Osa 4/7: Kolmikymppinen Elina on päättänyt panna elämänsä uusiksi. On pudotettava seitsemän kiloa läskiä ja hoidettava kuntoon pari pikkujuttua: työkuviot, ulkonäkö, perhesuhteet – ja etenkin rakkauselämä. Uusi rakkaus loistaa kuitenkin poissaolollaan. Jospa onni löytyisi työpaikan harjoittelijapojasta tai netti-ilmoituksesta...

Shutterstock

Myönnetään, että nyt olen aika tyytyväinen. Treffi-ilmoitukseen on tullut jo kuusi vastausta – tai itse asiassa sähköpostit katsottuani tarkennan, että kahdeksan!

Sitä paitsi olen laihtunut kilon. Jipii!

Voikohan ilahtuminen laihduttaa – vaikka onkin mussuttanut pari extra-tuulihattua siskontyttären ristiäisissä?

Selaan nopeasti läpi kaksi aamun viestiä. Suurin osa vastanneista on kivoja perusmiehiä: he kertovat itsestään rehellisen tuntuisesti mutta vähän ulkokultaisesti. Niin kuin miehet, jotka laittavat tukan eri tavalla mennessään ravintolaan kuin työpaikalle.

Uusin tuttavuus, nimimerkki Kide, kertoo olevansa kotoisin Jyväskylästä mutta työskentelevänsä Espoossa. Hänellä on ainakin omien sanojensa mukaan takataskussa Visa ja ajopelinä Audi, jonka takaosassa keikkuu pari beaglea.
Etupenkillä olisi kuulemma tilaa yhdelle brunetelle, joka tykkää kauniista kesäilmoista.

Työmatkalla aurinko kutittelee haaveita kesälomasta. Kivoja deittejä kokoa pienemmässä mekossa!

Aulassa osun samaan hissiin esimieheni Marian kanssa, joka sumentaa häikäisevällä hymyllään.

– Huomenta, Maria sanoo.

– Ihana mekko sinulla!

Minä kurtistan vähän kulmiani ja ristin jalkoja häveliäänä. Tämäkö vanha riepu?

Maria ei malta odottaa vastaustani vaan jatkaa lempeän pyöreällä äänellä:

– Mulla alkaa tämän viikon jälkeen loma!

Ahaa. Olisi pitänyt arvata, ettei pomo minulle nättejä lirkuttele. Kylvää vain omaa onneaan katkeruuden siemeninä muihin.

– Sitä on syytä juhlia, sanon jutellakseni yhdentekeviä.

Yhdentekevänähän Maria minua pitää.

– Niin, Maria vastaa ilahtuneesti henkäisten. Sitten hän huoahtaa niin kuin sydämellä olisi kivi:

– Kunhan vielä vaan...

Höristelen korviani ilmassa värinöivälle äänensävylle. Ongelmia paratiisissa?

Samassa hissi kolahtaa meidän kerrokseemme.

– No niin! julistaa Maria taas iloisesti. – Ei muuta kun töihin!

Niin hän saapastelee toimistoonsa minun editseni – mutta aivan kuin ei tavalliseen tapaan pörhistelisi pyrstösulkiaan.

En suuntaa ihan suoraan oman flättiruutuni ääreen vaan livahdan notkumaan Terhin avokuutioon.

Terhi istuu tietokoneen äärellä jotenkin väsähtäneenä ja mietteliäänä. Tukka roikkuu silmillä, huulet ovat mutrulla. Jos ehtisin, kääntyisin kannoillani ja jättäisin Terhin aprikoimaan omiaan, mutta hän ehtii nähdä minut ja naamioitua patenttihymyyn.

– Moi! Miten viikonloppu sitten meni?

Virnistän ja kumarrun suputusetäisyydelle:

– Sain kahdeksan vastausta siihen treffi-ilmoitukseen!

– Ei voi olla totta! Kahdeksan!

Terhin suu leviää ensin melkein epäuskoiseen irveeseen. Sitten roikkuvat hiukset väistyvät terhakan katseen tieltä, ja siinä välähtää jotain outoa.

– Pitäisköhän minunkin laittaa joku ilmoitus, hän sanoo puoliääneen. – Tsekata markkinat ennen kuin sitoudun... tiedäthän?

Yhtäkkiä Terhi tuntuu etääntyvän minusta. Yritän turhaan tavoittaa hänen katsettaan.

– Onko kaikki ihan kunnossa? kysyn varovaisesti.

Terhi havahtuu, melkein säpsähtää henkiin.

– On! Tietysti on!

Sitten hän kääntää minulle selkänsä niin kuin sulkisi simpukan kuoren.

