ja odotan ihanaa rentoutta, joka toivottavasti pian valtaa kehoni.

– Noh! kiekaisee yhtäkkiä vierestä tuttu ääni. – Yksinkö sinä täällä!

Äidin katse on jotenkin tuima.

– Pitkä päivä takana, minä sanon hänellekin. – Tulen kohta.

Äiti suipistaa suutaan vähän epäilevänä. Hän on kuin suuren puun varjo minun muutenkin vaivaisen olemukseni yllä.

Totta kai äiti on täällä, onhan hän sentään Terhin äidin naapuri. He hoitivat polttari-illan suit sait kuntoon yhdessä minun pyynnöstäni. Heidän yhteistyönsä vain korosti sitä, kuinka kauas Terhi on minusta lipunut.

Äiti tuijottaa minua kiiluvin silmin.

– Onko kaikki kunnossa? hän kysyy.

– Tietysti, minä vastaan kuin karkkiautomaatista ja isken takaisin: – Entä sinulla?

Äiti tuntuu huokaisevan helpotuksesta, kun vihdoin kysyn. Hän hyökkää viereeni ja liimautuu kiinni kylkeen aivan kuin sanottavana olisi jotain äärimmäisen salaista.

– Ootko nähnyt isää? äiti supattaa. – Minusta tuntuu, että se on käynyt meidän pihassa. Aivan kuin olisi meidän auto siinä ollut monena päivänä. Olen ikkunaverhojen raosta katsellut. Ei se varmaan ole huomannut. Mitähän se minusta tahtoo?

Minä huokaisen. Ajattelen isäparkaa, joka käyskentelee päivät pitkät perheensä kodissa, josta äiti vei matot lattialta, taulut seiniltä. Ruskistuneeseen tapettiin jäi jäljelle vain valkoisia laikkuja.

– Takaisin se sinut tahtoo, minä vastaan, vaikka tiedän, ettei isä sitä myöntäisi.

Äiti vetäytyy minusta kauemmaksi, kuin ei uskoisi sanojaan.

– Höpsis! äiti huudahtaa. – Ei se mies tiedä, mitä haluaa!

Silti olen huomaavinani äidin poskipäiden kohoavan niin kuin nuorella hupakolla. Noustessaan tuolilta hän pitää kummallista ääntä. Aivan kuin kehräystä.

– Älä puhu tuollaisia, äiti sanoo vielä. – Jotain sillä on mielessä! Sitten hän menee. Keinahdellen. Ehkä Amareton takia – vai sittenkin onnellisena?

Ehkä hän on huomannut elämän uutena naisena liian vaikeaksi. Ehkä hän kaipaa taas tuttua ja turvallista.

Illan aikana minuun uppoaa kaksi tonnikalapatonkia, pari kourallista kaipaamiani tuulihattuja sekä muutama ylimääräinen kourallinen karkkia.

Ja tietysti Amarettoa, jota Terhin äiti kaataa jokaisen lasin piripintaan.

– Otetaan nyt, tytöt yhdessä! äiti hihittää minulle ja kilistää.

Minä seuraan velvollisuudentuntoisena Terhin puuhia. Hän ei vieläkään antaudu puhumaan minulle vaan tuntuu uppoutuneen keskustelemaan kahden velton serkkutyttönsä kanssa. Juuri toinen heistä halusi Terhille valkoisen mekon sekä kruunun, jota Terhi itsepintaisesti kantaa kutreillaan. Minun tekisi mieli mennä kertomaan, että ne olivat tuon vika, eivät minun.

En kuitenkaan tee sitä. Istun vain nojatuolissa ja kuuntelen äidin käkätystä, jossa sana "isä" esiintyy ainakin joka kolmannessa lauseessa. Miksei hän ymmärrä ikävöivänsä isää?

Tulen miettineeksi, näkeekö ehkä joku muu minut yhtä selvästi kuin minä näen äidin. Tietääkö joku paremmin, mitä minä haluan?

Entä haluaisinko sen jonkun kertovan tavoitteeni minullekin?

