Osa 2/7: Kolmikymppisellä Elinalla on takanaan rankka vuosi: avioero vei pitkän parisuhteen, organisaatiomuutos hyvät työtehtävät. Elämä on alkanut voittaa, kun edessä on uusi kesä ja parhaan ystävän häät. Mutta sitten Ellu sattuu katsahtamaan peiliin väärällä hetkellä. Reidet, hyllyvä pylly, kaksoisleuka? Tähänkö on tultu, ja entä miten ojan pohjalta noustaan ylös?

Shutterstock

Onpa tässä puhelimessa inhottava herätysääni. Torkkua!

Annan silmäluomien valua verkkaisesti umpeen. Luomien tarjoama rako todellisuuteen kapenee ja kapenee...

… kunnes muistan, että tänäänhän tapahtuu jotain erityistä! Uusi elämäni alkaa!

Niinpä pakotan silmät auki ja tiiraan kännykän kelloa. Se on vasta vähän yli kuusi.

Yleensä herään seitsemältä, hotkin aamupalaksi lasillisen mehua ja kupin kahvia. Tietysti kahvia.

Mutta ei tänään. Kahvittomuus on yksi uuden, terveen elämän tukipilareita.

Etsin kaapista pussillisen vihreää teetä. Paketissa luvataan, että tee "virkistää mieltä ja nopeuttaa aineenvaihduntaa".
Saa nähdä, minä tuumaan.

Teen valmistumista odotellessa muistan todellisen syyn siihen, miksi heräsin näin aikaisin: aamulenkki. Olen päättänyt ruveta tervehenkisesti lenkkeilemään joka ikinen aamu ennen töihin menoa. Varhainen lenkki auringonpaisteessa saa takuulla uuden vaihteen silmään töissäkin.

Mutta – hmm. Pihamaalle ei lankea ainuttakaan auringonsädettä.

Pikemminkin näyttää aika kylmältä. Mitä tuolla maassakin on, näyttää aivan jäältä! Takatalvi toukokuussa?

Silmiä siristeltyäni joudun myöntämään, että ruohonkorsien vaalea peite taitaa olla aamukastetta. Mutta kylmä siellä on takuulla. Olen siitä niin varma, etten vaivaudu edes vilkaisemaan lämpömittaria.

Mitä jos menisinkin vielä vähäksi aikaa peiton alle? Sitten jaksaisin illalla lenkkeillä, eikö?

Samalla puhelimeen tulee tekstiviesti. Pelkään sen olevan jokin taivaallinen tietotoimisto, joka saa minut kiinni itse teossa – mutta se onkin ex-mieheni Vellu.

– Mitäs tänään ohjelmassa?

Hymy pyöristää posket. Vasta pari päivää sitten piipahdin Vellun luona pikaisilla, mutta hänellä on jo ikävä.

Lasken äkkiä mielessäni 1+1, tai pikemminkin 1-1:

Jos tapaan Vellun illalla, tulee urheiltua lakanoiden välissä. Siispä voin nyt painua vielä kolmeksi vartiksi sänkyyn.

Livahdan hytisten peiton alle ja painan pään ihanan pehmeään tyynyyn. Vihreä tee tosiaan virkisti mieltä.

Toimistotalon ala-aulassa päätän reippaasti kiivetä portaat toiseen kerrokseen. Hyötyliikuntaahan se naistenlehden juttukin suositteli niille päiville, joina ei lenkki oikein huvita.

– Korvaakohan ne toisensa ihan suit sait? aprikoin Terhille ensimmäisessä kerroksessa. – Eli jos mä menen lenkille, voinko käyttää hissiä?

Terhi katsoo minua kurttuisin kulmin. – Etkö siis käynyt tänä aamuna lenkillä?

Hitsi.

– Kävin minä ihan pienellä, liverrän. – Hei, tuliko sulle jo suosituksia siitä uudesta projektista?

Kun samalla vielä avaan toimiston oven, onnistun hämäämään Terhiä. Hän alkaa pulputa pulppuamistaan projektisuunnitelmasta, joka on vielä kesken.

Kuuntelen puolella korvalla Terhin intoa työnteosta ja uran urkenemisesta. Terhillä on tavoitteita – palkankorotus vähintään joka toinen vuosi ja luottamusmiehen tehtävät viiden vuoden säteellä.

Minullakin oli joskus tavoitteita: halusin esimiesasemaan, nimeni oveen, vakitilan eväilleni kahvihuoneen jääkaapin ylähyllyltä.

Nyt, kolme organisaatiomuutosta myöhemmin, minun tavoitteeni on tehdä kylliksi töitä ansaitakseni kuukauden palkkatositteen.