Minä mietin hetken Terhin reaktiota. Miksi hän haluaisi tarkistaa markkinat? Terhi on ollut vuosikaudet umpirakastunut Mikkoon! Silloinkin, kun he ovat riidelleet, Terhi on antautunut täysillä riitojen selvittämiseen eikä koskaan ole puhunut erosta.

Ramppikuumetta. Sitä sen täytyy olla. Häihin on enää viisi viikkoa, joten syytäkin on alkaa jännittää. Kai minäkin jännitin ennen omia häitäni, ennen sitoutumista toiseen, jonka luulin olevan se oikea. Vai jännitinkö?

Äkkiä ajaudun vertailemaan niskakarvat pystyssä Vellua ja deittimiehiä. Mistä minä tiedän, etteivät he ole samanlaisia? Etten tee samaa virhettä kuin seitsemän vuotta sitten? Voi apua!

– Haluaisitko tsekata ne vastaukset? kysyn Terhiltä. – Ettei niissä miehissä ole mitään rakennusvirheitä?

Terhi niksauttaa niskaansa minun suuntaani. Hän tekee sen jotenkin kylmästi ja katkonaisesti.

– Mulla on aivan hirveesti töitä. Eikö sinulla?

Minä nielaisen. – On tietty... on jotain. Mä menenkin tästä tekemään niitä!

Paitsi ettei minulla oikeasti ole yhtään töitä. Tein käytännössä kaikki hommani valmiiksi jo viime viikolla, eikä kesälomien lähestyessä ole uusiakaan tehtäviä tulossa.

Vuosi sitten jännitin projektipalaverien ja sähköpostien ristitulessa, alkaisiko kesäloma ajallaan. Lämpenevinä alkukesän iltoina paiskin töitä yömyöhään, kunnes kipitin terassille Terhin kanssa. Lopulta kävelin lysyin olkapäin kotiin odottamaan, tulisiko Vellun kanssa riita vai riemu.

Nyt kaikki on toisin. Ei ole enää riitoja, ei enää painajaisunia työprojekteista ja deadlineista. Ei pakenemista ovia paiskoen asunnosta puolikiehuvalle kesäkadulle, ei riitojen sopimista suukkosin ja sänkypuuhin.

On vain... aikaa. Tuhottomasti aikaa ja aina yksin.

– Vaan ei enää pitkään, minä virkon itsekseni.

Avaan tietokoneen ja selaan vähän saamiani sähköposteja. Niitä on tullut muutama lisääkin.

Osa miehistä on ihan toivottomia. Yksikin tarjoutuu ajamaan heti illaksi luokseni jostain käsivarren Suomesta. Siis hei – epätoivo kunniaan, vai mitä?

Jotkut ilmoitukset taas tuntuvat kopioiduilta: miehet eivät kerro oikein mitään itsestään eivätkä ainakaan siitä, miksi vastasivat juuri minulle. Minun tekisi mieli lähettää sähköpostia jollekin muulle ikähaarukkaani sopivista ilmoittajanaisista ja kysyä, onko Nighthawk haaveellisine runolainauksineen lähestynyt heitäkin.
Sen sijaan nimimerkki Kide vaikuttaa aika... kivalta. Hän tuntuu puhuvan rehellisesti, vaikkei paljon sanokaan.

Alan laatia vastausta koneen näytölle.

Hei! Kiva kun lähetit viestiä. Kuulostat mielenkiintoiselta tyypiltä. Kerron vähän lisää itsestäni. Olen siis 31-vuotias sinkku. Sen jo tiesitkin! Pidän lukemisesta, elokuvista ja ystävien kanssa hengailusta. Ystävät ovat minulle tosi tärkeitä!

Kysyit, onko työ elämässäni isossa osassa. Ei tällä hetkellä. Oikeastaan olen vähän kyllästynyt työpaikkaani. Vuosi sitten olin vastaavan päällikön hommissa tällä samalla osastolla, mutta sitten tuli organisaatiomuutos ja... no, kun olet itse kerran IT-alalla, tiedät varmaan mitä se tarkoittaa... Mutta työni sain kuitenkin pitää ja siihen pitää olla tyytyväinen, eikö?

Jos siis olit huolissasi siitä, että minut "naidessasi" joutuisit naimaan työpaikkanikin, se huoli on turha!

Hmm. Onkohan vähän varhaista puhua naimisesta? Taidan kumittaa tuon rivin.

Entä sinä? Olet siis hallintopäällikkö. Tuoko työsi mukanaan pitkiä iltoja ja stressiä?

