Osa 3/7: Kolmikymppinen Elina on päättänyt panna elämänsä uusiksi. On pudotettava seitsemän kiloa läskiä ja hoidettava kuntoon muutama pikkujuttu: työkuviot, ulkonäkö, perhesuhteet – ja etenkin rakkauselämä. Työpaikalla kytee sokea ihastus, mutta Elina ei voi uskoa sen johtavan mihinkään. Eihän ihana harjoittelija hänelle voi flirtata?

Shutterstock

Perjantain välipunnitus: 74 kiloa. Ei siis grammaakaan alle, vaikka olen pudottanut elämästäni raskaan sarjan ääliön. Olisin halunnut laihtua vielä kilon ennen viikonlopun ristiäisiä. Siskoni Minna sai toisen lapsensa kuusi viikkoa sitten, mutta hän on takuulla jo norja kuin pajunvitsa. Minna on vartaloltaan tullut hoikkaan äitiimme, minä taas isän paksunpuoleisiin sisaruksiin.

Huokaisten lämmitän kupillisen vihreää teetä. Jospa tee poistaisi vaikka kilon nestettä?

Työpaikalla perjantai etenee tavallisen lupsakasti. Muiden työpöytien äärellä kohisevat kynät ja rapisevat näppäimistöt, mutta minä olen taas vailla tekemistä. Vilkuilen avotoimistossa ympärilleni ja mietin, voisiko joku noista kasvoista olla minun kohtaloni.

Yksi uuden elämän haasteistani on selvä: uusi rakkaus.

Olen katsellut usein noita sanoja haastepaperissa jääkaappini ovessa ja todennut tavoitteen olevan helpommin sanottu kuin tehty. Mistä sellaisia uusia rakkauksia löytää?

Vellun minä tapasin opiskeluaikana kaverin illanistujaisissa, joissa oli sopivasti naposteltavaa, hyvää juomaa ja pehmeä sohva. Huumorintajuiselta ja rennolta vaikuttanut tyyppi uppoutui viereeni sohvaan ja alkoi jutella.

Jossain vaiheessa huomasimme kaikkien muiden lähteneen baariin jatkamaan iltaa. Nauroimme kuin olisimme tunteneet koko ikämme...

Oi ei. Näistä muisteluista ei hyvä seuraa.

Silti aivot jatkavat askartelemistaan samojen asioiden parissa: mistä minä sen oikean löydän?

Samassa huomaan sormieni kirjoittavan jotain internet-selaimen osoiteriville. Kirjain kerrallaan Google-hakuun tulostuu sana: sinkku.

Hups vaan, enterin painallus – ja minulla onkin vaihtoehtoja.

Päädyn painamaan linkkiä, joka väittää aloittavansa rakkaustarinani pienellä vaivannäöllä. Eteen avautuu sivu, jolle pitää luoda deittiprofiili.

Deittiprofiili! Sama kuin pukisin päähäni otsapannan, jossa lukee kirkuvin kirjaimin: HALUAN MIEHEN.

Mutta... ei se pelaa, joka otsapantoja pelkää, vai?

Palvelu haluaa tietää minusta kaikenlaista. Kerron olevani nainen, 31-vuotias, horoskoopiltani oinas. Kerron asuinkaupunkini, harrastukseni, silmien ja hiusten värin sekä pituuden.

Painoa deittisivusto ei rohkene kysyä, mutta vartalotyyppiä se utelee. Vaihtoehtona olisi myös, että en tahdo vastata, mutta arvaan kyllä mitä se oikeasti tarkoittaa... Päädyn poimimaan useista vaihtoehdoista pulskan.

Sivusto kysyy myös koulutusta ja työnkuvaa. Niitä kohtia katselen pitkään ja lopulta tunnustan totuuden. Olen alempi toimihenkilö rutiininomaisessa kahdeksasta neljään -työssä. En ole oikein tyytyväinen palkkaani saati työnkuvaani. Ei sille mitään mahda.

Huokaan ja siirryn eteenpäin.

Lempielokuvakseni ilmoitan Erin Brockovichin ja suosikkikirjakseni Puhdistuksen. En tosin ole lukenut siitä kuin vähän alusta joululomalla, mutta kirja kuulostaa hienolta. Televisiosta kerron seuraavani uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Salkkarit ei tunnu jotenkin sopivalta.

Saavun vapaan sanan osioon, kun olkaani koputetaan.

– Heeei, onko tuo se mitä luulen? Terhi kiljahtaa riemukkaasti ja työntää minut pois tieltä. – On se! Oot vihdoinkin alkanut kaupitella itseäsi!