Tiedän sen olevan hiukan... no, sanotaan suoraan: säälittävää. Olen sentään AMK:ni käynyt tradenomi ja jatko-opintojakin harkinnut. Entisen esimiehen alaisuudessa pärjäsin töissäni hyvin ja sain alinomaa kehuja. Joskus jouduin jopa riitelemään Terhin kanssa vastuualueista, kun kuulemma tuppasin tekemään hänenkin töitään.

Organisaatiomuutos numero kolme vei mukanaan kivan esimieheni ja teki minusta väliportaan paperinpyörittäjän, jonka tärkein työtehtävä toistetaan jokaisen palaverin alussa:

– Ellu, et viitsis keittää kahvit?

Nykyisessä työnkuvassani on yksi hyväkin puoli: luppoaika. Sitä jää joka päivä tunti tai pari.

Aluksi käytin tyhjän ajan tuijotellen ikkunasta ja pyöritellen sormissani Vellun numeroa. Mietin soittaisinko, laittaisinko viestin... vai antaisinko meidän oikeasti erota?

Vellu-rallin järjestyttyä huomasin, että tyhjällä työajalla voi tehdä muutakin kuin märehtiä ex-miestään! Ehdin mainiosti surffailla iltapäivälehdet, hoitaa Facebook-päivitykset ja lueskella netin keskustelupalstoilta häävinkkejä.

Se onkin työssäni parasta: saan järjestellä parhaan ystäväni häät maksetulla ajalla!

Tänäänkin avaan työpöytäni alimman laatikon, jossa hautuu kasa fuksianpunaisia kartonkeja, käytännöllinen teholiima sekä hopeanhohtoisia paljetteja.

Pinoan tarvikkeet pöydälle ja kasan päälle asetan kahdeksan metrin rullan valkeaa silkkinauhaa.

90 hääkutsua, jotka tekevät Terhin ja Mikon naimisiinmenosta kovin lopullista.

Arvasin jo ensitapaamisella kantiksessamme heidän olevan toisilleen Ainoita Oikeita. Minä nojailin baaritiskiin ja purin Terhille yhdentekevää tuskaani avoliiton arkipäivästä, kun huomasin Terhin selän takana häilyvän pitkän vaalean kaverin. Tämä silmäili yhtenään Terhiä ja välillä avasi suunsa sanoakseen jotain muttei saanut kuitenkaan huuliltaan mitään.

Suljin suuni ja nyökkäsin Terhille. – Tuolla ois asiaa.

Terhi käännähti vaaleaan, viikinkimäiseen mieheen päin.

– Niin että minä, Mikko alkoi rykiä hermostuneena. –... halusin jutella.

Näin Terhin sinisiin silmiin syttyvän kullanhohtoisen säihkeen. Hän ei katsastanut Mikkoa arvioivasti päästä varpaisiin, ei tuominnut tämän ruudullista paitapuseroa eikä välittänyt siitäkään, että miehen partavesi lemusi kahden metrin päähän.

Sen sijaan Terhi kysyi vienosti: – Mistä juteltais?

Pian Terhi muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Tai ei toiseksi vaan hieman täydellisemmäksi. Vähän rennommaksi, vähän kauniimmaksi, vähän iloisemmaksi. Hänestä tuli kokonainen.

Minä ilahduin kovasti. Olin silloin Vellun kanssa kihloissa ja toivoin samaa onnea ystävällenikin. Yhdessä kirjoitimme kutsuja.

Veli-Matti Honka ja Elina Kettunen kutsuna ilmoittavat...

No, viisi vuotta myöhemmin Kettunen raapustaa taas kutsutekstejä. Ympäri mentiin ja yhteen tultiin.

Luppoajassa on sekin hyvä puoli, että sen hyödyntämisessä on ekstreme-urheilun piirteitä. Jokaiset askeleet saavat kavahtamaan: lähestyykö esimies?

Silmään pöytää, jolla on pino kutsuja ja toinen kuoria. Mietin salamannopeasti, voisivatko ne liittyä työhön – voiko ne jättää pöydälle vai pitääkö kaikki sysätä nopeasti alimpaan laatikkoon.

– Sori Ellu, kuuluu sitten miehen äänellä askelien lomasta.

– Voisitko taas auttaa?

Hengähdän helpotuksesta. Kaloreita kului varmaan ainakin 200 pelkkään sydämen tykytykseen.

– Saa tulla!

Samassa avotoimiston ikkuna päästää sisään valoa, joka siristää silmät viiruiksi. Valon keskeltä, kuin sädekehä kutreillaan, astuu työpisteelleni hahmo toisesta todellisuudesta: vantterat olkapäät, vahvat käsivarret, aavistuksen kihartuvat hiukset ja pitkät silmäripset, joiden takaa katsovat niin totiset, tummansiniset silmät.