– Voi, jos kuule isä näkisi minut nyt! äiti huokaisee posket kirkkaina punoittaen.

– Soita isälle, minä heitän. – Soita sille kännipuhelu.

Äiti punastuu vieläkin rajummin.

– Älä nyt hulluja puhu! hän huudahtaa ja huitaisee minua kädellään. – Tuollaisia, hyi!

Sitten hän alkaa taas puhua isästä. Joku onneton kuuntelee.

Minä en kuuntele vaan harhaudun miettimään aikoja yhdessä Terhin kanssa tässä olohuoneessa. Haaveilimme häistämme, miehistämme, lapsikatraista ja työpaikoista.

Terhistä piti tulla juristi ja minusta lääkäri. Minulla tosin oli piikkikammo ja Terhillä lukihäiriö, muttemme antaneet sen häiritä. Meidän elämästämme piti joka tapauksessa tulla ihanaa – ja ennen kaikkea selkeän yksinkertaista. Piti tavata mies ja mennä hänen kanssaan naimisiin.

Ei meidän pitänyt ottaa avioeroa. Ei pitänyt itkeä iltaisin tyynyyn eikä pitänyt lihoa kymmentä kiloa vuodessa.

Me emme suunnitelleet suruja ja murheita, emmekä niihin varautuneet.

Pitäisikö murheisiin varautua?

Minä siemaisen vähän lisää Amarettoa. Ei pitäisi, sillä ei voi tietää mistä murheita tulee. Kolme viikkoa sitten minulla oli täydelliset suunnitelmat Terhin polttaripäiväksi. Minun piti olla täydellinen kaaso ja tarjota parhaalle ystävälleni täydelliset juhlat.

Nyt istun nojatuolissa äitini vieressä ja katselen ystävääni, joka ei saa sanotuksi minulle mitään.

Tavallaan minulla on helpottunutkin olo, sillä tämän pahempaa tuskin enää voisi tapahtua.

Sunnuntaiaamuna särkee päätä ja mahaa. Amaretto ja tuulihatut yhdistyvät epämiellyttäviksi muistoiksi itsekontrollin pettämisestä.

Vaa'alle en ainakaan mene.

Lenkille? Ulkona sataa samaa tihkua kuin eilen lukion pihassa. Ei kiitos.

Tyydyn makaamaan sohvalla ja selaamaan televisiokanavia sekä digiboksilta nauhoitettuja ohjelmia. Ohjelmiston kyytipoikana juon vettä – vain vettä. Luoja paratkoon, vain vettä.

Sen sijaan ajatuskin raejuustosta ja ruisleivästä vääntää vatsaa. On ihan pakko tilata pizza.

Valitsen Vegetarianan: paprikaa, purjoa ja oliiveja. Se ei voi olla
kovin paha synti.

– Tuleeko tuplajuusto? kysyy tilauksen vastaanottaja hämyisessä kulmapizzeriassa.

Taistelen hetken itseni kanssa, kunnes saan huulten välistä puristettua:

– Ei. Ei tuplajuustoa.

– Kotiinkuljetus, puoli tuntia!

Pizzapuhelun jälkeen kännykkä ei inahdakaan. Terhistä ei kuulu mitään. Illalla lähtiessäni hän huikkasi minulle kiitokset olohuoneen puolelta, mutta halaamaan hän ei vaivautunut. Ei anteeksiantoa tai -pyyntöä. Niinpä tunnen yhä nahoissani tekemäni virheet aina paikkakorttijupakasta muovikruunuun.

Pyörittelen puhelinta käsissäni ja mietin, pitäisikö minun ottaa ensimmäinen askel.

– Ei, sanon ääneen.

Minä olen yrittänyt parhaani. Aina ei voi onnistua.

Kuitenkin puhelimen soidessa pizzan loppupuolella pompahtaa sydämeni kurkkuun asti. Yhtäkkiä pizzasiivu täyttää koko suun, enkä keksi mitään sanottavaa.

Mitä minä Terhille sanon? Miten perustelen virheeni, miten sovitan sanani, miten voimme taas olla parhaat ystävät?

