Osa 2/7: Kolmikymppisellä Elinalla on takanaan rankka vuosi: avioero vei pitkän parisuhteen, organisaatiomuutos hyvät työtehtävät. Elämä on alkanut voittaa, kun edessä on uusi kesä ja parhaan ystävän häät. Mutta sitten Ellu sattuu katsahtamaan peiliin väärällä hetkellä. Reidet, hyllyvä pylly, kaksoisleuka? Tähänkö on tultu, ja entä miten ojan pohjalta noustaan ylös?

Shutterstock

Onpa tässä puhelimessa inhottava herätysääni. Torkkua!

Annan silmäluomien valua verkkaisesti umpeen. Luomien tarjoama rako todellisuuteen kapenee ja kapenee...

… kunnes muistan, että tänäänhän tapahtuu jotain erityistä! Uusi elämäni alkaa!

Niinpä pakotan silmät auki ja tiiraan kännykän kelloa. Se on vasta vähän yli kuusi.

Yleensä herään seitsemältä, hotkin aamupalaksi lasillisen mehua ja kupin kahvia. Tietysti kahvia.

Mutta ei tänään. Kahvittomuus on yksi uuden, terveen elämän tukipilareita.

Etsin kaapista pussillisen vihreää teetä. Paketissa luvataan, että tee "virkistää mieltä ja nopeuttaa aineenvaihduntaa".
Saa nähdä, minä tuumaan.

Teen valmistumista odotellessa muistan todellisen syyn siihen, miksi heräsin näin aikaisin: aamulenkki. Olen päättänyt ruveta tervehenkisesti lenkkeilemään joka ikinen aamu ennen töihin menoa. Varhainen lenkki auringonpaisteessa saa takuulla uuden vaihteen silmään töissäkin.

Mutta – hmm. Pihamaalle ei lankea ainuttakaan auringonsädettä.

Pikemminkin näyttää aika kylmältä. Mitä tuolla maassakin on, näyttää aivan jäältä! Takatalvi toukokuussa?

Silmiä siristeltyäni joudun myöntämään, että ruohonkorsien vaalea peite taitaa olla aamukastetta. Mutta kylmä siellä on takuulla. Olen siitä niin varma, etten vaivaudu edes vilkaisemaan lämpömittaria.

Mitä jos menisinkin vielä vähäksi aikaa peiton alle? Sitten jaksaisin illalla lenkkeillä, eikö?

Samalla puhelimeen tulee tekstiviesti. Pelkään sen olevan jokin taivaallinen tietotoimisto, joka saa minut kiinni itse teossa – mutta se onkin ex-mieheni Vellu.

– Mitäs tänään ohjelmassa?

Hymy pyöristää posket. Vasta pari päivää sitten piipahdin Vellun luona pikaisilla, mutta hänellä on jo ikävä.

Lasken äkkiä mielessäni 1+1, tai pikemminkin 1-1:

Jos tapaan Vellun illalla, tulee urheiltua lakanoiden välissä. Siispä voin nyt painua vielä kolmeksi vartiksi sänkyyn.

Livahdan hytisten peiton alle ja painan pään ihanan pehmeään tyynyyn. Vihreä tee tosiaan virkisti mieltä.

Toimistotalon ala-aulassa päätän reippaasti kiivetä portaat toiseen kerrokseen. Hyötyliikuntaahan se naistenlehden juttukin suositteli niille päiville, joina ei lenkki oikein huvita.

– Korvaakohan ne toisensa ihan suit sait? aprikoin Terhille ensimmäisessä kerroksessa. – Eli jos mä menen lenkille, voinko käyttää hissiä?

Terhi katsoo minua kurttuisin kulmin. – Etkö siis käynyt tänä aamuna lenkillä?

Hitsi.

– Kävin minä ihan pienellä, liverrän. – Hei, tuliko sulle jo suosituksia siitä uudesta projektista?

Kun samalla vielä avaan toimiston oven, onnistun hämäämään Terhiä. Hän alkaa pulputa pulppuamistaan projektisuunnitelmasta, joka on vielä kesken.

Kuuntelen puolella korvalla Terhin intoa työnteosta ja uran urkenemisesta. Terhillä on tavoitteita – palkankorotus vähintään joka toinen vuosi ja luottamusmiehen tehtävät viiden vuoden säteellä.

Minullakin oli joskus tavoitteita: halusin esimiesasemaan, nimeni oveen, vakitilan eväilleni kahvihuoneen jääkaapin ylähyllyltä.

Nyt, kolme organisaatiomuutosta myöhemmin, minun tavoitteeni on tehdä kylliksi töitä ansaitakseni kuukauden palkkatositteen.