Samu. Ihana harjoittelijapoika, johon olen ihan pikkuisen ihastunut. Olen niin iso tyttö, että osaan jo myöntää sen... ainakin itselleni.

– Anteeksi kun mä taas vaivaan, Samu sanoo. – Mutta mä en oikein ymmärrä tätä virheilmoituskoodia...

– Ei se mitään, heläytän. – Tuu vain näyttämään!

Samu purjehtii vierelleni keinuen kuin kesäpäivä. Hän tulee aivan kylki kylkeä vasten. Voi kunpa hän ei olisi harjoittelija. Kunpa hän olisi hieman vanhempi ja hieman vähemmän täydellinen.

– Tässä on tullut otsikon paikalle jotenkin osa tästä viestistä, ja nyt tästä puuttuu kokonaan tuotepaikka...

Samun ääni hyväilee korvia. Sanat ovat yhtaikaa puuduttavia ja virkistäviä, rentouttavia kuin kokovartalohieronta. Kuunnellessani hengitän – ihan vahingossa – sieraimiini Samun tuoksua, jossa sekoittuvat aurinkorasva, hiekka, aurinko ja nurmi. Kaikki onnen ainekset juuri oikeassa suhteessa.
Samu nostaa eteeni valkean paperin. Tuijotan hänen ruskettuneita sormiaan tulosterivien edessä. Sormissa on notkeita raitoja ja hieman kulumia. Mitä hän mahtaa harrastaa?

Ehkä laskettelua. Tai kalastusta! Ainakin Samu talvella käytti ihania kalastajien norjalaisvillapaitoja.

Samu vilkaisee minua kulmat hitusen koholla. – Niin että mitä mun pitäisi tehdä?

Holahdan takaisin todellisuuteen vauhdilla. Melkein takamukseen sattuu, kun se tömähtää maan pintaan.

– Jaa jaa! hihkaisen rempseästi. – Anna kun mä oikein katson sitä vikakoodia!

Kun vain hetken oikeasti ajattelen asiaa, ratkaisu löytyy vaivatta. Palautteen kentät ovat sekoittuneet , eivätkä kaikki virheilmoituksen osat ole tulostuneet nettilomakkeesta sähköpostiin.

– Ongelmatapauksissa palautteet löytää myös tietokannasta, sanon Samulle tietävästi.

Näytän Samulle, miten tietokantahaku tehdään. Hänen silmänsä suurenevat.

– Ohhoh, Samu sanoo katsellessaan suorittamiani tietokannan ristihakuja. – Sä olet kyllä käsittämättömän hyvä.

Aivan pieneksi hetkeksi sormeni jäätyvät paikoilleen näppäimille. Käsittämättömän hyvä? Mitä se oikein tarkoittaa?

– Enkä, vastaan tukahtuneesti. – Kun mä vaan... olen tehnyt tätä niin pitkään...

Tietysti kadun oitis sanojani. Pitikö muistuttaa, että olen vanha kurpahtanut akka?

– Kyllä sun täytyy olla myös käsittämättömän hyvä, Samu virkkoo kuin puoliksi ajatellen.

Minä vedän henkeä sisään niin, että keuhkoputkissa pihisee. Sitten olemme pitkään kiihkeän vaitonaisia. Samu katselee ruutua ja kyselee muutaman asiallisen kysymyksen: ovatko nämä muuttujia, entä ovatko nämä kolumnien nimiä, löytyvätkö nimet jostain listasta.

Minä tiedän kaikki vastaukset ulkoa. Ei siksi, että olisin hyvä vaan siksi, että näitä hommia minun pitäisi tehdä. Niiden pitäisi olla yhä minun vastuualuettani.

– Ehkä mä nyt ymmärrän, Samu sanoo äänellä, joka lohkoo minun sydämestäni palasia. – Kiitos, Ellu. Taas. Mä jään sulle velkaa.

Hörähdän jotain tyttömäisen typerää. – No, ei meillä lasketa!

Tunnen korvannipukoiden herahtavan punaisiksi. Mitä minä nyt tuollaista sanon, eihän hän pian uskalla tulla kysymään apua!

– Oli ilo auttaa, yritän paikata ja kadun taas sopertamiani sanoja. Huomaako Samu, että oli oikeasti tosi tosi tosi mukavaa olla avuksi?

Samun lähdettyä tuijotan tietokoneen ruudulla vilkkuvaa kursoria ja tietokantahakuja niin kuin unelmat asuisivat niillä riveillä. Hyväntuoksuiset, epätodelliset unelmat, jotka kuitenkin todeksi tullessaan ovat niin eläviä, että saavat raajat tärisemään.