Kämmeneni hikoavat ja kaula kuristuu kasaan, kun Terhi alkaa lukea vastauksiani. Tuntuu siltä kuin hän näkisi minut kaventavissa alusvaatteissa, yhtä paljastetulta ja häpeälliseltä.

Terhin silmät vilistävät riveillä. Yhtäkkiä niihin ilmaantuu tyrmistynyt katse.

– Mitä ihmettä tämä on? Terhi kysyy napakalla äänellä. – Miksi sinä väität olevasi pulska? Sähän olet ihan normaali.

– Yritin vaan olla rehellinen, minä mutisen.

Terhi katsahtaa minuun hellästi.

– Voi Ellu. Näissä pitää aina vähän kaunistella, niin kuin työhakemuksissakin. Älä pyytele anteeksi! Et sinä esimerkiksi voi sanoa, että olet lyhyt, vaan sanot pitävästi itsestäänselvyytenä, että mies on sinua pidempi.

Terhi valtaa minulta rullatuolin ja alkaa muokata ilmoituksen olennaisia osia. Minä seison hieman nolona vieressä ja mietin, mitä tästä vielä tulee.

Onhan Terhi myynnin ammattilainen, mutta onko hän koskaan käyttänyt deitti-ilmoituksia? Tunteeko hän sinkkupelin sääntöjä sen paremmin kuin minäkään? Muistaakseni minä ja Terhi tapailimme miehiä lähinnä hupimielellä, eikä kummallakaan ollut tarvetta etsiä itselleen rakkautta, ennen kuin se sitten kosahti eteen.

No, viisi vuotta vanhempana tuntuu vähän toisenlaiselta. Haluaisin kellahtaa jonkun viereen iltaisin, silitellä toisen kylkeä television ääressä ja reippailla sunnuntailenkin jonkun seurana – tosin en tietenkään liian urheilullisen tyypin kanssa.

Haluaisin jakaa elämäni jonkun kanssa, kun Terhi kerran on jo varattu.

Tulen ajatelleeksi, että voisin kysyä neuvoja siskoltani. Vielä kaksi vuotta sitten, ennen avioliittoa, lapsia ja unelmataloa, Minna oli deittailun asiantuntija. Hän arvioi miehet oitis ensitapaamisella ja ilmoitti suorasanaisesti, mitä ajatteli suhteen tulevaisuudesta.

Minna tiesi täsmälleen mitä haluaa – liikunnallisen, hyvin koulutetun, hyvin toimeentulevan miehen, joka ei juo eikä pelaa. En ihmettelisi, vaikka Minna olisi käyttänyt deittipalveluja, niin hyvin hän tiesi haluamansa.

– 185 senttiä eikä yhtään vähempää, mieluiten tummahiuksinen, Minna papatti. – Silmälaseilla ei väliä, mutta hyvät kengät pitää olla!

Minä naureskelin mutta salaa mietin, täyttäisikö Vellu omia vaatimuksiani, jos niitä alkaisin listata.

Havahdun ajatuksistani Terhin ääneen: – Mitä sinä haluat mieheltä? Sitäkin tässä kysytään.
Kursori vilkkuu ruudulla vastauksia odottaen.

– En paljon mitään, sanon ihan rehellisesti. – Että se on ihana ja rakastaa minua.

Terhi mutristaa suutaan.

– Kyllä mä tähän jotain muutakin laitan.

Näppäimistö jatkaa rapisemistaan. Vakoilen Terhin olan yli vaatimuksiani: fiksu, avoin, sydämellinen ja valmis sitoutumaan. No, kyllä minulle sellainen kelpaa.

Sitten olan takaa tulee taas uusi yllätys.

– Anteeksi, sanoo arasti ääni 30 senttiä takaraivoni yläpuolelta.

– Mulla olis taas yksi kys... Hei, mitä te oikein teette?

Samu. Ihana harjoittelijapoika. Ei, ei ja ei!

– Minä voin tulla sun koneelle katsomaan! kiljahdan ja työnnän Samua pois koneen ääreltä. Hän tuntuu lämpimältä. Tuoksuu joltain kesäiseltä, kuin nurmelta jalanpohjissa.

– Oliko se joku peli? Samu kysyy hieman hölmistyneenä.

Sydämeni rauhoittuu hiukan: Samu-parka. Hän on vain hämmentynyt huomatessaan, että käytän työaikaa muuhun kuin työntekoon.

– Oli se, valehtelen sujuvasti.

Samu hymähtää eikä toivottavasti huomaa korviani, jotka hehkuvat punaisina.

Samulla on taas tietokantaongelma, jonka selvitän muutamalla yksinkertaisella haulla. Sen jälkeen Samu katselee ruutua silmät suurina ja tuijottaa sormiani melkein kiusaannuttavalla tavalla.