Mutta ei se olekaan Terhi, vaan isä. Minä nielaisen suullisen Vegetarianaa ja vastaan:

– Ellu.

Sitten se alkaa. Ei tervehdyksiä, ei kuulumisten vaihtoa, ei helliä sanoja väsyneelle tyttärelle, vaan: – Näitkö äidin eilen?

Vastaan myöntävästi.

– No millaisella mielellä oli?

Puhuiko, kun olin unohtanut panna sähkölaskuun rahaa tilille? Oliko pahalla päällä?

Minä muistelen. Päässä pyörii hieman.

– Ei se kai millään pahalla päällä ollut, sanon mutustellen sanoja huulilla. Sitten alan miettiä isän sanoja tarkemmin. – Hetkinen. Annatko sä äidille rahaa?

Isä väistää kysymyksen ja jatkaa: – Oliko se pannut sen punaisen mekon? Sanoin, että pitää panna se päälle, jos lähtee jonnekin. Sinne juhliinhan se tuli, Terhin juhliin, eikö? Oliko siellä ihan vain naisväkeä?

Yritän muistaa, mitä äidillä oli yllä. En todellakaan kiinnittänyt huomiota. Miksi kukaan tarkkailisi äidin vaatteita? Sehän on vain äiti, vanha äiti, höpsö kuin mikä.

– Ei se suinkaan siellä sitten viiniä ottanut? isä kysyy epäilevästi. – Voi, miten mahtaa maha kestää...

Isän äänessä kuultaa aito huoli ja mielenkiinto. Sitä samaa oli äidin äänessä eilen, minä muistan vielä Amareton ja tuulihattujenkin läpi. Muistan äidin pehmeäksi rasvatut kädet, joissa oli vielä vihkisormus. Hän ei ole ottanut sitä pois, vaikka on muka eronnut.

Eronnut kenestä? Itsestään hän kai halusi eroon eikä isästä.

Lopetettuani puhelun isän kanssa minä päätän, ettei tämä näin voi jatkua. Isä ja äiti kuuluvat yhteen, ja minä aion auttaa heitä löytämään taas toisensa – jollain tavalla, jossain vaiheessa.

Kunhan nyt ensin selvitän oman ykkösihmissuhteeni tilan.

Maanantaina riennän oikopäätä toimistolle – vähän liiankin vauhdilla, sillä vasta oman huoneeni ovella muistan unohtaneeni viikkopunnituksen.

No, mitäpä sillä on väliä. Kunhan vain saan asiat Terhin kanssa paikattua.

Työpaikalla taas ihmetyttää, miten pienestä asiasta saattoikin nousta näin iso ongelma. Tietysti olin aika ikävä unohtaessani sovitun tapaamisen ja luistaessani paikkakorttien tekemisestä.

Mutta ei kai se ole niin iso asia, että sen takia pitäisi pilata koko polttariviikonloppu?

Vai onko? Huomaan käsieni tärisevän ja niskan hikoavan.

Istun suuren lainapöytäni äärellä hätkähtäen jokaista narahdusta avotoimiston puolelta. Välillä kurkistan ovesta Terhiä etsien, mutta hänen paikkansa pysyy pitkään tyhjänä.

Sen sijaan Samu kyllä näyttää huomaavan, että ravaan ovensuussa hermostuneena.

– Hei, hän sanoo. Äänensävy on pikemmin kysyvä kuin toteava.

– Onko kaikki ok?

– On, minä vastaan ja vedän oven hädissäni lukkoon.

Sydän tykyttää hirveästi. Eivät auta ilmastoinnin sisään tuomat kesätuulet, ei paljaalta poltetulta taivaalta sisään porottava aurinko. Olen rakentanut itselleni ansan, jossa nyt jäydän jalkaani irti kettingeistä.

Vasta puoli kymmeneltä uskallan käydä kurkistamassa ovenraosta uudelleen.

Siellä hän on. Olkapäille laskeutuvat hiukset peittävät kaidan niskan. Kädet ovat vähän vetelinä näppäimistöllä. Ehkä viikonloppu verotti Terhinkin voimia.