Tiedän sen olevan hiukan... no, sanotaan suoraan: säälittävää. Olen sentään AMK:ni käynyt tradenomi ja jatko-opintojakin harkinnut. Entisen esimiehen alaisuudessa pärjäsin töissäni hyvin ja sain alinomaa kehuja. Joskus jouduin jopa riitelemään Terhin kanssa vastuualueista, kun kuulemma tuppasin tekemään hänenkin töitään.

Organisaatiomuutos numero kolme vei mukanaan kivan esimieheni ja teki minusta väliportaan paperinpyörittäjän, jonka tärkein työtehtävä toistetaan jokaisen palaverin alussa:

– Ellu, et viitsis keittää kahvit?

Nykyisessä työnkuvassani on yksi hyväkin puoli: luppoaika. Sitä jää joka päivä tunti tai pari.

Aluksi käytin tyhjän ajan tuijotellen ikkunasta ja pyöritellen sormissani Vellun numeroa. Mietin soittaisinko, laittaisinko viestin... vai antaisinko meidän oikeasti erota?

Vellu-rallin järjestyttyä huomasin, että tyhjällä työajalla voi tehdä muutakin kuin märehtiä ex-miestään! Ehdin mainiosti surffailla iltapäivälehdet, hoitaa Facebook-päivitykset ja lueskella netin keskustelupalstoilta häävinkkejä.

Se onkin työssäni parasta: saan järjestellä parhaan ystäväni häät maksetulla ajalla!

Tänäänkin avaan työpöytäni alimman laatikon, jossa hautuu kasa fuksianpunaisia kartonkeja, käytännöllinen teholiima sekä hopeanhohtoisia paljetteja.

Pinoan tarvikkeet pöydälle ja kasan päälle asetan kahdeksan metrin rullan valkeaa silkkinauhaa.

90 hääkutsua, jotka tekevät Terhin ja Mikon naimisiinmenosta kovin lopullista.

Arvasin jo ensitapaamisella kantiksessamme heidän olevan toisilleen Ainoita Oikeita. Minä nojailin baaritiskiin ja purin Terhille yhdentekevää tuskaani avoliiton arkipäivästä, kun huomasin Terhin selän takana häilyvän pitkän vaalean kaverin. Tämä silmäili yhtenään Terhiä ja välillä avasi suunsa sanoakseen jotain muttei saanut kuitenkaan huuliltaan mitään.

Suljin suuni ja nyökkäsin Terhille. – Tuolla ois asiaa.

Terhi käännähti vaaleaan, viikinkimäiseen mieheen päin.

– Niin että minä, Mikko alkoi rykiä hermostuneena. –... halusin jutella.

Näin Terhin sinisiin silmiin syttyvän kullanhohtoisen säihkeen. Hän ei katsastanut Mikkoa arvioivasti päästä varpaisiin, ei tuominnut tämän ruudullista paitapuseroa eikä välittänyt siitäkään, että miehen partavesi lemusi kahden metrin päähän.

Sen sijaan Terhi kysyi vienosti: – Mistä juteltais?

Pian Terhi muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Tai ei toiseksi vaan hieman täydellisemmäksi. Vähän rennommaksi, vähän kauniimmaksi, vähän iloisemmaksi. Hänestä tuli kokonainen.

Minä ilahduin kovasti. Olin silloin Vellun kanssa kihloissa ja toivoin samaa onnea ystävällenikin. Yhdessä kirjoitimme kutsuja.

Veli-Matti Honka ja Elina Kettunen kutsuna ilmoittavat...

No, viisi vuotta myöhemmin Kettunen raapustaa taas kutsutekstejä. Ympäri mentiin ja yhteen tultiin.

Luppoajassa on sekin hyvä puoli, että sen hyödyntämisessä on ekstreme-urheilun piirteitä. Jokaiset askeleet saavat kavahtamaan: lähestyykö esimies?

Silmään pöytää, jolla on pino kutsuja ja toinen kuoria. Mietin salamannopeasti, voisivatko ne liittyä työhön – voiko ne jättää pöydälle vai pitääkö kaikki sysätä nopeasti alimpaan laatikkoon.

– Sori Ellu, kuuluu sitten miehen äänellä askelien lomasta.

– Voisitko taas auttaa?

Hengähdän helpotuksesta. Kaloreita kului varmaan ainakin 200 pelkkään sydämen tykytykseen.

– Saa tulla!

Samassa avotoimiston ikkuna päästää sisään valoa, joka siristää silmät viiruiksi. Valon keskeltä, kuin sädekehä kutreillaan, astuu työpisteelleni hahmo toisesta todellisuudesta: vantterat olkapäät, vahvat käsivarret, aavistuksen kihartuvat hiukset ja pitkät silmäripset, joiden takaa katsovat niin totiset, tummansiniset silmät.