Kysyit myös perheestäni. Totta puhuen olen eronnut vajaa vuosi sitten. Olin naimisissa viisi vuotta, mutta tiesin jo pitkään, ettei meidän suhteemme onnistu. Meillä oli yhdessä aivan kivaa, mutta jokin kipinä puuttui. Lapsiakin yritimme saada, mutta onni ei ollut myöten, ja hyvä niin! En ollut valmis saamaan lapsia, koska meiltä puuttui jotain. Ehkä luottamus? Ehkä intohimo? Olimme kuin veli ja sisko tai, mikä vielä pahempaa, kuin omat äitini ja isäni.

Sitä en ainakaan halua uudelleen! En halua käpristyä kotisohvalle kaukosäädin kädessä ja yrittää hymyillä vitseille, joita en oikeastaan pidä yhtään hauskoina. En tahdo hymistä tekonaurua perhepäivällisillä, joilla sitä paitsi äiti ja isäkin nauravat tekonaurua (he erosivat pian meidän jälkeemme).

Yhtäkkiä pysähdyn ja tuijotan ruutua.

Olen vuodattanut täysin tuntemattomalle ihmiselle tunnustuksia syvältä sisältäni. Huomaan silmien vettyvän.

Ei! Eihän minun tällaista pitänyt tehdä! En ole tuo Elina, en viime vuodessa vellova itkuinen ex-vaimo, en ex-tytär, ex-sisko – vaan uusi nainen. Kolme kiloa hoikempi, hyvässä putkessa kohti parempaa elämää.

Hetken katselen kirjainsadetta: Vellua, äitiä, isää ja minua itseäni.

Sitten painan deleteä ja poistan koko viestiluonnoksen.

Aloitan uuden tekstin, josta ei pitkä tulekaan:

Moi! Kuulostat tosi mielenkiintoiselta tyypiltä! Mutta ennen kuin tutustumme paremmin, minun on pakko tietää: tykkäätkö enemmän kermavaahdosta vai suklaakastikkeesta? Äläkä ajattele mitään tuhmia! Tarkoitin tietysti, että jäätelön päällä.

Katselen aikaansaannostani melkoisen tyytyväisenä. Sitten painan lähetysnappia. Katsotaan!

Iltapäivän viikkopalaveriin mennessä nimimerkki Kide ei ole vastannut. Pahus sentään. Olinko sittenkin liian päällekäyvä? Oliko se vellova ex-vaimo parempi kuin uusi kuuma puuma?

Viereisellä tuolilla Terhi nojailee takaviistoon ja tuntuu katselevan muualle, miettivän muita asioita. Haluaisin kysyä häneltä neuvoa, paljastaa harkitsemattomat tekoni, mutta Terhi on ollut koko päivän niin poissaoleva, etten saa suutani auki.

Huoneen nurkissa leijailee raukea tunnelma, mutta minua vaan ahdistaa. Pilasinko taas kaiken?

Viime hetkellä Samu pyyhältää huoneeseen. Sekin vielä.

Viime viikonlopun tekstarisekoilu valkenee mieleen kirkkaana kuin päivänkoi. Voi pyhä isä, taivas ja kaikkivaativat. Samuhan lähetti minulle perjantai-iltana pari viestiä, joihin minä vastasin oikein sini-silmäisin sanakääntein, tajuamatta hänen pyytävän minua ulos!

Voi kunpa olisin saanut viestit viikkoa myöhemmin, nyt uutena, sen ratkaisevan kilon verran hoikempana naisena! Olisin taatusti osannut hoitaa tilanteen paremmin.

Samu heiluu pöydän päädyssä kahden vaiheilla. Tietysti hän haluaa paeta minua. Yritän olla katsomatta hänen suuntaansa, uppoamatta tummansinisiin silmiin, jotta hän saisi rauhassa istua mahdollisimman kauas.

Mutta – mitäs pirua? Samu etsiytyykin tyhjälle paikalle suoraan pöydän toiselle puolelle.

Ja istuessaan alas hän hymyilee minulle.

– Moi, Samu sanoo ystävällisesti.

Terhi vilkaisee häneen päin kuin herätettynä kesken unen.

– Iltapäivää, hän vastaa meidän molempien puolesta.

Hyvä, että vastaa. Minun suustani ei ehkä tulisi sanoja, kun nolottaa niin himputisti.

Samun silmät tuikahtelevat tunteita, joita en osaa lukea.

Onneksi esimies koheltaa paikalle kokoushuoneeseen juuri silloin.

– Anteeksi, kun olen myöhässä, Maria sanoo pyyhkäisten hiuksia takaisin poninhännälle. Panen merkille, ettei hän näytä enää yhtä hemaisevalta kuin tänä aamuna. Ripsiväriä on pudonnut silmien alle ja kasvot kiiltävät puuteroinnin puutteesta.

Kiire? Väsymys?