– Terhi, minä sanon vähän liian kovalla äänellä. Hän värähtää kuin hereille horroksesta ja kääntää kasvonsa minuun päin.

Kohtaan Terhin katseen, joka on kovempi kuin luulin. Saan silti puserrettua ulos:

– Tulisitko vähäksi aikaa tänne?

Ääneni on siloteltu, pinnallinen, hieman turhan viileä. Ihmettelen miten pystyn siihen, kun keuhkot tuntuvat puristuvan kasaan sisälläni.

Terhi astelee huoneeseen caprihousut kahisten. Huoneessa hän jää seisomaan oven viereen ja on vain puoliksi sisällä.

– Mä vain... minä aloitan yhtäkkiä aivan epävarmana. – Mä vain ihmettelen, miksei kaikki ole kunnossa?

Terhin kulmakarvat oikenevat viivoiksi.

– Ai miten niin? Terhi puuskahtaa ja ristii kätensä rinnalleen puuskaan.

– Siltä minusta tuntuu, sanon kurkkuani selvitellen. Peruutan muutaman askeleen ja otan tukea työpöydästä. – Tuntuu, että sä olet niin vihainen. Odotin eilen, että soitat niistä juhlista...

– Ai ihan odotit! Terhi kivahtaa kesken lauseen. Kiukkuisia sylkipisaroita lentelee melkein rinnuksilleni asti. – Että sulleko olis pitänyt soittaa ja sitten kiittää kaikesta kauniisti!

Minä tunnen sanojen sekaantuvan toisiinsa suussani.

– Ei, en mä sitä...

– Vaan mitä? Terhi kysyy ivallisesti. – Kiitoksia pitäisi löytyä, mutta sinusta ei kyllä saa tukea? Tajuatko sä, kuinka stressaantunut minä olen!

Kyyneleet alkavat nipistellä nenänvarressa. Yritän pinnistellä tunnetta vastaan.

– Kyllä mäkin olen stressaantunut, minä väitän vastaan. – Tosi paljon töitä ja kaikki järjestelyt...

Terhi naurahtaa ivallisesti.

– Ai mitkä järjestelyt? Ethän sä ollut polttareidenkaan eteen tehnyt mitään, hän sanoo tietävällä äänellä. – Niinpä, kyllä mun serkku kertoi. Ja äiti. Että viime hetkellä hösäsit kaiken kasaan, äidillekin vasta iltapäivällä soitit. Arvaa hävettikö!

Hiljaisuus laskeutuu yhtäkkiä ylleni ja kietoo otteeseensa kuin yö mustaan kaapuunsa.

– Anteeksi, minä sanon vaimealla äänellä.

– Ja minä kun oikein mainostin sua täällä esimiehellekin, Terhi jatkaa kirpeästi. – Luuletko, että sä olisit saanut tätä 'ylennystä' ilman mun avitusta? Mä luulin, että sinä kaipaisit tätä! Mutta oletkin ottanut siitä tekosyyn hylätä mut!

Terhinkin ääni alkaa sortua, viimeinen sana särkyy jo sirpaleina seinille. Vilkaisen häneen ja näen hänen puristavan huuliaan yhteen pidätellen purkausta, jota ei halua paljastaa minulle.

Kädet puuskassa rinnalla hän näyttää pitelevän itseään koossa.

– En tiennyt, että ajattelet noin, minä sanon. Työnnän jättimäisen takapuoleni pöydänkulmalle pysyäkseni pystyssä. – Minä luulin tehneeni töitä tämän eteen.

Terhi ei vastaa. Hän tuijottaa vain ulos ikkunasta jäätävin silmin ja rutistaa käsiään toisiaan vasten.

Minä puristan omillani pöytä­levyn reunaa ja toivon, että keksisin jotain sanottavaa.

Hiljaisuus kestää iäisyyden. Seisomme kumpikin paikallamme kuin shakkiukot ruudullisella lattialla, eikä kukaan yllytä meitä hyökkäykseen toisiamme vastaan. En tunne ystävyyttä, en vihamielisyyttä, en mitään muutakaan.