En minä halua Samua.

Tai haluan, ihan pikkuisen. Mutta en halua hänenlaistaan elämää. Samu vain muistuttaa siitä, millaista elämää tavoittelin joskus, ennen Vellua. Onnellista, rikkumatonta perhettä pihakuusineen ja ruudullisine verhoineen.

Työpaikkaruokalan pitkällä linjastolla väijyy houkutus toisensa perään. Tänään on tietysti paistinperunoita, ja kalapuikoillekin on tarjolla rikkaan kermaisen näköistä kastiketta. Tuijotan valkoista herkkua silmästä silmään melko pitkän aikaa. Siinä on herkkukurkkukuutioitakin. Käsi ojentautuu kastikkeen suuntaan, mutta ohjaan sen väkisin viereiseen teräsaltaaseen, jossa iloisen väriset vihannekset taistelevat elintilasta. Vihreät herneenpalot, oranssiset porkkanarenkaat ja valkeat kukkakaalintertut päätyvät minun lautaselleni kalapuikkojen vierelle.

Otan toisenkin kauhallisen. Kostoksi.

Jälkiruuan ohi kävelen edes katsomatta, mitä se olisi. Näytti vähän marjarahkalta. Olisi varmaankin aika hyvää.

Terhi odottaa jo pöydässä ja voitelee leipää. Tulen ajatelleeksi, että Terhin leivälleen levittämä määrä voimariinia on varmaankin se salaperäinen sipaisu, josta terveysviranomaiset puhuvat.

– Ekalla viikolla lähti kaksi kiloa, sanon istuessani alas. Toivon siten selittäväni, miksi lautaseni on kukkuroillaan kirjavaa kesätunnelmaa.

Terhin suupielet venähtävät ylöspäin. – No mutta sehän on tosi hienoa! Onneksi olkoon!

Tunnen pyöreiden poskien helahtavan punaisiksi.

– Mitä keinoja sä oot nyt käyttänyt? Ootko lenkkeillyt hulluna? Ainakaan et suostunut lähtemään yksille, eikö siinä tullut ainakin sata kaloria voittoa!

Terhi keihästää lautaseltaan kalapuikkoa ja sitä valkeaa kastiketta.

– Ihan perinteiset keinot, sanon varmaankin kuulostaen hieman lannistuneelta. – Katson mitä suuhuni panen ja liikun vähän enemmän.

Terhi nyökkäilee hyväksyvästi kuin ylpeä äiti.

Minä puraisen vedenmakuisia kasviksia ja tunnen, kuinka sydämessä alkaa pistää hitusen. Nyt voisi olla hyvä hetki kertoa Terhille, että aamulenkki jäi välistä – ja syy sille, miksi niin kävi.

Jotenkin minun ja Vellun uudesta keväästä kertominen on kuitenkin vaikeaa. Tätä vehtaamista on jatkunut jo puolisen vuotta, melkein erosta lähtien, mutta en ole saanut kakistetuksi totuutta Terhille.

Ensin selittelin itselleni, ettei sitä enää tapahdu. Että se oli vain yksi kerta, tai kaksi, tai ainakin se edellinen oli viimeinen. Yritin riuhtoa itseäni irti Vellusta aivan väkisinkin, poistin jopa Vellun numeron puhelimelta.

Mutta totta kai tunnistin numerosarjan hänen soittaessaan. Vastasin aikeenani pyytää lopettamaan minun tavoittelu. En vaan sitten tullut pyytäneeksi, vaan vastasinkin illalliskutsuun myöntävästi.

Vellu on ollut jotenkin erilainen kuin ennen. Hän kokkaa, sijaa vuoteen, vaihtaa kukkiin multia. Joka ilta herättelen, olisiko vielä toivoa – ja joka aamu mietin, ettei tästä helvetti soikoon mitään tule. Iltaan mennessä taas toivo versoo.

Olen uskotellut itselleni, että tällaista jarruttelua kai pitkästä suhteesta lähteminen on. Eikä Terhi ole ikinä eronnut pitkästä suhteesta. Miten hän voisi ymmärtää?

– Huolisitteko seuraa?

Pöydän päätyyn ilmestyy äkillisesti näky, josta minä en ole kovin innoissani: meidän osastomme esimies Maria. Maria kannattelee kahdella täsmälleen tasavahvalla käsivarrellaan tarjotinta, jolla oletettavasti lepää täydellisesti valittu ruoka-annos.

Terhi nyökkäilee suu täynnä kalapuikkoa. – Totta kai!

Maria hymyilee täydellisen kauniisti ja istuutuu komealla niiausliikkeellä.