Valmistaudun nousemaan ylös. Palaverit kun ovat jo hyvän aikaa alkaneet sanoilla: Elina, viitsisitkö keittää vähän lisää kahvia. Puristan reisiäni nousuvalmiina toisiaan vasten – ja huomaan niiden itse asiassa tuntuvan vähän jäntevämmiltä kuin viime viikolla!

– Viitsisikö joku keittää vähän kahvia? Maria sanoo ylipirteästi.

Odotan Marian katseen ohjautumista minuun... mutta se meneekin ohi ja laskeutuu takanani istuvaan kollegaan.

– Sinä vaikka, Jutta?

Yritän estää silmiäni pyöristymästä hämmästyksestä.

Terhikin vilkaisee minuun kasvot tyhjinä. Hän lukee varmaan minun ajatukseni: pyysikö se juuri jotain muuta kahvinkeittoon kuin sinua, suosikkipolkuanturaansa? Mistä ihmeestä nyt tuulee?

Palaveri etenee tyypilliseen tapaan: Terhi saa puheenvuoroja, minulla taas ei juuri ole sanottavaa. Minä annan huoletta ajatusteni lennellä cumulus-pilvien pariin pihamaalle.

Kunnes yhtäkkiä pöydän alla joku viistää jalkaani. Lämpimästi ja tuttavallisesti, oikeastaan vähän... kielletysti.

Tunnen sydämen alkavan hakata itsekseen kuin kellon koneisto. Sen paukutus yltää kaikkialle kehossa: korviin, sormenpäihin, jalkojen jokaiseen suoneen.

Vilkaisen Samuun ja hän minuun. Hänen kasvoillaan on utuinen, onnellinen, vähän viekaskin ilme.

Yhtäkkiä minä paisun paikallani niin tuskasta, ylpeydestä kuin – hädästäkin. Mitä Samu minusta oikein haluaa? Mikä muka minussa harjoittelijapoikaa voi kiinnostaa?

Veri kohisee korvissa niin, etten oikein kuule esimiehen sanoja. Ne kuulostavat etäisen merkityksellisiltä ja erittäin jämeriltä, mutta onnistun poimimaan niistä vain joka toisen.

– ... aion... kehityskeskusteluja... loppuviikolla, Marian suusta kuuluu pimenevien taukojen sävyttämänä. – ... jokaiselle... kahdestaan.

Sanat eivät tunnu muodostavan kokonaisia lauseita, eivät ainakaan sydämen paukahdellessa niiden välillä kuin patarumpu.

Kokouksen päätyttyä minä nousen ripeästi. Ennen kuin huomaankaan, jalat ovat kuljettaneet minut ulos kokoushuoneesta ja omaan kuutiooni häpeämään kaikkea tekemääni niin hyvässä kuin pahassakin.

– Tollo, voihkaisen itselleni. Tekee mieli lyödä tätä puupäätä työpöytään.

Tietysti juuri silloin askeleet pysähtyvät viereeni.

– Moi.

Samun ääni. Ihmeellinen, mairea, pyöreä ääni.

Käännyn äkkiä ympäri enkä voi olla miettimättä, miten jättimäiseltä takapuoleni näytti ollessani selin Samuun. Kasvoilla ilmekään ei värähdä eikä paljasta hänen ajatelleen mitään erityistä... mutta mistä niistä miehistä tietää.

– Moi, henkäisen ylävireisesti.

– Mulla oli yksi kysymys, Samu mutisee sillä samalla äänellä ja kumartuu puoleeni: – Mitä teet työpäivän jälkeen?

Kaikki sanat karkaavat jonnekin kesäpilvien taakse. Yhtäkään en löydä suustani, en poskien poimuista, en kielen taitoksista.

Voi perhanan perhana.

– Tai mikä tahansa muukin päivä käy, Samu lisää nopeasti. – Ajattelin vaan, että tahtoisitko lähteä yksille mun kanssa? Tai vaikka syömään?

Kirjaimet – T, A, H, D, O, N – nousevat kurkusta suuhun puhevalmiiksi.

Minä nielaisen ne äkkiä takaisin, ennen kuin hyökkäävät yhtenä rintamana Samun kimppuun. Sen sijaan änkytän:

– Mikäs... mikäs siinä!

Samun kasvoille leviää häikäisevä hymy. – Hienoa! Tänään?

Lasken äkkiä päiviä. Onko minulla meikkejä mukana? Jos hän pyytää minua ulos, eikö pitäisi läskipohjien sijaan olla korkokengät? Tupeerata tukkaa?

Voi hyvä isä sentään, enhän minä enää edes muista, miten treffeille mennään. Saati mitä niillä tehdään! Ja ovatko nämä sitten treffit ensinkään?

– Vaikka keskiviikkona? pyydän hädissäni.