Samu. Ihana harjoittelijapoika, johon olen ihan pikkuisen ihastunut. Olen niin iso tyttö, että osaan jo myöntää sen... ainakin itselleni.

– Anteeksi kun mä taas vaivaan, Samu sanoo. – Mutta mä en oikein ymmärrä tätä virheilmoituskoodia...

– Ei se mitään, heläytän. – Tuu vain näyttämään!

Samu purjehtii vierelleni keinuen kuin kesäpäivä. Hän tulee aivan kylki kylkeä vasten. Voi kunpa hän ei olisi harjoittelija. Kunpa hän olisi hieman vanhempi ja hieman vähemmän täydellinen.

– Tässä on tullut otsikon paikalle jotenkin osa tästä viestistä, ja nyt tästä puuttuu kokonaan tuotepaikka...

Samun ääni hyväilee korvia. Sanat ovat yhtaikaa puuduttavia ja virkistäviä, rentouttavia kuin kokovartalohieronta. Kuunnellessani hengitän – ihan vahingossa – sieraimiini Samun tuoksua, jossa sekoittuvat aurinkorasva, hiekka, aurinko ja nurmi. Kaikki onnen ainekset juuri oikeassa suhteessa.
Samu nostaa eteeni valkean paperin. Tuijotan hänen ruskettuneita sormiaan tulosterivien edessä. Sormissa on notkeita raitoja ja hieman kulumia. Mitä hän mahtaa harrastaa?

Ehkä laskettelua. Tai kalastusta! Ainakin Samu talvella käytti ihania kalastajien norjalaisvillapaitoja.

Samu vilkaisee minua kulmat hitusen koholla. – Niin että mitä mun pitäisi tehdä?

Holahdan takaisin todellisuuteen vauhdilla. Melkein takamukseen sattuu, kun se tömähtää maan pintaan.

– Jaa jaa! hihkaisen rempseästi. – Anna kun mä oikein katson sitä vikakoodia!

Kun vain hetken oikeasti ajattelen asiaa, ratkaisu löytyy vaivatta. Palautteen kentät ovat sekoittuneet , eivätkä kaikki virheilmoituksen osat ole tulostuneet nettilomakkeesta sähköpostiin.

– Ongelmatapauksissa palautteet löytää myös tietokannasta, sanon Samulle tietävästi.

Näytän Samulle, miten tietokantahaku tehdään. Hänen silmänsä suurenevat.

– Ohhoh, Samu sanoo katsellessaan suorittamiani tietokannan ristihakuja. – Sä olet kyllä käsittämättömän hyvä.

Aivan pieneksi hetkeksi sormeni jäätyvät paikoilleen näppäimille. Käsittämättömän hyvä? Mitä se oikein tarkoittaa?

– Enkä, vastaan tukahtuneesti. – Kun mä vaan... olen tehnyt tätä niin pitkään...

Tietysti kadun oitis sanojani. Pitikö muistuttaa, että olen vanha kurpahtanut akka?

– Kyllä sun täytyy olla myös käsittämättömän hyvä, Samu virkkoo kuin puoliksi ajatellen.

Minä vedän henkeä sisään niin, että keuhkoputkissa pihisee. Sitten olemme pitkään kiihkeän vaitonaisia. Samu katselee ruutua ja kyselee muutaman asiallisen kysymyksen: ovatko nämä muuttujia, entä ovatko nämä kolumnien nimiä, löytyvätkö nimet jostain listasta.

Minä tiedän kaikki vastaukset ulkoa. Ei siksi, että olisin hyvä vaan siksi, että näitä hommia minun pitäisi tehdä. Niiden pitäisi olla yhä minun vastuualuettani.

– Ehkä mä nyt ymmärrän, Samu sanoo äänellä, joka lohkoo minun sydämestäni palasia. – Kiitos, Ellu. Taas. Mä jään sulle velkaa.

Hörähdän jotain tyttömäisen typerää. – No, ei meillä lasketa!

Tunnen korvannipukoiden herahtavan punaisiksi. Mitä minä nyt tuollaista sanon, eihän hän pian uskalla tulla kysymään apua!

– Oli ilo auttaa, yritän paikata ja kadun taas sopertamiani sanoja. Huomaako Samu, että oli oikeasti tosi tosi tosi mukavaa olla avuksi?

Samun lähdettyä tuijotan tietokoneen ruudulla vilkkuvaa kursoria ja tietokantahakuja niin kuin unelmat asuisivat niillä riveillä. Hyväntuoksuiset, epätodelliset unelmat, jotka kuitenkin todeksi tullessaan ovat niin eläviä, että saavat raajat tärisemään.