Minä inhoan Mariaa. Minulla on oikeastaan montakin syytä inhota häntä. Ensinnäkin hän on pomoni, ja se on jo riittävä syy.

Toisekseen Maria on epäsuorasti syy nykyiseen, ponnettomaan toimenkuvaani. Maria tuli esimiehekseni juuri siinä organisaatiomuutoksessa, jossa minä putosin alileikattujen ruohonkorsien juuritasolle.

Kolmannekseen Maria on niin... soikea. Kaikki hänessä on loppuun asti harkittua ja täydellistä, aina kauniisti kiharretuista hiusten latvoista upean pyöreään allekirjoitukseen, jolla hän kuittaa kokouspöytäkirjat.

Ei hänessä varmaan mitään vikaa ole. Minä vain inhoan häntä.
Hänen lautasellaan on sitä paitsi pelkkää salaattia.

– Mistäs täällä puhutaan? Maria livertää. – Häistä tietysti?

Terhi naurahtaa hieman hermostuneesti. Hänen on ollut vaikea vetää viivaa yksityisen ja työelämän väliin. Marian nimi on liitetty vieraslistalle yhtä monta kertaa kuin se on otettu sieltä pois.

– Ei ihan vielä ehditty niihin asti, Terhi vastaa mutta vaihtaa silti velvollisuudentuntoisena aihetta:

– Tosin ainahan niistä puhuttavaa riittää! On mietitty tässä viime aikoina juhlapaikan koristeluja, että kukkiako vai...

– Voi, laita sinne kukkia! Maria volahtaa ilahtuneena. – Kesähäissä on niin ihana nähdä kukkia, tuoksutella ja kosketella!

Terhi luo minuun äkillisen hätääntyneen silmäyksen. Tiedän täsmälleen, mitä hän ajattelee: pakko kai se on kutsua.

– Mutta kun mun tekisi mieli myös askarrella jotain...

Maria heiluttelee sormiaan ilmassa, raivaa tilaa sanoilleen.

– Eivätkö kukat ole kesän syvin olemus?

Terhin poskipäät punertuvat.

– Totta. Pannaan kukkia, kun niitä kerran on, Terhi lausuu vakavasti. – Te olette ihan oikeassa. Viisaita naisia.

Maria kohottaa kulmiaan. – Te?

– Sinä ja Ellu, Terhi sanoo viitaten minuun Marian vierellä.

Maria vilkaisee minua kepeästi, nenä hieman väristen kuin haistelisi nyt kukkien sijaan minua.

– Ellukin sanoi, että pelkkiä kukkia, Terhi lisää ripeästi. – Taas se oli oikeassa. Ellu on ollut oikeassa varmaan kaikessa häihin liittyvässä, mutta mä haraan aina vastaan...

Marian silmät liikahtelevat varovaisesti minua tarkkaillessaan. Huomaan hänen arvioivan nopeasti minun asuni, kampaukseni, otsani rypyt.

– Onko Elina sun kaaso?

– On, Terhi vahvistaa. – Ja hyvä kaaso onkin!

Jäystän lihapalaa enkä saa sanaa suustani. Tuntuu siltä kuin äiti ja opettaja puhuisivat keskenään minusta, kuin en olisi paikalla tai ainakaan mielipiteeni ei olisi lausumisen arvoinen.

Marian toinen kulmakarva kohoaa mutkalle ja suu napsahtaa.

– Sehän on hienoa, hän sanoo ääni melkein sulana valuen.

Korvani hehkuvat varmaan kirkkaanpunaisina. Hienoa? Se tarkoittaa, että yllättävää. Esimies yllättyi, että minä olen hyvä kaaso ja osaan hoitaa hommat – osaan jopa olla oikeassa eli samaa mieltä kuin hän.

Yhtäkkiä tajuan Marian pitävän minua täytenä luuserina. Hän ei usko minun pystyvän mihinkään. Edes kaason tehtäviin.

– En tiedä, mitä tekisin ilman Ellua, Terhi sanoo lämpimästi ja törkkää minua jalallaan sääreen. Hänen silmänsä kannustavat minua: Sano nyt jotain! Esimiehen edessä!

Minäpä en sano. Haukkaan sen sijaan oikein suuren haarukallisen salaattia. Rouskutan sitä poskihampaillani ja uskottelen itselleni, että tästä se lähtee, parempi elämä. Samassa Terhin puhelin alkaa väristä pöydällä.

– Mikko, Terhi sanoo pehmeästi ja nostaa puhelimen korvalleen.

Kuuntelen Terhiä. Myönnän, että olen ihan hitusen kateellinen lämpimästä äänensävystä, jolla he puhuvat toisilleen vielä viiden vuoden jälkeen.