– Sinä oot niin tosi hyvä käsistäsi, Samu virkkoo melkein henkeä haukkoen. – Osaatkohan tehdä niillä muutakin kuin tietokantahakuja?

Minä tunnen hänen silmänsä poskipäilläni. Siis... mitä hän oikein sanoi?

Viisi, kymmenenkin vuotta nuoremmat silmät tuijottavat minua haastavasti. Samun poskille kohoaa hymy – pilkallinenko? Näkikö hän sittenkin?

Nielaisen kurkkuun kivunneen möhkäleen.

– Mulla oli käsitöissä seiska, änkytän niin kankeasti, että itseänikin hävettää.

Palaan työpisteelleni pää pyörryksissä. Samun niska ja selkä häilyvät avotoimiston horisontissa. Mitä ihmettä se oli? Flirttiä vai kettuilua?

Terhi istuu edelleen minun tietokoneellani.

– Valmista tuli! hän julistaa minut huomatessaan.

Hämmentyneenä solahdan tuolilleni lukemaan Terhin sanailut minusta. Hän on saanut minut kuulostamaan ja näyttämään paremmalta – ei toiselta ihmiseltä  vaan parannetulta versiolta itsestäni. Kuin olisin käynyt pienessä kauneusleikkauksessa kesken työpäivän.

– Lähetetäänkö?

Minä nyökkään. – Lähetetään.

Terhi painaa lähetysnäppäintä. Ruudulle lävähtää heti kannustava teksti: "Kiitos! Ilmoituksesi odottaa hyväksyntää. Saat sähköpostiisi tiedotuksen, kun ilmoitus on hyväksytty. Onnea markkinoille!"

Hieman ennen neljää tarkistan sähköpostit. Hyväksyntää treffipalvelusta ei ole tullut. Niinpä suljen tietokoneen näytön.
Terhiltä hakkaa yhä näppäimistöä työpöytänsä ääressä. – Teen tämän yhden jutun vielä...

Yritän olla ajattelematta vuoden takaisia aikoja, jolloin me molemmat venytimme perjantaita hieman pidemmäksi saadaksemme viikon työt tehtyä. Enpä olisi uskonut jääväni kaipaamaan noita aikoja, mutta niin vain kaipaan. Ainakin minulla oli silloin arvoa.

Samu ilmestyy omalta työpisteeltään reppu selässä ja hymyilee minulle suupielet pyöristyen.

– Onko teillä isot perjantai-illan suunnitelmat? Samu kysyy kohteliaasti. Niin kuin minä kysyisin äitini vanhemmalta rouvasystävältä.

– Vähän vaateostoksia, sanon vähätellen. – On siskontytön ristiäiset. Ehkä muistat sen Minnan, josta olen puhunut! Sen, jolla on se maahantuontialan firma?

Samu nyökkää. – Hyvinkin muistan, hän sanoo yllättäen. En todellakaan ajatellut, että Samu kuuntelisi yleisiä horinoitani. – Mielenkiintoinen tyyppi. Aikaansaava, hän lisää.

Rutistan suutani. Mielenkiintoinen ja aikaansaava eli täydellinen. Juuri sellainen on Minna!

Samassa Terhi nousee pöytänsä ääreltä. – Mennään ennen kuin mun pää hajoaa.

– Sama! minä kiekaisen.

Sovituskopissa on kuuma, kuin koko kesäkuu olisi pusertunut tähän puolentoista neliön tilaan.

Työnnän sääreni sinivalkoiseen kukkamekkoon. Se sujahtaa vielä ihan kivasti reisien yli, ja olkapäätkin saan jotenkin paikoilleen, nihkeäksi kostuneita ihopaikkoja vältellen. Mutta vetoketjun kanssa on tietysti ongelmia. Nipistän kankaita vyötäröllä yhteen ja kiskon...

– Älä mene rikki, kuiskaan.

Verho heilahtaa ennakoivasti.

– Tarvitko apua? kysyy Terhi.

– En! minä kiljun ja rukoilen, että vetoketju sujahtaisi kiinni rusahtamatta rikki.

Se auttaa. Katson itseäni peilistä varovasti silmiäni siristäen. Toivoisin, että tässä kaupassa on kaventava peili mutta ei taida olla.

Minä näytän suurelta kukalta, enkä todellakaan hyvällä tavalla. Naama helottaa heteiden lailla kosteana, ja kaikki kehon ulkonemat repsottavat leveinä kuin terälehdet.

Mutta – jos panen ne sovituskopin kuumuuden piikkiin, näyttäisinkö mukiinmenevältä?