En minä halua Samua.

Tai haluan, ihan pikkuisen. Mutta en halua hänenlaistaan elämää. Samu vain muistuttaa siitä, millaista elämää tavoittelin joskus, ennen Vellua. Onnellista, rikkumatonta perhettä pihakuusineen ja ruudullisine verhoineen.

Työpaikkaruokalan pitkällä linjastolla väijyy houkutus toisensa perään. Tänään on tietysti paistinperunoita, ja kalapuikoillekin on tarjolla rikkaan kermaisen näköistä kastiketta. Tuijotan valkoista herkkua silmästä silmään melko pitkän aikaa. Siinä on herkkukurkkukuutioitakin. Käsi ojentautuu kastikkeen suuntaan, mutta ohjaan sen väkisin viereiseen teräsaltaaseen, jossa iloisen väriset vihannekset taistelevat elintilasta. Vihreät herneenpalot, oranssiset porkkanarenkaat ja valkeat kukkakaalintertut päätyvät minun lautaselleni kalapuikkojen vierelle.

Otan toisenkin kauhallisen. Kostoksi.

Jälkiruuan ohi kävelen edes katsomatta, mitä se olisi. Näytti vähän marjarahkalta. Olisi varmaankin aika hyvää.

Terhi odottaa jo pöydässä ja voitelee leipää. Tulen ajatelleeksi, että Terhin leivälleen levittämä määrä voimariinia on varmaankin se salaperäinen sipaisu, josta terveysviranomaiset puhuvat.

– Ekalla viikolla lähti kaksi kiloa, sanon istuessani alas. Toivon siten selittäväni, miksi lautaseni on kukkuroillaan kirjavaa kesätunnelmaa.

Terhin suupielet venähtävät ylöspäin. – No mutta sehän on tosi hienoa! Onneksi olkoon!

Tunnen pyöreiden poskien helahtavan punaisiksi.

– Mitä keinoja sä oot nyt käyttänyt? Ootko lenkkeillyt hulluna? Ainakaan et suostunut lähtemään yksille, eikö siinä tullut ainakin sata kaloria voittoa!

Terhi keihästää lautaseltaan kalapuikkoa ja sitä valkeaa kastiketta.

– Ihan perinteiset keinot, sanon varmaankin kuulostaen hieman lannistuneelta. – Katson mitä suuhuni panen ja liikun vähän enemmän.

Terhi nyökkäilee hyväksyvästi kuin ylpeä äiti.

Minä puraisen vedenmakuisia kasviksia ja tunnen, kuinka sydämessä alkaa pistää hitusen. Nyt voisi olla hyvä hetki kertoa Terhille, että aamulenkki jäi välistä – ja syy sille, miksi niin kävi.

Jotenkin minun ja Vellun uudesta keväästä kertominen on kuitenkin vaikeaa. Tätä vehtaamista on jatkunut jo puolisen vuotta, melkein erosta lähtien, mutta en ole saanut kakistetuksi totuutta Terhille.

Ensin selittelin itselleni, ettei sitä enää tapahdu. Että se oli vain yksi kerta, tai kaksi, tai ainakin se edellinen oli viimeinen. Yritin riuhtoa itseäni irti Vellusta aivan väkisinkin, poistin jopa Vellun numeron puhelimelta.

Mutta totta kai tunnistin numerosarjan hänen soittaessaan. Vastasin aikeenani pyytää lopettamaan minun tavoittelu. En vaan sitten tullut pyytäneeksi, vaan vastasinkin illalliskutsuun myöntävästi.

Vellu on ollut jotenkin erilainen kuin ennen. Hän kokkaa, sijaa vuoteen, vaihtaa kukkiin multia. Joka ilta herättelen, olisiko vielä toivoa – ja joka aamu mietin, ettei tästä helvetti soikoon mitään tule. Iltaan mennessä taas toivo versoo.

Olen uskotellut itselleni, että tällaista jarruttelua kai pitkästä suhteesta lähteminen on. Eikä Terhi ole ikinä eronnut pitkästä suhteesta. Miten hän voisi ymmärtää?

– Huolisitteko seuraa?

Pöydän päätyyn ilmestyy äkillisesti näky, josta minä en ole kovin innoissani: meidän osastomme esimies Maria. Maria kannattelee kahdella täsmälleen tasavahvalla käsivarrellaan tarjotinta, jolla oletettavasti lepää täydellisesti valittu ruoka-annos.

Terhi nyökkäilee suu täynnä kalapuikkoa. – Totta kai!

Maria hymyilee täydellisen kauniisti ja istuutuu komealla niiausliikkeellä.