Lopulta Terhi rykäisee. Minä valpastun kuulemaan hänen sanojaan toiveikkaana.

– Mulla on hirveä päänsärky, Terhi sanoo yksitoikkoisesti. – Pitää lähteä kotiin.

Sitten Terhi menee. Rauhallisesti hän astelee ovelle, avaa sen ja sulkee perässään. Kuulen askeleiden loittonevan oven toisella puolella. Luultavasti hän hakee tuolilta laukkunsa, sulkee tietokoneen näytön ja lähtee.

Lähtemällä hän hylkää minut. Jos minulla ei ole häntä, minä olen aivan yksin. Yksi kyynel vierähtää poskea pitkin.

Minäkin lähden kotiin liian aikaisin. Työpinot jäävät pöydälle mutta jääkööt. En jaksa keskittyä työ­asioihin, enkä saa aikaiseksi sitä mitä haluaisin.

Ajatukset pyörivät vain Terhissä. Tietenkään hän ei ole soittanut, enkä minä voi soittaa hänelle. En tiedä, mitä sanoisin. Tiedän vain, etten voi hyvin.

Kotimatkalla noudan kiinalaisesta ruokaa. En jaksa ajatellakaan kalorien, hiilarien, rasvamäärien tai proteiinien laskemista. Otan listalta umpimähkään jotain, enkä edes hymyile ystävälliselle tarjoilijalle.

– Hyvää illanjatkoa, hän toivottaa silti kasvot hymyssä, joka tuntuu rienaavan minun alakuloisuuttani.

Kotona sysään tuoksuvan rasian eteisen pöydälle ja menen pesemään kasvoja vessaan. Tuntuu, että tarvitsen viilennystä: jotain, mikä uudistaisi minut ja pesisi pois päivän, jota en olisi halunnut olevan.

Tulen vilkaisseeksi vaakaa, jolla jäi aamulla käymättä. Mikä ettei?

Tiedän jo ennen vaa'alle astumista, ettei se ole hyvä idea. Iltapaino on aina enemmän kuin aamupaino. Mutta en piittaa.

Minä haluan nähdä lukeman, jota voin inhota, ja joka auttaa minua inhoamaan itseäni.

Ja saan mitä tilaan: 76 kiloa.

Ei juma. Se tarkoittaa yhtä kuin plus miinus nolla lähtötilanteeseen.

Mitätöinkö kaiken saavuttamani yhdessä viikonlopussa?

Itku heruu silmiin, kun kaappaan kiinalaisen valkean siistin rasian syliini ja istun television ääreen. Sieltä tulee joko Kauniit ja rohkeat tai Salatut elämät. En piittaa kumpi, tuijotan vain eteeni ja lapan ruokaa suuhuni.

Tähänkö minä olen tullut? Tämä ei ole edes lähtöpiste vaan 10 astetta sen alapuolella. Olen läski, vailla rakkautta ja vielä vailla ystävyyttäkin. Terhi on poissa eikä minulla ole ketään muuta!

Keneltä muka voisin pyytää ymmärrystä?

Äidiltä?

Höpö höpö, hän sanoisi ja haluaisi jankuttaa isästä.

Minnalta?

En mä nyt ehdi, hän sanoisi ja sulkisi puhelimen.

Samulta?

Hän varmaan kuuntelisi ja sitten kysyisi vaivihkaa, että joko olet lähestynyt siskoasi siitä työasiasta.

Sitten puhelin piipahtaa. Tekstiviesti.

Rymyän hakemaan puhelinta laukusta. Sydän hakkaa kiivaasti, odottaa oliivinoksan ojennusta keneltä tahansa.

Mitä mimmi? Huvittaisko nähdä?

Se on Vellu. Hänen suoraviivaiset sanansa ovat siinä ruudulla niin todellisina. Miten hän sattuukaan osaamaan tulla paikalle juuri sillä hetkellä, kun minä häntä tarvitsen.

Ja minähän vastaan...

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.