Vyötäröön painuu pieni makkaravako, mutta laihdutuskuurillahan tässä ollaankin. Turha ostaa vaatetta, joka jää saman tien pieneksi, eikö?

– Saako kurkata?

En oikeastaan haluaisi näyttäytyä Terhille, saati kenellekään muulle sovituskoppilassa asioivalle, mutta itsehän pyysin häntä mukaan ostoksille. Henkäisen syvään vyötäröä kutistaakseni ja avaan verhon.

Terhi istuu sovitustilan penkillä käsiinsä nojaten. Hänen silmänsä mittailevat minua päästä varpaisiin.

– Mun mielestä ihan kiva, sanon kiireesti. – Otan ehkä tän.

Terhi mutristaa kapeita huuliaan.

– Miksi sä haluat tuon mallisen mekon? Se tuo esiin vain mahamakkarat. Ja pikkarien saumakin näkyy. Korostaisit sun nättejä sääriä ja tissejä, kun sulla kerran sellaiset on!

En voi olla vilkaisematta Terhin rintakehää. Tiedän Terhin inhoavan lattarintojaan, joihin ei kuulemma toimi minkäänlainen wonderbra.

– Saanko hakea sulle sovitettavaksi sen sinisen mekon? Terhi kysyy makeasti.

Minä vilkaisen vielä peiliin. Takapuoleni näyttää jättiläismäiseltä lihansyöjäkukalta.

– No hae.

Terhi kirmaa matkoihinsa ja palaa hetken kuluttua käsivarsillaan sininen, yksinkertainen asu, jota hän osoitti minulle heti sisään tullessamme. Minusta se näyttää aivan liian yksinkertaiselta: minähän olen siinä nähtävillä, tuomiolla, kaikki ihan paljaana. Minä kaipaan kuosia tai kirjontaa, jonka taakse piiloutua.

– Tämä sopii kauniisti sun sil¬mien väriin, Terhi lupaa.

Minä huokaan. – Mitäpä en sinun vuoksesi tekisi...

Kiskoessani hikisenä mekkoa pois ja toista tilalle huomaan, että katossa minua vakoilee valvontakamera. Tekisi mieli pyytää anteeksi.

Kun viimein saan sinisen mekon ylleni, uskaltaudun katsomaan peiliin hyyyyvin hitaasti.

Mutta kas – ei niin paha kuin luulin.

Sinisen vyötärön kohdalla on vähän löysää kangasta, mutta jostain syystä se ei näytä pahalta. Kangas ei levennä vyötäröä vaan jopa vihjaa, että sen alla piilee hoikka uuma.

Lisäksi mekko on hieman pidempi kuin edellinen, se peittää polvet ja antaa tilaa säärille. Kukkamekko taas päättyi reisien alaosaan ja jotenkin katkaisi jalat saaden näyttämään ne tuhdeilta kanankoivilta.

Avaan verhon käden heilautuksella, jota voisi sanoa jopa hiukan rohkeaksi.

– No nyt näyttää hyvältä! Terhi huokaisee.

Terhin kasvoilla on uudenlainen ilme: ylpeyttä ystävästä ja tämän saavutuksista. Hän kehottaa pyörähtämään ympäri, minkä teen oikeastaan ihan mielelläni, vaikka ohi kävelee joku ihminen, parikin. Nähkööt!

– Kai sinä itse huomaat eron siihen äskeiseen? Terhi kysyy kärjekkäästi.

On pakko nyökätä. – Näytän paljon laihemmalta tässä mekossa.

Terhi katsoo minua tuimasti.

– Aina sinä sitä laihaa ja lihavaa. Upealta sä näytät!

Maksan mekon tyytyväisenä hankintaani, mutta silti hartiat vähän lysyssä. Omat harmaantuneet arkivaatteet näyttävät surkeilta lumpuilta äsken kokemani rinnalla. Tulen miettineeksi, milloin viimeksi kävinkään vaateostoksilla? Olinkohan vielä naimisissa Vellun kanssa?

Ajatus pelottaa minua, saa värisemään jostain sisäisestä kauhusta. Minne olen oikein kadottanut itseni?

Kassan vierellä Terhi maiskuttelee suutaan.

– Sitten lähdetään yhdelle, eikö?

Katselen ohi viliseviä vaaterekkejä, mietin kalenteria, ajattelen kylpyhuoneen kaapin alla väijyvää vaakaa.

– Ei mennä yhdelle, sanon päättäväisesti. – Käydään Picnicillä salaatilla ja vesilasillisella.

Terhi nauraa riemastuneesti.

– Kai sentään lähdet seuraksi istumaan iltaa, kun Mikko on polttareissa? hän sitten kysyy. – Edes porkkanoiden ja raejuuston merkeissä? Jos sua oikeasti ei kiinnosta irttarit ja popparit.