Minä inhoan Mariaa. Minulla on oikeastaan montakin syytä inhota häntä. Ensinnäkin hän on pomoni, ja se on jo riittävä syy.

Toisekseen Maria on epäsuorasti syy nykyiseen, ponnettomaan toimenkuvaani. Maria tuli esimiehekseni juuri siinä organisaatiomuutoksessa, jossa minä putosin alileikattujen ruohonkorsien juuritasolle.

Kolmannekseen Maria on niin... soikea. Kaikki hänessä on loppuun asti harkittua ja täydellistä, aina kauniisti kiharretuista hiusten latvoista upean pyöreään allekirjoitukseen, jolla hän kuittaa kokouspöytäkirjat.

Ei hänessä varmaan mitään vikaa ole. Minä vain inhoan häntä.
Hänen lautasellaan on sitä paitsi pelkkää salaattia.

– Mistäs täällä puhutaan? Maria livertää. – Häistä tietysti?

Terhi naurahtaa hieman hermostuneesti. Hänen on ollut vaikea vetää viivaa yksityisen ja työelämän väliin. Marian nimi on liitetty vieraslistalle yhtä monta kertaa kuin se on otettu sieltä pois.

– Ei ihan vielä ehditty niihin asti, Terhi vastaa mutta vaihtaa silti velvollisuudentuntoisena aihetta:

– Tosin ainahan niistä puhuttavaa riittää! On mietitty tässä viime aikoina juhlapaikan koristeluja, että kukkiako vai...

– Voi, laita sinne kukkia! Maria volahtaa ilahtuneena. – Kesähäissä on niin ihana nähdä kukkia, tuoksutella ja kosketella!

Terhi luo minuun äkillisen hätääntyneen silmäyksen. Tiedän täsmälleen, mitä hän ajattelee: pakko kai se on kutsua.

– Mutta kun mun tekisi mieli myös askarrella jotain...

Maria heiluttelee sormiaan ilmassa, raivaa tilaa sanoilleen.

– Eivätkö kukat ole kesän syvin olemus?

Terhin poskipäät punertuvat.

– Totta. Pannaan kukkia, kun niitä kerran on, Terhi lausuu vakavasti. – Te olette ihan oikeassa. Viisaita naisia.

Maria kohottaa kulmiaan. – Te?

– Sinä ja Ellu, Terhi sanoo viitaten minuun Marian vierellä.

Maria vilkaisee minua kepeästi, nenä hieman väristen kuin haistelisi nyt kukkien sijaan minua.

– Ellukin sanoi, että pelkkiä kukkia, Terhi lisää ripeästi. – Taas se oli oikeassa. Ellu on ollut oikeassa varmaan kaikessa häihin liittyvässä, mutta mä haraan aina vastaan...

Marian silmät liikahtelevat varovaisesti minua tarkkaillessaan. Huomaan hänen arvioivan nopeasti minun asuni, kampaukseni, otsani rypyt.

– Onko Elina sun kaaso?

– On, Terhi vahvistaa. – Ja hyvä kaaso onkin!

Jäystän lihapalaa enkä saa sanaa suustani. Tuntuu siltä kuin äiti ja opettaja puhuisivat keskenään minusta, kuin en olisi paikalla tai ainakaan mielipiteeni ei olisi lausumisen arvoinen.

Marian toinen kulmakarva kohoaa mutkalle ja suu napsahtaa.

– Sehän on hienoa, hän sanoo ääni melkein sulana valuen.

Korvani hehkuvat varmaan kirkkaanpunaisina. Hienoa? Se tarkoittaa, että yllättävää. Esimies yllättyi, että minä olen hyvä kaaso ja osaan hoitaa hommat – osaan jopa olla oikeassa eli samaa mieltä kuin hän.

Yhtäkkiä tajuan Marian pitävän minua täytenä luuserina. Hän ei usko minun pystyvän mihinkään. Edes kaason tehtäviin.

– En tiedä, mitä tekisin ilman Ellua, Terhi sanoo lämpimästi ja törkkää minua jalallaan sääreen. Hänen silmänsä kannustavat minua: Sano nyt jotain! Esimiehen edessä!

Minäpä en sano. Haukkaan sen sijaan oikein suuren haarukallisen salaattia. Rouskutan sitä poskihampaillani ja uskottelen itselleni, että tästä se lähtee, parempi elämä. Samassa Terhin puhelin alkaa väristä pöydällä.

– Mikko, Terhi sanoo pehmeästi ja nostaa puhelimen korvalleen.

Kuuntelen Terhiä. Myönnän, että olen ihan hitusen kateellinen lämpimästä äänensävystä, jolla he puhuvat toisilleen vielä viiden vuoden jälkeen.