– Eiiii, ei kaupunkilomaa, Terhi mutisee puhelimeen muka vastustellen mutta silti niin ystävällisesti. – Ihan mikä tahansa rantaloma käy. Halpa tai kallis, kaukana tai lähellä, mutta ei kaupunkilomaa! Mä haluan häämatkalla vaan maata rannalla sun kanssa!

Huomaan Marian hymyilevän myötätuntoisesti. En keksi mitään sanottavaa. Maria on vierelläni pieni kuin lintu mutta silti suuri kuin kivipaasi. Hän varjostaa koko lounastani lautasesta haarukkaan ja pikkuruiseen leivänpalaan, jonka rohkenin nostaa servetillä mukaani.

– Bahama kuulostaa tosi hyvältä, Terhi sanoo ja vilkaisee minua määräävästi.

Tiedän hänen ajattelevan, että puhu nyt tuon kanssa. Mutta minä en puhu. Minähän en rupea esimiestä mielistelemään päästäkseni eteenpäin.

Silmäkulmastani huomaan, että Maria kaivaa kännykkänsä esiin ja teeskentelee, ettei tunnelma ole näin vaivautunut.

Oikeastaan aika ystävällistä.

Mutta minä en hetkahda. Sitä paitsi työ on yhdentekevää, kun rakkauselämä on niin sanotusti tekemisen vaiheessa.

Illan alkaessa pidentyä hiivin matkaani kuin varkain. Aurinko on pilvessä, mutta minulla on mustat lasit silmillä. Ohikulkijat ehkä aprikoivat, kuka julkkis olen. Mutta minä en vain halua nähdä ketään tuttua tällä matkalla.

Hississä suihkautan hajuvettä korvien taakse. Kelmeä valo ei imartele silmäpusseja, käsivarsiselluliittejä tai otsan orastavia ryppyjä, mutta päätän näyttäväni kelvolliselta. Ainakin kelvolliselta Vellulle.

Rappukäytävään kantautuu Vellun ovelta italialainen tuoksu. Painan ovikelloa toiveikkaana.

– Moi, Vellu sanoo ja katsoo minua päästä varpaisiin. – Näytätpä sä... jotenkin oudolta.

Astun sisään kapeaan eteiseen viehkeyttä tavoitellen. Muistelen niitä kahta kiloa, jotka olen pudottanut sitten edellisen kierroksen.

– Kiitos kutsusta, sanon pehmeästi ja katselen Vellua.

Hänen silmissään kehrää uinuva kissa. – Ei se mit...

– No mutta Ellu! Kylläpä sinä nyt oot parastasi pannut päälle!

Hätkähdän tuttua ääntä niin, että takki on pudota henkarilta.

– Siitä on ihan liian pitkä aika, riipivä ääni jatkaa selän takaa.

– Vaan on sinusta kyllä tullut kunnon nainen!

Ei siitä voi erehtyä: Vellun äiti, minun ex-anoppini.

Katsomattakin näen hänen pyöreät kuukasvonsa, viiruiksi kaventuneet silmät ja rehevän kaksoisleuan. Anoppi on entisen ajan nainen – nimenomaan entisen, jolloin riitti kun nainen oli nainen eikä missi.

– Hei, minä sanon hämilläni ja häpeän aivan liian vihjailevaa hajuvettä, joka häilyy korvan takaa sieraimiin. – Olipa yllätys tavata!

Anoppi rutistaa minua niin kuin olisin kauan kadoksissa ollut pehmolelu.

– Voi että oli ihana kun Veli-Matti minutkin pyysi!

Katson Vellua kysyvästi, mutta hän väistää katsetta kuin häpeissään oleva koira. Pitäisikö minun kiukustua siksi, että hän on pyytänyt äitinsä mukaan romanttiselle illalliselle – vai pursua myötä­tunnosta nähdessäni, että Vellu haluaa ihan tosissaan yrittää uudelleen?

Pöytään on katettu iso kattilallinen spagettia ja hurmaavalta tuoksuvaa tomaattikastiketta. On oikein vihersalaattiakin. Sitten viime näkemän Vellu on hankkinut uudet lautasetkin, sileän ovaalimaiset. Mietin, onko anoppi auttanut niiden valitsemisessa.

– Parmesaania?

Vellu tarjoaa pussia. Minä katson sitä ja huomaan olevani kahden vaiheilla kaikesta.

Parmesaania vai ei? Onko spagetti riittävän hienoa vai liian arkista? Onko anoppi pöydässä raivostuttavaa vai herttaista? Ja kuka tämän spagettikastikkeen on oikeastaan edes laittanut?
Mihin tässä ollaan menossa?