Samun silmissä tuikkii miljoona tähteä.

– Keskiviikkona sitten, hän sanoo ja lisää virnistäen: – Haen sitten sut tästä.

Minä nyökkään jähmeästi. Tajuan hitaasti näyttäväni aivan takuulla idiootilta. Jostain syystä hän ei tunnu piittaavan.

Samun mentyä lysähdän kasaan kuin perunasäkki, mutkille ja muhkuroille. Mitä ihmettä juuri äsken tapahtui?

Samassa kilahtaa sähköpostilaatikon merkkiviesti. Erotan kaukaakin sen otsikon: Nimimerkki Kide on lähettänyt vastauksen viestiisi.

Vapisevin sormin klikkaan otsikkoa ja tavaan sanoja, joita Kide on minulle laatinut.

Sinä kun olet brunette, niin sun kanssa parhaiten voisi sopia suklaakastike... Jos siis olisit jäätelö!

Päivän päätteeksi hiivin Terhin avotoimistoon, jossa hän hakkaa näppäimistöä kiivaasti.

– Huomenta. Olisiko sulla hetki aikaa?

Terhi näyttää uupuneelta ja etäiseltä, mutta hän taikoo silti kasvoilleen hymyn ja nyökkää.

– Näytät tosi hyvältä, Terhi sanoo. – Onko jotain erityistä?

Minä hehkun. Nyt se tulee!

– On, suhahdan hermostuneesti. – Mä olen menossa treffeille!

Terhin silmät pullahtavat palloiksi. – Treffeille! Kenen kanssa? Jonkun sieltä treffijutusta?

Huomaan käsieni vääntäytyvän toistensa ympärille. Aivan kuin hakisin turvaa itsestäni.

– No ei kun... Samun kanssa.

Terhin pulleat silmät kapenevat nopeasti tummanpuhuviksi viiruiksi.

– Samun kanssa? Terhi toistaa. – Siis meidän harjoittelija-Samun?

Minä nyökkään melkein vapisten.

– Tosin, en ole ihan varma ovatko ne treffit...

Sanani kuihtuvat huulilleni ja lakkaavat tulemasta ulos, sillä huomaan ettei kaikki ole kunnossa. Terhin leukaperät jauhavat, posket pyöristyvät puuskahdukseen. Hän näyttää vihaiselta karhulta, joka ohikiitävän hetken ajan kerää vauhtia hyökätäkseen kimppuuni.

– Siis ihanko tosissasi sinä olet mennyt sopimaan treffit harjoittelija-Samun kanssa?

Otsaa kuumottaa. Oikeastaan poskia, nenää, huulia ja silmiäkin kuumottaa.

– Se pyysi, minä vikisen ihan kuin syyllinen lapsi, joka huomauttaa toisen aloittaneen riidanpidon.

– Etkö sä ole koskaan kuullut, ettei omaa pesää saa liata? Terhi tuiskahtaa. – Mitä luulet Marian ajattelevan tästä?

Niskassa polttelee hillittömästi. En minä oikeastaan ajatellut ollenkaan, mitä esimies ajattelisi. Ajattelin vain sitä, olenko liian vanha Samulle ja mitä hän näkee minussa. En juurikaan pohtinut sitä, että pikku treffeillä voisi olla muitakin vaikutuksia. Jos ne siis ovat treffit!

– En oikeastaan, soperran.

– Mutta en mä oikeastaan tiedä, ovatko ne treffit...

Terhin pystyssä törröttävät niskakarvat laantuvat hieman aloilleen. Käsivarret, jotka äsken kouristuivat melkein valmiina toimintaan, rentoutuvat taas rullatuolin käsinojille.

– Anteeksi, Terhi sanoo voimattomana. – Ei olisi pitänyt suuttua. Stressaa vain...

Terhi tuntuu hakevan sanoja. Minä höristän korviani ja olen valmiina tarjoamaan olkapäätä. Mutta hän huokaiseekin ympäripyöreästi: – … on vaan niin paljon kaikkea näiden häiden kanssa. Ja töitä.

Nielaisen. En osaa sanoa mitään.

Terhi antaa silmiensä pyörähtää ja on yhtä vaiti kuin minä. Olisin halunnut kertoa nimimerkistä Kide, mutta se ei tunnu enää sopivalta.

Terhistä taitaa tuntua samalta, koska hän vaihtaa nopeasti puheenaihetta:

– Saitko sä jo valmiiksi sen projektikaavion?

– Sain! Anna mä näytän...

Sitten tutkimme vaiti yhdentekevää projektikaaviota. Kylki kyljessä katselemme samaa tietokoneen ruutua, jolta dokumenttia esittelen. Ja kuitenkin tuntuu kuin välissä olisi ilmiliekeissä roihuava muuri, jota en osaa sammuttaa tahi purkaa.