– Ei käy, sanon järkkymättä.

– Mulla on sitä paitsi... muuta menoa.

Terhin silmissä välkähtää ovelasti. – Muuta menoa?

– Niin, solkkaan hätäisesti ja ajattelen iltapuhdettani, joka kotona odottaa. – Menen... lenkille.

Terhi hörähtää taas nauruun.

– Sä olet nykyisin kovin arvoituksellinen.

Minä hymyilen helpottuneena siitä, ettei Terhi tingi lisää tietoja – mutta samalla tuumaan, ettei hän arvaakaan kuinka oikeassa on. Arvoituksellinen minä tosiaan olen, vähän vieras itsellenikin.

Tosin on minulla salaisuuskin: illan tullen uppoudun nimittäin vihdoin polttarikutsukorttien lähettämiseen. Kiitos työajan luppotuntien, olen hoitanut muut kaasonhommani kuuliaisesti ja hyvissä ajoin, mutta polttarijärjestelyt ovat aika lailla jäljessä aikataulusta. Niihin on enää kaksi viikkoa.

Minusta polttarit ovat häiden kiusallisin osa. Mistä minä tiedän, mikä olisi Terhistä ikimuistoista? Onko se suklaata ja samppanjaa piknikillä, kuten olen valinnut? Vai kenties vuorikiipeilyä? Kynsihoitoa? Pitkän illan bileet?

Miten osaisin poimia ystävästäni parhaat puolet samalla tavalla kuin hän teki minulle treffi-ilmoitusta varten?

Siitä juolahtaakin mieleen tarkistaa puhelimelta sähköpostit nähdäkseni, onko ilmoitus hyväksytty.

Ei: uusia sähköposteja ei ole tullut.

Huokaus.

Sisällä alkaa kaihertaa pieni yksinäisyyden tunne. Jokin nakuttaa takaraivoani ja kysyy, miksi minä olen tällainen? Miksi olen yksin?

Tuttuja tunteita. Niitä alkoi tulla säännöllisesti, kun eron kuherruskuukausi oli takana. Kuvittelin olevani onnellinen pikku yksiössäni ilman Vellua ja jatkuvaa riitelyä, ilman itkusta märkiä tyynyjä. Luulin olevani onnellinen, sillä päivääni ei sitonut kello, ei kalenteri, ei velvollisuus ketään kohtaan.

Mutta pian epäilykset alkoivat tunkea päähäni.

Miksi minä en onnistunut Vellun kanssa?

Löydänkö enää koskaan ketään toista?

Miten voin olla onnellinen yksin?

Ajatukset pyrähtelevät sinne tänne kuin perhoset, joita en saa suljetuksi kämmeniini. Nopeasti tunne kovertaa minut ontoksi.

Sen takia hylkään polttarikutsut, niin pitsit kuin kartongitkin, ja teen sen mitä aina teen: haen puhelimen käteeni. Alan selata tuttuja numeroja, ystäviä, kavereita, merkkejä elämästä.

Terhi on yksin kotisohvalla leffan parissa. Vellusta ei ole kuulunut, mutta ehkä hän silti antaisi anteeksi, ottaisi taas syliinsä hetkeksi ja vannoisi, että joku välittää minustakin. Pyörittelen sormiani näppäimillä, kun yhtäkkiä puhelimen ruutu kirkastuu ja se alkaa pitää ääntä.

Pii-pii, pii-pii.

Tekstiviesti, minä tajuan. Lähettäjä vaan ei ole Terhi eikä Vellu vaan – Samu. Työpaikan harjoittelijapoika. Perjantai-iltana puoli yhdeksältä.

"Mitäs puuhaat?"

Äkkiä kännykkä polttaakin sormia. Työnnän sen nopeasti piiloon sohvatyynyn alle. Sydän pampattaa rinnassa aivan hulluna.

Mitä ihmettä juuri tapahtui? Joku mieskö lähestyi minua?

Nielaisen kauhistukseni. Nyt on saatava suklaata. Äkkiä kauppaan, vielä ehtii!

Lähimarketissa en kuitenkaan saa aikaiseksi sitä mitä pitäisi. Karkkihyllyjen ääressä nostelen käsiini vuoroin Twixin, Marsin, Fazerin Sinisen, Da Capon, Pätkiksen, Suffelin... Mutta mikään niistä ei rauhoita käsien tärinää.

Itse asiassa suklaapatukoiden selaaminen saa aikaan inhottavan syyllisyyden pistoksen.

Lopulta päädyn lähtemään ulos tyhjin käsin ja kiertämään parin korttelin ympäri ajatuksieni selvittämiseksi.