– No, laita nyt vähän, sanon lopulta.

Illallinen on aivan hämärän rajamailta. Kaikki on kuin kaksi vuotta sitten: Vellu mutisee, anoppi – hetkinen, siis ex-anoppi – pajattaa ja minä yritän vastailla hänelle ystävällisesti.

Kaikki tuntuu yhtaikaa hyvältä ja pahalta, enkä oikein tiedä, mitä on tapahtunut tai minkä vuoden illallista syön. Kuin istuisin aikaa sitten luomissani nahoissa. Omissa mutta unohtuneissa.

– Kyllä sinä Ellu olet sitten minulle mieleen, anoppi kehaisee toisen lautasellisen ääressä. – Oot tällanen kuin minä. Kunnon nainen! On sulle tullut lihaakin luiden ympärille!

Vaistomaisesti vedän paitaa mahan peitoksi. – Mä oon kyllä ajatellut laihduttaa vähän...

– Laihduttaa? anoppi äyskäisee. – Älä nyt turhia! Kyllä minä huomaan, mistä Vellu sinussa tykkää.

Vellu hymyilee lammasmaisesti. – Niin.

– On se ihanaa olla pitkästä aikaa näin porukalla, anoppi kiekaisee ja tarraa minua kädestä. – Tämä otetaan pian uusiksi!
Minä laadin kasvoilleni jonkinmoisen hymyn. Onkohan Vellu koskaan mahtanut edes kertoa äidilleen meidän ottaneen viime syksynä ihan pikkuruisen avioeron?

Mitä hän minusta oikein tahtoo?

Spagetti-illallisen ja pikakahvien sekä huonon amerikkalaisen sarjan jälkeen Vellu lähtee saattelemaan haukottelevaa anoppia kotiinsa.

– Oli niin mukavaa nähdä! anoppi huokaisee vielä. Hän tuntuu paisuneen illan aikana kaksinkertaiseksi ja minä mietin, onko hän täynnä onnea vai turvonnutta pastaa.

Anopin ja Vellun lähdettyä kävelen ympäri asuntoa. Television metelöidessä taustalla sormeilen yhteisestä kodista tuttuja Vellun esineitä, vaatteita, valokuvia seinällä. Pysähdyn katselemaan kuvaa, jossa Vellu irvistää ylioppilaslakki päässään. Yksinhuoltajaäiti tukee takana ainoata poikaansa.

Samanlainen kuin anoppi? Ihanko hän tosissaan sitä tarkoitti? Anoppi on varmaan Vellun mielestä ihanan omistautuva. Mutta minä tiedän hänen olevan myös pulska, kouluttamaton ja vailla tavoitteita tahi harrastuksia eteenpäin kituuttava poikansa vartija, joka tuppautuu ainoan lapsensa elämään vielä aikuisenakin. Sellainenko minä haluan olla?

Löydän Vellun vaatekaapin ovesta kokovartalopeilin. Yritän katsella itseäni vierain silmin ja löytää anoppia. Sitten etsin  omaa äitiäni, Minna-siskoa, Terhi-ystävää ja esimiestäni Mariaa.

En löydä osia kenestäkään. Minä olen oma itseni.

Kumarrun katsomaan itseäni läheltä. Näytän erilaiselta kuin luulin.

Samassa ulko-ovi losahtaa kiinni.

– Ellu?

Vellu ilmestyy huoneen ovelle. Silmien loistosta huomaan, että hän pitää vihjeenä sitä, että olen hakeutunut makuuhuoneeseen.

– Ruvetaanko? hän kysyy yksitoikkoisesti.

Minulla nousee spagettia kurkkuun. – Ruvetaanko?

Vellu vinkkaa silmillään päiväpeittoa. Myönnettäköön, että hän on sentään pedannut sängyn.

Punnitsen päätöstäni pikaisesti. Väliin jäänyt aamulenkki painaa vaakakupissa. Kun olen juuri tullut kutsutuksi pulskaksi kuin anoppi, ei ehkä kannattaisi lintsata liikunnasta, edes lakanoiden välissä.

– Katsotaan nyt, sanon yliolkaisesti, mutta Vellu on saman tien vauhdissa. Hän nappaa kiinni lantiolta niin että sormet painuvat sukkahousujenkin läpi.

– Mun on tehnyt koko illan sua mieli, Vellu mumisee.

Huulet käyvät olkapäähän kuin elämää itseensä imien.

Vellu riisuu minulta paidan vauhdikkain ottein, kun minä puran hänen puseronsa nappeja. Hän löytää tottuneesti vivut, hakaset, vetoketjun saumanauhat.