– Eiiii, ei kaupunkilomaa, Terhi mutisee puhelimeen muka vastustellen mutta silti niin ystävällisesti. – Ihan mikä tahansa rantaloma käy. Halpa tai kallis, kaukana tai lähellä, mutta ei kaupunkilomaa! Mä haluan häämatkalla vaan maata rannalla sun kanssa!

Huomaan Marian hymyilevän myötätuntoisesti. En keksi mitään sanottavaa. Maria on vierelläni pieni kuin lintu mutta silti suuri kuin kivipaasi. Hän varjostaa koko lounastani lautasesta haarukkaan ja pikkuruiseen leivänpalaan, jonka rohkenin nostaa servetillä mukaani.

– Bahama kuulostaa tosi hyvältä, Terhi sanoo ja vilkaisee minua määräävästi.

Tiedän hänen ajattelevan, että puhu nyt tuon kanssa. Mutta minä en puhu. Minähän en rupea esimiestä mielistelemään päästäkseni eteenpäin.

Silmäkulmastani huomaan, että Maria kaivaa kännykkänsä esiin ja teeskentelee, ettei tunnelma ole näin vaivautunut.

Oikeastaan aika ystävällistä.

Mutta minä en hetkahda. Sitä paitsi työ on yhdentekevää, kun rakkauselämä on niin sanotusti tekemisen vaiheessa.

Illan alkaessa pidentyä hiivin matkaani kuin varkain. Aurinko on pilvessä, mutta minulla on mustat lasit silmillä. Ohikulkijat ehkä aprikoivat, kuka julkkis olen. Mutta minä en vain halua nähdä ketään tuttua tällä matkalla.

Hississä suihkautan hajuvettä korvien taakse. Kelmeä valo ei imartele silmäpusseja, käsivarsiselluliittejä tai otsan orastavia ryppyjä, mutta päätän näyttäväni kelvolliselta. Ainakin kelvolliselta Vellulle.

Rappukäytävään kantautuu Vellun ovelta italialainen tuoksu. Painan ovikelloa toiveikkaana.

– Moi, Vellu sanoo ja katsoo minua päästä varpaisiin. – Näytätpä sä... jotenkin oudolta.

Astun sisään kapeaan eteiseen viehkeyttä tavoitellen. Muistelen niitä kahta kiloa, jotka olen pudottanut sitten edellisen kierroksen.

– Kiitos kutsusta, sanon pehmeästi ja katselen Vellua.

Hänen silmissään kehrää uinuva kissa. – Ei se mit...

– No mutta Ellu! Kylläpä sinä nyt oot parastasi pannut päälle!

Hätkähdän tuttua ääntä niin, että takki on pudota henkarilta.

– Siitä on ihan liian pitkä aika, riipivä ääni jatkaa selän takaa.

– Vaan on sinusta kyllä tullut kunnon nainen!

Ei siitä voi erehtyä: Vellun äiti, minun ex-anoppini.

Katsomattakin näen hänen pyöreät kuukasvonsa, viiruiksi kaventuneet silmät ja rehevän kaksoisleuan. Anoppi on entisen ajan nainen – nimenomaan entisen, jolloin riitti kun nainen oli nainen eikä missi.

– Hei, minä sanon hämilläni ja häpeän aivan liian vihjailevaa hajuvettä, joka häilyy korvan takaa sieraimiin. – Olipa yllätys tavata!

Anoppi rutistaa minua niin kuin olisin kauan kadoksissa ollut pehmolelu.

– Voi että oli ihana kun Veli-Matti minutkin pyysi!

Katson Vellua kysyvästi, mutta hän väistää katsetta kuin häpeissään oleva koira. Pitäisikö minun kiukustua siksi, että hän on pyytänyt äitinsä mukaan romanttiselle illalliselle – vai pursua myötä­tunnosta nähdessäni, että Vellu haluaa ihan tosissaan yrittää uudelleen?

Pöytään on katettu iso kattilallinen spagettia ja hurmaavalta tuoksuvaa tomaattikastiketta. On oikein vihersalaattiakin. Sitten viime näkemän Vellu on hankkinut uudet lautasetkin, sileän ovaalimaiset. Mietin, onko anoppi auttanut niiden valitsemisessa.

– Parmesaania?

Vellu tarjoaa pussia. Minä katson sitä ja huomaan olevani kahden vaiheilla kaikesta.

Parmesaania vai ei? Onko spagetti riittävän hienoa vai liian arkista? Onko anoppi pöydässä raivostuttavaa vai herttaista? Ja kuka tämän spagettikastikkeen on oikeastaan edes laittanut?
Mihin tässä ollaan menossa?