Pikku lenkilläni kävelen parin räsykuppilan ohi – niissä on viikonloppu riemukkaimmillaan. Kaikki katselevat kauniissa valoissa toisiaan eikä kukaan edes huomaa minua. Huoahdan helpotuksesta: minä sittenkin olen se harmaavarpunen, joka olen uskonut olevani! Samun tekstiviesti oli vain jokin väärinkäsitys! Huh!

Kotiuduttuani näpytän rentoutuneena vastauksen Samun viestiin.

"Just tulin lenkiltä. Iltapalaa. Mitäs siellä?"

Työnnän juuri teekuppia mikroon lämpenemään, kun puhelin taas piippaa.

"No ei mitään. Oispa jotain tekemistä."

Katselen viestiä silmät hieman ulkosyrjistä levinneinä. Minä voisin käsittää nämä sanat väärin. Voisin tulkita Samun odottavan minulta kutsua jonnekin, olevan minusta kiinnostunut.

Mutta en tulkitse, sillä tämä on puhdas väärinkäsitys!

Niinpä kirjoitan vastauksen: "Lähde sinäkin lenkille! Siellä oli tosi kiva ilma!"

Pari tuntia myöhemmin pesen kasvot, hampaat ja painun sänkyyn naistenlehden kanssa välittämättä keskeneräisistä kutsukorteista. Ehdinhän minä viikonloppuna.

Selaan lehteä noin 20 sivua, kunnes silmiini osuu otsikko alateksteineen: Tarkkana kuin porkkana! Tulkitse miehen aloitteesta mieluummin liikaa kuin liian vähän.

Voi pyhä jysäys ja hallavat huokaukset. Olen tainnut juuri antaa ihanalle harjoittelijapojalle pakit!

Varttituntia ennen ristiäisseremonioiden alkua minulla riittää vaaleanpunaista puuhattavaa. Minna on tilannut juhlaan erityisesti kuvioituja ja nimikoituja kahviliinoja, jotka pitää taitella kattausta varten.

Minna itse nostelee kuppeja kaapista ja kyräilee tummien kulmiensa takaa ristiäisvieraita kuin nämä olisivat varkaita.

– Älä sitten näytä sitä nimeä kenellekään, Minna suhahtaa taas.

– Juu, vastaan kuuliaisesti ja mietin, miten avaisin keskustelun Samusta ja treffipalvelusta. Aihe ei tunnu yhtään sopivan tähän loppuun asti suunniteltuun kivitaloon tai sen rustiikkisiin sisustuksiin, saati vaaleanpunaiseen ristiäistunnelmaan.

Yhtäkkiä isosisko, minun kummityttöni, kiskaisee minua lahkeesta.

– Sen vauvan nimi on Adela, Aura lausuu juhlallisesti.

Minna vilkaisee tytärtään tuimasti, parkaisee ja pyyhältää vauvan kanssa matkoihinsa.

Minä hymyilen ja kuiskaan Auralle: – Tiedän.

Toisen olan puolelta kuulen avokkaiden hiipivät askeleet. 31 vuoden kokemuksella tunnistan lähestyjän.

– Hei vaan! Kaunis nimi! äiti kiekaisee. – Oletko nähnyt isää? Muistaakohan se edes tulla, kun ei sillä ole kalenteria. Eikä varmasti ole ymmärtänyt panna mustia sukkia! Onkohan edes puku puhtaana?

Äidin ääni kiihtyy kuin perämoottori, jonka pörinää säestävät tuhina ja päänpudistukset. On ihan äidin tapaista märehtiä kaikkien perheenjäsenten puolesta itsensä uuvuksiin asti. Kuulemma juuri siksi hän on halunnut muuttaa omilleen, lakatakseen huolehtimasta. Se tosin ei selvästikään ole onnistunut.

Kun kyllästyn kuuntelemaan, ehdotan: – Mikset soittaisi isälle ja varmistaisi, että kaikki on kunnossa?

– Enhän minä! äiti tuhahtaa.

– Me olemme eronneet.

Ennen kuin ehdin kommentoida, Minna pyyhältää viereeni.

– Äiti, auta nyt Lellua vähän noiden liinojen kanssa, hän sanoo vauva olkapäällään. – Tai sitten laita vaikka noita pikkulusikoita...

Minna yltyy täyteen vauhtiinsa aivan samalla tavalla kuin äiti. Samaa puuta. Minä taas olen kai samaa sarjaa isäraukan kanssa, joka vaeltelee entisen elämänsä tyhjillä käytävillä ja miettii, miten tässä näin kävi.