Ihmettelen, mitä on tapahtunut – ja kummalle meistä?

Keskiviikko, treffipäivä – siis jos ne ovat treffit! – jurruttaa eteenpäin kamalan hitaasti. Kulutan päivän etupäässä tuijottaen kelloa ja miettien, paljonko säärikarvat ehtivät kasvaa aamuajelun jälkeen.

Lounaalla Samu istuu pöydän toisessa päässä ja porisee muiden mukana niin kuin minä tahansa muuna päivänä. Minä yritän pureskella ruokani keskittyneesti ja muistaa hengittää.

– Älä sitten unohda meidän huomista kehityskeskustelua, Maria huomauttaa. – Oikein odotan sitä!

Minä hymyilen. – En tietenkään!

Toimistolla käyn vessassa ja tarkistan säärien tilanteen. Ei kovin paha.

Työpisteelle palatessani kilahtaa sähköpostilaatikko ja nimimerkki Kide lähestyy taas uudella parin rivin viestillä.

Millaiset olisi sun unelmatreffit? Ihan noin teoriassa.

Ja minä vastaan:

Ei sillä väliä... Kunhan riittäisi juttua ja tuntisi olonsa hyväksi. Vähän niin kuin meillä!

Kide vastaa salaperäisellä hymiöllä.

Minä hykertelen sisälläni. Ja menen vielä kerran tarkistamaan, onko sääriin ilmaantunut sänki.

Puoli kuuden maissa Samu astelee edelläni naapurikorttelin italialaiseen. Salissa on alkavaa hälinää ja keittiön puolelta kantautuu astioiden kilahduksia. Keskelle pöytää on katettu pieni valkoinen liina, kuin pesussa kutistunut.

Kun istuudun, sääri osuu vahingossa koskettamaan Samun omaan.

– Anteeksi! huudahdan reaktionomaisesti.

Samu vain väläyttää hymyn ja katsoo minua niin pitkään, että sydämeni alkaa hakata.

– Hassua olla kaksin, minä alan papattaa. – Ei olla varmaan koskaan oltu!

Jokainen lausahdus on haparoiva isku pimeään: en tiedä valitsenko sanat oikein vain väärin. Pitäisikö olla kepeä vai vakava? Suorasanainen vai kiertelevä?

Tulen ajatelleeksi nimimerkkiä Kide, joka jatkoi vielä viimeisessä viestissään kautta rantain kiertelyä.

Lähtisitkö mieluummin syömään Torveen vai La Touriin? Perjantaina vai lauantaina?

Minä en rohjennut vastata, kun olin juuri lähdössä treffeille toisen miehen kanssa.

Siis jos nämä ovat treffit. Ravintola sinällään voisi mennä romanttisestakin, mutta toisaalta viereisessä pöydässä istuu kaksi miestä solmiot löysällä bisneskeissistä puhuen. He eivät ainakaan ole treffeillä. Entä me?

Samu saalistaa minua katseellaan.

– Mitä mietit? hän kysyy samettisella äänellään.

Nielaisen.

– Jotain ihan tyhmiä, sanon totuudenmukaisesti. – Saisikohan pian ruokalistat? Kauhea nälkä!

Samu hymähtää. Ääh! Tietenkään ei olisi pitänyt puhua nälästä. Nyt Samu ajattelee, että olen possu. Emäsika.

– Sä oot niin rehellinen, Samu lausuu syvältä kurkustaan. – Minä ihailen sitä.

– Yleensä sanon vähän liikaakin, huomaan tunnustavani. – Sanon mitä sylki suuhun tuo. Äiti aina jankuttaa siitä.

Samun silmissä välkähtää. Ei pitäisi puhua äidistä mitään.

Siis: älä puhu äidistä, älä ruuasta. Tietenkään ei voi puhua töistä – ei romantiikasta, ei kynttilänvalosta... Mistä tässä voisi puhua?

Onneksi Samu ottaa ohjat. Hän kysyy minulta suosikkikirjojani ja saa aikaan keskustelun niin Jari Tervosta kuin Charlotte Brontëstakin.

– Minusta kaikista teksteistä voi oppia, Samu kommentoi vakavana. – Lukiessaan voi peilata omaa sieluaan, etsiä itsestään vahvuuksia ja heikkouksia. Voi viisastua.

Minä nyökkäilen enkä millään kehtaa paljastaa, että viimeisin kokonaan lukemani kirja oli uusin Himoshoppaaja.

Samun puhuessa katselen häntä vaivihkaa ja mietin – taas kerran – mitä hän minussa näkee. Pitääkö hän vanhemmista naisista? Olen varmaan vuosikymmenen vanhempi. Ehkä hän on 24-vuotias?