Kun rojahdamme vuoteelle, olemme molemmat alasti. Iho hehkuu lämpimänä toista vasten ja minä tunnen melkein jo hien tuoksun nenässäni. Kuvittelen kulutettavia kaloreita.

– Sä oot niin ihana, Vellu kuiskaa ja samassa tunnen hänet sisälläni.

Mitä hittoa? Ei vielä!

Painan käsivarsilla Vellun rintakehää, mutta hän on lujassa. Lantio painautuu kohti ja pois, kunnes Vellun suusta purkautuu voipunut valitus.

– Siis mitä? Joko?

Vellun pää vaipuu rinnalleni. Lyhyet niskavillat kutittavat sormia. Hän painaa sata tonnia.

– Joo... sori... sä olit niin herkku tänään...

Rinnassa alkaa kiehua. Siellä kiehahtaa sappi ja happi, kaikki viime vuosien tunteet yhtenä keitoksena. Ripaus katkeruutta, hyppysellinen epätoivoa ja ainakin kolme hehtolitraa turhautumista.

– Eihän tässä ole mikään muuttunut! huomaan yhtäkkiä karjaisevani niin, että heltat vaan heiluvat. – Sun äitisi arvostaa minua enemmän kuin sinä!

Vellu nostaa päätään. Pyöreiden silmien ympärillä tihkuu hikeä.

– Siis häh?

Puren hammasta, jotten puraisisi Vellun nenää poikki. Työnnän vain hänet molemmin käsin kauemmaksi, pois iholta, joka kihelmöi Vellu-allergiaa.

– Kuule, sanon könytessäni sängystä ylös. – Mä olen Nainen isolla ännällä. Ja minä haluan Miehen isolla ämmällä!

Nyt Vellun kasvot ovat kokonaan pyöreän hölmistyneet. Silmät ammottavat kasvojen keskellä tolloina kuin aidanseipäät.

– Siis mitä sä nyt taas oikein sekoilet? Eikö meillä oo ollut juttu hyvä just näin?

Kiskaisen housuja jalkaan. Saumasta kuuluu repeämisen ääni.

– Just näin? Kun hiippaillaan toistemme luona niin kuin varkaat eikä sitouduta yhtään mihinkään?

– No... niin. Tälleenhän se oli parasta.

Muistot tiivistyvät yhtäkkiä taipuneiksi sormiksi, pingottuneiksi otsa- ja kaulasuoniksi, energiaa pursuaviksi jaloiksi. Vai oli parasta sillä lailla, ettei olla toistemme kanssa lainkaan?

Paitsi että... Vellu on oikeassa. Vuosi sitten tähän aikaan minä makasin sohvalla ja odotin Vellua kotiin töistä. Aina venähti pitkäksi ja syitä löytyi. Kotona hän painui sänkyyn äyskähdellen ilkeästi, ja minä jäin yksin estämään itkuntyrskähdykset.

Sellaista se tosiaan oli. Inhosin elämääni ja itseäni. Samaan aikaan Vellusta tuli aina vain välinpitämättömämpi ja ilkeämpi.

– Vai mies isolla ämmällä, Vellu toistaa pöllämystyneellä, kyynisellä äänellä. – Lähde sinä iso ämmä lätkimään mun elämästä.

En keksi sanottavaa. Suuta kuivaa, eikä ulos tule edes tuhahdusta.

Vasta tempaistuani puseron ylleni huomaan punaisten rintsikoiden sojottavan yöpöydän kulmalla. Kietaisen ne taskuun ja käännän Vellulle selkäni. Taakseni en enää katso!

Reippailen kotiin sellaista hoppua, että rappukäytävässä hiki virtaa. Painun suoraan ulko-ovelta suihkuun, joka pesee pois kaiken inhottavan, mitä on valunut pitkin kehoa. Huuhtelen Vellun käsiltä, jaloilta, sisäreisiltä.

Vaakaa vilkaisen sillä silmällä, mutta päätän ettei se ole viisasta. Ei illalla.

Sen sijaan katseeni kohdentuu jääkaapin oveen liimaamani seitsemän miinuskilon haastepaperiin. Jokainen kilo pullottaa siinä pyöreänä, sisällään elämänalue, jota on aivan ehdottomasti parannettava: paino, kunto, ulkonäkö, suku, Terhin häät ja tietysti työ.

Viimeisen kilopallon sisällä lukee aivan liian laveasti: rakkauselämä. Teen siihen pieniä mutta välttämättömiä tarkennuksia.

1. Ex ulos elämästä.

2. Uusi rakkaus.

Myönnettäköön, ettei uusi elämä ole alkanut aivan niin loistokkaasti kuin luulin, mutta muutos on takuulla nurkan takana. Ihan varmasti... eikö niin?

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.