– Lellu, niitä kahviliinoja on jo ihan tarpeeksi, Minna ilmoittaa säpäkästi. – Kata pöytä loppuun.

Minä teen työtä käskettyä, tosin vähän hampaitani kiristellen. En ole ehtinyt vaihtaa Minnan kanssa vielä sanaakaan, vaikka toivoisin häneltä vähän neuvoja. Hän nimittäin tietää takuulla, miten paljon itseään pitää myydä. Siksihän hänellä on kaikki tämä: mies, lapset, kivitalo sekä sisustusalan maahantuontiyritys, jota on kiittäminen talon upeasta interiööristä.

Minna voisi lukea treffipalvelun ilmoitukseni ja sanoa, veikö Terhi sen muokkauksillaan liian pitkälle. Minna voisi kertoa, onko peli jo menetetty, jos miehen vinkkiä ei tajua. Ja hän osaisi neuvoa, pitäisikö lähettää tänään Samulle uusi viesti ja pehmitellä eilistä. Olisiko siitä mitään apua?

Mutta juuri kun olen avaamassa suutani, Minna huokaisee: – Voi nyt se pappi tuli...

Saman tien hänestä on jäljellä enää vieno hajuveden tuoksu.

Tajuan, että minulla on kauhea ikävä Minnaa. Me olimme parhaat ystävät niin pitkään kunnes hän päätti alkaa elää toista elämää – sitä, josta me muut olimme vain haaveilleet.

Ristiäiset sujuvat hienosti. Ne ovat yhtä kauniit kuin kaikki muukin Minnan elämässä tätä nykyä. Kivitalo on pienintä piirtoa myöten käytännöllinen ja upea. Hukkatilat on hyödynnetty kekseliäillä pikku naulakoilla ja hyllyköillä, ellei sitten komeilla isoilla jalkalampuilla ja shaaleilla. Vieraat hymyilevät kauniisti enkelikiharaiset lapset sylissään, eikä vauvakaan itke, vaikka sen pää kastellaan.

Oikeastaan kaikki on niin hyvin, että Minnalta luulisi riittävän hetken aikaa siskolleen. Mutta heti seremonian päätyttyä hänellä on minulle vain yhdenlaista asiaa:

– Lellu, menisitkö leikkaamaan kakkua ja hoitamaan tarjoiluja?

Minä häkellyn hiljaiseksi. Minna kuulee sen myöntymisen merkkinä ja hymyilee herttaisesti. – Kiitti!

Kakku on tietysti yhtä herkullisen täyteläinen kuin ristiäistilaisuuskin. Jokainen pyytää siitä pientä palaa, mutta juuri kun olen leikkaamassa sellaista, pyydetäänkin vähän isompaa. Minä katselen valkeaa kuorrutusta ja tuoksuttelen kesän ensimmäisiä mansikan aromeja. Vesi herahtaa kielelle.
Oikeastaan huomaan hieman hätääntyneenä seuraavani kakun hupenemista.

– Isompi pala, älä pihtaa! ärähtää toinen kummeista, kaapinkokoinen mies, kun yritän aloittaa säännöstelyn.

Leikkaan ison. Hänelle ja seuraavalle, ja seuraavalle halukkaalle.

Ennen pitkää huomaan kakkuportsarin koiranhommassa olevan hyväkin puolensa: mahani alkaa täyttyä jo pelkästä ruuan katselemisesta. Täydellisen soikeiden lusikkaleipien, pyöreiden kanelikierteiden ja kirjavan mozzarella-salaatin yhdistelmä hivelee silmiä ja sieraimia. Kukaan ei tarjoa minulle mitään eikä edes ihmettele, miksi en syö.

Näinkö laihduttajat tekevät? Juovat teetä, nauttivat silmillään? Niinkö muut pysyvät hoikkina?

Isä sentään kysyy tullessaan toiselle kierrokselle, olenko ehtinyt ottaa itse yhtään.

– Ihan riittävästi, minä vastaan enkä edes valehtele.

Isä näyttää epäilevältä mutta ei vastustele, sillä hänelläkin on oma lehmä ojassa. Hän toivoo minun vievän äidille viestin: – Sano, että muistin panna mustat sukat.

Minä huokaan. – Etkö itse voisi sanoa?

– Ja kysy, onko äiti muistanut maksaa kännykkälaskun, isä jatkaa minusta piittaamatta. – Se tulee tähän aikaan kuukaudesta.

Minun ei tekisi mieli enää vastata, mutta mutisen kuitenkin jotain joon tapaista. Isä näyttää tyytyväiseltä.

Äidin tullessa en kuitenkaan ehdi sanoa mitään, ennen kuin hän toimittaa asiansa: – Sano isälle, ettei ota niin paljon sokeria.