– No, laita nyt vähän, sanon lopulta.

Illallinen on aivan hämärän rajamailta. Kaikki on kuin kaksi vuotta sitten: Vellu mutisee, anoppi – hetkinen, siis ex-anoppi – pajattaa ja minä yritän vastailla hänelle ystävällisesti.

Kaikki tuntuu yhtaikaa hyvältä ja pahalta, enkä oikein tiedä, mitä on tapahtunut tai minkä vuoden illallista syön. Kuin istuisin aikaa sitten luomissani nahoissa. Omissa mutta unohtuneissa.

– Kyllä sinä Ellu olet sitten minulle mieleen, anoppi kehaisee toisen lautasellisen ääressä. – Oot tällanen kuin minä. Kunnon nainen! On sulle tullut lihaakin luiden ympärille!

Vaistomaisesti vedän paitaa mahan peitoksi. – Mä oon kyllä ajatellut laihduttaa vähän...

– Laihduttaa? anoppi äyskäisee. – Älä nyt turhia! Kyllä minä huomaan, mistä Vellu sinussa tykkää.

Vellu hymyilee lammasmaisesti. – Niin.

– On se ihanaa olla pitkästä aikaa näin porukalla, anoppi kiekaisee ja tarraa minua kädestä. – Tämä otetaan pian uusiksi!
Minä laadin kasvoilleni jonkinmoisen hymyn. Onkohan Vellu koskaan mahtanut edes kertoa äidilleen meidän ottaneen viime syksynä ihan pikkuruisen avioeron?

Mitä hän minusta oikein tahtoo?

Spagetti-illallisen ja pikakahvien sekä huonon amerikkalaisen sarjan jälkeen Vellu lähtee saattelemaan haukottelevaa anoppia kotiinsa.

– Oli niin mukavaa nähdä! anoppi huokaisee vielä. Hän tuntuu paisuneen illan aikana kaksinkertaiseksi ja minä mietin, onko hän täynnä onnea vai turvonnutta pastaa.

Anopin ja Vellun lähdettyä kävelen ympäri asuntoa. Television metelöidessä taustalla sormeilen yhteisestä kodista tuttuja Vellun esineitä, vaatteita, valokuvia seinällä. Pysähdyn katselemaan kuvaa, jossa Vellu irvistää ylioppilaslakki päässään. Yksinhuoltajaäiti tukee takana ainoata poikaansa.

Samanlainen kuin anoppi? Ihanko hän tosissaan sitä tarkoitti? Anoppi on varmaan Vellun mielestä ihanan omistautuva. Mutta minä tiedän hänen olevan myös pulska, kouluttamaton ja vailla tavoitteita tahi harrastuksia eteenpäin kituuttava poikansa vartija, joka tuppautuu ainoan lapsensa elämään vielä aikuisenakin. Sellainenko minä haluan olla?

Löydän Vellun vaatekaapin ovesta kokovartalopeilin. Yritän katsella itseäni vierain silmin ja löytää anoppia. Sitten etsin  omaa äitiäni, Minna-siskoa, Terhi-ystävää ja esimiestäni Mariaa.

En löydä osia kenestäkään. Minä olen oma itseni.

Kumarrun katsomaan itseäni läheltä. Näytän erilaiselta kuin luulin.

Samassa ulko-ovi losahtaa kiinni.

– Ellu?

Vellu ilmestyy huoneen ovelle. Silmien loistosta huomaan, että hän pitää vihjeenä sitä, että olen hakeutunut makuuhuoneeseen.

– Ruvetaanko? hän kysyy yksitoikkoisesti.

Minulla nousee spagettia kurkkuun. – Ruvetaanko?

Vellu vinkkaa silmillään päiväpeittoa. Myönnettäköön, että hän on sentään pedannut sängyn.

Punnitsen päätöstäni pikaisesti. Väliin jäänyt aamulenkki painaa vaakakupissa. Kun olen juuri tullut kutsutuksi pulskaksi kuin anoppi, ei ehkä kannattaisi lintsata liikunnasta, edes lakanoiden välissä.

– Katsotaan nyt, sanon yliolkaisesti, mutta Vellu on saman tien vauhdissa. Hän nappaa kiinni lantiolta niin että sormet painuvat sukkahousujenkin läpi.

– Mun on tehnyt koko illan sua mieli, Vellu mumisee.

Huulet käyvät olkapäähän kuin elämää itseensä imien.

Vellu riisuu minulta paidan vauhdikkain ottein, kun minä puran hänen puseronsa nappeja. Hän löytää tottuneesti vivut, hakaset, vetoketjun saumanauhat.