Pitääkö hän läskeistä? Eikö jotain sellaisiakin fetissejä ole?

Mutta en minä sentään mikään laardikasa ole. Enhän?! Missä fetissin raja kulkee?

Ruuan tullessa Samun käsi viistää minun omaani.

– Otatko vettä?

Minä nyökkään ja Samu kaataa. Alan miettiä, kumpi mahtaa maksaa laskun, vai pannaanko se puoliksi.

Taas sääri koskettaa minua pöydän alla – eikä Samu siirrä sitä pois. Hän vain vilkaisee minuun ja hymyilee silmännurkastaan. Hieraisee säärtä.

Ei voi olla totta. Ei voi olla totta, hän haluaa minut ihan oikeasti.

– Kuule, Samu rykäisee juuri silloin ja ohjaa katseensa suoraan iiriksiini. – Mulla olisi sinulle ehdotus.

Sydän alkaa taas hakata hurjasti. Se epäilee näiden sanojen johtavan lähikontaktiin miehen kanssa. Jonkun muun miehen kuin Vellun kanssa!

Päässä alkavat pyöriä kaikki tärkeät yksityiskohdat: Puinko yhteensopivat alusvaatteet? Milloin vaihdoin viimeksi lakanat? Jätinkö teekupin tyhjänä tiskipöydälle? Muistinko korjata eiliset vaatteet pyykkikoriin?

– Kysy vain, henkäisen.

Samu katsoo minua suoraan silmiin – hmm, oikeastaan vähän pidempään kuin olin odottanut.

Hän alkaa näyttää epävarmalta. Jopa katuvalta.

– Tai ei mitään sittenkään, hän sanoo ja vetää kätensä puuskaan. – Unohda koko juttu.

Koko kehoni syöksähtää Samun suuntaan.

– Kerro! Totta kai kerrot!

Samu katselee syliään. Kulmakarvat värisevät jännittyneinä.

– No, ajattelin vaan... hän aloittaa jotenkin tuskaisasti. – Kun mä olen nyt vaan harjoittelija... ja kun valmistun, mun olis pakko saada vakituinen työ...

Sanat ovat kuin kylmää vettä niskaan.

– Mä laitoin hakemuksen sinne sun siskon firmaan...

Paino valahtaa rinnastani jalkoihin asti. Tunnen kasvojen punehtuvan, sitten mustuvan, välillä vähän kiehahtavan.
Samu katselee käsiään ja näyttää kovin pieneltä. Yhtäkkiä hän tosiaan on kymmenen vuotta minua nuorempi, anteeksipyytävä koulupoika.

– Sori, sanon ääneen ja kolistelen tuoliltani pystyyn.

Pastalautanen näyttää ellottavalta. – Minun täytyy... käydä tuolla...

Kompastelen kohti vessaa mennäkseni hetkeksi rauhoittumaan, mutta harhaudun eteiseen.

Ennen kuin huomaankaan, olen napannut naulakosta takkini ja kävellyt keväiseen iltaan, jossa tuuli puhaltelee korviini kiusoitellen. Sinä olit väärässä, se kuiskii. Terhi tiesi, ettei omaa pesää saa liata. Sinä menit lankaan.

Aamuyöhön asti yritän keksiä sopivaa tekosyytä jäädäkseni pois töistä. Samu ei ole yrittänyt tavoittaa minua, ei pyytää anteeksi tai sovitella.

Miten tässä taas kävi näin? Haksahdin luulemaan, että joku voisi oikeasti pitää minusta – minusta! Hyllyvästä Lellusta! Vellun turvapanosta, ex-anopin kaksoisolennosta!

Mitä minä oikein itsestäni kuvittelin?

Häpeä velloo joka jänteessä, suonessa, lihassolussa. Se estää minua avaamasta sähköposteja, vilkaisemasta onko nimimerkki Kide vastannut. Koko Kide-seikkailu tuntuu nololta. Olen varmasti ymmärtänyt senkin aivan väärin.

Puoli yhdeksän maissa kurlaan karhentavaa suuvettä ja soitan esimiehelle.

– Elina tässä, köhin puhelimeen. – Oon tainnut saada kesäflunssan...

– Voi harmi! Maria huudahtaa toisessa päässä. – Meillä piti tänään olla se kehityskeskustelu!

Ai niin. Unohdin.

– Etkö sinä nyt millään pääsisi? Maria kysyy lähes anellen. – Kun jään nyt lomallekin...

Minä nielaisen suuveden paniikissa. Yskin kulissiksi.

– No, jos mä sen keskustelun ajaksi.