– Sano itse, minä tölväisen nälkäisenä.

– Enhän minä voi sitä komennella, entinen vaimo kun olen! äiti kiljahtaa ja luo taas ikkunan luona seisoskelevaan isään silmäyksen. – Mitähän se koko ajan tuosta lasista ulos tuijottaa, ettei vaan yritä naapurin rouvaa vahdata sillä silmällä?

Minä huokaan niin syvästi, että maha kurnahtaa.

Samassa Minnan ääni kajahtaa keittiön puolelta käskevänä: – Lellu, anna sen kakun olla ja tule täyttämään lisää tuulihattuja!

Selkäkarvani nousevat pystyyn. Alkaa tuntua siltä, että tarvitsisin yhdet rentouttavat Terhin kanssa tämän tilaisuuden jälkeen.

Mutta en minä voi juoda rentouttavia! Paitsi jos rentouttavaa on lasillinen jääkylmää vettä sitruunanviipaleella. Miten laihdutuskuurilla muka on määrä rentoutua? Porkkanamehulla terästetyllä vesilasillisella?

– Tai hei Lellu, keräisitkö sittenkin pöydästä likaiset astiat?

Jokin minun päässäni kiehahtaa yli. Käännyn Minnaan päin ja pörhistän olkapääni suuriksi.

– Minä EN ole Lellu! Älä sano mua Lelluksi! Se kuulosta hyllyvältä enkä minä pian ole enää hyllyvä, mä olen laihdutuskuurilla!

Minna tuijottaa minua pieni punattu suu avoimena.

– Elina tai Ellu, piste!

Minna puraisee huultaan. Huomaan hänen silmissään kiiltävän vetisen kalvon.

– Okei, Minna sanoo laimeasti ja selvittelee kurkkuaan. Samalla hänen kätensä vispaavat ilmassa päämäärättöminä. – Musta Lellu on vaan niin kiva ja söpö nimi. Tulee mieleen ne ajat, kun oltiin niin hyviä ystäviä.

Ennen kuin ehdin tajutakaan, Minna on lähtenyt makuuhuoneen puolelle, muka vauvan vaippoja vaihtamaan. Minullekin tirahtaa kyynel silmään. Painan hampaita yhteen, jotten itkisi. Penteleen laihdutuskuuri. Tämä on sen vika.

Horisontissa siintää kymmenys valkeaa kermaunelmaa, jonka haaskalinnut ovat jättäneet jälkeensä. Minä harpon kakun luokse ja lataan lautaselle siivun.

En juo ristiäispäivänä muuta kuin vettä, mutta sunnuntaiaamuna minulla on silti pieni krapula. Nimittäin henkinen krapula siitä, että olin tuhma perheelleni.

Tuijottaessani kattoa mietin, miksi poden syyllisyyttä. Pitääkö minun aina tehdä mitä käsketään ja myötäillä jokaista vuorotellen?

Pieni osa syyllisyydestä johtuu myös kakunpalan puputtamisesta.

Kakunpalan ja kolmen kanelikierteen. Ja kahden tuulihatun. Huh.

Nousen sängystä, juon kitkerän lasillisen vettä ja harkitsen teen keittämistä. Ei, ei sittenkään, sillä ulkona paistaa aurinko eikä liikkeellä ole vielä juuri ketään.

Lenkille.

Rapun alaovella kohtaan vanhemman mieshenkilön. Hänellä on päässä kesän ensimmäinen lippalakki.

– Huomenta, mies sanoo kohteliaasti ja jää pitämään minulle ovea auki. Kävellessäni ohi lököverkkareissani mies jopa pokkaa hiukan.

Ensimmäiset askeleet otankin hymyillen. Olkoonkin vanha mutta mies kuitenkin!

Riemusta pulleana kirmaan ainakin neljä kilometriä. Olen varma, että minun olisi aika katsella maailmaa uusin silmin.

Toisaalta taas kotirapun ovelle päästessäni ohitseni rynnii mies, joka vilkaisemattakaan minuun melkein kaataa minut kyynärpäällään.

Ehkä se eläkeläinen ei hymyillytkään. Pitäisikö mennä näöntarkastukseen? Ehkä hankkia sieltä värilliset piilolinssit.

Käyn suihkussa ja keitän teekupilliseni. Tarkistan puhelimen, johon kukaan – edes Vellu – ei ole soittanut.

Lopulta avaan tietokoneen tarkistaakseni, olisiko treffi-ilmoitus jo saanut hyväksynnän.

Sähköposti kilahtaa kerran, toisen, kolmannen!

Ilmoitukseni on mennyt läpi ja saanut neljä vastausta.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.