Kun rojahdamme vuoteelle, olemme molemmat alasti. Iho hehkuu lämpimänä toista vasten ja minä tunnen melkein jo hien tuoksun nenässäni. Kuvittelen kulutettavia kaloreita.

– Sä oot niin ihana, Vellu kuiskaa ja samassa tunnen hänet sisälläni.

Mitä hittoa? Ei vielä!

Painan käsivarsilla Vellun rintakehää, mutta hän on lujassa. Lantio painautuu kohti ja pois, kunnes Vellun suusta purkautuu voipunut valitus.

– Siis mitä? Joko?

Vellun pää vaipuu rinnalleni. Lyhyet niskavillat kutittavat sormia. Hän painaa sata tonnia.

– Joo... sori... sä olit niin herkku tänään...

Rinnassa alkaa kiehua. Siellä kiehahtaa sappi ja happi, kaikki viime vuosien tunteet yhtenä keitoksena. Ripaus katkeruutta, hyppysellinen epätoivoa ja ainakin kolme hehtolitraa turhautumista.

– Eihän tässä ole mikään muuttunut! huomaan yhtäkkiä karjaisevani niin, että heltat vaan heiluvat. – Sun äitisi arvostaa minua enemmän kuin sinä!

Vellu nostaa päätään. Pyöreiden silmien ympärillä tihkuu hikeä.

– Siis häh?

Puren hammasta, jotten puraisisi Vellun nenää poikki. Työnnän vain hänet molemmin käsin kauemmaksi, pois iholta, joka kihelmöi Vellu-allergiaa.

– Kuule, sanon könytessäni sängystä ylös. – Mä olen Nainen isolla ännällä. Ja minä haluan Miehen isolla ämmällä!

Nyt Vellun kasvot ovat kokonaan pyöreän hölmistyneet. Silmät ammottavat kasvojen keskellä tolloina kuin aidanseipäät.

– Siis mitä sä nyt taas oikein sekoilet? Eikö meillä oo ollut juttu hyvä just näin?

Kiskaisen housuja jalkaan. Saumasta kuuluu repeämisen ääni.

– Just näin? Kun hiippaillaan toistemme luona niin kuin varkaat eikä sitouduta yhtään mihinkään?

– No... niin. Tälleenhän se oli parasta.

Muistot tiivistyvät yhtäkkiä taipuneiksi sormiksi, pingottuneiksi otsa- ja kaulasuoniksi, energiaa pursuaviksi jaloiksi. Vai oli parasta sillä lailla, ettei olla toistemme kanssa lainkaan?

Paitsi että... Vellu on oikeassa. Vuosi sitten tähän aikaan minä makasin sohvalla ja odotin Vellua kotiin töistä. Aina venähti pitkäksi ja syitä löytyi. Kotona hän painui sänkyyn äyskähdellen ilkeästi, ja minä jäin yksin estämään itkuntyrskähdykset.

Sellaista se tosiaan oli. Inhosin elämääni ja itseäni. Samaan aikaan Vellusta tuli aina vain välinpitämättömämpi ja ilkeämpi.

– Vai mies isolla ämmällä, Vellu toistaa pöllämystyneellä, kyynisellä äänellä. – Lähde sinä iso ämmä lätkimään mun elämästä.

En keksi sanottavaa. Suuta kuivaa, eikä ulos tule edes tuhahdusta.

Vasta tempaistuani puseron ylleni huomaan punaisten rintsikoiden sojottavan yöpöydän kulmalla. Kietaisen ne taskuun ja käännän Vellulle selkäni. Taakseni en enää katso!

Reippailen kotiin sellaista hoppua, että rappukäytävässä hiki virtaa. Painun suoraan ulko-ovelta suihkuun, joka pesee pois kaiken inhottavan, mitä on valunut pitkin kehoa. Huuhtelen Vellun käsiltä, jaloilta, sisäreisiltä.

Vaakaa vilkaisen sillä silmällä, mutta päätän ettei se ole viisasta. Ei illalla.

Sen sijaan katseeni kohdentuu jääkaapin oveen liimaamani seitsemän miinuskilon haastepaperiin. Jokainen kilo pullottaa siinä pyöreänä, sisällään elämänalue, jota on aivan ehdottomasti parannettava: paino, kunto, ulkonäkö, suku, Terhin häät ja tietysti työ.

Viimeisen kilopallon sisällä lukee aivan liian laveasti: rakkauselämä. Teen siihen pieniä mutta välttämättömiä tarkennuksia.

1. Ex ulos elämästä.

2. Uusi rakkaus.

Myönnettäköön, ettei uusi elämä ole alkanut aivan niin loistokkaasti kuin luulin, mutta muutos on takuulla nurkan takana. Ihan varmasti... eikö niin?

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.