– Ihanaa! Huippua! Kiitos tosi paljon! Nähdään sitten puoli kahdelta! Lepää nyt siihen asti!

Suljen puhelimen jähmettyneenä aloilleni. Taivas varjele, mitä sieltä tulee.

Hipsin työpaikalle katse lattiaan suunnattuna kuin varas. Tai oikeastaan kuin kasvonsa menettänyt nainen.

Onneksi kukaan ei huomaa. Kaikilla on kiire kesäviikonloppuunsa, eikä yksi mustissaan talsiva nainen herätä kenenkään huomiota.

Samua en näe enkä kuule. Toivon, ettei hänkään minua.

– Tule vaan sisään! Maria heläyttää heti minut nähdessään ja rientää sulkemaan toimistonsa oven perässäni. Hän tiiraa minua kauhean läheltä. – Voi että, kyllä sä näytätkin aika kipeältä.

Nyökkään ja niiskaisen säälittävästi. Tulihan koko yö valvottuakin.

– Haluatko sinä jotain? Maria kysyy myötätuntoa tiristen. – Kahvia? Teetä?

Hänellä on sormi sihteerin kutsunapilla. Minä huomaan yllättäen olevani hänelle jonkin arvoinen.

– Teetä, sanon ujosti. – Ei makeutusta.

Maria tilaa teen tottuneesti sihteeriltä ja sitten kääntää hymyilevät kasvonsa minun puoleeni.

– No niin, hän sanoo rempseästi. – Että kehityskeskustelua. Mitä sinä tuumaat omista aikaansaannoksistasi?

Että mitä tuumaan? No, minä vihaan niitä oikein kovasti. Samu halusikin töihin siskoni firmaan. Sisko puolestaan ei ehdi meikäläistä ajatellakaan. Terhikin on minulle jostain suuttunut tai ainakin etääntynyt minusta jonnekin kauas. Edes surkea ex-mies ei enää soittele perään – en kelpaa kerta kaikkiaan kenellekään muulle kuin ex-anopille. Paksulle, hyväntahtoiselle, minun kaltaiselleni ex-anopille.

Maria näyttää varsin hämmentyneeltä.

– Olipas siinä... asiaa, hän kakistelee.

Voi hemmetti sentään! Sanoin kaiken sen ääneen! Luettelin kaiken tuon täydellisyyttä hipovalle esimiehelleni, hänen kippuraponinhännälleen, huolella rajatuille silmille, hoidetuille kynsille. Tuo kaikki tuli ulos ja on nyt siinä pöydällä meidän välissämme.

– Tuota, Maria sanoo hiljaisesti. – En nyt oikein tiedä, miten tämä sopii yhteen tuon äskeisen kanssa...

Henkäisen sisään toimiston kuivaa ilmaa. Nyt saan vielä potkut kaiken lisäksi, eikö?

– Kun minä olin tässä miettinyt, että kiinnostaisiko sinua ottaa lisää vastuuta täällä meidän toimistolla?

Jäykistyn kalikaksi.

– Niin että mitä?

Epävarman hetkensä jälkeen Maria näyttää taas päässeen omilleen. Hän aloittaa etukäteen valmistellun puheenvuoron.

– Kun Terhi silloin kertoi, miten hienosti olet hoitanut kaikki hääsuunnitelmat, jäin sitä miettimään. Ymmärsin, että olen tainnut tehdä sulle vääryyttä. Sullahan oli ennen paljon haastavampi työ!

Nyökkään erittäin jäykästi. Olen suorastaan kauhuissani.

– Minähän jään tästä maanantaina kesälomalle – haluaisitko sijaistaa minua loman ajan?

Marian silmät ovat kirkkaat ja rehelliset. Ne ovat jo lähteneet lomalle varmoina tästä ratkaisusta.

Minä tajuan, että tämä on yhtaikaa sekä mahdollisuus että turmio: jos en ota tarjousta vastaan, en ikinä pääse eteenpäin elämässäni. Jos taas suostun, minä – no, totta puhuen en todellakaan tiedä, miten selviydyn Marian tehtävistä pelattuani vuoden ajan pasianssia.

Mutta tiedän, että on vain yksi vaihtoehto.

– Tietysti! sanon tekopirteästi. Tekoflunssa jyskyttää otsalohkossa.

– Hienoa! Maria kiekaisee ja paljastaa kaikki terävät hampaansa. – Olen aivan varma, että onnistut!

Minä nielaisen kaikki ajatukseni: hyvät, pahat ja rumat.

Eli edessä on siis seuraavat viikot intensiivisiä hääjärjestelyjä ja pomon sijaistamista – Samun esimiehenä?

Taivas varjele. Mitä tästäkin vielä tulee.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.